Arvostelu: Candyman (1992)

CANDYMAN

Ohjaus: Bernard Rose
Pääosissa: Virginia Madsen, Tony Todd, Xander Berkeley, Kasi Lemmons, Vanessa Estelle Williams, DeJuan Guy, Gilbert Lewis ja Stanley DeSantis
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Candyman perustuu Clive Barkerin lyhytkertomukseen The Forbidden vuodelta 1984. Barker tapasi ohjaaja Bernard Rosen ja sai tämän kiinnostumaan kertomuksesta. Rose hankkikin Barkerilta tarinan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään siitä filmatisointia. Hän halusi kuitenkin tehdä muutoksen kertomukseen, siirtämällä tapahtumat Liverpoolista, Englannista Chicagoon, Yhdysvaltoihin ja toi mukaan myös omia ideoitaan. Alunperin nimikkohahmo Candymaniksi pohdittiin Eddie Murphya, mutta lopulta tekijät päätyivät Tony Toddiin, joka vakuutti roolittajat uhkaavuudellaan. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Candyman sai ensi-iltansa syksyllä 1992. Elokuva oli menestys ja se sai kehuja kriitikoiltakin, vaikka jotkut myös syyttivät elokuvaa rasismista, esimerkiksi sen takia, että päävihollista esitti musta mies. Itse olin kuullut leffasta jo pidemmän aikaa, mutten ollut koskaan nähnyt sitä. Nyt kun elokuva saa jatkoa uudella Candyman-elokuvalla (2020), päätin vihdoin katsoa alkuperäisen osan. Koronaviruksen vuoksi uuden elokuvan julkaisu on siirretty loppuvuoteen, joten päätinkin arvostella alkuperäisen Candymanin tänä viikonloppuna, kun uuden filmin olisi pitänyt ilmestyä.

Legenda kertoo, että jos sanot peilin edessä viisi kertaa Candymanin nimen, hän ilmestyy taaksesi ja repii sinut kahtia koukullaan. Urbaanilegendoja tutkiva Helen Lyle ryhtyy selvittämään, onko näissä kertomuksissa mitään perää ja saa pian huomata, että jokin paha on hänen perässään...

Virginia Madsen näyttelee Helen Lyleä, joka alkaa tutkimaan Candymanin legendaa. Helen ei aluksi täysin vakuuta tai kiinnosta hahmona, mutta koska hänen tutkimuksensa kiehtoo, katsoja hyppää salapoliisityöhön heti hänen kanssaan. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva kulkee ja tutkimus etenee, sitä kiinnostavampia puolia Heleniin lisätään. Madsen pääseekin kunnolla vauhtiin leffan toisella puoliskolla ja pistää hienosti kaikkensa peliin.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Helenin aviomies professori Trevor (Xander Berkeley) ja Helenin ystävä Bernadette (Kasi Lemmons), joka auttaa Candyman-tutkinnoissa. Itse Candymanina nähdään tosiaan Tony Todd, joka todella onnistuu luomaan pahaenteistä ilmapiiriä. On hyvin vaikea kuvitella alkuperäistä vaihtoehtoa, koomikko Eddie Murphyä Candymanina ja veikkaankin, että hänen läsnäolonsa olisi vesittänyt kauhun tunteen heti, kun hän saapuu kuvaan. Murphy on lystikäs veikko, eikä hän sopisi lainkaan kauhuelokuvan tappajaksi. Todd sen sijaan on nappivalinta rooliin, sillä hänestä löytyy jotain erittäin jylhää ja uhkaavaa.

Toddin saapumista kuvaan pitää kuitenkin odottaa aika kauan, jos alun puhetta ja nopeaa välähdystä ei lasketa mukaan. Elokuva käyttää rauhassa oman aikansa rakentaakseen niin kiehtovaa myyttiä Candymanista kuin itse kauhun tunnetta. Mytologia luodaan niin vahvasti, että jo ensiminuuttien aikana katsojaa alkaa pelottaa, että mitä jos joskus vahingossa sanoisi Candymanin nimen viisi kertaa peilin edessä? Ihan niin kuin Bloody Mary ei olisi jo ollut tarpeeksi karmiva ajatus... Tunnelma oikein hiipii televisiosta ja täyttää huoneen. Samaan aikaan elokuvassa on jotain hyvin jännittävää, mutta silti jotain niin lumoavaa. Vaikka kaikki enteet viestivät siitä, että tutkimukset olisi hyvä jättää sikseen ja jatkaa elämää kuten ennen, on Candymanin olemassa olosta pakko saada selvää.

Ja kun Candyman vihdoin tuodaan ruudulle, on se kaiken odotuksen arvoinen. Jo pelkkä Toddin aavemainen ääni nostaa niskavillat pystyyn. Elokuva pistää ylle kunnon slasher-asenteen ja voi huhhuh, kuinka paljon tässä filmissä onkaan verta! Tekoverellä mässäillään todella tehokkaasti ja herkemmille elokuva voi tuottaa aidosti pahan olon. Vaikka pidänkin siitä, että elokuva uskaltaa rohkeasti tarjota raakuuksia, pidän vielä enemmän siitä, ettei se unohda psykologista kauhua silloin, kun veriroiske alkaa. Isoin kauhu syntyy siitä, mitä Candyman oikeasti tekee Helenille ja mihin tutkimukset alkavat johtamaan. Se on aidosti hyytävää ja tekee Candymanista entistäkin inhottavamman tapauksen.

Vaikka kyseessä on erittäin mainio kauhuteos, siitä löytyy kuitenkin omat ongelmansa. Mitään spoilaamatta on pakko sanoa, että loppuhuipennus jätti itseni hieman kylmäksi todella hyvän nostatuksen jälkeen. Se oli hyvä päätös, mutta jäin silti kaipaamaan jotain enemmän. Isoin ongelmani on kuitenkin se, kuinka paljon elokuva luottaa typeriin äkkisäikäytyksiin. Mukana on onnistuneita säikäytyksiä, kun Candyman yhtäkkiä ilmestyy ja kun ottaa huomioon hahmon mytologian, tämä säikyttely kuuluukin hahmoon. Mutta sitten taas elokuvasta löytyy paljon täysin tarpeettomia böö-pelotteluja, joissa kyseessä olikin vain kaveri tai aviomies. Ohjaaja-käsikirjoittaja Bernard Rose osaa rakentaa hyvin karmivaa tunnelmaa, joten on harmi, että hän käyttää niin paljon näitä säikäytyksiä.

Teknisesti Candyman on myös mainio. Se on hyvin kuvattu ja onnistuneesti leikattu kasaan. Valaisulla leikitellään hyvin yö- ja kauhukohtauksissa. Jotkut visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta toimivat silti oikein passelisti edelleen. Praktikaaliefektit sen sijaan ovat erittäin hyvät ja esimerkiksi juurikin tekoveren käyttö on taidokasta. Lavasteet ovat paikoitellen painajaismaisen upeat. Candymanin käden tilalla oleva koukku on hienon kuvottava. Ääniefektit luottavat liikaa koviin pamauksiin säikäytysten aikana, mutta Philip Glassin säveltämät musiikit kuoroineen luovat sitä kunnon pelottavuutta. Glassin työ nousi korkealle omalla listallani kauhuelokuvien musiikeista.

Yhteenveto: Candyman on erittäin hyvä kauhuelokuva, mikä saa välittömästi katsojan päättämään, ettei hahmon nimeä ikinä lausu peilin edessä, vaikka kuinka ajattelisi, että kyseessähän on vain elokuva. Nimikkohahmon mytologian lisäksi myös kauhun tunnetta rakennetaan taidokkaasti ja jännitys aidosti ympäröi katsojan. Silti on sääli, kuinka paljon leffa luottaa hölmöihin böö-äkkisäikyttelyihin. Pääasiassa elokuva kuitenkin käyttää aikansa tunnelmaa ja tarinaa kasvatellessaan. Kun Candyman vihdoin tuodaan ruudulle ja Tony Todd pääsee valloilleen roolissa, meno yltyy todella hurjiin ja verisiin mittoihin. Kaiken nostatuksen jälkeen loppuhuipennus on kuitenkin pienoinen pettymys. Heikkouksineenkin Candyman toimii yhä todella iskevänä kauhuteoksena, minkä hyytävyyttä vain lisäävät Philip Glassin upeat musiikit. Elokuvalle on jo aiemmin tehty kaksi jatko-osaa, Candyman: Farewell to the Flesh (1995) ja suoraan VHS:llä julkaistu Candyman 3 - kuolinpäivä (Candyman: Day of the Dead - 1999), mutta uusi, syksyllä ilmestyvä Candyman-elokuva tulee pyyhkimään ne pois ja se on suoraa jatkoa tälle alkuperäiselle teokselle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Candyman, 1992, Candyman Films, PolyGram Filmed Entertainment, Propaganda Films