The Mandalorian and Grogu (2026) - elokuva-arvostelu

THE MANDALORIAN AND GROGU

Ohjaus: Jon Favreau

Näyttelijät: Pedro Pascal, Brendan Wayne, Lateef Crowder, Jeremy Allen White, Sigourney Weaver, Steve Blum, Jonny Coyne, Matthew Willig, Martin Scorsese ja Dave Filoni

Genre: scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Star Wars -saagaa laajentava The Mandalorian -suoratoistosarja nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2019. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Sarjan luoja Jon Favreau ja Dave Filoni ryhtyivät kirjoittamaan neljättä kautta, mutta kun Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakot alkoivat vuonna 2023, suunnitelmat muuttuivat. Neljännen kauden sijaan kaksikko päättikin tehdä elokuvan hahmoista. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 ja nyt The Mandalorian and Grogu on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin todella paljon The Mandalorianin kahdesta ensimmäisestä tuotantokaudesta, mutta mielestäni kolmas kausi oli aikamoinen pettymys. Odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet matalat, mutta kävin silti uteliaana katsomassa The Mandalorian and Grogun pian sen ilmestyttyä.

Mandalorialaisen ja Grogun auttaessa Uutta Tasavaltaa tuhoamaan Imperiumin rippeet, kaksikko lähtee etsimään Jabba Huttin poikaa Rottaa, arvokasta tietoa varten.

Mandalorialainen Din Djarin ja hänen vihreä oppipoikansa Grogu tekevät jälleen paluun. Päihitettyään pahan Moff Gideonin (Giancarlo Esposito) sarjansa kolmannen kauden lopuksi, kaksikko on ajautunut töihin Uudelle Tasavallalle, joka yrittää kitkeä Imperiumin viimeisetkin rippeet, turvatakseen galaksin tulevaisuuden. Mando ja Grogu ovat tutut omat itsensä ja edelleen mahtava parivaljakko kaikessa epätavallisuudessaan. Mando on jämpti palkkasoturi, kun taas Grogua kiinnostaisi enemmän napostelu ja leikkiminen. Nuorukainen on kuitenkin tarpeen vaatiessa valmis käymään tositoimiin. Pedro Pascal saa usein kaiken kunnian Mandalorialaisen esittämisestä, mutta leffaa katsoessa pitää kyllä erityisesti kehua puvussa oikeasti häärääviä Brendan Waynea ja Lateef Crowderia. Grogu puolestaan on edelleen toteutettu ihastuttavan vanhanaikaisesti animatroniikkanukkena.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mandon pomona toimiva Ward (Sigourney Weaver), Star Wars: The Clone Wars -animaatioleffasta (2008) tuttu Jabba Huttin poika Rotta (äänenä Jeremy Allen White), Star Wars: The Clone Wars -animaatiosarjasta (2008-2020) tuttu palkkionmetsästäjä Embo, sekä Star Wars Rebels -animaatiosarjasta (2014-2018) tuttu Zeb (Steve Blum). Vaikka on mahtavaa nähdä Alien-elokuvista (1979-) tuttu Weaver nyt myös Star Warsin puolella, jää hänen hahmonsa aika tylsäksi. The Bear -sarjasta (2022-2026) tuttu White taas menee hukkaan Rottana, etenkin kun näyttelijän ääntä on jälkikäteen muutettu niin paljon, ettei häntä tunnista. Sen sijaan ilahduttavaa on kuulla itse ohjaaja Martin Scorsese erään kauppiasolio Hugon äänenä.

The Mandalorian and Grogu on juuri sitä, mitä siltä voikin etukäteen odottaa - yksi nimikkohahmojen seikkailuista muiden joukossa, mutta tällä kertaa elokuvan muodossa televisiosarjatuotantokauden sijaan. Päähenkilöt Mandalorialainen ja Grogu ovat niin mainioita, että heitä toisaalta seuraisi mielellään, vaikka kyse olisi vain hahmojen kauppareissusta, johon Grogu varmasti keksisi omat metkunsa sekaan. Samalla ei kuitenkaan voi olla kummastelematta, että miksi hahmot oli juuri nyt pakko siirtää Disney+ -palvelusta ihan IMAX-kankaille asti ja vieläpä näin yhdentekevän tarinan kanssa? Kyse kun tosiaan on vain yhdestä tehtävästä muiden joukossa.

Jon Favreaun, Dave Filonin ja Noah Kloorin työstämä käsikirjoitus antaa lähinnä vain raamit sille, että Mandoa ja Grogua voidaan pistää keskelle erilaisia ongelmia, oli kyse sitten taistelusta AT-AT -kävelijöitä vastaan lumisella vuorenrinteellä, gladiaattoriareenasta erilaisten hirviöiden kera tai vauhdikkaista takaa-ajoista avaruusaluksilla. Jos jotain, niin leffan toimintakohtaukset ja miljööt ovat sopivan erilaisia toisistaan, eikä leffa pelkää täyttää ruutua mitä erikoisemmilla olioilla, roboteilla ja maisemilla.

Eikä kolmikon teksti täysin onneton olo ja asiaa ehdottomasti auttaa Favreaun taito viihdeleffojen ohjaajana, minkä ansiosta varttia päälle parituntinen vierähtää pääasiassa mukavan nopeasti. Käsikirjoitus sisältää myös hyviä lähtökohtia kiinnostaville teemoille, jotka jäävät kuitenkin hieman puolitiehen. Mando alkaa pohtia, että Grogu tulee elämään satoja vuosia pidempään kuin hän, eikä hän voi olla ikuisesti tämän turvana, minkä lisäksi on kiinnostavaa kuulla Rotta Huttin mietteitä siitä, ettei hän halua olla kuin häikäilemätön gangsteri-isänsä. Nämä ovat hyviä aiheita, mutta ne jäävät lopulta aika pinnallisiksi.

Teknisestikin The Mandalorian and Grogu on hieman ailahteleva, mutta jää kuitenkin plussan puolelle. Elokuva on hyvin kuvattu ja mukana on oivallisia lavasteita ja hienoja asuja. Nukkeina ja käytännön tehosteina toteutetut olennot ovat hienoja ilmestyksiä, mutta tietokone-efektien taso vaihtelee komeasta keskeneräiseen. Tämä näkyy erityisesti Rotta Huttissa, joka on toisinaan hyvin luotu digihahmo ja toisinaan taas kuin vanhasta videopelistä repäisty mölliäinen. Äänimaailma on kuitenkin kauttaaltaan mainio ja leffan parasta antia taitavatkin olla Ludwig Göranssonin mahtavat musiikit, jotka tietty hyödyntävät sarjasta tuttuja melodioita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Mandalorian and Grogu, Yhdysvallat, 2026, Lucasfilm, Golem Creations, Ian Bryce Productions

Devil May Cry, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

DEVIL MAY CRY - KAUSI 2

Luoja: Adi Shankar

Näyttelijät: Johnny Yong Bosch, Scout Taylor-Compton, Robbie Daymond, Chris Coppola, Ian James Corlett, Graham McTavish, John Omohundro, James C. Mathis III, Salli Saffioti, Tara Strong, Jim Conroy, Andrew Morgado, Rick D. Wasserman, Keith David, Kari Wahlgren, Hoon Lee ja Tony Todd

Genre: animaatio, fantasia, toiminta

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 30 minuuttia - 39 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Samannimiseen videopelisarjaan perustuva animaatiosarja Devil May Cry nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä huhtikuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Devil May Cryn toinen tuotantokausi on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalveluun. Itse en ole pelannut pelejä, mutta pidin sarjan avauskaudesta ja olen positiivisin mielin odottanut sen jatkumista. Katsoinkin kakkoskauden läpi viikossa sen ilmestymisen jälkeen.

Demoninmetsästäjä Dante yrittää löytää paikkansa Maan ja Helvetin välisen sodan keskellä, kun hän kohtaa pitkästä aikaa kuolleeksi luulemansa veljensä Vergilin.

Devil May Cryn tutut hahmot tekevät paluun. Ensimmäisen kauden päätteeksi demoninmetsästäjä Dante (äänenä Johnny Yong Bosch) vangittiin DARKCOMin toimesta ja pistettiin syväjäähän. Kuitenkin kun avautuneen portaalin myötä sota Maan ihmisten ja Helvetin demoneiden välillä eskaloituu, Dante pitää tuoda takaisin apukädeksi. Hahmo pysyy mainiona ja hyvän lisänsä Danteen tuo se, että mies tietää nyt veljensä Vergilin (Robbie Daymond) olevan sittenkin yhä elossa ja Dante haluaa löytää tämän, korjatakseen asiat. Vergil on myös kiinnostava tapaus, vartuttuaan Helvetissä julman Mundusin (Ray Chase) komennettavana. Miehen katkeruus veljeään Dantea kohtaan on vain kasvanut, tehden heidän jälleennäkemisestään katsojalle odotetun tapahtuman.

     Myös DARKCOMin agentti Mary Arkham (Scout Taylor-Compton), DARKCOMin johtaja Baines (ääninäyttelijä vaihtunut Ian James Corlettiin, Kevin Conroyn kuoleman jälkeen) ja rikollinen Enzo (Chris Coppola) ovat menossa mukana, kun taas uusina hahmoina esitellään DARKCOMin perustaja Arius von Erenburg (Graham McTavish, jonka pääsin näkemään viime vuonna Comic Conissa), DARKCOMin aseinsinööri Nell Goldstein (Tara Strong), professori Lucan (Keith David) ja Helvetin entinen kuningas Argosax (Andrew Morgado). Vanhoja tuttuja hahmoja viedään onnistuneesti eteenpäin, uusien tuttavuuksien sekoittaessa toimivasti pakkaa.

Devil May Cryn toinen tuotantokausi nappaa tehokkaasti mukaansa, hyppäämällä suoraan ihmisten ja helvetillisten olentojen välisen sodan keskelle. Kauden avausjakson suuri taistelukohtaus on sekä eeppinen että brutaali. Konfliktiin on erityisen kiinnostavaa palata myös siksi, ettei se todellakaan ole sieltä mustavalkoisimmasta päästä. Katsojana sitä tuppaa herkästi olemaan ihmisten puolella, koska on itsekin ihminen, mutta kuten jo ykköskaudella kävi selväksi, ihmiset eivät ole mitään puhtaita pulmusia ja pelkkiä uhreja. Eivätkä sitten puolestaan demonitkaan ole vain jotain sydämettömiä hirviöitä.

Vielä tätä isoa sotaa mielenkiintoisempaa on seurata Danten ja Vergilin vaikeaa velisuhdetta. Dante on luullut Vergiliä kuolleeksi pitkään, kun taas Vergil on ollut katkera kohtalostaan. Veljien yhteentörmäys on kauden jännittävämpää antia ja heidän lapsuuteensa perehtyvät takaumat tuovat oivaa painoarvoa nykyhetken tapahtumille. Vaikka toimintakohtaukset ovatkin komeaa mättöä, sarjan voimavara syntyy lopulta sen pätevästä henkilödraamasta. Kauden kahdeksan noin puolen tunnin mittaista jaksoa on tälläkin kertaa helppo tuijottaa vaikka yhtä kyytiä ja toivon, että sarja saa vielä ainakin kolmannen kauden.

Devil May Cry jatkaa myös teknisesti avauskauden mainiolla linjalla. Animaatiojälki on tyylikästä ja etenkin toimintakohtausten aikana meno on näyttävää. Oivallisesti piirretyt hahmot liikkuvat sulavasti ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, tapahtuivat kohtaukset sitten Maassa tai Helvetissä. Sarja myös tasapainottelee hienosti värikkään ja synkän välillä. Äänimaailma on kanssa osaavasti rakennettu ja Power Gloven musiikit säestävät tätä sotaa iskevästi, yhdistettynä jälleen eri artistien ja yhtyeiden, kuten Evanescencen kappaleisiin. Musiikkipuolella ainoa harmituksen aihe on, että ykköskauden räväkkä alkutekstibiisi, Limp Bizkitin Rollin' on vaihdettu Power Gloven työstämään, huomattavasti unohdettavampaan ryminään vailla sanoituksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Devil May Cry, Yhdysvallat, Etelä-Korea, 2025-, Studio Mir, Shankar Animation, Capcom Company, Bootleg Universe

The Boys, kausi 5 (2026) - sarja-arvostelu

THE BOYS - KAUSI 5

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Karl Urban, Jack Quaid, Antony Starr, Erin Moriarty, Tomer Capone, Laz Alonso, Karen Fukuhara, Chace Crawford, Colby Minifie, Susan Heyward, Valorie Curry, Jensen Ackles, Daveed Diggs, Nathan Mitchell, Cameron Crovetti, Ely Henry, Giancarlo Esposito, Jessie T. Usher, John Noble, Derek Johns, Maitreyi Ramakrishnan, Zach McGowan, Jaz Sinclair, London Thor, Lizze Broadway, Jared Padalecki, Misha Collins, Seth Rogen, Kumail Nanjiani, Will Forte, Christopher Mintz-Plasse, Craig Robinson, Elisabeth Shue, Mason Dye, P. J. Byrne, Paul Reiser, Aya Cash, Andrew Iles, Frances Turner, Jim Beaver, Jeffrey Dean Morgan ja Samuel L. Jackson

Genre: toiminta, scifi, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 1 tunti 1 minuuttia - 1 tunti 8 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 18

Garth Ennisin ja Darick Robertsonin sarjakuviin (2006-2012) perustuva televisiosarja The Boys nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa kesällä 2019. Toinen, kolmas ja neljäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää, joskin tekijät ilmoittivat, että seuraava kausi veisi tarinan päätökseen. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt The Boysin viides ja samalla viimeinen tuotantokausi on julkaistu Prime Videossa. Itse olen pitänyt todella paljon The Boysista ja olen odottanut innolla sarjan päätöskautta. Katsoinkin uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

Billy Butcher, Annie ja Kimiko yrittävät pelastaa Hughien, Frenchien ja Mother's Milkin vankileiriltä ja pysäyttää sitten lopullisesti jumaluutta tavoittelevan Homelanderin.

The Boysin tutut hahmot palaavat vielä mahdollisesti viimeisen kerran, viemään pitkän konfliktinsa päätökseen. Yhdeltä puolelta löytyvät sekopäisen Billy Butcherin (Karl Urban) johtamat Pojat, joihin kuuluvat Hughie (Jack Quaid), Frenchie (Tomer Capone), Mother's Milk (Laz Alonso), sekä supervoimaiset Annie (Erin Moriarty) ja Kimiko (Karen Fukuhara). Vastapuolella taas ovat julma Homelander (Antony Starr), kaloista vähän turhankin paljon tykkäävä Deep (Chace Crawford), uusi Black Noir (Nathan Mitchell), varapresidentti Ashley (Colby Minifie), Sister Sage (Susan Heyward), Firecracker (Valorie Curry), jäistä jälleen herätetty Soldier Boy (Jensen Ackles), sekä uutena hahmona esiteltävä Oh Father (Daveed Diggs), joka yrittää levittää sanomaa Homelanderista Amerikan uutena vapahtajana. Nopea A-Train (Jessie T. Usher) sen sijaan pohtii, kummalle puolelle asettuisi viimeisen taistelun koettaessa. Hahmot ovat edelleen erittäin mainioita erilaisine vahvuuksineen, heikkouksineen ja ennen kaikkea omituisuuksineen ja näyttelijäkaarti suoriutuu loppuun asti vakuuttavasti rooleistaan. Urban uhkuu karismaa Butcherina, jonka kohtausten aikana englantia äidinkielenäänkin puhuvat tuppaavat pistämään tekstitykset päälle, kun taas Antony Starr sementoi Homelanderin aseman yhtenä televisiohistorian parhaista pahiksista. Starr on jälleen hyytävä häikäilemättömänä Homelanderina ja saa katsojan niskavillit pystyyn joka kerta saapuessaan kohtaukseen. On huutava vääryys, jos Starr ei tälläkään kertaa saa edes ehdokkuutta parhaasta miessivuosasta Emmy-gaalassa.

Ja niin seitsemän vuoden jälkeen The Boys on saanut päätöksensä ja kuten lähes poikkeuksetta finaalikausien kanssa käy, myös tämä huipennus jakaa taatusti katsojien mielipiteitä kahtia. Osa tulee pitämään viidettä tuotantokautta tyydyttävänä päätöksenä, kun taas toiset tulevat haukkumaan sen maanrakoon. Kun vuosien saatossa itse kullekin on herännyt omat mielikuvansa siitä, miten sarjan toivoisi loppuvan, ei kaikkia voi mitenkään miellyttää. Itse pidin vitoskautta epätasaisena päätöksenä, mutta kyllä se mielestäni jäi silti plussan puolelle.

Asioita, joista en juuri piitannut finaalikaudella tai jotka mielestäni kaipasivat viilausta, olivat esimerkiksi turhan monen jakson haahuilu V1-aineen perässä, jonka avulla Homelander voisi saavuttaa tavoittelemansa kuolemattomuuden, mutta jolla ei loppujen lopuksi tunnukaan olevaan juuri vaikutusta tapahtumiin, sekä päälleliimattu Supernatural-sarjan (2005-2020) fanien kosiskelu. The Boysin aiemmilla kausilla nämä Supernatural-näyttelijöiden roolitukset tuntuivat luontevilta, mutta tässä Jensen Acklesin, Jared Padaleckin ja Misha Collinsin jälleennäkeminen on hieman kiusallinen kaikessa irrallisuudessaan. Soldier Boy tunnuttiin tuovan takaisin vain tätä hetkeä varten, sillä muuten kausi ei oikein tiedä, mitä tehdä hahmon kanssa. Myös vastikään lopetustuomion saaneen Gen V -lisäosasarjan (2023-2025) hahmoille ei tunnu löytyvän kunnon tarkoitusta, vaikka heidän oman sarjansa kakkoskausi petasikin heistä tärkeitä pelinappuloita taistossa Homelanderia vastaan. Lisäksi vaikka toisaalta pidin sarjan viimeisestä jaksosta, niin on vaivaannuttavan selvää, että kuvauksissa saivat olla paikalla vain ne tärkeimmät näyttelijät, jotta spoilerit loppuratkaisuista eivät varmasti vuotaisi internetiin. Isoja taisteluja kaipaaville voi tulla aikamoisena pettymyksenä, kuinka pienimuotoisesti asiat lopussa ratkotaan.

Mutta sitten taas pidin paljon tuttujen hahmojen mahtavista dynamiikoista, jälleen varsin sekopäisestä menosta, sekä nyky-Amerikan napakasta satiirista. Luvassa on paljon hauskoja juttuja, joista monet syntyvät nasevasta dialogista tai täysin absurdeista hetkistä. Itse purskahdin nauruun, kun mukaan on jopa saatu parodia siitä Nicole Kidmanin "We come to this place for magic" -elokuvateatterimainoksesta. Huumorin vastapainona on myös tehokasta jännitettä ja panokset ovatkin onnistuneen korkealla läpi kauden. Tunnelmaa vain tiivistetään sillä, että heti kauden avausjaksosta käy selväksi, että kukaan ei ole turvassa. Kahdeksan tunnin mittaista jaksoa vievät taas hyvin mukanaan ja vaikkei The Boys lopukaan sellaiseen napakymppiin, millaisena sarja alkoi, olen silti tyytyväinen tähän viiden kauden pakettiin, joka tuntui käynnistyessään onnistuneen raikkaalta tuulahdukselta hitusen ummehtuneessa supersankarigenressä. Täysin kokonaanhan The Boys ei kuitenkaan lopu, vaan työn alla on parhaillaan Soldier Boysta ja Vought-firman perustamisesta 1950-luvulla kertova Vought Rising -sarja, jonka olisi tarkoitus käynnistyä ensi vuonna.

Teknisesti The Boysin taso pysyy ennallaan. Finaalikausi on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeeraukset ovat taas kerran erittäin raa'at. Tietokonetehosteet eivät kuitenkaan vieläkään huimaa päätä ja olisin odottanut ja toivonut, että viimeistä kautta varten Amazon olisi löysentänyt kukkaronyörejä reippaasti lisää. Äänimaailma sen sijaan on hyvin rakennettu ja Christopher Lennertzin ja Matt Bowenin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla loppuun saakka.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Boys, Yhdysvallat, 2019-2026, Amazon Studios, Original Film, Sony Pictures Television, Point Grey Pictures

The Host (괴물 - 2006) - elokuva-arvostelu

THE HOST

괴물

Ohjaus: Bong Joon-ho

Näyttelijät: Song Kang-ho, Byun Hee-bong, Park Hae-il, Bae Doona, Go Ah-sung, Lee Dong-ho ja Scott Wilson

Genre: jännitys, draama, komedia

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

The Host on Bong Joon-ho'n hirviöelokuva. Godzilla-elokuvista (1954-) lapsesta asti intoillut Bong oli halunnut pitkään tehdä oman vastaavan monsterileffan. Hän visioi hirviön nousevan Soulin läpi virtaavasta Han-joesta ja luettuaan helmikuussa 2000 tapahtuneesta ongelmajätteen päästämisestä jokeen, Bong sai idean jätteestä syntyneestä hirviöstä. Bong koki vaikeuksia saada tukijoita projektilleen, monien kokiessa että hirviöelokuvat olivat lapsellisia, eikä miehen kannattanut käyttää sellaiseen aikaa. Kuitenkin kun hänen ohjaamansa Memories of Murder (살인의 추억 - 2003) osoittautui kriitikoiden kehumaksi hitiksi, Bong sai rahoittajat leffalleen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2005 ja lopulta The Host sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 21. toukokuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys - tuolloin jopa parhaiten menestynyt eteläkorealaiselokuva. Itse olin tiennyt The Hostista jo vuosia, mutten ollut ennen katsonut sitä. Kuitenkin nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Kun ongelmajätteestä syntynyt hirviö nousee Han-joesta aiheuttamaan kaaosta Soulissa, ruokakojua pyörittävän perheen pitää sysätä syrjään riitansa ja tehdä yhteistyötä pelastaakseen hirviön sieppaaman perheen tytön.

The Hostin keskiössä on Parkin perhe, jotka tulevat todella ailahtelevasti toimeen keskenään. On ruokakiskaansa pyörittävä iäkäs Hee-bong (Byun Hee-bong), hänen lapsensa, alkoholisoitunut entinen poliitikko Nam-il (Park Hae-il), menestyksekäs jousiampuja Nam-joo (Bae Doona) ja kiskan kanssa auttava Gang-du (Song Kang-ho), sekä Gang-du'n tytär Hyun-seo (Go Ah-sung). Hahmoilla on vaihtelevat mielipiteet toisistaan, mutta kaikki eripura pitää unohtaa, kun eräänä päivänä Han-joesta nousee hurja hirviö, joka sieppaa ihmisiä - mukaan lukien Hyun-seo -tytön. Perheenjäsenet ovat kaikki mainioita hahmoja ja jokaisella heistä on selvä persoonansa. Nam-joo on hiljainen mutta tarkka, Nam-il suuttuu herkästi ja Gang-du on hieman hajamielinen ja kömpelö. Hee-bong yrittää parhaansa mukaan pitää pakkaa kasassa. Näyttelijät ovat kaikki oivallisia rooleissaan, erityisesti tytärtään sinnikkäästi etsivää Gang-du'ta esittävä Song Kang-jo, joka tähditti Bong Joon-ho'n edellistäkin elokuvaa, Memories of Murderia.

The Host osoittautui mainioksi hirviöelokuvaksi, joka nappaa katsojansa nopeasti mukaansa ja pitää pääasiassa sujuvasti otteessaan läpi kestonsa. Vaikka näin 20 vuotta myöhemmin itse tietokoneella luotu monsteri ei olekaan enää järin vakuuttava ilmestys, on sen ensimmäinen hyökkäys muuten taitavasti rakennettu kohtaus. Kun Parkit tajuavat, että kaiken tämän kaaoksen keskellä hirviö on napannut perheen nuorimman, alkaa vimmainen yritys saada tytär takaisin. Ja kenties toivottavasti korjata perheen välit siinä samalla.

Vaikka kyseessä on hirviöleffa, ei The Host ole pelkkää monsterimähinää. Keskiössä tosiaan on tämä huonosti toistensa kanssa pärjäävä perhe ja heidän dynamiikkansa fiksaaminen etsintäretken aikana. Leffassa käy myös hyvin nopeasti selväksi, että todellinen hirviö ei ole jokin mutatoitunut kalaolento, vaan toki ahne ja välinpitämätön ihminen. Elokuva oli Bongin näpäytys Etelä-Koreassa toimivaa Yhdysvaltojen armeijaosastoa kohtaan, joka käytti Han-jokea muutamaa vuotta aiemmin ongelmajätteensä kaatopaikkana. Leffa on samalla satiiri valtiosta, joka peittelee virheitään kömpelöllä propagandalla.

Jos jokin minua The Hostissa hieman tökki, niin elokuvan villi lajityypistä ja tunnelmasta toiseen hyppiminen. Välillä elokuva on ehtaa hirviökauhua, missä peloissaan juostaan ihmisiä ahmivaa mölliäistä karkuun, toisinaan taas leffa menee jopa komedian puolelle. Ajoittain tyttären etsintä tarjotaan jännityksen kautta, toisinaan taas reippaana seikkailuna. Toisaalta nostan hattua Bongille, että häntä ei ole paljoa kiinnostanut tehdä elokuvaansa tuttuja kaavoja noudattaen, mutta paikoitellen minua kieltämättä häiritsi, kun hän rikkoo jännitteen kokonaan hassuttelulla ja pyytää sitten taas seuraavassa kohtauksessa pelkäämään, mitä hirviön pesässä piiloutuneelle Hyun-seolle käy. Epätasaisuuksistaan huolimatta The Host on oivallinen, parhaimmillaan jopa hieno ja ajatuksia herättävä teos.

Teknisesti The Host on pääasiassa toimiva. Itse olento näyttää enemmän videopelihirviöltä ja kirkkaassa päivänvalossa sitä on hieman vaikea ottaa tosissaan. Muuten elokuva on kuitenkin taitavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus on oivallista, maskeeraukset ovat pätevät ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, vaikka Lee Byung-woon säveltämät musiikit ovat omiaan korostamaan elokuvan ilmapiirin voimakasta heittelyä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

괴물, Etelä-Korea, Japani, 2006, Sega Sammy Entertainment, Chungeorahm Film, Boston Investments, CJ E&M Film Financing & Investment Entertainment & Comics, CJ E&M Pictures, CJ Venture Investment, Cowell Investment Capital Co., Happinet, IMM Venture Capital, Knowledge & Creation Ventures, M-Venture Investment, OCN, Sego Entertainment, Seoul Broadcasting System (SBS), Tube Pictures, Nintendo Entertainment

Outlander - Matkantekijä, kausi 8 (Outlander - 2026) - sarja-arvostelu

OUTLANDER - MATKANTEKIJÄ - KAUSI 8

OUTLANDER

Luoja: Ronald D. Moore

Näyttelijät: Caitríona Balfe, Sam Heughan, Sophie Skelton, Richard Rankin, John Bell, David Berry, Charles Vandervaart, Florrie May Wilkinson, César Domboy, Lauren Lyle, Kieran Bew, Frances Tomelty, Turlough Convery, Charles Aitken, Caitlin O'Ryan, Dominique Pinon ja Tobias Menzies

Genre: draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 50 minuuttia - 1 tunti 7 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Diana Gabaldonin kirjasarjaan (1991-) perustuva televisiosarja Outlander - Matkantekijä nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä elokuussa 2014. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes ja seitsemäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Tekijät kuitenkin ilmoittivat, että seuraava kausi tulisi jäämään sarjan viimeiseksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Outlander - Matkantekijän kahdeksas ja samalla viimeinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Viaplayn kautta). Itse pidin todella paljon sarjan avauskaudesta, mutta mielestäni sarjan taso on laskenut kausien edetessä, eivätkä odotukseni olleet enää järin korkeat finaalikautta kohtaan. Katsoin kuitenkin uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

Claire ja Jamie palaavat kotiinsa Fraser's Ridgeen, mutta Amerikan vallankumous ei suostu jättämään heitä rauhaan. Pariskunta saa järkytyksekseen tietää historiankirjasta, jonka mukaan Jamie ei selviäisi sodasta elävänä. Voiko historiaa - tai Fraserien näkökulmasta tulevaisuutta - muuttaa?

Caitríona Balfe ja Sam Heughan palaavat rooleihinsa Claireksi ja Jamieksi, kenties viimeistä kertaa ikinä, kahdeksannen kauden viedessä Fraserin pariskunnan aikaa rikkovan rakkaustarinan päätökseen. Edellisellä kaudella Claire melkein menehtyi luotiin, mutta selvisi onneksi ja hoksasi, että prostituoitujen keskellä varttunut Fanny-tyttö (Florrie May Wilkinson) saattaa olla heille sukua. Tällä kaudella Claire ja Jamie yrittävät epätoivoisesti keksiä keinon muuttaa menneisyyttä tai siis heidän tulevaisuuttaan, kun historiankirjan mukaan Jamie tulisi kuolemaan pian merkittävässä taistelussa. Balfe ja Heughan ovat loppuun asti mainiot rooleissaan ja heidän välinen kemiansa on kiistatonta. Heidän aidolta tuntuva rakkautensa on ollut sarjan selvä valopilkku silloinkin, kun muu heidän ympärillään ei aina toimi.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Clairen ja Jamien tytär Bree (Sophie Skelton) ja hänen miehensä Roger (Richard Rankin), mohawk-intiaanien tavoille oppinut Ian (John Bell), sekä lordi John Grey (David Berry) ja hänen hoivaamansa Jamien poika William (Charles Vandervaart), kun taas uusina tuttavuuksina esitellään Fraserien uusi naapuri, eläköitynyt kapteeni Charles Cunningham (Kieran Bew), sekä brittiarmeijan majuri Patrick Ferguson (Charles Aitken), joka on muuten ihka oikea historiallinen henkilö. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja Aitken on sopivan uhkaava miehenä, joka historiankirjojen mukaan tulisi koitumaan Jamien kohtaloksi.

Outlander - Matkantekijä petraa hieman loppusuorallaan ja mielsin kahdeksannen tuotantokauden aavistuksen paremmaksi kuin pari edellistä, aika keskinkertaiseksi ja väsähtäneeksi jäänyttä kautta. Mahtavan ykköskauden tasolle ei vieläkään päästä takaisin, mutta finaali ajaa passelisti asiansa, tarjoten sopivaa jännitystä siitä, voivatko Claire ja Jamie estää historiaan kirjoitettua tietoa käymästä toteen, vai onko aikajatkumoa edes mahdollista muuttaa? Tämä pitää kireää ilmapiiriä sopivasti yllä ja tarjoaa oivaa draamaa. Päätösjaksossa tunnelma toki tiivistyy entisestään, kun historiankirjoihin merkitty taistelu vihdoin käydään... Lopullinen ratkaisu jakaa todennäköisesti mielipiteitä ja omasta mielestäni sarjan viimeinen minuutti tuudittautuu turhan halpaan vetoon.

Sitä ennen luvassa on sarjalle ominaiseksi muodostunutta epätasaista haahuilua. Osa draamankaarista toimivat, kun taas osa kuvioista tuntuvat enemmän täytteeltä. Finaalikaudelle ominaisesti luvassa on tietty paljon vanhojen muistelua, mikä saa takuulla monet fanit herkistymään... sekä minut muistelemaan, että ai vitsit, kuinka hyvä sarja Outlander - Matkantekijä alun perin oli. Jos jotain kehuttavaa päätöskaudelta keksin, niin sentään mukana ei ole sitä sarjalle tyypillistä ja jo laiskaksi juonikuvioksi muodostunutta kidnappausta. Sarjan finaalikausi sai minut toisinaan jännittämään ja toisinaan hieman tylsistymään, välillä meno piti hyvin otteessaan ja välillä taas en lämmennyt tekijöiden ratkaisuille. Ja myönnettäköön, että jossain kohtaa jopa liikutuin pikkuisen.

Teknisesti Outlander - Matkantekijä pysyy kuitenkin laadukkaana loppuun saakka. Kahdeksas tuotantokausi on osaavasti kuvattu ja komeita maisemia esitellään koko rahan edestä. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus vakuuttavaa ja maskeeraukset äityvät paikoitellen varsin rajuiksi. Tehosteet ajavat asiansa ja äänityöskentely on pätevää Bear McCrearyn säveltämiä musiikkeja myöten. Tällä kertaa tunnuskappale The Skye Boat Songin laulaa Annie Lennox, jonka tulkinta biisistä on sopivan nätti, ripauksella mahtipontisuutta.

Viimeisen jakson lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Outlander, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2014-2026, Tall Ship Productions, Sony Pictures Television, Story Mining & Supply Co., Left Bank Pictures, Soundtrack New York

Slow Horses, kausi 2 (2022) - sarja-arvostelu

SLOW HORSES - KAUSI 2

Luoja: Will Smith

Näyttelijät: Gary Oldman, Jack Lowden, Kristin Scott Thomas, Rosalind Eleazar, Dustin Demri-Burns, Saskia Reeves, Christopher Chung, Aimee-Ffion Edwards, Jonathan Pryce, Freddie Fox, Chris Reilly, Samuel West, Rade Šerbedžija, Marek Vašut, Alec Utgoff

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 41 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Mick Herronin Jackson Lamb -kirjasarjaan (Slough House - 2010-) perustuva televisiosarja Slow Horses nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Apple TV -palvelussa keväällä 2022. Koska koronaviruspandemia oli lykännyt avauskauden kuvauksia, sarjan luoja Will Smith (ei se näyttelijä) ryhtyi odotellessa kynäilemään kakkoskauden käsikirjoituksia Nukkuvat leijonat -kirjan (Dead Lions - 2013) pohjalta. Apple TV:llä oli kova luotto sarjaan ja yhtiö näyttikin Smithille vihreää valoa jatkolle jo ennen kuin ensimmäistä kautta oli edes julkaistu, joten toisen kauden kuvaukset alkoivat lähes heti ykköskauden kuvausten perään. Tämä mahdollisti sen, että Slow Horsesin toisen tuotantokauden esitys alkoi Apple TV:ssä joulukuussa 2022, jo puoli vuotta ykköskauden päättymisen jälkeen. Tämäkin kausi keräsi kehuja ja hyvät katsojaluvut. Itse olen jo pidemmän aikaa halunnut katsoa Slow Horsesia, mutta aina on tullut jotain muuta tielle. Kuitenkin nyt kun sarja on saamassa jo kuudennen tuotantokauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin paljon ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin positiivisin odotuksin kakkoskauden katselun.

Kun entinen agentti kuolee varjostaessaan jotakuta, Slough Housen luupäät ryhtyvät tutkimaan tapausta ja päätyvät paljon suuremman salaliiton äärelle.

Lukuun ottamatta avauskaudella kuollutta Sidiä (Olivia Cooke) ja potkut saanutta Loyta (Paul Higgins), Slough Housen tutut luupäät tekevät paluun, johtajanaan edelleen varsin, öh, persoonallinen Jackson Lamb (Gary Oldman). River (Jack Lowden) on ottanut paikkansa poppoossa, kun taas suhteessa olevat Louisa (Rosalind Eleazar) ja Harper (Dustin Demri-Burns) yrittävät saada siirtoa parempiin tehtäviin. Catherine (Saskia Reeves) pääsee paremmin esille, eikä töykeä tekniikkavelho Roddykään (Christopher Chung) jää vain tietokoneensa taakse. Uutena lisäyksenä Slough House on saanut riveihinsä Shirley Danderin (Aimee-Ffion Edwards), joka jää ainakin toistaiseksi vielä hieman tylsäksi tyypiksi, joka on lähinnä vain turhautunut tilanteeseensa. Näyttelijät jatkavat oivaa työtään ja onhan sarjan oikea tähti toki tälläkin kertaa Oldman, joka on hulvaton kaikille mulkkumaisena Lambina. Mutta vaikka mies mieluummin kuolisi kuin kehuisi alaisiaan tai sanoisi näille ylipäätään jotain positiivista, on selvää, että Lamb olisi valmis ottamaan luodin kenen tahansa tiimiläisensä puolesta.

     Muista tutuista paluun tekevät myös MI5:n apulaisjohtaja Diana Taverner (Kristin Scott Thomas), ylimielinen Webb (Freddie Fox), Koirat-tiimiä johtava Duffy (Chris Reilly) ja Riverin isoisä David (Jonathan Pryce). Uusina hahmoina kaudella esitellään muun muassa sisäministeri Peter Judd (Samuel West), entinen KGB-agentti Nikolai Katinsky (Rade Šerbedžija), palkkatappaja Andre Chernitsky (Marek Vašut), sekä hämäräbisneksiin sekaantunut Arkady Paškin (Alec Utgoff). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa hyvin.

Slow Horsesin toinen tuotantokausi ei ollut mielestäni yhtä vahva kuin edeltäjänsä, mutta sarja pysyy silti erittäin toimivana vakoojajännärinä. Kauden tarina on sopivan erilainen kuin viimeksi ja siinä missä ykköskaudella yritettiin selvitellä kidnappaustapausta, tällä kertaa luvassa on toisenlainen juoni, johon liittyy kaskaita, venäläisagentteja, jotka ovat vuosia sitten asemoitu Isoon-Britanniaan odottamaan käskyjään. Erityisen kiinnostavaa kauden tarinassa on se, kuinka henkilökohtaisesti se lopulta linkittyy Jackson Lambiin, jonka nuoruusvuosien vakoojatehtäviin liittyi tekoja, jotka tavalla tai toisella kummittelevat edelleen.

Tämäkin kausi koostuu kuudesta noin 45 minuutin mittaisesta jaksosta, mikä on samalla tarpeeksi kattava, mutta myös sopivan napakka mitta. Toisaalta tarina ehtii rakentua rauhallisemmin kuin parin tunnin elokuvassa, mutta sitä ei ole venytetty liikaa, jolloin homma ei menetä otettaan. Tapauksen tutkintaa ja samalla jännitettä rakennetaan mainiosti hissuksiin, kunnes meno kasvaa huippuunsa parin viimeisen jakson aikana. Kauden finaali on tehokkaan tiivistunnelmainen. Jännityksen lisäksi sekaan mahtuu myös hyvää huumoria, erityisesti toki Lambin heittojen muodossa. Lamb ja tämän luupäät ovat niin tykättäviä tyyppejä oikkuineenkin, että jo heidän ansiosta Slow Horsesin kakkoskauden voi huomata tuijottaneensa yhtä kyytiä saman päivän aikana.

Ohjaajana toimii tällä kertaa Jeremy Lovering, joka tekee oivaa työtä tunnelman ja näyttelijöiden kanssa. Will Smithin johtaman käsikirjoitustiimin tekstit eivät ole yhtä vangitsevaa kamaa kuin viimeksi, mutta tämä voi johtua myös siitä, että lähdemateriaalina toimiva kirja ei ole ihan edeltäjänsä veroinen. Teknisesti Slow Horses pitää tasonsa. Kakkoskausi on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit tekevät hyvää työtä Lambin reikäisiä sukkia myöten ja tietokonetehosteetkin näyttävät pääasiassa hyviltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu Daniel Pembertonin ja Toydrumin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Slow Horses, Iso-Britannia, 2022-, See-Saw Films, Apple TV+

Citadel, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

CITADEL - KAUSI 2

Luojat: Josh Appelbaum, Bryan Oh ja David Weil

Näyttelijät: Priyanka Chopra, Richard Madden, Stanley Tucci, Jack Reynor, Lesley Manville, Matt Berry, Ashleigh Cummings, Serafina Tarafdar, Roland Møller, Osy Ikhile, Caoilinn Springall, Michael Trucco, Lina El Arabi ja Merle Dandridge

Genre: toiminta, jännitys

Jaksomäärä: 7

Jakson kesto: 37 minuuttia - 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin noin 5 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 16

Josh Appelbaumin ja Bryan Oh'n kehittelemän ja David Weilin ja Russon veljesten Anthonyn ja Joen muokkaaman kalliin vakoojasarja Citadelin ensimmäinen tuotantokausi oli kriitikoilta vaisun vastaanoton saanut taloudellinen fiasko, mutta koska Amazon Prime Video oli jo luvannut tekijöille toisen tuotantokauden, jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2024 ja nyt Citadelin toinen tuotantokausi on vähin äänin julkaistu Prime Videossa. Itse mielsin sarjan avauskauden todella latteaksi ja olin yllättynyt, kun sarjan ilmoitettiin saavan jatkoa, ottaen huomioon kaikki uutisoinnit siitä, että jopa 300 miljoonaa dollaria maksanut ensimmäinen kausi oli ollut täysi floppi Amazonille. En edes jaksanut katsoa lisäosasarjoja Citadel: Dianaa (2024) ja Citadel: Honey Bunnya (2024), joiden jatkokaudet peruttiin heti ensimmäisten kausien ilmestyttyä, mutta päätin antaa alkuperäisen Citadelin kakkoskaudelle mahdollisuuden.

Citadel-järjestön rippeet yrittävät tehdä selvää Manticoresta, samalla kun petturi Mason Kane pohtii, kenelle olisi lojaali.

Citadelin tutut hahmot tekevät paluun. Ensimmäisen kauden päätteeksi selvisi, että Citadel-organisaation vakoojien henkilöllisyyksien paljastuminen oli itse asiassa Richard Maddenin näyttelemän Mason Kanen syytä, mies oli vain unohtanut koko homman. Nyt Masonin onkin päätettävä, kenelle hän on lojaali - Citadelin rippeille, uudelle perheelleen, vai Manticorelle työskentelevälle äidilleen Dahlialle (Lesley Manville). Priyanka Chopran esittämä Nadia Sinh sen sijaan on karkumatkalla tyttärensä Ashan (Serafina Tarafdar) kanssa, kun taas Stanley Tuccin esittämä Bernard yrittää päästä vapaaksi vankeudestaan. Valitettavasti toinen kausi ei tee sarjan hahmoista yhtään kiinnostavampia tai tykättävämpiä. Madden ja Chopra ajavat asiansa päärooleissa, mutta heiltä puuttuu todellinen karisma ja kemia. Tucci on ehdottomasti näyttelijäkaartin parasta antia ja Manvillekin suoriutuu passelisti osastaan.

     Toisella kaudella mukaan hyppäävät Jack Reynor entisenä CIA-agentti Hutchina ja Matt Berry hieman hämäränä Frank Sharpena. Reynor ja Berry ovat kelpo lisäykset, joskin heidän hahmonsa jäävät myös hitusen latteiksi.

Amazon Prime Videolla oli selvästi huimat odotukset Citadelia kohtaan. Vain kuusi jaksoa sisältävään ykköskauteen pistettiin lopulta kiinni jopa älyttömät 300 miljoonaa dollaria, kakkoskaudelle näytettiin vihreää valoa ja olivatpa kahden sisarsarjan, Citadel: Dianan ja Citadel: Honey Bunnyn kuvaukset jo pitkällä, ennen kuin yhtäkään jaksoa oli julkaistu yleisölle. Jättihitiksi uskottu sarja oli kuitenkin saman tien iso taloudellinen isku Amazonille, kun sarja jäi katsojatilastoissa heikoille ja sai vaisun vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta. Sisarsarjojen tuotannot olivat kuitenkin niin pitkällä jo tuotannossa, ettei niitä ollut enää järkeä pistää jäihin ja ne julkaistiinkin peräkanaa ja lähes heti ilmoitettiin, ettei kumpikaan sarja saisi jatkoa. Citadelin toinen kausi tehtiin selvästi vain, koska sellainen oli jo menty lupaamaan. 

Valitettavasti kakkoskauteen ei ole panostettu yhtään enempää, siinä toivossa, että mitä jos jollain ihmeen kaupalla tämän kauden myötä sarja löytäisikin yleisönsä. Citadel jatkuu tasan yhtä yhdentekevänä tusinatoimintana ja olen pöyristynyt, mikäli sarjalle enää väännetään kolmatta kautta. Hahmot ovat edelleen tylsiä, eikä tarinassa ole vieläkään imua. Tunnelma ailahtelee kummallisesti komediasta haudanvakavaan, löytämättä sopivaa keskitietä menoon. Huumori ei naurata, mutta eivätpä toimintakohtauksetkaan juuri hetkauta, eikä niistä löydy jännitystä tippaakaan. Seitsemässä jaksossa tapahtuu muka kaiken aikaa jotain, mutta millään ei tunnu olevan mitään väliä. Kauden loppusuoralla käy kivuliaankin selväksi, ettei hahmojen kohtalosta ole piitannut tuon taivaallista.

Teknisestikin Citadelin kakkoskausi on ailahteleva. Jos kausi tehtiin yhtä huimalla budjetilla kuin edeltäjänsä, eivät sadat miljoonat dollarit näy ruudulla. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset ovat oivalliset, mutta taustakankaan käyttö on paikoitellen kiusallisen näkyvää, eivätkä tietokonetehosteet huimaa päätä. Äänimaailma rymistelee sentään ihan mukavasti, vaikkei Jeff Russon säveltämistä musiikeista jääkään mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Citadel season 2 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Citadel, Yhdysvallat, 2023-, Amazon Studios, AGBO, Midnight Radio, PKM Productions

Hyviä enteitä, kausi 3 (Good Omens - 2026) - sarja-arvostelu

HYVIÄ ENTEITÄ - KAUSI 3

GOOD OMENS

Luoja: Neil Gaiman

Näyttelijät: Michael Sheen, David Tennant, Bilal Hasna, Mark Addy, Sean Pertwee, Paul Chahidi, Gloria Obianyo, Liz Carr, Quelin Sepulveda, Derek Jacobi, Tanya Moodie, Toby Jones, Crystal Yu, Andrew O'Neill ja Poppy Lee Friar

Genre: fantasia

Jaksomäärä: 1

Jakson kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 13

Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin kirjaan Hyviä enteitä: Noita Agnes Nutterin hienot ja oikeat ennustukset (Good Omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch - 1990) perustuva televisiosarja Hyviä enteitä nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa toukokuussa 2019, joten sarjalle päätettiin tehdä jatkoa, vaikka jo ykköskausi käsitteli koko lähdemateriaalina toimineen kirjan. Heinäkuussa 2023 julkaistu toinen kausi piti suosiota yllä, joten tekijät ilmoittivat työstävänsä vielä kolmannen tuotantokauden. Kuitenkin kun syksyllä 2024 useat naiset syyttivät sarjassa showrunnerina työskentelevää kirjailija Gaimania seksuaalisesta ahdistelusta, tuotanto pistettiin jäihin. Gaiman jätti projektin ja lopulta Amazonilla päätettiin tehdä kuuden jakson sijaan yksi ainoa pidempi jakso, joka veisi tarinan päätökseensä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Hyvien enteiden kolmas ja samalla viimeinen, sekä vain yhdestä ainoasta jaksosta koostuva tuotantokausi on saapunut Amazon Prime Videoon. Itse pidin sarjan avauskaudesta aika paljonkin, mutta mielestäni kakkoskausi oli pettymys ja siitä huomasi, että lähdemateriaali oli jo koluttu. Tuotannon sekoilut laskivat odotukseni finaalia kohtaan pohjamutiin, mutta katsoin silti Hyvien enteiden kolmannen kauden pari päivää sen ilmestymisen jälkeen.

Taivaassa valmistaudutaan toisen tulemisen alkamiseen, mutta kun Jumalan kirjuri Metatron, Elämän kirja ja itse Jeesus mystisesti katoavat, ylin arkkienkeli Aziraphale tarvitsee demoni Crowleyn apua korjatakseen tilanteen.

Michael Sheen ja David Tennant palaavat kolmatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa rooleihinsa enkeli Aziraphaleksi ja demoni Crowleyksi, jotka pelaavat periaatteessa eri tiimeissä, mutta jotka ovat olleet salaa ystäviä jo vuosisatojen ajan. Kaksikon välillä tosin saattaa olla muutakin kuin pelkkää ystävyyttä. Aziraphale on noussut ylimmäksi arkkienkeliksi, jonka vastuulle on asetettu toisen tulemisen, eli Jeesuksen paluun ja samalla maailmanlopun toteutus... joskin Aziraphale toivoisi kovasti, että homman voisi hoitaa niin, että kaikilla olisi kivaa. Crowley sen sijaan pyörii ihmisten maailmassa, kyllästyttyään Taivaan ja Helvetin väliseen kinasteluun. Sheen ja Tennant ovat loppuun asti mainiot rooleissaan ja sarjan selvä valopilkku siinä kohtaa, kun itse tarina alkoi jättää kylmäksi. He ja heidän hahmonsa ovat mahtavassa kontrastissa keskenään ja Aziraphalen ja Crowleyn välistä kanssakäymistä on aina mukava seurata.

     Lisäksi kaudella nähdään vanhat tutut enkelit Uriel (Gloria Obianyo), Saraqael (Liz Carr), Sandalphon (Paul Chahidi) ja Muriel (Quelin Sepulveda), sekä Jumalan kirjuri Metatron (Derek Jacobi), kun taas uusina hahmoina esitellään itse Jeesus Kristus (Bilal Hasna), sekä taikuri Harry Fisu (Mark Addy), jonka seuraan Jeesus liittyy matkatessaan ihmettelemään nykymaailmaa. Sivunäyttelijät ovat kelvollisia osissaan ja parasta antia tarjoaa Addy parhaat päivänsä nähneenä taikatemppujen tekijänä, jonka korttitemput saavat kuitenkin itse Jeesuksen hämmästymään.

Hyvien enteiden finaalista on hassua puhua televisiosarjan tuotantokautena, koska kyse on tosiaan yhdestä ainoasta jaksosta. Jakso on vieläpä pikkaisen päälle puolitoista tuntia pitkä, joten enemmänkin tekisi mieli käyttää termiä "elokuva". Valitettavasti tämä pitkä jakso ei mene myöskään elokuvasta, vaan se tuntuu vain liian myöhään tehdyltä epilogilta sarjalle, joka ei osannut päättyä ajoissa. Sheen ja Tennant ovat tosiaan edelleen mainiossa vedossa ja ääripäähahmojen välistä kinastelua kuuntelee taas huvittuneena, minkä lisäksi oman kiinnostavan vivahteensa tuo modernia maailmaa ihmettelevä ylösnousemuksen tehnyt Jeesus.

Lopputulos ei kuitenkaan pääse eroon niistä kahdesta faktasta, että kolmas kausi jatkaa kakkoskauden linjalla, keksien omaa tarinaansa lähdemateriaalin päätyttyä ja että sen oli tarkoitus olla huomattavasti pidempi kuin millainen siitä lopulta tuli. Tuotantokausi... tai siis jakso käynnistyy vielä ihan menevästi, mutta kun varsinainen etsintäretki käynnistyy, loppuaika tunnutaan kiirehtivän maaliin. Vaikka kyse on maailmanlopun estämisyrityksestä, josta ei kieltämättä vauhtia puutu, on kertomus silti aika vaisu ja jännityksetön. Sarjan vannoutuneimmille faneille lopetus on todennäköisesti liikuttava, mutta minut tämä koko kausi tai jakso tai mikälie jätti aika kylmäksi.

Sarjan aiemmat jaksot ohjannut Douglas Mackinnon ei enää palannut kolmannelle kaudelle, vaan päätösjakson on ohjannut Rachel Talalay, jonka työtä ei auta tuotannon ongelmat ja niiden myötä Neil Gaimanin aloittama ja Michael Marshall Greenin ja Peter Atkinsin loppuun viemä ailahteleva käsikirjoitus. Teknisesti Hyviä enteitä jatkaa hieman halvalla linjallaan. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet oivalliset ja puvustus mainiota, mutta tehosteista korostuu pienehkö budjetti ja liika digitaalisuus. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu ja David Arnoldin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Good Omens season 3 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Good Omens, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2019-2026, Amazon Studios, BBC Studios, BBC Worldwide, Narrativia, Salt River Studios, The Blank Corporation

Off Campus, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

OFF CAMPUS - KAUSI 1

Luoja: Louisa Levy

Näyttelijät: Ella Bright, Belmont Cameli, Mika Abdalla, Josh Heuston, Stephen Thomas Kalyn, Jalen Thomas Brooks, Antonio Cipriano, Steve Howey, Julia Sarah Stone, Brandon Scott, Miles Gutierrez-Riley, Chad Willett, Khobe Clarke, Riley Davis, Jennifer Spence ja Charlie Evan

Genre: romantiikka, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 47 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia

Ikäraja: 18

Off Campus perustuu Elle Kennedyn Off-Campus -kirjasarjaan, jota on julkaistu vuodesta 2015 lähtien. Syksyllä 2024 Amazon Prime Video ilmoitti työstävänsä kirjojen pohjalta televisiosarjasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt Off Campusin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Prime Videossa. Itselleni Kennedyn kirjat eivät olleet entuudestaan tuttuja ja olin hieman skeptinen sarjaa kohtaan, kun Amazon ryhtyi mainostamaan sitä. Päätin kuitenkin antaa Off Campusille mahdollisuuden ja katsoinkin lopulta ensimmäisen kauden läpi parissa päivässä.

Musiikkia opiskeleva Hannah ja jääkiekkoilija Garrett tekevät diilin: Hannah auttaa Garrettia koulussa ja Garrett auttaa Hannahia herättämään ihastuksensa Justinin huomion. Asiat kuitenkin mutkistuvat, kun Hannahin ja Garrettin välille alkaa muodostua romanttisia tunteita.

Ella Bright näyttelee Hannah Wellsiä, joka on tullut Briarin yliopistoon opiskelemaan musiikkia. Tyttö ei kuitenkaan tule mistään rikkaasta perheestä ja hänen opiskelujaan häiritsee parinkin työpaikan setviminen aikatauluun. Hannah työskentelee baarissa, missä hän on ihastunut usein bändinsä kanssa esiintyvään Justin Kohliin (Josh Heuston), sekä jääkiekkoareenan siivoojana, missä hän törmää yhteen pelaajista, Briar Hawks -joukkueen kapteeniin Garrett Grahamiin (Belmont Cameli). Garrett on ässä pelaajana, mutta koulussa hän pärjää vain jotenkuten. Kun hänelle selviää Hannahin ihastus Justiniin, Garrett ehdottaa diiliä, jossa Hannah auttaa Garrettia koulun kanssa ja vastapalveluksena Garrett auttaa Hannahia herättämään Justinin kiinnostuksen mustasukkaisuuden kautta, esittämällä Hannahin poikaystävää. Hannah, Garrett ja Justin tuntuvat aluksi turhankin tavanomaisilta teinikolmiodraaman hahmoilta, mutta heistä onneksi löytyy lisää syvyyttä jaksojen edetessä. Bright, Heuston ja Cameli istuvat kaikki mainiosti rooleihinsa ja näyttelijöiden väliltä löytyy hyvää kemiaa.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Hannahin paras ystävä ja kämppis Allie (Mika Abdalla) ja tämän poikaystävä Sean (Riley Davis), Hannahin toinen ystävä Dexter (Miles Gutierrez-Riley), sekä muut Briar Hawksin pelaajat, naistenmies Dean (Stephen Thomas Kalyn), sympaattinen Tucker (Jalen Thomas Brooks) ja perheongelmia setvivä Logan (Antonio Cipriano), sekä tämän sisarus, koulun juorublogia pyörittävä Jules (Julia Sarah Stone). Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia osissaan ja jääkiekkoilijoiden dynamiikka toimii mainiosti, aivan kuin he olisivat olleet tosielämässäkin parhaita kaveruksia jo vuosia.

En todellakaan odottanut Off Campusilta paljoa. Viime vuosina inhokkileffojani ovat olleet Afterit (2019-2023) ja muut vastaavat toksisista teiniromansseista kertovat hömpät ja etukäteen jännitin, mitä jos tämä sarja olisi sitä samaa kamaa. Ja vaikka sarja kieltämättä sisältää niitä kaikista tutuimpia genrekliseitä ja sen tarina ei juuri yllätyksiä tarjoa käänteillään, on minun myönnettävä, että viihdyin yllättävän hyvin Off Campusin parissa - niinkin hyvin, että katsoin tosiaan koko kahdeksan jakson ykköskauden kahdessa päivässä. Vaikka oli helppo arvata, mihin suuntaan kertomus oli etenemässä, jämähdin silti tuijottamaan menoa, kiinnostuneena näkemään mitä hahmoille tapahtuu.

Off Campus onnistuu olemaan kivan romanttinen, vaikka se on myös hitusen imelä. Sarja on sopivasti hauska, mutta se tasapainottaa kepeää höttöä aika vakavillakin aiheilla perheväkivallasta seksuaalisiin traumoihin. Mitä enemmän näiden hahmojen kanssa viettää aikaa, sitä enemmän heihin tykästyy ja kun se odotettava jossittelu alkaa, että haluaako Hannah sittenkin Garrettin vai edelleen Justinin, on koukuttavaa seurata tapahtumakaaren eskaloitumista. Toisinaan sarja lipsahtaa melodraaman puolelle, mutta sitten taas toisaalta tuossa iässä nämä ihmissuhdejutut tuntuivatkin näin hurjan isoilta. Sarja myös sopivasti tanssahtelee sen kanssa, että hahmot saattavat toisinaan tehdä toiselle ikävästi tai toimia itsekkäästi, mutta hommaa ei esitetä toksista käytöstä romantisoivana, vaan uskottavasti teinien yrityksenä kanavoida itsenäistymistään vaikeassa maailmassa, mihin usein kuuluu erilainen mokailu. En juuri odottanut Off Campusin näkemistä, mutta tunnustan nyt odottavani mielenkiinnolla, kuinka sarja tästä jatkuu jo työn alla olevan kakkoskauden myötä.

Tuotantokauden ohjaajat tekevät oivaa työtä tunnelman ja näyttelijöiden kanssa, samalla kun käsikirjoittajat sulauttavat kirjasarjan ensimmäisen ja kolmannen kirjan toisiinsa. Teknisestikin Off Campus toimii. Sarja on hyvin kuvattu ja oivallisesti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Keegan DeWittin säveltämistä musiikeista ei tosin jää juuri mitään mieleen, sarjan luottaessa paljon jo olemassa oleviin, eri artistien kappaleisiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Off Campus season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Off Campus, Yhdysvallat, 2026-, Amazon MGM Studios, Temple Hill Entertainment, Billings Productions, Brightlight Pictures

Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 2010) - elokuva-arvostelu

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ

A NIGHTMARE ON ELM STREET

Ohjaus: Samuel Bayer

Näyttelijät: Rooney Mara, Kyle Gallner, Jackie Earle Haley, Katie Cassidy, Thomas Dekker, Kellan Lutz, Connie Britton ja Clancy Brown

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 18

One, two, Freddy's coming for you...

A Nightmare on Elm Street, eli suomalaisittain Painajainen Elm Streetillä on uudelleenfilmatisointi samannimisestä kauhuelokuvasta vuodelta 1984. Kun muiden kauhuleffaklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit, kuten Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chainsaw Massacre - 2003), The Omen (2006) ja Halloween (2007) olivat taloudellisia hittejä, tuottajakolmikko Brad Fuller, Michael Bay ja Andrew Form ryhtyivät työstämään uusia versioita myös Perjantai 13. -leffasta (Friday the 13th - 1980) ja Painajaisesta Elm Streetillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2009 ja lopulta uusi Painajainen Elm Streetillä sai ensi-iltansa huhtikuussa 2010. Elokuva sai niin kriitikoilta kuin alkuperäisten leffojen faneilta nuivaa palautetta, mutta se oli taloudellinen menestys. Itselleni tämä uudelleenfilmatisointi oli ensikosketukseni Freddy Kruegeriin. Olin teininä alkanut kiinnostua kauhuleffoista, joten isäni päätti vuokrata tämän testileffaksi. Tuolloin pidin näkemästäni ja olen katsonut elokuvan ainakin kerran uudestaan, mutta tuosta on kulunut jo monta vuotta. Kun pari vuotta sitten huomasin alkuperäisen Painajaisen Elm Streetillä viettävän 40-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa ja arvostella koko leffasarjan läpi. Nyt vihdoin ja viimein on aika huipentaa tämä matka vuoden 2010 uudelleenfilmatisoinnin parissa.

Kun palanut mies tappaa Elm Streetin nuoria heidän unissaan, Nancy Holbrook yrittää selvittää mistä on kyse ja kuinka yhä hengissä olevat voisivat selvitä yliluonnolliselta jahtaajaltaan.

Tämänkertaisia Elm Streetin nuoria, jotka joutuvat unissaan palaneen ja veitsihansikasta käyttävän miehen jahtaamiksi, ovat Nancy (Rooney Mara), Quentin (Kyle Gallner), Kris (Katie Cassidy), Jesse (Thomas Dekker) ja Dean (Kellan Lutz). He kaikki näkevät samanlaista painajaista, mikä on jo itsessään kummallista, mutta kun heistä ensimmäinen kuolee unessaan, he alkavat tosissaan ihmetellä tilannettaan ja pohtia, kuinka pääsisivät eroon piinaajastaan. Lukuun ottamatta hiljaista taiteilijasielu Nancya, nämä hahmot jäävät valitettavan latteiksi ja mitäänsanomattomiksi. Kun periaatteessa kaikki esitellään jo valmiiksi väsyneinä painajaistensa takia, ei heistä oikein tunnu irtoavan muuta. Dean on tainnut olla se tavanomainen urheilijajätkä ja Kris vaikuttaisi nauttineen suosiosta koulussa, mutta heistä ei onnistuta kaivamaan minkäänlaista syvyyttä. Näyttelijät hoitavat hommansa vaihtelevasti, Maran vakuutettua parhaiten yhä vain pelokkaammaksi käyvänä Nancyna.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin tietty näiden teinien piinaaja, Freddy Krueger, joka jahtaa nuoria heidän unissaan ja jos hän saa heidät tapettua unessa, he kuolevat oikeastikin. Hahmoa kahdeksan kertaa aiemmin näytellyt Robert Englund ei palannut rooliinsa uudelleenfilmatisoinnissa, vaan uudeksi Freddyksi pestattiin Watchmen-elokuvasta (2009) tuttu Jackie Earle Haley. Haleyn Freddy ei ole samanlainen kierolla tavalla hassutteleva veijari kuin Englundin, vaan huomattavasti synkempi tyyppi. Tämä Freddy heittää parit vitsit siellä täällä, mutta ne ovat joko todella tummaa huumoria tai sitten aika korneja repliikkejä. Omasta mielestäni on parempi, ettei Haley ryhtynyt matkimaan edeltäjänsä suoritusta, mutta jää hänen Freddynsä huomattavasti tylsemmäksi murisijaksi. Moni suuttui siitä, että Freddyn taustatarinassa miehestä on tehty pedofiili, eikä lasten tappaja, mutta tekijöiden puolustukseksi tämä oli jo Wes Cravenin idea alkuperäistä elokuvaa työstäessään, mihin studio ei kuitenkaan kasarilla suostunut.

Todennäköisesti sen takia, että juuri tämä Painajainen Elm Streetillä oli ensikosketukseni elokuvasarjaan, minun täytyy todeta, etten todellakaan inhoa tätä leffaa samalla tavalla kuin monet muut. Ja kun puhutaan näistä 2000-luvun alun kauhu-uudelleenfilmatisoinneista, mielestäni Painajainen Elm Streetillä on selvästi parempi kuin vaikkapa Rob Zombien kamala Halloween-räpellys. Leffa on kuitenkin selvästi osa kyseisen Halloweenin ja muutaman muun uudelleenfilmatisoinnin trendiä. Kuten nuo muutkin 2000-luvun alun versioinnit, myös Painajainen Elm Streetillä on todella synkkä, iloton ja julma. Toki kyseessä on kauhuelokuva, mihin kuuluukin synkät aiheet ja muu, mutta tämä on sitä aikaa, kun ajateltiin, että on coolia, kun synkistellään oikein antaumuksella. On siis turha odottaa samanlaista pilkettä silmäkulmasta kuin useammasta vanhasta Elm Street -leffasta.

Elokuvan isoin vika on kuitenkin sen tietty ponnettomuus. Leffa tehtiin selvästi rahan takia ja siitä puuttuu kunnon palo projektia kohtaan. Sekaan on pitänyt toki heittää ne ikonisimmat kuvat alkuperäisestä elokuvasta, mutta ne tuntuvat jopa oudon pakotetuilta. Pari ihan onnistunuttakin kohtausta mahtuu mukaan, etenkin loppusuoralla, kun todellisuuden ja unen raja alkaa häilyä tosissaan, yhä elossa olevien hahmojen väsymyksen voimistuessa. Itse finaali on myös kivan erilainen alkuperäisestä leffasta, sen sijaan, että elokuva olisi vain täysi yks yhteen kopio. Erilaisen lähestymistapansa kautta tämä uudelleenfilmatisointi on kiinnostava osa Freddy Kruegerin valkokangashistoriaa ja parempi kuin vaikkapa Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy's Dead: The Final Nightmare - 1991).

Elokuvan ohjaajaksi valikoitui Samuel Bayer, joka ei ollut tätä ennen ohjannut ainuttakaan elokuvaa, eikä hän myöskään ole toistaiseksi ohjannut mitään muuta täyspitkää leffaa - ainoastaan musiikkivideoita yhtyeille, kuten Metallicalle ja Green Daylle. Elokuvaohjaajana Bayer ei vakuuta ja hänen kauhutaitonsa rakentuvat vain kovaäänisten böö-pelotteluiden varaan, kunnon tunnelman luomisen sijaan. Wesley Strickin ja Eric Heissererin käsikirjoitus on hitusen ponneton, mutta se onneksi lähtee hieman omaan suuntaansa loppusuoralla. Teknisesti Painajainen Elm Streetillä on kelvollinen, joskin jopa puolentoista tunnin kestossa sen leikkaus laahaa toisinaan. Elokuva on menevästi kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa. Freddy Kruegerin maskeeraukset ovat tässä jakaneet reippaasti mielipiteitä. Tekijät tutkivat paljon todellisia tulipalojen uhreja, tehdäkseen palovammoista mahdollisimman realistiset. Freddyn osittain sulanut naama on kuitenkin paikoitellen hieman perunan näköinen ja siten tahattoman huvittava. Pidän kuitenkin hänen repaleisesta poskestaan, joka toteutettiin tietokone-efektien avulla. Steve Jablonskyn säveltämät musiikit synkistelevät pääasiassa tylsästi, mutta sisältävät myös vanhoja teemoja alkuperäisestä leffasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street, Yhdysvallat, 2010, New Line Cinema, Platinum Dunes