Arvostelu: Frankenstein Junior (Young Frankenstein - 1974)

FRANKENSTEIN JUNIOR

YOUNG FRANKENSTEIN

Ohjaus: Mel Brooks

Pääosissa: Gene Wilder, Marty Feldman, Teri Garr, Cloris Leachman, Peter Boyle, Madeline Kahn, Kenneth Mars, Richard Haydn, Richard Roth ja Gene Hackman

Genre: komedia, kauhu, scifi

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Young Frankenstein, eli suomalaisittain Frankenstein Junior on Mel Brooksin ohjaama kauhukomedia, joka pohjautuu osittain Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, the Modern Prometheus) vuodelta 1818. Brooks oli loppusuoralla kuvaamassa länkkärikomediaansa Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles - 1974), kun hän oli kahvilla näyttelijä Gene Wilderin kanssa. Wilder ehdotti Brooksille komediaa tohtori Frankensteinin lapsenlapsesta, joka ei halua olla missään tekemisissä isoisänsä kanssa. Aluksi Brooks torjui ajatuksen, koetessaan, että Frankensteinista ei voisi keksiä enää mitään uutta ja mielenkiintoista, mutta alkoi lopulta lämmetä idealle. Brooks ja Wilder kirjoittivat leffan käsikirjoituksen yhdessä ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1974. Lopulta Frankenstein Junior sai maailmanensi-iltansa 15. joulukuuta 1974 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja äänen Oscar-ehdokkuudet. Vuosien varrella leffan suosio on vain kasvanut ja sen lisäksi, että elokuvaa pidetään nykyään yhtenä kaikkien aikojen parhaista komedioista, sen pohjalta on myös tehty musikaalinäytelmä. Itse katsoin Frankenstein Juniorin joskus lapsena ja pidin sitä hauskana. En ole kuitenkaan nähnyt leffaa toistamiseen ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Pahamaineisen, ihmiskokeita tehneen tohtori Frankensteinin lapsenlapsi Frederick matkustaa Transilvaniaan, perittyään sukunsa linnan. Sieltä hän löytää salaisen laboratorion, eikä kestä kauaa, kun Frederick jo yrittää herättää kuollutta miestä takaisin henkiin tieteen avulla.

Sen lisäksi, että Gene Wilder keksi elokuvan idean ja toimi toisena käsikirjoittajana, hän myös tähdittää elokuvaa tohtori Frederick Frankensteinina, kaameita ihmiskokeita tehneen tohtori Frankensteinin lapsenlapsena. Frederick Fronkenstiin ei kuitenkaan halua, että häntä linkitetään millään lailla isoisäänsä, pitäen tämän tekoja pöyristyttävinä. Frodorickin aatteet alkavat kuitenkin horjua, kun hän perii sukunsa linnan Transilvaniasta ja löytää sen uumenista isoisänsä vanhat laboratoriolaitteet. Wilder on huippuvedossa Frankenstonena, kanavoiden taitavasti Colin Cliven roolityötä Frankenstein-elokuvista tunnetuimmassa, Universalin monsteriklassikossa vuodelta 1931. Wilder tulkitsee onnistuneesti hahmonsa kasvavaa hulluutta, sekä monimutkikkaita tuntemuksia, kun Fredin kokeet alkavat tuottaa tulosta.

     Elokuvassa nähdään myös Madeline Kahn Frankensteinin kihlattuna Elizabethina, Marty Feldman Frankensteinin palvelijana Igorina, Teri Garr Frankensteinin assistenttina Ingana, Cloris Leachman linnassa työskentelevänä Frau Blücherina (ihahhaa!), Kenneth Mars paikallisena lainvalvojana, puukätisenä tarkastaja Kempinä, sekä Peter Boyle Frankensteinin hirviönä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, heittäytyen hyvin menoon mukaan. Mulkosilmäinen Feldman varastaa show'n Aigor-palvelijana, jonka pöljät jutut naurattavat kerta toisensa perään. Hupaisa on myös yhdessä kohtauksessa nähtävä, Teräsmies-elokuvien (Superman - 1978-1987) pahana Lex Luthorina parhaiten tunnettu Gene Hackman sokeana miehenä, johon hirviö törmää.

Mel Brooks on vuosia myöhemmin todennut pitävänsä Frankenstein Junioria parhaana, joskin ei hauskimpana tekemänään elokuvana. Vaikka oma suosikkini Brooksin töistä on Tähtien sotaa -scifiseikkailuja (Star Wars - 1977-) parodioiva Avaruusboltsit (Spaceballs - 1987), ymmärrän toisaalta Brooksin pointin. Brooks on ehdottomasti tehnyt hauskempia leffoja, mutta Frankenstein Juniorista löytyy tiettyjä syvyyksiä, mitä herran muista töistä on ajoittain jäänyt uupumaan. Elokuva ei ole puhdas parodia Universalin hirviöklassikosta, vaan pikemminkin huumorilla höystetty rakkauskirje sitä kohtaan, sekä jopa omanlaisensa jatko-osa - leffahan tiedostaa vuoden 1931 leffan tapahtumat, sekä sen jatko-osat, Frankensteinin morsiamen (The Bride of Frankenstein - 1935), Frankensteinin pojan (Son of Frankenstein - 1939) ja The Ghost of Frankensteinin (1942). Seassa on paljon kunnianosoituksia klassikoita kohtaan, lähtien siitä, että elokuvassa jopa käytettiin vuoden 1931 leffan laboratoriolavasteita!

Elokuvan tarina isoisänsä mainetta inhoavasta Frankensteinista on oivallinen ja leffa nappaa hyvin mukaansa, kun tohtori suuntaa kohti Transilvaniaa. Kun perintölinnan löytyvän salakäytävän päästä paljastuu vielä isoisän laboratorio, on tässä ainekset niin hyvään jatkotarinaan alkuperäiselle kuin myös parodiaan. Vaikkei leffa tarjoa mitään hysteerisiä naurunpuuskia, löytyy siitä paljon hyvää huumoria, lähtien nokkelista sanaleikeistä tai ihan vain siitä, että Eyegorin kyttyrä vaihtelee puolta läpi leffan. Monet jutuista ovat täysin pöljiä ja pitävätkin hymyä katsojan huulilla. Vastapainona komedialle on ihan toimivaa jännitettäkin, sekä 1930-luvun hirviöklassikoille ominaista melankolisuutta. Frankenstein on tarinan todellinen tragedia ja parodioidessaankin sitä, Frankenstein Junior ei unohda tätä traagista puolta.

Brooks rakentaa tunnelmaa huolellisemmin kuin monissa muissa, pelkästään hassutteluun painottuvissa leffoissaan. Hänen ja Wilderin käsikirjoitus on kekseliäs yhdistelmä jatkotarinaa ja parodiaa. Brooks on halunnut myös visuaalisesti kunnioittaa vuoden 1931 Frankensteinia. Samojen lavasteiden lisäksi Frankenstein Junior on tietty kuvattu mustavalkoisena. Leikkauksessa hyödynnettiin 1930-luvun siirtymätyylejä ja lopputuloksena onkin filmi, joka näyttää huomattavasti vanhemmalta kuin se onkaan - ja sanon tämän siis vain positiivisessa mielessä. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja maskeeraukset vekkulit. Erikoistehosteet toimivat myös aikakauden hengessä ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Brooksin vakiosäveltäjä John Morris kuunteli paljon 1930-luvun kauhuelokuvien musiikkeja, työstäessään sävelmiä leffaan. Morriksen työn parasta antia on kaihoisa melodia ja hyräily, jolla hirviön huomio herätetään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Young Frankenstein, 1974, Gruskoff/Venture Films, Crossbow Productions, Jouer Limited

Arvostelu: Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles - 1974)

VILLIÄ HURJEMPI LÄNSI

BLAZING SADDLES

Ohjaus: Mel Brooks

Pääosissa: Cleavon Little, Gene Wilder, Slim Pickens, Harvey Korman, Madeline Kahn, Mel Brooks, Burton Gilliam, Alex Karras, Liam Dunn, David Huddleston, John Hillerman, George Furth, Claude Ennis Starrett Jr., Carol Arthur, Charles McGregor ja Richard Collier

Genre: komedia, western

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Blazing Saddles, eli suomalaisittain Villiä hurjempi länsi on Mel Brooksin länkkärikomedia. Elokuva lähti liikkeelle Andrew Bergmanin ideasta, joka kulki nimellä "Ted-X" ja johon suunniteltiin ohjaajaksi Alan Arkinia ja päätähdeksi James Earl Jonesia. Projekti ei edennyt sellaisenaan, mutta idea päätyi Brooksin käsiin, joka ryhtyi työstämään siitä elokuvaa. Hän keräsi käsikirjoitustiimin, joka tappeli ideoidensa kanssa niin, että osa poistui kesken kirjoitusprosessin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1973 ja tuotanto kulki useilla työnimillä, kuten "Black Bart" ja "Purple Sage". Kun Brooks näytti elokuvan Warner Brosin studiopomoille, nämä eivät nauraneet lainkaan ja jopa pohtivat, että leffa heitettäisiin suoraan roskakoriin. Studio oli jo aiemmin tuotannon aikana valittanut Brooksille muun muassa rasistisen n-sanan käytöstä, pieruista ja viettelykohtauksesta. Ongelmia aiheutti myös Hedy Lamarr, joka haastoi elokuvantekijät oikeuteen nimensä käytöstä. Brooks ei halunnut tapella asiasta oikeudessa, vaan sopi asian Lamarrin kanssa rahasummaa vastaan. Kun Brooks järjesti salaa yleisölle testinäytöksen, reaktio oli niin positiivinen, että studio tuli toisiin ajatuksiin leffan hyllyttämisestä ja lopulta Villiä hurjempi länsi sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 1974 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli suuri taloudellinen hitti, joka sai parhaan naissivuosan, leikkauksen ja laulun Oscar-ehdokkuudet. Ilmestyessään se sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta vuosien varrella leffan arvostus on kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista komediaelokuvista. Itse näin Villiä hurjemman lännen lapsena ja pidin sitä hauskana hömppänä. En ole tainnut katsoa leffaa koskaan toistamiseen, mutta kun huomasin sen täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Vuonna 1874 katala liikemies Hedley Lamarr siirtää rautatielinjaansa kulkemaan pienen Rock Ridgen kaupungin läpi. Lamarrin täytyy kuitenkin ensin keksiä keino karkottaa kaupungin rasistiset asukkaat ja päättää lähettää sinne uudeksi sheriffiksi tummaihoisen Bartin.

Harvey Korman näyttelee rahanahnetta liikemiestä, Hedy Lamarria, anteeksi siis Hedley Lamarria, jonka rautatiebisnes kokee kolauksen, kun suunniteltu linja osuu juoksuhiekkaesiintymän kohdalle. Niinpä hän joutuu muuttamaan rautatien reittiä, osuen pieneen Rock Ridgen kaupunkiin ja tajuten, että rautatien myötä kaupungin arvo nousisi huomattavasti. Hedy ei kun Hedley päättää keksiä keinon karkottaa kaupungin asukkaat ja vallata sen itselleen. Kun kaupunki pyytää uutta sheriffiä, edellisen kuoltua, Hedy tai siis Hedley keksii lähettää tilalle yhden rautatietyöntekijöistään, tummaihoisen Bartin (Cleavon Little), millä hän tuumii rasististen kaupunkilaisten hylkäävän kotinsa. Korman on mainio keplottelevana bisnesmiehenä ja Little on oivassa vedossa Bartina, joka päättää ottaa kaiken irti uudesta asemastaan. Bartiin tykästyy heti elokuvan alussa ja hänen haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan ja näyttävän epäilijöilleen ja inhoajilleen asioiden todellisen laidan.

     Elokuvassa nähdään myös Slim Pickens Hedy siis Hedley Lamarrin kanssa juonittelevana Taggartina ja Burton Gilliamin tämän kätyrinä Lylenä, Alex Karras väkivahvana, mutta vähä-älyisenä Mongona, Gene Wilder juoppo-Jiminä, Madeline Kahn saksalaisesiintyjä Lili Von Shtuppina, sekä muun muassa David Huddleston, Liam Dunn, John Hillerman, George Furth, Claude Ennis Startlett Jr. ja Carol Arthur Rock Ridgen asukkaina, Johnsoneina, jotka taitavat olla kaikki sukua toisilleen. Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Mel Brooks nähdään ja kuullaan useammassa roolissa, merkittävimpänä kuvernööri William J. Le Petomanena ja intiaanipäällikkönä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, joskin Kahn ei mielestäni ihan ole naissivuosaehdokkuuttaan ansainnut.

Villiä hurjempi länsi on yhä 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen erittäin hupaisa länkkärikomedia, jota ei luultavasti enää tehtäisi tänä päivänä - vähän kuten Brooks jo kymmenen vuotta sitten pohdiskeli. Se on anteeksipyytelemättömän hävytön komedia, jonka kielenkäyttö aiheutti paheksuntaa jo leffan ilmestyessä, puhumattakaan, kuinka siihen suhtaudutaan 2020-luvulla. Tummaihoisista ja homoista käytetään jatkuvasti ronskeja ja julmia nimityksiä ja Brooks onkin sanonut saaneensa paljon palautetta n-sanan käytöstä. Hän on tosin todennut olevansa huvittunut, sillä valittajat ovat olleet pääasiassa valkoisia, kun taas monet tummaihoiset, kuten julkimoiden puolella Richard Pryor ja Whoopi Goldberg ovat kehuneet elokuvaa hulvattomaksi ja kiittäneet häntä leffasta. Hassua kyllä, elokuvan teon aikaan studion isoin huoli oli leffan nuotiokohtaus, jossa Taggartin joukot syövät papuja ja piereskelevät oikein antaumuksella. Warner Bros. halusi kohtauksen pois elokuvasta, mutta Brooks sai pitää tahtonsa ja Villiä hurjemmasta lännestä tuli ainakin Hollywood-historian ensimmäinen filmi, jossa piereskellään.

Itse pidin elokuvasta yhä, vaikkei se ollutkaan mielestäni mikään hysteerisen hauska. Se kuitenkin pitää hymyä jatkuvasti katsojansa huulilla ilahduttavan hölmön luonteensa, vekkulien sketsiensä ja ajoittain hauskan sanailunsa ansiosta. Jotkut jutut ovat liki nerokkaita tyhmyydessään. Premissi on veikeä ja sen kautta leffa sisältää jopa oivaltavaa satiiria rasismista. Elokuva ei kaunistele, millaista tummien kohtelu on ollut, mutta samalla se esittää ihmiset kekseliäästi eri tavoin. Valkoihoiset ovat pääasiassa tomppeleita ja juntteja, kun taas heti alussa tummaihoiset esitetään sivistyneempinä ja hyväkäytöksisinä. Yleensä tuohon aikaan karikatyyrit nähtiin juuri toisinpäin. Elokuva kasvattelee kierroksiaan edetessään ja muuttuu aika älyttömäksi loppua kohti. Brooks ei paljoa säännöistä välittänyt komedioita tehdessään ja sen myös huomaa leffan hassuista tavoista rikkoa neljättä seinää.

Brooks on ohjannut elokuvan kieli visusti poskessa ja pitääkin hupsua henkeä hyvin yllä. Hänen, Andrew Bergmanin, Norman Steinbergin, Richard Pryorin ja Alan Ugerin taistelema tai siis työstämä käsikirjoitus on piikittelevä ja röyhkeä, mutta sisältää myös fiksua asiaa. Villiä hurjempi länsi on lisäksi hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Villin lännen lavasteet ovat hienot ja puvustajat ovat tehneet hyvää työtä asujen kanssa. Erikoistehosteet ovat passelin pöhköt ja äänimaailmallakin leikitellään oivallisesti. John Morrisin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla ja leffan parit laulut ovat myös ihan kelpoja rallatuksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blazing Saddles, 1974, Warner Bros., Crossbow Productions

Arvostelu: Jali ja suklaatehdas (Willy Wonka & the Chocolate Factory - 1971)

JALI JA SUKLAATEHDAS

WILLY WONKA & THE CHOCOLATE FACTORY

Ohjaus: Mel Stuart
Pääosissa: Peter Ostrum, Gene Wilder, Jack Albertson, Roy Kinnear, Julie Dawn Cole, Denise Nickerson, Leonard Stone, Paris Themmen, Dodo Denney, Michael Bollner, Ursula Reit, Diana Sowle, Günter Meisner, Dora Altmann, Franziska Liebing, Ernst Ziegler, Malcolm Dixon, Rusty Goffe, George Claydon, Angelo Muscat ja Albert Wilkinson
Genre: fantasia, musikaali, komedia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Willy Wonka & the Chocolate Factory, eli suomalaisittain Jali ja suklaatehdas perustuu Roald Dahlin samannimiseen lastenkirjaan (Charlie and the Chocolate Factory) vuodelta 1964. Ohjaaja Mel Stuartin tytär luki Dahlin kirjan ja alkoi innoissaan puhua isälleen sen mahdollisuuksista elokuvana. Stuart ottikin yhteyttä tuottaja David L. Wolperiin, joka oli siihen aikaan työstämässä projektia elintarvikeyritys Quaker Oats Companyn kanssa. Wolper innostui ja sai idean, että yhtiö ostaisi kirjan elokuvaoikeudet ja voisi alkaa valmistamaan oheistuotteena suklaata. Yhtiö suostui ja leffan teko alkoi. Roald Dahl itse otettiin mukaan työstämään käsikirjoitusta, mutta ennen kuvauksia mukaan tuotiin myös David Seltzer, joka muokkasi Dahlin tekstiä. Tämä raivostutti Dahlin, joka inhosi muutoksia ja teki loppuelämänsä ajan selväksi, ettei pitänyt elokuvasta. Vili Vonkan rooliin pohdittiin aluksi mm. Monty Pythonin jäseniä, mutta heitä ei pidetty tarpeeksi tunnettuina maailmanlaajuiselle yleisölle. Dahl itse olisi halunnut nähdä Spike Milliganin roolissa, kun taas Vaaleanpunaisen pantterin (The Pink Panther - 1964) tähti Peter Sellers suorastaan anoi tekijöiltä roolia. Lopulta rooli annettiin Gene Wilderille, joka suostui sillä ehdolla, että sai itse luoda hahmon suuren saapumisen. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1970 ja lopulta Jali ja suklaatehdas sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 1971 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva ei ollut taloudellisesti erityisen suuri menestys ilmestyessään, mutta se on vuosien varrella kasvattanut suosiotaan, kun se on tuotu takaisin teattereihin ja kun sitä alettiin esittämään televisioissa 1980-luvulla. Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta musiikista ja Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta miespääosasta musikaalielokuvassa, mutta hävisi molemmat elokuvalle Viulunsoittaja katolla (Fiddler on the Roof - 1971). Itse en ollut koskaan ennen nähnyt tätä alkuperäistä filmatisointia, mutta olen nähnyt useasti Tim Burtonin ristiriitaisen vastaanoton saaneen Jali ja suklaatehdas -version (Charlie and the Chocolate Factory) vuodelta 2005. Kuitenkin kun huomasin alkuperäisen Jali ja suklaatehdas -elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin etsiä filmin käsiini ja vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Salamyhkäinen suklaatehtailija Vili Vonka on pitänyt tehtaansa ovet kiinni vuosien ajan, eikä kukaan tiedä, mitä tehtaassa tapahtuu. Yllättäen Vonka järjestää tempauksen, missä hän on piilottanut miljoonien suklaalevyjensä joukkoon viisi kultaista lippua, mitkä tarjoavat saajalleen pääsyn hänen tehtaaseensa ja suklaata koko loppuelämäksi!

Nuori Peter Ostrum näyttelee Jali Puikkoa (suomentajalle iso miinus tyhmästä sukunimestä), yhtä elokuvahistorian mukavinta hahmoa. Jalin Puikko-perhe on rutiköyhä ja Jali on yksi hyväsydämisimmistä pojista ikinä, auttaessaan perhettään kaikessa ilman minkäänlaista valitusta. Kun Jali saa syntymäpäivälahjakseen suklaapatukan, hän päättää heti jakaa sen perheensä kanssa. Hän antaa kaikkien muiden kulkea ensin, eikä koskaan puhu muiden päälle tai edes pyydä mitään itselleen. Vain yhdessä kohtaa Jali päätyy toimimaan itsekkäästi, mikä on yksi elokuvantekijöiden lisäys, mistä Roald Dahl ei pitänyt. Ja kun ottaa huomioon, millainen mahtava, tälle maailmalle aivan liian hyvä tenava Jali muuten on, olen kyllä Dahlin puolella tämän muutoksen suhteen. Muuten Jali on fantastinen tapaus, mitä parantaa Ostrumin aidosti sydäntä lämmittävä ja sympaattinen roolisuoritus. Onkin harmi, ettei Ostrum näytellyt enää tämän jälkeen. Jali Puikko jäi hänen ainoaksi roolityökseen elokuvissa ja aikuisena hänestä tulikin eläinlääkäri.
     Suklaatehtaan omistavana eksentrisenä Vili Vonkana nähdään Gene Wilder, joka varastaa show'n välittömästi astuttuaan valokeilaan elokuvan puolessa välissä. Wilder on nappivalinta kummallisia puhuvan ja hassusti käyttäytyvän Vonkan rooliin, tuoden mukaan valtavasti energiaa ja mikä parasta, ihmisten tyhmyyttä halveksuvaa sarkasmia. On täysin ymmärrettävää, miksi Vonka on päättänyt erakoitua muulta maailmalta ja vain tehtailla suklaataan miljoonille sitä rakastaville.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jack Albertson Jalin setänä Jorina, Diana Sowle Jalin äitinä, Julie Dawn Colt kaiken heti haluavana ja raivostuttavan ärsyttävänä Veeruskana ja Roy Kinnear tämän isänä, Michael Bollner jatkuvasti syövänä ja lihavana Aku Kluuppina ja Ursula Reit tämän äitinä, Denise Nickerson ylimielisenä Orvokkina ja Leonard Stone tämän isänä, Paris Themmen televisiota rakastavana ja cowboyksi pukeutuvana Mikko Telkkarina ja Dodo Denney tämän äitinsä, sekä Günter Meisner Vili Vonkan kilpailijana, Salakähmänä. Osa lapsinäyttelijöistä ampuu yli, mutta pääasiassa kaikki sopivat mainiosti rooleihinsa. Vaikka monet sivuhahmoista ovat ärsyttäviä, ovat he tärkeä osa elokuvan syvällistä opetusta.

Jali ja suklaatehtaasta löytyy nimittäin äärimmäisen tärkeää sanomaa ihmisluonteesta ja käytöksestä. Kuinka itsekkäitä, inhottavia ja teennäisiä ihmiset voivatkaan olla. Kun Vili Vonka ilmoittaa kultaisista lipuista, maailma ajautuu lähestulkoon kaaokseen. Ihmiset tappelevat suklaasta, tuhlaavat viimeisetkin rahansa suklaalevyihin, rakentavat ties minkälaisia koneita laskelmoimaan kultaisten lippujen mahdolliset olinpaikat, väärentävät kultaisia lippuja ja jopa huutokauppaavat viimeisiä suklaalevyjä törkeillä hinnoilla. Jalin koulun opettaja lopettaa tunnin kesken, jotta löytäisi kultaisen lipun. On samanaikaisesti sekä huvittavaa että hieman karmivaa nähdä kuvia suklaalähetyksistä, joita vartioidaan aseiden kanssa. Näiden kaikkien ihmiskammotusten keskellä Jali todella erottuu ja saa katsojan pitämään hänestä entistä enemmän. Lapsille elokuvan opetus käytöksestä onkin äärimmäisen tärkeä. Opetus on istutettu elokuvaan esimerkillisesti: se nostetaan esille vähän väliä, iskevästi, mutta ei liian alleviivaavasti.

Tärkeästä opetuksesta ja synkästi maalailemastaan ihmisluonteesta huolimatta elokuva osaa myös pitää valtavasti hauskaa. Kyseessä on suorastaan hurmaava koko perheen leffa, mikä pitää sisällään kaikenlaista huumorista pieneen jännitykseen, koskettavuuteen ja vauhdikkuuteen. Elokuvan ensimmäisen puoliskon nostatus on erinomainen ja kun vihdoin päästään Vili Vonkan tehtaaseen, riemu ja mielikuvituksellisuus päästetään tosissaan valloilleen. Vili Vonkan tehtaasta löytyy ties mitä outouksia vimpaimien, herkkujen ja tilojen muodossa. Tylsää hetkeä ei ole luvassa, sillä filmi lumoaa niin hienosti ja tarjoaa jatkuvasti jotain uutta ja jännää ihmeteltäväksi. Leffa käy jopa psykedeelisen puolella kummallisuuksiensa kanssa. Monista inhottavista hahmoista huolimatta elokuvasta löytyy paljon sydäntä ja se nostaa kaiken aikaa hymyn huulille. Lähinnä vain yksi Jalin persoonaa vastaan sotiva itsekäs hetki saa elokuvan kompastumaan. Muuten Jali ja suklaatehdas on ihastuttava teos kaikenikäisille, mikä loistaa yhä 50 vuodenkin jälkeen.

Pieni heikkous ovat elokuvan musikaalinumerot. En ole niitä vastaan kuten Dahl, mutta täytyy myöntää, että umppalumppien lauluja lukuunottamatta kappaleet eivät ole kovin muistettavia. The Candy Man -kappale saattaa nousta elokuvan parhaaksi lauluksi ja siitä onkin vuosien varrella tehty useita tulkintoja mm. Sammy Davis Jr:n ja Zeddin toimesta. Lauluista ja myös muista musiikeista löytyy kuitenkin hyvää tunnelmaa, kuten muustakin filmistä. Ohjaaja Mel Stuart onkin onnistunut hienosti lapsenomaisen riemun herättämisessä eloon. Leffan teknistä puolta ajan julma hammas on toki nakerrellut, muttei sentään ahminut kuin mitä herkullisinta suklaata. Niin visuaaliset efektit kuin äänitehosteet ovat pääasiassa edelleen toimivia. Asut ja etenkin suuret ja monipuoliset lavasteet ovat tyylikkäät. Elokuva on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu.

Yhteenveto: Jali ja suklaatehdas on erittäin ilahduttava koko perheen elokuva, joka toimii yhä 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Ajan hampaat ovat hieman nakerrelleet teosta, mutta sen sydämellisyyteen ja sieluun hampaat eivät ole päässeet iskemään kiinni. Makea seikkailu erikoisessa ja mielikuvituksellisessa suklaatehtaassa pitää hyvin mukanaan, etenkin kun leffa tarjoaa kaiken aikaa jotain erikoista kummasteltavaksi. Paikoitellen elokuva käy jopa häiritsevän psykedeelisyyden puolella. Huumoria riittää paljon, mutta seasta löytyy myös hieman jännitettä ja herkkyyttäkin. Mainion Peter Ostrumin näyttelemä Jali-poika on niin sympaattinen tapaus, että jo hänen hyvyytensä tämän kurjan maailman keskellä saa liikuttumaan. Show'n toki varastaa Gene Wilder, joka on erinomainen suklaatehtailija Vili Vonkan osassa. Leffasta löytyy omat heikkoutensa mm. musikaalinumeroihin liittyen, mutta pääasiassa teos toimii yhä vallan mainiosti!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Willy Wonka & the Chocolate Factory, 1971, Wolper Pictures