Arvostelu: Ambulance (2022)

AMBULANCE

Ohjaus: Michael Bay

Pääosissa: Yahya Abdul-Mateen II, Jake Gyllenhaal, Eiza González, Garret Dillahunt, Jackson White, Keir O'Donnell, Olivia Stambouliah, Moses Ingram, Cedric Sanders, Colin Woodell, A Martinez, Jesse Garcia, Wale Folarin ja Devan Chandler Long

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

Ambulance on uudelleenfilmatisointi tanskalaisesta toimintaelokuvasta Ambulancen vuodelta 2005. Michael Bayta pyydettiin ohjaamaan amerikkalaisversio leffasta, mutta aluksi hän kieltäytyi ja pestin sai Phillip Noyce, joka taas korvattiin myöhemmin Navot Papushadolla ja Aharon Keshalesilla. Kuitenkin kun koronapandemia esti Bayta kuvaamasta suunnittelemansa toimintaleffan "Black Five", hän puhui Universal Picturesille, joka tarjosi uutta mahdollisuutta ohjata Ambulancen. Bay suostui ja Papushado ja Keshales saivat kenkää projektista. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 ja nyt Ambulance on ilmestynyt elokuvateattereihin. Itse en pahemmin jaksanut innostua, kun kuulin Baylta olevan tulossa uusi toimintarymistely. Päätin silti toki antaa leffalle mahdollisuuden ja kävinkin katsomassa Ambulancen sen ensi-iltaviikonloppuna IMAX-salissa Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa, samana päivänä kun kävimme katsomassa kauhu-uutuuden X (2022).

Rahaa vaimonsa leikkaukseen tarvitseva Will Sharp päättää lähteä mukaan veljensä Dannyn pankkiryöstökeikalle. Kun suunnitelmat menevät pieleen, veljekset ottavat pakoautokseen ambulanssin, panttivankeinaan ensihoitaja ja ammuttu poliisi.

Yahya Abdul-Mateen II näyttelee Will Sharpia, jonka vaimo (Moses Ingram) on vakavasti sairas. Will ei saa vakuutusta korvaamaan vaimonsa tarvitsemaa leikkausta, mutta hän tarvitsee rahaa nopeasti ja paljon. Niinpä hän kääntyy veljensä, Jake Gyllenhaalin esittämän Dannyn puoleen, jolla on rikollista taustaa. Dannylla onkin kätevästi juuri sinä päivänä tiedossa pankkiryöstö, johon Will lähtee mukaan kuskiksi. Abdul-Mateen II ja Gyllenhaal tekevät ihan kelvollista työtä rooleissaan, mutta kumpikaan ei säväytä kuten yleensä. Gyllenhaal ampuu paikoitellen pahasti yli hahmonsa sekopäisyydellä, kun taas joskus hän hoitaa hommansa hassun maltillisesti. Abdul-Mateen II:n ongelmaksi taas koituu se, että ryöstön alettua hänelle jää tehtäväksi lähinnä ajaa autoa. Kaikki mielenkiintoinen tapahtuu hänen ympärillään, vaikka juuri hänen rahantarpeensa käynnistää koko tarinan.

     Elokuvassa nähdään myös Eiza González ensihoitaja Camina ja Colin Woodell tämän työparina Scottina, Garret Dillahunt ylikomisario Monroena, Jackson White ja Cedric Sanders poliisipari Zachina ja Markina, Keir O'Donnell FBI-agentti Clarkina, Olivia Stambouliah nuorena tekniikkavelho Dhazghiginä, sekä A Martinez, Jesse Garcia, Wale Folarin ja Devan Chandler Long veljeksiä ryöstössä auttavina rikollisina. Sivunäyttelijöistä erityisesti González vakuuttaa tiukkahermoisena ensihoitajana, joka joutuu panttivangiksi veljesten siepatessa ambulanssin pakoautokseen. Dillahuntista löytyy myös karismaa osaansa pitkää poliisiuraa tehneenä ylikomisariona.

Ambulance on juuri niin Michael Bayn elokuva kuin siltä voi odottaa. Ohjaajan tavaramerkit löytyvät aika lailla kaikki jenkkihabituksesta ja ylipitkästä kestosta suuriin räjähdyksiin, teknologialla kikkailuun, voimakkaaseen kontrastiin värimäärittelyssä ja omiin leffoihinsa viittaamiseen. Hahmot käyvät keskusteluja, kuten "mitä Sean Connery sanoikaan elokuvassa The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996)" ja "noustaan autosta coolisti niin kuin leffassa Pahat pojat (Bad Boys - 1995)". Oikeastaan vain vähäpukeiset naiset puuttuvat, eivätkä autot muutu taisteluroboteiksi. Ohjaajan fanit voivat siis olla riemuissaan uutuusleffasta, eikä Bayn elokuviin kyllästyneiden kannata tuhlata aikaansa tähän teokseen.

Omasta mielestäni Ambulance on paikoitellen ihan viihdyttävä toimintarymistely, josta löytyy kuitenkin huomattavia epäkohtia ja vikoja, jotka estävät sitä nousemasta aidosti mainioksi takaa-ajojännäriksi. Kahden tunnin ja vartin kestossaan kyseessä on aivan liian pitkä leffa, joka käy välillä jopa hieman pitkäveteiseksi, kun kohtaus toisensa perään tuntuu ihan samalta. Elokuvasta saisi ainakin vartin saksittua pois, jotta lopputulos olisi tiiviimpi paketti. Siten viihdyttävyys ja jännite pysyisivät paremmin yllä läpi leffan. Mukana on muutama selvän irrallinen kohtaus, jotka olisi voinut tiputtaa pois ja säästää vaikka pidennettyyn versioon Blu-raylle. Parhaimmillaan takaa-ajo onnistuu olemaan mukaansatempaavaa seurattavaa.

Elokuvan yritykset olla hauska eivät pahemmin jaksa naurattaa, joskin eräs laulukohtaus huvitti aidosti koko yleisöä. Sen sijaan itseäni nauratti elokuvan tahaton koomisuus, mikä syntyy niin hölmöistä ratkaisuista kuin leffan teknisestä kikkailusta. Ambulancen kuvauksessa hyödynnetään lennokkeja enemmän kuin olen aiemmin nähnyt elokuvissa. Vaikka mukana onkin muutamia todella tyylikkäitä ja uskomattomasti ajoitettuja lennokkiotoksia, joissa kamera kiitää autojen välissä ja yllä, sekaan mahtuu joitain koomisen näköisiä kierteitä, joilla ei tunnu olevan mitään pointtia. Kuvaus on muutenkin todella epätasaista pitkin leffaa. Kamera heiluu minkä kerkeää, menee liian lähelle ihmisten kasvoja ja pyörii turhan villisti kohteiden ympärillä. Asiaa ei auta elokuvan turboleikkaus, missä toimintakohtausten aikana (eli lähes koko ajan) kuvat saavat kestää vain suunnilleen sekunnin. Välillä editointi on niin typerryttävää, että on vaikea sanoa, mitä valkokankaalla edes tapahtuu. Ketä hahmot nyt ampuvat? Missä tässä nyt oikein ajetaan?

Baylla on kyllä silmää näyttävälle tuholle, mutta hänellä tuntuu vuosi vuodelta olevan isompia vaikeuksia pitää paketteja kasassa ohjauksellaan. Ambulance keulii paikoitellen väärillä hetkillä turhan lujaa, mistä voi syyttää myös Chris Fedakin käsikirjoitusta. Joko Fedak tai Bay eivät tunnu millään osaavan päättää, kumpi veljeksistä on leffan keskiössä. Lavasteiltaan, asuiltaan ja maskeerauksiltaan homma toimii ja äänimaailma rymistelee varsin mukavasti. Lorne Balfe on tainnut kuunnella Tenetin (2020) musiikkeja elokuvan sävellyksiä tehdessään, sillä niin samanlaista jumputusta on livahtanut mukaan.

Yhteenveto: Ambulance on heikko, joskin paikoitellen ihan viihdyttävä toimintarymistely. Kestoa leffalla on aivan liikaa ja kahden tunnin ja vartin mitassa filmi ehtii käydä välillä pitkäveteiseksi - vaikka ruudulla onkin menoa ja meininkiä kaiken aikaa. Tiiviimmällä kestolla seasta ei löytyisi liikaa samanlaisten kikkojen turhaa toistoa ja jännite pysyisi kasassa eheämmin. Toimintakohtaukset ovat monesti leikattu liian silpuksi, mitä ei auta heiluva kuvaus ja paikoitellen aika koomisesti kieputtelevat lennokkiotokset. Huumoripuoli on lähinnä kiusallista ja naurut syntyvät lähinnä tahattoman hauskoista hetkistä. Yahya Abdul-Mateen II ja Jake Gyllenhaal tekevät tavallista heikompaa työtä, mutta Eiza González suoriutuu hommastaan varsin passelisti. Autoiksi muuttuvia robotteja lukuun ottamatta Michael Bay tuo leffaan aika lailla kaikki tavaramerkkinsä ja ohjaajaa yhä fanittaville Ambulance tarjoaa varmasti suurta hupia. Itse koin leffan kuitenkin mitäänsanomattomana ja aika kömpelösti kasaan kyhättynä. Elokuvasta löytyy hyvät hetkensä, mutta ne eivät riitä pelastamaan kokonaisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ambulance, 2022, Universal Pictures, Bay Films, Endeavor Content, New Republic Pictures, Project X Entertainment

Arvostelu: X (2022)

X

Ohjaus: Ti West

Pääosissa: Mia Goth, Jenna Ortega, Martin Henderson, Brittany Snow, Scott Mescudi, Owen Campbell, Stephen Ure ja James Gaylyn

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

X on Ti Westin ohjaama ja käsikirjoittama uusi kauhuelokuva. Loppuvuodesta 2020 A24 ilmoitti tuottavansa Westin ideoiman leffan, jonka kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2021 tiukoissa koronarajoituksissa. X sai maailmanensi-iltansa South by Southwest -elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomen elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä ja kiinnostustani lisäsi elokuvan saamat kehut maailmalta. Kävinkin katsomassa X:n Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa ensi-iltaviikonloppuna, yhdessä Michael Bayn uuden toimintaelokuvan Ambulancen (2022) kera.

Vuonna 1979 kuvausryhmä matkustaa syrjäiselle maatilalle tekemään pornoa. Yöllä maatilan omistajista alkaa kuitenkin paljastua karmivia puolia...

Mia Goth, Brittany Snow ja Scott Mescudi esittävät pornonäyttelijöitä Maxinea, Bobby-Lynneä ja Jacksonia, jotka lähtevät yhdessä tuottaja Waynen (Martin Henderson), kuvaaja RJ:n (Owen Campbell) ja äänittäjä Lorrainen (Jenna Ortega) kanssa Texasin maaseudulle kuvaamaan aikuisviihde-elokuvaa "Farmarin tyttäret". Maxinella on haaveena nousta maailmankuuluksi tähdeksi, kun taas Bobby-Lynne ja Jackson ovat olleet alalla jo pidemmän aikaa. Maxine on suhteessa innokkaan tuottaja-Waynen kanssa ja pariskunnan muodostavat myös teknistä puolta hoitavat RJ ja Lorraine, joista jälkimmäinen ei ole innoissaan siitä, mitä kameran edessä tulee tapahtumaan. Hahmoihin on saatu tarpeeksi syvyyttä, etteivät he jää täysin yksiulotteisiksi pahveiksi, kuten kauhuelokuvissa tuppaa usein käymään. Näyttelijät ovat mainioita rooleissaan - erityisesti Goth, joka suorastaan häikäisee lahjoillaan.

Heti ensiminuuteistaan lähtien X onnistui nappaamaan minut mukaansa ahdistavalle maaseutumatkailulleen... vaikka kuinka näytöksen pari teiniporukkaa yrittivät käytöksellään pilata katselukokemuksen muilta. Ti West rakentaa jännitettä taidokkaasti pikkuhiljaa ja vaikka hän parissa kohtaa syyllistyykin todella typeriin äkkisäikäytyksiin, panostaa hän kauhupuolella juurikin tunnelmaan. Läpi elokuvan kulkee painostava ilmapiiri, joka naulitsee katsojaa paikoilleen yhä vain tiukemmin. Alkupäässä varsinkin eräs järvikohtaus aiheutti minulle voimakkaan epämiellyttävää tunnetta. Mukana on useampi hetki, joiden aikana tekisi mieli katsoa muualle, mutta samalla silmät ovat lukittuina valkokankaaseen.

Kun hahmoillekin alkaa valjeta, etteivät maatilanomistajat olekaan kovin vieraanvaraisia, elokuva saa lisää kierroksia ja karmivan ilmapiirin kasvaessa myös leffan raakuudet nostelevat päätään. Mukana on aika kuvottavaakin kuvastoa, mutta itse huomasin lopulta ajattelevani, että X olisi saanut rohkeasti astua vielä vähän pidemmälle ja olla ronskimpi materiaalinsa kanssa. Veri roiskuu jo nyt oivallisen ällöttävästi, mutta filmi voisi mässäillä vielä enemmän, eikä se silti muuttuisi typerryttäväksi kidutuspornoksi. Lisäksi itseäni häiritsivät muutamat tahattoman koomiset hetket, jotka katkaisivat tilapäisesti luodun ahdistavuuden. Tiettyjä tapahtumia olisi voinut venyttää hieman pidemmiksi, sillä nyt ne tunnutaan hoitavan nopeasti pois alta yllätysarvon takia.

Westin taidokkaan ohjauksen lisäksi myös hänen käsikirjoituksensa on mainio. Se on onnistuneen yksinkertainen, mutta samalla siitä löytyy monipuolisuuttakin ja voimakkaita teemoja esimerkiksi seksuaalisuudesta, kun ryhtyy kaivelemaan syvemmältä. Elokuvasta myös huokuu Westin rakkaus vanhoja kauhufilmejä kohtaan ja leffasta herää mielleyhtymiä mm. Texasin moottorisahamurhiin (The Texas Chain Saw Massacre - 1974). Leffa on tyylikkäästi kuvattu ja niin kameratyöskentelyssä kuin leikkauksessakin on jotain vanhanaikaista. Muutamassa kohtaa leikkausta hyödynnetään erinomaisesti, yhdistellen kiehtovasti kahta samanaikaisesti tapahtuvaa hetkeä toisiinsa. Lavasteet ovat mainiot ja efektit oivalliset. Paria pöljää böö-pelottelua lukuun ottamatta äänimaailma on todella tunnelmallinen maaseudun hiljaisuutta ja Tyler Batesin ja Chelsea Wolfen musiikkeja hyödyntäen.

Yhteenveto: X on erittäin mainio kauhuelokuva, joka kumartelee tyylikkäästi vanhojen slashereiden suuntaan. Lukuun ottamatta muutamia pöljiä äkkisäikäytyksiä ja tahattoman koomisia hetkiä, Ti Westin rakentama tunnelma on erinomainen. Elokuva on todella karmiva ja epämiellyttävä ilmapiiri ympäröi katsojan yhä vain tiukemmin tarinan edetessä. Osa kuvastosta on varsin ällöttävää, eikä ihme, jos valkokankaasta haluaa katsoa poispäin. Itse kuitenkin koin, että filmi olisi voinut mennä vielä vähän pidemmälle raakuuksien kanssa. Näyttelijäkaarti tekee hyvää työtä - erityisesti Mia Goth, jonka vaikuttavuuden hoksaa oikeastaan vasta, kun tekee hieman taustatutkimusta filmistä. Tekniseltä puoleltaan elokuva on myös onnistunut. Jos kaipaa aidosti ahdistavaa kauhuelokuvaa, kannattaa X käydä vilkaisemassa. Ja jos leffa innostaa, niin minulla on teille hyviä uutisia: Ti West ei ole vain suunnitellut laajentavansa filmin tarinaa, hän on jopa kuvannut jo elokuvalle esiosan, joka kantaa tällä hetkellä nimeä Pearl!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

X, 2022, A24, BRON Studios, MAD SOLAR

Arvostelu: Pirates! (The Pirates! In an Adventure with Scientists! - 2012)

PIRATES!

THE PIRATES! IN AN ADVENTURE WITH SCIENTISTS!

Ohjaus: Peter Lord
Pääosissa: Hugh Grant, Martin Freeman, David Tennant, Imelda Staunton, Brendan Gleeson, Russell Tovey, Ashley Jensen, Ben Whitehead, Jeremy Piven, Salma Hayek, Lenny Henry, Brian Blessed ja David Schneider
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

The Pirates! In an Adventure with Scientists! (tai kuten se tunnetaan Yhdysvalloissa ja Australiassa nimellä The Pirates! Band of Misfits), eli suomalaisittain ihan vain Pirates! on Aardman-yhtiön stop motion -animaatioelokuva, joka perustuu Gideon Defoen samannimiseen kirjaan vuodelta 2004. Aardman ryhtyi innokkaasti työstämään elokuvaa, kokiessaan, että stop motion -tekniikan ja tietokonetehosteiden yhdistämisellä yhtiö saisi aikaiseksi parasta jälkeään. Animointi käynnistyi ja lopulta Pirates! sai maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, joka keräsi kehuja kriitikoilta, sekä sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden. Itse näin elokuvan vasta vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin, että Pirates! täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin tietty juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen.

Huonosti menestyvä ja jatkuvasti naurunalaiseksi joutuva Merirosvokapteeni päättää osoittaa taitonsa muille piraateille ja voittaa vihdoin himoitun Vuoden merirosvo -palkinnon. Yhdessä miehistönsä kanssa Merirosvokapteeni päätyy seikkailuun, johon liittyy tiedemiehiä, sukupuuttoon kuolleeksi luultu lintu ja itse Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar Viktoria.

Hugh Grant ääninäyttelee merirosvokapteenia nimeltä Merirosvokapteeni, joka on pitkään tähyillyt upeaa Vuoden merirosvo -palkintoa, mutta joka on vuosi toisensa perään hävinnyt pahimmille kilpailijoilleen, Peg-Leg Hastingsille (Lenny Henry), Cutlass Lizille (Salma Hayek) ja Black Bellamylle (Jeremy Piven). Vuonna 1837 hän on kuitenkin varma voitostaan ja niinpä Merirosvokapteeni seilaa ei-kovin-urhean, mutta silti uskollisen miehistönsä kanssa uusiin seikkailuihin, varastaakseen saaliin, mikä saisi muut vihreäksi kateudesta. Merirosvokapteenin miehistöön kuuluvat Huivipiraatti eli Kakkonen (Martin Freeman), Kihtipiraatti (Brendan Gleeson), Albiinopiraatti (Russell Tovey), Yllättävän kurvikas piraatti, joka ei varmasti ole tekopartaa käyttävä nainen (Ashley Jensen), Auringonlaskuista ja kissanpennuista pitävä piraatti (Ben Whitehead), sekä laivan maskottina toimiva papukaija Polly.

     Matkansa varrella Merirosvokapteeni ja kumppanit kohtaavat mm. tiedemies Charles Darwinin (David Tennant) ja tämän apinan Bobon, sekä itse kuningatar Viktorian (Imelda Staunton), joka potee syvää, suorastaan murhanhimoista vihaa ja halveksuntaa merirosvoja kohtaan. Läpikotaisin hahmogalleria on täynnä mitä vekkulimpia tyyppejä, jotka tarjoavat useat makeat naurut. Ääninäyttelijät ovat erinomaisesti valittuja. Grant tuo paljon elämää eksentriseen Merirosvokapteeniin, kun taas Staunton herkuttelee häijynä kuningattarena.

Yhä kymmenen vuoden jälkeen Pirates! jaksaa ilahduttaa ja riemastuttaa, toimien takuuvarmasti kaikenikäisille seikkailijasieluille. Elokuvan puolentoista tunnin kestoon mahtuu mukaansatempaavaa ja varsin viihdyttävää seikkailemista ja kosolti hersyvää huumoria. Komediapuolella on huomioitu tasavertaisesti lapsi- ja aikuiskatsojat ja filmin aikana pääseekin nauramaan kaikenlaisille kommelluksille ja nokkeluuksille. Osat sutkautuksista menevät nuoremmilta katsojilta ohi, mutta sitten taas jotkut koheltamiset riemastuttavat luultavasti juuri heitä paremmin. Sen lisäksi, että repliikeistä löytyy paljon hilpeitä vitsejä ja hahmoille tapahtuu vaikka ja mitä hupaisaa, tekijät ovat työstäneet taustat täyteen pieniä lisäyksiä, joista osan saattaa jopa huomata vasta toisella katselulla.

Itse tarina on oikein hassu, kun ryöstelevät merirosvot kohtaavat tiedemiesten tutkiskelevan maailman. Osalle katsojista tämä siirtyminen meriltä Lontoon kaduille ja tiedekilpailuihin voi tuottaa pettymyksen, mutta itse pidän siitä, ettei tarina kulje tyypillisimpiä ja arvattavimpia reittejä. Kertomuksessa onkin omat ovelat koukkunsa, vaikka samalla Merirosvokapteenin kehityskaaren kuljetuksen voi nähdä helposti ennalta. Elokuvan loppuhuipennus ei ihan vastaa ensimmäisen tunnin valloittavaa tasoa, mutta toimii silti kelpo päätöksenä tälle lystikkäälle piraattianimaatiolle.

Ja siitä animaatiosta puheenollen; Pirates! on visuaalisesti häikäisevän upeaa katsottavaa! Huikean lahjakkaasti vahanukeilla ja pienoismalleilla toteutettu stop motion -animaatio yhdistyy saumattomasti tietokonetehosteisiin, tekniikoiden tukiessa täydellisesti toisiaan. Elokuvaa katsoessa ei voi muuta kuin ihailla animaattoreiden valtavaa ammattitaitoa ja kärsivällisyyttä pitkää työtä tehdessä. Hahmot ovat toinen toistaan hassumman näköisiä ja taustat täynnä pienenpieniä yksityiskohtia. Vahvoja visuaalisuuksia tukee oiva äänisuunnittelu ja niin miekan kolisteluista, laivan puiden narinoista ja muista koostuvat efektit kuin myös Theodore Shapiron seikkailulliset musiikit tehostavat filmiä. Gideon Defoen käsikirjoitus on oivallinen ja Aardmanin Kananlennonkin (Chicken Run - 2000) tehneen Peter Lordin ohjaus energisen ilahduttavaa.

Yhteenveto: Pirates! on erittäin hauska merirosvoelokuva, joka tarjoaa hupia kaikenikäisille katsojille. Vauhdikas seikkailu imaisee heti mukaansa ja näiden piraattien kommelluksia jämähtää seuraamaan leveä hymy huulillaan. Leffassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, ja energiatasot pysyvät korkealla, ilman että elokuva koskaan kuitenkaan muuttuu päättömäksi koheltamiseksi. Komediapuoli hauskuuttaa tasavertaisesti niin nuorempia kuin vanhempia katsojia. Nokkelat vitsit ja fyysinen pöhköys tarjoavat monet naurut. Elokuva on visuaalisesti todella hieno, eikä voi muuta kuin ihailla ja kehua animaattoreiden kärsivällistä kädenjälkeä. Ääninäyttelijät tekevät lupsakkaa työtä rooleissaan ja Peter Lordin ohjaus on mainiota. Loppuhuipennus ei ihan iske niin lujaa kuin voisi toivoa riemastuttavan ensimmäisen tunnin perusteella, mutta homma toimii silti viime minuuteille asti erittäin passelisti. Jos Pirates! on jäänyt katsomatta, suosittelen vihdoin vilkaisemaan, kuinka ilahduttavasta animaatioseikkailusta onkaan kyse.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Pirates! In an Adventure with Scientists!, 2012, Columbia Pictures, Aardman Animations, Sony Pictures Animation

Arvostelu: Ice Age: Buck Wildin seikkailut (The Ice Age Adventures of Buck Wild - 2022)

ICE AGE: BUCK WILDIN SEIKKAILUT

THE ICE AGE ADVENTURES OF BUCK WILD

Ohjaus: John C. Donkin

Pääosissa: Vincent Tong, Aaron Harris, Simon Pegg, Utkarsh Ambudkar, Justina Machado, Sean Kenin Elias-Reyes, Jake Green, Skyler Stone ja Dominique Jennings

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

20th Century Foxin omistaman Blue Skyn animaatioelokuva Ice Age - jäätikön sankarit (Ice Age - 2002) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ice Age 2: Jäätikkö sulaa (Ice Age: The Meltdown - 2006), Ice Age 3: Dinosaurusten aika (Ice Age: Dawn of the Dinosaurs - 2009), Ice Age 4: Mannerten mullistus (Ice Age: Continental Drift - 2012) ja Ice Age 5: Törmäyskurssilla (Ice Age: Collision Course - 2016) olivat jokainen edeltäjäänsä isompia menestyksiä lippuluukuilla, mutta saivat jokainen edeltäjäänsä huonompaa palautetta kriitikoilta. Pian viidennen osan ilmestymisen jälkeen alkoi kuudennen elokuvan suunnittelu. Samalla tekijät alkoivat työstämään televisiosarjaa Dinosaurusten ajassa esiintyneestä Buck Wild -hahmosta. Kuitenkin kun 20th Century Fox ja samalla Blue Sky myytiin Disneylle, Disney lakkautti Blue Skyn ja yhdisti aiemmat ideat kuudennesta elokuvasta ja Buckin televisiosarjasta toisiinsa. Niinpä alkoi Buck Wildin oman elokuvan teko, jota työstettiin koronarajoitusten takia etätyönä animaattoreiden kodeissa. Filmi saatiin valmiiksi ja nyt Ice Age: Buck Wildin seikkailut on saapumassa Disney+ -suoratoistopalveluun. Itse olen lapsesta asti pitänyt Ice Age -elokuvista ja innostuin tietty, kun kuulin uuden olevan tulossa. En erityisemmin piitannut päätöksestä tehdä Buck Wildista leffa ja innostukseni katosi, kun elokuva julkaistiin tammikuussa Yhdysvalloissa, missä se sai murskaavan vastaanoton. Katsoinkin Ice Age: Buck Wildin seikkailut varovaisin mielin, kun sain siitä ennakkolinkin katseltavakseni.

Opossumit Crash ja Eddie kokevat pärjäävänsä ilman Ellietä, Mannya, Sidiä ja Diegoa ja päättävät lähteä omille teilleen. He päätyvät jäänalaiseen dinosaurusten maailmaan, missä heitä odottaa uusi seikkailu Buck Wildin kanssa.

Lukuun ottamatta fanisuosikki Jyrsis-oravaa ja kaiketi kokonaan unohdettua Kirsikka-tyttöä, aiemmista Ice Age -elokuvista tutut esihistorialliset eläinhahmot palaavat... mutta harmillisesti uusien ääninäyttelijöiden kera. Ray Romano, John Leguizamo, Denis Leary, Queen Latifah, Seann William Scott ja Josh Peck eivät syystä tai toisesta halunneet palata rooleihinsa Manny-mammuttina, Sid-laiskiaisena, Diego-sapelihammastiikerinä, Mannyn Ellie-rakkaana ja opossumiveljeksinä Crashina ja Eddienä. Sen sijaan rooleissa kuullaan aika lailla tuntemattomia tyyppejä, Sean Kenin Elias-Reyes, Jake Green, Skyler Stone, Dominique Jennings, Vincent Tong ja Aaron Harris. Leffasarjan pääkolmikolta, Mannylta, Sidiltä ja Diegolta ei kuitenkaan kannata paljoa odottaa, sillä tekijät päättivät jostain syystä keskittyä Crashiin ja Eddieen. Opossumiveljet toimivat siedettävästi sivuhahmoina aiemmissa leffoissa, mutta lapsesta asti olen pitänyt heitä hieman rasittavina. En siis pahemmin riemastunut siitä, että aidosti hauskat hahmot on siirretty syrjään tämän kaksikon tieltä.

     Leffasarjan kolmannesta osasta, Dinosaurusten ajasta tuttu Buck Wild tekee myös paluun (kuten elokuvan nimi paljastaa) ja hänen äänenä sentään kuullaan itse Simon Pegg. Buck on sama tuttu yksisilmäinen ja kajahtanut näätä, joka elää erakkona dinosaurusten maailmassa. Siellä häntä vastassa on tällä kertaa isoaivoinen protoceratops nimeltä Orson (Utkarsh Ambudkar), harmillisen lattea pahishahmo. Valitettavasti Crashin ja Eddien tavoin myös Buckin kohdalla käy nopeasti selväksi, että hahmo toimii paremmin sivuhahmona kuin oman seikkailunsa päähenkilönä.

Harmikseni täytyy sanoa, että ymmärrän täysin, miksi Ice Age: Buck Wildin seikkailut koki aikamoisen täyslyttäyksen, kun se julkaistiin pari kuukautta sitten mm. Yhdysvalloissa. Kyseessä on todella huono animaatioseikkailu, jota katsoessa ei voi kuin toivoa, että koko leffa olisi jäänyt tekemättä. Jyrsiksen jättämisestä pois ääninäyttelijöiden vaihtamiseen ja ärsyttäviin sivuhahmoihin keskittymiseen, elokuva on täynnä kummallisia valintoja, jotka turhauttavat leffan kulkiessa eteenpäin. On selvää, että viiden varsinaisen Ice Age -filmin tekijätiimi loistaa poissaolollaan. Disney vain nappasi Blue Skyn itselleen, lakkautti yhtiön ja alkoi sitten rahastamaan sen luomuksilla. Buck Wildin seikkailut on todellinen rahastusraina sieluttomimmasta päästä.

Vaikka leffalla on kestoa vain vähän päälle tunti ja vartti (johon kuuluu alku- ja lopputekstit, sekä usean minuutin kertaukset aiempien elokuvien tapahtumista), Ice Age: Buck Wildin seikkailut on erikoisen raskassoutuinen kokemus. Vauhtia ja kommellusta siitä ei todellakaan puutu, mutta homma ei millään vedä mukaansa. Siinä, missä alkuperäisen Ice Agen katsoo sujuvasti milloin vain uudestaan, Buck Wildin seikkailujen katsominen tuottaa jo ensimmäisellä kerralla vaikeuksia. Iso syy johtuu siitä, että siedettävät sivuhahmot on nostettu päärooleihin ja he muuttuvat aika rasittaviksi. Huumori on suorastaan kiusallisen huonoa ja jatkuva mekastuskin alkaa vähitellen turhauttamaan. Loppuhuipennusta katsoessa lähinnä vain odottaa lopputekstien alkamista.

Elokuvan ohjaajana toimii aiemmat Ice Aget tuottanut John C. Donkin, joka ei ollut tätä ennen ohjannut ainuttakaan leffaa. Donkinin ensikertalaisuus paistaa läpi elokuvasta, mutta eipä pohjana toimivana Jim Hechtin, William Schifrinin ja Ray DeLaurentiisin käsikirjoituksessakaan ole kehumista. Projektihan lähti liikkeelle ajatuksesta Buck Wildin omasta televisiosarjasta ja filmistä huomaa, että siitä on yritetty väkisin vääntää yksi koko illan leffa. Leffan visuaalinenkaan puoli ei toimi pelastajana. Vaikka mukana on joitain taidokkaasti animoituja juttuja, kokonaisuudesta huomaa, että se tehtiin kotioloissa ja varmaan aika halvallakin. Leffasta näkyy, ettei sitä oltu koskaan tarkoitettu teattereihin asti. Äänimaailma on sentään oivallinen ja Batu Sener hyödyntää kelvollisesti tuttuja Ice Age -melodioita musiikeissaan. 

Yhteenveto: Ice Age: Buck Wildin seikkailut on kiusallisen huono animaatioseikkailu, jonka olisi voinut jättää tekemättä. Ärsyttäviin sivuhahmoihin keskittymisestä Jyrsiksen puuttumiseen, elokuva on täynnä toinen toistaan oudompia ratkaisuja, jotka turhauttavat läpi keston. Alle puolentoista tunnin mittainen seikkailu dinosaurusten maailmassa on täynnä menoa ja meininkiä, mutta homma ei tunnu koskaan nappaavan mukaansa. Viihdyttävän sijaan elokuva on pikemminkin pitkäveteinen. Komediaosasto nolostuttaa kehnoudellaan ja animaatiojälki näyttää aika ajoin viimeistelemättömältä. Ei mikään ihme, etteivät Simon Peggiä lukuun ottamatta alkuperäiset ääninäyttelijät palanneet rooleihinsa. Ice Age: Buck Wildin seikkailut on halvalla tehty rahastusraina, jonka skippaamista suosittelen jopa aiempien leffojen faneille. Kenties ensi kuussa Disney+ -palveluun ilmestyvä Jyrsiksen oma televisiosarja olisi parempi...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Ice Age Adventures of Buck Wild, 2022, 20th Century Studios, Blue Sky Studios, Twentieth Century Animation, Bardel Entertainment

Arvostelu: Basic Instinct - vaiston varassa (Basic Instinct - 1992)

BASIC INSTINCT - VAISTON VARASSA

BASIC INSTINCT

Ohjaus: Paul Verhoeven
Pääosissa: Michael Douglas, Sharon Stone, George Dzundza, Jeanne Tripplehorn, Denis Arndt, Leilani Sarelle, Bruce A. Young, Chelcie Ross, Dorothy Malone, Wayne Knight, Stephen Tobolowsky ja Bill Cable
Genre: trilleri, erotiikka
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Basic Instinct - vaiston varassa on Michael Douglasin ja Sharon Stonen tähdittämä eroottinen trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Joe Eszterhasin työstämästä käsikirjoituksesta, josta alkoi suuri tappelu studioiden kesken 1980-luvulla. Carolco Pictures onnistui nappaamaan tekstin itselleen ja ohjaajaksi valittiin Paul Verhoeven. Verhoeven halusi Eszterhasin tekstiin useita muutoksia, joihin tämä ei suostunut ja lopulta painostamisen jälkeen Eszterhas poistui projektista ja Verhoeven ryhtyi työstämään käsikirjoitusta uudestaan Gary Goldmanin kanssa. Jonkin ajan jälkeen ohjaaja tuli kuitenkin siihen tulokseen, että muutokset vain heikensivät filmiä ja hän palasi takaisin Eszterhasin alkuperäiseen tekstiin. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1991 ja lopulta Basic Instinct - vaiston varassa sai maailmanensi-iltansa 20. maaliskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Siitä huolimatta, että elokuva sai aluksi todella ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, sekä paljon suuttumusta ja jopa mielenosoituksia biseksuaalisen hahmon esittämisestä ja seksin, väkivallan ja tupakoinnin määrästä, leffa oli valtava menestys - jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi isoin hitti. Vuosien varrella elokuvan arvostus on noussut. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Basic Instinct - vaiston varassa, enkä tiennyt siitä mitään muuta kuin maailmankuulun vilautuskohtauksen, jota on viimeisen 30 vuoden aikana kopioitu ja parodioitu kymmeniä kertoja. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa, mistä oikein on kyse?

Entinen rock-tähti Johnny Boz löytyy murhattuna ja tutkija Nick Curran ryhtyy selvittämään, kuka puukotti ex-muusikkoa jääpiikillä monia kertoja? Aluksi kaikki näyttäisi viittaavan Johnnyn rakastajattareen Catherine Tramelliin, mutta Nick alkaa epäillä hänen syyllisyyttään.

Michael Douglas näyttelee murhatutkija Nick Currania, joka ryhtyy selvittämään uutta tapausta, samalla kun hän yrittää toipua menneisyytensä aaveista, jotka saapuvat takaisin kummittelemaan. Douglas tulkitsee hyvin monisävyistä hahmoaan, joka ei todellakaan ole mikään puhtoinen ja rehti poliisimies, kun hänen hahmoaan ryhdytään avaamaan. Hahmo muuttuu kaiken aikaa kiinnostavammaksi ja paikoitellen voikin huomata tuumivansa, että voiko tässä edes olla Nickin puolella?

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Sharon Stone, joka näyttelee Johnny Bozin (Bill Cable) murhan pääepäiltyä, ex-rockstaran kirjailija-rakastajatarta Catherine Tramellia. Alunperin rooliin kyseltiin mm. Kim Basingeria, Julia Robertsia, Meg Ryania, Michelle Pfeifferia ja Demi Moorea, mutta jokainen heistä kieltäytyi. Stone halusi kuitenkin innokkaasti roolin ja lopulta saikin sen. Se into paistaa hänen roolityöstään, eikä ihme, että Stone sai Golden Globe -ehdokkuuden suorituksellaan. Hän on täydellinen valinta hahmojen himokkaat katseet itseensä kääntävän naisen osaan, eikä vain sen takia, että hän on erittäin kaunis. Catherinena Stone tuntuu omaavan juuri oikeanlaisen läsnäolon, jossa on jotain äärimmäisen viettelevää, viekasta ja karmivaa samanaikaisesti. Ei ole mikään ihme, että pian Nickiäkin alkaa kiinnostaa Catherine jo ihan muista syistä, vaikka samalla Nickistä näkee, että jokin Catherinessa arveluttaa suuresti. Douglasin ja Stonen kemiat iskevät todella hyvin yhteen.

     Lisäksi elokuvassa nähdään mm. George Dzundza Nickin työparina Gusina, Jeanne Tripplehorn Nickin terapeuttina ja on-off-rakastajana Beth Garnerina, Leilani Sarelle Catherinen rakastajattarena Roxina, Denis Arndt komisario Walkerina ja Chelcie Ross ylikomisario Talcottina. Kaikki näyttelijät suoriutuvat kunniakkaasti osistaan.

Kuten alussa kerroin, en tiennyt ennakkoon mitään muuta Basic Instinct - vaiston varassa -elokuvasta kuin sen kenties maailman kuuluisimman vilautuskohtauksen, jossa kesken kuulustelun Catherine ristii jalkansa. Siitä on tehty parodiaa ties missä aina Simpsoneista (The Simpsons - 1989-) ja Saturday Night Livestä (1975-) ihan kotimaiseen Marja Hintikka Live -ohjelmaan (2015-) asti. Vaikka huvittuneena odotinkin, missä asiayhteydessä tämä kohuttu ja VHS-julkaisujen myötä kovasti pausetettu kohtaus tulisi, yllätyin siitä, kuinka tiukasti sen ympärillä oleva filmi nappasi minut mukaansa. Kun kohtaus vihdoin tuli, olin jo ehtinyt unohtaa koko homman - erityisesti, koska siinä kohtaa on nähty jo niin paljon paljasta pintaa, että tämä vilautus tuntuu lähinnä pikkutuhmalta silmäniskulta. Jos en jotain todellakaan tiennyt ennakkoon, niin sitä, kuinka erotiikkapainotteinen filmi on kyseessä. On varmaan ihan hyvä, ettei tätä tullut koskaan ehdotettua perheen yhteiseen leffailtaan nuorempana.

Kun kyseessä on Paul Verhoevenin elokuva, saman ohjaajan joka teki mm. RoboCopin (1987) ja Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990), ei varmaan pitäisi tulla yllätyksenä, että leffa ei liiemmin jarruttele siinä, millaista materiaalia ruudulle tulee. Seksikohtaukset eivät paljoa peittele harrastajien vartaloita, eikä murhakohtauksissa erityisemmin säästellä raakuuksien näyttämistä. Verhoeven omaa kuitenkin tyyliä ja taitoa, eikä hän vain sorru shokeeraavalla kuvastolla mässäilyyn. Hänen kehittelemänsä tunnelma Basic Instinctissä on todella vangitseva. Stonen roolityön tavoin leffan henkikin on viettelevän vaarallinen. Siinä on jotain jännittävää, mutta samalla erittäin lumoavaa. Murhamysteeritarina rakentuu kutkuttavasti ja yhtä jännittävää on seurata pääparin lämpenemistä toisilleen. Henkilökuvauksena elokuva on myös erittäin mainio, eikä siitä sen kummemmin löydy selkeää hyvistä ja pahista. Paikoitellen tietty yliampuvuus ja teatraalisuus heikentää kokonaisuutta, mutta silti kyseessä on napakka paketti, mikä pitää tiukasti mukanaan läpi muutamia minuutteja päälle kahden tunnin kestonsa.

On hyvä, ettei Verhoeven lopulta lähtenytkään muokkaamaan käsikirjoitusta, sillä Joe Eszterhasin teksti toimii erittäin mainiosti. Tarina kulkee sujuvasti ja hahmoihin uppoudutaan hyvin, eikä Eszterhas lähde tekemään kenestäkään mitään puhdasta pulmusta. Myös teknisiltä ansioiltaan Basic Instinct - vaiston varassa on onnistunut. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja mukana on useita hetkiä, jolloin kamera joko kääntyy todella nopeasti ja sulavasti eri henkilöön tai sitten syväterävyyttä hyödynnetään veikeästi korostamaan puhujaa usean henkilön joukosta. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraajat pääsevät parissa kohtaa irrottelemaan aika rajujenkin näkyjen kanssa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Jerry Goldsmithin musiikit ovat parin kohdan liiallista spektaakkelimaisuutta lukuun ottamatta erinomaiset.

Yhteenveto: Basic Instinct - vaiston varassa on erittäin hyvä trilleri, joka pitää sisällään varsin viettelevän ja jännittävän tunnelman. Murhatutkimus nappaa iskevästi mukaansa ja samalla leffa saa katsojan koukkuun myös erikoiseen romanttiseen ja eroottiseen puoleen. Paul Verhoevenin rakentama henki on pääasiassa onnistunut ja hän kuljettaa Joe Eszterhasin napakasti kirjoittamaa tarinaa taidokkaasti eteenpäin. Verhoeven ei pelkää näyttää hyvinkin ronskia kuvastoa, eikä filmiä todellakaan ole tarkoitettu herkemmille katsojille. Hahmot ovat oivallisen moniulotteisia, eikä tarinassa ole selkeitä hyviä ja pahoja tyyppejä. Michael Douglas ja Sharon Stone ovat nappivalinnat päärooleihin ja heidän väliltä löytyy voimakasta kemiaa. Elokuva on myös teknisesti mainio ja varsinkin kuvauksesta löytyy paljon tyylikkäitä tehokeinoja. Paikoitellen tietty ylidramaattisuus häiritsee, mutta muuten Basic Instinct - vaiston varassa on todella oivallinen jännäri, jonka katselua suosittelen - enkä ainoastaan sen legendaarisen vilautushetken takia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Basic Instinct, 1992, Carolco Pictures, Canal+

Arvostelu: Panic Room (2002)

PANIC ROOM

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Jodie Foster, Kristen Stewart, Forest Whitaker, Dwight Yoakam, Jared Leto ja Patrick Bauchau
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Panic Room on David Fincherin ohjaama trilleri. Käsikirjoittaja David Koepp luki artikkeleja siitä, kuinka rikkaat olivat alkaneet rakennuttamaan turvahuoneita taloihinsa ja suunnitteli sen idean ympärille elokuvan. Koepp myi käsikirjoituksensa Sony Picturesille ja hetken aikaa Ridley Scott aikoi ohjata leffan, kunnes Fincher sai pestin. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2001, mutta jo kahden viikon jälkeen päänäyttelijäksi valittu Nicole Kidman jouduttiin vaihtamaan Jodie Fosteriin, sillä Kidmanin polvimurtuma Moulin Rouge! -musikaalin (2001) kuvauksista ei ollutkaan parantunut täysin, mikä esti Kidmania työskentelemästä hetkeen. Taloudellisista syistä korvaaja täytyi löytää nopeasti ja Foster sai vain viikon aikaa valmistautua rooliinsa. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Panic Room sai maailmanensi-iltansa 18. maaliskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, joka keräsi kehuja kriitikoiltakin. Itse en ollut aiemmin nähnyt Panic Roomia, vaikka se on kiinnostanut minua jo vuosia, sillä olen pitänyt kaikista muista Fincherin elokuvista. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein vilkaista, mistä oikein on kyse ja arvostella leffan sen juhlavuoden kunniaksi!

Vastikään eronnut Meg Altman muuttaa tyttärensä Sarahin kanssa uuteen asuntoon. Samana yönä asuntoon murtautuu kolme varasta ja Meg ja Sarah piiloutuvat asunnostaan löytyvään turvahuoneeseen. Harmi vain, että se, mitä varkaat etsivät, löytyy juurikin turvahuoneesta.

Nicole Kidmanin jouduttua jättämään elokuvan polvimurtuman vuoksi, päärooliin Meg Altmaniksi pohdittiin mm. Robin Wrightia, Sandra Bullockia ja Angelina Jolieta, kunnes tekijät päätyivät Jodie Fosteriin. Valinta meni mielestäni täysin nappiin, enkä voi kuvitella, että yksikään näistä muista vaihtoehdoista olisi hoitanut hommaa paremmin. Uhrilampaissa (The Silence of the Lambs - 1991) valtavan vaikutuksen tehnyt ja palkintojakin saanut Foster näyttää jälleen kyntensä trillerissä. Hän on karismaattinen äitinä, joka yrittää kaikkensa suojellakseen tytärtään (Kristen Stewart), varkaiden tunkeuduttua heidän uuteen kotiinsa. Panic Roomissa nähtiin myöhemmin Twilight-elokuvista (2008-2012) maailmankuuluksi nousseen Stewartin ensimmäinen merkittävä roolityö ja hän sopii yllättävänkin passelisti osaansa, vaikka elokuvan parin ensimmäisen kohtauksen aikana Sarah-tyttö onkin hieman ärsyttävä hahmo näsäviisaudessaan. Heti kun varkaat saapuvat, Sarahista muodostuu pidettävämpi hahmo ja katsoja jännittää äidin ja lapsen selviytymisen puolesta.

     Altmanien uuteen kotiin tunkeutuvina varkaina taas nähdään Forest Whitaker (jota Ridley Scottin jälkeen kysyttiin ohjaajaksi, ennen kuin Fincher tarttui projektiin), Jared Leto (jonka olen nähnyt neljästi livenä Thirty Seconds to Mars -yhtyeensä kera) ja muusikko Dwight Yoakam. Varaskolmikko toimii yllättävänkin erinomaisesti ja he saavat ihan yhtä hyvin ruutuaikaa kuin pelokkaat asukkaat. Whitaker, Leto ja Yoakam ovat kaikki mainioita ja ennen kaikkea erilaisia rooleissaan, rakentaessaan kolme täysin erilaista persoonaa, jotka suhtautuvat keikkaan eri tavoin. Tästä saattaakin muodostua mielenkiintoista konfliktia hahmojen välille, tuoden lisäjännitystä filmiin.

Miksi ihmeessä olin viivästellyt näin kauan Panic Roomin katsomisen suhteen, enkä katsonut sitä heti, kun koin suurimman David Fincher -innostukseni joitain vuosia takaperin ja katsoin paria lukuun ottamatta kaikki muut hänen filminsä? Kyseessä ei ole herran paras teos, mutta Panic Room on silti erittäin väkevä jännäri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuva ei ole tarinaltaan yhtä monimutkikas kuin Fincherin edelliset leffat Seitsemän (Se7en - 1995), The Game - oletko valmis peliin? (The Game - 1997) tai Fight Club (1999), vaan se on juoneltaan huomattavasti suoraviivaisempi. Se ei kuitenkaan haittaa, ei yhtään. Alkukohtauksen ja -esittelyn jälkeen filmi hyppää nopeasti itse murtoon ja pian Meg ja Sarah ovat jo jumissa turvahuoneessa, samalla kun varaskolmikko yrittää keksiä keinoa murtautua huoneeseen sisään tai saada äidin ja tyttären poistumaan huoneesta. Konsepti on hyvin simppeli ja juuri siksi niin toimiva.

Jonkun toisen ohjaajan käsissä kyseessä olisi luultavasti täysin kertakäyttöinen tusinatrilleri, mutta juurikin David Fincherin lahjat kameran takana ja Fosterin ja Whitakerin lahjat kameran edessä nostavat Panic Roomin korkeuksiin, joihin muut ohjaajat eivät välttämättä yltäisi. Tiivis tunnelma ei koskaan hellitä leffan aikana, vaikka kestoa on liki kaksi tuntia, ja ensimmäistä ja viimeistä kohtausta lukuun ottamatta elokuva tapahtuu saman yön aikana. Fincher vain pistää lisää pökköä pesään ja sekoittaa pakkaa tasaisin väliajoin, nostattaen jännitystä entisestään. Mutkia ja onnistumisia tulee vastaan huoneen molemmin puoliin. Vaikka mitään mullistavia twistejä ei olekaan luvassa, kuten Fincherin aiemmissa (ja myöhemmissä) töissä, leffasta löytyy silti omat käänteensä ja nokkeluutensa. Tärkeintä tietty on, että katsoja on kiinnostunut hahmoista niin turvahuoneessa kuin sen ulkopuolellakin ja haluaa nähdä, mitä kaikille käy yön päätteeksi.

Kun kyseessä on Fincherin elokuva, on varmaa, että lahjakkaasti rakennetun tunnelman ja muutenkin vahvan ohjauksen lisäksi leffa myös näyttää hyvältä. Panic Room on visuaalisesti yllättävänkin vaikuttava. Jo Fight Clubissa Fincher kikkaili tietokonetehosteilla, viedäkseen kameraa oudonkin lähelle kohteitaan, sekä kuljettaakseen kameraa mahdottomia polkuja ja hän vie kikkailun äärimmilleen Panic Roomissa. Erityisesti filmin alkupäässä nähtävä todella pitkä kamera-ajo, mikä kulkee ympäri asuntoa, mm. kahvipannujen kahvojen, avaimenreikien ja kattojen ja lattioiden läpi, on ällistyttävän hieno. Kuvasommittelu, ja etu- ja taka-alan sekä tarkennuksen käyttö ovat kaikki mestarillista elokuvantekoa. Visuaalista ilmettä vain koristaa Fincherille tyypillinen nuhjuisuus ja kelmeästi tyylittelevä värimaailma. Äänipuolikin on oivallisesti kasattu ja säveltäjä Howard Shore tunnelmoi mainiosti musiikeillaan.

Yhteenveto: Panic Room on vahva trilleri, joka suostuu hellittämään tiukkaa otettaan vasta, kun lopputekstit lähtevät rullaamaan. Jonkun toisen ohjaajan käsissä kyseessä olisi luultavasti täysin yhdentekevä jännäri, mutta David Fincher saa revittyä yksinkertaisesta konseptista kaiken potentiaalin tiivistunnelmaiseen tapahtumaketjuun. Elokuva hyppää nopeasti itse asiaan ja muuttuu kaiken aikaa vain jännittävämmäksi. Erilaiset käänteet, takaiskut ja onnistumiset niin ryöstäjien kuin asukkaiden puolelta sekoittavat pakkaa hyvin, nostattaen tunnelmaa entisestään. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mainiosti, erityisesti Jodie Foster ja Forest Whitaker. Visuaalisesti filmi on todella tyylikäs näyttävästi kikkailevan kameratyöskentelynsä ja kelmeän värimäärittelynsä ansiosta. Panic Room ei jää samalla lailla mieleen kuin moni muu Fincherin töistä, mutta se on silti vahvasti omilla jaloillaan seisova trilleri, jota suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Panic Room, 2002, Columbia Pictures, Hofflund/Polone, Indelible Pictures

Arvostelu: Moonfall (2022)

MOONFALL

Ohjaus: Roland Emmerich

Pääosissa: Patrick Wilson, Halle Berry, John Bradley, Charlie Plummer, Michael Peña, Kelly Yu, Eme Ikwuakor, Carolina Bartczak, Maxim Roy ja Donald Sutherland

Genre: scifi, jännitys

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Moonfall on Roland Emmerichin uusi katastrofielokuva, joka pohjautuu löyhästi Christopher Knightin ja Alan Butlerin kirjaan Who Built the Moon? vuodelta 2005. Alun perin Emmerich ryhtyi työstämään elokuvaa Universal Picturesin kanssa, mutta yhteistyö päättyi nopeasti ja Emmerich alkoi etsiä yksityisiä rahoittajia filmilleen. Hän sai lopulta kasaan yli 130 miljoonan dollarin budjetin, tehden leffastaan yhden kaikkien aikojen kalleimmista indie-tuotannoista. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2020 ja nyt Moonfall saapuu Suomen elokuvateattereihin. Itse en juurikaan innostunut, kun kuulin Emmerichin työstävän jälleen uutta katastrofileffaa. Elokuvan trailerit eivät myöskään vakuuttaneet, mutta kävin silti katsomassa Moonfallin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun Kuu poistuu kiertoradaltaan ja lähtee syöksymään kohti Maata, astronautit Brian Harper ja Jocinda Flower yrittävät yhdessä salaliittoteoreetikko K.C. Housemanin kanssa keksiä keinon pelastaa ihmiskunnan lähestyvältä tuholta.

Patrick Wilson ja Halle Berry näyttelevät astronautteja Brian Harperia ja Jocinda Fowleria, jotka joutuvat keskelle ihmiskuntaa uhkaavaa tuhoa, samalla kun he yrittävät korjata vaikeat perhesuhteensa ja uransa. Harper sai potkut NASA:sta, minkä takia hänen vaimonsa (Carolina Bartczak) lähti uuden miehen (Michael Peña) matkaan ja pariskunnan poika Sonny (Charlie Plummer) on kasvanut aikamoiseksi ongelmalapseksi. Fowlerilla taas on vaikeuksia ex-miehensä (Eme Ikwuakor) kanssa, samalla kun hänen pitää ottaa vastuuta ihmiskunnan pelastusoperaatiosta. Wilson ja Berry ovat urallaan tehneet useita hyviä rooleja, mutta harmillisesti nämä eivät kuulu niihin. Kumpikin hoitaa hommansa tylsällä automaattivaihteella, näyttämättä oikein mitään innostusta projektia kohtaan.

     Sivunäyttelijöidenkään työssä ei ole pahemmin kehumista. Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu John Bradley tekee kiusallisen huonoa työtä stereotyyppisenä salaliittoteoreetikko K.C. Housemanina, jonka pitäisi toimia filmin huumorihahmona. Karismaattinen Donald Sutherland käy pikaisesti kääntymässä parin minuutin kohtauksessa, onnistuen vain lisäämään mädän omenan filmografiaansa. Yleensä mainiosta Peñasta ei saada mitään irti.

Moonfall ei ole vain katastrofielokuva, se on elokuvallinen katastrofi, joka edetessään tappaa katsojan aivosoluja yhä vain tiheämpään tahtiin. Emmerich on tehnyt urallaan mainioita katastrofirainoja, kuten Independence Day - Maailmojen sodan (Independence Day - 1996) ja The Day After Tomorrow'n (2004) ja minun on pakko myöntää, että viihdyn ihan sujuvasti myös Godzillan (1998) ja 2012 (2009) parissa. Moonfall on kuitenkin sellainen pohjanoteeraus, että suorastaan hävettää. Tämän sekamelskan aikana ei riitä, että heittää aivot narikkaan - jopa silloin vähän päälle parituntisen tuhopornon katselu käy raskaaksi. Lähtökohtaisesti minulla ei ole mitään sitä ideaa vastaan, että Kuu irtautuisi kiertoradaltaan ja suuntaisi kohti Maata. Siinä on kelvollisen viihdepläjäyksen ainekset. Se ei kuitenkaan ole riittänyt Emmerichille, vaan hän on tunkenut elokuvansa täyteen yhä vain typerryttävämpiä ideoita, jotka huonontavat elokuvaa hetki hetkeltä.

Sen lisäksi, että kyseessä on ärsyttävän tyhmä elokuva, on Moonfall myös erittäin kömpelösti pistetty kasaan. Tarinankerronta hyppelee minkä ehtii ja jatkuvasti tuntuu siltä, että kohtauksia puuttuisi välistä. Kun ihmisille paljastuu, mitä on tapahtumassa, on seuraavassa kohtauksessa kaupunki jo tuhoutunut ryöstelyiden takia. Kaikki hoidetaan hätäisesti, mutkat oiotaan suoriksi ja hahmot yhtäkkiä vain tietävät asioita, koska ei ole aikaa selityksille. Hölmöt jutut kuitataan vain nopeasti repliikillä, että tuntemamme fysiikan lait eivät päde enää.

Iso ongelma elokuvassa on, ettei se saanut minua välittämään hahmoista. Toisen puoliskonsa aikana filmi seuraa hahmoja niin avaruudessa kuin Maassa. Maan kohtaukset ovat toki tärkeitä, sillä siellä on ihmisiä, joista päähenkilöt välittävät, minkä takia myös katsojan pitäisi jännittää, että onnistuvatko astronautit operaatiossaan, pelastaakseen rakkaansa. Minua ei kuitenkaan pätkääkään kiinnostanut, kuka selviää ja kuka kuolee. Maassa tapahtuvat kohtaukset myös venyttävät elokuvaa liian pitkäksi. Siinä, missä alkupäässä hypitään liikaa eteenpäin, loppupäässä junnataan liikaa paikoillaan. Maan hahmoille tapahtuvat takaiskut ovat toinen toistaan turhauttavampia. Jossain kohtaa huomasin jopa toivovani, että Kuu vain tuhoaisi kaiken. 

Roland Emmerichille on selvästi muodostunut ongelma, että hänen pitäisi jatkuvasti onnistua ylittämään itsensä. Hänen pitäisi jatkuvasti tarjota isompaa ja näyttävämpää tuhoa. Moonfall tuntuu kuitenkin ohjaajan laiskimmalta työltä tähän asti. Emmerich lainailee hävyttömästi paljon muilta (elokuvan alusta on vaikea olla saamatta mielleyhtymiä Gravityyn, 2013), tuomatta oikein mitään omaa ja kiinnostavaa enää peliin. Hänen, Harald Kloserin ja Spenser Cohenin työstämä käsikirjoitus on suorastaan surkea. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Mukana on hyvää kuvausta, oivallisia lavasteita ja hyvin rymisteleviä ääniefektejä, mutta leikkaus on tönkköä ja erikoistehosteiden taso vaihtelee villisti pitkin leffaa. Jotkut tuhokohtaukset näyttävät hienoilta, osa taas keskeneräisiltä.

Yhteenveto: Moonfall on katastrofaalinen tuhorymistely, joka hämmentää kerta toisensa perään typerillä ratkaisuillaan. Pohjaidea Maata kohti syöksyvästä Kuusta on vielä varsin veikeä ja siitä saisi leivottua kelpo viihdepläjäyksen. Simppeli idea ei kuitenkaan ole riittänyt Roland Emmerichille, joka on tunkenut elokuvansa täyteen toinen toistaan hölmömpiä ideoita, jotka tekevät elokuvasta alati surkeamman. Filmi on myös tarinankerronnaltaan kehno. Ensimmäinen puolisko hyppii liian kovalla vauhdilla eteenpäin, kun taas toinen puolisko junnaa paikoillaan ja keksii yhä vain tyhmempiä takaiskuja venyttääkseen finaalia. Näyttelijät eivät ole kummoisia tylsissä rooleissaan, eikä erikoistehosteissakaan ole kehumista. Paikoitellen leffa näyttää jopa viimeistelemättömältä. Jos haluaa jättää aivot kotiin ja käydä katsomassa isoa tehostemekastusta valkokankaalta, Moonfall voi juuri ja juuri viihdyttää silloin tällöin. Emmerichillä on ideanaan tehdä jopa kaksi jatko-osaa elokuvalle, mutta olen iloinen, että leffa on flopannut tuntuvasti teatterikierroksellaan, eikä jatkosta siksi kannata haaveilla. Voin vain kuvitella, kuinka idioottimaisia juttuja Emmerich olisi jatko-osiin tunkenut...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Moonfall, 2022, Lionsgate, Centropolis Entertainment, AGC Studios, H Brothers, Huayi Brothers Media, Street Entertainment, UK Moonfall

Arvostelu: Conan - barbaari (Conan the Barbarian - 1982)

CONAN - BARBAARI

CONAN THE BARBARIAN

Ohjaus: John Milius
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, James Earl Jones, Gerry Lopez, Sandahl Bergman, Mako Iwamatsu, Max von Sydow, Valerie Quennessen, Ben Davidson, Gassandra Gaviola, Sven-Ole Thorsen, William Smith, Jorge Sanz ja Nadiuska
Genre: toiminta, seikkailu, fantasia
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Conan the Barbarian, eli suomalaisittain Conan - barbaari perustuu Robert E. Howardin luomaan Conan-hahmoon vuodelta 1932, joka esiintyi niin kirjoissa kuin sarjakuvissa. Jo 1970-luvulla suunniteltiin elokuvasovitusta Howardin hahmosta, mutta kesti monta vuotta, ennen kuin elokuva pystyttiin tekemään. Tuottaja Edward R. Pressman oli yksi halukkaista tekemään elokuvaa ja kahden vuoden sinnikkyyden jälkeen hän onnistui nappaamaan hahmon elokuvaoikeudet. John Milius kiinnostui filmin ohjaamisesta, mutta vielä ensitapaamisellaan Pressmanin kanssa tuottaja ei ollut vakuuttunut Miliuksesta. Oliver Stone alkoi työstämään elokuvan käsikirjoitusta ja hetken aikaa Stone oli myös ehdolla ohjaajaksi. Lopulta Pressman kuitenkin koki Miliuksen hyväksi vaihtoehdoksi, joka oli palannut takaisin juttelemaan elokuvan teosta, nähtyään Ron Cobbin tekemää kuvataidetta leffan suunnitteluvaiheessa. Pressmanin ja Stonen oli vaikeuksia löytää rahoittajaa kalliille tuotannolla, joten Milius ehdotti, että he suostuttelisivat Dino De Laurentiisin toiseksi tuottajaksi. Tekijät pohtivat pitkään, kuka olisi fyysisesti tarpeeksi lihaksikkaassa kunnossa, että hän voisi esittää Conania. Aluksi rooliin kaavailtiin esimerkiksi Sylvester Stallonea ja Charles Bronsonia, kunnes Pressman näki Arnold Schwarzeneggerin tähdittämän kehonrakennusdokumentin Arnold on rautaa (Pumping Iron - 1977) ja mielsi hänet täydelliseksi rooliin. Itävaltalainen Schwarzenegger oli ollut pitkään kiinnostunut tähteydestä Yhdysvalloissa, jota hänen ensimmäinen elokuvansa, Hercules New Yorkissa (Hercules in New York - 1970) ei ollut tarjonnut. Hän tarttuikin innoissaan projektiin, vaikkei ollut kuullutkaan Conanista. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1980 ja lopulta Conan - barbaari sai maailmanensi-iltansa 16. maaliskuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai todella ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja sille on noussut maine niin kulttiklassikkona kuin fantasiaseikkailujen merkkiteoksena. Itse tutustuin Conaniin sarjakuvien kautta, joita isäni oli kerännyt. Luin niitä innokkaasti lapsena ja katsoin elokuvan noin kymmenisen vuotta sitten ensi kertaa. Silloin en kuitenkaan pitänyt näkemästäni, kokiessani leffan liian hidastempoiseksi ja Schwarzeneggerin koomisen puiseksi pääroolissa. Vaikken olekaan katsonut elokuvaa uudestaan, olen vuosien varrella kuitenkin alkanut lämmetä leffalle ja omistankin sen Blu-rayna. Kun huomasin Conan - barbaarin täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pahan Thulsa Doomin johtama joukko tuhoaa pienen kylän, tappaa kaikki aikuiset ja sieppaa lapset orjiksi. Yksi näistä lapsista on Conan, joka aikuiseksi kasvaessaan päätyy gladiaattoriksi, joka voittaa kaikki vastuksensa. Kun Conan vapautetaan orjuudestaan, tämä lähtee etsimään Thulsa Doomia, kostaakseen tälle perheensä kuoleman.

Ennen kuin hänestä tuli terminaattori ja ennen kuin hän saalisti predatoria viidakossa, Arnold Schwarzenegger teki kenties elämänsä parhaan päätöksen suostuessaan Conan-barbaarin rooliin. Vaikka Schwarzenegger oli jo kokeillut näyttelemistä parissa produktiossa, Conan oli hänen läpimurtoroolinsa, joka aloitti hänen haaveileman tähteytensä Hollywoodissa. Ei ole mikään ihme, että tekijät pitivät Schwarzeneggeriä täydellisenä Conaniksi - hänet on kuin tehty tämän sankarillisen muskelikasan osaan. Vaikka olen yhä sitä mieltä, että Schwarzenegger on tässä aika puupökkelö näyttelijänä, en enää uudelleenkatselulla pitänyt sitä miinuksena, vaan osana elokuvan ja hahmon viehätystä. Schwarzeneggerissä on jotain todella jylhää, mahtipontista ja tiettyä eläimellisyyttä. Hän näyttää yli-ihmiseltä, jota ei haluaisi kohdata tappelussa. Iso osa hahmon kiehtovuutta on myös hänen vähäsanaisuutensa. Vaikka todellinen syy on se, että itävaltalaisen Schwarzeneggerin aksentti oli etenkin hänen uransa alkuaikoina todella voimakas ja tekijät kokivat sen pilaavan hahmon, puheen vähyydellä Schwarzenegger pääsee näyttelemään enemmän kehollaan ja ilmeillään. Katsoja ymmärtää, mikä motivoi Conania, vaikkei hän koskaan sanoisi sitä ääneen.

     Elokuvassa nähdään myös Gerry Lopez Conanin mukaan lähtevänä Subotai-jousiampujana, Sandahl Bergman matkallaan tarttuvana Valeria-varkaana, Max von Sydow kuningas Osricina, Valerie Quennessen tämän prinsessatyttärenä, Mako Iwamatsu vuorten velhona ja tarinan kertojana, sekä itse Darth Vader(in ääni) James Earl Jones Conanin vanhemmat tappaneena käärmekultin johtajana Thulsa Doomina, jolle Conan vannoo kostoa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti. Lopez tuo hieman huumoria mukaan, kun taas Bergmanin esittämä Valeria toimii hyvin romanttisena lisänä. Fantastisella äänellä varustettu Jones on oivallisen uhkaava Thulsa Doomin roolissa.

Conan - barbaari alkaa Friedrich Nietzschenin lainauksesta "Se mikä ei tapa, vahvistaa", mikä on aika lailla täydellinen toteamus kuvaamaan sitä elokuvaa, mikä lähtee käyntiin. Tämän perään lapsi-Conanin (Jorge Sanz) isä (William Smith) kertoo hänelle raudan arvoituksesta ja mahdista, toinen sanoma, joka tulisi kuvaamaan sitä, mitä tulemme näkemään. Kunnolla elokuva lähtee liikkeelle kohtauksesta, jossa Thulsa Doomin joukot hyökkäävät Conanin perheen kylään ja Conanin vanhemmat tapetaan. Kohtaus on yksi elokuvan ensimmäisistä esimerkeistä, kuinka upeasti se toimiikaan pitkiä aikoja lähes täysin ilman dialogia. Filmissä luotetaan paljon visuaaliseen tarinankerrontaan, kuten elokuvissa pääasiassa kuuluukin. Kylän tuho on jo kaiken kaaoksen kanssa vaikuttava, mutta erittäin pysäyttävä on hetki, jolloin Thulsa katkaisee Conanin äidin pään, Conanin pitäessä yhä äitinsä kädestä kiinni. Paljon voimaa kohtaukseen tuo säveltäjä Basil Poledourisin huikean hienot musiikit. Jo avauskohtausta seuratessani tiesin, että katselukokemukseni olisi tällä kertaa hyvin toisenlainen kuin esiteininä.

Vaikka Conan - barbaari onkin kieltämättä hidastempoinen elokuva, eikä se ole täynnä jatkuvaa miekkojen kalistelua ja veren roiskumista, en pitänyt sitä pitkäveteisenä kuten viimeksi. Alusta asti olin seikkailussa täysillä mukana, janoten kostoa Conanin kanssa. Mukana onkin vahva seikkailemisen mahtipontinen henki, joka pitää tiukasti mukanaan hitaissakin kohtauksissa. Sekaan on ripoteltu fantasiaelementtejä, magiaa ja mystiikkaa. Elokuvasta löytyy jännitystä ja tunnelmaa rakennetaan vaikuttavasti. Kun päästään niihin miekkamähinöihin, ovat ne todella odottamisen arvoisia. Etenkin loppupäässä tekoverta ei säästellä, vaan Conan todella näyttää miekallaan teräksen mahdin. Sekaan mahtuu niin hempeyttä romantiikan kautta, kuten myös koskettavuutta ja huumoria. Varmasti itse kukin on purskahtanut nauruun, kun humalainen Conan mätkäisee kamelia turpaan ja sitten kelannut taaksepäin tarkistaakseen, että näkikö juuri oikein.

Elokuvan tosiaan ohjasi John Milius, joka oli noihin aikoihin tunnettu lähinnä käsikirjoittajana elokuvista kuten Likainen Harry (Dirty Harry - 1971) ja Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979). Milius rakentaa hienosti tunnelmaa ja luo muutaman todella erinomaisen kohtauksen, joissa hän luottaa täysillä elokuvanteon visuaalisiin keinoihin yhdistettynä musiikkiin. Iso osa tunnelmasta syntyy tietty Poledourisin säveltämistä vaikuttavista musiikeista. Elokuvassa puhutaan teräksen mahdista, mutta suuri osa elokuvan mahdista syntyy juurikin näistä mahtavista melodioista, jotka säestävät Conanin seikkailua. Poledourisin työ ei todellakaan jää vain taustalle, vaan se tehostaa joka ikistä kohtausta ja sitä hyödynnetään kuin kertojaääntä. Muutenkin äänimaailma toimii, kuten myös visuaalinen puoli - toki joitakin ajan julmien hampaiden nakertamia erikoistehosteita lukuun ottamatta. Kuvaus on tyylikästä, lavasteet näyttävät ja puvut ja maskeeraukset mainiot. 

Yhteenveto: Conan - barbaari on fantasiaseikkailujen ehta klassikko. Mukaansatempaava seikkailuhenki virtaa läpi leffan, mitä vain vahvistaa Basil Poledourisin mahtipontinen musiikki. John Miliuksen ohjaus on rautaista ja hän luottaa hienosti visuaaliseen tarinankerrontaan. Conanin lapsuudenkylän teurastuksesta lähtien filmi tekee vaikutuksen kerta toisensa perään. Taistelukohtaukset ovat tyylikkäitä ja jännittäviä. Romantiikkaakin löytyy, kuten myös oivaa huumoria. Arnold Schwarzenegger oli nappivalinta päärooliin Conaniksi. Schwarzenegger uhkuu hurjaa voimaa. Muutkin näyttelijät ovat mainioita osissaan, erityisesti pahaa Thulsa Doomia esittävä James Earl Jones. Teknisiltä puoliltaan Conan - barbaari on onnistunut, vaikka aika onkin tehnyt tepposet osalle efekteistä. Kaiken kaikkiaan kyseessä on vahva seikkailuteos ja jos sitä ei ole fantasialeffojen fanina vielä nähnyt, on 40-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin sivistää itseään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Conan the Barbarian, 1982, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company, Edward R. Pressman Film, Estudios Churubusco Azteca S.A., A-Team

Arvostelu: Kerro, kerro kuvastin (Mirror Mirror - 2012)

KERRO, KERRO KUVASTIN

MIRROR MIRROR

Ohjaus: Tarsem Singh
Pääosissa: Lily Collins, Julia Roberts, Armie Hammer, Nathan Lane, Danny Woodburn, Martin Klebba, Sebastian Saraceno, Jordan Prentice, Mark Povinelli, Joe Gnoffo, Ronald Lee Clark, Mare Winningham, Robert Emms, Alex Ivanovici ja Sean Bean
Genre: seikkailu, romantiikka, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Mirror Mirror, eli suomalaisittain Kerro, kerro kuvastin perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta Kerro, kerro kuvastin sai maailmanensi-iltansa 15. maaliskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti ja se sai Oscar-ehdokkuuden puvustuksesta, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Kerro, kerro kuvastimen vasta muutama vuosi sitten, mutten pitänyt sitä kovin kummoisena leffana. Olin jo ehtinyt unohtaa koko elokuvan, kunnes huomasin, että elokuva täyttäisi nyt kymmenen vuotta. Päätinkin juhlavuoden kunniaksi antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja arvostella sen.

Leskeksi jäänyt kuningas menee uudelleen naimisiin kuningatar Clementiannan kanssa. Eräänä päivänä kuningas kuitenkin katoaa ja kuningatar Clementianna alkaa hallita häijyllä otteella. Vain kuninkaan tytär Lumikki voi nousta vastarintaan ja voittaa kruunun Clementiannalta.

Alun perin Lumikin rooliin kaavailtiin Saoirse Ronania, mutta koska hän oli elokuvan teon aikaan vielä alle 18-vuotias, hänet jouduttiin vaihtamaan Lily Collinsiin, joka näin jälkikäteen mietittynä ja molempien näyttelijäsuorituksia nähneenä oli väärä valinta. Ronan on huomattavasti lahjakkaampi ja olisi varmasti tuonut enemmän uskottavuutta ja tunnetta Lumikin rooliin. Collins ajaa asiansa tarpeeksi hyvin, mutta eipä hän tee minkäänlaista vaikutusta. Hahmolla itselläänkin kestää jonkin aikaa, ennen kuin Lumikista edes muodostuu kiinnostava.

     Lumikin ilkeää äitipuolta, eli kuningatar Clementiannaa taas näyttelee pääasiassa romanttisista komedioista tunnettu Julia Roberts, joka sopii yllättävänkin passelisti ilkeän pahiksen rooliin. Roberts ei ole niinkään uhkaava, mutta hän osaa olla tietyllä tavalla ihastuttavan pirullinen. Kuningatar Clementianna on täysin turhamainen, eikä häntä kiinnosta kenenkään muun hyvinvointi. Alamaiset pidetään vain juuri ja juuri niin tyytyväisinä, etteivät he saisi ajatuksia kapinasta.

     Muissa rooleissa elokuvassa nähdään Nathan Lane kuningattaren neuvonantajana Brightonina, Armie Hammer prinssi Alcottina, sekä Danny Woodburn, Martin Klebba, Sebastian Saraceno, Jordan Prentice, Mark Povinelli, Joe Gnoffo ja Ronald Lee Clark seitsemänä kääpiönä, Grimminä, Teurastajana, Sutena, Napoleonina, Puolikkaana, Sapuskana ja Intona. Kääpiöt ovat onnistuneet veijarit ja Lane on erittäin hilpeä hömelönä neuvonantajana. Hammer taas on aika puupökkelö ja kiusallinen prinssinä, etenkin yrittäessään olla hauska.

Valitettavasti toinen mahdollisuus ei tällä kertaa tehnyt hyvää ja pidin Kerro, kerro kuvastinta vielä latteampana leffana kuin ensimmäisellä katselulla. Siinä on omat onnistumisensa, kuten Robertsin kuningatar, Nathan Lane ja kääpiöt, mutta myös selkeitä juttuja, joille en millään lämmennyt. Elokuva on todella humoristinen tulkinta Grimmin veljesten sadusta, mutta vain osa vitseistä sai minut naurahtamaan. Suurimmaksi filmin komediaosasto tarjosi huteja toisensa perään ja herätti kiusallista tunnetta. Minun teki jopa mieli kelata eteenpäin, kun leffa alkoi käyttämään pidemmän pätkän siihen, että loitsulla yksi hahmoista saadaan luulemaan, että hän on koira. Eikä tämä jäänyt ainoaksi kerraksi, kun teki mieli alkaa kelailla tai että katsoin kelloa.

Vaikka elokuva onkin toisaalta reipas hengeltään ja tavallaan vauhdikas, koin Kerro, kerro kuvastimen aika pitkäveteiseksi saturainaksi. Sen tapa kertoa Lumikin tarinaa ei todellakaan ole mitään maata järisyttävää ja uusien ideoidenkin kanssa elokuva tuntuu mitäänsanomattomalta adaptaatiolta klassikosta. Siinä ei ole mitään taianomaista, vähäiset taistelut ovat lähinnä tylsää kohellusta ja romanttinen puolikin jää laimeaksi, kun Collinsin ja Hammerin väliltä ei löydy tarvittavaa kemiaa. Loppupäässä filmi yrittää jotain todella erilaista, mutta ratkaisut eivät osuneet maaliinsa sen enempää kuin suuri osa huumorista. Seasta löytyy toimivatkin hetkensä, mutta ne meinaavat hukkua heikkouksien sekaan.

Leffan ohjauksesta vastaa Tarsem Singh Dhandwar, joka yrittää todella voimakkaasti tyylitellä, mutta on suuri mahdollisuus, ettei tämä tyyli iske. Heikkonakin elokuvana Kerro, kerro kuvastin on silti huima parannus Dhandwarilta hänen edellisen elokuvansa, kammottavan Immortals-fiaskon (2011) jälkeen. Marc Kleinin ja Jason Kellerin käsikirjoituskaan ei vakuuta, kuten ei tee tekninenkään puoli. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on hienoja lavasteita ja asuja, mutta samalla filmiä vaivaa halpa ulkonäkö. Monessa kohtaa leffa näyttää enemmän teatterinäytelmältä tai televisiosarjalta puitteiltaan. Erikoistehosteissakaan ei ole kehumista. Sentään Alan Menkenin säveltämät musiikit toimivat - mitä muuta voikaan odottaa herralta, jonka töihin kuuluvat mm. Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989) ja Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991)?

Yhteenveto: Kerro, kerro kuvastin on harmillisen lattea tulkinta Grimmin veljesten klassikkosadusta. Julia Roberts on elokuvan parasta antia häijynä kuningattarena ja Roberts oikein herkuttelee hahmonsa ilkeydellä. Lily Collins ei kuitenkaan vakuuta Lumikkina ja Armie Hammer on aikamoinen puupökkelö prinssin osassa. Collinsin ja Ammerin väliltä ei myöskään löydy kemiaa. Elokuvasta uupuu todellinen satumaisuus, taianomaisuus ja jopa elokuvallisuus ja lopputulos muistuttaa enemmän kuvattua koulunäytelmää. Huumoripuoli on varsin kiusallista, eivätkä taistelutkaan säväytä. Tekninen toteutus näyttää usein todella halvalta. Kerro, kerro kuvastinta on vaikea suositella oikein kenellekään ja elokuva oli mielestäni vielä heikompi uusintakatselulla. Parin kuukauden päästä selvitetään sitten, kuinka hyvin samana vuonna ilmestynyt toinen filmatisointi saman sadun pohjalta, Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012) on kestänyt aikaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mirror Mirror, 2012, Relativity Media, Yucaipa Films, Goldmann Pictures, Misher Films, Rat Entertainment, Misha Films, Mel's Cite du Cinema