The Secret Agent (O Agente Secreto - 2025) - elokuva-arvostelu

THE SECRET AGENT

O AGENTE SECRETO

Ohjaus: Kleber Mendonça Filho

Näyttelijät: Wagner Moura, Carlos Francisco, Tânia Maria, Enzo Nunes, Robério Diógenes, Roney Villela, Gabriel Leone, Isabél Zuaa, Laura Lufési, Kaiony Venâncio, Maria Fernanda Cândiho, Thomás Aquino, Italo Martins, Igor de Araújo ja Udo Kier

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 16

The Secret Agent on Wagner Mouran tähdittämä poliittinen trilleri. Ohjaaja-käsikirjoittaja Kleber Mendonça Filho työsti leffan käsikirjoitusta usean vuoden ajan ja sai brasilialaiset, ranskalaiset, saksalaiset ja alankomaalaiset elokuvayhtiöt tekemään yhteistyötä projektin rahoittamiseksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 ja maailmanensi-iltansa The Secret Agent sai Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2025, missä se voitti parhaan ohjauksen ja miespääosan palkinnot. Nyt elokuva on saapunut Suomeen, kahden Golden Globe -palkinnon (paras vieraskielinen elokuva ja miespääosa) ja neljän Oscar-ehdokkuuden (paras elokuva, vieraskielinen elokuva, miespääosa ja roolitus) siivittämänä. Itse kiinnostuin The Secret Agentista heti, kun aloin kuulla siitä kehuja maailmalta. Kävinkin uteliaana katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1977 Brasilia on korruptoituneen diktatuurin kourissa. Mustamaalattu professori Armando Solimões matkustaa Recifen kaupunkiin hakemaan poikaansa ja päätyy auttamaan taistossa vaarallisia tahoja vastaan.

Muun muassa Narcos-sarjasta (2015-2017) ja Civil War -elokuvasta (2024) tuttu Wagner Moura näyttelee Armando Solimõesia, entistä professoria, jonka vaimo on kuollut hämärissä olosuhteissa ja joka on vienyt poikansa Fernandon (Enzo Nunes) turvaan tämän isovanhempien luokse. Yrittäessään hakea poikansa ja karata maasta, Armando päätyy kuitenkin auttamaan diktatuurihallitusta vastustavia peitenimellä Marcelo. Moura on mainio roolissaan, tehden hyvää työtä miehenä, joka haluaisi saada tehtyä paljon enemmän kansan eteen. Hän tarjoaa paljon aika vähälläkin, tehden Armandosta saman tien kiinnostavan ja tykättävän tyypin.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Carlos Francisco Armandon appiukkona Sr. Alexandrena, Tânia Maria Armandon uutena vuokranantajana ja hänelle myös tehtävän antavana Sebastianana,  Robério Diógenes korruptoituneena poliisikomentaja Euclidesina, Igor de Araújo ja Italo Martins tämän poikina Sergiona ja Arlindona, Roney Villela ja Gabriel Leone palkkatappajakaksikko Augustona ja Bobbina, Maria Fernanda Cândido kapinaliikettä johtavana Elzana, sekä Udo Kier viimeisessä elokuvaroolissaan holokaustiselviytyjä Hansina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan. Maria on erittäin hyvä kommuuniturvapaikkaa pyörittävänä Sebastianana ja Díogenes, Villela ja Leone oikein herkuttelevat niljakkailla hahmoillaan.

1970-luvulla Brasiliaa riepotellut sotilasdiktatuuri on selvästi nyt aihe, joka kiehtoo etenkin paikallisia elokuvantekijöitä. Vuotta aiemmin ilmestyi parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-voittaja Olen yhä täällä (Ainda Estou Aqui - 2024) ja nyt The Secret Agent, jotka tutkivat kyseistä aikakautta eri vinkkeleistä ja haluavat selvästi varoittaa maailmaa, ettei vastaavaa kävisi enää uudelleen. Siinä, missä Olen yhä täällä kertoi tavallisen perheen epätoivoisesta taistelusta, saadakseen isänsä takaisin sotilaiden kynsistä, The Secret Agent lähestyy korruptiota eri tavalla, muun muassa metaforien kautta. Elokuva ei hirveästi selittele asioita, mikä saa asiasta sen enempää tietämättömät todennäköisesti tutkimaan ihmeissään esimerkiksi sitä, että mikä ihme on karvajalka, joka potkii ihmisiä leffan ehdottomasti omituisimmassa kohtauksessa?

Elokuvassa on oivallinen jännite yllä heti avauskohtauksesta lähtien, missä paikallisen poliisin moraalit käyvät saman tien selväksi. Heti herää epätoivoinen kysymys siitä, että mitä ihmettä tilanteelle voi tehdä, kun keneenkään ei oikeastaan voi luottaa? Median sensurointi ja ihmisten mielenkiinnon siirtäminen muualle käyvät hyvin selväksi. Kun leffan alkupäässä hain vatsasta löytyy ihmisen jalka, tämä muutetaankin viihteeksi tuomalla Tappajahai (Jaws - 1975) takaisin teattereihin, jotta päästään eroon kysymyksistä "kenelle jalka kuului" ja "miten se päätyi mereen hain sapuskaksi". Oman lisänsä kaikkeen tuo nykypäivään sijoittuvat osiot, joissa opiskelija Flavia (Laura Lufési) tutkii Armandon tapausta, kun tapahtumat ovat jo muuttuneet tilastoiksi muiden joukossa.

Onnistumisistaan huolimatta The Secret Agent ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin moniin muihin, eikä se säväyttänyt samalla lailla kuin Olen yhä täällä vuosi sitten. Isoin syy tähän on elokuvan mielestäni venytetty kesto. The Secret Agentilla on mittaa noin varttia vaille kolme tuntia, joka käy kyllä raskaaksi, eikä vain ikävän aihepiirinsä takia. Elokuvassa on hieman liikaa löysää ja ihan vain sieltä täältä trimmaamalla leffasta saisi napakamman vaikkapa vajaassa kahden ja puolen tunnin kestossa, jolloin sen jännitekään ei rakoilisi samalla tavalla.

Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut Kleber Mendonça Filho, joka kertoo kauhistuttavista asioista varsin velmulla ja piikittelevälläkin tavalla, muuttumatta kuitenkaan mauttomaksi. Filhon teksti on oivaltava, mutta jo käsikirjoitusta olisi voinut vähän tiivistää. Teknisesti The Secret Agent on laadukas. Se on taitavasti kuvattu ja valaistu etenkin yökohtausten aikana. Lavasteilla, puvustuksella ja maskeerauksella 1970-luku on herätetty vakuuttavasti takaisin eloon. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Tomaz Alves Souzan ja Mateus Alvesin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

O Agente Secreto, Brasilia, Ranska, Saksa, Alankomaat, 2025, CinemaScópio Produções, MK Productions, ONE TWO Films, Lemming Film, Arte France Cinéma, MK2 Films, Ad Vitam, Primo Content, Rotor Film, Netflix

The Ugly Stepsister (Den Stygge Stesøsteren - 2025) - elokuva-arvostelu

THE UGLY STEPSISTER

DEN STYGGE STESØSTEREN

Ohjaus: Emilie Blichfeldt

Näyttelijät: Lea Myren, Ane Dahl Torp, Thea Sofie Loch Næss, Flo Fagerli, Isac Calmroth, Malte Myrenberg Gårdinger, Ralph Carlsson, Cecilia von der Esch, Katarzyna Herman, Adam Lundgren ja Willy Ramnek Petri

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

The Ugly Stepsister pohjautuu Grimmin veljesten versioon Tuhkimo-sadusta. Ohjaaja-käsikirjoittaja Emilie Blichfeldt piti Grimmien synkemmästä tulkinnasta ja halusi kertoa kerrankin tarinan Tuhkimon kateellisen sisarpuolen vinkkelistä. Kun hän katsoi David Cronenbergin elokuvan Crashin (1996), hän innostui näkemästään ja päätti tehdä oman elokuvansa samalla body horror -tyylillä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta The Ugly Stepsister sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2025. Suomessa elokuva esitettiin muutamaa kuukautta myöhemmin Night Visions -festivaaleilla. Itse kuulin leffasta vasta loppuvuodesta ja kun elokuva sai Oscar-ehdokkuuden maskeerauksestaan, päätin vihdoin katsoa sen.

Kun Elviran leskeksi jäänyt äiti menee uudelleen naimisiin, he muuttavat uuden miehen ja tämän tyttären Agneksen luokse. Uusi mies kuitenkin kuolee ja perhe jää varattomaksi, jolloin ainoa toivo on saada paikallinen prinssi naimaan Elvira. Ongelma vain on, että Elvira ei ole erityisen viehättävä ja siihen on tehtävä muutos, hinnalla millä hyvänsä.

Lea Myren näyttelee Elviraa, joka haaveilee tulevaisuudesta ihka oikean prinssin vaimona. Elvira ei ole kuitenkaan yhteiskunnan silmissä kovinkaan kaunis ja niinpä Elvira pelkää, ettei prinssi voisi koskaan huomioida häntä. Tilaisuus yllättäen koittaa, kun Elvira ja hänen siskonsa Alma (Flo Fagerli) muuttavat yhdessä äitinsä (Ane Dahl Torp) kanssa äidin uuden miehen (Ralph Carlsson) luokse. Kun mies äkillisesti kuolee ja käy selväksi, että tämä oli itse asiassa varaton, Elvirasta on pakko saada kaunis, jotta tämä voidaan naittaa prinssille ja taata siten perheen taloudellinen tulevaisuus. Myren on oiva valinta rooliinsa ja hän tulkitsee vaikuttavasti aluksi ihan sympaattisen hahmonsa pakkomielteiseksi muuttuvaa muutosta. Torp on myös mainio tämän karmeana äitinä, joka käyttää hävyttömästi tytärtään omien etujensa ajamiseksi.

     Elokuvassa nähdään myös Thea Sofie Loch Næss Elviran uutena sisarpuolena, kauniina Tuhkim... siis Agneksena, Isac Calmroth prinssi Julianina, Katarzyna Herman tanssia opettavana madame Wandziana, Adam Lundgren kosmeettisena kirurgina Esthétiquena ja Cecilia von der Esch Elviraa muodonmuutoksessa auttavana, hauskasti nimettynä von Kronenberginä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, etenkin Herman ja Lundgren varsin eksentrisinä hahmoinaan.

The Ugly Stepsister on tosiaan saanut inspiraationsa Tuhkimosta, mutta ei todellakaan mistään Disneyn piirretystä, vaan Grimmin veljesten versiosta, mihin kuuluu esimerkiksi sitä, että Tuhkimon kateelliset sisarpuolet leikkelevät varpaitaan ja kantapäitään irti mahduttaakseen jalkansa lasikenkään. On vekkuli idea nostaa keskiöön Tuhkimon sijaan yksi tämän sisarpuolista, joka haikailee prinssin perään. Näin tuttuakin tutummasta tarinasta saadaan aikaiseksi pitkästä aikaa kiehtova adaptaatio, joka myös osoittaa, että klassisista saduista olisi mahdollista tehdä onnistuneita kauhuelokuvia, eikä vain jotain Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyn (2023) tai Peter Pan's Neverland Nightmaren (2025) kaltaisia räpellyksiä.

Elokuva suorastaan lumoaa mukaansa tietyllä tavalla ihastuttavan estetiikkansa kanssa, joka muuttuu kuitenkin hiljalleen vinksahtaneemmaksi. Kauhu tuodaan mukaan yhä vain epämiellyttävämpien kohtausten muodossa, joissa Elvirasta yritetään saada kauniimpi. Parit näistä kohtauksista ovat niin häijyjä ja suorastaan jopa kuvottavia, että katse tekisi mieli kääntää pois. Näillä kohtauksilla ei mässäillä, vaan niitä käytetään säästeliäästi ja sitäkin tehokkaammin. Tuhkimon tarinan tutut kaaret on saatu sisällytettyä mukaan, mutta eri näkökulma pitää menon kaiken aikaa raikkaana. Tunneskaala on myös melkoinen pitkin elokuvaa, eikä loppupeleissä tiedä, pitäisikö Elviraa kannustaa, sääliä, pelätä vai mitä. Oman mainion lisänsä tähän kaikkeen tuo tietynlainen kiero huumorintaju.

The Ugly Stepsister on ohjaaja-käsikirjoittaja Emilie Blichfeldtin esikoisteos, mutta sitä ei osaisi arvata, sillä niin taidokkaasti nainen hoitaa hommansa. Hänen rakentamansa ilmapiiri on monikerroksinen, eikä hän pelkää olla näyttämättä todella inhottaviakin juttuja. Blichfeldtin käsikirjoitus on kanssa oivallinen ja siitä löytyy kelpo kommentaaria naisten kauneusihanteiden tavoittelusta, joka voi mennä sairaalloisen puolelle. Lisäksi elokuva on tyylikkäästi kuvattu, mitä vain tehostaa nätti värileikittely. Lavasteet ovat hienot, puvustus upeaa ja maskeeraajat ovat kyllä Oscar-ehdokkuutensa ansainneet. Tehosteet vakuuttavat ja äänimaailmakin on pätevästi kasattu. Kaadan ja Vilde Tuvin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Den Stygge Stesøsteren, Norja, Ruotsi, Puola, Tanska, 2025, Mer Film, Film i Väst, Lava Films, Motor, Scanbox Entertainment, Zentropa International Sweden

Ensisilmäyksellä, kausi 6 (How I Met Your Mother - 2010-2011) - sarja-arvostelu

ENSISILMÄYKSELLÄ - KAUSI 6

HOW I MET YOUR MOTHER

Luojat: Carter Bays ja Craig Thomas

Näyttelijät: Josh Radnor, Neil Patrick Harris, Cobie Smulders, Jason Segel, Alyson Hannigan, Marshall Manesh, Bob Odenkirk, Jennifer Morrison, Laura Bell Bundy, Kyle MacLachlan, Bill Fagerbakke, Ned Rolsma, Frances Conroy, John Lithgow, Katy Perry, Lyndsy Fonseca, David Henrie ja Bob Saget

Genre: komedia

Jaksomäärä: 24

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Craig Thomasin ja Carter Baysin luoma komediasarja Ensisilmäyksellä nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas, neljäs ja viides kausi kasvattivat suosiota, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin kesällä 2010 ja lopulta Ensisilmäyksellä-sarjan kuudennen kauden esitys alkoi saman vuoden syyskuussa. Katsojaluvut pysyivät korkeina, kriitikot kehuivat tuotantokautta ja kausi sai viisi Emmy-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, kuvaus, lavastus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan leikkauksen palkinnon. Itse olin aiemmin nähnyt joitain yksittäisiä Ensisilmäyksellä-jaksoja, mutten ollut koskaan katsonut sarjaa kokonaan. Kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa sen alusta loppuun. Pidin viidestä ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin kuudennen kauden katselun positiivisin mielin.

Ted tapaa uuden naisen, joka saa hänet kyseenalaistamaan moraalinsa arkkitehtinä, Robininkin pohtiessa töitään uudelleen. Lily ja Marshall yrittävät saada lapsen, samalla kun Barney etsii oikeaa isäänsä.

Sarjan tutut hahmot tekevät jälleen paluun ja tähän kaveriviisikkoon syvennytään tällä kaudella kenties paremmin kuin koskaan ennen. Josh Radnorin näyttelemä Ted Mosby pistetään ahtaalle, kun hän saa sittenkin pestin Goliath National Bankin arkkitehtinä. Projekti vain tarkoittaisi sitä, että historiallinen newyorkilainen rakennus pitäisi purkaa alta pois. Haastavammaksi tilanteen tekee, kun Ted tapaa uuden naisen, Zoeyn (Jennifer Morrison) ja ihastuu tähän, mutta Zoey paljastuukin aktivistiksi, joka protestoi GNB:tä vastaan rakennuksen pelastamisen puolesta. Cobie Smuldersin esittämällä Robin Scherbatskyllä on myös ollut ryppyjä rakkaudessa. Hän hylkäsi hulppean työtarjouksen, jotta voisi jäädä juontamaan aamuohjelmaa Don Frankin (Benjamin Koldyke) kanssa, mutta Donille tarjottiin samaa pestiä Robinin jälkeen ja Don tarttui tähän, jolloin Robin jäi huonompaan työhönsä ja ilman Donia. Nähtyään viimeisenkin kaksoisolentonsa, Jason Segelin ja Alyson Hanniganin näyttelemät Marshall Eriksen ja Lily Aldrin päättivät vihdoin hankkia lapsen, mutta homma ei sujukaan toivotulla tavalla. Neil Patrick Harrisin esittämä Barney Stinson puolestaan alkaa ensi kertaa tosissaan kyseenalaistamaan äitinsä (Frances Conroy) kertomukset isästään ja päättää vihdoin selvittää, kuka tämä mysteerimies on oikeasti olevinaan. Niin hahmoviisikko kuin heidän näyttelijänsä toimivat edelleen mainiosti. Etenkin Segel pääsee tällä kaudella vakuuttamaan uudella tavalla, kun Marshall joutuu kohtaamaan suuren tragedian.

Hieman heikomman viidennen tuotantokauden jälkeen Ensisilmäyksellä palaa ruotuun kuudennella kaudellaan, tarjoten jopa sarjan tähän asti parhaita juttuja. Kuten jo sanoin, tämä kausi syventää ja jopa haastaa pääviisikkoa täysin uudella tavalla, tuoden tiettyä uutta potkua sarjaan. Tedin ja Zoeyn suhteen tietää heti kättelyssä olevan huonolla pohjalla, mutta tämä tuo Tedistä esille monimutkikkaampia puolia, joiden avautumista ja käsittelyä on kiinnostavaa seurata. On myös kiinnostavaa seurata, kun aivan mahtavan tragikoomisen kakkosjakson myötä Barney alkaa tosissaan haluta selvittää, kuka hänen oikea isänsä on ja miksi tämä hylkäsi Barneyn tämän ollessa vielä pieni lapsi. Kun tätä sovinistista naistenmiesimagoa rikotaan, alta paljastuu entistäkin mielenkiintoisempi tyyppi. Kausi myös kokeilee kepillä jäätä ja että voiko komedian sekaan tuoda ihan kunnon draamaa. Vaikka tästäkin löytyy vitsinsä, tekijät ovat myös tienneet, milloin pysyä vakavina ja kausi iskee eri tavalla tunteisiin kuin aiemmat.

Isompien tarinakaarten lisäksi kausi sisältää myös perinteikkäämpään tapaan irrallisempia jaksoja, omine kommelluksineen. Vaikka kausi onkin pullollaan hyviä ja hauskoja jaksoja, kuutoskauden kirkkaaksi tähtijaksoksi nimeän neljännen jakson, Subway Warsin, jossa hahmot ovat eri mieltä siitä, kuinka New Yorkissa on nopeinta liikkua - kävellen, metrolla, bussilla, vai taksilla - ja he päättävätkin pistää asian testiin, kisaamalla eri keinoin MacLaren's Pubista erääseen ravintolaan, missä on bongattu elokuvaohjaaja Woody Allen. Jakso on aivan hillittömän hauska ja hieman Allenin tyyliä mukaillen pistetty kasaan.

Yhtä jaksoa lukuun ottamatta Pamela Fryman on ohjannut koko muun tuotantokauden ja hänenkin työssään on uutta potkua, mitä varmasti auttaa käsikirjoitustiimin vahvemmat ja hauskemmat tekstit kuin viime kaudella. Tämäkin Ensisilmäyksellä-tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänityöskentelykin on mainiota musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org 

How I Met Your Mother, Yhdysvallat, 2005-2014, 20th Century Fox Television, Bays Thomas Productions

Kaunis rietas onnellinen (2026) - elokuva-arvostelu

KAUNIS RIETAS ONNELLINEN

Ohjaus: Selma Vilhunen

Näyttelijät: Oona Airola, Jari Virman, Maija Paunio, Taneli Mäkelä, Katariina Havukainen, Daniel Virtanen, Ville Tiihonen, Aku Sipola, Saara Kotkaiemi, Tatu Sinisalo, Teppo Manner, Sara Grotenfelt ja Fabian Munsterhjelm

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

Kaunis rietas onnellinen perustuu artisti Kaija Koon elämään ja uraan. Kaija Koon esiinnyttyä Olympiastadionilla elokuussa 2023, hänestä ryhdyttiin työstämään leffaa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Kaunis rietas onnellinen on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Kaija Koo on ollut tuttu vain nimenä, enkä olisi aiemmin osannut nimetä häneltä yhtään kappaletta. Vaikka mielestäni artisteista kertovia elokuvia tehdään nykyään jo liiankin paljon, päätin antaa Kauniille riettaalle onnelliselle mahdollisuuden ja kävin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Kaija Koo on juuri julkaissut ensimmäisen albuminsa, kun hänen isänsä kuolee, mikä lamaannuttaa naisen ja ura katkeaa useaksi vuodeksi. Kun vuonna 1993 julkaistu Kuka keksi rakkauden -kappale nostaa Kaijan supertähdeksi, hänen täytyy löytää itsensä, ettei romahda uusien vastoinkäymisten myötä.

Päärooliin Kaija Kokkolaksi, eli Kaija Kooksi valikoitui kaksinkertainen Jussi-voittaja Oona Airola. Airola tekee vakuuttavaa työtä, tulkitessaan hahmonsa vaikeita tuntemuksia elämän ja uran eri asioihin liittyen. Kaijaa innostaa musiikki, sen tekeminen ja esittäminen, mutta hän myös painiskelee helposti samaistuttavien, arkisempien asioiden parissa, jotka näyttävät, että Olympiastadioninkin täyteen myyvä stara on lopulta ihminen siinä, missä me muutkin. Airolasta löytyy hyvää asennetta esiintymiskohtauksiin ja hän lauloikin kuvauksissa itse - joskin jälkikäteen ainakin osa hänen lauluistaan on tekoälyn avulla muovattu kuulostamaan enemmän Kaija Koolta.

     Elokuvassa nähdään myös Maija Paunio ja Taneli Mäkelä Kaijan vanhempina, joista jälkimmäinen menehtyy juuri, kun Kaija on julkaissut esikoislevynsä, mikä aiheuttaa pitkäksi aikaa blokin uralle, Jari Virman Kaijan kosketinsoittajana ja lauluntekijänä, sekä sittemmin myös aviomiehenä Markku Impiönä, Ville Tiihonen levy-yhtiön pomona ja Aku Sipola äänittäjä Jukka Immosena. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös bongata, että Tatu Sinisalo ja Teppo Manner palaavat rooleihinsa Apulanta-yhtyeen laulaja Toni Wirtaseksi ja rumpali Sipe Santapukiksi. Sinisalo ja Manner esittivät heitä Apulannasta kertoneessa Teit meistä kauniin -elokuvassa (2016). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, erityisesti Virman Kaijan miehenä Markkuna, joka tulee kateelliseksi Kaijan suosiosta ja alkoholin myötä kateus muuttuu vuosien varrella tuhoisaksi katkeruudeksi.

Kuten alussa kerroin, Kaija Koo oli etukäteen itselleni tuttu tapaus vain nimenä, enkä varmaan olisi ase ohimollanikaan pystynyt nimeämään yhtäkään hänen kappaleistaan. Kun luin Kaunis rietas onnellinen -elokuvan olevan tekeillä, ensimmäiset ajatukseni olivat samanaikaisesti, että "tuleepahan nyt opittua jostakusta jotain uutta" ja "taasko tulee uusi artistin elämäkertaleffa". Vastaavia leffoja ilmestyy nykyään useampi vuodessa ja onpa Suomessakin tehty aiemmin mainitun Teit meistä kauniin -elokuvan lisäksi myös muun muassa Cheekistä kertova Veljeni vartija (2018), Juice Leskisestä kertova Juice (2018) ja Dingosta kertova Levoton Tuhkimo (2024).

Kaunis rietas onnellinen on kuitenkin oikein pätevä tapaus omassa genressään, kunhan se aluksi pääsee vauhtiin. Elokuvan alkupää on vielä hieman takelteleva, leffan käynnistyessä vuodesta 1986 ja vähän töksähdellen edeten esikoislevyn julkaisusta Kaijan isän kuolemaan ja siitä syntyneeseen pitkään masennukseen. Elokuva pääseekin raiteilleen kunnolla vasta, kun Kaija päättää tehdä paluun musiikkibisnekseen oikein kunnolla ja heti seuraava albumi tekee naisesta kotimaisen supertähden. On kiinnostavaa seurata Kaijan uran etenemistä, etenkin kun leffa ottaa kantaa siihen, kuinka showbisnes alkaa kohdella ikääntyviä naisia, jotka pitäisi puskea uusien ja nuorempien tieltä, kun rahahanat alkavat osoittaa vähääkään hiipumisen merkkejä. Kaikista kiinnostavinta on kuitenkin Kaijan ja Markun välinen suhde ja sen hajoaminen menestyksen aiheuttaman kuilun myötä. Tämä draamapuoli ja jopa aika traaginen vihanpito nostaa elokuvan kelvollisesta oikeasti mainioksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Selma Vilhunen, joka tekee hyvää työtä niin näyttelijöiden kuin tunnelman parissa. Ilona Ahdin työstämä käsikirjoitus takeltelee hieman, yrittäessään sulloa useampaa vuosikymmentä alle kahden tunnin elokuvaksi, mutta hän onnistuu kuitenkin sen tärkeimmän ihmissuhteen kuljettamisessa. Kaunis rietas onnellinen on osaavasti kuvattu ja onnistuneella lavastuksella ja puvustuksella eri vuosikymmenet herätetään tyylikkäästi takaisin eloon. 1980-luvun ajankuvaa rikkoo vain alun kohtaus, jossa Kaija ja Markku ihastelevat iltahämärällä Linnanmäkeä ja huvipuistoa vähänkin tuntevat voivat kohotella kulmiaan, kun näkyvät laitteet ovat selvästi 2000-luvulta. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Kaija Koon biisien lisäksi leffassa kuullaan myös Salla Luhtalan säveltämiä musiikkeja, jotka tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.media.filmikamari.fi

Kaunis rietas onnellinen, Suomi, 2026, Solar Films

From, kausi 2 (2023) - sarja-arvostelu

FROM - KAUSI 2

Luoja: John Griffin

Näyttelijät: Harold Perrineau, Catalina Sandino Moreno, Eion Bailey, Elizabeth Saunders, Hannah Cheramy, Simon Webster, Scott McCord, David Alpay, Ricky He, Chloe Van Landschoot, Corteon Moore, Pegah Ghafoori, Avery Konrad, Elizabeth Moy, Angela Moore, Nathan D. Simmons, A.J. Simmons, Kaelen Ohm, Cliff Saunders, Deborah Grover, Reid Price, Phoebe Rex, Zach Faye, Jamie McGuire, Taras Lesiuk, Seamus Patterson, Robert Verlaque, Vox Smith ja Shaun Majumder

Genre: kauhu

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 43 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 47 minuuttia

Ikäraja: 16

John Griffinin luoma kauhusarja From nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä helmikuussa 2022, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät jo heinäkuussa 2022 ja Fromin toisen tuotantokauden esitys alkoi huhtikuussa 2023. Kausi vain kasvatti suosiota ja keräsi kehuja kriitikoilta. Itselleni sarja tuli tutuksi tämän kakkoskauden ilmestymisen aikaan, kun näin yllä olevan julisteen, joka herätti heti huomioni. Kuitenkin koska sarja on näkynyt Suomessa vain MTV Katsomossa, jota minulla ei ole, on sarjan katselu jäänyt sikseen. Mutta nyt kun From on saamassa jo neljännen tuotantokautensa, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Otin MTV Katsomon ilmaisen kokeilujakson ja katsoin Fromin toisen tuotantokauden muutamassa päivässä.

Samalla kun kaupungin asukkaat ottavat vastaan bussillisen uusia ihmisiä ja yrittävät saada heidät tajuamaan tilanteensa vakavuuden, seriffi Boyd jatkaa tutkimusretkeään, mikä johtaa uusiin kauhuihin.

Fromin tutut, yhä elossa olevat hahmot tekevät paluun. Matthewsin perhe, eli Jim-isä (Eion Bailey), Tabitha-äiti (Catalina Sandino Moreno), Julie-tytär (Hannah Cheramy) ja Ethan-poika (Simon Webster), sekä heidän kanssa samaan aikaan saapunut Jade (David Alpay) ovat alkaneet asettua kaupunkiin. Seriffi Boydin (Harold Perrineau) lähdettyä murhaaja-Saran (Avery Konrad) kanssa etsimään vastauksia metsästä, apulaisseriffi Kenny (Ricky He) ja Colony Housea johtava Donna (Elizabeth Saunders) yrittävät pitää järjestystä yllä kaupungissa. Menossa ovat mukana myös kaupungin vanhin asukas Victor (Scott McCord), lääkäri Kristi (Chloe Van Landschoot), Boydin poika Ellis (Corteon Moore) ja hänen tyttöystävänsä Fatima (Pegah Ghafoori), Kennyn kokkiäiti Tian-Cheu (Elizabeth Moy), baarimikko Tom (Reid Price), sekä riitaa haastava Dale (Cliff Saunders). Hahmot pysyvät mainioina ja lähes kaikkia heistä syvennetään onnistuneesti kauden varrella. Näyttelijät jatkavat hyvää suorittamistaan, joskin Konrad jää näyttelijäkaartin heikoimmaksi lenkiksi. Konradilta luonnistui arvaamattoman Saran esittäminen ykköskaudella, mutta katuvan Saran tulkitseminen ei suju häneltä yhtä sulavasti.

     Kuten ykköskauden päätteeksi jo nähtiin, kaupunkiin on saapunut bussillinen uusia poloisia, jotka eivät tiedä yhtään, mikä heitä odottaa. On muun muassa bussikuski Bakta (Angela Moore), enneunia näkevä Elgin (Nathan D. Simmons), vanha Tillie (Deborah Grover), sairaanhoitaja Marielle (Kaelen Ohm), säännöistä vähät välittävä Randall (A.J. Simmons), panikoiva Brick (Seamus Patterson) ja pariskunta Kelly (Phoebe Rex) ja Brian (Taras Lesiuk). Uusista tuttavuuksista löytyy kiinnostavia tyyppejä, jotka sekoittavat pakkaa onnistuneesti.

Fromin toinen tuotantokausi jatkaa suoraan siitä, mihin avauskaudella jäätiin, niin tasonsa kuin tarinansa puolesta. Bussin saapuessa kaupunkiin Jimin ja Jaden radiokoe meni pieleen, Tabitha putosi talonsa alla olevaan tunneliverkostoon Victorin seuraksi ja Boyd päätyi taikapuun kautta jonkin sortin kaivon pohjalle. Tästä käynnistyy jälleen mysteerejä ja jännittäviä tapahtumia täynnä oleva tuotantokausi, joka vastailee osaan aiemmin heränneistä kysymyksistä, mutta myös herättää täysin uusia kysymyksiä ja samalla luo uusia kauhuja jumissa olevien kaupunkilaisten päiden menoksi. Ja niitä ei pystykään pitämään loitolla lukitsemalla ovet ja ikkunat tai edes minkään kivitalismaanin avulla.

Kuten viimeksi, kausi alkaa uusien saapumisella kaupunkiin juuri, kun yö on alkamassa. Jännite nostetaan saman tien korkealle ja From pääsee heti näyttämään kyntensä uudelleen. Kyntensä sarja näyttää myös koukuttavuudessaan, enkä kokenut tälläkään kertaa ongelmaksi ahmia sarjaa monta jaksoa kerrallaan. Joko hahmot päätyvät todella stressaaviin tilanteisiin tai sitten ovat lähellä löytää vastauksia. Niin tai näin, seuraava jakso on melkeinpä pakko pistää aina pyörimään edellisen päätyttyä. Uudet mysteerit ja uhkat tekevät Fromista entistä kiehtovamman ja jopa aika intensiivisen päätösjakson jälkeen kolmatta tuotantokautta jää odottamaan vesi kielellä... vaikka samaan aikaan kauden lopetuskohtaus saa myös huolestumaan siitä, millaiselle reitille tekijät saattavat olla menossa.

Tuotantokauden ohjaajatrio Jack Bender, Alexandra La Roche ja Brad Turner rakentavat ilmapiiriä jälleen taitavasti, samalla kun John Griffinin johdolla käsikirjoitustiimi vie tarinaa uusiin suuntiin, pitäen jälleen katsojan arvelemassa, kuka selviää ja kuka kuolee. Kirjoittajien ainoa turhauttava tapa tällä kaudella on se, että hahmot eivät suostu kommunikoimaan. Moni asia ratkeaisi helpommalla, jos hahmot kertoisivat muille näkemästään, ihan sama kuinka hullulta se kuulostaisi. Teknisesti From pitää myös kutinsa. Toinen kausi on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavasteet pysyvät mainioina, samoin asut ja maskeeraukset. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on osaavasti työstetty Chris Tiltonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

From, Yhdysvallat, 2022-, AGBO, Epix Studios, MGM International TV Productions, MGM Television, Midnight Radio

High School Musical 2 (2007) - elokuva-arvostelu

HIGH SCHOOL MUSICAL 2

Ohjaus: Kenny Ortega

Näyttelijät: Zac Efron, Vanessa Hudgens, Ashley Tisdale, Lucas Grabeel, Corbin Bleu, Monique Coleman, Mark L. Taylor, Bart Johnson, Olesya Rulin, Robert Curtis Brown, Jessica Tuck ja Alyson Reed

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 7

Disney Channelin komediaelokuva High School Musical (2006) oli suuri katsojamenestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät alkukeväästä 2007 ja lopulta High School Musical 2 julkaistiin Disney Channelilla saman vuoden elokuussa. Elokuva nousi nopeasti koko kanavan katsotuimmaksi elokuvaksi kautta aikain, minkä lisäksi se sai paremman vastaanoton kriitikoilta kuin ensimmäinen leffa. Itse olin nähnyt aiemmin vain ensimmäisen High School Musicalin, mutten sen jatko-osia. Kun huomasin alkuperäiselokuvan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan, sekä vihdoin myös sen jatko-osat ja arvostella koko sarjan läpi.

Koulu päättyy ja kesäloma alkaa. Troy, Gabriella ja kumppanit saavat kesätyöpaikat Lava Springsin golfklubilta. Mahtavalta vaikuttava kesä saa synkkiä pilviä ylleen, kun käy selväksi, että Sharpayn vanhemmat omistavat kyseisen klubin ja tyttö päättää kohdella luokkatovereitaan mielensä mukaan.

High School Musicalin tutut tyypit tekevät paluun, lähtien tietty Zac Efronin ja Vanessa Hudgensin näyttelemistä Troy Boltonista ja Gabriella Montezista, koripallopelaajasta ja matikkanerosta, jotka ykkösleffassa rakastuivat ja ovatkin nyt parisuhteessa. Kun kesä alkaa, Troylla ja Gabriellalla on visio ihanasta lomasta yhdessä ja homma vaikuttaisi vain paranevan, kun he saavat molemmat kesätöitä samasta paikasta, Lava Springsin golfklubilta - Troy tarjoilijana ja mailapoikana, ja Gabriella hengenpelastajana uima-altaalta. He eivät kuitenkaan tiedä, että Evansin sisarusten Sharpayn (Ashley Tisdale) ja Ryanin (Lucas Grabeel) vanhemmat (Robert Curtis Brown ja Jessica Tuck) omistavat klubin ja Sharpay päättää käyttää vaikutusvaltaansa pilatakseen pariskunnan kesän, saadakseen Troyn itselleen. Efron, Hudgens, Tisdale ja Grabeel vetävät roolinsa samalla innolla kuin viimeksi, Tisdalen tehdessä Sharpaysta entistäkin ärsyttävämmän narsistin. Efronin ja Hudgensin väliltä löytyy vahvaa kemiaa, eikä ihme, sillä ykkösleffan kuvauksissa oikeasti rakastuneet Efron ja Hudgens seurustelivat tuolloin myös tosielämässä.

     Myös Corbin Bleun näyttelemä Troyn bestis Chad, Olesya Rulinin esittämä säveltäjä-pianisti Kelsi, Monique Colemanin näyttelemä Gabriellan kaveri Taylor, Alyson Reedin teatraalisesti tulkitsema opettaja Darbus ja Bart Johnsonin esittämä Troyn isä Jack tekevät paluun, kun taas uutena tuttavuutena Evansien vanhempien lisäksi esitellään golfklubin johtaja Fulton (Mark L. Taylor), josta on saatu aikaiseksi varsin epämiellyttävä persoona. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, etenkin Taylor, josta löytyy oikeaa inhottavuutta nuoria nenänvartta pitkin katsovana ja heitä muutenkin tympeästi kohtelevana Fultonina.

Ensimmäinen High School Musical on itselleni aikamoista guilty pleasure -kamaa. Elokuva on toisaalta hitusen kökkö, mutta samalla valtavan hyväntuulinen tapaus, joka levittää kerta toisensa perään hymyn huulille, sekä jättää katsojansa päähän liudan toinen toistaan pahempia korvamatoja. High School Musical 2 ei mielestäni ole edeltäjänsä veroinen musikaalikomedia, mutta silti oikein kelvollinen jatko-osa, joka sisältää useita juttuja, mitkä tekivät ykkösosasta niin viihdyttävän. Tuttu hyväntuulisuus on visusti mukana ja sama yliampuvuus vie toistamiseen kivasti mukanaan. Muutamia ihan oikeita naurujakin voi päästä ilmoille, mutta osa huumorista aiheuttaa lähinnä myötähäpeässä kiemurtelua kotisohvalla.

Elokuva häviää ykköselle tarinansa puolesta, ensimmäisen elokuvan kertomuksen rikkoessa onnistuneesti typeriä lokeroita, joihin ihmiset etenkin kouluaikoina sullotaan. Kesä golfklubilla on passeli uusi kertomus näille teineille ja on sekaan saatu jonkinlaista syvyyttä, kun Troy pistetään ahtaalle, missä hänen pitää valita potentiaalisesti lupaavan tulevaisuuden ja ystäviensä ja rakkautensa välillä. Sharpay mahdollistaa Troylle kaikenlaisia tilaisuuksia, joiden kautta hän voisi esimerkiksi päästä mukaan huippuluokan koripallotiimiin tai haaveilemaansa yliopistoon, mutta samalla tyttö aiheuttaa muille yhä vain kurjemmat olot, jolloin nämä alkavat suuttua Troylle, tajuamatta kuka vetelee naruista. Tämä konflikti etenee oivallisesti, joskin on pakko sanoa, että leffa kaipaisi tiivistämistä, sillä vajaan parin tunnin kestossa se tuntuu turhan pitkältä, kun taas suunnilleen puolentoista tunnin mittainen ykkösleffa oli juuri passelin ytimekäs.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa Kenny Ortega, joka pitää tuttua ylipirteää ilmapiiriä sujuvasti yllä. Peter Barsocchinin työstämä käsikirjoitus ajaa asiansa, mutta paikoitellen leffasta huomaa, että se tehtiin aikamoisella kiireellä ykkösleffan menestyksen myötä. Teknisesti High School Musical 2 on kelvollinen, vaikka erityisesti siitä näkee pikaisen tuotannon. Kameratyöskentely on menettelevää ja leikkaus tarpeeksi toimivaa. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Elokuvaan mahtuu parit tarttuvat laulut, kuten Sharpayn Fabulous ja Troyn Bet On It, mutta muuten mielestäni leffan biisitarjonta on heikompaa kuin viimeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

High School Musical 2, 2007, Walt Disney Pictures, Disney Enterprises, First Street Films, Salty Pictures

Supernatural, kausi 6 (2010-2011) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 6

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Jensen Ackles, Jared Padalecki, Misha Collins, Jim Beaver, Mark A. Sheppard, Mitch Pileggi, Cindy Sampson, Julia Maxwell, Samantha Smith, Sebastian Roché, Nicholas Elia, Robert Englund, Julian Richings, Kim Rhodes, Brian Doyle-Murray, Micah A. Hauptman ja Genevieve Padalecki

Genre: fantasia, draama, kauhu

Jaksomäärä: 22

Jakson kesto: noin 40 minuuttia - Yhteiskesto: noin 14 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma fantasiasarja Supernatural nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas, neljäs ja viides kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää - siitäkin huolimatta, että Kripke oli alun perin suunnitellut sarjan vain viiden kauden mittaiseksi. Kripke jättikin pestinsä sarjan showrunnerina ja hänet korvasi sarjan pitkäaikainen käsikirjoittaja Sera Gamble. Kuvaukset käynnistyivät alkukesästä 2010 ja lopulta Supernaturalin kuudennen tuotantokauden esitys alkoi jo saman vuoden syyskuussa. Katsojaluvut pysyivät korkeina, minkä lisäksi kausi sai positiivista palautetta niin katsojilta kuin kriitikoilta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Supernaturalia, vaikka olin tiennyt sarjasta jo vuosia. Kun huomasin sarjan täyttävän viime vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa koko sarjan läpi ja samalla arvostella kaikki kaudet. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta minua jännitti aloittaa kuudennen kauden katsominen, tietäessäni, että sarjan oli alun perin tarkoitettu loppua vitoskauteen.

On kulunut vuosi siitä, kun Winchesterin veljekset päihittivät Luciferin ja estivät sodan Taivaan ja Helvetin välillä. Dean on viettänyt hiljaiseloa Lisan ja tämän pojan Benin kanssa, kun eräänä päivänä yllättäen Sam ilmestyy paikalle... mutta onko kyseessä oikea Sam?

Jensen Ackles ja Jared Padalecki palasivat rooleihinsa Dean ja Sam Winchesteriksi, siitäkin huolimatta, että alkuperäisten suunnitelmien mukaan viidennen tuotantokauden oli tarkoitus viedä veljesten tarina päätökseen. Sam uhrautui vangitsemalla itsensä ja sisällään olevan Luciferin Helvettiin, kun taas Dean päätti jättää metsästämisen ja aloittaa tavallisen elämän rakastamansa Lisan (Cindy Sampson) ja tämän pojan Benin (Nicholas Elia) kanssa. Kuitenkin vuotta myöhemmin Sam tekee yllätyspaluun, vetäen Deanin takaisin vanhaan perhebisnekseen. Ackles ja Padalecki ovat rooleissaan jälleen mainiot, tuoden kuitenkin uudenlaista puolta hahmoihin, Deanin ollessa tällä kertaa vastahakoinen hirviönmetsästyksestä ja Samin vaikuttaessa erilaiselta helvetillisen kokemuksensa jälkeen. Jännite veljesten välillä on onnistuneesti rakennettu ja näytelty läpi kauden.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös muun muassa veljeksiä uskollisesti auttava Bobby (Jim Beaver), enkeli Castiel (Misha Collins) ja viekas demoni Crowley (Mark A. Sheppard), kun taas uutena tuttavuutena mukaan hyppää Julia Maxwell Eevana, kaikkien yliluonnollisten olentojen äitinä, joka pyritään vapauttamaan vankeudestaan Kiirastulesta ja hallitsemaan erilaisia örkkimörkkejä, jotka syrjäyttäisivät ihmiset Maapallon hallitsevana lajina. Nähdäänpä kaudella myös itse kauhulegenda Robert "Freddy Krueger" Englund! Sivunäyttelijätkin ovat oivat rooleissaan, etenkin Collins, joka ei tällä kertaa ole samalla lailla "kala kuivalla maalla" -tyyppisten vitsien kohteena, vaan jolla on täysin uusi tarkoitus tarinan kannalta.

Kuten jo kävikin selväksi, Eric Kripke suunnitteli Supernaturalin alun perin viiden tuotantokauden mittaiseksi sarjaksi, päättyen Samin uhraukseen ja Deanin pääsyyn pois metsästäjien elämästä. Mutta kun sarjan katsojaluvut nousivat joka kauden myötä, kävi nopeasti selväksi, että sarjaa haluttaisiin jatkaa. Ja kuten jo kerroin, minua jännitti aloittaa kuudennen kauden katselu, koska pelkäsin, että nyt ilman Kripkeä ja tämän alkuperäistä suunnitelmaa, sarja lässähtäisi. Kauden alkupäässä olinkin vielä varsin huolestunut. Kuudetta kautta vaivaa tietty identiteettikriisi, kun tekijät pohtivat, että mihin tästä oikein mentäisiin, kun Winchesterit olivat päihittäneet jo itse Saatanan?

Hieman takkuillen käynnistyvä kausi löytää kuitenkin suuntansa edetessään. Kauden ensimmäisellä puoliskolla merkittävä kuvio on Samin paluu ja pohdinta, että onko kyseessä Sam lainkaan, vai jotain täysin muuta Samin kehossa, mikä on oikein toimiva mysteeri. Kauden toinen puolisko taas on tutumpaa Supernaturalia, missä veljekset selvittävät erilaisia yliluonnollisia tapauksia, samalla kun paluutaan tekevän Eevan uhka kasvaa jakso jaksolta. Finaali on onnistunut jännitysnäytelmä, mikä johtaa varsin shokeeraavaan lopetukseen, jättäen katsojan odottamaan suurella innolla, mitä seitsemäs kausi tuo tullessaan.

Isompien kokonaisuuksien lisäksi suosikkijaksojani kaudelta olivat jakso, jossa Dean joutuu toimimaan Kuolemana yhden päivän ajan, The Thing - "se" jostakin -elokuvaa (The Thing - 1982) mukaileva jakso, jossa parasiitti saa hahmot valtaansa, eikä keneenkään lähipiirissä voi luottaa, sekä Final Destination -elokuvista (2000-2025) selvän inspiraationsa saanut jakso, jossa jostain syystä Titanic ei koskaan uponnutkaan, mutta yksi kerrallaan he, jotka olivat laivalla, sekä heidän jälkeläisensä alkavat kuolla erikoisten tapahtumaketjujen seurauksina. Vaikka minulla onkin ikävä sarjan avauskautta kunnon maskeerattujen ja jopa oikeasti karmivien monstereiden kera, olen lämmennyt myös sarjan kevyemmälle ja itseironiselle otteelle, ja mielestäni kauden huippujakso on viidestoista jakso, jossa Sam ja Dean päätyvät meidän maailmaamme, missä kaikki luulevat heitä Jared Padaleckiksi ja Jensen Acklesiksi, hittisarja Supernaturalin näyttelijöiksi ja kaikki tietty luulevat, että he ovat vain todella hyviä metodinäyttelijöitä. Tai että roolit ovat vaatineet veronsa ja miehet ovat seonneet.

Tuotantokauden ohjaajat (muun muassa Ackles kokeilemassa onneaan kameran takana nelosjaksossa) rakentavat ilmapiiriä hyvin, joidenkin jaksojen painottuessa enemmän jännitykseen ja toisten huumoriin. Käsikirjoittajat kompuroivat aluksi, yrittäessään löytää uutta suuntaa ja ennen kaikkea merkitystä sarjan jatkolle vahvan finaalin jälkeen, mutta onnistuvat lopulta parhaiten, kun he tarjoavat niitä kaikista tutuimpia ja turvallisimpia Supernatural-jaksoja. Kausi on myös kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivaa ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteet eivät pahemmin vakuuta, mutta äänimaailma on hyvin työstetty Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin tuttuja musiikkeja myöten. Selvä ero aiempiin kausiin teknisellä puolella on, että kausi on huomattavasti valoisampi ja värikkäämpi, kun etenkin viides kausi oikein kylpi harmaudessa ja ankeudessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.5.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films

Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin (The Chronicles of Narnia: The Voyage of the Dawn Treader - 2010) - elokuva-arvostelu

NARNIAN TARINAT: KASPIANIN MATKA MAAILMAN ÄÄRIIN

THE CHRONICLES OF NARNIA: THE VOYAGE OF THE DAWN TREADER

Ohjaus: Michael Apted

Näyttelijät: Georgie Henley, Skandar Keynes, Will Poulter, Ben Barnes, Simon Pegg, Gary Sweet, Shane Rangi, Liam Neeson, Arabella Morton, Terry Norris, Bille Brown, Laura Brent, Nathaniel Parker, Tilda Swinton, Anna Popplewell ja William Moseley

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

C. S. Lewisin fantasiakirjoihin perustuva elokuva Narnian tarinat: Velho ja leijona (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Narnian tarinat: Prinssi Kaspian (The Chronicles of Narnia: Prince Caspian - 2008) ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti, joten Walt Disney -studio päätti jättäytyä pois kolmannesta elokuvasta, jolloin leffasarja siirtyi 20th Century Foxille. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2009 ja lopulta Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin sai ensi-iltansa joulukuussa 2010. Elokuva ei kuitenkaan menestynyt toivotulla tavalla ja se sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, minkä myötä suunniteltu neljäs leffa Hopeinen tuoli -kirjan (The Silver Chair - 1953) pohjalta päätettiin unohtaa. Itse kävin katsomassa Kaspianin matkan maailman ääriin tätini kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin. Leffa oli mielestäni selvästi heikompi kuin edeltäjänsä ja olen katsonut sen vain kerran uusiksi. Kun viime vuonna huomasin Narnian tarinat: Velhon ja leijonan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella leffasarjan läpi. Pidin edelleen kahdesta ensimmäisestä osasta ja ihan uteliaana ryhdyin katsomaan Narnian tarinat: Kaspianin matkaa maailman ääriin vuosien tauon jälkeen.

Lucy ja Edmund päätyvät jälleen Narniaan, seilaamaan kuningas Kaspianin kanssa maailman ääriin, pelastaakseen maailman mystiseltä vihreältä usvalta.

Kahdesta edellisestä Narnian tarinat -elokuvasta tutut Pevensien sisarukset tekevät paluun, joskin heistä vanhimmat, eli Peter (William Moseley) ja Susan (Anna Popplewell) nähdään vain pikaisesti, sillä kuten kakkosleffa Prinssi Kaspianin lopussa kävi ilmi, he ovat vanhentuneet liikaa palatakseen enää Narniaan. Niinpä seikkailuun lähtevät tällä kertaa nuoremmat Lucy (Georgie Henley) ja Edmund (Skandar Keynes), jotka saavat seuraa serkustaan Eustacesta, jota näyttelee nykyään Narnian lapsinäyttelijöistä kuuluisimmaksi noussut Will Poulter. Lucy on varttunut vuosien varrella paljon, mutta tuttu taikuudesta intoileva tyttö on yhä tallella. Edmundkin on viisastunut, joskin vanhat kunnianhimot nostelevat seikkailun varrella päätään. Eustace-serkku on puolestaan aluksi suorastaan raivostuttavan ärsyttävä nulikka, jonka toivoo joutuvan jonkin hirviön kitaan mahdollisimman nopeasti. Hahmolle on kuitenkin kirjoitettu hyvä kasvukertomus ja nuori Poulter hoitaa tonttinsa pätevästi.

     Narniassa kolmikko kohtaa vanhoja tuttuja, kuten kuningas Kaspianin (Ben Barnes), Riipitsiip-hiiren (Simon Pegg) ja Aslan-leijonan (Liam Neeson), sekä tapaa uusia tuttavuuksia, kuten Sarastus-laivan kapteenin Drinianin (Gary Sweet), Tavros-minotauruksen (Shane Rangi), velho Koriakinin (Bille Brown) ja äitiään etsivän Gael-tytön (Arabella Morton). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan passelisti ja omaksi suosikikseni nousi jälleen suloinen mutta hurja Riipitsiip, jonka hiljalleen rakentuva ystävyys Eustacen kanssa tuo leffaan hyvää sydäntä.

Kaspianin matka maailman ääriin jäi mielestäni vielä kolmannellakin katselukerralla heikoimmaksi Narnian tarinat -elokuvaksi, jo yksinkertaisesti sen takia, että luvassa ei ole läheskään yhtä vahvaa tarinaa kuin aiemmin. Siinä, missä Velhossa ja leijonassa Pevensiet matkasivat Narniaan pelastaakseen tämän satumaailman pahalta Valkealta velholta ja Prinssi Kaspianissa Pevensiet taistelivat Kaspianin pahaa setää vastaan, pelastaakseen Narnian ja sen satuolennot, Kaspianin matkassa maailman ääriin hahmot lähinnä vain päätyvät meriseikkailulle, jossa he kohtaavat erilaisia vaaroja. Tämänkertainen uhka, mystinen vihreä sumu jää lopulta perin yhdentekeväksi, puhumattakaan hahmojen etsimistä seitsemästä Aslanin miekasta, joilla tämä sumu voitaisiin pysäyttää.

Vaikka tarina jättääkin tällä kertaa toivomisen varaa, tarjoaa merimatka silti omat mainiot hetkensä ja jos jotain, niin ainakin seikkailun henki on vahvasti läsnä läpi leffan. Merimatkan varrelta löytyy monenlaisia vaaroja ja tilanteita, jotka tarjoavat niin hupia, jännitystä kuin hyviä teemoja muun muassa ahneuden palkasta. Sen sijaan en pahemmin välittänyt loppusuoran turhan selvistä raamatullisista viittauksista. Onhan Narnian tarinoissa aina ollut läsnä kirjailija C. S. Lewisin kristillisyys, mutta tässä Aslanin jumalmetafora menee mielestäni liian pitkälle, mitä eivät auta finaalin moosesmaiset merenjakautumisvisuaalit. Vaikkei Kaspianin matka maailman ääriin ole yhtä toimiva fantasialeffa kuin edeltäjänsä, on se silti tarpeeksi kelpo satuseikkailu, jotta sen katsoo sujuvasti kahden ensimmäisen perään. Täytyy minun myös todeta, että minua harmittaa, että elokuva floppasi lippuluukuilla niin, että loput Narnian tarinat -elokuvat jäivät tekemättä tällä poppoolla. Tänä vuonna on kuitenkin tiedossa paluu Narniaan, kun Greta Gerwig ja Netflix käynnistävät elokuvasarjan uusiksi esiosakirja Taikurin sisarenpojan (The Magician's Nephew - 1955) pohjalta.

Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Michael Apted, joka ei ihan saa luotua samanlaista taianomaista fiilistä kuin edeltäjänsä Andrew Adamson, mutta pitää oivaa seikkailuhenkeä hyvin yllä. Christopher Markuksen, Stephen McFeelyn ja Michael Petronin käsikirjoitus horjuu aiempia osia heikomman lähdemateriaalin takia, mutta onnistuu hetkittäin. Simppelimpi tarina ja tiiviimpi leikkaus johtavat myös siihen, että elokuva kestää noin puoli tuntia vähemmän kuin aiemmat osat. Teknisesti Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin on vanhentunut vaihtelevasti. Kameratyöskentely, lavasteet ja asut näyttävät yhä hienoilta, mutta tietokonetehosteet ovat ajoittain nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten. Äänimaailma on kuitenkin osaavasti rakennettu ja David Arnoldin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Chronicles of Narnia: The Voyage of the Dawn Treader, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2010, Fox 2000 Pictures, Walden Media, Dune Entertainment

Pako, kausi 5 (Prison Break: Resurrection - 2017) - sarja-arvostelu

PAKO - KAUSI 5

PRISON BREAK: RESURRECTION

Luoja: Paul Scheuring
Näyttelijät: Dominic Purcell, Wentworth Miller, Sarah Wayne Callies, Robert Knepper, Amaury Nolasco, Rockmond Dunbar, Mark Feuerstein, Paul Adelstein, Inbar Lavi, Augustus Prew, Rick Yune, Marina Benedict, Steve Mouzakis, Amin El Gamal, Kunal Sharma, Numan Acar ja Christian Michael Cooper
Genre: rikos
Jaksomäärä: 9
Jakson kesto: noin 45 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Paul Scheuringin luoma vankilasarja Pako nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa elokuussa 2005. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä ja neljännen kauden, sekä sitä seuranneen elokuvan Pako: Lopullinen pako (Prison Break: The Final Break - 2009) oli tarkoitus toimia sarjan finaalina. Kuitenkin vuonna 2015 paljastettiin, että sarjaa on sittenkin päätetty jatkaa vielä yhden kauden verran, Scheuringin ja päänäyttelijöiden Wentworth Millerin ja Dominic Purcellin pyöriteltyä ideoita uudesta tarinasta. Kyse oli alun perin vain ideoiden leikkimielisestä pallottelusta, mutta kun kolmikko mainitsi niistä Fox Television Groupin pomoille, nämä pyysivät heitä toteuttamaan jonkun ideoistaan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2016 ja lopulta Pako-sarjan viides kausi Resurrection julkaistiin vuotta myöhemmin, keväällä 2017. Kausi sai vaisun vastaanoton kriitikoilta, mutta keräsi hyvin katsojia. Itse olin tiennyt Paosta jo vuosia, mutten ollut aiemmin katsonut sarjaa. Kuitenkin kun viime vuonna huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen alusta loppuun. Pidin valtavasti sarjan ensimmäisestä kaudesta, mutta sen jälkeen taso laski vauhdilla, kunnes pidin neljättä kautta ja sitä seurannutta Lopullinen pako -elokuvaa lähes katselukelvottomina. Aloitinkin vuosia myöhemmin tehdyn viidennen kauden katselun erittäin skeptisenä.

Kun Lincoln Burrows saa tietää, että hänen veljensä Michael Scofield onkin yhä elossa, mutta vankilassa Jemenissä, hän päättää koota vanhan tiimin kasaan uutta vankilapakoa varten.

Paon tutut hahmot tekevät paluun, jopa Wentworth Millerin näyttelemä Michael Scofield siitäkin huolimatta, että hahmo kuoli Pako: Lopullinen pako -elokuvassa, uhrattuaan itsensä pelastaakseen vaimonsa ja veljensä. Michael toisaalta uhrautui, mutta vain lavastamalla oman kuolemansa ja tekemällä valtiolle hämärähommia sitä vastaan, ettei hänelle rakkaita enää uhattaisi. Tämä on vienyt Michaelia vankilasta toiseen ja tällä kertaa hän viruu Jemenin pääkaupungissa Sanaassa sijaitsevassa Ogygiassa. Millerin työ tuntuu valitettavan laiskalta, eikä hän saa enää vakuutettua siitä, että Michael olisi uskottavan terävä kaveri. Samaa voi harmillisesti sanoa myös Michaelin veljeä Lincoln Burrowsia näyttelevästä Dominic Purcellista. Molemmat vaikuttavat tehneensä vitoskauden vain helppojen rahojen perässä. Kenties juuri käynnistyneestä DC-sarja Legends of Tomorrow'sta (2016-2022) saadut shekit eivät olleet tarpeeksi muhkeat.

     Myös Michaelin vaimo Sara (Sarah Wayne Callies), sekä tutut vangit T-Bag (Robert Knepper), Sucre (Amaury Nolasco) ja C-Note (Rockmond Dunbar) ovat menossa mukana. Sara on vuosien aikana mennyt uudelleen naimisiin, miehen nimeltä Jacob (Mark Feuerstein) kanssa. Sucre ja C-Note ovat aloittaneet uudenlaiset elämät, kun taas taparikollinen T-Bag vasta vapautuu vankilasta kauden käynnistyessä. Uusina hahmoina vitoskaudella esitellään Jacobin lisäksi muun muassa Michaelin sellitoverit Sid (Kunal Sharma) ja Whip (Augustus Prew), terroristijohtaja Abu Ramal (Numan Acar), Queen-fani Ja (Rick Yune), sekä hämäräjärjestölle työskentelevät A&W (Marina Benedict) ja Van Gogh (Steve Mouzakis). Knepper ja Dunbar ovat kauden parhaat suoriutujat, mutta uudet tulokkaat eivät juuri vakuuta, kuten eivät myöskään tee heidän yhdentekevät hahmonsa.

Kuten jo kerroin, en pitänyt Pako-sarjan alkuperäisestä lopetuksesta, eli neljännestä kaudesta ja sitä seuranneesta Lopullinen pako -leffasta juuri yhtään. Erinomaisen avauskauden jälkeen sarja taantui naurettavan epäuskottavaksi ja ylidramaattiseksi kissa-ja-hiiri-leikiksi, jonka katselu alkoi käydä uuvuttavaksi. Viimeinen naula arkkuun oli Michaelin kömpelösti hoidettu kuolema muutenkin hätäisesti kasaan kyhätyssä leffassa.

Mutta. Sentään tarina vietiin loppuun.

Pako-sarjan viides kausi on juuri sitä, miltä se takuulla myös kovemman luokan faneista tuntui jo etukäteen: laiskaa rahastusta aiemmin menestyksekkäällä nimellä. Michael onkin yhä elossa ja taas pitää veli pelastaa vankilasta. Jos tämä kuulostaa paperilla tylsän mielikuvituksettomalta kierrätykseltä, niin sitä se todellakin on myös ruudulla. Viides kausi rakentuu sarjan helmasyntien varaan. Se on naurettavan epäuskottava ja ylidramaattinen, minkä lisäksi se on myös todella hutiloiden pistetty kasaan. Luvassa on vain yhdeksän jaksoa, mikä tuntuu samanaikaisesti puuduttavalta pakkopullalta että hämmentävältä pikakelaukselta. Jännitys uupuu täysin, kaikki panostus on kateissa ja tarinan eri käänteet saavat taas lähinnä pyörittelemään silmiä.

Mutta. Onneksi sarja on nyt loppunut tähän.

Ai siis mitä? Uutta Pako-sarja työstetään parhaillaan? Voi nyt vit...

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa laiskasti, samalla kun käsikirjoittajat yrittävät väkisin saada näiden hahmojen tarinat jatkumaan. Sentään teknisesti Paon viides kausi toimii. Se on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Efektit ajavat asiansa ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Ramin Djawadin musiikit ovat omiaan lisäämään sarjan huvittavaa ylidramaattisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.imdb.com
Prison Break, Yhdysvallat, 2005-2017, Adelstein-Parouse Productions, Dawn Olmstead Productions, Adelstein Productions, Original Television, 20th Century Fox Television, Original Film, One Light Road Productions, Prison Break Productions

Jay Kelly (2025) - elokuva-arvostelu

JAY KELLY

Ohjaus: Noah Baumbach

Näyttelijät: George Clooney, Adam Sandler, Laura Dern, Billy Crudup, Riley Keough, Grace Edwards, Stacy Keach, Patrick Wilson, Jim Broadbent, Greta Gerwig, Charlie Rowe, Louis Partridge, Eve Hewson, Alba Rohrwacher, Josh Hamilton, Emily Mortimer, Sadie Sandler, Isla Fisher ja Jamie Demetriou

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 13

Jay Kelly on Noah Baumbachin uusi elokuva. Baumbach oli tehnyt Netflixin kanssa diilin useammasta elokuvasta ja vuonna 2023 hän ryhtyi kynäilemään uutta tarinaa Emily Mortimerin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Jay Kelly sai elokuussa 2025 Venetsian elokuvajuhlilla. Lopulta elokuva julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa. Itse kiinnostuin, kun luin noin vuosi sitten Baumbachin tehneen elokuvan George Clooneyn ja Adam Sandlerin kanssa. Kun Jay Kelly saapui vihdoin Netflixiin ja sai parhaan miespääosan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, päätin katsoa leffan.

Tavattuaan vuosikymmenten jälkeen vanhan ystävänsä, jonka kautta hän päätyi elokuvatähdeksi, kuuluisa Hollywood-näyttelijä Jay Kelly matkustaa Italiaan vastaanottamaan kunnianosoituspalkintoa urastaan ja pohtimaan samalla uraansa ja elämäänsä.

Pääroolissa kuuluisana Hollywood-näyttelijä Jay Kellynä nähdään George Clooney, joka tekee elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista. Clooney istuu toki täydellisesti ikääntyneeksi kuuluisaksi Hollywood-tähdeksi, onhan hän sellainen tosielämässäkin. Hänestä löytyy oikeaa karismaa ja charmia kuten Clooneylta voikin odottaa, mutta tässä elokuvassa mies tuo esiin muita, herkempiä ja jotenkin raadollisempia puolia, jotka tekivät suuren vaikutuksen. Jay Kelly on erittäin menestynyt urallaan, mutta perhe-elämä on jäänyt kiireiden takia hataralle pohjalle ja vaikka Jay on koko ajan ihmisten ympäröimä, kokee hän olonsa kaiken aikaa yksinäiseksi. Asiaa ei auta, kun Jay tapaa vuosikymmenten jälkeen pitkästä aikaa vanhan ystävänsä Timothyn (Billy Crudup), eikä voi olla miettimättä, veikö hän Timothylle kuuluneen uran.

     Elokuvassa nähdään myös Riley Keough ja Grace Edwards Jayn tyttärinä Jessicana ja Daisyna, Stacy Keach Jayn isänä, Adam Sandler Jayn managerina Ronina, Greta Gerwig hänen vaimonaan Loisina ja Sandlerin tytär Sadie heidän tyttärenään Viviennenä, Laura Dern Jayn tiedottajana Lizinä, Emily Mortimer Jayn hiustenmuotoilijana Candyna, Jim Broadbent elokuvaohjaaja Peter Schneiderinä, Patrick Wilson näyttelijä Ben Alcockina ja Isla Fisher hänen vaimonaan Melaniena, sekä Eve Hewson näyttelijä Daphne Spenderinä, jonka kanssa Jaylla oli aikoinaan salasuhde. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Isoin yllättäjä on Adam Sandler, joka väläyttää jälleen osaavansa ihan aidosti oikeasti näytellä, tarjottuaan käsittämättömän laiskan suorituksen viime kesänä ilmestyneessä Happy Gilmore 2:ssa (2025).

Jay Kelly osoittautui erittäin mainioksi ja yllättävän tunteikkaaksikin draamakomediaksi. Elokuva voitti minut heti puolelleen - olenhan aina ollut lumoutunut siitä, mitä elokuvien taustalla tapahtuu ja kiinnostunut siitä, millaisia elokuvia tekevien ihmisten elämät ovat. Jay Kellyllä vaikuttaisi pintapuoleisesti olevan kaikki kunnossa. Glamouria, rahaa, faneja... mutta silti miestä vaivaa monikin asia, jotka nousevat tosissaan pintaan vanhan ystävän jälleennäkemisen myötä. Perustuuko Jayn koko ura sittenkin selkäänpuukotukselle? Ansaitseeko mies mitään siitä maineesta ja mammonasta, mitä hän on vuosien varrella saanut? Nämä ajatukset syövät Jayn mieltä, samalla kun hän lähtee Italiaan vastaanottamaan palkintoa urastaan.

Itse matka on täynnä monenlaista tapahtumaa, jotka alkavat muovata Jayta ihmisenä, ystävänä ja isänä. Lisäksi matkan varrella näemme takaumien kautta, kuinka Jay muistelee uransa alkuaikoja ja elämänsä muita käännekohtia, toisinaan haikeasti, toisinaan katuen. Elokuva on hyvin sentimentaalinen, kenties joillekin katsojista jopa hitusen imelä, mutta itseeni tunnelataus tehosi, erityisesti finaalissa. Tunnepuolta tasapainottaa oiva huumori, jota on ripoteltu sulavasti läpi keston. Tökkimään jäi lähinnä Ron-managerin ja Liz-tiedottajan välille kirjoitettu vanhan suhteen muistelu, joka tuntui lopulta turhalta. Ymmärrän, että sillä haetaan sitä, kuinka kummankin elämät pyörivät liikaa Jayn ympärillä, mutta tämä pointti käy selväksi Ronin kohdalla jo muutenkin.

Noah Baumbachin ohjaus on vähemmän yllättäen taidokasta ja hän rakentaa tunnelmaa onnistuneesti, saaden näyttelijät heittäytymään vakuuttavasti. Hänen ja Emily Mortimerin työstämä käsikirjoitus on myös mainio ja täynnä oivaa dialogia. Lisäksi Jay Kelly on pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on hyvin kasattu Nicholas Britellin säveltämiä nättejä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jay Kelly, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2025, Heyday Films, NBGG Pictures, Pascal Pictures