Arvostelu: Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989)

INDIANA JONES JA VIIMEINEN RISTIRETKI

INDIANA JONES AND THE LAST CRUSADE

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Harrison Ford, Sean Connery, Alison Doody, Julian Glover, Denholm Elliott, John Rhys-Davies, Michael Byrne, Kevork Malikyan ja River Phoenix
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

George Lucasin luomaan hahmoon perustuva Steven Spielbergin ohjaama elokuva Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) oli suuri kassamagneetti, joten sille ilmestyi tietenkin jatkoa. Tällä kertaa sankarin nimi pistettiin leffan nimeen mukaan, jotta ihmiset yhdistäisivät uuden teoksen aiempaan. Indiana Jones ja tuomion temppeli (Indiana Jones and the Temple of Doom) ilmestyi vuonna 1984 ja vaikkei kyseessä ollut yhtä iso hitti, oli elokuva silti niin suosittu, että suunnitelma Indy-trilogialle pysyi ennallaan. Lucasin ja Spielbergin ideat eivät kuitenkaan täysin täsmänneet, jolloin tarinan luomisessa kesti aikaa. Alunperin juonena oli, että Indy etsisi Nuoruuden lähdettä, mutta tämä muuttui lopulta vanhempaan ideaan Graalin maljasta. Elokuvan käsikirjoittaja vaihtui kaiken aikaa, mutta lopulta oikea kirjoittaja ja tarina löytyivät, ja leffan teko lähti liikkeelle. Indiana Jones ja viimeinen ristiretki ilmestyi kesällä 1989 ja se oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä elokuvista. Viimeinen ristiretki oli jostain syystä toinen Indiana Jones -elokuva, jonka näin. Näin sarjan toisen osan, Tuomion temppelin, vasta tämän jälkeen. Olen aina pitänyt Viimeisestä ristiretkestä ja minun on hyvin vaikea päättää, kumpi on mielestäni parempi, Kadonneen aarteen metsästäjät vai Viimeinen ristiretki, sillä kummatkin ovat niin hienoja teoksia. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018, monet Steven Spielbergin teokset kävivät mielessäni, Indiana Jonesit tietty muiden joukossa. Katsoinkin koko trilogian viikon sisään, Viimeisen ristiretken heti seuraavana päivänä Tuomion temppeli jälkeen.

Indiana Jonesin isä on siepattu, jolloin Indyn täytyy lähteä pelastusretkelle. Samalla hän aloittaa mystisen, parantavia vaikutuksia sisältävän Graalin maljan etsinnän, jota hänen isänsä on yrittänyt löytää koko elämänsä.

Harrison Ford on yhä täydellinen valinta Indiana Jonesin rooliin. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä hahmossa ja hän pääseekin osoittamaan sankaruutensa useaan otteeseen, kuten myös taistelukykynsä. Indylle on luotu hieman enemmän hauskoja kohtauksia, mikä toimii todella hyvin. Hahmosta oppii elokuvan aikana paljon lisää, kun näkee Indyn ja hänen isänsä välisen isä-poika-suhteen. Leffan alussa nähdään ensimmäisen kerran nuori Indy, jota esittää Stand by Me - viimeisestä kesästä (Stand by Me - 1986) tuttu River Phoenix. Intro-osiossa nähdään, kuinka Indy on jo lapsesta asti ollut kiinnostunut arkeologiasta, muinaisista esineistä ja toiminnasta. Alussa myös näytetään, kuinka Indy sai hattunsa, käärmekammonsa, ruoskaintoilunsa, sekä arven leukaansa, jonka tarkkaavaisimmat katsojat ovat huomanneet Fordilla. Phoenix suoriutuu Indyn roolista hienosti ja hän on selvästi seurannut tarkkaan Fordin tapaa näytellä hahmoa, sillä hän todella on uskottavasti nuori versio samasta hahmosta!
     Indiana Jonesin isänä, professori Henry Jonesina nähdään alkuperäinen James Bond -näyttelijä Sean Connery, joka on erinomainen ja uskottava roolissaan. Toisin kuin poikansa, tämä Jones ei ole toimintasankari, vaan enemmänkin tutkija. Jo Henryn ensimmäisistä kohtauksista alkaa tajuamaan, miksi Indy on sellainen kuin on. Henry on selvästi viisas, mutta hänestä löytyy myös hieman höperyyttä ja hahmosta on tehty onnistuneesti todella hauska. Indyn ja Henryn yhteisiä kohtauksia on hieno katsoa, sillä niistä välittyvä tunnelma on äärimmäisen upeasti luotu. Ford ja Connery ovat uskottavia hieman erikoisena isä-poika-kaksikkona. Yllättävää kyllä, kun kumpikin on niin hyvä näyttelijä, ei kumpikaan loista toisen yli, vaan he saavat vuorotellen päästä valokeilaan yhteisissä kohtauksissaan.
     Tämän elokuvan naishahmo on Elsa Schneider, jota esittää Alison Doody. Elsa on tutkija ja tuntuu tietävän asioita kuten Indy. Edellisen osan tapaan naishahmolle ja Indiana Jonesille on luotu puskista tuleva romanssintynkä, joka ei tunnu uskottavalta. Onneksi hahmosta löytyy kuitenkin erilaisia puolia, mikä tekee Elsasta kiinnostavan tapauksen. Doody on hyvä roolissaan.
     Graalin maljaa etsimään Indyn lähettää mies nimeltä Walter Donovan (Julian Glover), joka ei-kovin-suureksi-yllätykseksi paljastuukin tarinan roistoksi. Hahmossa on heti jotain hieman epäilyttävää, jolloin katsojana odottaa, milloin "iso paljastus" tapahtuu. Walter on kuitenkin toimiva pahis ja hänestä on myös tehty aika yksinkertainen tapaus, sillä hän haluaa Graalin maljan sen voimien takia. Glover on hyvä tarinan pahiksena.
     Kadonneen aarteen metsästäjistä tutut hahmot Marcus Brody (Denholm Elliott) ja Sallah (John Rhys-Davies) tekevät paluun. On hienoa päästä näkemään jälleen tuttuja naamoja, etenkin kun aiemmin vain lyhyesti nähty Marcus pääsee tekemään paljon enemmän. Sallahia olisi myös voinut olla mielestäni hieman enemmän Kadonneen aarteen metsästäjissä, joten on erittäin mainiota nähdä hahmo uudestaan. Leffassa esitellään myös pari uutta isoa hahmoa: paha natsieversti Vogel (Michael Byrne) ja Kazim (Kevork Malikyan), joka kuuluu Graalin maljaa suojelevaan Ristimiekan veljeskuntaan.

Indiana Jones ja viimeinen ristiretki alkaa tosiaan Indyn nuoruudesta, vuodesta 1912 ja lähes välittömästi katsojat pääsevät näkemään vauhtia, kun roistot jahtaavat Indyä, mistä siirrytään vuoteen 1938, jolloin Indy taistelee yhä samasta esineestä kuin teininä. Ei kestä kauaa, kun Graalin maljan metsästäminen alkaa, mikä käynnistää vauhdikkaimman Indiana Jones -seikkailun tähän mennessä. Viimeinen ristiretki on nimittäin täynnä toimintaa, vaaroja, seikkailua ja takaa-ajoja. Aluksi etsitään vihjeitä Venetsiasta, mistä päästään natsien tukikohtaan Itävallan ja Saksan rajalla. Tästä alkaa kilpajuoksu Graalin maljalle, kun Indiana Jones ja hänen isänsä yrittävät saavuttaa määränpään ennen Donovanin johtamia natseja. Elokuva ei erityisemmin pysähtele, vaan painaa menemään ja samalla tärkeitä tietoja heitellään katsojille, jotta pysyy perillä kaikesta. Lähes puolet elokuvasta käytetään erilaisiin takaa-ajoihin ja toimintakohtauksiin, joka voisi muuten käydä puuduttavaksi, mutta kun kohtaukset ovat erittäin monipuolisesti tehtyjä, niin ei voi muuta kuin ihailla tekijöiden kekseliäisyyttä ja nauttia! Indyä ajetaan nimittäin takaa junan vaunujen katoilla, moottoriveneillä, moottoripyörillä, lentokoneilla, hevosilla ja jopa panssarivaunulla! Mitäköhän seuraavaksi; Indiana Jones avaruusaluksessa?

Toiminta ei kertaakaan käy tylsäksi, sillä sitä on mukana niin monipuolisilla tavoilla, jolloin elokuva tarjoaa katsojille kaiken aikaa jotain uutta. Samalla myös päätyy jännittämään, sillä Indyn ja Henryn on tehtävä kaikkensa selvitäkseen erilaisista vaaratilanteista. Läpi elokuvan tuntuu siltä, että sankarit todella ovat vaarassa, jolloin heitä kannustaa entistäkin enemmän taistelemaan tiensä esteiden läpi. Vaikka leffa kulkee nopealla temmolla eteenpäin, eikä tunnu kovin pitkältä, ei se kuitenkaan koskaan kiirehdi, mikä on erinomainen osoitus loistavasta rytmityksestä. Syvyyttä toimintaleffaan saadaan, kun Indy ja Henry yrittävät kaiken toiminnan keskellä ratkoa heidän rikkinäistä isä-poika-suhdettaan. Ratkominen on tehty mielenkiintoisesti sekä hauskasti, kun kaksikko jää riitelemään vanhoista jutuista, vaikka heitä jahtaakin natsijoukko. Sen lisäksi, että Viimeinen ristiretki on tähän mennessä vauhdikkain Indiana Jones -elokuva, se on myös hauskin. Leffan aikana pääsee nauramaan useasti, eivätkä vitsit ole huonoja. Parhaimmassa tapauksessa jutut ovat aivan mahtavia! Seikkailutunnelma on täysillä läsnä alusta loppuun, eikä leffa suostu päästämään katsojaa otteestaan. Loppuhuipennus on todella hyvin rakennettu ja on upeaa nähdä, kuinka pikkuhiljaa Indy ja Henry alkavat tajuamaan, mitä vuosien aikana meni kummankin osalta pahasti vikaan.

Viimeinen ristiretki muistuttaa selkeästi enemmän Kadonneen aarteen metsästäjiä kuin Tuomion temppeliä. Tässä ei seikkailla Intian viidakoissa, eikä mukana ole samanlaista heimojuttua kuin sarjan toisessa osassa. Natsit ovat jälleen pahiksia ja useassa kohtaa hahmot nähdään aavikkomaisemissa, kuten sarjan aloitusosassa. Leffassa nähdään myös nopeasti ensimmäisestä osasta tuttu yliopisto, jossa Indy toimii opettajana. Näiden asioiden lisäksi pari vanhaa tuttua naamaa ovat tosiaan mukana, sekä yhdessä kohtaa nähdään nopeasti piirros Kadonneen aarteen metsästäjissä esiintyvästä liitonarkista. Tuomion temppeliin ei ole sen sijaan lainkaan viittauksia. Tämä on varmaan ollutkin tarkoitus, sillä Spielberg ei erityisemmin pitänyt kyseisestä elokuvasta. Vaikka Viimeisessä ristiretkessä on välillä paljon samaa kuin Kadonneen aarteen metsästäjissä, on se selvästi oma seikkailunsa. Sarjan tunnelma on saatu nostettua takaisin hienolle tasolle ja elokuva on mielestäni jopa parempi kuin aloitusosa!

Ohjauksesta vastaa tietty Steven Spielberg, joka on tehnyt aivan mahtavaa työtä elokuvan kanssa. Hän on yhdessä Indyn luoneen Lucasin, käsikirjoittaja Jeffrey Boamin ja taidokkaan tekijätiimin kanssa saanut luotua aivan loistavan seikkailutarinan, joka on täynnä erilaisia toimintakohtia ja sydäntä. Viimeinen ristiretki on kuvattu todella hyvin, kuten myös leikattu. Elokuva on saatu leikattua nopeatempoiseksi, mutta silti tarpeeksi hitaaksi, jolloin se ei kiirehdi. Lavasteet ovat tyylikkäitä, etenkin Venetsian viemäreissä ja loppuhuipennuksessa. Puvustus on tietty hienosti toteutettu. Visuaaliset tehosteet ovat tähän mennessä sarjan parhaat, eikä vihreän taustakankaan käyttö ole yhtä selkeää. Äänitehosteet ovat jälleen mainioita. Musiikista vastaa tietenkin legendaarinen John Williams, joka on tehnyt taas erittäin hyvää työtä sävellystensä kanssa. Ja kuten kahden edellisen osan kohdalla, myös tämän jälkeen päähän jää soimaan Indyn tunnuskappale.

Yhteenveto: Indiana Jones ja viimeinen ristiretki on erinomainen seikkailuleffa, joka nousee omaksi suosikikseni sarjasta! Elokuva on täynnä vauhtia ja se kulkee nopealla tempolla eteenpäin, muttei kuitenkaan kiirehdi. Leffa ei koskaan päästä katsojaa otteestaan ja se sisältää paljon erilaisia toimintaosioita, vaaroja ja taisteluita. Mukana on myös paljon hauskuutta, joka syntyy useasti Indyn ja hänen isänsä yhteisistä hetkistä. Sean Connery on oiva lisäys sarjaan ja hän suoriutuu Indyn isän roolista loistavasti. Katsojana seuraa mielenkiinnolla, kuinka Indy ja Henry yrittävät selvittää rikkinäistä isä-poika-suhdettaan. Tämä tuo lisäsyvyyttä ja sydäntä mukaan elokuvaan. Nuori Indy -aloitus on todella mainio ja sen kautta saa tietää paljon lisää leffan sankarista, minkä lisäksi River Phoenix on todella hyvä valinta rooliin. Mukana on Tuomion temppelin tapaan hieman turhaa romanssia, mutta se ei ole onneksi samalla lailla toteutettu ja Elsan hahmo toimii mainiosti. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä, mistä voi jälleen kiittää ohjaaja Steven Spielbergiä, joka on todella taitava siinä, mitä tekee. Indiana Jones ja viimeinen ristiretki todella on aivan mahtava elokuva, joka yllättää katsojan olemalla yhtä hyvä kuin sarjan aloitusosa. Jos siis pidit Kadonneen aarteen metsästäjistä, niin kannattaa ehdottomasti katsoa myös tämä! Suosittelen muutenkin katsomaan leffan, sekä koko Indiana Jones -trilogian, sillä se tarjoaa todella hyviä seikkai... hetkinen, juuri saamani tiedon mukaan on olemassa neljäskin Indy-elokuva: Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull) vuodelta 2008! Nyt kun oikein muistelen, niin kyllähän olen sellaisen tainnut joskus vilkaista, mutta erityisen hyvä se ei ollut... Noh, pitäähän kai sekin kärvistellä läpi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Indiana Jones and the Last Crusade, 1989, Paramount Pictures, Lucasfilm

Arvostelu: Avengers: Infinity War (2018)

AVENGERS: INFINITY WAR

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo
Pääosissa: Robert Downey Jr., Chris Hemsworth, Mark Ruffalo, Chris Evans, Josh Brolin, Tom Holland, Benedict Cumberbatch, Paul Bettany, Elizabeth Olsen, Chris Pratt, Zoe Saldana, Dave Bautista, Bradley Cooper, Scarlett Johansson, Chadwick Boseman, Pom Klementieff, Don Cheadle, Anthony Mackie, Sebastian Stan, Tom Hiddleston, Idris Elba, Benedict Wong, Vin Diesel, Danai Gurira, Letitia Wright, Winston Duke, Gwyneth Paltrow, Benicio del Toro, Jacob Batalon, William Hurt, Tom Vaughan-Lawlor, Terry Notary, Carrie Coon, Michael James Shaw ja Peter Dinklage
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 12

Avengers: Infinity War on Marvelin sarjakuviin perustuvan elokuvauniversumin yhdeksästoista osa. Leffauniversumi alkoi vuonna 2008 filmillä Iron Man, joka jo hieman pohjusti, että se aloittaa jotain ennennäkemätöntä. Jatko-osiahan on nähty paljon läpi elokuvahistorian, mutta kokonainen leffauniversumi, jossa sankarit voivat esiintyä omissa seikkailuissaan ja välillä taistella yhdessä, on jotain uutta ja mullistavaa. Vielä kuusi vuotta sitten ensimmäinen The Avengers (2012) oli se, mihin Marvelin filmeissä pohjustettiin, mutta jo sen elokuvan lopputeksteistä asti on ollut selvillä, että jotain vielä isompaa olisi tulossa. Hyvin pian toisen Avengers-leffan, Age of Ultronin (2015) ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että seuraava Avengers-tarina jaettaisiin kahtia; "Infinity War - Part 1" ilmestyisi vuonna 2018 ja "Infinity War - Part 2" vuonna 2019. Kuitenkin vuonna 2016 ilmoitettiin, ettei jakoa tulisikaan tapahtumaan, vaan Avengers: Infinity War olisi oma itsenäinen teoksensa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017 ja nyt elokuva on vihdoin saanut ensi-iltansa. Jos olette lukeneet arvostelujani, on varmaan ollut selkeää, että tämä filmi on minulle kaikista kovin juttu tänä vuonna. Siitä asti, kun leffasta ilmoitettiin, olen ollut enemmän tai vähemmän innoissani ja peloissani, sillä samalla uskoin elokuvan olevan aivan mahtava, mutta samalla en voinut olla miettimättä, että mitä jos se olisikin karmaiseva pettymys? Yritin siis mahdollisimman kovasti olla ajattelematta elokuvaa, mikä tuotti vaikeuksia, kun minun ja tyttöystäväni täytyi tietty katsoa kaikki aiemmat Marvel-leffat uudestaan ennen tätä. Menimmekin yhdessä katsomaan Avengers: Infinity Warin heti ensimmäiseen näytökseen Tennispalatsin Scape-salissa, enkä muista milloin sydämeni olisi takonut niin kovasti ennen elokuvan näkemistä...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Iron Man, The Incredible Hulk (2008), Iron Man 2 (2010), Thor (2011), Captain America: The First Avenger (2011), The Avengers, Iron Man 3 (2013), Thor: The Dark World (2013), Captain America: The Winter Soldier (2014), Guardians of the Galaxy (2014), Avengers: Age of Ultron, Ant-Man (2015), Captain America: Civil War (2016), Doctor Strange (2016), Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017), Spider-Man: Homecoming (2017), Thor: Ragnarök (Thor: Ragnarok - 2017) ja Black Panther (2018)! Tästä elokuvasta taas yritän paljastaa mahdollisimman vähän.

Kostajat ja Galaksin vartijat saavat vastaansa Thanosin, joka metsästää voimakkaita ikuisuuskiviä, joilla hän voisi muokata maailmankaikkeutta sellaiseksi kuin haluaa.

Kuten julisteesta voi päätellä, elokuva sisältää suunnilleen kaikki Marvelin leffoista tutut hahmot. Ja koska hahmoja on niin paljon, pyrin sanomaan jokaisesta tutusta sankarista vain yhden ainoan lauseen, alkaen alkuperäisestä Kostajat-ryhmästä:
     Robert Downey Jr. vetää Tony Starkin/Iron Manin roolin tutulla karismaattisella tavallaan, ja yhdistelee taidokkaasti hahmon humoristista ja vakavaa puolta. Chris Evansin Steve Rogers/Captain America osoittaa parissa kohtaa olevansa johtaja, mutta jää harmillisen paljon taka-alalle. Mark Ruffalon näyttelemälle Bruce Bannerille/Hulkille on luotu jokseenkin kummallisia päänsisäisiä ongelmia, eikä hän saa paljoa tehtävää. Chris Hemsworthin esittämä Thor pysyy aika lailla vakavana ja tarjoaa eeppisiä hetkiä. Scarlett Johanssonin näyttelemän Natasha Romanoffin/Black Widowin uutta blondia tyyliä ei selitellä, eikä hänkään saa kuin muutaman tähtihetken.
     Galaksin vartijat ovat vanhat tutut vitsiniekat: Chris Prattista löytyy aina oikeaa hurmuriainesta Peter Quilliksi/Star-Lordiksi ja hän jaksaa ilahduttaa myös tässä filmissä. Zoe Saldanan näyttelemälle Gamoralle pahiksen kohtaaminen on rankempaa kuin muille, koska Thanos on hänen isänsä. Sama pätee myös Karen Gillanin näyttelemään Nebulaan ja molemmat naistähdet suoriutuvat osistaan oivallisesti. Bradley Cooperin ääninäyttelemä avaruuspesukarhu Rocket ei onneksi ole yhtä ärsyttävä kuin Guardians of the Galaxy Vol. 2:ssa, vaan hänestä on onnistuttu luomaan toimiva sankari. Teini-Groot (Vin Diesel) taas lähinnä mököttää huvittavasti, eikä häntä jaksa kiinnostaa muiden huolet. Pom Klementieffin esittämä Mantis on yhä aika tylsä tapaus ja harmillisesti Dave Bautistan näyttelemän Draxin huumoritasoa on vain lisätty, minkä takia en pitänyt hänestä lähes ollenkaan koko filmin aikana.

Ja sitten Marvel-elokuvien uudempia sankareita: Tom Holland osoittaa jälleen olevansa loistovalinta Peter Parkeriksi/Spider-Maniksi ja on hienoa, että hänelle on annettu kunnolla ruutuaikaa. Benedict Cumberbatchin esittämällä Doctor Strangella on omat siistit hetkensä, mutta paikoitellen hahmo on harmillisen tylsä. Ottaen huomioon, millainen järkälemäinen menestys Black Panther oli ja kuinka Marvel on päättänyt panostaa hahmoon tulevaisuudessa, on outoa, kuinka pieneen osaan Chadwick Bosemanin näyttelemä kuningas T'Challa/Black Panther jää. Elizabeth Olsenin esittämän Wanda Maximoffin/Scarlet Witchin ja Paul Bettanyn esittämän Visionin aiemmin nähtyä romanssintynkää vahvistetaan ja filmi sai minut pitämään hahmoista enemmän kuin ennen. Valitettavasti aiempien filmien tavoin James Rhodes/War Machine (Don Cheadle), Bucky Barner/Winter Soldier (Sebastian Stan) ja Sam Wilson/Falcon (Anthony Mackie) jäävät jokseenkin unohdettaviksi statisteiksi. Jokainen saa oman hetkensä, mutta siihen se sitten jää. Tarkkaavaisimmat saattoivat huomata, etten maininnut lainkaan Clint Bartonia/Hawkeyeta (Jeremy Renner), enkä Scott Langia/Ant-Mania (Paul Rudd), mutta heidän osuutensa on pidetty salaisuutena markkinoinnissa, joten en paljasta sitä arviossakaan.
     Elokuvassa nähdään myös Tom Hiddleston fanisuosikki Lokina, Idris Elba kaikennäkevänä Heimdallina, Benedict Wong Doctor Strangen Wong-toverina, Gwyneth Paltrow Tony Starkin kihlattuna Pepperinä, Letitia Wright T'Challan Shuri-siskona, Danai Gurira Wakandan soturi Okoyena, Jacob Batalon Peter Parkerin Ned-kaverina, sekä William Hurt Hulkia jahtaavana kenraali Rossina. Mukana on vielä heidänkin lisäkseen aikamoinen joukko sivuhahmoja, mutta he ovat jo niin pienessä osassa, ettei heitä kannata edes mainita. Ja spoilereiden takia en edes halua mainita joitakin heistä.
     Niinpä siirrynkin Avengers: Infinity Warin todelliseen päähenkilöön, eli Josh Brolinin näyttelemään Thanosiin - ja hänestä aion sanoa enemmän kuin vain yhden lauseen. Thanos nähtiin ensimmäisen kerran The Avengersin lopputekstikohtauksessa, jossa hän vain käänsi päänsä kohti kameraa ja hymyili. Tämän jälkeen hänet on nähty vilaukselta muutamassa muussakin filmissä vuosien varrella, millä on pyritty kasvattamaan katsojien pelkoa hahmoa kohtaan. Itse olin kuitenkin todella varautunut ja ihmettelin, miten ihmeessä tämä violetti jättileuka voisi olla se kaikista pahin paha, kun ottaa huomioon, millaisia jumalhahmoja sankarit ovat jo kohdanneet. Pelkoni olivat täysin turhia. Thanos on helposti Marvelin elokuvauniversumin paras ja pahin pahis. Alusta alkaen hahmo esitetään niin julmana, kauheana ja vahvana, ettei mikään ihme, että monet hahmot kauhistuvat pelkän nimen kuullessaan. Thanos on pysäyttämätön voima, joka voi yksin piestä useasta Kostajasta vähintään tajun kankaalle. Hahmo saa kenties eniten ruutuaikaa kaikista leffan henkilöistä, mikä on erinomainen päätös, sillä sitä hän todella tarvitsee. Vaikka Thanosin suunnitelmat ovat kauheita, hahmo on luotu niin taidokkaasti, että katsoja voi jopa ymmärtää häntä. Josh Brolin suoriutuu loistavasti suuruudenhullun titaanin roolista ja onnistuu tuomaan mukaan myös tunteellisuutta, mikä nosti hahmon pahislistani kärkeen.
     Harmillisesti Thanosin neljästä kätyristä, Ebony Mawista (Tom Vaughan-Lawlor), Cull Obsidianista (Terry Notary), Proxima Midnightista (Carrie Coon) ja Corvus Glaivesta (Michael James Shaw) ei todellakaan voi sanoa samaa. Hahmot vaikuttavat todella vaativilta vastustajilta, mutta heidät on kirjoitettu mukaan niin hätäisesti, ettei yhdenkään nimeä taidettu edes kertaakaan mainita. Niinpä he eivät oikeastaan jää mieleen, kun filmi on päättynyt, mikä on suuri sääli, sillä he vaikuttivat lupaavilta.

Viimeistään tässä kohtaa kysymys tietty kuuluu: onko Avengers: Infinity War kaiken sen odotuksen arvoinen? Noh... joillekin on ja toisille ei. Itse olin valitettavasti ihan pienesti pettynyt lopputulokseen. En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi huono filmi, ehei! Mielestäni elokuva on mahtava - paikoitellen aivan mielettömän upea - mutta kun omat odotukseni olivat niin käsittämättömän korkeat, ei filmi kyennyt olemaan niin täydellinen kuin toivoin. Enkä tarkoita vain sitä, että olisin nämä vuodet luonut erilaisia faniteorioita filmin tapahtumista ja koska ne eivät toteutuneetkaan, olisin vihainen Marvelille, koska he eivät tehneet tätä elokuvaa juuri minulle. Tarkoitan sitä, että vaikka pidin filmistä kovasti, en voinut olla huomaamatta sen tiettyjä heikkouksia.

Kuten jo leffan massiivisesta näyttelijäkaartista voi päätellä, on tämä aivan käsittämättömän massiivinen elokuva. Ja vaikka onkin hienoa nähdä kaikki tutut hahmot samaan aikaan yhdessä filmissä, en voinut olla miettimättä, että elokuva on paikoitellen jopa liian täyteenahdettu. Edes kahden ja puolen tunnin kestossaan elokuva ei kykene täysin kertomaan tarinaansa. Hyvin nopeasti arvelinkin, että tämä filmi tulee jäämään kesken, mutta toivoin silti, että tämä ensimmäinen puolikas suuresta huipennuksesta toimisi omana elokuvanaan. Tai no, eihän tätä mitenkään pysty katsomaan omana teoksenaan. Jos edellisiä Marvel-leffoja ei ole nähnyt, putoaa kärryiltä jo ensiminuuteilla. Elokuvan kesto on pitänyt käyttää täysin hyödyksi, joten turhille alkuselityksille ei ole aikaa. Jos esimerkiksi Captain America: Civil War tai Thor: Ragnarök on jäänyt näkemättä, niin se on katsojan ongelma.

Elokuvan alku on erinomainen ja lupailee jotain todella mahtavaa. Ensimmäisen puolen tunnin aikana nähdään jo niin vaikuttavaa ja eeppistä mäiskettä, että katsoja tietää nyt olevan tosi kyseessä. Harmillisesti tarpeellisille hengähdystauoille ei tunnu jäävän aikaa, vaan filmi tykittää todella kovaa vauhtia eteenpäin. Ymmärrän, että Thanosin luoma uhka aiheuttaa sankareille kiirettä, mutta kun hahmot lähestulkoon teleporttaavat paikasta toiseen, tuntuu elokuva itse kiirehtivän ja täytyy todeta, että olisin sujuvasti katsonut tätä vielä puoli tuntia kauemmin. Niin ja kun hahmoja on paljon, hyppii filmi muutenkin paikasta toiseen, aina maapallolta universumin toiselle puolelle asti, sillä sankarit työskentelevät omissa ryhmissään eri puolilla galaksia. Paikan vaihtumisen lisäksi myös tunnelma vaihtuu usein voimakkaasti. Maassa kaikki on hyvin synkkää ja toivotonta, mutta Galaksin vartijoiden seurassa meininki on humoristisempaa. Tunnelman vaihtelu ei tässä toimi täysin luontevasti, vaan sen takia tuntuu muutamassa kohtaa siltä kuin katsoisi kahta eri elokuvaa. Ottaen huomioon, kuinka paljon Thanos puhuu tasapainon merkityksestä, kirjoittajat eivät tuntuneet löytävän tasapainoa synkkyyden ja valon välille.

Ja sitten jo alkaakin se trailereissa nähty Wakandan sota, mikä on kyllä kieltämättä eeppinen ja loistava, mutta hieman hätiköiden pohjustettu. T'Challa antaa käskyn, että kaupunki täytyy evakuoida, mutta olisin kaivannut, että se olisi myös näytetty, jotta katsojille olisi tullut vahvempi tunne siitä, että tätä paikkaa täytyy puolustaa viimeiseen sankariin asti. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun Wakandassa on taisteltu yli kymmenen minuutin ajan, lähes kaikki on jo ollut niin mahtipontista ja eeppistä, että filmin massiivisuus alkaa tuntua raskaalta. Thanosta vastaan käytävät mäiskeet ovat tosin erinomaisia ja äärimmäisen jännittäviä. Kumpaakin taistoa kuitenkin katsoo paljon mieluummin kuin Thorin omaa seikkailua, joka tuntuu pakotetulta, liian kiirehtivältä ja jokseenkin oudolta - aivan kuin se olisi lisätty mukaan ihan viime tingassa. Loppujen lopuksi Avengers: Infinity War on siis hieman epätasapainoinen kokemus, joka tuotti ainakin itselleni minimaalisen pettymyksen. Sen siitä saa, kun odottaa täydellisyyttä... Lopetus on kuitenkin pienten epätasaisuuksien läpi pääsemisen arvoinen, enkä voisi kuvitella pysäyttävämpää tapaa lopettaa elokuvaa. Katsojana jää suurella mielenkiinnolla odottamaan Kostajien seuraavaa seikkailua.

Elokuvan ovat ohjanneet kahdesta edellisestä Captain America -filmistä vastanneet Anthony ja Joe Russo. Tämä on tainnut olla hieman liian iso pala purtavaksi heille, mutten voi olla ihailematta, kuinka rohkeasti he ovat lähteneet toteuttamaan ennennäkemättömän massiivista teosta. Mittakaavoiltaanhan tämä on paljon isompi kuin Joss Whedonin ohjaamat kaksi edellistä Avengers-leffaa. Jo pienen indie-leffan teko on hankala prosessi, joten voin vain kuvitella, kuinka hirvittävää on ollut pistää kasaan tällaista megatarinaa. Russon veljekset ovat siis onnistuneet hommassaan niin hyvin kuin on mahdollista. Olen varma, että filmin ongelmat johtuvat lähinnä siitä, että filmi on pitänyt typistää näin "lyhyeksi". Alkuperäinen versio elokuvasta oli varmaankin lähempänä neljää tuntia ja itse toivoisin lopputuloksen olevan jopa kolmen tunnin leffa, sillä taisteluiden välille tarvitsisi pieniä hengähdystaukoja. Christopher Markusin ja Stephen McFeelyn käsikirjoitus on muuten erittäin oivallinen, mutta kovin kummoisia vitsejä he eivät osanneet kirjoittaa mukaan. Visuaalisesti Avengers: Infinity War on tietty todella näyttävä - enkä tarkoita vain upeita tietokonetehosteita, vaan onnistunutta kuvausta, valaisua, maskeerausta, lavastusta ja puvustusta. Äänimaailma on myös upeasti luotu aina mahtipontisista ääniefekteistä Alan Silvestrin oivaan musiikkiin asti.

Yhteenveto: Avengers: Infinity War on mahtava ja ennen kaikkea mahtipontinen supersankariseikkailu, joka kuitenkin kompastelee paikoitellen omaan massiivisuuteensa. Ohjaajaveljekset Joe ja Anthony Russo tekevät kaikkensa pitääkseen ennennäkemättömän megalomaanista filmiä kasassa, mikä ei tietenkään ongelmitta onnistu. Tarina hyppii paikoitellen hieman liian vauhdikkaasti eteenpäin, eikä tarpeellisille hengähdystauoille jää aikaa. Elokuvassa on myös niin käsittämättömän paljon hahmoja, että useat fanisuosikit jäävät pakostakin todella pieneen rooliin. Onkin täydellinen ratkaisu, että eniten ruutuaikaa saa tarinan vihollinen Thanos, joka on luotu aivan mielettömän hienosti. Monen vuoden pohjustus ei osoittautunut turhaksi, vaan Josh Brolinin näyttelemästä titaanista on onnistuttu luomaan Marvelin pelottavin pahuus, joka luo epätoivoa hahmoihin ja filmiin. Valitettavasti epätoivoa rikkovat useat väkisin mukaan tungetut vitsit, jotka eivät oikein sovi tähän Marvel-teokseen. Taistelukohtaukset ovat todella näyttävää ja vaikuttavaa seurattavaa, mutta on myös pakko myöntää, että parissa kohtaa jatkuva eeppisyys saattaa käydä puuduttavaksi. Elokuva jää tosiaan kesken ja aiheuttamastaan hämmennyksestä huolimatta se saa katsojat vaatimaan Kostajien seuraavaa elokuvaa. Onkin harmi, että sitä pitää odottaa vielä vuosi, mutta onneksi tässä välissä ilmestyy vielä kaksi Marvel-teosta: Ant-Man and the Wasp (2018) sekä Captain Marvel (2019). Suosittelen kaikkia Marvel- ja supersankarifilmeistä pitäviä katsomaan Avengers: Infinity Warin, sillä vaikka siitä löytyy tiettyjä ongelmia, on se kuitenkin niin ennennäkemätön kokemus, että onhan se pakko nähdä - ja vieläpä mahdollisimman isolta valkokankaalta 3D:nä! Jos aiempia Marvel-leffoja ei ole katsonut, niin ei tästä saa paljoa irti.

Lopputekstien jälkeen nähdään tietty vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2018 - Muokattu 30.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.marvelcinematicuniverse.wikia.com
Avengers: Infinity War, 2018, Marvel Studios

Arvostelu: 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961)

101 DALMATIALAISTA

ONE HUNDRED AND ONE DALMATIANS

Ohjaus: Clyde Geronimi, Hamilton Luske ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Rod Taylor, Ben Wright, Cate Bauer, Lisa Davis, Betty Lou Gerson, J. Pat O'Malley, Frederick Worlock, Martha Wentworth ja David Frankham
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 19 minuuttia
Ikäraja: 7

One Hundred and One Dalmatians, eli suomalaisittain 101 dalmatialaista on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 17. osa. Elokuva perustuu Dodie Smithin kirjaan "The Hundred and One Dalmatians" (1956). Disney itse luki teoksen, innostui suuresti ja halusi heti tehdä siitä elokuvan. Yhtiön aiempi animaatioelokuva Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty - 1959) oli menestynyt heikosti teattereissa, jolloin animaatioiden teon lopettamista mietittiin. Tekijät löysivät kuitenkin teknologiaa, jonka avulla he kykenivät animoimaan elokuvan nopeammin ja halvemmalla, jolloin mahdollinen tappio ei olisi ollut yhtä paha. Lopulta elokuva ilmestyi alkuvuodesta 1961 (Suomessa loppuvuodesta nimellä "Lupsakkaat luppakorvat") ja oli iso hitti, mikä varmisti, että Disneyn animaatiopuoli pyörisi vielä ainakin muutaman vuoden. Vuosien saatossa 101 dalmatialaista on muuttunut klassikoksi monen muun Disney-teoksen ohella. Itse näin elokuvan lapsena ja pidin siitä paljon. Kesti kuitenkin vuosia, ennen kuin näin leffan uudestaan. Pidin elokuvasta yhä ja ostinkin sen Blu-rayna. Vuoden 2017 alussa päätin arvostella puolet Disneyn klassikkosarjan elokuvista vuoden 2018 ensimmäiselle puoliskolle, jolloin oli aika katsoa 101 dalmatialaista uudestaan ja arvostella se.

Dalmatialaiskoirat Pongo ja Perdita perustavat perheen saadessaan viisitoista pentua. Pariskunnan pienokaiset ovat kuitenkin vaarassa, sillä inhottava Cruella de Vil haluaa pennut itselleen, jotta voi tehdä niistä turkiksia.

Elokuvassa ei varsinaisesti ole selkeää päähenkilöä, vaan siinä seurataan dalmatialaisia yhtenäisinä joukkoina. Päähenkilöksi voisi kuitenkin mieltää Pongo-koiran (Rod Taylor), sillä elokuvan alussa kuullaan pitkään hänen kertojaääntään. Leffan alussa Pongo vaikuttaa aika tavalliselta poikamieheltä, kuten omistajansa (tai kuten Pongo kutsuu: "lemmikkinsä") Roger (Ben Wright), joka soittaa pianoa ja säveltää lauluja, poltellen samalla piippuaan. Kumpikin on isossa roolissa, mutta kumpikaan ei ole millään lailla tarinan sankari. Isänä Pongo on rento ja huolehtiva, mutta siihen hahmo oikeastaan jääkin.
     Pongon rakas, eli Perdita (Cate Bauer) on jokseenkin tylsä tapaus, sillä hän ei oikeastaan tee muuta kuin synnyttää pennut. Perditan omistaja, eli Rogerin rakas on Anita (Lisa Davis), joka on vielä tylsempi tapaus, sillä hän ei oikeasti tee mitään merkittävää. Selvästi mielenkiintoisempi hahmo on pariskunnan taloudenhoitaja Nanny (Martha Wentworth), joka on hupaisa hahmo innostuessaan ja äidillisempi kuin kukaan muu naishahmo elokuvassa.

Elokuvan pahis on tosiaan inhottava akka nimeltä Cruella de Vil (Betty Lou Gerson), joka on oikeasti todella julma pahis. Aiemmissa Disney-leffoissa on kyllä nähty pahiksia, jotka haluavat esimerkiksi myrkyttäen tappaa päähenkilöt, mutta de Vil aikoo siepata päähenkilön lapset ja tehdä niiden nahoista takkeja! Tästä ei kovin paljon ilkeämmäksi pääse. Hahmo on aivan mahtavasti luotu. De Vil kokee olevansa erittäin tärkeä nainen ja uskoo kaikkien muiden olevan hänen alapuolellaan. Hän ei mieti koiria ajattelevina ja tuntevina olentoina, jolloin hän voi täysin tunteettomasti tehdä niille mitä haluaa. Myös hahmon nimi on aivan täydellinen, sillä suomennettuna Cruella de Vil tarkoittaa "julmaa paholaista".
     Jotta Disney-tarinoiden pahikset eivät olisi vain lapsille painajaisia aiheuttavia pahuuksia, täytyy heillä tietty olla hölmöt apurit, jotka toilailevat kaiken aikaa. Cruella de Vilin apurit ovat urpot rikolliset Jasper (J. Pat O'Malley) ja Jesper (Frederick Worlock). Hahmot ovat hyviä ja vaikka he ovat tyhmiä, ei heistä ole tehty ihan täysiä idiootteja. Jasper on kaksikosta se fiksumpi, mutta kumpikin pistää naureskelemaan useasti leffan aikana typeryydellään.
     Muita eläimiä elokuvassa ovat tietenkin Pongon ja Perditan pennut, joista kuitenkin vain muutama jää mieleen: Rollo (Barbara Beaird) pitää syömisestä ja hänellä on aina nälkä, Kikerolla (Mickey Maga) on täplä silmänsä ympärillä ja Laikku rakastaa television katselua niin paljon, että hänet pitää raahata väkisin TV:n edestä - eli vähän niin kuin minä! Pentujen lisäksi eläinhahmoja ovat mm. vanha puolikuuro Eversti-koira (Jasperin ääni J. Pat O'Malley), tämän avustajakissa kersantti Tapsu (David Frankham) ja hevosavustaja Kapteeni (Thurl Ravenscroft), iso Danny-koira (George Pelling), energinen pieni terrieri Scottie, sekä hanhi Lucy (Nannyn ääni Martha Wentworth).

Elokuva kestää vain tunnin ja vähän päälle vartin, mutta se ehtii kertoa tarinansa erinomaisesti siinä ajassa. Aluksi esitellään Pongo ja Perdita, sekä heidän omistajansa, eli koirien mukaan heidän lemmikkinsä, mikä on ihan hauska vitsi. On myös hauskaa, kun alussa Pongo katselee koiria ja heidän "lemmikkejään", jotka ovat erikoista kyllä, hyvin samankaltaiset. Myös Pongo muistuttaa jossain määrin Rogeria ja Perditassa on samankaltaisuutta Perditan kanssa. Kuten jo sanoin, elokuvassa ei oikeastaan ole päähenkilöä, vaan siinä seurataan eri eläimiä, jotka yrittävät pistää lopun Cruella de Vilin ilkeille suunnitelmille. Aluksi Pongo tuntuu päähahmolta, toimiessaan tarinan kertojana, mutta Perditan tullessa mukaan tarinaan, voi kaksikon mieltää päähenkilöiksi. Tämä kuitenkin muuttuu, kun pennut alkavat saada enemmän ruutuaikaa, jolloin voi miettiä leffan kertovan sittenkin heistä. Jossain kohtaa seurataankin pääasiassa sivuhahmoeläimiä, mikä voi hämmentää suuresti. Loppujen lopuksi ymmärtää, että keskiössä ovat kaiken aikaa olleet leffan nimen mukaisesti satayksi dalmatialaista, joita tulee mukaan yhä vain enemmän ja enemmän, mitä pidemmälle tarina kulkee.

101 dalmatialaista on aivan mahtava seikkailuelokuva. Se tarjoaa seikkailua ja kunnon jännitystä, dalmatialaisten paetessa ja piileskellessä Cruella de Vililtä ja tämän hölmöiltä apureilta. Varsinkin lapsille leffa voi olla paikoitellen todella tiivistunnelmainen, minkä takia on hienoa, että mukana on huumoria tasapainona, joka on muutenkin tärkeä osa seikkailuleffoja. Erityisen mojovia nauruja leffa ei tarjoa, mutta hyvin sen aikana hekottelee. Elokuva tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta, pääasiassa uusia hahmoja, jolloin katsoja ei kertaakaan tylsisty, tavatessaan uusia tuttavuuksia ja koetessaan uusia tapahtumia. Tunnelma on hyvin luotu ja leffa pitää mukanaan loppuun asti. 101 dalmatialaista on selvästi paljon modernimpi Disney-elokuva kuin edeltäjänsä, sisältäessään televisioita jne., mikä on hienoa vaihtelua monien satujen jälkeen. Pieniä lisäyksiä voisi olla mukana siellä täällä tuomassa lisäsyvyyttä ja jotkut hahmot voisivat olla parempia, mutta muuten kyseessä on loistokas elokuva, joka kannattaa näyttää lapsille, etenkin jos koirat ovat heille se juttu. Perheen pienimmille ei kuitenkaan kannata ihan heti kertoa, kuinka koirista tehdään turkiksia, sillä se saattaa aiheuttaa jonkinlaisia traumoja.

101 dalmatialaista on animoitu todella taidokkaasti. Elokuvassa on mielenkiintoinen tyyli, jossa yhdistetään maalauksellisia värejä paikoitellen jopa nopeasti tehdyn näköisiin luonnoksiin. Yhdistelmä toimii erinomaisesti, jolloin leffaa katsoo mielellään. Eläinhahmot ovat todella taidokkaasti toteutetut ja taustat ovat kiehtovia. Ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Hamilton Luske ja Wolfgang Reitherman, joista jälkimmäinen on aiemmin tehnyt pääasiassa animaattorihommia, mutta Geronimi ja Luske ovat ohjanneet Disneylle yhdessä mm. elokuvat Tuhkimo (Cinderella - 1950), Peter Pan (1953) ja Kaunotar ja kulkuri (Lady and the Tramp - 1955). Elokuva on siinä mielessä erikoinen Disney-filmi, että siinä on vain yksi käsikirjoittaja, Bill Peet, joka on siirtänyt kirjan taidokkaasti elokuvaksi. 101 dalmatialaista ei ole musikaali, mutta siinä kuullaan kaksi laulua: Rogerin laulama mainio "Cruella de Vil" ja lopputektejä ennen kuultava "Dalmatian Plantation". Mukana on myös "Hauvan herkku" -mainos, jonka aikana soi ärsyttävä laulu. Musiikeista vastaa George Bruns, joka on tehnyt todella hyvää työtä sävellystensä parissa. Etenkin useasti elokuvan aikana kuultava tunnusmusiikki on tarttuva ja on hienoa, miten sitä soitetaan välillä hieman eri soittimilla ja eri tahdeissa, jolloin sen tarjoama tunnelma vaihtelee iloisesta jännittävään ja väsyneestä innokkaaseen.

Elokuva sisältää pari "easter eggiä", eli viittausta muihin elokuviin, hahmoihin jne. Leffassa vilahtaa Kaunotar ja kulkurista muutamia hahmoja - tietty nimikkohahmot muiden joukossa - minkä lisäksi Mikki Hiiren pään siluetin voi bongata heti elokuvan ensisekuntien aikana.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertova seitsemänosainen "Redefining the Line: The Making of One Hundred and One Dalmatians", kirjan siirtämisestä elokuvaksi ja Walt Disneyn ja Dodie Smithin kirjeenvaihdosta kertova "Sincerely Yours, Walt Disney", Cruella de Vilistä kertova "Cruella de Vil: Drawn to be Bad", poistettuja lauluja sekä trailereita ja mainoksia. Katsottavaa on yhteensä yli tunniksi.

Yhteenveto: 101 dalmatialaista on mahtava koko perheen seikkailuelokuva, jossa tarina keskittyykin hienosti juuri perheeseen. Leffa tarjoaa paljon jännitystä ja huumoria toimivassa tasapainossa, ja se ehtii kertoa hienosti tarinansa tunnissa ja kahdessakymmenessä minuutissa. Selkeää päähahmoa ei ole, mutta se ei haittaa, sillä eläinhahmot ovat mielenkiintoisia ja hyvin erilaisia. Cruella de Vil on loistava pahis ja häntä auttavat Jasper ja Jesper ovat hauskoja. Elokuva on animoitu tyylikkäästi ja se on saatu näyttämään samaan aikaan sekä maalaukselta että luonnokselta. Lauluja ei erityisemmin ole mukana, mutta se ei haittaa, kun kyseessä ei ole samanlainen satu kuin monet aiemmat Disney-animaatiot. Suosittelen elokuvaa koko perheen yhteiseen leffahetkeen, minkä lisäksi kaikille koirafaneille. Elokuvalle on tehty jatko-osa 101 dalmatialaista 2: Pikku Kikero Lontoossa (101 Dalmatians II: Patch's London Adventure - 2003), mutta sitä en ole nähnyt. "101 Dalmatians: The Series" -animaatiosarjaa (1997-1998) katsoin kyllä lapsena, minkä lisäksi olen nähnyt näytellyn, vuoden 1996 101 dalmatialaista - aitoa koiranelämää -elokuvan (101 Dalmatians).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2017 - Muokattu 29.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
One Hundred and One Dalmatians, 1961, Walt Disney Productions

Arvostelu: Indiana Jones ja tuomion temppeli (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984)

INDIANA JONES JA TUOMION TEMPPELI

INDIANA JONES AND THE TEMPLE OF DOOM

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Harrison Ford, Kate Capshaw, Jonathan Ke Quan, Amrish Puri, D.R. Nanayakkara, Raj Singh, Roshan Seth, Philip Stone ja Roy Chiao
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Steven Spielbergin ohjaama seikkailuelokuva Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) oli suuri menestys, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Jo ennen ensimmäisen Indiana Jones -elokuvan tekoa Spielberg ja hahmon luoja George Lucas olivat suunnitelleet trilogiaa, joten jatko-osan teko lähti nopeasti käyntiin. Kadonneen aarteen metsästäjien tarinasta poisjääneitä kohtauksia päätettiin käyttää jatko-osassa ja uuden tarinan haluttiin olevan selkeästi erilainen kuin edellinen. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa kesällä 1984, nimellä Indiana Jones and the Temple of Doom (jotta ihmiset osaisivat yhdistää elokuvan Kadonneen aarteen metsästäjiin), eli suomalaisittain Indiana Jones ja tuomion temppeli. Se oli yksi vuoden menestyneimmistä elokuvista ja sai mm. kaksi Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti toisen (parhaat erikoistehosteet). Tuomion temppeli ei ollut kuitenkaan yhtä arvostettu teos kuin edeltäjänsä, mutta on vuosien varrella muuttunut suositummaksi. Joidenkin mielestä tämä on kuitenkin Indy-leffoista paras. Itse näin tämän elokuvan vasta kolmantena sarjasta ja olin nähnyt kolmannen osan, Indiana Jones ja viimeisen ristiretken (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) ennen tätä. Omasta mielestäni Indiana Jones ja tuomion temppeli on aina ollut alkuperäisen Indy-trilogian heikoin osa, mutta kuitenkin toimiva elokuva. Olen nähnyt sen useaan otteeseen ja kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018, monet Steven Spielbergin teokset tulivat mieleeni, alkuperäiset Indiana Jonesit tietty muiden joukossa. Katsoinkin Tuomion temppelin viikko Kadonneen aarteen metsästäjien jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Kadonneen aarteen metsästäjät!

Indiana Jones päättää auttaa intialaista kylää saamaan takaisin pyhän kiven, jota ilman kylän asukkailla on erittäin kurjat oltavat. Kiven - sekä kylän lapset - ovat napanneet Pankotin palatsissa asustavat, pahaa Kali Mata palvovat thugit, jotka aikovat saada koko maailman pakotettua uskontoonsa mukaan.

Harrison Ford suoriutuu arkeologi Indiana Jonesin roolista samalla itsevarmuudella kuin aiemmin. Hahmoon ei ole kuitenkaan luotu oikein mitään uutta, vaan hän on se sama seikkailija, joka nähtiin Kadonneen aarteen metsästäjissä. Tämä ei erityisemmin haittaa, sillä Indy on edelleen erinomainen sankari. Indiana Jones tietää paljon erilaisista kulttuureista, mistä on hyötyä Intiassa ja hän pääsee jälleen käyttämään koko älykkyyttään, selvitäkseen vaarallisista tilanteista. Indy osoittaa myös olevansa toimintasankari, taistellessaan pahoja thugeja vastaan. Yksi parhaimmista kohtauksista onkin, kun Indy kohtaa itseään paljon suuremman vastuksen, jolloin hänen pitää pistää kaikkensa peliin voittaakseen. Hienointa kohtauksessa ei kuitenkaan ole tappelu, vaan se, kun vastus joutuu hengenvaaraan ja Indy yrittää auttaa hänet pois tilanteesta, sillä Indy ei halua vastuksen kuitenkaan kuolevan. Tämä pieni yksityiskohta tuo oikeanlaista lisäsankaruutta hahmoon.
     Indyn apurina nähdään lapsi nimeltä Short Round, jota esittää Jonathan Ke Quan. On vaikea sanoa, mitä Short Roundia luodessa on mietitty, sillä hän on pääasiassa ärsyttävä. Short Round on ylivilkas ja todella äänekäs, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää, koska kyseessä on lapsi, mutta silti hän käy hermoille erittäin usein. Katsojana miettii monesti, miksi Indy edes pitää muksua mukanaan, sillä Short Roundista ei erityisen paljon ole hyötyä. Hahmolle annetaan yhdessä kohtaa hieman taustatarinaa, mutta se ei estä katsojaa miettimästä samaa juttua uudestaan. Short Roundin on kai välillä tarkoitus olla elokuvan koominen hahmo, mutta hän onnistuu siinä vain pariin otteeseen. Hän myös sanoo muutamassa kohtaa täysin selkeitä asioita, jos katsojat eivät vaikka jostain syystä huomanneet, mitä juuri tapahtui. Ke Quan saattaa olla ihan toimiva näyttelijä, mutta kun hänen hahmonsa ei oikein sovi elokuvaan mukaan, ei hänen suorituksestakaan voi erityisemmin pitää. Hienointa Short Roundissa on, että hän tuntuu selvästi kunnioittavan Indiana Jonesia ja olevan innoissaan siitä, että voi auttaa häntä.

Indyn ja Short Roundin mukana pyörii Obi Wan -nimisellä klubilla (heh heh) laulava Willie Scott, jota näyttelee Kate Capshaw, eli nykyinen Steven Spielbergin vaimo. Valitettavasti tämäkin "auttava" sivuhahmo on rasittava, eikä hänestä voi erityisemmin pitää. Muutamia hauskoja kohtia Willieltä löytyy, mutta pääasiassa katsojana ihmettelee, miksi Indy pitää häntä mukanaan? Ja ennen kaikkea, miksi hän kiinnostaa Indyä sillä lailla?? Willie on hemmoteltu hienohelma, joka valittaa kaiken aikaa kaikesta, eikä hänestä ole mitään hyötyä Indiana Jonesin tehtävässä. Kerran hän saa pelastettua Indyn ja Short Roundin, mutta pistää heidät samaan vaaraan heti uudestaan. Hän on lähinnä pelkkä neitokainen pulassa -tapaus, jonka Indyn pitää kaiken aikaa pelastaa erilaisista tilanteista. Katsojana ei voi muuta kuin pyöritellä silmiään, kun Willie valittaa jo kolmannesta katkenneesta kynnestä. Capshaw on roolissa ihan hyvä, ottaen huomioon, että hahmon selvästi kuuluukin olla ärsyttävä.
     Elokuvan pahis on Amrish Purin esittämä thugien johtaja Mola Ram, joka aikoo pakottaa kaikki palvomaan pahaa Kali Mata hänen kanssaan. Mola Ram on saatu tuntumaan uhkaavalta ja hänen karmivuuttaan lisäävät hänen voodootaitonsa, sekä se että hän pystyy kaivamaan ihmiseltä sydämen irti rinnasta noin vain. Puri sopii osaan mainiosti ja hän saa olemuksensa vaikuttamaan ylväältä ja pahalta samaan aikaan. Valitettavasti hahmon taustat jäävät kuitenkin pieniksi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat intialaisen kylän johtaja Shaman (D.R. Nanayakkara), joka lähettää Indiana Jonesin tehtävälleen, Pankotin palatsin maharadza Zalim Singh (Raj Singh), joka yllättää päähenkilöt olemalla lapsi, Chattar Lal (Roshan Seth), joka on Pankotin palatsin pääministeri, kapteeni Blumburtt (Philip Stone), joka johtaa brittiläis-intialaista armeijaa, sekä Lao Che (Roy Chiao), joka on paha Shanghain rikollispomo, joka aiheuttaa Indylle vaikeuksia elokuvan alussa.

Indiana Jones ja tuomion temppeli nimittäin alkaa kohtauksella, jossa sankari pistetään heti hengenvaaraan. Katsoja pääsee siis jo alussa jännittämään, vaikka kaikki tietävätkin, ettei hahmolle voi mitään käydä, sillä leffa kestää vielä tunnin ja kolme varttia. Tarkkaavaisimmat katsojat huomaavat myös, ettei Indylle voi oikeastaan käydä mitään koko leffan aikana, sillä Tuomion temppeli tapahtuu vuonna 1935, eli vuotta ennen Kadonneen aarteen metsästäjien tapahtumia, mikä tekeekin tästä esiosan. Tämä myös herättää kysymyksen, miksei Indy uskonut edellisessä elokuvassa yliluonnollisuuksiin, vaikka oli nähnyt kaikenlaista hämärää edellisvuonna Intiassa? Eipä sillä ole kuitenkaan oikein mitään väliä, sillä Tuomion temppeli on mainio seikkailuleffa, joka tuo upeasti erilaista henkeä sarjaan. Aiemmin katsojat näkivät Indyn taistelemassa natseja vastaan aavikolla ja tällä kertaa Indy seikkailee viidakossa ja hänellä on vastassaan thugiheimo, joka kidnappaa lapsia ja pistää heidät työskentelemään orjina kaivoksessa, sekä aikoo aivopestä koko maailman. Leffassa on paljon erilaista, mutta silti paljon samaa. Tuttu seikkailuhenki on mukana, mikä kuuluukin asiaan. Elokuvassa nähdään huimia toimintakohtauksia, sekä vaarallisia hetkiä, joiden aikana pelkää Indiana Jonesin puolesta (Short Roundin ja Willien kohtalot eivät erityisemmin liikauttaisi). Esimerkiksi lopussa nähdään vauhdikas kaivoskärrytakaa-ajo, joka pitää katsojaa tiukasti otteessaan.

Valitettavasti kokonaisuutena Tuomion temppeli ei kuitenkaan saavuta edeltäjänsä hienoutta. Paikoitellen tuntuu, ettei siihen olla samalla lailla panostettu kuin Kadonneen aarteen metsästäjiin, minkä lisäksi se ärsyttää katsojaa äänekkään nulikan ja valittavan naikkosen takia. Leffa ei myöskään ihan samalla lailla saa pidettyä otettaan katsojasta, eikä se tarjoa yhtä huikeaa kokemusta. Vaikka Indy joutuu käyttämään älykkyyttään useasti, tilanteet ratkeavat helpommin, eikä samanlaista piinaavuutta ole mukana, mikä on sääli, sillä tunnelmaltaan elokuva on selvästi synkempi kuin edeltäjänsä. Leffassa tosiaan revitään sydän irti ihmisestä, joka uhrataan Kali Malle, minkä lisäksi lapsien orjuuttaminen esitetään erittäin karusti. Synkkyys on oma toimiva lisäyksensä, mutta mukana on tietty myös paljon huumoria, joka on ihan hyvässä tasapainossa synkkyyden kanssa. Huumori ei kuitenkaan ole parhaasta päästä ja välillä se toimii, kun taas välillä ei. Short Roundiin liittyvät vitsit kuuluvat niihin, jotka eivät oikein toimi. Yksi hauskimmista kohdista on ruokailukohtaus Pankotin palatsissa, jossa pöytään tarjoillaan mitä ällöttävämpiä asioita, kuten apinan aivoja, silmämunakeittoa ja pikkukäärmeillä täytettyä käärmettä. Kyseessä on ainoa kohtaus, jossa Williestä pitää, sillä on todella hauskaa seurata hänen reaktioitaan outoihin annoksiin. Samaan aikaan katsojat saavat myös kuulla thugeista, mikä tekee kohtauksesta hauskan lisäksi myös tärkeän juonelle.

Mukaan on tosiaan tungettu romanssintynkää, mikä - kuten jo sanoin - ei toimi, sillä se ei ole uskottavaa. Indyn tarkoituksena oli alunperin olla James Bondin kaltainen sankarihahmo, joten tietysti juttuun kuuluu, että joka seikkailussa päähenkilöllä on eri nainen, mutta kun naishahmo lähinnä ärsyttää katsojaa, sekä selvästi suurimman osan leffasta myös Indyä itseään, niin ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä Indy näkee Williessä? Onneksi tämä ei kuitenkaan ole erityisen suuri juttu leffassa, vaan tarina keskittyy pyhien kivien ja lasten pelastusretkeen. Silti romanssi häiritsee ja vie hienosta tunteesta hieman pois. Tuomion temppeli ei saavuta hienoustasoa myöskään sen takia, että sen hahmot eivät ole erityisen innostavia. Vain Indiana Jones toimii kunnolla ja vaikka mukana on muutamia muita hyviä tapauksia, eivät he ole tarpeeksi hyviä, eivätkä kovin isoissa rooleissa. Lopputuloksena on siis pettymys, kun sitä vertaa Kadonneen aarteen metsästäjiin, mutta onhan se kuitenkin yksinään hyvä seikkailuelokuva, sillä sen tarina on mielenkiintoinen ja se tarjoaa vauhdikkaita kohtauksia, sekä jännitystä katsojille.

Elokuvan on tietysti ohjannut Steven Spielberg ja hän todella taitaa seikkailutunnelman, tyylikkäiden toimintakohtauksien ja hauskan huumorin luomisen. Kuitenkin kuten jo sanoin, välillä tuntuu siltä, ettei esituotantoon olla käytetty tarpeeksi aikaa, jolloin kokonaisuus menee välillä miten sattuu. Spielberg on itse asiassa sanonut jälkikäteen, ettei hän ole tyytyväinen Indiana Jones ja tuomion temppeliin. Käsikirjoituksesta vastaa Lawrence Kasdanin sijaan Willard Huyck ja Gloria Katz, jotka olivat aiemmin kirjoittaneet mm. elokuvan Svengijengi '62 (American Graffiti - 1973), jossa Indiana Jonesin luonut George Lucas toimi ohjaajana. Jos Kasdan olisi toiminut kirjoittajana tässäkin, elokuvasta olisi voinut tulla parempi. Tuomion temppeli on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Elokuvan lavasteet ovat hienoja, etenkin itse tuomion temppeli näyttää todella upealta. Myös puvustus ja maskeeraus ovat tyylikkäästi toteutetut. Visuaaliset efektit ovat ihan toimivat, mutta vihreän taustakankaan käytön huomaa usein. Kaivoskärrytakaa-ajossa nähdään leffan tyylikkäimmät efektit. Äänitehosteilla tuodaan hienoja lisäyksiä mukaan ja tarkkaavaisimmat katsojat - tai siis tässä tapauksessa kuuntelijat - voivat huomata Star Warsista (1977-) tuttuja ääniefektejä. Musiikista vastaa edellisen osan tapaan John Williams, joka on jälleen tehnyt erittäin mainiota työtä. Tunnusmusiikki jää aivan varmasti soimaan päässä leffan jälkeen. Tarkkaavaisimmat kuuntelijat voivat huomata musiikissakin yhtäläisyyksiä Star Warsiin, johon Williams myös sävelsi musiikit.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä, mutta valitettavasti tämänkään Indy-seikkailun yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla ei ole muita lisämateriaaleja kuin pari traileria.

Yhteenveto: Indiana Jones ja tuomion temppeli on hyvä seikkailuelokuva, muttei pääse lähellekään samaa tasoa kuin edeltäjänsä. Itse leffan päähenkilö on yhä toimiva sankarihahmo, jota kannustaa leffan alusta loppuun, mutta valitettavasti isoissa osissa olevat Short Round ja Willie Scott lähinnä vain ärsyttävät. On hienoa, että elokuva on monin tavoin erilainen kuin edeltäjänsä, mutta valitettavasti leffa ei löydä samaa hienoutta kuin Kadonneen aarteen metsästäjät. Seikkailutunnelma on usein läsnä ja mukana on vauhdikkaita toimintakohtauksia ja vaarallisia tilanteita, jotka pistävät katsojan jännittämään. Leffassa on myös huumoria, vaikka se onkin monin tavoin synkkä teos. Osa huumorista toimii, kun taas osa ei. Yksi parhaista kohtauksista onkin hauska ruokailu Pankotin palatsissa. Mukaan tungettu romanssi ei vakuuta, sillä katsojana ei keksi syytä, miksi Indy kokisi vetoa Willieä kohtaan. Ohjaaja Spielberg on saanut osaavan tiimin kanssa aikaiseksi mainion teoksen, mutta jotain se jää kaipaamaan. Visuaalisesti elokuva on tyylikkään näköinen, vaikka vihreän kankaan käytön huomaa usein. Jos pidit Kadonneen aarteen metsästäjistä, niin kannattaa katsoa tämäkin. Joidenkin mielestä Indiana Jones ja tuomion temppeli on paras Indy-seikkailu, joten voi olla, että asia on näin teidänkin mielestänne. On aivan varmaa, että elokuvan tunnuskappale jää päähän soimaan loppupäiväksi tai pahimmassa tapauksessa koko viikoksi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.indianajones.wikia.com
Indiana Jones and the Temple of Doom, 1984, Paramount Pictures, Lucasfilm

Arvostelu: E.T. the Extra-Terrestrial (1982)

E.T. THE EXTRA-TERRESTRIAL

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Henry Thomas, Robert MacNaughton, Drew Barrymore, Dee Wallace, Peter Coyote, K.C. Martel, Sean Frye, Tom Howell ja Pat Welsh
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia / Director's Cut: 2 tuntia
Ikäraja: 7

Steven Spielbergin ohjaama E.T. the Extra-Terrestrial, eli yleisemmin tunnettuna pelkkä E.T., oli lähtökohdiltaan synkempi scifiteos, jota Spielberg mietti tekevänsä scifielokuvansa Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind - 1977) jälkeen. Kuitenkin ajan kuluessa teemat muuttuivat valoisammiksi ja elokuvan idea alkoi muistuttaa perheleffaa. E.T. sai lopulta ensi-iltansa vuonna 1982. Elokuva oli jättimäinen menestys ja se ohittikin Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) kaikkien aikojen menestyneimpänä elokuvana. Leffa oli myös erittäin arvostettu kriitikoiden keskuudessa, minkä lisäksi monet rakastuivat sen tarinaan. Itse näin elokuvan jo lapsena. Muistan, että omistimme VHS-version elokuvasta, jossa oli sekä alkuperäinen että suomeksi dubattu versio mukana, jolloin kun elokuva täytyi kelata alkuun, saattoi välillä mennä liian pitkälle ja päätyä toiseen versioon. Katsoin E.T:n lapsena useaan otteeseen, mutta sitten kesti useampi vuosi ennen kuin näin sen jälleen, jouluna 2012. Sen jälkeen olen katsonut leffan kerran, ennen kuin katsoin sen arvostelun kirjoittamista varten. Kun mietin, mitä arvosteluja tekisin alkupuoliskolle vuodesta 2018, monet Steven Spielbergin elokuvat putkahtivat mieleeni, E.T. tietenkin muiden joukossa. Innolla katsoin elokuvan uudelleen - itse asiassa päivä sen jälkeen, kun olin katsonut Spielbergin Tappajahain (Jaws - 1975).

Yksinäisen Elliott-pojan elämä muuttuu, kun hän kohtaa takapihallaan avaruusolennon. Olio osoittautuu mukavaksi ja uteliaaksi, ja kaksikko alkaa tutustua toisiinsa. E.T:ksi nimettyä olentoa pitää kuitenkin piilotella, sillä on eräitä, jotka eivät välttämättä olisi kovin ystävällisiä häntä kohtaan. Elliott alkaa myös huomaamaan, että jotenkin hänen ja E.T:n mielet ovat alkaneet sulautua toisiinsa.

Elliottia näyttelee Henry Thomas, joka saattaa aluksi vaikuttaa erittäin ärsyttävältä. Elokuvan alussa Elliott puhuu kovaan ääneen ja Thomasilla ei ole vielä äänenmurros alkanut, jolloin hänen äänensä on korkea ja ottaa välillä korviin. Aluksi Elliott voi myös hahmona tuntua hieman ärsyttävältä, sillä hän lähinnä valittaa kaikesta. Tälle löytyy kuitenkin nopeasti syy, sillä hän on keskimmäinen lapsi, joka ei selvästi saa samanlaista huomiota kuin kaksi muuta perheen kakaraa. Koskaan leffan aikana ei näytetä, että Elliottilla olisi kavereita ja katsojana voi itse tehdä johtopäätöksiä, haluaako Elliott olla keskenään, vai onko hän kiusattu. Kun E.T. ilmestyy hänen elämäänsä, Elliott kokee vihdoin löytäneensä ystävän - jonkun joka ymmärtää häntä. Vaikka Thomas onkin välillä hieman rasittava, eikä hän ole vielä erityisen lahjakas, suoriutuu hän roolistaan tarpeeksi hyvin, jotta katsojana välittää hänestä.
     Elokuvan nimikkohenkilö E.T. - mikä on tosiaan lyhenne Extra-Terrestrialista, joka tarkoittaa yli maanpäällistä - on alussa erittäin ujo, mutta myös todella utelias ja tottuessaan Elliottiin, hän alkaa innostua ihmisten teknologiasta ja tavoista. E.T. on sympaattinen tapaus, josta alkaa pitämään nopeasti. E.T:llä on lyhyet jalat, hieman pulska torso, pitkät kädet, joissa on pitkät luisevat sormet, sekä venyvä kaula, jonka päässä on lättänä pää. Tavallaan E.T:tä voi pitää jokseenkin rumana, mutta omalla tavallaan hän on todella suloinen. Hahmo on myös välillä hassu, mikä lisää tykättävyyttä. E.T. puhuu elokuvan aikana hieman ja hänen äänenään kuullaan Pat Welsh.
     Elliottilla on isoveli nimeltä Michael (Robert MacNaughton) ja pikkusisko nimeltä Gertie (Drew Barrymore). Michael kiusoittelee Elliottia elokuvan alussa, mikä on yksi syy Elliottin valittamiseen. Hän ei kuitenkaan uskalla nousta isoveljeään vastaan. E.T:n saapuessa veljesten erimielisyydet kuitenkin alkavat kadota ja Michael alkaa ymmärtää, miten hänen pitäisi hoitaa isoveliroolinsa. MacNaughton on mainio roolissaan. Gertie pelkää aluksi E.T:tä, mutta kun hän tajuaa, ettei E.T:ssä ole mitään pelättävää, hän innostuu olennosta ja välillä tuntuu siltä kuin hän haluaisi pitää E.T:n heidän lemmikkinään. Barrymore on välillä hieman rasittava, mutta suoriutuu osastaan kuitenkin toimivasti.
     Sisarukset asuvat yhdessä äitinsä Maryn (Dee Wallace) kanssa. Lasten isää ei leffassa koskaan nähdä, mutta siinä kerrotaan, että vanhemmat ovat eronneet ja isä on tällä hetkellä Meksikossa toisen naisen kanssa. Wallace on hyvä roolissaan, mutta hahmo ei ole hyvä äitiroolissaan. Hän ei nimittäin tunnu huomaavan sitä, että Michael kiusaa Elliottia, eikä hän yhtään huomioi Gertietä, kun tämä yrittää kertoa hänelle E.T:stä. Onneksi Mary kuitenkin näyttää rakastavansa lapsiaan, jolloin katsojana ei pidä häntä täysin kehnona vanhempana.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mysteeriset tutkijat, jotka huomaavat, kun E.T:n alus laskeutuu Maahan ja yrittävät saada E.T:n tutkittavaksi, sekä Michaelin kaverit, jotka myös kiusaavat Elliottia. Tutkijoista tärkeimmässä roolissa on Peter Coyoten näyttelemä Keys, jolla on jonkinlaista historiaa avaruusolentojen kanssa. Michaelin ystäviä on kolme: Greg (K.C. Martel), Steve (Sean Frye) ja Tyler (Tom Howell). Hahmoille ei ole luotu erityisiä luonteenpiirteitä, eivätkä he erityisemmin jää mieleen, jos ei lasketa Gregiä, josta tulee nykypäivänä mieleen Stranger Things -sarjan (2016-) Dustin-poika, pitkien kiharoiden hiustensa, lippiksensä ja polkupyöränsä takia. E.T. the Extra-Terrestrialista huomaa muutenkin, että sillä on ollut vaikutusta kyseiseen sarjaan.

Elokuva alkaa avaruusolentojen aluksen laskeutumisella Maahan ja olennot lähtevät lyhyelle tutkimusretkelle. Valitettavasti, kun muut palaavat retkeltä, yksi olennoista jää jälkeen. Ei kestäkään kauaa, kun Elliott jo törmää häneen. Aluksi erikoinen olio tietty pelästyttää Elliottin, mutta huomatessaan, ettei olento ole vaarallinen, Elliott ottaa hänet asumaan huoneeseensa ja yrittää pitää hänet piilossa. Tämä ei kuitenkaan täysin onnistu, sillä Elliottin täytyy lähes joka päivä käydä koulussa, jolloin hän ei voi aina olla vahtimassa erittäin uteliasta E.T:tä. Elliott ymmärtää, että E.T. haluaa löytää keinon päästäkseen kotiinsa ja haluaa auttaa häntä siinä. Tämä on kuitenkin erittäin vaikeaa Elliottille, sillä E.T:stä on muodostunut hänelle äärimmäisen tärkeä ystävä, eikä hän haluaisi E.T:n lähtevän. Elokuvassa onkin vahvasti kyse ystävyydestä. Ei sellaisesta helposta kaveruudesta, mitä Michaelin ja hänen kavereidensa välillä on, vaan todellisesta ystävyydestä, joka on elintärkeää päähahmoille. Sellaisesta, jonka vuoksi tekee mitä tahansa ja tietää toisen tekevän samoin, vaikka ei olisikaan millään lailla tullut samoista lähtökohdista. Sellainen, jonka on tarkoitus kestää ikuisuuden, mutta jonka muut yrittävät traagisesti tuhota.

E.T. the Extra-Terrestrial onkin kaunis ja koskettava elokuva erilaisesta ystävyydestä. Elliottin ja E.T:n tutustuminen tuntuu tapahtuvan luonnollisesti. Elokuvaa voi pitää vahvana vertauksena siitä, että kaksi henkilöä voivat kuulua täysin eri kulttuureihin ja heidän ystävyytensä on niin tärkeä, ettei sillä ole heille oikeastaan väliä, mitä taustoja he edustavat. Lapsille tämä on siis tärkeää näyttää. He oppivat hienon asian, samalla kun pääsevät katsomaan pojan ja avaruusolennon seikkailuja. Elokuvassa on nimittäin vahva seikkailuhenki. Se imaisee katsojan heti alussa mukaansa, eikä irrota otettaan. Siitä tosiaan löytyy kauniita kohtia, kuten myös koskettavia. Herkimpien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan, sillä kyynelriski voi olla suuri. Onneksi E.T:stä löytyy myös paljon huumoria. Jotkut hauskuudet syntyvät hahmojen repliikeistä, kun taas jotkut syntyvät hahmojen tekemisistä. E.T:n toiminta on paikoitellen koomista katsottavaa, esimerkiksi kun hän löytää jääkaapista olutta ja päättää tutkia, mitä se sellainen on. Myös jännitystä on mukana, sillä sitä hyvät seikkailut tarvitsevat, kuten myös taianomaisuutta, mitä löytyy useasta kohtauksesta - varsinkin erittäin monien tuntemasta kohdasta, jossa Elliott ja E.T. lentävät polkupyörällä täysikuun edestä. Vaikka ei tietäisi, mistä se kohta on, mitä luultavimmin on silti nähnyt sen joskus. Kuva siitä on myös leffan julisteissa, joista yhden voi nähdä tuossa ylempänä. Kohtauksessa on jotain erittäin maagista ja kaunista.

Erilaisuuden hyväksymisen lisäksi leffasta löytyy myös uskonnollisia teemoja ja viittausta ylösnousemukseen, mitä voi joko pitää hienona tai sille voi kohotella kulmiaan. Itse pidin sitä hienona... kohotellen kulmiani samanaikaisesti. Muutamia ongelmia elokuvasta tietty löytyy, mutta ne eivät kokonaisuutta erityisemmin häiritse. Kokonaisuutena E.T. the Extra-Terrestrial on erinomainen scifiseikkailukertomus koko perheelle - jopa parempi kuin muistin. Todella pienille lapsille tämä voi olla paikoitellen liian hurja, mutta pääasiassa elokuva on lapsiystävällinen. Vaikka mukana on pari hieman liian hidasta kohtaa, ei tunnelma kärsi, varsinkin kun mukana on monia upeita kohtauksia. Elliottin ja E.T:n ystävyys on myös niin hienosti rakennettu, että katsojana haluaa pakosti tietää, mitä sille tulee tapahtumaan. Monesti voi tulla erikoinen halu itsekin löytää hassu avaruusolio pihalta ja ystävystyä häneen. Itse ainakin haaveilin, että näin kävisi.

Elokuvasta huomaa, että Star Wars (1977-) on ollut järjettömän kova juttu, kun tätä on tehty. Leffan teko alkoi, kun Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) oli ilmestynyt teattereihin. Scifiseikkailujen suosio oli siis nousussa. On hienoa, ettei E.T. the Extra-Terrestrialista tehty Star Wars -kopiota ja tapahtumat sijoittuvat kokonaan Maahan ja se on muutenkin maanläheisempi. Leffassa on kuitenkin useita viittauksia Star Warsiin, eivätkä ne todellakaan ole hienovaraisia. Elliott nimittäin esittelee E.T:lle Star Wars -lelujaan ja hänen huoneessaan nähdään vielä lisää sarjan oheistuotteita. Halloweenkohtauksessa eräs kaupungin asukkaista on pukeutunut vihreäksi jedimestari Yodaksi. Vuosien aikana monet fanit ovat tehneet johtopäätöksiä, että E.T. ja Star Wars sijoittuvat samaan universumiin, sillä E.T. näyttäisi tunnistavan Yodan, minkä lisäksi Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) nähdään E.T:n lajin edustajia lyhyesti. Vaikka teoria on mielestäni hauska, en oikein jaksa uskoa sen olevan totta, vaan kyse on siitä, että Star Warsin luoja George Lucas ja E.T:n ohjaaja Steven Spielberg ovat hyvät ystävät.

E.T. the Extra-Terrestrialin hienosta ystävyystarinasta ja upeasta seikkailuhengestä voikin kiittää ohjaaja Spielbergiä. Hän todella tietää, kuinka kunnon seikkailutunnelma saadaan aikaiseksi, minkä huomasi myös hänen edellisestä teoksestaan, Kadonneen aarteen metsästäjistä (Raiders of the Lost Ark - 1981). Kuten olen jo ennen sanonut, mielestäni on suuri sääli, ettei Spielberg enää tee tällaisia teoksia. Käsikirjoituksesta vastaa Melissa Mathison, joka on tehnyt mainiota työtä, vaikka tämä onkin vasta hänen toinen käsikirjoituksensa, joka tehtiin elokuvaksi. E.T. on kuvattu hyvin, vaikka muutamia heikompia kuvia on mukana. Leikkaus on tehty hyvin. Osa visuaalisista tehosteista toimii edelleen, mutta osa taas ei. Nukkena sekä pukuna toteutettu E.T. toimivat mielettömän hienosti. Hahmon kasvoille on saatu erittäin paljon tunnetta ja hänen silmänsä ovat täynnä elämää. Valitettavasti vihreän taustakankaan käytön huomaa todella selkeästi ja se hieman häiritsee kohtauksessa, jossa hahmot lentävät polkupyörillään. Äänitehosteet ovat mainioita. Musiikista vastaa muutaman aiemman Spielberg-elokuvan tavoin mestarillinen John Williams, joka on tehnyt jälleen huikeaa työtä. E.T:ssä kuultavat sävellykset ovat hienoja ja taianomaisia, sekä saavat katsojan toivomaan, että nykypäivänä leffoissa kuultaisiin yhtä muistettavaa musiikkia kuin aikoinaan.

Elokuvasta on olemassa viisi minuuttia pidempi versio, joka sisältää pari uutta kohtausta, sekä digitaalisesti toteutetun E.T:n. Siihen on myös tehty muutamia parannuksia tehosteiden osalta, sekä yhdessä kohtauksessa on vaihdettu poliisin haulikko digitaalisesti radiopuhelimeen, jotta elokuva olisi lapsiystävällisempi. Itse näin alkuperäisen teatteriversion elokuvasta.

Yhteenveto: E.T. the Extra-Terrestrial on todella erinomainen, kaunis ja koskettava kertomus pojan ja avaruusolennon ystävyydestä. Vaikka Elliottia näyttelevä Henry Thomas on paikoitellen ärsyttävä, hoitaa hän roolinsa toimivasti. Itse E.T. on suloinen hahmo, josta alkaa samantien välittämään. Hahmo on myös toteutettu erittäin hienosti. Valitettavasti muuten erikoistehosteet ovat eläneet parhaat päivänsä, eivätkä näytä kovin hyviltä enää nykypäivänä. Onneksi se ei häiritse katselukokemusta, sillä elokuvan seikkailuhenki on niin hienosti toteutettu. Leffasta löytyy taianomaisuutta, jännitystä ja huumoria, jolloin se pitää otteessaan koko kestonsa ajan. Tästä voi kiittää ohjaaja Steven Spielbergiä, joka taitaa tunnelman luomisen. Vaikka perheen pienimmille tämä voi olla hieman liian jännittävä välillä, suosittelen silti E.T. the Extra-Terrestrialia perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Mukana on erittäin mainioita teemoja, jotka lasten kuuluu oppia - jos uskonnollisia viittauksia ei lasketa mukaan. Elokuvalle oli suunnitteilla jatko-osa nimeltä "E.T. II: Nocturnal Fears", mutta onneksi se ei koskaan käynyt toteen, sillä teos toimii täydellisesti yksinään. Toivon myös, ettei elokuvasta tehdä uusintaversiota 2000-luvulla. Minulle riittää se, että aiemmin mainitsemassani Stranger Thingsissa on tästä vaikutteita, kuten myös loistavassa Super 8 -elokuvassa (2011).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
E.T. the Extra-Terrestrial, 1982, Universal Pictures, Amblin Entertainment

Arvostelu: Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981)

KADONNEEN AARTEEN METSÄSTÄJÄT

RAIDERS OF THE LOST ARK

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Harrison Ford, Karen Allen, Paul Freeman, Ronald Lacey, John Rhys-Davies, Wolf Kahler, Denholm Elliott ja Alfred Molina
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Raiders of the Lost Ark, eli suomalaisittain Kadonneen aarteen metsästäjät (tunnetaan nykyään myös nimellä "Indiana Jones and the Raiders of the Lost Ark") perustuu Star Warsin (1977-) luoneen George Lucasin ideaan James Bondia muistuttavasta seikkailijahahmosta, joka nähtäisiin useissa eri elokuvissa. Lucas sai Tappajahain (Jaws - 1975) ja Kolmannen asteen yhteyden (Close Encounters of the Third Kind - 1977) ohjanneen Steven Spielbergin kiinnostumaan projektista ja yhdessä he alkoivat kehittelemään suurta seikkailukertomusta. Vaikka tuotannon aloittamisessa oli ongelmansa, juttu lähti hyvin käyntiin ja Kadonneen aarteen metsästäjät sai ensi-iltansa kesällä 1981 ja oli välitön hitti. Se oli vuoden menestynein elokuva ja voitti mm. neljä Oscar-palkintoa, ollessaan ehdolla kahdeksasta kategoriasta - esimerkiksi paras elokuva, jota se ei tosin voittanut. Leffasta on muodostunut suuri klassikko ja se on monien lempielokuva. Itse näin Kadonneen aarteen metsästäjät jo lapsena. Muistan vielä, että kävimme äitini kanssa vuokraamassa sen, kun päärautatieasemalla oli vielä Filmtown. Pidin elokuvasta kovasti ja olen nähnyt sen useita kertoja uudestaan. Omistin leffan aikoinaan DVD:nä ja vuonna 2015 päivitin sen Blu-raylle. En kuitenkaan katsonut sitä, kunnes vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018. Monet Steven Spielbergin teokset kävivät mielessäni, Indiana Jones -elokuvat (1981-) muiden joukossa. Katsoinkin Kadonneen aarteen metsästäjät viikko sen jälkeen, kun olin katsonut Tappajahain ja E.T. the Extra-Terrestrialin (1982).

Arkeologi Indiana Jones lähtee etsimään mystistä liitonarkkia Kairosta, jota etsivät myös natsit pahan arkeologi Belloqin avustuksella. Indyn täytyy olla nokkela, saadakseen liitonarkin ennen natseja, sillä sen avulla natsit voisivat muuttua voittamattomiksi.

Tähtien sota: Episodi IV - Uudella toivolla (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) tunnetuksi noussut Harrison "Han Solo" Ford näyttelee Indiana Jonesia ja on täydellinen valinta rooliin. Fordista löytyy juuri oikeaa taitoa esittää uskottavasti professoria, seikkailijaa ja toimintasankaria, ja vieläpä saada ne kaikki tuntumaan samalta hahmolta. Ford saa hahmon oikeasti vaikuttamaan innostuneelta siitä, mitä hän tekee. Indiana Jones on tosiaan professori yliopistossa, jossa hän opettaa arkeologisia asioita nuorille. Tämän lisäksi hän myös matkustaa eri maihin, löytääkseen kadonneita paikkoja ja kallisarvoisia aarteita. Hahmo esitellään heti elokuvan alussa aivan täydellisesti. Hän kulkee viidakossa muutaman muun kanssa, jotka vaikuttavat pelokkailta. Indyä ei taas jännitä, vaan hän kulkee kylmäpäisenä eteenpäin. Jo tästä katsoja saa hyvän käsityksen, että Indiana Jones todella tietää, mitä tekee ja jo ensimmäisissä kohtauksissa hahmo näyttää osaavansa paljon. Hänestä alkaa pitämään jo leffan alussa, jolloin häntä kannustaa onnistumaan liitonarkin löytämisessä. Myöhemmin leffassa Indy osoittaa myös olevansa hyvä taistelija. Kuitenkin jotta hahmo ei tuntuisi täysin voittamattomalta ja pelottomalta, on hänelle luotu yksi selkeä asia, mitä hän ei vain kestä: käärmeet. Ja niitähän on moni viidakko pullollaan.
     Karen Allen esittää Marion Ravenwoodia, Indyn vanhaa rakasta, joka päätyy Indyn mukana etsimään arkkia, sillä täytyyhän sankarilla olla neitokainen, jonka voi pelastaa pulasta. Marion tuntuukin lähinnä siltä, että hänet pitää jatkuvasti auttaa pois jostain pahasta tilanteesta. Nämä tilanteet myös yleensä vaikeuttavat Indiana Jonesin onnistumista tehtävässään, jolloin voi ihmetellä, miksi Indy yhä pitää naikkosta mukanaan. Onneksi Marionista löytyy päättäväisyyttäkin ja hän yrittää usein auttaa Indya. Harmi vain, että juuri nämä auttamiset pistävät hänet pulaan. Allen on erittäin mainio roolissaan, ja Marionin ja Indyn viharakkaussuhde toimii uskottavasti.

Elokuvan yksi pahiksista on tosiaan Paul Freemanin esittämä ranskalainen arkeologi René Belloq, joka on selvästi erilainen tapaus kuin Indiana Jones. Toisin kuin Indy, Belloq ei näe erilaisten aarteiden museoarvoa, vaan haluaa pitää ne itsellään tai myy ne korkeimmalle maksajalle. Nyt hän onkin päätynyt auttamaan natseja liitonarkin löytämisessä. Liitonarkin kohdalla hän haluaa selvittää, voisiko se antaa hänelle yliluonnollisia voimia. Belloq ei ole erityisen uhkaava hahmona, mutta hän selkeästi osaa olla vaarallinen, jos niin haluaa. Freeman on hyvä pahishahmona.
     Muita pahishahmoja ovat natsijohtajat Toht (Ronald Lacey) ja Dietrich (Wolf Kahler). Näistä kahdesta Dietrich ei erityisemmin pääse esille, vaan tuntuu lähinnä yhdeltä armeijan komentajalta muiden joukossa, kun taas Tohtille on luotu hienosti todella häijy olemus, jonka Ronald Lacey saa vangittua onnistuneesti. Heti kun Toht ilmestyy ruudulle, voi päätellä, ettei hänellä ole hyvät mielessään ja tämä osoittautuu todeksi, kun hän on useasti valmis tappamaan Indyn ja Marionin. Toht pukeutuu arvokkaan näköisesti ja hänellä on erinomaisesti keksitty puhetapa.
     Kairossa Indya auttaa Marionin lisäksi myös John Rhys-Daviesin erittäin hyvin näytelty Sallah, joka on lystikäs heppu. Sallahista löytyy paljon avoimuutta ja vitsejä, mutta oikeissa tilanteissa hän osaa myös vakavoitua. Sallah on hyvä hahmo ja on harmi, ettei häntä nähdä enempää.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat tohtori Brody (Denholm Elliott), joka on Indiana Jonesin hyvä ystävä yliopistolla ja saa Indyn lähtemään liitonarkin perään, Satipo (Alfred Molina), joka auttaa Indyä elokuvan alussa ja kapteeni Katanga (George Harris), josta on myös Indylle apua.

Liitonarkki on Raamatun mukaan juutalaisten pyhä arkku, joka sisältää Mooseksen saamat laintaulut, joihin on kirjoitettu Jumalan kymmenen käskyä. Arkin olemassaolosta ei ole todisteita, mutta sen kohtalosta on luotu erilaisia teorioita. Tämän elokuvan mukaan arkki varastettiin Jerusalemista Tanisiin, jonne se on piilotettu ja sen löytämiseen vaaditut asiat on kätketty eri paikkoihin. Arkin löytäminenhän ei tietenkään saa olla liian helppoa, minkä takia Indiana Jonesin täytyy aluksi löytää erilaisia vihjeitä sen kätkemispaikasta. Tämä olisi muuten kuin pala kakkua, jos hänen ei tarvitsisi samaan aikaan katsoa Marionin perään ja piilotella natseilta.

Kadonneen aarteen metsästäjät on seikkailuelokuva parhaimmillaan. Seikkailuhenki on todella vahvasti läsnä alusta loppuun, jolloin elokuva pitää katsojaa otteessaan. Jo leffan aloitus saa mielenkiinnon heräämään, Indiana Jonesin etsiessä aarretta Etelä-Amerikassa. Aloituksesta löytyy jo jännitystä, sillä aarre on kätketty paikkaan täynnä erilaisia ansoja. Jos ei toimi erittäin varovasti, henki lähtee välittömästi. Aloituskohtauksessa nähdään tietysti todella monien tietämä pätkä, jossa Indy juoksee jättimäistä kivipalloa karkuun. Elokuvan aloitus on niin vaikuttavasti toteutettu ja siinä saadaan heti näytettyä, millainen sankari Indy on, että katsojan on pakko tietää, miten loppuelokuva menee. Ei kestäkään kauaa, kun päähenkilömme lähtee etsimään tarvittavaa esinettä liitonarkin löytämiseksi. Elokuva on täynnä vaaratilanteita ja jännitystä, jota luodaan monin eri tavoin, jolloin katsojana ei ehdi kyllästyä ollenkaan. Leffa ei paljoa hidastele, vaan menee hyvällä temmolla eteenpäin, jolloin se tuntuu lyhyemmältä kuin onkaan. Kadonneen aarteen metsästäjät tapahtuu 1930-luvun loppupuolella, mikä on täydellinen päätös, sillä nykypäivään sijoittuvaan teokseen ei saisi samanlaista tunnelmaa. On myös hienoa, että natsien pahuuden näyttämiseen on löydetty uudenlainen tapa, eivätkä natsit ole tässä vain juutalaisia metsästäviä hirviöitä.

Jännitystä luodaan esimerkiksi, kun natsit jahtaavat Indya ja Marionia, joiden täytyy keksiä keino päästä pakoon tai kun liitonarkin löytäminen on erittäin lähellä tai kun yritetään keksiä selviytymiskeinoa hengenvaarallisesta kammiosta. Kohtaukset ovat erinomaisesti rakennettuja ja niissä tapahtuu muutosta vähän väliä, jolloin ne eivät tunnu yksitoikkoisilta. Elokuvassa nähdään myös erittäin jännittävä tappelukohta, jossa vaaratilanteita on luotu eri asioista, mitä seuraa aivan mahtava takaa-ajokohtaus. Toimintaan on luotu upeasti uhkaavuutta, jolloin katsojana jännittää, että miten se Indy voi ikinä selvitä tästä? Onkin loistavaa, miten elokuva saa jatkuvasti herätettyä tunteen, että päähenkilö olisi oikeasti pahassa paikassa, jolloin Indyn pitää pistää jatkuvasti kaikkensa peliin. Jotkut ovat pistäneet merkille, ettei Indiana Jonesin teoilla ole oikeastaan väliä leffan lopputuloksen kanssa, eikä tarina edes tarvitsisi Indyä, jotta tarinan pääkohdat tapahtuisivat. Tavallaan se on totta, mutta ilman häntä ei olisi näitä huimia kohtauksia, jotka pistävät katsojan sydämen takomaan ja koko vartalon paikoilleen, kun katse on naulittuna ruutuun. Leffassa on myös erittäin mainiota huumoria, sekä tietenkin romantiikkaa, joka syntyy Indyn ja Marionin rakastuessa uudestaan. Elokuvasta löytyy kaikkea, mitä seikkailuun kuuluukin.

Kadonneen aarteen metsästäjät on tosiaan ohjannut Steven Spielberg, joka todella taitaa seikkailukertomusten teon. Hän on saanut tunnelman aivan nappiin ja selkeästi tietää, miten katsojat saadaan pidettyä tiukassa otteessa. Käsikirjoituksesta vastaa Lawrence Kasdan, jolle tämä on toinen elokuvakäsikirjoitus, ensimmäisen ollessa Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980). Aika törkeän kovilla teoksilla Kasdan on siis aloittanut jahäntä voikin kiittää hienoista kynäilyistä. Elokuva on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Jotkut kuvat ovat hieman liian pimeitä, mutta yleisesti valaisu on onnistuneesti toteutettu. Lavasteet ovat tyylikkäitä, etenkin käärmeitä täynnä oleva Sielujen kaivo. Puvustuksella on saatu hienosti luotua 1930-luvun ajankuvaa, kuten myös monilla muilla asioilla. Indiana Jonesillahan on tietty päässään tuttu lierihattu, päällään nahkatakki ja varustuksenaan ruoska. Visuaaliset tehosteet eivät ole mitä parhaimmat elokuvassa, mutta toimivat tarpeeksi hyvin. Äänitehosteet tuovat hienoa lisäystä. Tarkkaavaisimmat kuuntelijat huomaavat leffasta muutamia Star Wars -elokuvista tuttuja ääniä. Musiikin sävellyksestä vastaa John Williams, joka on tehnyt aivan huikean upeaa työtä. Itse asiassa kuuntelen elokuvan soundtrackia juuri nyt! Etenkin elokuvan tunnuskappale jää pyörimään päähän leffan katsomisen jälkeen... pahimmassa tapauksessa todella pitkäksi aikaa.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Harmi vain, että yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla ei ole muita lisämateriaaleja kuin kolme eri traileria elokuvalle.

Yhteenveto: Kadonneen aarteen metsästäjät on täydellinen seikkailuelokuva täynnä vauhtia ja vaaroja. Elokuva vangitsee katsojan heti aloituskohtauksessa ja pitää otteessaan loppuun asti. Harrison Ford on paras valinta Indiana Jonesiksi, sillä hänestä löytyy juuri oikeaa olemusta. Vaikka Marion on usein pelkkä neito pulassa -ratkaisu, yrittää hän kuitenkin olla avuksi ja hänestä löytyy myös kovaa asennetta. Muut hahmot ja heidän näyttelijänsä ovat myös hyviä. Leffa on pullollaan jännittäviä kohtauksia ja jännitettä luodaan monin eri tavoin, jolloin elokuva tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta. Toimintakohtauksissa on oikeasti vaaran tuntua, jolloin katsojana pelkää Indyn puolesta. Ohjaaja Steven Spielberg todella taitaa tunnelman luomisen ja on tehnyt huikeaa työtä seikkailutarinan kanssa. Visuaaliset tehosteet näyttävät edelleen vakuuttavilta. 1930-luku on saatu hienosti toteutettua. Lavasteet ja puvustukset ovat mainiosti tehtyjä. John Williamsin säveltämä musiikki on loistavaa; etenkin elokuvan tunnuskappale on aivan täydellinen! Suosittelen elokuvaa kaikille seikkailuleffojen faneille. Kun lapsenne ovat noin kymmenen vuoden iässä, kannattaa Kadonneen aarteen metsästäjät näyttää heille, sillä se saa heidät aivan varmasti innostumaan. Kyseessä on seikkailuelokuvien merkkiteos, joka kuuluu nähdä edes kerran elämässä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Raiders of the Lost Ark, 1981, Paramount Pictures, Lucasfilm