Hämähäkkinaisen suudelma (Kiss of the Spider Woman - 2025) - elokuva-arvostelu

HÄMÄHÄKKINAISEN SUUDELMA

KISS OF THE SPIDER WOMAN

Ohjaus: Bill Condon

Näyttelijät: Tonatiuh, Diego Luna, Jennifer Lopez, Bruno Bichir, Josefina Scaglione, Tony Dovolani ja Aline Mayagoitia

Genre: musikaali, draama

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

Kiss of the Spider Woman, eli suomalaisittain Hämähäkkinaisen suudelma perustuu samannimiseen musikaaliesitykseen vuodelta 1992, joka puolestaan pohjautuu Manuel Puigin kirjaan Hämähäkkinaisen suudelma (El beso de la mujer araña) vuodelta 1976. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1985 tehty filmatisointi, joka oli ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että musikaaliesityksen pohjalta on tekeillä elokuvasovitus, jota tähdittää Jennifer Lopez. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Hämähäkkinaisen suudelma sai jo tammikuussa 2025 Sundancen elokuvajuhlilla. Leffaa on esitetty eri festivaaleilla, kunnes se on hiljalleen saanut teatterilevityksen ympäri maailman ja nyt elokuva on saapunut myös Suomeen. Itse en ole lukenut Puigin kirjaa tai nähnyt aiempaa elokuvasovitusta, mutta kiinnostuin silti uudesta elokuvasta. Tietämättä juuri mitään sen sisällöstä, kävin katsomassa Hämähäkkinaisen suudelman heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

1980-luvun alun Argentiina on julman hallituksen vallassa. Vastarintaan kuuluva Valentin ja homoseksuaali Luis päätyvät samaan selliin. Helpottaakseen kurjuutta Luis ryhtyy kertomaan Valentinille suosikkielokuvastaan, Hämähäkkinaisen suudelmasta. Samalla kun miehet löytävät yllättävän yhteyden, todellisuuden ja mielikuvituksen raja alkaa häilyä.

Diego Luna näyttelee Valentin Arreguita, joka viruu vankilassa vastarintayhteyksiensä takia, kun taas lähes tuntematon Tonatiuh esittää Luis Molinaa, joka passitetaan samaan selliin hänen homoutensa vuoksi. Valentin ja Luis ovat persoonina täysin erilaiset. Valentin on kyyninen ja realistinen, kun taas Luis optimistinen ja romantiikasta unelmoiva. Aluksi he eivät tule yhtään juttuun, mutta kun Luis ryhtyy kertomaan suosikkielokuvastaan, fiktiivisestä Hämähäkkinaisen suudelmasta, hän saa Valentinistä irti jotain muutakin - jotain minkä Valentin itse luuli jo olevan kaiken kurjuuden tukahduttamaa. Andor-sarjasta (2022-2025) parhaiten tunnettu Luna on vähemmän yllättäen mainio synkistelevänä vastarinnan jäsenenä. Leffan todellinen yllättäjä on Tonatiuh, joka heittäytyy vakuuttavasti Luisiksi. Tonatiuh todella elää hahmonsa tunteita ja hän taitaa myös niin tanssi- ja laulunumerot, joissa Luna taas ei vaikuta olevan elementissään.

     Elokuvassa nähdään myös Bruno Bichir vankilanjohtajana, sekä Jennifer Lopez Luisin rakastaman elokuvan tähtenä, Ingrid Lunana. Kun Luis kertoo Valentinille Hämähäkkinaisen suudelman tarinaa, Lopezin esittämä Ingrid näyttelee roolihahmoaan Auroraa, kun taas Tonatiuh ja Luna esittävät Auroran elämän miehiä, valokuvaaja Armandoa ja assistentti Kendallia. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan. Lopez vakuuttaa parhaiten itse leffan nimen mukaisena Hämähäkkinaisena. Hänestä löytyy oikeanlaista salaperäisyyttä, karmivuutta ja lumoavuutta, mitä rooli vaatii.

En tosiaan tiennyt Hämähäkkinaisen suudelman sisällöstä etukäteen juuri mitään. Aluksi kummastelin elokuvan voimakkaasti rakennettua kontrastia ankean harmaan ja kolkon vankilamenon ja Luisin kertoman tarinan värikkyyden ja energisten musikaalinumeroiden välillä, mutta hissuksiin leffa alkoi voittamaan minut puolelleen. Koin tämän kontrastin lopulta jopa vahvaksi tehokeinoksi ja pidin siitä, ettei kumpikaan puoli leffasta syönyt toista. Alkuperäisessä lavamusikaalissa myös vankilakohtauksissa nähdään musikaalinumeroita, mutta mielestäni oli hyvä ratkaisu elokuvantekijöiltä jättää laulaminen lähes täysin Luisin tarinaan, korostamaan tätä tunnelmien vastakkainasettelua.

Elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan en ollut järin kiinnostunut Luisin kertomasta leffasadusta, vaan olin huomattavasti kiinnostuneempi vankilan tapahtumista, etenkin kun Luisin todellinen syy tiilenpäiden lukemiseen käy selväksi. Tämä myös mullistaa kaksikon sellin dynamiikan ja asettaa hyvän jännitteen hahmojen välille. Kuitenkin elokuvan edetessä nämä kaksi puolta, vankilan tapahtumat ja Luisin tarinan juonikuvio alkavat sulavasti heijastella toisiaan. Hämähäkkinaisen suudelman alkaessa pohdin, että onkohan tämä nyt yhtään minun juttuni, mutta elokuvan lopputekstien rullatessa ruutuun, ajattelin, että olipa tämä mainio, syvällinen, kiehtova ja jopa liikuttava teos. Elokuva herätti heti kiinnostuksen katsoa vanhemman filmatisoinnin, minkä lisäksi se oli hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeää on löytää iloa ja naurua silloinkin, kun elämä ja maailma näyttävät erittäin synkiltä.

Elokuvan on ohjannut ja kirjoittanut Bill Condon, jolle musikaalit eivät ole uusi juttu, olihan hän jo aiemmin käsikirjoittanut Chicagon (2002) ja The Greatest Showmanin (2017), sekä ohjannut näytellyn Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 2017). Hämähäkkinaisen suudelmassa Condon hoitaa tonttinsa mallikkaasti, sulauttaen tietyn historiallisen ankeuden ja satumaisen lumon. Leffa on myös osaavasti kuvattu ja vaikuttavasti värimääritelty. Lavasteet ovat hienot ja puvustus tyylikästä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja laulut toimivat elokuvan aikana mainiosti, vaikka niistä ei yksikään jäänyt juuri päähän pyörimään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kiss of the Spider Woman, Yhdysvallat, 2025, Artists Equity, Mohari Media, Josephson Entertainment, Tom Kirdahy Productions, Nuyorican Productions, 1000 Eyes

No Other Choice (어쩔수가없다 - 2025) - elokuva-arvostelu

NO OTHER CHOICE

어쩔수가없다

Ohjaus: Park Chan-wook

Näyttelijät: Lee Byung-hun, Son Ye-jin, Choi So Yul, Woo Seung Kim, Lee Sung-min, Yeom Hye-ran, Cha Seung-won, Park Hee-soon ja Yoo Yeon-seok

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 16

No Other Choice perustuu Donald Westlaken kirjaan The Ax vuodelta 1997, jonka pohjalta oli jo vuonna 2005 tehty ranskalainen elokuvasovitus The Axe (Le couperet). Eteläkorealainen Park Chan-wook ilmoitti vuonna 2009 tekevänsä elokuvan kirjan pohjalta, tietämättä vielä tuolloin aiemmasta leffaversiosta. Park päätyi kuitenkin vähän väliä muihin projekteihin, mikä kerta toisensa perään viivästytti tämän elokuvan tekoa. Park suunnitteli leffaa silti aina kun ehti ja yhdessä kohtaa hän aikoi jopa tehdä sen englanniksi. 2020-luvulla Park ryhtyi tosissaan työstämään elokuvaa ja kuvaukset pyörähtivät käyntiin elokuussa 2024. Maailmanensi-iltansa No Other Choice sai vuotta myöhemmin, elokuussa 2025 Venetsian elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun näin Parkilta olevan tulossa uusi leffa. Kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa No Other Choicen sen ennakkonäytöksessä.

Kun hyvätuloinen Man-soo saa yllättäen potkut asiantuntijatehtävästään paperitehtaalla, hänen elämänsä romahtaa. Pitääkseen perheensä ja talonsa, Man-soo päätyy epätoivoiseen yritykseen karsia kilpailijansa työnhaussa uuden paperifirman laitteiston valvojan pestistä.

Pääroolissa Man-soona nähdään Netflixin megahittisarja Squid Gamesta (오징어 게임 - 2021-2025) tuttu Lee Byung-hun. Man-soo on ollut vuosia töissä menestyneessä paperiyhtiössä ja noussut tasaista tahtia ylöspäin ja tarjonnut muhkeilla palkoillaan hyvän elämän perheelleen isossa talossa. Kaikki tämä kuitenkin katkeaa kuin seinään, kun amerikkalaiset ostavat yhtiön ja vaihtavat työntekijät koneisiin. Man-soo ja monet muut erotetaan ja näille paperia pyhimpänä asiana maailmassa pitäville ainoaksi oljenkorreksi jää pesti koneiden valvojana. Lee on vakuuttanut jo useasti aiemminkin, mutta No Other Choicessa hän säväyttää oikein toden teolla, tulkitessaan hienosti hahmonsa yhä vain maanisemmaksi muuttuvaa yritystä hankkiutua kilpailijoistaan eroon ja napata himoittu työpaikka itselleen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Son Ye-jin Man-soon tennistä pelaavana vaimona Mi-rinä, Choi So Yul ja Woo Seung Kim heidän lapsinaan, selloa soittavana Ri-onena ja laitteidensa taakse vetäytyvänä Si-onena, sekä Lee Sung-min, Cha Seung-won ja Park Hee-soon Man-soon kilpailijoina. Sivunäyttelijätkin ovat mainiossa vedossa ja heidän hahmonsa oivallisia, mutta onhan Lee toki elokuvan isoin tähti. Itseäni kieltämättä huvitti miettiä, että kun Si-one -poika tuijottaa leffan aikana Netflixiä, niin onko tämän elokuvan maailmassa Squid Game -sarjaa ja jos on, ihmetteleekö poika, miksi eräs hahmoista näyttää ihan hänen isältään?

No Other Choice osoittautui vähemmän yllättäen jälleen yhdeksi loistokkaaksi taidonnäytteeksi Park Chan-wookilta. Kyseessä on nokkelasti yhteiskuntasatiiria ja mustaa huumoria yhdistelevä trilleri, joka tarjoaa "ahaa"-elämyksiä vielä päättymisensä jälkeenkin. Tarinan lähtökohdat ovat hyvin ajankohtaiset, koneiden korvatessa aina vain enemmän ihmisiä erilaisissa työpaikoissa. Yhä useampi jää äkillisesti työttömäksi ja uutta työtä on vaikea saada, kun kaikkialle on kovaa kysyntää. Kun meno alkaa muuttua epätoivoiseksi, myös teot muuttuvat yhtä lailla ja pian Man-soo ei näe muuta vaihtoehtoa kuin varmistaa olevansa pätevin tyyppi hakemaansa paikkaan - vaikka sitten pistämällä kilpailijansa kylmäksi. Tämä on myös erinomainen kuvaus siitä, kuinka tämä kapitalistinen yhteiskunta saa työväenluokan kääntymään toisiaan vastaan, sen sijaan että ryhdyttäisiin taistoon niitä tahoja vastaan, jotka ongelman ovat luoneet.

Onnistuneen rakentelun jälkeen kun Man-soo saa päähänsä vinksahtaneen ratkaisun dilemmaansa, No Other Choice lähtee tosissaan liikkeelle. On jännittävää, sekä yllättävänkin huvittavaa seurata miehen puuhailuja. Mies vaikuttaa hämärähommissa niin epäpätevältä, että on suorastaan ihme, ettei hän jää heti kiinni. Kaikki tämä esitetään todella vekkulin huumorintajun kautta. Luvassa on joitain suorastaan hulvattomia tilanteita, joiden parissa varttia yli kahden tunnin leffa etenee kuin hujauksessa. Jännite syntyy myös Man-soon kotoolta. Mitä enemmän tämä yrittää salakavalasti korjata omaa tilannettaan, sitä enemmän hän toki puskee rakkaitaan kauemmas, mikä tuo sekaan hyvää draamaa. No Other Choice on loistoteos, jonka kruunaa sen ristiriitaisia fiiliksiä herättävä lopetus.

Park Chan-wookin ohjaus on miehelle ominaisesti väkevää ja hän leikitteleekin eri lajityypeillä sulavasti. Hänen, Lee Kyoung-min, Don McKellarin ja Lee Ja-hyen työstämä käsikirjoitus on oivaltava ja se sisältää niin terävää dialogia kuin oivaltavaa symboliikkaa esimerkiksi päähenkilön hammassäryn kautta. No Other Choice on myös todella tyylikkäästi kuvattu ja taitavasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jo Yeong-wookin säveltämät musiikit tunnelmoivat toimivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

어쩔수가없다, Etelä-Korea, 2025, CJ ENM Co., CJ Entertainment, Moho Film

Song Sung Blue (2025) - elokuva-arvostelu

SONG SUNG BLUE

Ohjaus: Craig Brewer

Näyttelijät: Hugh Jackman, Kate Hudson, Michael Imperioli, Ella Anderson, King Princess, Hudson Hensley, Mustafa Shakir, Fisher Stevens, Jim Belushi, Erika Slezak ja John Beckwith

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

Song Sung Blue perustuu vuoden 2008 samannimiseen dokumenttiin, joka puolestaan kertoo Neil Diamond -tribuuttiyhtyeestä Lightning & Thunderista. Vuonna 2024 ilmoitettiin, että dokumentin pohjalta oli tekeillä elokuva, jonka kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lokakuussa. Lopulta Song Sung Blue sai ensi-iltansa jouluna 2025. Itse en ollut ennen kuullutkaan tästä tribuuttiyhtyeestä, mutta kiinnostuin leffasta sen näyttelijöiden ja trailerin takia. Kävinkin uteliaana katsomassa Song Sung Bluen muutama päivä sen ensi-illan jälkeen.

Artistien tribuuttikeikkoja vetävät Mike Sardina ja Claire Stingl rakastuvat ja päättävät perustaa yhdessä Neil Diamondin musiikkia esittävän tribuuttiyhtyeen nimeltä Lightning & Thunder.

Päärooleissa Mike "Lightning" Sardinana ja Claire "Thunder" Stinglinä nähdään Hugh Jackman ja Kate Hudson, jotka ovat loistovedossa läpi leffan. Heistä löytyy aitoa intoa ja energiaa projektia kohtaan ja he vakuuttavat myös dramaattisemmissa kohtauksissa. Jackmanin ja Hudsonin väliltä myös löytyy ehtaa kemiaa. Hahmoina Mike ja Claire, tai siis Lightning ja Thunder ovat myös kiinnostavat. Siinä, missä aiempien alkoholiongelmien kanssa painiskeleva ja omaa artisti-identiteettiään etsiskelevä Mike on aluksi leffan keulakuva, Claire muuttuu elokuvan edetessä ja tarinan käännekohtien myötä kiinnostavammaksi hahmoksi.

     Elokuvassa nähdään myös Mikaela "King Princess" Straus Miken tyttärenä Angelinana, Ella Anderson ja Hudson Hensley Clairen lapsina Rachelina ja Daynana, Michael Imperioli Miken Buddy Holly -tribuuttia vetävänä ystävänä Markina, Jim Belushi Lightning & Thunderin managerina Tomina, sekä John Beckwith Pearl Jam -yhtyeen solistina Eddie Vedderinä, jolla oli tosielämässäkin osansa Lightning & Thunderin auttamisessa kuuluisuuteen. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin oivassa vedossa. Sivunäyttelijöistä parhaiten vakuuttaa nuori Anderson Rachel-tyttärenä, joka joutuu pitämään arkea kasassa, kun Mike ja Claire ovat liian kiinni uransa ylä- ja alamäissä.

Artisteista kertovia elämäkertaelokuvia ilmestyy nykyään kuin sieniä sateella, mutta Song Sung Blue onnistuu olemaan kivan erilainen tarina, sillä se ei kerro Neil Diamondista, vaan tätä fanittavasta pariskunnasta, joka päättää esittää hänen kappaleitaan tribuuttibändinä. Aluksi voisi ajatella, että miksi näiden covereita esittävien ihmisten pitäisi kiinnostaa katsojia, mutta kyseessä on yllättävänkin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava elokuva. Lightningin ja Thunderin elämää ja uraa jämähtää seuraamaan yhä vain keskittyneemmin, etenkin kun heidän elämänsä ja uransa alkavat kohdata erilaisia takaiskuja.

Ilmapiiriltään Song Sung Blue on pääasiassa varsinainen hyvän mielen elokuva, joka nostaa tehokkaasti hymyä huulille ja jonka musiikilliset kohtaukset vievät mennessään. Kun Neil Diamondin isoin hitti Sweet Caroline vihdoin esitetään, katsojankin tekisi mieli huutaa "Ba! Ba! Baa!" mukana, samalla nyrkkiä ilmaan takoen (yrittäkää saada se biisi pois päästä leffan loputtua). Takaiskujen kautta mukaan ujuttautuva draama synkentääkin menoa, paikoin jopa liiallisuuksiin ja osa leffasta velloo aikamoisessa melodraamassa. Välillä tuntuu kuin katsojan edessä pilkottaisiin sipulia, jotta varmasti saataisiin kyynel tiristettyä ulos. Ruudulla esitetyt ja samalla katsojasta irti saatavat tunteet halutaan mahdollisimman isoina. Osa katsojista tulee takuulla elämään täysillä Lightning ja Thunderin matkassa, kun taas joistakin tämä sentimentaalisuus voi tuntua luotaantyöntävältä. Itse en täysin lämmennyt elokuvan ylidramaattisuudelle, mutta muuten kyllä pidin näkemästäni.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Craig Brewer, jonka rakentama tunnelma menee ajoittain liiallisuuksiin, mutta joka saa pidettyä paketin silti toimivasti kasassa. Brewer vähän värittelee tämän pariskunnan elämäntarinaa, mutta pitää kuitenkin monet jutut tosina. Teknisesti Song Sung Blue on taitavasti tehty. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteilla, puvustuksella ja maskeerauksella herätetään 1980-luvun loppu tyylikkäästi takaisin henkiin. Äänimaailma on pätevästi työstetty, joskin Scott Bomarin säveltämät musiikit jäävät täysin leffassa kuultavien Neil Diamondin biisien varjoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Song Sung Blue, Yhdysvallat, 2025, Focus Features, Davis Entertainment

Kotiapulainen (The Housemaid - 2025) - elokuva-arvostelu

KOTIAPULAINEN

THE HOUSEMAID

Ohjaus: Paul Feig

Näyttelijät: Sydney Sweeney, Amanda Seyfried, Brandon Sklenar, Indiana Elle, Michele Morrone, Elizabeth Perkins, Megan Ferguson, Ellen Tamaki ja Alexandra Seal

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

The Housemaid, eli suomalaisittain Kotiapulainen perustuu Freida McFaddenin samannimiseen kirjaan vuodelta 2022. Hidden Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Kotiapulainen on saapunut myös Suomen teattereihin, leffan saatua ensi-iltansa maailmalla jo joulukuussa. Itse en ole lukenut McFaddenin kirjaa, mutta kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen mysteerisen julisteen. Kävinkin uteliaana katsomassa Kotiapulaisen sen ennakkonäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa. 

Menneisyyttään salaileva Millie Calloway saa työpaikan rikkaan Winchesterin perheen kotiapulaisena ja huomaa pian, ettei mikään ole sitä miltä aluksi näyttää...

Sydney Sweeney näyttelee Millie Callowayta, nuorta naista, jolla menee elämässä kehnosti, hänen menneisyytensä aiheuttaman varjon takia. Millie toivoo voivansa aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä ja tilaisuus siihen vaikuttaa saapuneen, kun hän saa pestin rikkaiden Winchesterien kotiapulaisena. Millie on kiinnostava hahmo, josta löytyy oivaa syvyyttä, kun hänen menneisyyttään ryhdytään avaamaan elokuvan edetessä. Sweeney sopii passelisti osaansa, kun hän tulkitsee hahmonsa kokemaa muutosta tapahtumaketjun eskaloituessa.

     Millien uudet työnantajat taas ovat rikkaan perheen poika Andrew Winchester (Brandon Sklenar) ja hänen vaimonsa Nina (Amanda Seyfried), joilla on balettia harrastava tytär Cece (Indiana Elle). Lisäksi 365 päivää -kakkatrilogiasta (365 dni - 2020-2022) tuttu Michele Morrone esittää perheen hämärää puutarhuria Enzoa ja Elizabeth Perkins nähdään Winchesterin perheen matriarkkana, Andrew'n tiukkana äitinä Evelyninä. Lukuun ottamatta mitäänsanomattoman hahmonsa kanssa tyhjän päälle jäävää Morronea, sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan. Elokuvan todellinen tähti on Seyfried, joka on aidosti karmiva, hänen esittäessä Nina-hahmonsa villisti ailahtelevia mielialoja taitavasti. Myös Perkins herkuttelee varakkaana ja oman arvonsa hyvin tietävänä rouvana.

Kotiapulainen osoittautui oikein kelvolliseksi trilleriksi, jossa olisi ainesta erittäin hyväksikin elokuvaksi tietyin parannuksin. Tarina sisältää periaatteessa hyvät käänteet ja uskoisin, että etenkin kirjaa lukiessa näiden hahmojen salaisuuksien avautumista on herkullista seurata. Elokuva jättää vihjeet paljastuksista turhan näkyville, minkä lisäksi leffa syöttää katsojan verkkokalvoille etenkin alussa liian alleviivaavia viittauksia siitä, mitä tuleman pitää. Ja kun lähdemateriaalina on toiminut TikTokissa suurta suosiota kerännyt kirja, on sen elokuvasovitus myös tehty pitäen mielessä se, että yleisön täytyy pystyä seuraamaan sen mutkia matkassa, vaikka samalla räpläisikin puhelintaan. Hahmot laitetaan selittämään liikoja, kun etenkin leffan vahvimmat käänteet olisi voitu tarjota elokuvamaailmassa tärkeimpään tehokeinoon, eli toki kuvakerrontaan nojaten.

Vaikka leffa onkin hieman tyhmennetysti kirjoitettu ja paikoin tahattoman huvittava, yllätyin silti, kuinka sujuvasti viihdyin Kotiapulaisen parissa. On heti mielenkiintoista hypätä Millien kanssa hommiin Winchesterien kotona, etenkin kun on saman tien selvää, että jokin tässä huushollissa on vinksallaan. Leffassa on toimiva jännite vireillä kaiken aikaa ja on kiinnostavaa selvittää, mitä jokaisen hahmon taustalla piilee. Kaikki salailevat jotain ja elokuva pääsee tosissaan vauhtiin, kun nämä salaisuudet alkavat paljastua. Vähän päälle parin tunnin kesto kulkee pääasiassa nopeasti, sillä tiettyine kömpelyyksineenkin tähän jännitysnäytelmään uppoutuu kuin vaivihkaa. Kotiapulainen-kirja on saanut jo pari jatko-osaa, enkä ihmettele, jos niistäkin päätetään tehdä filmatisointeja. Enkä myöskään pistä vastaan, vaan katson ihan sujuvasti toisenkin leffan.

Elokuvan on ohjannut lähinnä komedioista tunnettu Paul Feig, jonka ura on ollut varsin ailahteleva. Mielestäni Kotiapulainen on kuitenkin tasokkaampi jännäri herralta kuin hänen aiempi yrityksensä genren parissa, Missä on Emily? (A Simple Favor - 2018). Rebecca Sonnenshinen käsikirjoitus on pääasiassa toimiva, joskin se voisi luottaa enemmän katsojan hoksottimiin. Teknisesti Kotiapulainen on mainio. Se on hyvin kuvattu, osaavasti leikattu ja onnistuneesti valaistu. Lavasteet ovat komeat ja maskeeraus äityy yllättävänkin veriseksi tarpeen vaatiessa. Äänimaailma on oivallinen Theodore Shapiron tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Housemaid, Yhdysvallat, 2025, Lionsgate, Hidden Pictures, Pretty Dangerous Pictures

Teräsleidit - Kuin viimeistä päivää (2025) - elokuva-arvostelu

TERÄSLEIDIT - KUIN VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ

Ohjaus: Pamela Tola

Näyttelijät: Leena Uotila, Seela Sella, Sanna-Kaisa Palo, Pirjo Lonka, Jani Volanen, Linnea Skog, Eero Saarinen ja Noa Tola

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

Pamela Tolan ohjaama komediaelokuva Teräsleidit (2020) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Menestyksen myötä rahoitus oli helpompi kerätä kasaan ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2025. Lopulta Teräsleidit - Kuin viimeistä päivää sai ensi-iltansa jo jouluna 2025. Itse yllätyin, kuinka paljon pidinkään ensimmäisestä elokuvasta ja kävin uteliain mielin katsomassa jatko-osan muutamaa päivää sen ilmestymisen jälkeen. 

Kuultuaan että hänellä olisi vain kaksi viikkoa elinaikaa, Inkeri päättää kirjoittaa jatko-osan kirjalleen ja heittäytyä sitten Jäämereen kuolemaan.

Teräsleidien tutusta kolmikosta Leena Uotilan näyttelemä Inkeri ja Seela Sellan esittämä Raili-sisko tekevät paluun, mutta Sylvi-sisko on menehtynyt elokuvien välissä, sillä iäkäs Saara Pakkasvirta ei jaksanut enää palata reissaamista sisältävään leffaan. Sylvi on korvattu uudella Kerttu-hahmolla (Sanna-Kaisa Palo), joka on muuttanut asumaan Railin luona. Vaikka hahmo on periaatteessa uusi, on Kertussa paljon samoja piirteitä kuin Sylvissä, naisen joutuessa usein muiden näpäyttelyn kohteeksi, osaamatta juuri sanoa vastaan ja kauhistellessa muiden kielenkäyttöä. Inkeri ja Raili pysyvät ennallaan, joskin Inkeristä saadaan hieman enemmän irti, eikä hän ole niin puhdas pulmunen kuin yrittää antaa ymmärtää. Raili on sanavalmiudessaan mahtava. Uotila ja etenkin Sella jatkavat onnistuneesti rooleissaan ja Palo on kelpo lisäys, joskin hänen hahmonsa on loppupeleissä aika turha. 

     Vanhoista tutuista hahmoista paluun tekevät myös Inkerin tytär Maija (Pirjo Lonka) ja hänen perheensä Ville-mies (Jani Volanen) ja lapset Rosa (Linnea Skog) ja Roni (Noa Tola). Uutena hahmona taas mukaan hyppää hämärä Matti (Eero Saarinen). Kontrollifriikistä Maijastakin saadaan enemmän irti ja hahmoa ymmärtää paremmin, kun elokuvassa syvennytään hänen lapsuudenkokemuksiinsa. Lonka on hyvä tiukassa osassaan ja Volanen on mainio tämän vässykkämiehenä. Skogin esittämälle Rosa-tyttärelle yritetään kirjoittaa omaa juonikuviota, jolla heijasteltaisiin sukupolvitraumaa, mutta se jää hieman puolitiehen.

Teräsleidit - Kuin viimeistä päivää osoittautui hieman epätasaiseksi, mutta silti hyväksi jatko-osaksi yllättävän lystikkäälle suomalaiskomedialle. Luvassa on jälleen paljon synkällä tavalla hauskoja juttuja. Aika masentavistakin aiheista, kuten lähestyvästä kuolemasta saadaan revittyä irti onnistunutta huumoria. Tällä leffasarjalla onkin komedian puolesta selvä tyylinsä, mistä pidän paljon. Vaikka huumoria löytyy paljon, kallistuu elokuva silti enemmän draamaan päin kuin edeltäjänsä. Paikoitellen elokuva jää jopa turhauttavan pitkään vellomaan ikävyydessä ja etenkin loppusuoralla koin, että leffassa olisi ollut leikkaamisen varaa.

Elokuvan kompastuskivi omalla kohdallani oli kuitenkin se, että tarinansa puolesta leffa kulkee turhan samoja latuja kuin ykkösosa. Taas Inkerin elämässä tapahtuu jotain hurjaa, mikä ajaa hänet ja kaksi iäkästä naista automatkalle Suomen halki jonnekin piilotetun kirjaluonnoksen perässä, samalla kun Maija-tytär panikoi ja stressaa. Siinä, missä ensimmäisessä Teräsleidit-leffassa tälle matkalle lähti ilomielin mukaan, jatko-osasta puuttuu se tietty veto. Tätä elokuva kuitenkin korvaa pääasiassa hyvin Inkerin ja Maijan vaikealla äiti-tytär-suhteella, minkä setviminen elokuvan loppupäässä oli jopa ihan liikuttavaa. Silti Teräsleidit - Kuin viimeistä päivää -elokuvasta jää uupumaan se potku ja viihdyttävyys, mitkä tekivät alkuperäiselokuvasta niin mainion.

Ohjaajan penkillä jatkaa Pamela Tola, joka rakentaa ilmapiiriä pääasiassa toimivasti. Tolan, Aleksi Bardyn ja mukaan hyppäävän Karoliina Lindgrenin käsikirjoitus menee juonen puolesta siitä, mistä aita on matalin, mutta kolmikko on saanut kehitettyä toimivan äiti-tytär-konfliktin. Teräsleidit - Kuin viimeistä päivää on myös kelvollisesti kuvattu, joskin toisinaan koin kameratyöskentelyn liian levottomaksi ja sumeaksi. Lavasteet ovat oivalliset, asut mainiot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Teräsleidit - Kuin viimeistä päivää, Suomi, 2025, Helsinki-filmi

Anaconda (2025) - elokuva-arvostelu

ANACONDA

Ohjaus: Tom Gormican

Näyttelijät: Paul Rudd, Jack Black, Steve Zahn, Thandiwe Newton, Daniela Melchior, Selton Mello ja Ione Skye

Genre: seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

Jennifer Lopezin ja Ice Cuben tähdittämä kauhuelokuva Anakonda (Anaconda - 1997) oli kriitikoiden haukuista huolimatta taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tehdä useampi jatko-osa. Vuonna 2020 Columbia Pictures ilmoitti tuovansa elokuvasarjan takaisin, yli vuosikymmen edellisen elokuvan, Lake Placid vs. Anacondan (2015) jälkeen. Tekijät keksivät hauskan erilaisen lähestymistavan aiheeseen ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025. Lopulta uusi Anaconda sai ensi-iltansa saman vuoden jouluna. Itse pidän alkuperäistä Anakondaa kelpo seikkailujännärinä ja olen ollut utelias uuden elokuvan näkemisestä sen omaperäisen lähestymistavan takia. Kävinkin katsomassa Anacondan muutamaa päivää sen ilmestymisen jälkeen.

Neljä kaverusta päättävät toteuttaa elinaikaisen unelmansa ja matkustaa Amazonille kuvaamaan uutta versiota Anakonda-elokuvasta. Reissu muuttuu kuitenkin selviytymistaisteluksi, kun he kohtaavat aidon ja erittäin nälkäisen jättikäärmeen.

Elokuvan keskiössä on neljä hahmoa, jotka ovat olleet ystäviä lapsesta asti ja joita yhdistää intohimo elokuvia ja niiden tekemistä kohtaan, sekä rakkaus ysärin kulttiklassikko Anakondaa kohtaan. On ohjaajaksi pyrkivä Doug (Jack Black), joka tekee kauhuteemaisia häävideoita. On näyttelijä Griff (Paul Rudd), jonka ura ei ole lähtenyt käyntiin. On Griffiin pitkään ihastunut Claire (Thandiwe Newton) ja on kuvaaja Kenny (Steve Zahn), jolla on runsaasti käsittelemättömiä lapsuudentraumoja. Hahmokattaus on oivallinen ja nelikon haluaa nähdä tavoittelevan tukahdutettuja unelmiaan. Näyttelijöiden suoritukset kuitenkin ailahtelevat. Rudd ja Newton ovat kelvolliset osissaan, kun taas Zahn on hupaisa Kennynä, joka tuo lähes joka repliikillään esiin jonkin hänen elämänsä ikävistä asioista, joita hän ei ole pystynyt käsittelemään. Jack Black taas on... noh, Jack Black. Jos miehen tutut maneerit viihdyttävät, ne viihdyttävät myös tässä, mutta heille, jotka toivovat Blackin esittävän joskus jotain muuta kuin samaa ylienergistä versiota itsestään, roolityö voi saada pyörittelemään silmiä. 

     Elokuvassa nähdään myös Daniela Melchior jokilaivaa kipparoivana Anana ja Selton Mello käärmekouluttaja Santiagona, jotka nelikko palkkaa auttamaan elokuvaprojektinsa kanssa. Mello on ihan hauska, mutta Melchior joutuu tyytymään aika tylsään osaan leffan lähes ainoana vakavana hahmona.

Kuten kenties pystyikin jo päätellä, uusi Anaconda ei ole mikään suora uudelleenfilmatisointi vuoden 1997 Anakondasta, vaan pikemminkin aikamoisilla metatasoilla liikkuva rakkauskirje kyseistä, yleisesti aika unohdettua, mutta tiiviin fanijoukon syleilemää hirviörainaa kohtaan. Tässäkin lähdetään Amazon-joelle kuvaamaan elokuvaa, mutta siinä missä alkuperäisleffassa hahmot aikoivat tehdä dokumentin paikallisesta heimosta, uudessa elokuvassa hahmot lähtevät tekemään omaa versiotaan alkuperäisestä Anakondasta. Idea on ihan hauska, erottaen uuden Anacondan heti nykypäivän uudelleenfilmatisointien, elokuvasarjojen uudelleenkäynnistysten ja muiden vanhojen ideoiden kierrätysten tulvasta. Alleviivatakseen erilaisuuttaan, leffassa kommentoidaan useampaankin otteeseen, kuinka pöljää on tehdä uusi versio Anakondasta ja että Hollywoodissa on ideat loppu. 

Ja kuten kenties pystyi myös päätellä, uusi Anaconda ei ole kauhuelokuva, vaan seikkailukomedia. Ja vieläpä ihan viihdyttävä sellainen. Alkupään käärmekohtauksiin on saatu sopivasti jännitettä, mutta muuten leffa kulkee eteenpäin itsetietoisen kieli poskessa. Lopputulos on hieman epätasainen, mutta silti tarpeeksi menevä. Osa vitseistä saa pyörittelemään silmiä, mutta mahtuu mukaan muutamat hyvät naurut. Kesto on myös sopivan napakka vain vähän päälle puolitoistatuntisena. Onkin kiinnostavaa nähdä, kuinka tämä uusi Anaconda otetaan vastaan. Tulevatko alkuperäisleffan fanit tykkäämään tästä villin erilaisesta lähestymistavasta sarjaan ja onko elokuvassa ainesta omanlaisekseen kulttiklassikoksi?

Elokuvan on ohjannut Tom Gormican, jonka edellinen leffa oli loistava Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka (The Unbearable Weight of Massive Talent - 2022). Anacondan parissa Gormican ei onnistu yhtä vahvasti, mutta saa aikaiseksi sentään ihan viihdyttävää hömppää. Hänen ja Kevin Ettenin työstämä käsikirjoitus on menevän itsetietoinen, joskin studion vaikutukset näkyvät ajoittain lopputuloksesta. Teknisesti Anaconda on pätevä. Se on hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivaa ja näyttääpä digikäärme pääasiassa toimivalta. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja David Flemingin säveltämät musiikit taitavat jopa olla leffan parasta antia.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anaconda, Yhdysvallat, 2025, Columbia Pictures, Fully Formed Entertainment, TSG Entertainment

Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailu (The SpongeBob Movie: Search for SquarePants - 2025) - elokuva-arvostelu

PAAVO PESUSIENI: SYVÄN MEREN SEIKKAILU

THE SPONGEBOB MOVIE: SEARCH FOR SQUAREPANTS

Ohjaus: Derek Drymon

Näyttelijät: Tom Kenny, Clancy Brown, Bill Fagerbakke, Rodger Bumpass, Mark Hamill, Mr. Lawrence ja Carolyn Lawrence

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Stephen Hillenburgin luoma animaatiosarja Paavo Pesusieni (SpongeBob SquarePants - 1999-) nousi heti käynnistyttyään suureen suosioon, joten hahmot ovat siirtyneet seikkailemaan muissakin medioissa. Teattereissa julkaistut Paavo Pesusieni -elokuva (The SpongeBob SquarePants Movie - 2004) ja Paavo Pesusieni kuivalla maalla (The SpongeBob Movie: Sponge Out of Water - 2015) olivat positiivista palautetta saaneet menestykset, mutta Netflixissä julkaistut Paavo Pesusieni vapaalla jalalla (The SpongeBob Movie: Sponge On the Run - 2020) ja lisäosat Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan (Saving Bikini Bottom: The Sandy Cheeks Movie - 2024) ja Plankton: Elokuva (Plankton: The Movie - 2025) saivat ailahtelevamman vastaanoton. Alun perin seuraavan elokuvan oli tarkoitus olla myöskin suoraan Netflixiin tehty leffa johtaja Ravusta, mutta kun Paramount-yhtiön pomot katsoivat valmiiksi saatua materiaalia, he päättivät muokata elokuvaa uuteen suuntaan. Paavo Pesusienestä tehtiin taas elokuvan päähenkilö ja leffa päätettiin julkaista teattereissa. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailu on saapunut teattereihin. Itse pidin lapsena paljon Paavo Pesusieni -sarjasta, mutta leffojen taso on mielestäni laskenut osa osalta. Olinkin yllättynyt, kun Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailu sai positiivisen vastaanoton ja kävin uteliaana katsomassa elokuvan sen ennakkonäytöksessä jouluaatonaattona.

Paavo Pesusieni ja Patrik Tähtönen päätyvät vauhdikkaaseen seikkailuun merirosvokapteeni Lentävän hollantilaisen kanssa, joka yrittää hyödyntää sinisilmäistä Paavoa rikkoakseen kirouksensa.

Tangalan tutut hahmot palaavat jälleen hauskuuttamaan, joskin orava Santa-Sannan (Carolyn Lawrence) ja Planktonin (Mr. Lawrence) osuudet jäävät todella pikaisiksi piipahduksiksi - todennäköisesti siksi, että hahmot juuri saivat omat elokuvansa. Itse Paavo Pesusieni (Tom Kenny), tuo rapupiirasia paisteleva hönö päätyy taas uuteen seikkailuun, mikä käynnistyy, kun Paavo yrittää kovasti osoittaa olevansa jo iso jäbä ja hypätä hurjimman vuoristoradan kyytiin. Paavo on tuttu pöljä itsensä, joka haluaa parasta läheisilleen ja joka tykkää hassutella parhaan kaverinsa, vielä alhaisemmalla älykkyysosamäärällä siunatun Patrik Tähtösen (Bill Fagerbakke) kanssa. Menossa mukana ovat myös Paavon kyyninen naapuri Jalmari Kalmari (Rodger Bumpass) ja ahne johtaja Rapu (Clancy Brown), jonka oli tosiaan alun perin tarkoitus olla elokuvan keskushahmo, mikä on edelleen huomattavissa lopputuloksesta, kun Ravun salatusta menneisyydestä merillä paljastetaan enemmän. Jos nämä hahmot yleensä naurattavat, tekevät he niin myös tässä elokuvassa. Jos koet Paavon ja kumppanin ärsyttäviksi, ei elokuva muuta mieltäsi heistä.

     Seikkailuun Paavon houkuttelee ovela merirosvokapteeni Lentävä hollantilainen (Mark Hamill), joka tarvitsee puhdassydämisen nuorukaisen, jotta hänet voitaisiin vapauttaa kirouksestaan. Alkuperäisestä animaatiosarjastakin tuttu katala Lentävä hollantilainen on aina oiva vihulainen näihin tarinoihin, joskin on toki hassua, että monien kohtaamisten jälkeen vaikuttaa siltä kuin Paavo ja muut törmäisivät tähän elokuvassa ensi kertaa elämässään.

On mukava huomata, että Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan jäi vain yksittäiseksi kömmähdykseksi ja samana vuonna ilmestyneet Plankton: Elokuva ja nyt Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailu ovat kääntäneet Paavon ja kumppaneiden seikkailujen suunnan takaisin ylöspäin. Uusi elokuva on juuri niin hyperaktiivinen ja hölmö kuin voi odottaa, mutta samalla sen tietty vilpitön ilo ja hauskanpito tarttuvat väkisinkin katsojaan. Ajoittain tuumin, että "alan olla liian vanha tällaiseen", mutta sitten taas huomasin seuraavani Paavon ja muiden sekoilua aidosti huvittunut hymy kasvoillani. Lapsia rämäpäinen meno viihdyttää taatusti ja mahtuupa sekaan pari juttua, jotka saavat aikuisenkin nauramaan.

Elokuvan tarina on oivallinen ja pitää hyvin mukanaan läpi leffan tiiviin, alle puolitoistatuntisen keston. Kiero Lentävä hollantilainen pistää Paavon suorittamaan erilaisia koetuksia, joiden Paavo luulee johtavan siihen, että hän todistaa oman urheutensa seikkailijana, mutta todellisuudessa hän vie merirosvokapteenia lähemmäs mahdollisuutta rikkoa kirouksensa. Loppupää menetti otteensa minusta sen takia, etten vieläkään tykkää, että näissä leffoissa Paavon ja muiden on jostain syystä pakko nousta merestä ja tulla seikkailemaan oikeiden ihmisten keskelle. Oikeiden ihmisten kanssa kuvatut kohtaukset ovat vieläpä täynnä kiusallisen kökköä taustakankaan käyttöä. Finaalista löytyy hetkensä, mutta oli se mielestäni silti elokuvan heikointa antia.

Vaikka itse katsoisin Paavo Pesusientä mieluummin käsin piirrettynä animaationa, täytyy silti todeta, että Syvän meren seikkailu on visuaalisesti kiva, vaikka se onkin toteutettu digianimaationa. Hahmot liikkuvat veikeästi ja välillä ruutu tungetaan täyteen monenlaista ärsykettä. Onneksi toisinaan elokuva antaa katsojan edes hetkeksi jäädä ihastelemaan kieltämättä tyylikkään yksityiskohtaisia taustoja. Leffa on räikeän värikäs ja pidinkin Kalmalan hieman synkemmästä otteesta, etenkin kun vihreänä hohkaava Lentävä hollantilainen pääsee siellä paremmin oikeuksiinsa. Äänimaailma äityy välillä aikamoiseksi mekastukseksi, mutta pidin John Debneyn säveltämistä leikkisistä ja seikkailullisista musiikeista.

Ennen elokuvaa teattereissa esitetään lyhytelokuva Teenage Mutant Ninja Turtles yksin kromissa 2: Eksynyt New Jerseyssä (Teenage Mutant Ninja Turtles: Chrome Alone 2 - Lost in New Jersey - 2025), joka jatkaa Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem -elokuvasta (2023) tuttujen kilppariveljesten seikkailuja. Lyhytelokuva on visuaalisesti hieno ja menoltaan ihan hauska, joskin myös turhan saarnaava kommentaari tekoälystä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The SpongeBob Movie: Search for SquarePants, Yhdysvallat, 2025, Nickelodeon Animation Studios, Nickelodeon Movies, Paramount Animation, Paramount Pictures, United Plankton Pictures

Stranger Things, kausi 5 (2025) - sarja-arvostelu

STRANGER THINGS - KAUSI 5

Luojat: Matt Duffer ja Ross Duffer

Näyttelijät: Millie Bobby Brown, Finn Wolfhard, David Harbour, Noah Schnapp, Gaten Matarazzo, Caleb McLaughlin, Winona Ryder, Natalia Dyer, Joe Keery, Charlie Heaton, Maya Hawke, Nell Fisher, Sadie Sink, Cara Buono, Brett Gelman, Priah Ferguson, Linda Hamilton, Jake Connelly, Jamie Campbell Bower, Linnea Berthelsen, Joe Chrest ja Randy Havens

Genre: fantasia, scifi, jännitys

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 57 minuuttia - 2 tuntia 8 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 16

Dufferin veljesten luoma sarja Stranger Things nousi valtavaan suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä heinäkuussa 2016, joten jatkoa oli luvassa. Toinen, kolmas ja neljäs kausi vain kasvattivat suosiota ja jo ennen neljännen kauden ilmestymistä Dufferit ilmoittivat, että vielä olisi tulossa yksi kausi, joka veisi pääsarjan loppuunsa. Vuoden 2023 Hollywoodin lakot kuitenkin viivästyttivät tuotannon käynnistymistä. Kuvaukset alkoivat vihdoin tammikuussa 2024 ja nyt Stranger Thingsin viides ja samalla viimeinen tuotantokausi on julkaistu viimeistä jaksoa myöten. Itse hyppäsin mukaan sarjaan vasta pari kuukautta sen käynnistymisen jälkeen ja alun epäröinnin jälkeen huomasin lopulta innostuvani siitä jakso jaksolta enemmän. Yhtä jaksoa lukuun ottamatta pidin paljon kakkoskaudesta, kun taas kolmoskausi oli pienoinen pettymys. Neljäs kausi oli taas erinomainen ja nosti odotukseni korkealle finaalikautta kohtaan. Katsoinkin Stranger Thingsin viidennen kauden uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.

On kulunut puolitoista vuotta siitä, kun Hawkinsin kaupunki repeytyi Vecnan tekojen takia ja armeija on ottanut kaupungin haltuunsa. Eleven ja muut valmistautuvat viimeiseen taisteluun Vecnaa vastaan, kukistaakseen tämän ja tuhotakseen Ylösalaisen maailman lopullisesti.

Stranger Thingsin tutut hahmot tekevät paluun vielä kerran. Eleven (Millie Bobby Brown) valmistautuu lopulliseen taistoon, ylisuojelevan Hopperin (David Harbour) kauhuksi. Joyce (Winona Ryder) ja hänen poikansa Will (Noah Schnapp) ja Jonathan (Charlie Heaton) ovat muuttaneet asumaan Wheelerien luokse, mikä on onni Willin parhaalle ystävälle Mikelle (Finn Wolfhard) ja Jonathanin tyttöystävälle Nancylle (Natalia Dyer). Dustin (Gaten Matarazzo) ei ole päässyt yli Eddien kuolemasta, kun taas Lucas (Caleb McLaughlin) viettää päivänsä sairaalassa, toivoen että Max (Sadie Sink) heräisi koomastaan. Robinista (Maya Hawke) on tullut paikallisen radio-ohjelman juontaja, apunaan Steve (Joe Keery). Eläessään näennäisesti normaalia elämää, hahmot tekevät taktisia etsintäretkiä Ylösalaiseen maailmaan, paikallistaakseen Vecnan (Jamie Campbell Bower) ja pistääkseen tämän päiviltä. Finaalikautta katsoessani tajusin todella, kuinka tärkeitä näistä hahmoista onkaan minulle muodostunut. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) tapaan on ollut ilo seurata niin näiden nuorien hahmojen kuin heidän näyttelijöidensä kasvua aikuisiksi vuosien varrella. Hahmot ovat läpikotaisin mahtavia ja kaikki saavat omat tähtihetkensä. Vecnasta saadaan irti enemmän ja hänestä muodostui lopulta erinomainen antagonisti tälle saagalle. Näyttelijöiden työ on kuitenkin ailahtelevaa. Siinä, missä aikuisnäyttelijät, kuten etenkin Harbour ja hyytäväksi muuttuva Bower hoitavat tonttinsa vakuuttavasti, osa lapsista, kuten Brown ja Schnapp takeltelevat toisinaan replikointinsa kanssa. Brown jää harmillisen yksi-ilmeiseksi Eleveninä, kun taas Schnapp ajautuu useasti aikamoisen ylisuorittamisen puolelle. Matarazzo taas onnistuu hienosti tuomaan Dustiniin synkempiä sävyjä, tämän syyllistäessä niin maailmaa kuin itseään Eddien kohtalosta.

Ja niin, lähes vuosikymmenen jälkeen Stranger Things on saanut päätöksensä. Kun kyseessä on ollut viime vuosien suurin sarjatapaus ympäri maailman, ovat sille kasaantuneet paineet toki aikamoiset - etenkin kun edellisen kauden ilmestymisestä ehti vierähtää jopa kolme vuotta erinäisten syiden takia. Odotellessaan katsojat ovat ehtineet luoda ties mitä teorioita, huhuja ja omia visioitaan siitä, kuinka tarina tulisi viedä päätökseen ja olikin jo etukäteen selvää, ettei viides kausi tulisi miellyttämään kaikkia faneja. 

Omasta mielestäni finaalikausi on sarjan epätasaisin. Heikoimmillaan se on hitusen kömpelösti kerrottu, luottaen aivan liikaa hahmojen selittämiseen, seasta löytyy turhauttavankin pitkiksi venytettyjä nyyhkykeskusteluja ja näyttelijätyö on tosiaan vaihtelevan tasoista. Parhaimmillaan kyseessä on kuitenkin ihon kananlihalle nostattava, suun auki loksauttava, erittäin jännittävä, yllättävän hauska, pirun mukaansatempaava, aidosti koskettava ja jollain tapaa jopa kaunis huipennus. Heti avausjakso muistuttaa siitä, mikä sarjassa niin viehättää ja Hawkinsin menoon jää taas kerran täysillä koukkuun. Vaikka jaksot ovatkin pitkiä (viimeinen jakso kestää jopa yli kaksi tuntia), ne kulkevat pääasiassa kuin hujauksessa. Kausi julkaistiin kolmessa osassa ja oli suorastaan tuskaisaa odottaa seuraavia jaksoja. Etenkin viimeisen jakson odottelu oli lähes hermoja raastavaa, enkä muista milloin viimeksi sydämeni olisi hakannut tällä lailla jännityksestä, kun ryhdyin katsomaan televisiosarjan jaksoa.

Pidin päätöskaudella siitä, että se nostaa jopa hieman yllättäviä hahmoja keskiöönsä ja onkin kiinnostavaa saada vielä jotain irti näistäkin, aiemmin aika pieniin rooleihin tyytyneistä tyypeistä. Myös jotkut aiemmin vähäpätöisemmiltä tuntuneet jutut saavat tässä lisää lihaa luidensa ympärille ja se yksi kakkoskauden oudoista sivujuonijaksoistakin saa vitoskauden myötä uutta merkitystä. Kauden varrella varsinaisen yhteenottoon valmistautumisen aikana eri hahmot saavat aikansa loistaa ja pidinkin valtavasti siitä, kuinka kausi vie näiden tyyppien kertomukset päätökseensä. Vaikka osa kauden välijaksoista herättivät minussa pientä huolta, olin äärettömän huojentunut siitä, että pitkä finaalijakso osoittautui odotuksen arvoiseksi. Se jätti minulle oikealla tavalla tyhjän olon - sen tunteen, minkä saa aikaiseksi vain onnistunut päätös vahvalle tarinalle, johon on uppoutunut jo useiden vuosien ajan. 

Epätasaisuuksistaankin huolimatta viimeinen kausi sementoi Stranger Thingsin paikan suosikkisarjojeni joukosta. Tästä huolimatta en haluaisi, että tästäkin tehdään pakotettu megafranchise. Ensimmäinen lisäosasarja, animoitu Stranger Things: Tales from '85 (2026-) ilmestyy jo tänä vuonna ja erään tutun hahmon omasta sarjasta on ollut huhua. Voi kunpa hyvät asiat osattaisiin oikeasti lopettaa. Odotukseni Stranger Thingsin lisärahastuksia kohtaan ovat olemattomat, mutta en malta odottaa, että jossain kohtaa löydän aikaa katsoa uudelleen koko viiden tuotantokauden sarjan alusta loppuun. Kiitos tästä kuluneesta vuosikymmenestä, Stranger Things.

Sarjan luoneet Dufferin veljekset ovat myös ohjanneet päätöskauden, yhdessä pitkään mukana olleen Shawn Levyn, sekä Frank Darabontin kanssa, joista jälkimmäinen fanittaa sarjaa niin paljon, että hän palasi eläkkeeltä työskennelläkseen sen parissa. Ohjaus on onnistunutta ja Dufferit vetelevät tunnepuolella juuri oikeista naruista. Käsikirjoitusten puolesta veljesten työ on hapuilevampaa, mutta he vievät kuitenkin tarinan kunnialla maaliin. Teknisesti Stranger Thingsin päätöskausi on näyttävä - eipä juuri muuta voikaan odottaa, jos siihen on ihan oikeasti satsattu liki puoli miljardia dollaria. Kausi on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu. Lavasteet ovat komeat ja puvustus tyylikästä. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa hienot ja efektejä ja maskeerausta yhdistelemällä luotu Vecna on jälleen upea karmivuudessaan. Äänimaailma on kanssa hyvin rakennettu Michael Steinin ja Kyle Dixonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Stranger Things, 2016-2025, Yhdysvallat, Netflix, Monkey Massacre, 21 Laps Entertainment