Arvostelu: Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più - 1965)

VAIN MUUTAMAN DOLLARIN TÄHDEN

PER QUALCHE DOLLARO IN PIÙ

Ohjaus: Sergio Leone

Pääosissa: Clint Eastwood, Lee Van Cleef, Gian Maria Volonté, Mario Brega, Luigi Pistilli, Aldo Sambrell, Klaus Kinski, Mara Krupp, Benito Stefanelli, Antoñito Ruiz, Josef Egger, Panos Papadopoulos, Tomas Blanco, Dante Maggio, Werner Abrolat, Frank Braña, José Canalejas, Rosemary Dexter ja Peter Lee Lawrence

Genre: western, toiminta

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 16

Sergio Leonen ohjaama ja Clint Eastwoodin tähdittämä lännenelokuva Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari - 1964) oli kriitikoiden aluksi nuivasta vastaanotosta huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli luvassa. Kun Leone oli ryhtymässä kehittelemään jatko-osaa, ensimmäisestä elokuvasta ei ollut vielä olemassa englanninkielistä versiota, joten Eastwood ei ollut vielä nähnyt lopputulosta ja siten epäröi jatko-osaan suostumisesta. Leone kiirehtikin saadakseen Eastwoodille esitysversion katseltavaksi ja Eastwood oli niin myyty näkemästään, että suostui välittömästi tekemään lisää elokuvia miehen kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Vain muutaman dollarin tähden sai maailmanensi-iltansa 18. joulukuuta 1965 - tasan 60 vuotta sitten! Tämäkin elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai aluksi vaisun vastaanoton kriitikoilta, mutta joka on vuosien varrella noussut kiistattomaksi klassikoksi ja jota pidetään nykyään yhtenä kaikkien aikojen parhaista länkkäreistä. Itse en ollut aiemmin nähnyt Vain muutaman dollarin tähden -elokuvaa. Olin nähnyt Dollari-trilogian päätösosan Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) jo lapsena ja viime vuonna katsoin Kourallisen dollareita sen 60-vuotisjuhlan kunniaksi. Kun huomasin Vain muutaman dollarin tähden juhlivan heti vuotta myöhemmin omia kuuskymppisiään, päätin vihdoin katsoa senkin ja samalla arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.

Kaksi palkkionmetsästäjää päättävät lyöttäytyä yhteen napatakseen vankilasta karanneen rikolliskoplan johtajan, josta tarjotaan mojovaa rahasummaa.

Clint Eastwood tekee paluun kenties tunnetuimpaan rooliinsa "mieheksi vailla nimeä", joka tosin kulkee tällä kertaa nimellä Manco. Manco on palkkionmetsästäjä, jonka päivät kuluvat lähinnä etsintäkuulutettujen tyyppien löytämiseen ja näiden nappaamiseen - elävänä tai kuolleena, sillä ei Mancolle juuri ole väliä, kunhan rahat saa. Eastwood on toistamiseen erinomaisessa vedossa roolissaan. Hän uhkuu karismaa, tuijotellessaan sikari suussa stetson-hattunsa alta. Kun Manco heittää ponchonsa olalleen, päästäkseen paremmin käsiksi revolveriinsa, niin katsoja kuin vastuskin tietävät, että se on menoa nyt.

     Eastwood jää kuitenkin tässä elokuvassa pienesti sivurooliin ja paikoitellen tuntuu siltä, että keskiössä on toinen palkkionmetsästäjä, Douglas Mortimer, jota näyttelee Lee Van Cleef. Rooliin haluttiin alun perin Charles Bronson, mutta tämä kieltäytyi. Toisaalta hyvä niin, sillä Van Cleef on täydellinen valinta Mortimeriksi. Mies on virnuilevampi ja monisanaisempi palkkionmetsästäjä kuin Manco, mutta silti ihan yhtä taitava. Mahtava roolissaan on myös Gian Maria Volonté, joka esittää Mancon ja Mortimerin jahtaamaa rikolliskoplan johtajaa, El Indiota. Volonté nähtiin jo yhtenä Kourallinen dollareita -leffan pahiksista, Ramónina, mutta Vain muutaman dollarin tähden -elokuvassa hän pääsee paljon paremmin vauhtiin. Hän tekee hahmostaan uhkaavan, mutta myös todella kiehtovan.

Kourallinen dollareita oli jo todella hyvä lännenelokuva, joka ravisteli lajityyppiä ja loi perustan sille, millaisena westernit tunnettaisiin nykyään, lähtien tiivistunnelmaisista tuijotteluista, salaperäisestä pyssysankarista ja Ennio Morriconen ikonisista musiikeista. Tavallaan se kuitenkin tuntuu hassusti harjoitustyöltä, kun katsoo trilogian seuraavan osan, Vain muutaman dollarin tähden. Kyseessä on oikeastaan aika lailla joka osa-alueella parannus edelliseen elokuvaan, työryhmän uppouduttua tähän maailmaan entistä paremmin ja hiottua jälkeään entisestään. Tutut elementit ovat tallella, mutta kaikesta löytyy jotain piirun verran enemmän. Hahmot ovat monisävyisempiä, tarina vahvempi, ilmapiiri vangitsevampi ja toiminta jännittävämpää. Sekaan mahtuu jopa joitain todella hauskoja hetkiä, etenkin kun Manco ja Mortimer tapaavat ja selvittävät, mikä toinen on miehiään.

Jo edellisessä osassa oli mainio kertomus kaikessa ytimekkäässä yksinkertaisuudessaan, mutta toisaalta tarina kyläpoloista roistoilta suojelevasta sankarista ei ollut järin omaperäinen. Kourallinen dollareitahan oli itse asiassa luvaton uusintaversio japanilaisesta Yojimbo - onnensoturista (用心棒 - 1961). Vain muutaman dollarin tähden -leffan tarina samaa roistoa jahtaavista palkkionmetsästäjistä, jotka lyöttäytyvät yhteen, tuntuu uniikimmalta ja väkevämmältä. Kertomus nappaa heti mukaansa ja vain tiukentaa otettaan katsojan ympärillä edetessään. Päähenkilöt eivät ole mitään suorasukaisia sankareita ja osa jännitteestä syntyy siitä, pitävätkö Manco ja Mortimer sanansa, vai onko luvassa selkäänpuukotuksia. Jo leffan varrella nähdään useita todella jännittäviä tuijotuskisoja kahden hikisen, asettaan kohti hapuilevan miehen välillä, mutta äärimmäisen tiukka loppuhuipennus onnistuu tosissaan naulaamaan katsojan penkkiinsä jännittävyydessään.

Ohjaaja Sergio Leone vain parantaa otettaan tässä elokuvassa. Hän hallitsee niin isomman kokonaisuuden kuin tiiviit yksittäiset kohtaukset ja hänen lempihommaansa on selvästi pistää kamera mahdollisimman lähelle näyttelijöiden silmiä, kuvatakseen kun nämä pälyilevät toisiaan, että kuka nappaa aseensa ensimmäisenä esiin. Luciano Vincenzonin työstämä käsikirjoitus on vahva, etenkin kun loppupäässä hahmojen todelliset motiivit pelkän maallisen mammonan lisäksi selviävät. Vain muutaman dollarin tähden on myös visuaalisesti aivan pirun komea. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu, oli kyse sitten jylhistä maisemaotoksista, huikeasti etu- ja taka-alaa hyödyntävistä kuvista tai niistä tiukoista lähikuvista näyttelijöiden katseista. Lavasteet ovat komeat, puvustus mainiota ja maskeerauskin onnistunutta. Ennio Morriconen säveltämät musiikit ovat vielä paremmat kuin viimeksi. Vaikka jo tunnussävelmä on mukaansatempaava, pidin erityisesti Indion kantaman kellon nätistä melodiasta, joka tuo kaunista herkkyyttä kaiken machopullistelun keskelle. Teknisen toteutuksen heikointa antia on kuitenkin äänitys. Kaikki dialogi on jälkikäteen äänitettyä ja osa vielä englantia puhuvien ääninäyttelijöiden dubbaamaa alkuperäisten italialaisnäyttelijöiden päälle, minkä kyllä huomaa läpi leffan. Osittain jo siksi elokuva on parhaimmillaan, kun hahmot pitävät suunsa kiinni ja Leone antaa kuvakerronnan ja Morriconen hoitaa kaiken replikoinnin puolesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Per qualche dollaro in più, 1965, Produzioni Europee Associate, Arturo González Producciones Cinematográficas, Constantin Film

Arvostelu: Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari - 1964)

KOURALLINEN DOLLAREITA

PER UN PUGNO DI DOLLARI

Ohjaus: Sergio Leone

Pääosissa: Clint Eastwood, Pepe Calvo, Antonio Prieto, Gian Maria Volonté, Marianne Koch, Sieghardt Rupp, W. Lukschy, Joe Edger, Margherita Lozano, Daniel Martín, Nino del Acro ja Richard Stuyvesant

Genre: western, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Per un pugno di dollari, eli englanniksi A Fistful of Dollars, eli suomalaisittain Kourallinen dollareita on Sergio Leonen ohjaama ja Clint Eastwoodin tähdittämä lännenelokuva. Alun perin historiallisista eepoksista liikkeelle lähtenyt italialaisohjaaja Leone kiinnostui lännenelokuvien tekemisestä. Hollywoodissa genre oli tuohon aikaan näyttämässä hiipumisen merkkejä, mutta Leone uskoi, että sille löytyisi vielä kovaa kysyntää Euroopassa. Sitä ennen Leone kuitenkin koki, että kaavoihinsa kangistunut lajityyppi vaatisi aikamoista ravistelua ja ryhtiliikettä. Nähtyään Akira Kurosawan samuraiklassikon Yojimbo - onnensoturi (用心棒 - 1961), Leone sai inspiraation uudenlaisesta länkkäristä, jossa puhtoiset sankarit saivat kenkää ja tilalle astelisi moraalisesti harmailla vesillä kulkeva antisankari. Käsikirjoitusta työsti useampi henkilö, kunnes Leone oli tyytyväinen lopputulokseen. Päärooliin kaavailtiin muun muassa Henry Fondaa, Charles Bronsonia, Henry Silvaa ja Richard Harrisonia, mutta yksi toisensa perään miehet torjuivat tarjouksen. Harrison kuitenkin ehdotti Leonea ottamaan yhteyttä nuoreen Clint Eastwoodiin, joka esiintyi tuohon aikaan western-sarjassa Lännen tie (Rawhide - 1959-1965). Eastwood oli myös nähnyt Yojimbon ja tuuminut sen kääntyvän pätevästi länkkäriksi, minkä lisäksi Leonen tapaan hän koki genren vaativan uudenlaista iskua. Niinpä hän suostuikin tarjoukseen ja kuvaukset käynnistyivät Espanjassa. Kuvaukset osoittautuivat haasteellisiksi kielimuurien takia - Leone ei puhunut englantia, eikä Eastwood italiaa. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Kourallinen dollareita sai maailmanensi-iltansa 12. syyskuuta 1964 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta ilmestyessään se sai vaihtelevaa palautetta kriitikoilta. Italiassa leffa haukuttiin lyttyyn ja vaikka Yhdysvalloissakin osa kriitikoista suhtautui siihen nuivasti sen väkivallan takia, muut ylistivät elokuvan olevan se piristysruiske, mitä lännenelokuvat olivat kaivanneet. Tekijät joutuivat ongelmiin, kun Yojimbo - onnensoturin tuotantoyhtiö Toho haastoi heidät oikeuteen Kurosawan tarinan luvattomasta kierrätyksestä. Oikeudessa tapaus soviteltiin suuren rahasumman kautta. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Kourallinen dollareita mielletään länkkärigenren tärkeäksi merkkipaaluksi, sekä ehdaksi klassikoksi. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt leffaa, ainoastaan sen käynnistämän Dollari-trilogian päätösosan, lännenleffoista tunnetuimman, eli Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966). Olen kuitenkin jo vuosia pohtinut elokuvien katsomista ja olenkin hankkinut ne hyllyyni aikoja sitten. Kun huomasin Kourallinen dollareita -elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Mies vailla nimeä saapuu pieneen San Miguelin kaupunkiin Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla, jossa sheriffi Baxter perheineen käy kiivasta valtataistoa Rojon rikollisveljesten kanssa. Muukalainen päättää lyödä rahoiksi, huiputtamalla kumpaakin joukkoa.

Richard Harrison on myöhemmin haastattelussa todennut, että hänen merkittävin panoksensa elokuvahistoriaan oli se, kun hän kieltäytyi Kourallinen dollareita -elokuvan teosta ja ehdotti tekijöitä ottamaan yhteyttä Clint Eastwoodiin. Eipä ihme, sillä Eastwood asetti tällä elokuvalla selvän uuden peruspilarin western-leffojen päähenkilölle, jota tultaisiin matkimaan ja parodioimaan seuraavat vuosikymmenet. Stetson-hatun alta tuimasti tuijotteleva, tupakkaansa jauhava ja ponchoon pukeutuva mies vailla nimeä on ikoninen näky, joka nousee katsojan mieleen heti, kun pyydetään miettimään westernejä. Eastwood uhkuu karismaa vähäsanaisena antisankarina, jonka vaelteleva matka vie hänet San Migueliin, missä mies päättää näpäyttää kaupungin riiteleviä asukkaita. Aluksi tämä mies vailla nimeä esitetään sarkastiseen huumoriin taipuvana veijarina, mutta elokuvan edetessä hahmo synkentyy ja vakavoituu. Heti, kun Eastwood astelee ruutuun, nousee katsojan iho kananlihalle ja sitä vain tietää, että se on menoa nyt.

     Elokuvassa nähdään myös Pepe Calvo paikallisen majatalon isäntänä Silvanitona, joka yrittää pysyä erossa isosta konfliktista, Joe Edger Piriperona, joka tekee kaupungin tuottoisinta duunia hauta-arkkujen valmistajana, W. Lukschy seriffi John Baxterina, Margherita Lozano hänen vaimonaan Consuelona ja Bruno Carotenuto heidän Antonio-poikanaan, Antonio Prieto, Gian Maria Volonté ja Sieghardt Rupp Rojon rikollisveljeksinä Don Miguelina, Ramónina ja Estebarina, sekä Marianne Koch veljesten vankinaan pitämänä Marisolina. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mallikkaasti, joskin on hupaisan selvää, että monet heistä ovat italialaisia, jotka eivät puhuneet englantia. He ovat kuvauksissa puhuneet repliikkinsä äidinkielellään, mikä on myöhemmin dubattu englanniksi ja vähän väliä voi huomata, kuinka näyttelijöiden suut liikkuvat eri tahtiin puheen kanssa.

Nykyään on jotenkin vaikea kuvitella, että ilmestyessään Kourallinen dollareita sai aika nuivan vastaanoton. Näin 60 vuotta myöhemmin elokuvaa pidetään yhtenä lajityyppinsä suurimmista merkkiteoksista, joka määritteli jatko-osiensa kanssa täysin uudelleen, kuinka länkkäreitä tehtäisiin. Leonen visio ja Eastwoodin habitus loivat uuden päähenkilön, jollaisia tultaisiin näkemään monia, eikä vain elokuvien puolella. Esimerkiksi huippusuositut Red Dead Redemption -pelit (2010-2018) ovat valtavasti velkaa Dollari-trilogialle. Eikä pidä missään nimessä unohtaa legendaarisen Ennio Morriconen musiikkeja ja viheltelyjä, jotka määrittivät aivan totaalisesti, miltä lännenelokuvien tulee kuulostaa. Nykyään on täysi mahdottomuus säveltää musiikkia westerniin, joka ei toisi mieleen Morriconen työn, sillä niin täydellisesti maestro jätti jälkensä.

Tarinansa puolesta Kourallinen dollareita ei kuitenkaan ollut järin originaali tuotos ja kuten alussa kävinkin läpi, tekijöiden suurena (ja laittomana) innoittajana toimi Akira Kurosawan samuraiklassikko Yojimbo - onnensoturi. Vaikka olenkin sitä mieltä, että Leonen ja kumppaneiden olisi pitänyt ottaa Kurosawaan yhteyttä, en näe ongelmaa siinä, että tämän japanilaislegendan työ kääntyisi länkkärin muotoon - eihän tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta. Jo muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven - 1960) oli ollut länkkäri-uudelleenfilmatisointi Kurosawan tunnetuimmasta työstä, Seitsemästä samuraista (七人の侍 - 1954). Itse asiassa samuraitarinat kääntyvät mielestäni yllättävänkin sujuvasti länkkäreiksi. Samurait muuttuvat cowboyksi ja Japanin maisemat villiksi länneksi.

Pieneen kaupunginpahaseen saapuva ja siellä kepillä jäätä kokeileva muukalainen on erittäin mainio lähtökohta tarinalle ja tästä saadaankin aikaiseksi herkullinen ja varsin napakka elokuva, joka kasvattelee panoksiaan hiljalleen ja revittelee menemään aina silloin tällöin. Noin puolentoista tunnin kesto on oikein passeli tälle varsin simppelille kertomukselle, eikä elokuvasta löydy ylimääräistä täytettä. On hilpeää seurata, kun veijarimainen muukalainen keksii tapoja hyötyä kummastakin konfliktin osapuolesta, vaikka tämä toki vääjäämättä ajaakin miehen suureen ahdinkoon. Sekaan ripotellut toimintakohtaukset ovat tylyjä ja sähäköitä, välillä ihan suoranaisia teloituksia puolin jos toisin. Kiiltokuvapoikiin tottuneilla katsojilla ja kriitikoilla kesti tovi lämmetä brutaalimmalle menolle, sekä lian ja hien peitossa oleville näyttelijöille, mutta Leonen realistinen lähestymistapa loi intensiteettiä, mikä väsähtäneestä genrestä oli päässyt unohtumaan vuosien varrella. Jännittävä loppuhuipennus on odotuksen väärti ja siinä kasvatellaan upeasti muukalaisen saapumista ja hyödynnetään antisankarin sisua ja oveluutta, mikä saa katsojan myhäilemään.

Sergio Leonella oli takanaan vain yksi ainoa elokuva, hieman unohduksiin jäänyt historiallinen eepos Taistelu Rhodoksesta (Il Colosso di Rodi - 1961), kun hän ihastui länkkäreistä ja loi työllään genreen uuden "spagettiwesterniksi" kutsutun alalajityypin. Leone osoittaa heti kättelyssä olevansa varsinainen visionääri. Mullistavien seikkojen lisäksi hän pitää pakettia tiukasti kasassa ja häneltä löytyy silmää komealle visuaaliselle annille. Kourallinen dollareita on erinomaisesti kuvattu elokuva. Se on pullollaan toinen toistaan tyylikkäämpiä otoksia, joissa kamera-ajot ja kuvasommittelu ovat täydellisyyteen hiottuja, eikä ihme, että näitä kuvia löytyy monilta ihan tauluina kotiseiniltä. Niin jylhät maisemaotokset kuin tiukat lähikuvat hikipisaroista kimmeltävistä kasvoista ovat kertakaikkisen upeita. San Miguelin lavasteet ovat hienot, Eastwoodin asustus ikoninen ja maskeeraukset mainiot. Morriconen sävellysten lisäksi äänimaisema on muutenkin vahvasti rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.en.wikipedia.org

Per un pugno di dollari, 1964, Jolly Film, Constantin Film, Ocean Films