Näyttelijät: Johnny Sequoyah, Jessica Alexander, Victoria Wyant, Troy Kotsur, Gia Hunter, Benjamin Cheng, Miguel Torres Umba, Charlie Mann, Tienne Simon ja Rob Delaney
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16
Primate on uusi eläinkauhuelokuva. Ohjaaja Johannes Roberts kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Ernest Rieran kanssa ja he saivat ideansa läpi Paramount Picturesilla. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Primate sai vuotta myöhemmin, syyskuussa 2025 Fantastic Festissä Texasissa. Suomessa elokuva näytettiin jo Night Visions -festivaaleilla pari kuukautta myöhemmin ja nyt Primate on saapunut ihan kunnon teatterikierrokselle. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin ja kun maailmalta kantautui yllättäen kehuja. Kävinkin uteliaana katsomassa Primaten heti sen ensi-iltaviikonloppuna.
Lucyn ja hänen kavereidensa loma Havaijilla muuttuu painajaismaiseksi selviytymistaisteluksi, kun heidän lemmikkisimpanssinsa Ben saa rabiestartunnan ja alkaa hyökkäillä ihmisten kimppuun.
Elokuvan keskeisiä hahmoja ovat kuuro menestyskirjailija Adam (Troy Kotsur) ja hänen tyttärensä Lucy (Johnny Sequoyah) ja Erin (Gia Hunter), sekä Lucyn kaverit Kate (Victoria Wyant), Nick (Benjamin Cheng) ja Hannah (Jessica Alexander). Adamin perhe asuu aikamoisessa luksustalossa Havaijilla, minne Lucy ystävineen palaa parin vuoden ulkomailla opiskelun jälkeen. Perheellä on simpanssi nimeltä Ben, joka on enemmän perheenjäsen kuin lemmikki. Hahmoista löytyy sopivasti erilaisia persoonia, mutta hieman yhdentekeviksi suuri osa tästä porukasta jää. Näyttelijät kuitenkin ajavat asiansa, vähintään silloin kun heidän pitää juosta kirkuen karkuun vesikauhuun sairastunutta Beniä. Elokuvan merkittävin täky on totta kai itse Ben-simpanssi, jota ei ole tehty tietokoneella, vaan ihastuttavan vanhanaikaisesti pistämällä mies (Miguel Torres Umba) apina-asuun. Kauas ollaan edetty alkuperäisen Apinoiden planeetan (Planet of the Apes - 1968) kuminaamareista ja Ben on hämmästyttävän vakuuttava ilmestys, mitä edesauttaa asussa hikoilevan Umban raivoisa suoritus.
Odotukseni Primatea kohtaan eivät olleet korkeat, vaikka leffa oli saanut jopa yllättävän paljon kehuja. Olinkin yllättynyt siitä, kuinka simppeli, mutta sitäkin tehokkaampi eläinkauhuelokuva onkaan kyseessä. Alusta asti elokuva rakentaa onnistuneesti jännitettä ja kun Ben käy ensi kertaa erään hahmon kimppuun, tehokkaan karmiva ilmapiiri on läsnä lopputeksteihin asti. Jännitettä tehostaa se, että heti kättelyssä käy selväksi, ettei leffa paljoa pidättele iskujaan, vaan Benin tapot ovat aidosti brutaaleja. En edes ihmettelisi, jos elokuvan ikärajaa nostettaisiin myöhemmin K18 asti, sillä niin raakoja näkyjä mahtuu sekaan.
Primate kestää vain vajaat puolitoista tuntia, mikä on täydellisen napakka mitta leffalle, joka vietetään pääasiassa erään yön aikana luksustalon uima-altaalla. Sen lisäksi, että Ben ei osaa uida, rabies aiheuttaa myös voimakasta vesipelkoa ja niinpä uima-allas on lähitienoon ainoa jokseenkin turvallinen paikka. Hahmojen yritykset livahtaa talon sisälle etsimään puhelinta ja hälyttämään apua ovat lähes piinaavia, simpanssin lymyillessä ties missä, odottaen saalistaan. Ei Primate mikään tajuntaa räjäyttävä teos ole, eikä se sen kummemmin mitään uutta tuo pöytään. Sen, minkä elokuva tekee, se tekee kuitenkin todella hyvin.
Elokuvan on ohjannut Johannes Roberts ja Primate taitaa olla miehen uran paras työ, kun sitä vertaa muihin hänen filmografiansa rainoihin, kuten kehnoihin The Strangers: Prey at Nightiin (2018) ja Resident Evil: Welcome to Raccoon Cityyn (2021). Hän rakentaa tunnelmaa onnistuneesti ja olen iloinen, ettei hän ole tehnyt menosta lapsiystävällistä. Teknisestikin Primate on mainio. Elokuva on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot ja asulla tehty Ben on oikeasti vakuuttava ilmestys. Äänimaailma on hyvin rakennettu, etenkin eräässä äänettömässä kohtauksessa, mikä heijastelee isä Adamin kuuroutta. Leffan parhaisiin puoliin kuuluvat Adrian Johnstonin musiikit, jotka ovat selvästi kunnianosoitus John Carpenterin melodioille Halloween - naamioiden yössä(Halloween - 1978).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Bailee Madison, Lewis Pullman, Martin Henderson, Christina Hendricks, Damian Maffei, Emma Bellomy, Lea Enslin, Mary Louise Casanta, Ken Strunk ja Preston Sadleir
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 16
Bryan Bertinon ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva The Strangers (2008) oli kriitikoiden ristiriitaisesta vastaanotosta huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli luvassa. Alun perin Bertinon oli tarkoitus kirjoittaa ja Laurent Brietin oli tarkoitus ohjata "The Strangers: Part II" -työnimellä kulkenut jatko-osa, mutta vuonna 2010 Relativity Media keskeytti tuotannon. Vuotta myöhemmin elokuvan teko jatkui, tällä kertaa Marcel Langeneggerin ohjauksessa, mutta tuolloinkaan projekti ei edennyt ja lopulta Langenegger korvattiin Johannes Robertsilla vuonna 2017. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden kesäkuussa ja lopulta usean siirron jälkeen The Strangers: Prey at Night sai ensi-iltansa keväällä 2018. Elokuva ei menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin ensimmäinen osa ja se sai vielä ykkösosaa negatiivisemmat arviot kriitikoilta. Itse pohdin The Strangers -leffojen katsomista ja arvostelemista, kun Prey at Night julkaistiin, mutta tuolloin se jäi pelkän idean tasolle. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa suomalaisen Renny Harlinin ohjaaman trilogian voimin, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Ensimmäinen The Strangers -elokuva oli mielestäni erittäin mainio, mutta aloitin silti Prey at Nightin katselun varautuneena, kuultuani siitä pelkkää pahaa.
Nelihenkinen perhe matkaa yöpymään sukulaistensa omistamalla asuntovaunualueella Gatlin Lakella, kun yöllä heitä alkaa piinaamaan naamioitunut kolmikko.
The Strangers: Prey at Night ei enää kerro Liv Tylerin ja Scott Speedmanin esittämästä pariskunnasta, vaan nostaa keskiöön uuden perheen, johon kuuluvat Christina Hendricksin näyttelemä Cindy-äiti ja Martin Hendersonin esittämä Mike-isä, sekä heidän lapsensa, Bailee Madisonin näyttelemä Kinsey ja Lewis Pullmanin esittämä Luke. Perhe on matkalla viemään Kinseytä sisäoppilaitokseen ja he päättävät yöpyä matkan varrella Cindyn veljen Marvin (Ken Strunk) ja tämän vaimon Sherylin (Mary Louise Casanta) omistamalla asuntovaunualueella. Ykkösleffan hahmot Kristen ja James eivät olleet mitään erityisen moniulotteisia tapauksia, mutta heidän vaikeaan paikkaan ajautunut parisuhteensa oli hyvin rakennettu ja siitä saatiin oivaa konfliktia samalla, kun naamiohyypiöt hyökkäsivät heidän kimppuunsa. Uuteen perheeseen yritetään rakentaa konfliktia, Kinseyn epämääräisiksi jääneiden tekojen kautta, mutta todella kömpelösti. Tämänkertainen hahmokattaus ei muutenkaan toimi. Cindy, Mike, Kinsey ja Luke ovat toinen toistaan tylsempiä tai ärsyttävämpiä tyyppejä, joiden kohtaloista ei jaksa piitata juuri tuon taivaallista. Hahmot ovat myös raivostuttavan tyhmiä, tehdessään toinen toistaan pöljempiä päätöksiä, kun yö muuttuu painajaiseksi.
Perheen piinaajat ovat kuitenkin samat kolme naamiotappajaa, joina nähdään tällä kertaa Damian Maffei, Emma Bellomy ja Lea Enslin. Naamiohyypistä ei saada kuitenkaan läheskään yhtä karmivia ja uhkaavia tapauksia tällä kertaa. Kun ykkösleffassa kolmikko tuntui täysin omalta jutultaan, Prey at Nightissa he muuttuvat halpisversioiksi salsher-ikoneista, kuten Michael Myersista ja Leatherfacesta. Elokuvassa on jopa kohtaus, joka on suoraan kopioitu Texasin moottorisahamurhista(The Texas Chain Saw Massacre - 1974).
Ensimmäinen The Strangers oli tehokkaan tiivistunnelmainen, ajoittain jopa piinaava kauhuelokuva, joka sai katsojan vainoharhaiseksi ja vilkuilemaan verhojen raosta, näkyykö omalla pihalla mitään hämärätyyppejä. The Strangers: Prey at Night on turhauttavan huono, eikä edes järin jännittävä toisinto siitä. Käsikirjoittajat Bryan Bertino ja Ben Ketai ovat sentään muuttaneet tapahtumapaikan eristyksissä olevasta talosta eristyksissä olevaan asuntovaunualueeseen ja vaihtaneet pariskunnan varsin geneeriseen perheeseen, mutta muuten tekstiä on työstetty siitä, mistä aita on matalin. Ykkösleffasta vastannut Bertino toistaa paljon samoja juttuja, oli kyse sitten hahmojen välisestä konfliktista, jota käsitellään suuntaa antavasti keskustelujen kautta, naamiotyyppien ensimmäisistä tavoista säikytellä hahmoja ("Onko Tamara kotona?") tai kohtauksesta, jossa joku kysyy, miksi naamiotyypit piinaavat heitä, mihin he saavat motiivittoman vastauksen. Tosin siinä, missä ykkösleffan "koska te satuitte olemaan kotona" tuntui aidosti hyytävältä, tämänkertainen vastaus on kaikin tavoin lattea.
Tämä latteus on leffan piinaavin puoli ja se tekee jopa alle puolitoistatuntisen Prey at Nightin tuijottamisesta pitkäveteistä puuhaa. Erityinen ongelma on se, ettei katsoja jaksa piitata tämän perheen selviytymisestä, etenkin kun he tekevät toinen toistaan tyhmempiä ratkaisuja, kuten jokaisen jättäessä puhelimensa tyhjään asuntovaunuun, kun he lähtevät ulos omille teilleen. Suorastaan raivostuttavaa on se, kun hahmoilla olisi toistuvasti mahdollisuus satuttaa hyökkääjiä ja he päättävät olla tekemättä mitään. Jossain kohtaa huomasin jo toivovani, että kaikki leffan hahmoista kuolisivat.
Monen mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi lopulta Johannes Roberts, jonka muihin töihin kuuluvat hairaina 47 Meters Down (2017) ja pelileffa Resident Evil: Welcome to Raccoon City (2021). Kovinkaan kaksisesta elokuvantekijästä ei siis ole kyse ja sen huomaa myös Prey at Nightista. Roberts luottaa lähinnä tylsiin hyppysäikäyttelyihin, jotka käyvät jossain kohtaa jopa koomisiksi. Koomisia ovat myös kuvauksen toistuvat ylidramaattiset zoomaukset. Sentään valaisu, lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat. Adrian Johnston yrittää epätoivoisesti luoda elokuvaan kasarihenkeä kopioimalla John Carpenterin sävellyksiä, mutta lopputuloksena on musiikkiraita, joka ei oikein istu leffaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Strangers: Prey at Night, 2018, Aviron Pictures, thefyzz, White Comet Films, Bloom, Rogue Pictures, SoundNode
Pääosissa: Kaya Scodelario, Tom Hopper, Hannah John-Kamen, Robbie Amell, Avan Jogia, Donal Logue, Neal McDonough, Marina Mazepa, Janet Porter, Holly De Barros, Chad Rook, Nathan Dales, Pat Thornton ja Lily Gao
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16
Resident Evil: Welcome to Raccoon City perustuu Capcomin Resident Evil -videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 1996. Peleihin perustuvat aiemmat elokuvat Resident Evil (2002), Resident Evil: Apocalypse (2004), Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007), Resident Evil: Afterlife (2010), Resident Evil: Retribution (2012) ja Resident Evil: The Final Chapter (2016) olivat olleet kaikki isoja menestyksiä, vaikka olivatkin saaneet lähinnä negatiivisia arvioita kriitikoilta, sekä paheksuntaa pelien faneilta, jotka kokivat leffojen olevan liian erilaisia. Vuonna 2017 Constantin Film ryhtyi suunnittelemaan täysin uutta Resident Evil -filmatisointia, jonka olisi tarkoitus olla mahdollisimman uskollinen peleille. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja monissa maissa Resident Evil: Welcome to Raccoon City -nimen saanut elokuva ilmestyi teattereissa loppuvuodesta 2021. Suomeen leffa saapui vasta tänä keväänä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse en ole pelannut Resident Evil -pelejä, mutta pidän muutamaa filmatisointia ihan viihdyttävinä. Retribution ja The Final Chapter olivat kuitenkin mielestäni kehnoja, joten olin toiveikas, kun kuulin, että on tekeillä uusi Resident Evil -elokuva, joka ei jatkaisi aiempien tarinaa ja olisi uskollisempi videopelien kauhujuurille. Katsoinkin Resident Evil: Welcome to Raccoon CitynFilmikela-sivua kirjoittavan ystäväni kanssa - olimmehan katsoneet noin vuotta aiemmin aiemmat Resident Evil -leffat yhdessä.
Claire Redfield palaa lapsuudenkaupunkiinsa Raccoon Cityyn, missä mystinen Umbrella-yhtiö on tehnyt kokeita kaupungin asukkailla. Kun nämä kokeet muuttavat asukkaat lihaa himoitseviksi raivopäiksi, Clairen täytyy liittoutua veljensä Chrisin, STARS-tiimiläisten Jill Valentinen ja Weskerin, sekä tulokaspoliisi Leonin kanssa selvitäkseen kaupungista ulos elävänä.
Labyrintti-elokuvista (The Maze Runner - 2014-2018) tuttu Kaya Scodelario nähdään Claire Redfieldinä. Claire varttui Raccoon Cityssä orpokodissa yhdessä veljensä Chrisin (Robbie Amell) kanssa, mutta muutti sieltä pois ollessaan tarpeeksi vanha. Elokuvan alussa hän palaa takaisin kaupunkiin... minkä katsoja tietää alusta alkaen olevan huono idea. Aiemmin potentiaalisia lahjojaan esitellyt Scodelario ei harmillisesti pääse oikeuksiinsa lopulta aika tylsästi kirjoitetun hahmonsa kanssa. Clairen hommaksi jää lähinnä vain ilmestyä täysin puskista paikalle pelastamaan muita pinteestä. Amell taas on aika puinen persoonattoman Chris-veljen osassa.
Monet muutkin peleistä tutut hahmot ovat tietty mukana. The Umbrella Academy -televisiosarjasta (2019-) tuttu Tom Hopper ja Ant-Man and the Wasp -leffasta (2019) tuttu Hannah John-Kamen esittävät STARS-tiimin sotilaita Albert Weskeriä ja Jill Valentinea, Avan Jogian esittäessä kaupungin uutta poliisia, Leon S. Kennedyä. Pidempään elokuvia ja sarjoja tähdittäneet Donal Logue ja Neal McDonough taas nähdään poliisipäällikkö Ironsina ja Umbrellan kokeita tekevänä tohtori Birkininä. Valitettavasti ketkään näyttelijöistä eivät vakuuta leffassa, vaikka useammalta heistä löytyisikin kykyjä. Pahviset hahmot eivät tarjoa näyttelijöille paljoa ammennettavaa, eikä asiaa auta kömpelö ohjaus.
Hoidetaan elokuvan positiiviset puolet tässä kohtaa pois alta. Jos olit pettynyt Milla Jovovichin tähdittämiin kuuteen aiempaan Resident Evil -elokuvaan, jotka lähtivät parin ensimmäisen osan jälkeen täysin omille teilleen ja joita oli vaikea edes yhdistää pelisarjaan muuta kuin nimen takia, Resident Evil: Welcome to Raccoon City toimii luultavasti paremmin sinulle. Elokuva sijoittuu yhteen yöhön Raccoon Cityssä, jossa alkaa pikkuhiljaa tapahtua kummia. Toiminnan sijaan filmi painottuu enemmän kauhuun kuin aiemmat leffat ja mukana on hiippailua ensimmäisistä peleistä tutuissa Spencerin kartanossa ja kaupungin poliisilaitoksella. Päähenkilöiltä ei löydy mitään supervoimia, vaan he ovat tavallisia ihmisiä, jotka joutuvat taistelemaan pysyäkseen hengessä.
Siihen ne positiiviset puolet sitten jäävätkin. Pelisarjasta tuttuihin lokaatioihin ja yritykseen esittää kauhuelokuvaa. Resident Evil: Welcome to Raccoon City on todella harmillinen sekamelska, joka yrittää venyä aivan liikaa suuntaan jos toiseen, unohtaen täysin kertoa jonkinlaista tarinaa kaiken keskellä. Joko käsikirjoituksesta on tylysti revitty iso määrä sivuja pois tai sitten leikkauksessa leffaa on saksittu oikein toden teolla. Elokuva ei tunnu vain siltä, että siitä puuttuisi kohtauksia. Se tuntuu siltä kuin joku olisi pakottanut kokonaisen tuotantokauden televisiosarjasta alle kahden tunnin elokuvaksi. Filmi hyppii ja pomppii miten sattuu. Hahmot teleporttailevat paikasta toiseen ja jättävät motiivinsa täysin selittämättömiksi. Mihinkään ei jakseta syventyä, vaan Umbrellan luomat mörököllitkin vain ovat mitä sattuu.
Elokuvaa katsoessa on vaikea olla ihmettelemättä, miten sen parissa työskennellyt porukka on voinut olla tyytyväinen aikaansaannokseensa ja kehdannut pistää sen näytille tällaisenaan. Lopputulos on hädin tuskin raakile elokuvasta. Sen etenemisessä ei ole minkäänlaista sulavuutta, vaan se on pistetty kasaan erittäin amatöörimäisesti leikkaa-liimaa-tekniikalla. Asioita vain tapahtuu kaiken aikaa, mutta millään ei tunnu olevan mitään merkitystä. Reippaasta tahdituksestaan huolimatta elokuva on paikoitellen jopa pitkäveteinen. Yksikään kuolema ei herätä oikein minkäänlaista tunnetta, eikä hahmojen puolesta jaksa jännittää, varsinkin kun alkaa käydä selväksi, että jokainen tiukka paikka selviää sillä, että joku (yleensä Claire) ilmestyy mystisesti paikalle haulikon kanssa.
Vaikka olen iloinen, että tekijät edes yrittivät tehdä filmistä kauhupainotteisemman, jää se todella vain yrityksen tasolle. Kauhu on kömpelöä, paikoitellen jopa surkuhupaisaa. Elokuvassa on useampi kohtaus, jotka saavat katsojan enemmänkin purskahtamaan tahattomaan nauruun kuin kiljahtelemaan pelosta. Kauhu perustuu pääasiassa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, eli genren pohjanoteerauskikkaan. Jännitettä yritetään rakentaa sillä, että hahmoilla on aikaa aamukuuteen asti päästäkseen pois Raccoon Citystä, ennen kuin kaupunki räjäytetään monstereiden hävittämiseksi. Vaikka katsojaa muistutetaan tästä jatkuvasti pistämällä ruudulle kellonaika, ongelmana on, ettei lähes kukaan hahmoista tiedä tästä, jolloin heillä ei tunnu olevan varsinaista kiirettä päästä karkuun.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Johannes Roberts, jonka aiempiin töihin kuuluvat mm. haileffat 47 Meters Down (2017) ja 47 Meters Down: Uncaged (2019). Robertsin työ on kertakaikkisen tönkköä. Hän ei osaa rakentaa kunnon tunnelmaa, eikä myöskään kirjoittaa koherenttia tekstiä. Käsikirjoitus vaatisi paljon viilaamista. On toki turha odottaa Resident Evil -elokuvalta mitään Oscar-tason tekstiä, mutta olisi kirjoitukseen voinut vähän enemmän panostaa. Sentään elokuva on ihan pätevästi kuvattu. Mukana on useita tyylikkäitä otoksia, joita tehostavat hyvät lavasteet ja toimiva valaisu. Zombimaskeeraukset ovat onnistuneen karmivat. Erikoistehosteet ovat kuitenkin kiusallisen huonot. Hirviöt näyttävät siltä kuin ne olisi suoraan kopioita PlayStation 3:n pelistä. Säveltäjä Mark Korven yrittää luoda piinaavaa ilmapiiriä musiikeillaan, mutta eivät hänenkään yritykset kummoisia ole.
Yhteenveto:Resident Evil: Welcome to Raccoon City on uskollisempi lähdemateriaalilleen kuin aiemmat filmatisoinnit aiheesta, mutta siihen kaikki kehuttava jääkin. Kyseessä on kehno kauhuraina, joka lässähtää yrityksissään olla kauhua. Itse asiassa elokuva lässähtää jo yrityksissään olla koherentti elokuva. Joko jo käsikirjoitus on ollut varsinainen raakile tai sitten leikkauksessa filmiä on saksittu toden teolla. Lopputuloksena on kömpelösti kasaan liimailtu elokuvantapainen, jossa kerronta ja hahmot hyppivät miten sattuu. Hahmot jäävät yksiulotteisiksi pahveiksi, eikä kenestäkään jaksa kiinnostua. Näyttelijätkään eivät vakuuta rooleissaan. Ohjaus ei ole hääviä, eikä teknisessäkään toteutuksessa ole paljoa kehumista. Erikoistehosteet näyttävät suoraan videopeleistä revityiltä ja tarkoitan sillä vain grafiikoiden kiusallista tasoa. Resident Evil: Welcome to Raccoon City miellyttää luultavasti hieman pelisarjan faneja, jotka pettyivät, kuinka kauas lähdemateriaalista Jovovichin tähdittämät leffat ajautuivat. Ja kaikissa heikkouksissaankin elokuva on sentään hieman miellyttävämpi katselukokemus kuin Netflixin kesällä julkaisema, aivan kauhistuttavan surkea Resident Evil -televisiosarja (2022).
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Resident Evil: Welcome to Raccoon City, 2021, Constantin Film, Davis Films
