Arvostelu: Monty Pythonin hullu maailma (Monty Python and the Holy Grail - 1975)

MONTY PYTHONIN HULLU MAAILMA

MONTY PYTHON AND THE HOLY GRAIL

Ohjaus: Terry Gilliam ja Terry Jones

Pääosissa: Graham Chapman, John Cleese, Terry Gilliam, Eric Idle, Terry Jones, Michael Palin, Connie Booth, Carol Cleveland, Neil Innes, Bee Duffell, John Young ja Rita Davies

Genre: komedia, seikkailu, fantasia

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 12

Monty Python and the Holy Grail, eli suomalaisittain Monty Pythonin hullu maailma on brittiläisen Monty Python -komediaryhmän tekemä elokuva. Monty Pythonin lentävä sirkus -ohjelmaa (Monty Python's Flying Circus - 1969-1974) tehnyt ryhmä oli rakentanut sketseistään jo yhdistelmäelokuvan Monty Pythonin paremmat pilat (And Now for Something Completely Different - 1971), mutta vuonna 1973 ryhmä alkoi suunnitella kunnon elokuvan tekoa. Pyöriteltyään ideoita ryhmä päätyi työstämään komediallisen tarinan kuningas Arthurin ja Graalin maljan legendojen pohjalta. Ohjaajiksi valikoituivat ryhmän jäsenet Terry Gilliam ja Terry Jones, joilla ei ollut aiempaa kokemusta elokuvien ohjaamisesta. Saatuaan rahoitusta useilta eri tahoilta, mukaan lukien Monty Pythonia fanittavilta ja verokevennyksiä etsiviltä yhtyeiltä Pink Floydilta ja Led Zeppeliniltä, sekä laulaja Elton Johnilta, kun varsinaiset studiot torjuivat ryhmän, kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Monty Pythonin hullu maailma sai maailmanensi-iltansa 14. maaliskuuta 1975 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai aluksi ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja nykyään Monty Pythonin hullua maailmaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista komediaelokuvista. Itse näin elokuvan jo lapsena ja se lukeutuu omienkin komediasuosikkieni listalle. Olen katsonut Monty Pythonin hullun maailman useita kertoja uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 50 vuotta, päätin katsoa sen jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 932 Britannian kuningas Arthur ja hänen uskolliset pyöreän pöydän ritarinsa saavat Jumalalta pyhäksi tehtäväkseen etsiä myyttisen Graalin maljan.

Monty Pythonin tuttu ryhmä näyttelee yhdessä suuren osan elokuvan monista rooleista. Merkittävimmät hahmot ovat kuningas Arthur ja hänen pyöreän pöydän ritarinsa. Elokuvan teon aikaan pahan alkoholismin kanssa kamppaillut Graham Chapman näyttelee itse Arthuria, Britannian kuningasta, joka etsii itselleen uskollisia ritareita liittymään hänen joukkoihinsa Camelotissa ja etsimään Graalin maljaa. Pyöreän pöydän ritareihin taas kuuluvat ohjaaja Terry Jonesin näyttelemä sir Bedevere Viisas, John Cleesen näyttelemä sir Lancelot Urhea, Eric Idlen näyttelemä sir Robin Ei-Ihan-Niin-Urhea-Kuin-Lancelot ja Michael Palinin näyttelemä sir Galahad Siveä. Eikä pidä unohtaa Arthurin uskollista palvelijaa Patsya, jota esittää leffan toinen ohjaaja ja Monty Pythonin vekkuleista animaatioista vastaava Terry Gilliam. Kuten muissakin produktioissaan, myös tässä elokuvassa Chapmanin, Jonesin, Cleesen, Idlen, Palinin ja Gilliamin kemiat iskevät täysillä yhteen ja tämän pöljän joukon seikkailua ryhtyy seuraamaan ilomielin katselukerta toisensa jälkeen. Kuningas- ja ritarihahmojensa ohella kuusikko näyttelee myös muun muassa Jumalaa, vartijoita, kolmipäistä soturia, mustaa ritaria, sillanvartijaa, ranskalaista kiusoittelijaa, noitavainoajia, aseenkantaja Concordea, kuolleiden kerääjää, puskakauppiasta, munkki Maynardia, suolinnan lordia, prinssi Herbertiä, velho Timiä ja ritareita, jotka sanovat "Ni".

Monty Pythonin hullun maailman teho ei ole hiipunut tippaakaan viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana. Moni ensikatselulla hauska komedia ei jaksa riemastuttaa samalla lailla enää uusintakatseluilla, mutta Monty Pythonin hullu maailma pistää nauramaan vatsaa pidellen ja kyyneleet silmissä useiden katselujen jälkeen ja vielä siinäkin kohtaa, kun kaikki vitsit muistaa jo ulkoa. Kyseessä on ihanan pöhkö ja hurmaavan hupsu komedia, jollaista ei taida olla toista olemassa. Leffa on toisaalta tyhmä, mutta toisaalta suorastaan nerokas. Heti hilpeistä alkuteksteistä lähtien elokuva huokuu kekseliäisyyttä ja halua tarjota katsojalle mitä hupaisin puolitoistatuntinen. Erilaisia vitsejä lauotaan siihen tahtiin, että osa saattaa jopa mennä ensimmäisellä katselukerralla ohi. Taustoille on viljelty hassuja lisäyksityiskohtia, joita hoksaa vasta uusintakatseluiden myötä. Harva komedia tuntuu samanaikaisesti siltä kuin sitä olisi lähdetty tekemään täysin tajunnanvirtana ilmestyvien ideoiden myötä ja siltä kuin se olisi todella tarkkaan suunniteltu pikkutarkkoja juttuja myöten. Monet vitseistä ovat varsin lapsellisia, mutta osa taas pitää sisällään tehokasta yhteiskuntakritiikkiäkin.

Elokuvan tarina Graalin maljan löytämisestä on loppupeleissä todella yhdentekevä, mutta se sitoo hieman irralliset sketsit pätevästi toisiinsa, pitää hahmot jatkuvassa liikkeessä ja tarjoaa toinen toistaan hulvattomampia tilanteita. Leffa on pullollaan aivan mahtavia kohtauksia, jotka taas ovat pullollaan ikimuistoisia repliikkejä. Vielä pitkään elokuvan näkemisen jälkeen mieleen muistuu jokin hauska hetki tai vitsi, mikä pakottaa kasvoille leveän hymyn. Tämä hymy pysyykin yllä myös läpi leffan. Monty Pythonin hullu maailma on todella ansainnut maineensa yhtenä kaikkien aikojen kehutuimpana komediaelokuvana ja se kuuluu genressään niihin merkkiteoksiin, jotka jokaisen täytyy katsoa ainakin kerran elämässään.

Ensikertalaisiksi Terry Jones ja Terry Gilliam hoitavat ohjaushommansa mallikkaasti. Gilliam innostuikin tämän myötä ohjaamisesta ja hänen filmografiaansa ovat kuuluneet muun muassa dystooppiset scifielokuvat Brazil - tämän hetken tuolla puolen (Brazil - 1985) ja 12 apinaa (12 Monkeys - 1995). Gilliam vastasi myös elokuvan vekkuleista animaatio-osuuksista. Monty Python -poppoon työstämä käsikirjoitus on hurjan hauska ja mielikuvituksellinen, eikä ryhmä antanut pienen budjetin muodostua esteeksi joillekin villeille ideoille. Alun perin hahmojen oli tarkoitus ratsastaa oikeilla hevosilla, mutta kun rahaa ei löytynyt siihen, syntyi kookospähkinävitsi, joka tekee leffasta entistä paremman ja kekseliäämmän. Pieni budjetti näkyy leffasta, mutta usein tietty halpuus vain luo lisähuumoria. Ja vaikka tehosteista näkyykin pieni budjetti, erään kohtauksen monet räjähdykset pistävät modernit Hollywood-rainat kökköjen digipamaustensa kanssa nurkkaan häpeämään. Kameratyöskentely on kelvollista, vaikka jotkut otoksetkin ovat suttuisia ja kömpelösti sommiteltuja. Lavasteet ovat tyylikkäät, asut oivalliset (ja nähtävästi historiallisesti yllättävänkin tarkat) ja maskeeraukset vekkulit. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu ja musiikit ovat erittäin mainiot, oli kyse sitten muualta lainatuista taustamelodioista tai Neil Innesin työstämistä mahtavista lauluista, kuten Knights Of The Round Table ja Brave Sir Robin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Monty Python and the Holy Grail, 1975, Python (Monty) Pictures, Michael White Productions, National Film Trustee Company

Arvostelu: The Death of Stalin (2017)

THE DEATH OF STALIN

Ohjaus: Armando Iannucci
Pääosissa: Steve Buscemi, Simon Russell Beale, Jeffrey Tambor, Michael Palin, Andrea Riseborough, Rupert Friend, Jason Isaacs, Olga Kurylenko, Paddy Considine, Tom Brooke, Richard Brake ja Adrian McLoughlin
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

The Death of Stalin perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan "La Mort de Staline" vuodelta 2010, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Josif Stalinin kuolemasta. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle vuonna 2016 Cannesin elokuvajuhlilla ja se kuvattiin samaisena kesänä. Filmi sai ensi-iltansa jo viime vuonna Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se on hiljalleen alkanut saamaan kunnon teatterilevitystä. Nyt The Death of Stalin saapuu myös Suomeen. Itse kuulin leffasta ensimmäisen kerran, kun sitä alettiin kehumaan eri elokuvasivuilla. Kiinnostuin teoksesta sen näyttelijöiden takia, sekä sen takia, että elokuva käsittelee karua maailmaansa komedian kautta. Kun viikot kuluivat, aloin jo epäillä, ettei filmi näkisi päivänvaloa Suomen elokuvateattereissa ja aloinkin tutkimaan, milloin se ilmestyisi vuokralle. Ilahduinkin huomatessani, että The Death of Stalin onkin saamassa teatterilevityksen ja menin positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin kuolee, jolloin ministerikomitea kokoontuu pohtimaan valtion uutta suuntaa.

Elokuvassa seurataan pääasiassa ministerikomitean jäseniä, kun heistä jokainen yrittää nousta vaivihkaa muiden yläpuolelle, mutta silti pitää ryhmän kasassa. Tärkeimmät heistä ovat poliitikko Nikita Hruštšov (Steve Buscemi), venäläisen salaisen poliisin NKVD:n johtaja Lavrenti Berija (Simon Russell Beale), varajohtaja Georgi Malenkov (Jeffrey Tambor) ja Neuvostoliiton entinen pääministeri Vjatšeslav Molotov (Michael Palin), jonka mukaan molotovin cocktail -polttopullo on nimetty. Nelikko on loistokkaasti roolitettu ja jokainen sopii osaansa täydellisesti, mistä olin jopa yllättynyt. En ole koskaan erityisemmin välittänyt Steve Buscemista. Olen nähnyt hänet useissa komediarooleissa, joissa hän on ollut lähinnä ärsyttävä, joten olin todella yllättynyt, kuinka mainion roolityön hän tässä tekee. Kenties Buscemi on vanhoina päivinään oppinut oikeasti näyttelemään. Myös Monty Python -komediaryhmästä tuttu hauskuuttaja Michael Palin sai minut vakuuttuneeksi lahjoistaan, minkä takia ihmettelin usein, miksei häntä muuten nähdä elokuvissa nykyään? Simon Russell Beale taas on erinomainen inhottavana Berijana, jota katsojana alkaa halveksumaan hyvinkin nopeasti. Jeffrey Tambor on nappivalinta epävarmaksi varajohtaja Malenkoviksi, joka hermoilee siitä, että hänen pitäisi pystyä samanlaiseen johtajuuteen kuin Stalinin (Adrian McLoughlin).
     Muita hahmoja filmissä ovat Josif Stalinin lapset Svetlana (Andrea Riseborough) ja Vasili (Rupert Friend), sotamarsalkka Žukov (Jason Isaacs), pianisti Maria (Olga Kurylenko), sekä radiotoimittajat (Paddy Considine ja Tom Brooke), jotka tarjoavat mainiot naurut leffan alussa. Olin hieman pettynyt, kuinka pienessä roolissa Isaacs loppujen lopuksi on, ottaen huomioon, että hän on isoimpana julisteessa. Koska Isaacs saapuu mukaan tarinaan vasta puolessa välissä elokuvaa, ehdin jo ihmetellä, muistinko väärin, että hän edes on mukana? Riseborough ei taas jää erityisemmin mieleen Stalinin tyttärenä, mutta Friend on huvittava juoppona epäonnistujapoikana.

The Death of Stalinin ensimmäinen näytös, eli alun jakso, missä hahmot ja maailma esitellään, on aivan mahtava. Kyseessä on mustalla huumorilla viljelty komedia, joka käsittelee yllättävän hilpeästi yllättävän rankkoja aiheita. En ihmettele yhtään, että elokuva on kielletty Venäjällä, sillä se ei todellakaan esitä venäläisiä hyvässä valossa. Heti leffan alku heittää katsojan mukaan outoon tunnelmaansa, kun ministerit illallistavat Stalinin kanssa ja vitsailevat siitä, kuinka vankileireillä vältettiin tylsyyttä heittämällä kranaatteja vankien keskelle ja katselemalla, kun vangit yrittävät päästä niistä eroon, aivan kuin he leikkisivät kuumaa perunaa. Kohtauksen aikana sotilaille jaetaan tappolistat ja he lähtevät kylmästi teloittamaan listan henkilöitä ympäri Moskovaa. Jossain toisessa leffassa tapahtumat olisivat vain ahdistavia ja kauheita, mutta The Death of Stalin onnistuu tekemään niistä kierolla tavalla todella hupaisia. Elokuva on täynnä nokkelan synkkiä vitsejä ja hauskoja hetkiä, jotka saivat ajan kulumaan todella nopeasti. Kun nykypäivänä kaikesta vain valitetaan ja vitsitkin täytyy miettiä äärimmäisen tarkkaan ennen kuin niitä kertoo, olin äärimmäisen tyytyväinen, että tänäkin päivänä joku uskaltautuu tekemään tällaisen leffan.

En ole mikään historiantuntija, joten en osaa sanoa, kuinka tarkkaan The Death of Stalin seuraa todellisia tapahtumia. Tutkin hieman asiaa ja luin, että filmiä on kritisoitu siitä, kuinka se ottaa selkeitä vapauksia. Omasta mielestäni elokuvan ei tarvitse seurata historiaa tarkkaan, etenkään jos se on komedia. Minulle on siis ihan sama, kuinka paljon tässä on keksitty omia käänteitä. Olisikin ollut hauska, jos leffa olisi entistäkin enemmän kritisoinut Venäjän nykytilannetta ja ministerikomitea päättäisikin muuttaa Neuvostoliiton amerikkalaisemmaksi. Jo tällaisenaan kritiikkiä löytyy kuitenkin tarpeeksi, joten filmi toimii oikein hyvin sellaisena kuin se on - vaikkakin olisin itse tiivistänyt sitä hieman. Kuten komedioille tuppaa käymään, vitsit katoilevat loppupäässä, jolloin alkupuoliskon erinomaisuutta ei enää löydy. Ensimmäiset kolme varttia ovat aivan mahtavat, mutta sen jälkeen taso alkaa hiljalleen pudota. Mihinkään pohjamutiin taso ei onneksi tipahda, vaan kokonaisuudessaan kyseessä on erittäin hyvä ja rankasti hauska elokuva, minkä katsoisin mielellään muutamaan otteeseen uudestaankin.

Leffan ohjaajana toimii Armando Iannucci, joka on tätä ennen ohjannut elokuvien puolella vain Tube Talesin (1999) ja In the Loop - silmukka kiristyy (In the Loop - 2009). Pääasiassa Iannucci tekee hommia television parissa, mikä selittää, miksei filmistä välillä löydy tiettyä elokuvallisuutta, vaan se tuntuu paikoitellen televisiosarjalta. Iannucci on silti osaava tekijä, joka on hienosti yhdistänyt hyvin rankat aiheet onnistuneeseen huumoriin ja luonut yhdistelmästä kantaaottavan elokuvan. The Death of Stalin sai ainakin itseni kiinnostumaan hänen muusta tuotannostaan ja toivonkin, ettei hän pidä tulevaisuudessa kymmenen vuoden taukoja elokuvaohjausten välillä. Hänen, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoitus on hyvin kekseliäs. Nelikko todella taitaa dialogin, mikä onkin hyvä, kun lähes koko elokuva käytetään puhumiseen. He ovat onnistuneet tekemään jopa normaalisti pitkäveteisistä kokouksista kiehtovaa katseltavaa. Myös visuaalisesti The Death of Stalin on onnistunut teos. 1950-luvun ajankuva, eli ankea Neuvostoliitto on toteutettu upeasti aina lavastuksesta puvustukseen. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja leikkausta rytmittävät hyvin tekstit, jotka kertovat, mitä tapahtuu johtajan menehtyessä. Chris Willisin säveltämät musiikit toimivat oivallisesti leffan aikana ja tuovat oman lisäyksensä venäläiseen tunnelmaan.

Yhteenveto: The Death of Stalin on erittäin mainio ja hauska filmi, mikä aivan varmasti pahoittaa useiden katsojien mielet (mikä on mahtavaa). Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat loistavat ja ne tarjoavat yhä vain hauskempia ja rankempia juttuja. Harmillisesti loppupäässä vitsit vähenevät ja elokuvan erinomainen tunnelma alkaa rakoilla. Onneksi näyttelijät tekevät kuitenkin niin hyvää työtä oivallisen käsikirjoituksen kanssa, että elokuvan katsoo erittäin mielellään loppuun - ja kenties uudestaankin. Olin todella yllättynyt, kuinka hyvän roolisuorituksen Steve Buscemi tarjoaa. Michael Palinkin osoittaa olevansa hyvä näyttelijä, eikä vain kelpo hauskuuttaja. Harmillisesti Jason Isaacsin osuus jää liian pieneksi, sillä hänessä kyllä riittää karismaa. Ohjaaja Armando Iannucci on onnistunut todella hyvin tasapainottaessaan rankkoja aiheita ja huumoria. Mukana on myös erinomaisesti luotu ajankuva, jolloin historiallisista tapahtumista kiinnostuneiden kannattaa katsoa tämä - vaikkei elokuva täysin kulkisikaan oikeiden tapahtumien mukaisesti. Tänä päivänä, kun ties mistä vitseistä vedetään herne nenään, on roisi The Death of Stalin varjeltava helmi, jonka toivoo menestyvän, jotta samanlaisia teoksia saisi lisää. Rankemman huumorin ystäville tämä sopii varmasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.co.uk
The Death of Stalin, 2017, Quad Productions, Main Journey, Gaumont, France 3 Cinéma, Compagnie Cinématographique, Panache Productions, Canal+, Cine+, France Télévisions, Free Range Films, Title Media