Arvostelu: Pokémon Detective Pikachu (2019)

POKÉMON DETECTIVE PIKACHU

Ohjaus: Rob Letterman
Pääosissa: Justice Smith, Ryan Reynolds, Kathryn Newton, Bill Nighy, Ken Watanabe, Chris Geere, Rita Ora, Suki Waterhouse, Omar Chaparro ja Karan Soni
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Pokémon Detective Pikachu perustuu "Detective Pikachu" -videopeliin (名探偵ピカチュウ) vuodelta 2016, mikä taas on osa isompaa, huippusuosittujen "Pokémon"-pelien sarjaa. Pelisarja alkoi vuonna 1996 ja vuosien varrella Pokémonin suosio on vain kasvanut kasvamistaan pelien, keräiltävien pelikorttien ja muiden oheistuotteiden, kuten anime-televisiosarjojen (1997-) kautta. Vuonna 1998 ilmestyi anime-elokuva Pokémon - Mewtwon vastaisku (劇場版ポケットモンスター ミュウツーの逆襲), mitä seurasivat useat filmit. Pokémonin suosio levisi myös muihin maihin ja viime vuosien aikana franchise nousi jälleen isoksi hitiksi puhelinpeli "Pokémon Go'n" (2016) myötä. Samana vuonna julkaistiin myös vähemmälle huomiolle jäänyt "Detective Pikachu" -peli. Hollywoodissa tämä peli herätti kuitenkin mielenkiintoa ja Warner Bros.- ja Legendary-yhtiöt lähtivät työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018 ja nyt Pokémon Detective Pikachu on saanut ensi-iltansa. Itse katsoin lapsena innoissani alkuperäistä Pokémon-animea ja ostin jopa pelikortteja, vaikken niillä koskaan mitään tehnyt. Varttuessani into sarjaa kohtaan katosi, enkä edes lähtenyt "Pokémon Go" -villitykseen mukaan, mutta toivoin silti, että Hollywoodissa tehtäisiin joskus ison luokan näytelty Pokémon-filmatisointi. Mielenkiintoni heräsi, kun kuulin elokuvan olevan tekeillä, mutta kiinnostus lopahti, kun kuulin, millaisesta leffasta on kyse. Trailerit eivät tehneet minuun vaikutusta ja pohdinkin jopa elokuvan jättämistä väliin sen teatterikierroksella. Lopulta päätin kuitenkin antaa filmille reilun mahdollisuuden ja kävin katsomassa sen, toivoen yllättyväni positiivisesti.

Nuori Tim Goodman saa kuulla, että hänen salapoliisi-isänsä on menehtynyt. Hänen isänsä pokémon, sähköä kehostaan tuottava Pikachu on kuitenkin selvinnyt hengissä, ja yhdessä Tim ja Pikachu päättävät selvittää, mitä Timin isälle oikein tapahtui?

Leffoissa, kuten Paper Towns (2015) ja Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018) sivurooleja tehnyt Justice Smith on ensimmäistä kertaa urallaan asetettu pääosaan. Smith näyttelee nuorta miehenalkua, Tim Goodmania, joka on yrittänyt aloittaa elämän, mihin ei liity pokémoneja, mutta joka tietty päätyy seikkailuun täynnä näitä "taskuhirviöitä". Leffa pyrkii saamaan katsojan heti välittämään Timistä ja kokemaan empatiaa tämän kuolleen isän vuoksi, mutta harmillisesti tämä ei onnistu ja katsojan on vaikea hypätä hahmon mukaan - pääasiassa Smithin roolityön vuoksi. Ei Smith huono ole, mutta häneltä puuttuu vaadittavaa karismaa ja leffa toimisikin paremmin, jos Timin rooliin olisi keksitty joku muu.

Mukaansa matkalleen Tim saa sähkö-pokémon Pikachun ja yllättäen Tim ja Pikachu pystyvät ymmärtämään toisiaan. Siinä missä muut kuulevat Pikachun vain suloisesti hokevan "Pika pika!", Tim kuuleekin Ryan Reynoldsin äänen, mikä on aluksi hämmentävää niin päähenkilölle kuin katsojallekin. Kun alunperin kuulin, että Reynolds oli roolitettu Pikachuksi, olin täysin ihmeissäni ja vielä elokuvan alkupäässä pohdin, oliko tämä kovin hyvä ratkaisu. Deadpoolin (2016) nähtyäni Reynoldsia on ollut vaikea kuvitella muissa rooleissa ja nyt kun Pikachu kuulostaa Deadpoolilta, on siinä jotain... väärää. Paikoitellen minusta tuntui kuin Reynoldsille tuottaisi suuria vaikeuksia pitää roolityönsä lapsiystävällisenä, mutta huojennuin, kun noin puolen tunnin jälkeen huomasinkin tottuneeni Reynoldsiin Pikachuna. Kun Smith ei vakuuta pääroolissa, on leffan onnistuminen aika pitkälti Reynoldsin harteilla ja hänen ansiostaan mielenkiintoni säilyi suurimman osan elokuvan kestosta. Etukäteen pelkäsin Reynoldsin pilaavan koko homman, mutta loppujen lopuksi ilman häntä leffa olisi tuhoon tuomittu.
     Pikachun lisäksi elokuvasta löytyy paljon muitakin tuttuja pokémoneja, kuten luuta heiluttava Cubone, migreeninen Psyduck, nuoleskeleva Lickitung, tulta hönkivä Charizard, suloinen Squirtle ja monien suosikki Bulbasaur. Pelien ja animen faneille riittää paljon bongailtavaa. Samassa näytöksessä kanssani oli joku kovempi Pokémon-intoilija, jonka näytti olevan vaikea pysyä penkissään, kun uusi digiversio tutusta pokémonista ilmestyi valkokankaalle. Itse en tosiaan ole ollut innoissani Pokémonista yli kymmeneen vuoteen, mutta pidin silti hauskana nähdä vanhoja tuttuja päivitettynä digimuotoon. Jo tässä kohtaa täytyy sanoa, että paria olentoa lukuunottamatta pokémonit olivat upeasti luotu elämään oikeiden näyttelijöiden rinnalle.
     Harmi vain, että Pikachua lukuunottamatta muut pokémonit tekevät lähinnä lyhyitä visiittejä filmissä ja elokuva keskittyy enemmän ihmishahmoihin, jotka ovat todella unohdettavia ja mitäänsanomattomia tapauksia. Mukana on mm. Kathryn Newtonin esittämä nuori reportteri Lucy, Bill Nighyn näyttelemä bisnesmies Howard Clifford, Omar Chaparron näyttelemä pokémonien taisteluareenan johtaja, sekä Ken Watanaben näyttelemä etsivä Yoshida, jolle Timin isä työskenteli. Näyttelijät tekevät kohtalaista työtä, mutta Watanaben ja Nighyn kohdalla huomaa jatkuvasti, kuinka hekin taitavat tiedostaa pystyvänsä parempaan ja ettei käsikirjoituksen tarjoama materiaali ole tarpeeksi.

Odotukseni Pokémon Detective Pikachua kohtaan eivät olleet korkeat. Odotin filmin olevan ihan kiva, kerran katsottava leffa, minkä varmaan unohtaisin hyvin nopeasti sen näkemisen jälkeen ja juuri sen myös sain. Ainoa positiivinen yllätys, minkä elokuva tarjosi, oli, että Ryan Reynolds olikin kelpo valinta Pikachun rooliin. Muuten kyseessä on juurikin kertakäyttöinen paketti, mitä katsoo jokseenkin mielellään, mutta minkä näkemistä ei muista enää parin päivän jälkeen (paitsi jos on kovemman luokan Pokémon-fani, kuten se eräs näytöksessäni ollut). Elokuva ei ole erityisen kiinnostava, eikä se onnistunut tarjoamaan minkäänlaista "hei vau" -hetkeä. Tarinan käänteet ovat todella ennalta-arvattavia ja tiesin, kuka on filmin salaperäinen pahis heti, kun hän ilmestyi ruutuun ensimmäisen kerran. Parissa kohtaa elokuva käy jopa hieman pitkäveteiseksi, eikä se koskaan nappaa mukaansa siten kuin voisi toivoa. Leffan jälkeen en voinut olla pohtimatta samaa kuin ennen sitä, eli miksi tekijät valitsivat juuri tämän tarinan? Ash Ketchumin ja Pikachun seikkailut olisi varmasti parempi elokuva. Tai jos ei parempi, niin ainakin mielenkiintoisempi.

Itse olen aina nähnyt Pokémonin hilpeänä seikkailuna, missä napataan pokémoneja ja niillä sitten taistellaan areenoilla muita pokémon-kouluttajia vastaan. Animesarja, mitä lapsena katsoin, oli juurikin tätä ja se sisälsi veikeitä hahmoja ja otuksia, joiden pariin halusi aina palata takaisin. Niinpä minulle tuli suurena yllätyksenä (eikä tällä kertaa positiivisena), että Pokémon Detective Pikachu painottuu usein enemmän draaman puolelle. Ymmärrän, että leffan pitää yrittää saada katsoja välittämään Timistä ja että vanhemman menettäminen on surullinen asia, mutta alkupäässä tuntui siltä kuin olisin päätynyt katsomaan väärää elokuvaa, kun sen hilpeän seikkailun sijaan katsoinkin ankeaa ja masentavaa tarinan alkua. Kuka haluaa masentua Pokémonia katsoessaan?! Mukana on onneksi myös huumoria, lähinnä Pikachun puolelta, mutta suuri osa vitseistä meni mielestäni enemmän tai vähemmän huti. Mukaan mahtuu hieman toivottua pokémon-taistoakin, mutta valitettavasti toimintapuolikin jättää keskinkertaisen maun suuhun. Eikä se draamapuolikaan niin haittaisi, jos siitä olisi osattu tehdä oikeasti katsojan tunteisiin iskevä ja koskettava osuus.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rob Letterman, jonka pari edellistäkään filmiä, Gulliverin matkat (Gulliver's Travels - 2010) ja Goosebumps (2015) eivät olleet lähdemateriaaleistaan huolimatta kovin kummoisia. Letterman kuuluu selvästi niihin ohjaajiin, jotka tekevät mielellään sen, mitä studio sanoo ja veikkaan, että Pokémon Detective Pikachu olisi parempi filmi pätevämmän ohjaajan kanssa. Ainakin leffa vaatisi huomattavasti paremman käsikirjoituksen. Lettermanin, Dan Hernandezin, Benji Samitin ja Derek Connollyn työstämä teksti aliarvioi katsojaansa todella pahasti. Olin välillä erittäin hämmentynyt, kuinka tyhminä tekijät taitavat pitää katsojiaan, kun hahmojen täytyy selittää kaikista simppeleimmätkin tapahtumat, teot ja juonenkäänteet ääneen. Mukaan on jopa lisätty tutkijahahmo, jonka ainoa tarkoitus on selittää asioita, jottei katsoja varmasti putoa pois kärryiltä. Sentään Pokémon Detective Pikachu on kuvattu tyylikkäästi ja leffa sisältää hienoja lavasteita ja asuja. Kuten jo sanoin, suurimmaksi osaksi pokémonit ovat vaikuttavasti toteutetut, mutta mukaan mahtuu myös paljon kehnompiakin efektejä, etenkin loppuhuipennuksessa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ääniefekteistä Henry Jackmanin säveltämiin musiikkeihin asti. Vanha kunnon Pokémon-tunnuslaulu kuullaan tietty elokuvassa... ainakin jossain muodossa.

Yhteenveto: Pokémon Detective Pikachu on ihan kiva, kerran katsottava leffa, minkä unohtaa hyvin nopeasti sen näkemisen jälkeen. Valitettavasti mukana ei ole lainkaan animesarjasta tuttua riemua, lystikkyyttä ja mukaansatempaavaa tarinaa mainioilla hahmoilla höystettynä, vaan leffa painottuu oudonkin paljon masentavaan draamaan ja tylsiin, yksiulotteisiin ihmisiin. Päähenkilö Tim Goodman on lattea tapaus, mitä ei helpota Justice Smithin keskinkertainen roolisuoritus. Toisin kuin etukäteen pelkäsin, Ryan Reynolds on Pikachuna elokuvan selkeä tähti ja vaikka monet hänen vitseistään ovatkin aika kehnoja, onnistuu hän pitämään mielenkiinnon yllä muuten hieman pitkäveteisessä filmissä. Pikachu ja muut pokémonit ovat näyttävästi toteutetut, enkä voisi kuvitella parempia digiversioita tutuista möröistä. Onkin vain suuri sääli, että tekijät valitsivat tämän tarinan, eikä huomattavasti tunnetumpaa Ash Ketchumin kertomusta, mitä fanit ovat toivoneet vuosia. Käsikirjoittajia voi myös moittia todella pahasti katsojia aliarvioivasta tekstistä, mikä menee usein jopa typeryyden puolelle. Leffa on täysin ennalta-arvattava, mutta silti se kokee suurta tarvetta selittää mahdollisimman selkeästi aivan kaiken, vaikka selitykset eivät millään sopisi dialogiin mukaan. Pokémon Detective Pikachu voi olla toimiva pätkä kaikista kovimmille Pokémon-faneille, mutta muille leffalla on harmillisen vähän tarjottavanaan. Kenties me vielä jonain päivänä saamme sen kunnon Pokémon-filmin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pokémon Detective Pikachu, 2019, Warner Bros., Legendary Entertainment, The Pokémon Company, Toho Company

Arvostelu: MIIB - Miehet mustissa 2 (Men in Black II - 2002)

MIIB - MIEHET MUSTISSA 2

MEN IN BLACK II

Ohjaus: Barry Sonnenfeld
Pääosissa: Will Smith, Tommy Lee Jones, Lara Flynn Boyle, Rosario Dawson, Johnny Knoxville, Rip Torn, Tim Blaney, Tony Shalhoub, David Cross, Colombe Jacobsen, John Alexander, Patrick Warburton ja Michael Jackson
Genre: scifi, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 12

Parin vuoden ajan julkaistuun "The Men in Black" -sarjakuvaan (1990-1991) perustunut elokuva Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997) oli suuri hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Elokuvan menestyksen myötä tehtiin jopa animaatiosarja MiB - Men in Black (Men in Black: The Series), joka pyöri neljän kauden verran vuodesta 1997 vuoteen 2001. Jatko-osan esituotannossa koettiin ongelmia, sillä ohjaaja Barry Sonnenfeld ei ollut tyytyväinen käsikirjoitukseen, mutta studion painostuksesta hänen täytyi työstää se filmiksi ja kuvaukset alkoivat kesällä 2001. Alunperin elokuvan loppuhuipennuksessa New Yorkin World Trade Centerin tornit aukeavat ja niiden sisältä lentää ulos useita avaruusaluksia, mutta kun syyskuun 11. päivä 2001 tapahtui terroristi-isku, mikä tuhosi molemmat tornit, loppuhuipennus päätettiin tehdä kokonaan uusiksi. Lopulta MIIB - Miehet mustissa 2 sai ensi-iltansa kesällä 2002, mutta se ei valitettavasti ollut yhtä iso hitti kuin edeltäjänsä, minkä lisäksi se sai kehnon vastaanoton kriitikoilta. Elokuvan pahista näyttelevä Lara Flynn Boyle jopa sai huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse näin leffan jo lapsena lähes heti ensimmäisen osan jälkeen, mutta se tuotti minullekin ison pettymyksen. Olen kuitenkin katsonut filmin muutamaan otteeseen uudestaan ja nyt kun sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla Men in Black: International (2019), oli aika katsoa MIIB - Miehet mustissa 2 taas kerran.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Men in Black - miehet mustissa!

Kun vaarallinen Serleena-olio saapuu Maahan etsimään mystistä Zarthanin valoa, Miehet mustissa -agentti J:n täytyy löytää Valo ensin. Ainoa Valon olinpaikan tietävä on J:n entinen työpari K, mutta ongelmana on, että hänen muistinsa on neutralisoitu.

Will Smith palaa agentti J:ksi, joka on muuttunut paljon vuosien varrella. J on noussut Miehet mustissa -järjestön kovimmaksi agentiksi, jota muut ihailevat ja jopa pelkäävät, sillä hänestä on tullut liiankin innokas neutralisoijan kanssa. Vaikka hahmo on muuttunut, on Smithin tuttu olemus yhä tallella ja vitsiä tulee kaiken aikaa. Hahmo ei ole ihan yhtä pidettävä kuin edellisessä osassa, mutta Smithin into roolia kohtaan herättää jälleen katsojan kiinnostuksen.
     Ensimmäisen Men in Black - miehet mustissa -elokuvan lopussa agentti K:ltä (Tommy Lee Jones) pyyhittiin muisti ja nyt hän työskentelee postilaitoksella. K - tai siis Kevin - on silti oma kyyninen itsensä, joka katsoo avaruusolioista höpöttävää J:tä nenänvarttaan pitkin. Jonesista ei valitettavasti löydy samaa heittäytymistä rooliinsa kuin ensimmäisessä filmissä, mutta on silti hienoa nähdä hänet ja Smith tutuissa rooleissaan.
     Tällä kertaa sankarit saavat vastaansa Serleenan, kylothialaisen lonkero-olennon, joka haluaa jostain syystä elää Maassa alusvaatemallina. Alunperin roolin oli napannut Famke Janssen, mutta hän joutui poistumaan projektista kesken kuvausten lähisukulaisensa kuoleman vuoksi. Lopulta Serleenaksi roolitettiin Lara Flynn Boyle, jonka sen aikainen miesystävä Jack Nicholson yritti saada Boylelle rooleja leffoissa. Sony-yhtiö yritti saada Nicholsonia Anger Management -komediaansa (2003) ja suostui palkkaamaan Boylen MIIB - Miehet mustissa 2:een, jos yhtiö saisi Nicholsoninkin. Boyle ei siis saanut osaa lahjojensa vuoksi ja sen kyllä huomaa. Ei ole ihme, että hän sai Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naissivuosanäyttelijänä - hän todella on surkea tässä elokuvassa. Boyle ei onnistu luomaan minkäänlaista uhkaavuutta Serleenaan ja on lopulta todella tylsä antagonisti. Toisaalta Serleena vielä menettelee, jos häntä vertaa hänen kaksipäiseen kätyriinsä, Scradiin (Jackass-tähti Johnny Knoxville), joka on aivan saakelin ärsyttävä tapaus. Knoxville on raivostuttavan huono roolissaan, eikä onnistu naurattamaan kertaakaan.
     Edellisestä osasta tutut Miehet mustissa -johtaja Z (Rip Torn), avaruuslaitteita laittomasti kauppaava Jeebs (Tony Shalhoub) ja Frank-koira (Tim Blaney) tekevät paluun. Frank on juuri siinä rajalla, että onko rakki ärsyttävä vai ei, mutta Torn on yhä mainio johtohahmona ja Shalhoub ihan hauska Jeebsinä. Edellisessä leffassa ruumishuoneen vastaanottovirkailijaa esittänyt David Cross tekee myös paluun, mutta tällä kertaa hänen hahmonsa onkin innokas UFO-nörtti, joka etsii todisteita Miehet mustissa -järjestön olemassaolosta. Lisäksi uutena tärkeänä hahmona esitellään Rosario Dawsonin esittämä Laura, joka työskentelee pizzeriassa. Edesmennyt pop-ikoni Michael Jackson tekee cameon Miehet mustissa -järjestöön kinuavana M:nä ja leffan ohjaaja Barry Sonnenfeld nähdään nopeasti televisiota tuijottavana perheenisänä.

Harmillisesti tämä uusintakatselu ei nostanut MIIB - Miehet mustissa 2:n arvoa silmissäni millään tasolla, vaan elokuva on edelleen iso pettymys erittäin mainion ensimmäisen osan jälkeen ja ihan vain muutenkin laimea leffa. Elokuva alkaa vielä toimivasti kekseliäällä selityksellä Serleenasta ja Zarthanin valosta, mutta hyvin pian sen jälkeen voi jo huomata, että jokin ei nyt toimi. Leffa ei ole hauska, sen tarina ei nappaa mukaansa, eivätkä toimintakohtauksetkaan viihdytä. Elokuva kulkee eteenpäin, mutta siitä ei jää oikeastaan mitään käteen ja jälkikäteen on vaikea muistaa, mitä siinä edes tapahtui. Elokuvan juonikuvio siitä, että K:n muisti pitää saada palautettua, olisi toimiva, mutta sitä käsitellään valitettavan tylsästi. Hahmot toteavat aina välillä, että heillä on hirveä kiire, sillä jotain pahaa tapahtuu muutaman tunnin päästä, mutta katsoja ei kertaakaan koe minkäänlaista vaaran tunnetta tai jännitettä. Kun jatkuvasti heitetyt vitsitkään eivät iske, on elokuva paikoitellen jopa pitkäveteistä seurattavaa.

Pitkäveteisyys on todella outoa, sillä elokuva kestää vain alle puolitoista tuntia - ilman alku- ja lopputekstejä varmaankin vain tunnin ja vartin. Eipä se ensimmäinen Men in Black - miehet mustissakaan kovin pitkä teos ollut, mutta se onnistui hyödyntämään kestonsa huomattavasti paremmin. Tyhjäkäyntiä ei ollut, mutta leffa ei myöskään kiirehtinyt. MIIB - Miehet mustissa 2 syyllistyy sekä tyhjäkäyntiin että kiirehtimiseen. Lisäksi leffaa vaivaa paha TV-elokuvamaisuus. Yleensä kun ensimmäinen filmi on iso hitti, toista osaa lähdetään tekemään "isompi parempi" -periaatteella ja vaikka voisikin sanoa, että on onni, että tekijät ovat jatkaneet sarjaa aika maltillisesti, elokuva tuntuu jopa pidättelevän kaiken aikaa, eikä se koskaan lähde kunnolla käyntiin. Tällaisia jatko-osat ovat yleensä, kun ensimmäinen osa oli lähes floppi lippuluukuilla, mutta studio päättää silti rahastaa ja tekee jatko-osan huomattavasti pienemmällä budjetilla suoraan televisiossa näytettäväksi. Kun MIIB - Miehet mustissa 2:a katsoo, on välillä vaikea kuvitella, että tämä on joskus pyörinyt ihan leffateattereissa. Jokin siinä vain tuntuu todella halvalta. Kenties lähes koko budjetti kuluikin Smithin ja Jonesin palkkoihin. Kenties Sony-yhtiö pelkäsikin floppia ja siksi mukaan on tungettu naurettavan tökerö PlayStation-mainos, jonka myynneillä voisi korvata elokuvan mahdolliset tappiot...

Parhaiten elokuvan "halpuus" näkyy siinä, että sen efektit näyttävät huomattavasti kehnommilta kuin ensimmäisessä leffassa. Vaikka alkuperäisen Men in Black - miehet mustissa -leffan efektit ovatkin paikoitellen nähneet parhaat päivänsä, se on pääasiassa edelleen tyylikästä katseltavaa. MIIB - Miehet mustissa 2:sta ei voi sanoa samaa. Filmin tehosteet näyttävät välillä todella tökeröiltä, mikä vie paljon fiilistä toimintakohtauksista, kun katsoja näkee päivänselvästi, että näyttelijä on ollut vihreää taustakangasta vasten. Esimerkiksi jättiläismato Jeff on todella digitaalisen näköinen ja Scradin toinen pää liikkuu erittäin kömpelösti. Maskeerauksilla toteutetut olennot toimivat, mutta digiefektit lähinnä naurattavat kehnoudellaan. MIIB - Miehet mustissa 2 on sentään kuvattu ihan hyvin, minkä lisäksi lavasteet ovat tyylikkäät ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit mainiot, mutta käsikirjoitus on hätäisesti väsätty, eikä Barry Sonnenfeldin ohjauksesta löydy samaa intoa kuin ensimmäistä osaa tehdessä. Kaikin puolin elokuva tuntuu laiskalta ja pakotetulta jatkumolta erittäin oivalliselle scifikomedialle.

Yhteenveto: MIIB - Miehet mustissa 2 on laimea scifikomedia, mikä sisältää edellisestä osasta tutut ja hyväksi koetut ainekset, mutta joista ei ole tällä kertaa onnistuttu leipomaan yhtä maukasta kakkua. Kyseessä ei ole erityisen hauska tai viihdyttävä leffa ja vaikka sillä onkin kestoa vain alle puolitoista tuntia, on se paikoitellen jopa pitkäveteinen. On hauska nähdä Will Smith ja Tommy Lee Jones tutuissa rooleissaan, mutta heistä ei löydy samaa intoa roolejaan kohtaan kuin edellisessä osassa. Muutenkin kaikki tuntuu olevan laiskemmin tehtyä ja Sonnenfeldin ohjauksesta huomaa, ettei hän erityisemmin pitänyt siitä, mihin tarina päätettiin viedä. Serleena-pahis on todella tylsä vihollinen, mitä ei auta yhtään, kuinka kehnon roolityön Lara Flynn Boyle tekee. Vielä surkeampi on Serleenan kätyriä esittävä Johnny Knoxville, joka on välillä raivostuttavan ärsyttävä. Hämmentävästi filmiä vaivaa ikävä TV-elokuvamaisuus, kaiken tuntuessa ja näyttäessä halvemmalta kuin edellisessä elokuvassa. Efektit eivät ole kestäneet aikaa ja monet avaruuden hirviöt paistavat digitaalisuutta. On outoa, kuinka paljon kehnommat tehosteet leffassa on sarjan ensimmäiseen osaan verrattuna. MIIB - Miehet mustissa 2:n voi katsoa jokseenkin kivuttomasti, jos piti alkuperäisestä Men in Black - miehet mustissa -leffasta, mutta mitään erityistä ei todellakaan kannata odottaa. Saa nähdä, katsonko tätä tekelettä enää pitkään aikaan uudestaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Men in Black II, 2002, Columbia Pictures Corporation, Amblin Entertainment, Parkes+MacDonald Image Nation

Arvostelu: The Wandering Earth (流浪地球 - 2019)

THE WANDERING EARTH

流浪地球

Ohjaus: Frant Gwo
Pääosissa: Qu Chuxiao, Wu Jing, Zhao Jinmai, Mike Sui, Ng Man-tat, Li Guangjie, Zhang Yichi, Qu Jingjing, Arkady Sharogradsky ja Zhang Huan
Genre: scifi, seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 13+

流浪地球, eli The Wandering Earth on kiinalainen tieteisseikkailuelokuva, mikä perustuu Liu Cixinin samannimiseen novelliin. Aiemmin vain pienimuotoisia filmejä ohjannut Frant Gwo oli lapsesta asti ollut kiehtoutunut scifitarinoista ja hänellä oli haaveena ohjata itse joku päivä Hollywood-tasoinen scifielokuva. Tämä haave kävi toteen, kun hän sai tarjouksen ohjata filmin Cixinin kirjan pohjalta. Elokuvalle annettiin suuri budjetti, mutta sekään ei riittänyt isojen tehostemaailmojen toteuttamiseksi, jolloin yksi elokuvan näyttelijöistä, Wu Jing päätti auttaa rahan kanssa. Kuvaukset lähtivät käyntiin toukokuussa 2017 ja lopulta The Wandering Earth sai ensi-iltansa helmikuussa kiinalaisena uutenavuotena. Leffasta tuli jättihitti Kiinassa - jopa kaikkien aikojen toiseksi menestynein kiinalainen elokuva Wolf Warrior 2:n (战狼2 - 2017) jälkeen ja vuoden 2019 kolmanneksi menestynein leffa Avengers: Endgamen (2019) ja Captain Marvelin (2019) jälkeen. Menestyksen myötä suoratoistopalvelu Netflix nappasi oikeudet levittää elokuvan maailmalle. Itse kuulin elokuvasta ensimmäisen kerran huhtikuussa, kun se saapui Netflixiin ja sen menestystä Kiinassa hehkutettiin suuresti. Leffa alkoi välittömästi kiinnostamaan ja katsoinkin sen eräänä viikonloppuna.

Tulevaisuudessa Aurinko alkaa muuttumaan punaiseksi jättiläiseksi, mikä tarkoittaisi Maapallon tuhoa. Estääkseen ihmiskunnan kuoleman, Yhdistyneen Maan hallitus rakentaa suihkumoottoreita ympäri Maapalloa, joilla planeetta voitaisiin lennättää uuteen galaksiin.

The Wandering Earth on ahdettu täyteen mitä yhdentekevämpiä hahmoja, joista lähes kukaan ei herätä katsojan mielenkiintoa, eikä kenenkään kohtalosta jaksa välittää. Pääasiassa elokuva seuraa erästä perhettä, joihin kuuluvat isä Liu Peiqiang (Wu Jing), tämän poika Liu Qi (Qu Chuxiao) ja adoptio-tytär Han Duoduo (Zhao Jinmai), sekä Liun appiukko Han Zi'ang (Ng Man-tat). Liu on astronautti ja hänen tehtävänään on tarkkailla avaruusasemalta käsin Maan matkaa, minkä vuoksi hän on joutunut jättämään lapsensa Han Zi'angin hoteisiin. Lapsista on kasvanut kapinahenkisiä nuorukaisia ja Liu Qi yrittää saada Han Duoduon mukaan hullutuksiinsa. Perheestä voisi helposti saada kiinnostavan, jos hahmoihin panostaisi paremmin. Nyt he jäävät harmillisen yksiulotteisiksi tapauksiksi. Näyttelijöiltä sentään löytyy paljon yritystä ja Wu Jing tekee filmin parhaan roolityön.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. sotilaskapteeni Wang (Li Guangjie) ja tämän tiimiin kuuluva Zhou Qian (Qu Jingjing), ärsyttävä Tim (Mike Sui), fiksu Li Yiyi (Zhang Yichi) ja Liuta auttava astronautti Makarov (Arkady Sharogradsky). Hahmoista mieleen jää lähinnä kovaan ääneen valittava Tim, joka käy hyvin nopeasti hermoille. Henkilöihin kaipaisi vahvasti sisältöä, sillä kun heistä ja heidän kohtaloistaan ei jaksa välittää, on vaikea olla kiinnostunut itse seikkailusta, jolle hahmot päätyvät.

The Wandering Earth tuntuu vahvasti siltä kuin Independence Day - maailmojen sodan (Independence Day - 1996) ohjaaja Roland Emmerich olisi yrittänyt ohjata Christopher Nolanin Interstellarin (2014) ja räjähdyksiä täynnä olevia Transformers-hömppiä suoltava Michael Bay olisi toiminut tuottajana. Kyseessä on todella massiivinen teos, mikä yrittää olla äärimmäisen eeppinen, mutta lopputulos on vain puuduttavaa mekastusta. Leffa yrittää aivan liikaa noustakseen suurten Hollywood-blockbustereiden tasolle kokoluokassaan ja samalla se unohtaa kaikista tärkeimmän, eli käsikirjoituksen. Tekijät ovat aivan liian innoissaan lähteneet tekemään teosta, jolloin kaikki jää vain pinnalliseksi ja loppujen lopuksi katsojalle hyvin tylsäksi. Tylsistyminen on erikoista, sillä tarina kiitää eteenpäin aikamoisella turbovauhdilla, eikä hengähdystaukoja ole luvassa lähes lainkaan. Filmiä on selvästi tiivistetty paljon leikkauksessa, mikä johtaa kummallisiin loikkauksiin tarinassa, eikä elokuvalta löydy vaadittavaa keskittymiskykyä. Tämä vain johtaa vielä enemmän siihen, ettei katsoja jaksa välittää ruudulla tapahtuvista asioista.

Sentään elokuvaa ei voi syyttää siitä, etteikö siitä löytyisi lennokasta ideaa. Ei sitä ihan joka päivä tule nähtyä leffaa, missä lennetään koko Maa-planeetalla Aurinkoa karkuun. Erikoista kuitenkin on, ettei elokuvasta löydy minkäänlaista itseironian tynkää, eivätkä tekijät ole tainneet ymmärtää, kuinka uskomattoman pöljä tarina on kyseessä. Aika lailla kaikki tapahtuu täysin haudanvakavasti, mutta itse koin suuria vaikeuksia pitää naurua kurissa, kun elokuva tarjosi yhä vain uusia älyttömyyksiä. On erittäin huvittavaa, kuinka elokuva yrittää välillä pistää fysiikan lakeja pöytään ja todeta, mikä on ja mikä ei ole mahdollista, kun ihmiskunta lentää hemmetti vieköön PLANEETALLA! Tahaton hymy nousee huulille useaan otteeseen, mutta sitten taas kun elokuva yrittää olla koskettava, ei se onnistu herättämään toivottuja tunteita. Loppupäässä tekijät yrittävät vielä parhaansa mukaan osoittaa, että Hollywoodin megaleffojen teko hoituu Kiinassakin, mutta ihan liian pitkäksi venytetty finaali on vain puuduttavaa katseltavaa. The Wandering Earth on loppujen lopuksi lähinnä surkuhupaisa scifikalkkuna, mitä on joko erittäin huvittavaa, myötähäpeällistä tai pitkäveteistä seurata, riippuen mielentilasta ja seurasta.

Kuten arvostelun alussa kerroin, ohjaaja Frant Gwo oli pienestä pitäen ollut kiinnostunut scifitarinoista. Harmi vain, ettei pelkkä intohimo niitä kohtaan riitä siihen, että hän olisi itse saanut aikaiseksi hyvän scifielokuvan. Gwo on selvästi katsonut useita Hollywoodin scifiteoksia, mutta tainnut nähdä ne vain pintapuolisesti, jolloin hänen omakin teoksensa jää pinnalliseksi. Käsikirjoituksesta taas vastaa aikamoinen joukko ja soppaa on ollut hämmentämässä liian monta kokkia, ottaen huomioon, kuinka sekava lopputulos on. Filmin rytmitys on myös leikkauspuolella täysin hakusessa, jolloin se kulkee puolet ajasta hullua vauhtia ja joskus se jää junnaamaan paikoillaan. Sentään The Wandering Earth on kuvattu oivallisesti, minkä lisäksi sen lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustustiimi on tehnyt mainiota työtä avaruusasujen kanssa. Vaikka leffalta löytyy isohko 50 miljoonan dollarin budjetti, ei sillä valitettavasti saada aikaiseksi samanlaisia häikäiseviä efektejä kuin Yhdysvalloissa 200 miljoonan dollarin elokuvissa. Etenkin jäätikkömaisemat paistavat digitaalisuutta ja taustakankaan käyttö on usein liiankin näkyvää. Avaruusmaisemista löytyvät ehdottomasti parhaat tehosteet. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka välillä mekastus alkaakin käymään ikävästi korville. Musiikit säveltänyt Roc Chen yrittää parhaansa matkiakseen Hans Zimmerin eeppisiä sävellyksiä, eikä tuo mukaan mitään omaa, jolloin lopputulos todella tuntuu sieluttomalta kopiolta.

Yhteenveto: The Wandering Earth on harmillisen massiivinen sekasotku, joka yrittää kaikkensa ollakseen Hollywood-tasoinen megaleffa, mutta joka jää latteaksi jokaisella osa-alueellaan. Leffan hahmot ovat totaalisen yhdentekeviä ja tylsiä, jolloin näyttelijöidenkin on vaikea saada niistä mitään irti. Itse tarina on hauska idea, mutta kun leffa esittää kaikki hölmöytensä haudanvakavasti, katsojana jää kaipaamaan edes jotain vihjettä itseironiasta. Tahattomia hörähdyksiä on tarjolla useita, elokuvan muuttuessa yhä vain pöhkömmäksi. Itse tarinankerronta on äärimmäisen kömpelöä läpi leffan, jolloin filmillä on välillä hurja kiire ja siinä on vaikea pysyä mukana, kun taas loppuhuipennus on päätetty venyttää aivan liian pitkäksi mekastukseksi, minkä muka-eeppisyyteen kyllästyy välittömästi. Erityistä seikkailuhenkeä leffasta ei löydy, eivätkä surullisiksi tarkoitetut hetket tunnu miltään. Efektien taso heittelee paljon läpi leffan näyttävistä avaruusmaisemista todella tökeröihin digijäätiköihin. Roc Chenin säveltämät musiikit ovat sieluttomia kopioita Hans Zimmerin upeista töistä. The Wandering Earthista voisi aivan varmasti saada mainion scifirymistelyn, mutta sitä varten pitäisi tehdä suuri määrä juttuja uudestaan. Tällaisenaan kyseessä on valitettavan huono, pitkäveteinen ja surkuhupaisa tekele. Tätä ei voi suositella Hollywoodin blockbustereista pitäville, sillä tämä tuntuu liian selvältä ja "halvalta" yritykseltä olla Hollywood-kamaa. Samasta syystä tätä ei voi suositella niillekään, jotka etsivät suurleffoja Yhdysvaltojen ulkopuolelta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
流浪地球, 2019, Beijing Dengfeng International Culture Communications Company, Beijing Culture, China Film Company Limited., United Entertainment Partners

Arvostelu: Men in Black - miehet mustissa (Men in Black - 1997)

MEN IN BLACK - MIEHET MUSTISSA

MEN IN BLACK

Ohjaus: Barry Sonnenfeld
Pääosissa: Will Smith, Tommy Lee Jones, Vincent D'Onofrio, Linda Fiorentino, Rip Torn, Tony Shalhoub, Mike Nussbaum, Siobhan Fallon Hogan, Tim Blaney ja Richard Hamilton
Genre: scifi, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 12

Men in Black - miehet mustissa perustuu "The Men in Black" -sarjakuvaan, mitä julkaistiin vuodesta 1990 vuoteen 1991 ja jatkettiin hetken aikaa vuonna 1997 elokuvan vuoksi. Tuottajakaksikko Walter F. Parks ja Laurie McDonald hankkivat sarjakuvan elokuvaoikeudet ja palkkasivat Ed Solomonin työstämään mahdollisimman uskollisen käsikirjoituksen. Ohjaajaksi tuottajat halusivat Barry Sonnenfeldin, jonka aiempi filmi The Addams Family - Perhe Addams (The Addams Family - 1991) oli ollut suuri hitti, mutta Sonnenfeld oli jo lupautunut tekemään Get Shorty - hyvä pätkä -komedian (Get Shorty - 1995), joten tuottajat valitsivatkin Les Mayfieldin. Pian he kuitenkin tajusivat virheensä ja päättivät odottaa, että Sonnenfeld sai elokuvansa valmiiksi, jotta hän voisi ohjata Men in Blackin. Sonnenfeld suostui ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 1996. Elokuvaan tehtiin isoja muutoksia vielä kuvausten aikana ja niiden jälkeen. Tekijät kokivat tarinan liian monimutkaiseksi ja muokkasivat sitä jälkituotannossa paljon. Lopulta Men in Black - miehet mustissa sai ensi-iltansa kesällä 1997 ja se oli jättimäinen hitti, mitä kriitikotkin kehuivat. Elokuva sai jopa Golden Globe -ehdokkuuden parhaana komediana ja se voitti parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnon. Itse näin elokuvan jo lapsena ja innostuin siitä todella paljon. Olen nähnyt leffan vuosien varrella useaan otteeseen uudestaan ja pohtinut jo pitkään sen ja sen jatko-osien (2002-2012) arvostelemista. Nyt kun leffasarja on saamassa jatkoa elokuvalla Men in Black International (2019), päätin vihdoin toteuttaa ideani.

Poliisi James Edwards päätyy mukaan salaiseen Miehet mustissa -järjestöön, mikä valvoo avaruusolentojen toimintaa Maassa. Ongelmia syntyy, kun Maahan saapuu vaarallinen ötökkä, joka soluttautuu ihmiseksi pahat mielessään.

Pääroolissa James Edwardsina - tai siis J:nä, kuten hänet nimetään liittyessään Miehet mustissa -järjestön riveihin - nähdään Will Smith, jonka ura oli 1990-luvun lopulla suuressa nousussa. Hittisarja Bel Airin prinssin (The Fresh Prince of Bel-Air - 1990-1996) kautta Smith oli noussut tunnetuksi, mitä auttoi hänen pääsynsä ison luokan elokuviin, kuten Pahat pojat (Bad Boys - 1995), Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996) ja sitten tämä Men in Black - miehet mustissa. Nykypäivänä Smithin maneerit ovat kenties jopa hieman liiankin tuttuja, mutta näissä kolmessa leffassa hänen tyylinsä toimii yhä täysillä. Smith huokuu energiaa läpi leffan ja painelee täysillä menemään, ilman että hänen roolityönsä menee oikeasti ylinäyttelemisen puolelle. On veikeää seurata, kuinka J päätyy salaiseen organisaatioon ja kuinka hänen maailmansa mullistuu uusien tietojensa kautta. Smith tekee hahmosta välittömästi pidettävän ja onkin nappivalinta rooliin.

Tommy Lee Jones näyttelee K:tä, Miehet mustissa -agenttia, joka värvää J:n työparikseen. K on äärimmäisen kokenut tapaus, ollessaan järjestön palveluksessa jo kolmattakymmenettä vuotta. Vuodet ovat tehneet K:sta kaiken nähneen tosikon, jonka ilme ei muutu mihinkään, vaikka J yrittäisi kuinka saada tämän nauramaan. Hahmot ovat aika lailla vastakohdat toisistaan ja siksi he toimivatkin täydellisenä tiiminä. Smithin tavoin Jones on paras valinta rooliinsa ja nämä kaksi näyttelijää luovat elokuvan sielun, minkä ansiosta katsoja hyppää mukaan tähän seikkailuun yhä vain uudestaan ja uudestaan. Jos tämä parivaljakko ei toimisi, ei toimisi itse elokuvakaan.
     Elokuvan vihollinen on avaruusötökkä, joka naamioituu maanviljelijä Edgariksi (Vincent D'Onofrio), kirjaimellisesti pukemalla tämän nahan ylleen. Kyseessä on todella häiriintynyt tapaus, jota katsoessa on välillä hyvin vaikea sanoa, pitäisikö nauraa vai kauhistella. Niin outoa kuin se onkin, D'Onofrio saa myytyä ajatuksen siitä, että hän todella olisi ihmiseksi pukeutunut olio. Hänen liikkeensä, eleensä ja ilmeensä ovat koko ajan niin luonnottomia, että paikoitellen ne vain naurattavat ja välillä niistä tulee todella epämiellyttävä olo. Epämiellyttävyyttä lisää ällöttävä yksityiskohta, että Edgarin iho mätänee hitaasti tarinan kulkiessa eteenpäin. Hauskojenkin hetkiensä kanssa Edgar-ötökkä on aidosti uhkaava ja karmiva tapaus.
     Muita hahmoja leffassa ovat Miehet mustissa -järjestöä johtava Z (Rip Torn), ruumishuoneella työskentelevä tohtori Weaver (Linda Fiorentino), avaruusaseita kaupitteleva Jeebs (Tony Shalhoub), Edgarin vaimo Beatrice (Siobhan Fallon Hogan), sekä Arquillian-olentojen kuninkaallinen (Mike Nussbaum), joka on tärkeä osa tarinaa. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat myös bongata tuttuja henkilöitä, kun elokuvassa näytetään isolla monitorilla valvonnan alla olevia avaruusolentoja. Kuvassa näkyvät nopeasti mm. kaikkien aikojen tunnetuimman avaruussaagan, Tähtien sodan (Star Wars - 1977-) luoja George Lucas, näyttelijät Sylvester Stallone ja Danny DeVito, elokuvan ohjaaja Barry Sonnenfeld, sekä elokuvan vastaava tuottaja Steven Spielberg.

Katselukerta toisensa jälkeen Men in Black - miehet mustissa onnistuu aina nappaamaan katsojan mukaansa heti alussa erinomaisten kolmen kohtauksen ansiosta. Aluksi esitellään K ja näytetään, että hän tarvitsee uuden työparin. Sitten tavataan James Edwards ja tajutaan, että tässä olisi se työpari ja kolmanneksi tarinan vihollinen eli ötökkä saapuu Maahan ja tiedetään, kuka on pääkaksikkoa vastassa. Jokaisessa kohtauksessa myös nähdään avaruusolentoja ja jo kolmen kohtauksen jälkeen katsoja tietää aika lailla kaiken oleellisen filmistä. Tiukan aloituksen jälkeen ampaistaankin sitten seikkailuun, joka onnistuu yhä viihdyttämään täysillä, naurattamaan useaan otteeseen ja tarjoaa leffa pientä jännitystäkin ällöttävän ötökän muodossa. Huumoria löydetään monin eri tavoin, mutta pääasiassa hauskuus syntyy tosiaan J:n ja K:n yhteisistä kohtauksista, Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin toimiessa täysillä yhdessä. J:lle saa nauraa vähän väliä, mutta onneksi hahmo osaa myös vakavoitua tiukan paikan tullen ja käyttäytyä kuin maailmaa pelastavan sankarin kuuluu.

Vaikka alun kohtauksissa katsoja saakin nopeasti selville, mistä elokuvassa on pääpiirteittäin kyse, tarjoaa Men in Black - miehet mustissa silti oivaa mystisyyttäkin. Syy ötökän saapumiselle aukeaa vähitellen, minkä lisäksi avaruusolentojen salaisesta maailmasta löydetään jatkuvasti jotain uutta ja kiehtovaa. Leffaa katsoessa on hyvin vaikea olla miettimättä edes kerran, että mitä jos niitä alieneita ihan oikeasti kulkeekin joukossamme... Toivottavasti silloin löytyy myös Miehet mustissa -kaltainen organisaatio, mikä pitää nämä olennot aisoissa! Tosin, kuten tämäkin filmi osoittaa, nämä avaruuden muukalaisten hyökkäyksethän tapahtuvat aina vain New Yorkissa, joten mitä hätää meillä Suomessa on? Lähtipä nyt ajatus harhailemaan...

Elokuvalla on kestoa vain hieman yli puolitoista tuntia, mutta filmi onnistuu silti napakasti kertomaan tarinansa alusta loppuun, eikä siihen paljoa ylimääräistä mahdu. Harmillisesti mukaan ei saada edes minkäänlaista tunnesidettä ja vaikka J ja K ovatkin mahtava kaksikko, ei katsojalle synny kunnon emotionaalista kosketusta heihin. Läpi leffan kasvatellaan taidokkaasti panoksia, jolloin lopputaistelu (mikä ei nykypäivän mittareilla ole kovinkaan suuri) pitää katsojaa tiukasti otteessaan, etenkin kun ötökkä riisuu vihdoin "Edgar-pukunsa". Men in Black - miehet mustissa on erittäin mainiota viihdettä ja se on kestänyt hienosti ajan hammasta, toimien todella hyvin yhä näin 22 vuotta ilmestymisen jälkeenkin. Uudelleenkatseluarvoa lisäävät hienosti pienet yksityiskohdat, joita bongailee lisää joka katselukerralla.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Barry Sonnenfeld, joka on onnistunut luomaan fantastisen tunnelman läpi leffan ja hän pitää veikeää scifiseikkailua nokkelasti kasassa. Nokkela on myös Ed Solomonin käsikirjoitus, mikä sisältää pelkkää asiaa ja jättää ylimääräiset hömpötykset pois. Men in Black - miehet mustissa on myös taidokkaasti kuvattu filmi, vaikka mukaan mahtuu kehnompiakin otoksia. Lavasteet ovat tyylikkäät ja Edgarin maskeeraukset ovat aidosti ällöttävät. Myös puvustus- ja valotiimit ovat hoitaneet hommansa kunnialla. Nukeilla toteutetut avaruuden monsterit näyttävät yhä tänä päivänä hyviltä, mutta harmillisesti digitaaliset alienit ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma on kuitenkin rakennettu hyvin aina ääniefekteistä Danny Elfmanin oivallisiin sävelmiin asti. Elokuvan tunnusmusiikki jää helposti soimaan päässä. Lopputekstien aikana soivassa "Men In Black" -kappaleessa räppää muuten itse Will Smith!

Yhteenveto: Men in Black - miehet mustissa on erittäin viihdyttävä scifiseikkailu, mikä onnistuu ilahduttamaan samalla tavalla katselukerta toisensa jälkeen. Elokuva on pääasiassa oikein hauska, mutta paikoitellen se onnistuu myös olemaan jännittävä uhkaavan pahiksensa kanssa, jota Vincent D'Onofrio täydellisesti (ja karmivasti) tulkitsee. J ja K ovat mahtava kaksikko, varsinkin kun Will Smithin ja Tommy Lee Jonesin kemiat osuvat täysillä yhteen. Hahmojen välistä sanailua on aina yhtä hupaisaa seurata. Leffa ei tunnu koskaan tylsältä, vaan sen napakka puolentoista tunnin kesto käytetään hyvin hyödyksi alusta loppuun. Elokuva tekee erinomaista työtä asetellessaan kolmen ensimmäisen kohtauksen aikana nappulat paikoilleen, jotta se voi pelata niillä lähes välittömästi. Visuaalisesti leffa on kestänyt suurimmaksi osaksi hyvin aikaa, mutta jotkut digitehosteista näyttävät tänä päivänä hieman kömpelöiltä. Ohjaaja Barry Sonnenfeld on luonut todella mainion tunnelman, mikä on yksi isoimmista syistä, miksi katsojana haluaa aina tasaisin väliajoin palata Men in Blackin pariin. Avaruusolioita, komediaa ja seikkailua rakastaville tämä on pakkokatsottavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Men in Black, 1997, Columbia Pictures Corporation, Amblin Entertainment, Parkes+MacDonald Image Nation

Arvostelu: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2 - 2015)

NÄLKÄPELI - MATKIJANÄRHI, OSA 2

THE HUNGER GAMES: MOCKINGJAY - PART 2

Ohjaus: Francis Lawrence
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Liam Hemsworth, Donald Sutherland, Julianne Moore, Philip Seymour Hoffman, Sam Claflin, Natalie Dormer, Woody Harrelson, Elizabeth Banks, Mahershala Ali, Jeffrey Wright, Willow Shields, Jena Malone, Elden Henson, Wes Chatham, Patina Miller, Stanley Tucci ja Paula Malcomson
Genre: toiminta, scifi, jännitys
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 12

Suzanne Collinsin menestyskirjoihin perustuvat elokuvat Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) ja Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) olivat suuria hittejä, joten myös kirjasarjan päätösosa päätettiin tehdä elokuvamuotoon. Harry Potteria (2001-2011) ja Twilightia (2008-2012) kopioiden tekijät päättivät jakaa päätöskirjan kahdeksi elokuvaksi ja molempien osien kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2013. Huipennuksen ensimmäinen osa Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1) ilmestyi teattereihin marraskuussa 2014 ja vuotta myöhemmin ensi-iltansa sai Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2. Sarjan edellinen osa oli kuitenkin osoittautunut monille niin tarpeettomaksi väliosaksi, ettei ihmisiä enää samalla lailla kiinnostanut koko elokuvasarja. Niinpä Matkijanärhi, osa 2 olikin sarjan huonoiten menestynyt elokuva, vaikka tienasikin mojovat 650 miljoonaa dollaria. Itse en käynyt katsomassa Matkijanärhi, osa 1:ä teattereissa, sillä en välittänyt "Matkijanärhi"-kirjasta ("Mockingjay" - 2010). Katsoinkin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. En siis erityisemmin odottanut sarjan päätösosaa, mutta päätin kuitenkin käydä katsomassa sen heti ensi-iltana. Leffa osoittautui positiiviseksi kokemukseksi ja ostinkin sen hyllyyni heti, kun Blu-ray saapui kauppoihin. En kuitenkaan ole koskaan katsonut leffaa toistamiseen, vaikka olenkin muutaman vuoden ajan pohtinut sarjan uudelleenkatselua, etenkin nykyään, kun kirjoitan elokuva-arvosteluja. Vasta kesällä 2018 katsoin sarjan avausosan ja koska pidin sitä todella hyvänä, katsoin seuraavana päivänä Vihan liekit, sitä seuraavana Matkijanärhi, osa 1:n ja parin päivän päästä huipensin sarjan katsomalla Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2:n.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Nälkäpeli, Nälkäpeli - Vihan liekit ja Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1!

Katniss Everdeen lähtee pienen kapinallisjoukon kanssa Capitoliin päättääkseen sodan tappamalla pahan presidentti Snow'n.

Jennifer Lawrence näyttelee Katniss Everdeeniä viimeistä kertaa ja hoitaa homman kunniakkaasti. Edellisessä osassa Lawrencen työksi jäi lähinnä harmitella kaikkea, kun taas tässä Katniss päättää vihdoin ottaa Panemin kohtalon omiin käsiinsä ja lähtee tekemään sankaritekoja. Lawrence onnistuu olemaan vaikuttava jousipyssynsä kanssa ja onkin ollut erittäin kiinnostavaa seurata Katnissin matkaa köyhästä tytöstä kansan ylistämäksi legendaksi.
     Edellisessä elokuvassa Josh Hutchersonin näyttelemä Peeta Mellark osoittautui Capitolin aivopesemäksi, kun hahmo yritti tappaa Katnissin. Tässä hahmon synkempää puolta käsitellään oivallisesti ja vaikka hänet saadaan rauhoittumaan, tuo Peeta pientä lisäjännitettä, kun ei voi tietää, milloin hän seuraavan kerran muuttuukin liittolaisesta vastustajaksi. Peetan kehityskaari läpi leffan on mainio ja Hutcherson tekee kelpo työtä läpi leffan.
     Sen sijaan Liam Hemsworth ei vieläkään vakuuta Galena. Vaikka Galekin lähtee taistoon mukaan, ei hän silti ole kiinnostava hahmo. Hän yrittää edelleen saada Katnissia itselleen, mutta kun ottaa huomioon, kuinka Katniss puhuu yhä Peetasta kaiken aikaa, ei katsojalle voi koskaan jäädä epäselväksi, että Gale joutuu tyytymään osaansa kolmantena pyöränä. Eikä mikään ihme, kun Hemsworthilta ei löydy lainkaan karismaa. Katsojana välittää hänen kohtalostaan ihan yhtä vähän kuin kapinallisjoukon uusista hahmoista, joiden nimi mainitaan ehkä kerran. Ennalta-arvattavasti kuolevien tyyppien ja pääkolmikon lisäksi Capitoliin lähtevät myös vanha Nälkäpeli-voittaja Finnick (Sam Claflin ei pääse tarpeeksi esille), edellisestä osasta tuttu kuvaustiimi Cressida (Natalie Dormer), Castor (Wes Chatham), Messalla (Evan Ross) ja mykkä Pollux (Elden Henson), sekä oikein mukava eversti Boggs (mahtava Mahershala Ali) ja uusi hahmo luutnantti Jackson (Michelle Forbes).
     Muutkin tutut hahmot palaavat viimeistä kertaa sarjaan. Woody Harrelsonin Haymitch ja Elizabeth Banksin hauska Effie ovat kuitenkin pahasti alikäytettyjä, puhumattakaan Stanley Tuccin esittämästä juontaja Caesarista, josta on kadonnut kaikki energia ja joka esiintyy vain yhdessä tai kahdessa televisiolähetyksessä. Kuvausten aikana menehtyneen Philip Seymour Hoffmanin esittämän Plutarchin rooli on ymmärrettävästi aika pieni. Julianne Mooren näyttelemä kapinaliiton johtaja, presidentti Coin pääsee kuitenkin jälleen isoon rooliin ja vaikka Mooresta löytyy tiettyä arvokkuutta, minkä rooli vaatii, ei Coin ole vieläkään pidettävä hahmo. Tekniikkanero Beetee (Jeffrey Wright) ja tympeä Johanna (Jena Malone) nähdään myös, mutta pienissä osissa.
     Edellisen osan tavoin tämänkin filmin parhaaksi näyttelijäksi osoittautuu Donald Sutherland, jonka tulkitsema presidentti Snow osoittaa hienosti uusia puolia itsestään. Hahmon julmuus ja säälimättömyys ovat yhä tallella, mutta Snow osoittaa olevansa hieman enemmänkin kuin yksiulotteinen roisto. Yksi parhaista kohtauksista elokuvassa onkin, kun presidentti Snow paljastaa tämän puolen itsestään Katnissille.

Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2:n ensimmäinen vartti on aika lailla samanlaista meininkiä kuin pitkästyttävä Matkijanärhi, osa 1. Mitään erityisen mielenkiintoista ei tapahdu ja tarina junnaa paikallaan. Alkupäässä nähdään tosin iloisempi hetki, mikä on yksi koko leffasarjan onnellisimmista ja erottuu siten edukseen. Kuitenkin vasta kun Katniss päättää lähteä Capitoliin presidenttimetsästykseen, koko Matkijanärhi-tarina pääsee vihdoin käyntiin. Myös tähän tungetaan mukaan tylsää propagandakuviota, mitä edellinen oli täynnä ärsyttävyyteen asti, mutta muuten Osa 2 on huomattavasti edellistä osaa viihdyttävämpi. Tästä huolimatta sarjan huipennusosakin jää pahasti kahden ensimmäisen Nälkäpeli -leffan jalkoihin. Elokuvassa yritetään luoda uusi Nälkäpeli sillä, että jotenkin mysteerisesti pelintekijät ovat yhtäkkiä kyenneet täyttämään Capitolin ansoilla, jotka aiheuttavat päänvaivaa hyökkääville kapinallisille. Ainoa selitys, minkä leffa antaa sille, että kokonainen kaupunki on hetkessä muutettu surmanloukuksi, on tulevaisuuden siisti teknologia. Katsojan täytyy vain hyväksyä, että tähän on pystytty, sillä muuten leffan viihdyttävistä puolista on vaikea nauttia.

Vaikka nämä ansoitukset tekevätkin elokuvasta edellistä osaa viihdyttävämmän, saavat ne leffan tuntumaan videopelimäiseltä tasohyppelyltä. Yksi ansa on yksi taso, mikä hahmojen eli pelaajien täytyy päästä läpi, jotta pääsee seuraavalle, hieman vaativammalle tasolle. Aluksi täytyy selvitä yksinkertaisista liekinheittimistä ja konetuliaseista, mutta kun pelissä pääsee pidemmälle, muuttuvat vastukset paljon vaarallisemmiksi. Esimerkiksi kohtaus synkissä tunneleissa, missä kapinallisten kimppuun hyökätään, on jännittävyytensä ansiosta leffan paras toimintajakso. Kuitenkin sen sijaan, että peli etenisi viimeiselle tasolle, missä vastaan tulee se kaikista pahin vastustaja, tasohyppelymeininki vain katkeaa kuin seinään ja niin katkeaa myös leffan viihdyttävyys. Elokuva nostattaa hyvin tunnelmaansa eri ansakohtausten kautta ja katsojana jännittää, pääseekö Katniss toteuttamaan suunnitelmansa, mutta sitten koko nostatus unohdetaan ja koko homma ratkaistaan todella tylsällä tavalla. Ärsyttävintä tässä on, ettei Katnissin ja kapinallisjoukon seikkailuilla ansoitetussa Capitolissa ole mitään merkitystä lopputuloksen kannalta. He olisivat voineet jäädä tukikohtaan ja leffa päättyisi täysin samalla tavalla. Näin elokuva johtaa katsojia pahasti harhaan, eikä todellakaan hyvällä tavalla.

Sen lisäksi, että Panemin kohtalo ratkaistaan ihan liian helposti, on leffaa vielä jäljellä noin puoli tuntia... miksi?! Loppupäässä filmi palaa siihen samaan pitkäveteisyyteen kuin Matkijanärhi, osa 1. Siitä löytyy pari mainiota kohtausta, mutta suurimmaksi osaksi loppua on vain venytetty täysin turhaan. Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluussa (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003) pitkä loppu tarkoitti sitä, että katsojille näytetään, mihin sen sarjan maailma oli menossa ja mitä rakkaille hahmoille lopulta tapahtuu. Matkijanärhi, osa 2:n loppu sen sijaan käyttää aikaa siihen, että hahmot käyvät laiskoja keskusteluja ja ihan vain laahustavat hitaasti ympäriinsä. Itse ainakin olisin kovasti halunnut tietää, mitä esimerkiksi Caesarille käy, sillä Tucci teki hahmosta niin pidettävän. Näistä asioista ei kuitenkaan voi syyttää tekijöitä, vaan kirjailija Suzanne Collinsia. Kirjan lukeneena tiedän, että se on ihan samalla lailla pitkäveteinen ja antiklimaattinen päätösosa hienosti alkaneelle sarjalle. Jos Collinsin kirja olisi parempi ja mielenkiintoisempi, olisivat nämä kaksi leffaakin. Elokuvantekijöitä voi vain syyttää siitä, että he päättivät jakaa tylsän kirjan kahtia, jolloin elokuvat ovat täynnä tarpeetonta täytettä. Yhtenä leffana Matkijanärhi olisi varmasti parempi, vaikka se sisältäisi silti samoja ongelmia.

Kaikesta tästä huolimatta Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 ei ole kuitenkaan huono elokuva. Ei se ole heikkokaan kuten Osa 1, vaan tiettyjen hyvien puoliensa ansiosta se nousee ihan kelpo seikkailuksi. Viihdyttävien toimintakohtausten lisäksi elokuva esittelee erinomaisen kysymyksen siitä, onko olemassa rajaa, minkä ylittäessä kapinaliitto muuttuu samanlaiseksi kuin vastustajansa Capitol? Mitä jos tarinan sankarit eivät olekaan yhtään sen parempia kuin vihollisensa? Yhdessä kohtaa kapinan johtajat pohtivat, että jos he voittavat taiston, pitäisikö heidän järjestää Capitolin lapsista koostuva Nälkäpeli kostoksi, jolloin he muuttuisivat yhtä pahoiksi kuin Capitol. Tämä kysymys johtaa erittäin mielenkiintoiseen loppuratkaisuun, mutta siitä huolimatta leffa on kuitenkin pettymys, kun miettii, miten hyvää tarinan ja panosten rakentamista kaksi ensimmäistä Nälkäpeliä tekivät. Enkä enää ihmettele yhtään, miksen ole aikoihin katsonut näitä elokuvia uudestaan. Siinä, missä Nälkäpeli ja Vihan liekit saivat katsojan haluamaan lisää, ei kumpikaan Matkijanärhi-leffoista synnytä halua palata takaisin sarjan pariin. Ehdin jo innoissani pohtia lukevani kirjat uudestaan ja katsovani Blu-ray -julkaisujen sisältämät usean tunnin dokumentit leffojen teosta, mutta tämän uneliaasti päättyvän elokuvan jälkeen kadotin jälleen mielenkiintoni sarjaa kohtaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa kahden edellisen osan tavoin Francis Lawrence. Hän onnistuu luomaan hyvää tunnelmaa, muttei edes hänkään löydä kunnon syitä jakaa tarina kahtia. Tämän lisäksi kun käsikirjoitusta on ollut työstämässä edellisen osan kirjoittajakaksikko Danny Strong ja Peter Craig, on lopputulos tietty täynnä täytekohtauksia, jotta leffa kestäisi vaaditut kaksi tuntia. Leikkauksessa leffaa saisi helposti tiivistettyä parillakin kymmenellä minuutilla. Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 on kuitenkin taidokkaasti kuvattu, hienosti lavastettu, hyvin puvustettu ja yhtä Tigris-hahmoa (Eugenie Bondurant) lukuunottamatta mainiosti maskeerattu. Visuaaliset tehosteet ovat sarjan parhaimmistoa, minkä lisäksi leffan äänimaailma on oivallisesti rakennettu. Etenkin synkkien tunnelien jännittävät ääniefektit ovat hyvin toteutetut. Siellä myös valaisu on parhaimmillaan. Musiikista vastaa jälleen James Newton Howard, jonka sävellykset sopivat leffaan, mutteivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 on edellistä osaa parempi ja viihdyttävämpi teos, mutta on silti pettymys sarjan alkupään tekemän nostatuksen jälkeen. Asiat tuntuvat ratkeavan liian helposti, eikä viimeinen puolituntinen tunnu kaikessa tyhjäkäynnissään tarpeeksi eeppiseltä lopetukselta sarjalle. Leffasta löytyy onneksi pitkä videopelimäinen osio, jossa hahmot seikkailevat Capitolissa jännittävien ansojen keskellä. Onkin harmi, että myös tämä onnistutaan melkein pilaamaan, kun koko seikkailulla ei ole osaa lopputuloksen kannalta. Filmistä saisi helposti leikattua pitkiä pätkiä pois, jolloin kokonaisuus tuntuisi paremmalta paketilta. Hemsworthia lukuunottamatta näyttelijät tekevät hyvää työtä sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa. On suuri sääli, että ohjaaja Francis Lawrence vaikutti kadottaneensa sen innostuksen sarjaa kohtaan, mikä häneltä löytyi Nälkäpeli - Vihan liekkien aikana. Jos innostuit sarjan edellisistä osista, niin kannattaa katsoa myös Matkijanärhi, osa 2, tosin sillä varoituksella, että huipennus voi helposti tuottaa pettymyksen. Ei leffa huono ole, mutta Suzanne Collinsin aloittama tarina olisi ansainnut selkeästi paremman lopun. Huomattavan parannuksen olisi tehnyt jo se, jos Collinsin kirjaa ei olisi koskaan jaettu kahdeksi elokuvaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games: Mockingjay - Part 2, 2015, Lionsgate, Color Force, Studio Babelsberg

Arvostelu: Aladdin (2019)

ALADDIN

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Mena Massoud, Will Smith, Naomi Scott, Marwan Kenzari, Navid Negahban, Nasim Pedrad, Numan Acar, Alan Tudyk ja Billy Magnussen
Genre: seikkailu, fantasia, musikaali, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 7

Aladdin on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1992, mikä taas perustuu arabialaiseen satuun 1700-luvulta. 2000-luvun aikana Disney on innostunut tekemään uusia versioita vanhoista piirroselokuvistaan. Kun vuoden 2010 Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland) osoittautui isoksi hitiksi, yhtiö huomasi, että ihmisiä voisi kiinnostaa uudet näkemykset tutuista leffoista ja viime vuosien aikana onkin ilmestynyt leffoja, kuten Cinderella - Tuhkimon tarina (Cinderella - 2015), Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016), Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 2017), sekä uusimpana aiemmin tänä vuonna ensi-iltansa saanut Dumbo (2019). Aladdin on yksi Disneyn suosituimmista leffoista, joten olikin vain ajan kysymys, kun siitäkin tehtäisiin uusi versio. Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2016 ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2017. Itse ilahduin, kun kuulin leffasta, sillä vanha Aladdin on yksi Disney-suosikeistani. Vähitellen innostukseni on kuitenkin hiipunut. Aluksi elokuvan ohjaaja Guy Ritchie tuotti suuren pettymyksen parin vuoden takaisella King Arthur: Legend of the Sword -fantasiallaan (2017), minkä jälkeen Aladdinin trailerit eivät ole tehneet kovin kummoista vaikutusta. Yritin kuitenkin pysyä mahdollisimman avoimin mielin, kun menin katsomaan Aladdinia lehdistönäytökseen yhdessä leffahullu-ystäväni kanssa.

Kauan sitten Agraban kaupungissa nuori varas Aladdin päätyy elämänsä seikkailuun, kun hänet huijataan hakemaan Ihmeiden onkalosta myyttinen taikalamppu. Lampussa asustaa henki, jolla on mahti toteuttaa löytäjänsä kolme toivetta.

Varastelevana Aladdinina nähdään Mena Massoud, joka oli tätä ennen tehnyt lähinnä pieniä rooleja parissa elokuvassa ja muutamissa televisiosarjoissa. Massoud osoittautuu onneksi mainioksi valinnaksi ja hänestä löytyy oikeaa vekkulimaisuutta, mutta samalla myös hyväsydämisyyttä, mitä rooli vaatii. Aladdin elää Agraban kaduilla Abu-apinan kanssa ja joutuu jatkuvasti ongelmiin vartijoiden kanssa. Animaation tavoin hahmosta alkaa pitämään aika lailla heti ja on mielenkiintoista lähteä kokemaan tuttu seikkailu Massoudin tähdittämänä.
     Agraban prinsessa Jasminea näyttelee Naomi Scott, joka toimii vielä Massoudia paremmin roolissaan. Scott onnistuu tuomaan mukaan arvokkuutta ja pystyy tekemään prinsessahahmostaan oikealla tavalla jääräpään, ilman että hän tuntuu koskaan hemmotellulta kakaralta. Näin 2010-luvulla Jasminea tietty käsitellään eri tavalla kuin alkuperäisessä animaatiossa ja hän osoittaa esimerkiksi aiempaa enemmän halua johtaa Agrabaa, koska uskoo olevansa oikeudenmukainen, mutta kansaa rakastava hallitsija. Mistään avuttomasta neidosta ei siis todellakaan ole kyse ja tekijät ovat saaneet prinsessasta hieman syvällisemmän ja kiinnostavamman tapauksen kuin animaatiossa.
     Etukäteen monet kauhistelivat Will Smithin roolitusta lampun hengeksi - etenkin kun hän joutuisi astumaan Robin Williamsin valtaviin saappaisiin, joka teki aikoinaan legendaarisen suorituksen lampun hengen äänenä. Lampun henki on tässäkin osassa isosti esillä ja hänen on tarkoitus varastaa show useassa kohtauksessa, ja jos Smithin suoritus ei toimisi, vaikuttaisi se erittäin huonolla tavalla itse leffan toimivuuteen. Onneksi Smith kuitenkin toimii. Ainakin suurimmaksi osaksi. Joskus hänen yliampuva esiintymisensä pistää katsojan pyörittelemään silmiään, mutta pääasiassa hän on tarvittava piristysruiske muuten aika huumorittomaan filmiin. Smithin on helppo varastaa show, kun hänen vastanäyttelijöinään toimii Massoudin ja Scottin kaltaisia pienempiä nimiä.

Valitettavasti elokuvan pahishahmo, häijy sulttaanin neuvonantaja Jafar tuottaa suuren pettymyksen ja tämä johtuu täysin väärästä näyttelijävalinnasta. Marwan Kenzari jää pahasti kauas animaation julmasta ja karmivasta, mutta aivan mahtavasta Jafarista ja hänen tulkintansa hahmosta on valitettavasti todella laimea. Hän ei ole koskaan tarpeeksi kiero, tarpeeksi häijy tai lainkaan uhkaava. Tämä on todella suuri pettymys itselleni, sillä Jafar on ehdottomasti yksi suosikkipahiksistani Disneyn animaatioissa ja harmillisesti Kenzarin kohdalla käy juuri niin, että koska hän ei toimi, koko elokuvasta romahtaa tärkeä osa.
     Elokuvassa nähdään myös Navid Negahban prinsessa Jasminen isänä eli sulttaanina, joka ei valitettavasti ole millään lailla se hassu hahmo kuin animaatiossa, Nasim Pedrad prinsessa Jasminen hovineito Daliana, joka saa yllättävänkin paljon ruutuaikaa, sekä Billy Magnussen Jasminea kosiskelevana prinssi Andersina, joka on todella myötähäpeällinen lisäys. Jafarin uskollisen papukaijan äänenä kuullaan Disneyn 2010-luvun vakioääni Alan Tudyk ja mukana ovat tietty myös persoonallinen taikamatto, jolla Aladdin lentää seikkailemaan, sekä prinsessa Jasminen tiikeri Rajah.

Kuten trailereista oli pääteltävissä, uusi Aladdin-elokuva ei tuo paljoa uutta pöytään, vaan se on aika pitkälti pelkkä toisinto animaatiosta, tällä kertaa oikeiden näyttelijöiden, lavasteiden, asujen ja digiefektien kera. Mukana on pieniä lisäyksiä, kuten prinsessa Jasminen hovineito, joilla puolentoista tunnin animaatio on saatu venytettyä hieman yli kaksituntiseksi näytellyksi elokuvaksi, mutta tarina on täysin sama, joten jos on nähnyt Disneyn animaation, ei tämä tarjoa lainkaan yllätyksiä. Lopulta itseäni jäi jopa harmittamaan, ettei elokuva kertaakaan tarjonnut minulle vau-elämystä, että "oho, he tekivätkin tuon tuolla tavalla, aika hienoa!" Suunnilleen puolet kohtauksista siirtyy menevästi animaatiosta näyteltyyn versioon, mutta toinen puolikas saa vain jatkuvasti miettimään, kuinka paljon paremmin tämä oli tehty animaatiossa. Kenellekään ei varmasti tule yllätyksenä, ettei kyseessä ole läheskään yhtä hyvä filmi kuin alkuperäinen animaatio, mikä kuuluu itselläni kymmenen suosikki Disney-leffani joukkoon.

Jos alkuperäisen animaation on nähnyt, on tätä elokuvaa lähes mahdotonta katsoa ilman, että kahta teosta vertaa jatkuvasti toisiinsa. Silti tärkein kysymys kuuluu, että onko uusi Aladdin hyvä elokuva omillaan? Noh, on ja ei. Kyseessä on täysin sujuvasti katsottava koko perheen seikkailu, mikä onnistuu viihdyttämään useassa kohtaa, tarjoaa hieman jännitystä, suloista romantiikka ja muutamat hyvät naurut. Samalla kyseessä on myös hieman ylipitkä teos, minkä aikana huomaa haukottelevansa useampaankin otteeseen ja jolla tuntuu kestävän oudon kauan, ennen kuin edes päästään Ihmeiden onkaloon ja tarina lähtee kunnolla käyntiin. Osa vitseistä menee myös pahasti vikaan ja myötähäpeä iskee väärissä kohdissa. Pääpahiksen mitäänsanomattomuus on iso ongelma ja etenkin lopputaistelun aikana Kenzarin onneton esitys pistää katsojan toivomaan, että leffa osaisi jo viedä tarinansa päätökseen. Koska olen nähnyt alkuperäisen animaation, minun on vaikea sanoa, toimiiko uusi Aladdin täysin itsenäisenä fantasialeffana. Kenties joillekin katsojista, mutta monet niistäkin, jotka eivät ole animaatiota nähneet, voivat varmasti huomata, että tämä on lähinnä vanhan kierrätystä nostalgiannälkäisten katsojien kalastelun toivossa, eikä elokuvan olemassaololle ole oikein muuta perustetta kuin Disneyn rikastuttaminen. Vaikka Aladdin on lopulta hieman parempi kuin uusi Dumbo, oli Dumbossa sentään enemmän uusia ideoita ja perustetta sille, miksi tarina täytyi kertoa uusiksi.

Alkuperäisen animaation tavoin myös uusi Aladdin on musikaali ja laulut ovat tietty samat kuin animaatiossa. Itse asiassa niiden lisäksi mukaan on kirjoitettu pari uutta kappaletta prinsessa Jasminelle, jolla ei ollut ainuttakaan soololaulua animaatiossa. Uudet laulut ovat kuitenkin tyylillisesti oudon erilaiset elokuvan muista kappaleista, jolloin on täysin selvää, että ne kirjoitettiin yli 20 vuotta vanhojen jälkeen. Toisaalta ne eivät kuitenkaan haittaa erityisemmin, sillä Scottilla on todella hyvä lauluääni. Vanhojen kappaleiden uusia sovituksia on hauska kuulla ja esimerkiksi mahtipontinen "Prince Ali" -laulu onnistui nostamaan ihoni kananlihalle. Myös hengen laulama "Friend Like Me" nostaa hymyn huulille energisyydellään - vaikka se pistääkin kohottelemaan kulmia, kun henki alkaa beatboxaamaan - ja "A Whole New World" on aina yhtä mahtava. Sen sijaan aloitushoilotus "Arabian Nights" ei ole tarvittavan hieno tapa kuljettaa katsoja Agrabaan. Ehdottomasti heikointa musikaalipuolella on Aladdinin laulama "One Jump Ahead", sillä se tuntuu olevan mukana pakotetusti. Kappale alkaa oudon kömpelösti, eikä itse musikaalinumero ole kovin hyvin toteutettu. Vaikka Massoud toimii muuten Aladdinina, hänelle näyttää tuottavan vaikeuksia laulaa ja esiintyä samanaikaisesti. Kyseessä on yksi niistä hetkistä, jotka katsoja toivoisi olevan nopeammin ohi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Guy Ritchie, joka tekee tässä uransa ensimmäisen oikeasti lapsiystävällisen filmin. Rikoskomedioista fantasian pariin siirtyneen Ritchien kannattaisi kuitenkin miettiä uravalintojaan uusiksi, sillä Aladdin ei ole kovin paljoa parempi kuin parin vuoden takainen ankean harmaa King Arthur: Legend of the Sword. En voi muuta kuin ihmetellä, miksei Ritchie vain voi tehdä kolmatta Sherlock Holmesia... Tässä Ritchie kokee ongelmia pitäessään tunnelmaa kasassa ja pyörittäessään isoja musikaalinumeroita. Hän on myös käsikirjoittanut filmin yhdessä John Augustin kanssa. Kaksikko on vain ottanut animaation käsikirjoituksen ja lisäillyt sinne asioita pidentääkseen kestoa. Elokuvan tekninen puoli on pääasiassa kunnossa, jos tiivistämistä vaativaa leikkausta ei lasketa mukaan. Aladdin on hyvin kuvattu ja taidokkaasti valaistu. Lavasteet ja asut ovat tietty upeasti toteutetut ja kaikesta huokuu vahva Disney-henki. Tehosteetkin toimivat mainiosti ja jopa etukäteen kammoksittu henki näyttää itse elokuvassa yllättävänkin hyvältä. Aluksi sininen Will Smith vaatii pientä totuttelua, mutta ei aikaakaan, kun itse olin jo päässyt alkuhämmästyksen yli. Abu-apina ja Rajah-tiikeri ovat vaikuttavimmat efektiluomukset. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu tehosteista Alan Menkenin tuttuihin musiikkeihin asti, joihin on kuitenkin tuotu joitain mielenkiintoisia lisäyksiä.

Yhteenveto: Uusi Aladdin on harmillisen keskinkertainen uusinta fantastisesta animaatiosta, mutta kyllä sitä pääasiassa ihan mielellään katsoo. Elokuva on usein viihdyttävä, mutta samalla se on myös paikoitellen pitkäveteinen. Leffa tarjoaa muutamat naurut, mutta siinä on paljon vitsejä, jotka eivät toimi ollenkaan. Erityistä jännitystä elokuvaan ei ole onnistuttu luomaan, sillä pääpahis Jafaria näyttelevä Marwan Kenzari on täysin väärä henkilö rooliinsa. Kenzari tekee yhdestä Disneyn parhaimmista vihollisista surullisen laimean tapauksen. Pituutta leffalle on yritetty vääntää mm. parilla uudella hahmolla ja prinsessa Jasminen uusilla lauluilla, ja paikoitellen lisäykset toimivat ihan hyvin. Vanhat tutut musikaalinumerot tuntuvat välillä hieman pakotetuilta, mutta "Friend Like Me", "Prince Ali" ja "A Whole New World" on saatu istutettua mukaan mainiosti. Mena Massoud ja Naomi Scott pärjäävät oivallisesti Aladdinina ja Jasminena, ja Will Smith pääsee yllättämään hengen roolissa. Visuaalisesti filmi on tyylikkäästi toteutettu, mutta muuten se kaipaisi viilausta vähän sieltä sun täältä. Lopputuloksena on ihan kiva koko perheen seikkailu, jonka olemassaolon unohtaa kuitenkin hyvin nopeasti sen näkemisen jälkeen. Jos pitää alkuperäisestä Aladdin-animaatiosta, voi tämän uudenkin version vilkaista, mutta sillä varauksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä elokuva. Teatteriin asti tämän takia ei kuitenkaan tarvitse raahautua, vaan voi ihan rauhassa odottaa, että Aladdin ilmestyy vaikkapa Disneyn tulevaan striimipalveluun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Aladdin, 2019, Walt Disney Pictures, Lin Pictures, Rideback, Marc Platt Productions

Arvostelu: Kunniattomat paskiaiset (Inglourious Basterds - 2009)

KUNNIATTOMAT PASKIAISET

INGLOURIOUS BASTERDS

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Brad Pitt, Mélanie Laurent, Christoph Waltz, Eli Roth, Daniel Brühl, Diane Kruger, Til Schweiger, B. J. Novak, Michael Fassbender, August Diehl, Sylvester Groth, Martin Wuttke, Mike Myers, Jacky Ido, Omar Doom, Denis Ménochet, Harvey Keitel ja Samuel L. Jackson
Genre: draama, sota
Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16

Kunniattomat paskiaiset on ohjaaja Quentin Tarantinon seitsemäs elokuva - kuudes, jos Kill Bill: Volume 1 (2003) ja Kill Bill: Volume 2 (2004) lasketaankin vain yhdeksi elokuvaksi ja kahdeksas, jos otetaan huomioon Tarantinon ensimmäinen teos, viimeistelemätön ja osittain tuhoutunut "My Best Friend's Birthday". Tarantino keksi idean Kunniattomiin paskiaisiin jo 1998, mutta kun tarina alkoi vain laajentua entisestään käsikirjoitusvaiheessa, ei hän keksinyt hyvää lopetusta elokuvalle ja jätti projektin rauhaan keskittyäkseen muihin elokuviin. Tarantino kuitenkin vähän väliä palasi tekstin pariin, sillä hän oli niin innoissaan leffasta ja piti sitä jopa parhaana kirjoituksenaan. Tarinan paisuessa hän pohti jopa muokkaavansa siitä minisarjan. Kun hän oli saanut viimeisteltyä Death Proof -elokuvan (2007), hän päätti uppoutua vanhaan ideaansa oikein kunnolla ja saada sen viimeisteltyä. Lopulta Tarantino sai tekstinsä valmiiksi ja alkoi työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2008 ja lopulta Kunniattomat paskiaiset sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2009, tasan kymmenen vuotta sitten, missä se sai lähes 10 minuuttia kestävät suosionosoitukset. Suomeen leffa saapui vasta syyskuussa. Elokuva oli siihen mennessä Tarantinon uran isoin hitti ja se voitti suurimmaksi osaksi kriitikot puolelleen. Leffa voitti ja oli ehdolla useista palkinnoista, mm. kahdeksasta Oscar-palkinnosta (esim. paras elokuva, paras ohjaus, paras alkuperäiskäsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosapystin. Itse näin Kunniattomat paskiaiset kesällä 2013 tätini kanssa, joka halusi näyttää minulle hieman erilaisen elokuvan. Ihastuin filmiin ensiminuuteista lähtien ja pidin sitä aivan huikeana teoksena. Olen kuitenkin katsonut sen vain kerran uudestaan, mistä on kulunut jo nelisen vuotta. Olen pitkään pohtinut elokuvan uudelleenkatselua, ja kun huomasin filmin täyttävän 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan jälleen ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1944 joukko "Paskiaisiksi" kutsuttuja juutalaisamerikkalaisia sotilaita matkaa Ranskaan tappamaan natseja. Samalla elokuvateatteria pyörittävä neiti Mimieux keksii keinon kostaa kuolleen perheensä puolesta.

Natseja metsästävien "Paskiaisten" johtajana, luutnantti Aldo Rainena nähdään Brad Pitt, joka tekee tässä elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista. Pitt on aivan huikea rentona, mutta määrätietoisena johtohahmona ja pääsee pitämään hauskaa Aldon vahvan aksentin kanssa. Hahmon tapa puhua tarjoaa useat naurut ja tätä vain vahvistaa Pittin tyyli näytellä hahmoaan. Aldon taustoja ei erityisemmin lähdetä avaamaan, mutta silti katsoja saa hyvän käsityksen siitä, millainen tyyppi hän on. Muita "Paskiaisia" Aldon lisäksi ovat pesäpallomailalla natseja hakkaava Donny "Karhujuutalainen" Donowitz (kauhuohjaaja Eli Roth), Hugo Stiglitz (Til Schweiger), Smithson Utivich (B. J. Novak), sekä pienikokoinen Ulmer (Omar Doom). Jokainen hahmoista saa jossain kohtaa leffaa hetkensä loistaa jollain tapaa. Joukkona "Paskiaisista" on tehty aikamoinen tiimi, jonka tehtävän suorittamista katsoja haluaa innokkaasti seurata.
     Mélanie Laurent näyttelee juutalaisneiti Mimieuxia, jonka perheen natsit ovat tappaneet ja joka nyt odottaa tilaisuuttaan kostaa. Katsoja huomaa välittömästi olevansa Mimieuxin puolella ja on jännittävää nähdä, millaisia juonia hän kehittelee. Laurent on nappivalinta rooliinsa ja hän tuo upeasti esille hahmon kokeman tuskan ja vihan.

Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Christoph Waltz, joka nappasi roolisuorituksestaan näyttelijäpalkinnon mm. Oscareissa, Golden Globesissa, Cannesin elokuvajuhlilla ja BAFTA-gaalassa. Waltz näyttelee julmaa natsieverstiä Hans Landaa, joka on hahmona aivan hirveä. Landasta onnistutaan luomaan epämiellyttävä ja ahdistava tapaus heti ensikohtauksessaan, ja leffan aikana hän jatkaa inhottavuuden osoittamista. Ja Waltz on aivan mielettömän hyvä osassaan; todellakin palkintojen arvoinen suoritus! Hän onnistuu luomaan hahmostaan niin vastenmielisen lieron että hieman hupaisankin tapauksen, kun tämä yrittää tehdä vaikeista tilanteista hieman rennompia. Waltzin tapa puhua, sekä hänen ilmeensä ja eleensä ovat hiottu täydellisiksi ja hänen fantastinen suorituksensa jääkin lähes päällimmäisenä mieleen elokuvan päätyttyä.
     Leffassa nähdään myös iso joukko muita hahmoja. Nykyään iso Hollywood-stara, mutta vielä 2009 aika tuntematon heppu Michael Fassbender näyttelee natsiksi soluttautunutta brittivakoojaa, joka saa käskynsä Mike Myersin esittämältä komentajalta. Kotimaassaan Saksassa iso tähti Daniel Brühl pääsee näyttelemään hieman meta-tasolla, sillä hänen hahmonsakin, Fredrick Zoller, on Saksassa juhlittu sotasankari, joka on päässyt näyttelemään elokuvassa. Myös Diane Kruger esittää saksalaisnäyttelijää, hienostunutta Bridget von Hammersmarkia, kun taas Sylvester Groth näyttelee tosielämän Joseph Goebbelsia, joka teki sotapropagandafilmejä natseille. Jacky Ido nähdään neiti Mimieuxin assistenttina elokuvateatterilla ja August Diehl taas esittää epämiellyttävää natsimajuria. Natsien johtajana, Adolf Hitlerinä nähdään Martin Wuttke, joka pääsee oikein kunnolla eläytymään huutavan ja katalan diktaattorin rooliin. Kaikki näyttelijät ovat todella mainioita osissaan, etenkin Brühl, joka sopii osaansa kuin valettu. Shrek- (2001-2010) ja Austin Powers -leffoista (1997-2002) tuttua Myersia on hauska nähdä todella erilaisessa roolissa kuin yleensä, ja Fassbenderin kohtauksissa on huvittavaa miettiä, että eipä hän tainnut tietää, millainen kuuluisuus hänestä muutaman vuoden päästä tulisi.
     Quentin Tarantinon tuttuun tyyliin ohjaaja tekee cameon jos toisenkin leffassa, minkä lisäksi hän on kutsunut mukaan pari ystäväänsä, jotka ovat esiintyneet hänen muissa elokuvissaan.

Ensimmäisenä Kunniattomista paskiaisista pitää tietää, että vaikka sen tapahtumat sijoittuvatkin toiseen maailmansotaan, ei elokuva kerro historiallista tositarinaa, vaan omaa fantasiaansa siitä, miten sodan kulku olisi voinut mennä. Toiseksi on hyvä tietää, että vaikka toinen maailmansota onkin isosti esillä, ei kyseessä ole sotaelokuva. Ammuskelua leffasta kyllä löytyy - Tarantinon tyyliin erittäin brutaalia ja veristä ammuskelua - mutta kunnon sotakohtauksia ei mukana ole. Elokuvaa on itse asiassa hyvin vaikea sulloa mihinkään tiettyyn genreen. Siinä on toimintaa, mutta lopulta liian vähän, että se olisi toimintaelokuva. Mukana on myös romantiikkaa ja mustaa huumoria, mutta leffaa on vaikea kutsua romanttiseksi filmiksi tai komediaksi. Elokuva kallistuu vahvasti draaman puolelle useiden hitaiden keskustelukohtaustensa myötä, mutta samalla filmissä on niin paljon muutakin, ettei draamakaan lopulta ole oikea lajityyppi. Oikea termi onkin varmaan "Tarantino-elokuva". Kunniattomat paskiaiset on todella tarantinomainen teos monin tavoin ja minun täytyy sanoa, että olen aika samaa mieltä kuin Tarantino oli tätä elokuvaa kirjoittaessaan: kyseessä on mielestäni ohjaajan uran paras teos. Tiedän kyllä, että hän on ohjannut klassikkoasemaan jo nousseen elokuvan Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction - 1994), mutta itseäni Kunniattomat paskiaiset puhuttelee huomattavasti enemmän.

Kun sanon elokuvan olevan hyvin tarantinomainen teos, tarkoitan tietty kaikenlaisia tyylejä, mitä Tarantino usein käyttää filmeissään. Ensinnäkin mukana tosiaan on todella väkivaltaisia hetkiä, mutta elokuva ei kuitenkaan mässäile verellä, vaan kauheat kuolemat on ripoteltu juuri oikeisiin kohtiin filmin aikana. Lisäksi mukana on paljon nokkelaa ja absurdia huumoria. Kyseessä ei ole mikään hulvaton teos, mutta elokuvan aikana saa kyllä nauraa ja hymähdellä tyytyväisenä useampaankin otteeseen. Absurdius syntyy myös siitä, että Tarantino saattaa kesken kohtauksen päättää näyttää jotain hieman kummallista, mikä saattaa pysäyttää tarinan kulun kokonaan hetkeksi. Oivana esimerkkinä parissakin kohtaa kohtaus keskeytyy lyhyeksi aikaa selventääkseen jonkun hahmon menneisyyttä. Tarvitseeko leffa näitä hetkiä? Ei välttämättä, mutta olen täysin tyytyväinen, että Tarantino otti ne mukaan, sillä se vain lisäävät elokuvan kekseliäisyyttä.

Lisäksi tarantinomaisuutta löytyy paljon myös tarinasta ja tarinankerronnasta. Kosto on teemana hyvin tuttu Tarantinolle ja sitä hyödynnetään vahvasti myös tässä. Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa, sanoisinko jopa mestarillisen täydellisessä avauksessa Tarantino pääsee katsojan ihon alle ja luo upeasti jännitystä, minkä vuoksi katsoja seuraa tapahtumia hievahtumatta ensiminuuteista alkaen. Tämä avaus myös luo syyn kostolle ja katsoja on välittömästi kostajan puolella, jolloin hahmoa kannustaa koko elokuvan ajan. Itse tarina on tietty jaettu osiin, tässä tapauksessa lukuihin, aivan kuin teatteriesityksen näytöksiin. Filmissä onkin jotain hyvin teatterimaista, mikä kiehtoo itseäni valtavasti, sillä olen harrastanut teatteria neljän vuoden ajan. Jokainen luvuista sijoittuu pääasiassa yhteen tapahtumapaikkaan, jolloin luvut voisi siirtää helposti näyttämölle. Tämä myös luo luvuille jonkinlaista tarkoitusta, eivätkä ne ole mukana vain kivana lisäkikkailuna. Jokainen luvuista myös keskittyy hieman eri asiaan ja eri hahmoihin, mutta ne kuitenkin liikuttavat isompaa tarinaa eteenpäin, mikä johtaa mielestäni äärimmäisen onnistuneeseen tarinankerrontaan.

Kunniattomien paskiaisten vahvuus todella syntyy Quentin Tarantinosta ohjaajana ja käsikirjoittajana. Hän hoitaa molemmat hommat niin taiturimaisella otteella, etten voi olla ihailematta lopputulosta todella paljon. Elokuva on täynnä erinomaisesti rakennettuja ja huippuunsa hiottuja kohtauksia, mitkä vain lisäävät ja lisäävät filmin koukuttavuutta. Aloituksen lisäksi mahtava esimerkki on baarikohtaus, missä natseiksi naamioituneet "Paskiaiset" joutuvat pahaan paikkaan. Jännitystä nostatetaan vähitellen ja tilanteen epämiellyttävyys ja ahdistavuus välittyy hitaasti katsojaankin. Kaikki muu ympärillä unohtuu, kun leffa lumoaa kuin hypnoosi. Kohtauksen lopussa jännitys vedetään tappiinsa ja vasta kun ruutu menee mustaksi merkiksi luvun vaihtumisesta, katsoja voi jälleen hengähtää. Tarantino ei tee tätä vain yksittäisten kohtausten aikana, vaan koko elokuvansa kanssa. Leffa koostuu useista hitaista kohtauksista, joissa lähinnä vain keskustellaan. Mutta kun keskustelut ovat niin tarkasti luotuja ja näyteltyjä, aika menee todella nopeasti. Elokuvan kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Loppuhuipennuksessa filmi painelee menemään oikein kunnolla ja leffan lopetus meinaa saada minut taputtamaan. Vain pari kohtausta tuntuvat hieman venytetyiltä, muuten Kunniattomat paskiaiset on mestariteos.

Kyseessä on myös teknisesti mestarillinen elokuva. Filmi on todella hienosti kuvattu; elokuva on täynnä tyylikkäitä otoksia ja hauskaa kamerakikkailua. Leikkaus on läpikotaisin taidokasta ja kohtausten erikoiset katkaisut ovat nerokkaasti rytmitetyt. Valaisu on myös oivallista, minkä lisäksi näyttävät lavasteet ja tyylikkäät asut luovat hyvin toisen maailmansodan ajankuvaa. Tekoverta ei erityisemmin säästellä. Visuaalisuuksistakin löytyy paljon viittauksia vanhoihin aikoihin, esimerkiksi alku- ja lopputekstien tyyleillä. Äänimaailmakin on erittäin mainiosti rakennettu, mitä vain vahvistavat leffassa käytetyt oudon osuvat kappalevalinnat, sekä legendaarisen Ennio Morriconen sävelmät.

Yhteenveto: Kunniattomat paskiaiset on mestariteos ja omasta mielestäni Quentin Tarantinon paras elokuva! Tarantinon käsikirjoitus on nerokas - tavat, joilla hän kuljettaa tarinaa eteenpäin saavat minut innostumaan suuresti, enkä voi muuta kuin ihailla, mitä hän on tämän filmin kanssa saanut aikaiseksi. Tässä tarinan jakaminen lukuihin ei ole pelkkää tyylikikkailua, vaan jokainen luku tuntuu kertovan hieman omaa tarinaansa, yhdistyen kuitenkin samalla isompaan kokonaisuuteen. Se, että jokainen luku sijoittuu lähinnä yhteen tapahtumapaikkaan, on mielestäni äärimmäisen kiehtovaa, sillä se luo elokuvaan uniikin teatterinäytelmän kaltaisen hengen. Tarantino luokin huikealla tavalla tunnelmaa ja yhdistelee eri lajityyppejä ja ideoita luodakseen täysin omannäköisensä taideteoksen. Elokuva pistää jännittämään, minkä lisäksi siinä saa nauraa. Ammuskelukohtaukset ovat raakoja, mutta mukana on myös romantiikkaa. Toisen maailmansodan ajankuva on erinomaisesti luotu lavasteiden, pukujen ja musiikkien voimin. Näyttelijät tekevät kaikki hienoa työtä - Pitt tekee kenties koko uransa parhaan roolisuorituksen ja Christoph Waltz todella ansaitsi kaikki palkintonsa Hans Landan roolista. Mélanie Laurent ja Daniel Brühlkin ovat fantastiset osissaan. Vain pari kohtausta tuntuvat kestävän hieman liian kauan, mutta muuten Kunniattomat paskiaiset on aika lailla täydellinen teos, mitä ei voi olla ihastelematta. Suosittelenkin elokuvan katselua kaikille Tarantinon faneille, erikoisesti rakennettujen tarinoiden ystäville, sekä historiasta kiinnostuneille, vaikka leffa luokin ihan oman versionsa toisen maailmansodan kulusta.

"You know something, Utivich? I think this just might be my masterpiece."

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Inglourious Basterds, 2009, Universal Pictures, The Weinstein Company, A Band Apart, Studio Babelsberg, Visiona Romantica