Arvostelu: 007 ja kultainen ase (The Man with the Golden Gun - 1974)

007 JA KULTAINEN ASE

THE MAN WITH THE GOLDEN GUN

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Roger Moore, Christopher Lee, Britt Ekland, Maud Adams, Hervé Villechaize, Soon-Tek Oh, Richard Loo, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Marne Maitland ja Clifton James
Genre: toiminta, seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kultainen ase on yhdeksäs James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1965. Kirjasta oli tarkoitus tehdä elokuva jo Elät vain kahdesti -leffan (You Only Live Twice - 1967) jälkeen, mutta tuotanto koettiin liian haastavaksi, jolloin tekijät siirtyivät filmatisoimaan "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" -kirjaa ("On Her Majesty's Secret Service" - 1963). Kun Roger Moore korvasi Sean Conneryn Bondina elokuvassa Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973), tekijät päättivät seuraavan leffan olevan vihdoin "007 ja kultainen ase" -romaanin pohjalta. Kirjan tapahtumapaikka oli pääasiassa Jamaika, mutta koska sitä oli hyödynnetty jo edellisessä Bond-leffassa, sekä Salainen agentti 007 ja tohtori No'ssa (Dr. No - 1962), tapahtumat päätettiin siirtää Aasiaan. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1973 ja lopulta 007 ja kultainen ase sai ensi-iltansa joulukuussa 1974. Elokuva oli iso hitti, mutta sai nihkeän vastaanoton kriitikoilta, joista monet kutsuivat leffaa Bond-sarjan heikoimmaksi. Vuosien varrella elokuvan maine on pysynyt aika lailla samana ja monilla listoilla leffa kuuluu yhä kehnoimpien Bond-elokuvien joukkoon. Itse näin 007 ja kultaisen aseen lapsena, kenties jo ennen kuin pidin isäni kanssa Bond-kesän, mistä olen aiemmissa arvosteluissani puhunut. En muista, olenko sen jälkeen katsonut elokuvaa kertaakaan uudestaan, mutta nyt kun James Bond -sarja on saamassa jälleen uuden osan No Time to Die (2020), päätin katsoa kaikki 20 ensimmäistä 007-leffaa uudestaan ja arvostella ne. Noin kuukausi Elä ja anna toisten kuolla jälkeen katsoin 007 ja kultaisen aseen.

MI6:n agentti James Bond saa tappouhkauksen maailman salaperäisimmältä palkkamurhaajalta, Francisco Scaramangalta, joka käyttää hommassaan vain omaa kultaista asettaan. Bondin täytyy löytää Scaramanga, ennen kuin tämä löytää hänet.

Roger Moore palaa salainen agentti James Bondin rooliin, jonka salaisuus on tosin hieman kyseenalainen käsite, ottaen huomioon kuinka kaikki leffassa tuntuvat tietävän hänet. Moore ei kuitenkaan anna tällaisten seikkojen häiritä ja osoittaa toistamiseen olevansa Conneryn jälkeen paras vaihtoehto rooliin. Moore on uskottava niin eleganttina hurmurina puku päällään kuin nokkelana ja taistelukykyisenä agenttina. Bond pistetään taas kerran kiperiin tilanteisiin, joissa hänen täytyy hyödyntää kykyjään selvitäkseen ehjin nahoin. Tulee siinä pari vitsiäkin murjaistua.

Vielä Mooreakin vakuuttavampaa työtä tekee tarinan roistoa, Francisco Scaramangaa näyttelevä Christopher Lee. Edesmennyt Lee on aina nappivalinta pahiksen rooliin, minkä hän on osoittanut mm. vampyyrikreivi Draculana, Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Saruman-velhona, sekä Tähtien sota -esiosien (Star Wars - 2002-2005) kreivi Dookuna. Lee pitää sisällään sellaista jylhyyttä, että se sopii täydellisesti elämää suuremmille pahiksille ja vaikka Scaramanga onkin hillitympi tapaus kuin vaikkapa mahtaileva Saruman, ei hän ole tässä millään lailla kehnompi. Scaramanga on juonikas tapaus ja äärimmäisen tehokas tappaja. Hahmo ei ole mitä tavallisin Bond-roisto ja kenties juuri siksi hän onkin niin mielenkiintoinen. Scaramanga tykkää treenata kykyjään ja haastaa itsensä, mitä varten hänellä onkin lyhytkasvuinen avustaja Nick Nack (Hervé Villechaize), joka on myös katala heppu. Kyseessä on erinomainen pahiskaksikko, joka vetää vertoja jopa 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) ikoniselle roistoduolle.
     Tälläkin seikkailullaan James Bond tapaa erilaisia neitoja, jotka tietty lankeavat hänen syliinsä välittömästi. Mukana on mm. napatanssija Saida (Carmen du Sautoy), Scaramangan rakastajatar Anders (Maud Adams) ja Bondia avustava agentti Mary Goodnight (Britt Ekland). Elokuvaa katsoessa on vaikea olla pohtimatta, miten ihmeessä Goodnight on onnistunut käymään agenttikoulutuksen läpi ja päässyt hoitamaan kenttätehtäviä, kun kyseessä on täysin uusavuton bimbo, joka mokailee kaiken aikaa ja tarvitsee Bondin pelastamaan hänet pulasta. Goodnight on tähän mennessä yksi kehnoimmista Bond-tytöistä, eikä Ekland ole kovin hyvä osassaan, miksi onkin outoa, että hän on naishahmoista tärkein. Saida-tanssijan osuus jää todella lyhyeksi, eikä Andersiakaan onnistuta hyödyntämään niin paljon kuin hahmossa olisi ollut potentiaalia. Adams on huomattavasti Eklandia parempi, joten läpi leffan toivoin, että näyttelijät esittäisivätkin toistensa rooleja.
     Leffassa nähdään myös vanhat tutut MI6:n pomo M (Bernard Lee), tämän sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell), sekä vempaintehtailija Q (Desmond Llewelyn) ja lisäksi uusiakin tuttavuuksia, kuten rikas bisnesmies Hai Fat (Richard Loo), Bondia auttava luutnantti Hip (Soon-Tek Oh) ja Scaramangalle kultaisia luoteja valmistava Lazar (Marna Maitland). Jostain syystä joku on myös pitänyt hyvänä päätöksenä, että Elä ja anna toisten kuolla -leffassa ärsyttänyt sheriffi J. W. Pepper (Clifton James) pitäisi ottaa mukaan tähänkin elokuvaan. Kaikista sivuhahmoista, jotka voisivat tehdä paluun, miksi, voi miksi tekijät valitsivat juuri hänet?! Kyseessä on varmaan koko Bond-historian raivostuttavin hahmo, joka ei sovi millään tavalla mukaan näihin leffoihin! Kenen idiootin "neronleimaus" tämä oli?!

007 ja kultainen ase hyötyy huomattavan paljon siitä, että se sisältää mahtavan vastustajan sankarille, sillä tarinallisesti filmi ei ole erityisen kiinnostava. Elokuva alkaa napakasti ja on kiinnostava idea, että tällä kertaa Bondia jahtaisi joku ja hänen pitäisi napata Scaramanga, ennen kuin tämä nappaa hänet, mutta harmillisesti itse leffa on lopulta ihan muuta. Tiivistunnelmaisen kissa ja hiiri -leikin sijaan elokuvaan heitetään mukaan ns. MacGuffin, jonka perässä hahmot ovat. Jos ette tiedä, mikä MacGuffin on, niin sellaiseksi kutsutaan jonkinsortin objektia, jota tarinan hahmot jahtaavat ja mikä pitää tarinan liikkeellä. Sen painotetaan olevan äärimmäisen tärkeä hahmoille, mutta katsoja ei usein edes välitä siitä. Toisinaan, kuten alkuperäisessä Tähtien sota: Episodi IV - Uudessa toivossa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) Kuolemantähden piirustukset, MacGuffin onnistutaan tuomaan mukaan erinomaisesti ja sillä on merkitystä katsojallekin, mutta näin ei todellakaan käy 007 ja kultaisessa aseessa. Eräänlaisen laitteen jahtaaminen on pitkäveteistä puuhaa, eikä katsoja jaksa millään kiinnostua siitä, kenen käsiin masiina päätyy.

En kuitenkaan sano, että 007 ja kultainen ase olisi huono elokuva. Siinä vain on omat heikkoutensa, jotka laskevat sen kokonaistasoa, eikä leffa onnistu saavuttamaan potentiaaliaan hieman mitäänsanomattoman tarinansa vuoksi. Tarina kulkee eteenpäin hieman tylsähköjä polkuja, minkä lisäksi leffa kärsii todella kehnosta Bond-tytöstä, sekä raivostuttavan sheriffi Pepperin lisäämisestä. Komediapuoli on muutenkin hieman laiskaa tässä, eikä leffa onnistu naurattamaan normaaliin tapaan Bondin muka-nokkelien sanomisien takia. Mutta kuten jo sanoin, filmi hyötyy huomattavasti loistavan pahiksen sisältämisestä ja kaikki kohtaukset Scaramangan kanssa nappaavat erinomaisesti mukaansa. Muuten leffan toimintakohtaukset eivät paljoa tarjoa, mutta loppumatsi Bondin ja Scaramangan välillä on jännittävää seurattavaa. Tekijät halusivat hahmoista toistensa peilikuvat, joista löytyy kuitenkin pieniä eroavaisuuksia ja se tekeekin kaksikon yhteisestä kamppailusta kiehtovan.

Guy Hamilton jatkaa kolmatta kertaa putkeen Bond-ohjaajana, tehtyään kaksi aiempaa osaa, Conneryn viimeisen eli Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971) ja Mooren ensimmäisen eli Elä ja anna toisten kuolla, minkä lisäksi Hamilton ohjasi myös tähän asti parhaimman Bond-leffan, 007 ja Kultasormen. Hamiltonin ote on kuitenkin selkeästi alkanut lipsumaan, eikä hän löydä samaa intoa sarjaan kuin 10 vuotta aiemmin. Richard Maibaumin ja Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus on myös aika innoton, eikä toisaalta ihme, olihan Maibaum siirtänyt tähän mennessä jo kuusi Bond-tarinaa elokuvamuotoon ja kirjoittanut ensimmäisen version Timantit ovat ikuisia -käsikirjoituksesta. Kaksikko on saanut aikaiseksi erinomaisen pahisduon, mutta tarina jää harmillisen vaisuksi. 007 ja kultainen ase on kuitenkin kuvattu oivallisesti ja se sisältää tyylikkäitä lavasteita, sekä omalle ajalleen hienoja efektejä. Ääniefektitkin ovat mainiot, lukuunottamatta erästä typerää ääntä autostuntin aikana, mikä rikkoo hetken vaikuttavuuden täysin. John Barryn säveltämät musiikit ovat tuttuun tyyliin erittäin oivalliset ja skotlantilaisen Lulun laulama tunnuskappale "The Man with the Golden Gun" on todella hyvä ja aikamoinen korvamato. Tämäkin Bond-tunnari saattaa kuulua niihin, jotka ovat itse asiassa parempia kuin itse elokuva!

Yhteenveto: 007 ja kultainen ase on kelvollinen lisäys James Bond -elokuvien sarjaan, muttei onnistu nousemaan muutaman aiemmin osan asettamasta tasapaksusta tasosta - ei, vaikka roistona nähdäänkin legendaarinen Christopher Lee. Leen näyttelemä Scaramanga on erinomainen pahis ja kohtaukset hänen kanssa ovat leffan parasta antia. Loppuhuipennus Bondin ja Scaramangan välillä on jännittävä, mutta muuten toimintapuoli (kuten myös huumori) jättää toivomisen varaa. Hahmojen jahtaama "MacGuffin" ei kiinnosta katsojaa ja leffasta löytyy pitkäveteisiä hetkiä. Leen lisäksi myös James Bondia näyttelevä Roger Moore onnistuu pitämään katsojan mielenkiintoa edes jotenkin yllä tylsemmissä kohtauksissa. Moore osoittaa toistamiseen olevansa huomattavasti parempi täyttämään Conneryn saappaita kuin puinen George Lazenby. Onkin harmi, ettei hän vielä tässä kohtaa saanut tasolleen sopivaa elokuvaa ympärilleen. Onneksi se korjaantuu sarjan seuraavassa leffassa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Man with the Golden Gun, 1974, Eon Productions

Arvostelu: Replicas (2018)

REPLICAS

Ohjaus: Jeffrey Nachmanoff
Pääosissa: Keanu Reeves, Thomas Middleditch, Alice Eve, John Ortiz, Emily Alyn Lind, Emjay Anthony ja Aria Leabu
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Replicas on Keanu Reevesin tähdittämä scifitrilleri. Elokuvan idean sai Reevesin tuottajaystävä Stephen Hamel, joka sai Reevesin innostumaan tarinasta. Chad St. John palkattiin kirjoittamaan idean pohjalta käsikirjoitus ja kuvaukset alkoivat elokuussa 2016. Leffa esitettiin yksityisnäytöksessä Toronton elokuvajuhlilla, missä se myytiin Entertainment Studiosille. Replicasin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo vuonna 2018, mutta se päätettiin siirtää alkuvuoteen 2019. Elokuva oli valtava floppi, tienaten vain kolmasosan budjetista, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa, mutta kuullessani haukkuja, päätin jossain kohtaa katsoa sen. Kun vuoden lopussa aloin työstämään vuoden huonoimpien elokuvien listaa, katsoin Replicasin vihdoin elokuvapalvelu Blockbusterista, jos leffa vaikka löytäisi paikkansa listalta. Ja sinnehän se myös pääsi! Kylläpä oli huono leffa!

Neurotutkija William Foster yrittää saada aikaiseksi teknologiaa, jolla kuolleen ihmisen mielen voi siirtää robottikehoon. Kun hänen perheensä menehtyy auto-onnettomuudessa, William päättää yrittää kloonata vaimonsa ja lapsensa, mutta onko teknologia valmis siihen? Onko William valmis?

The Matrix -trilogian (1999-2003) ja John Wick -toimintaleffojen (2014-) tähti Keanu Reeves nähdään tosiaan pääosassa William Fosterina. Vaikka Reeves onkin hyvä toimintastara ja persoonana hän vaikuttaisi äärimmäisen mukavalta, minkä vuoksi hän nousikin viime vuoden aikana suurempaan suosioon kuin kenties koskaan aiemmin, ei hän ole kovin kummoinen draamanäyttelijä. Reeves on todella puinen ja kehno Williamina, eikä hänestä löydy uskottavuutta huippuälykkääksi neurotutkijaksi. Tämä on sääli, sillä pohjimmiltaan William on kiinnostava hahmo. Tai enemmänkin hänet pistetään kiinnostavien päätösten eteen. Williamin ratkaisut eivät kuitenkaan aina ole fiksuimmasta päästä...
     Elokuvassa nähdään myös Alice Eve Williamin vaimona Monana, Emily Alyn Lind, Emjay Anthony ja Aria Leabu pariskunnan lapsina, sekä Thomas Middleditch Williamin työkaverina Edinä ja John Ortiz tutkimuslaitos Bionynen johtajana. Valitettavasti yksikään näyttelijöistä ei tee kovinkaan hyvää työtä leffassa. Eve ei ole uskottava tunteiden näyttämisessä ja Middleditch ampuu paikoitellen yli. Perheenjäsenet vieläpä saavat ruutuaikaa leffan alussa niin vähän, ettei katsoja ehdi luomaan heihin tunnesidettä, jolloin heidän kuolemansa on valitettavan tunteeton hetki.

Replicasista voisi helposti saada hyvän elokuvan. Itse juoni siitä, että perheensä menettänyt tutkija yrittää epätoivoisesti kloonata heidät ja vieläpä niin, etteivät nämä muistaisi kuolemastaan mitään, on kiehtova ja siitä saisi aikaiseksi oivan psykologisen scifijännärin. Replicas ei sitä ole. Replicas on aikamoinen sekasotku, joka yrittää venyä moneen suuntaan, pääsemättä lähellekään mitään niistä maaleista, joita se yrittää kovasti tavoitella. Elokuvan alussa Bionyne-yhtiö yrittää siirtää kuolleen ihmisen mielen robottikehoon, mutta kun Williamin perhe kuolee onnettomuudessa, yhtiö työstääkin näköjään klooneja. Ed varoittaa Williamia, kuinka asiat voisivat helposti mennä pieleen ja katsoja ehtiikin miettiä päässään kaikenlaisia kauhuskenaarioita tilanteesta, kunnes hoksaakin, että asiat sujuvat jopa liian hyvin. Jännitys puuttuu kokonaan ja kun Reeves on niin pökkelö tutkijan roolissa, katsojan on vaikea olla kiinnostunut tämän kloonausprojektista.

Elokuvasta löytyy mielenkiintoinen moraalinen dilemma kloonauksesta. Onko se oikein vai väärin? Williamille heitetään tämä dilemma, mutta sitä ei tutkita tarpeeksi. Asia unohdetaan nopeasti, mikä myös kadottaa mahdollisen jännitteen. William joutuu vaikeiden päätösten eteen, mutta tuntuu tekevän ratkaisut oudon nopeasti. Usein ratkaisut ovat myös todella kummallisia ja katsojan on vaikea ymmärtää, miksi hahmo olisi toiminut niin. Ensimmäisen puoliskonsa aikana leffa yrittää sanoa jotain tästä kloonauksen epäilyttävyydestä, mutta päättää toisen puoliskon aikana luovuttaa ja muuttua täysin yhtäkkiä toimintaleffaksi. Koko loppu tuntuu siltä kuin se olisi kuvattu uudestaan, koska alkuperäinen loppu ei kelvannut. Loppu latistaa jo nyt pienetkin hyvät puolet elokuvasta, joten hirvittää ajatella, että mitä jos tämä oli oikeasti tekijöiden mielestä paras ratkaisu. Lopusta löytyy paljon epäloogisuuksia ja hölmöjä ratkaisuja. Viimeiset minuutit alkavat tosissaan syömään aivosoluja ja lopputekstien alkaessa katsoja huokaisee syvään. Lähes kaksi tuntia täysin hukkaan heitettyä aikaa.

Ohjaaja Jeffrey Nachmanoff ei onnistu millään pitämään pakettia kasassa tai viemään kertomusta loogisesti eteenpäin. Nachmanoffin ongelmaksi koituu Chad St. Johnin surkea käsikirjoitus täynnä kömpelöitä ratkaisuja ja kökköä dialogia. Kenen tahansa olisi vaikea saada sen pohjalta tehtyä hyvä leffa. Elokuva ei valitettavasti edes visuaalisesti ole kummoinen. Mukana on oivaa kuvausta, mutta outoja vinoja kuvia. Leikkaus on paikoitellen tönkköä. Lavasteet toimivat sujuvasti, mutta efektit näyttävät hämmästyttävän kehnoilta. Tutkijoiden hyödyntämät, Minority Reportista (2002) varastetut hologrammit menevät vielä, mutta mukana on yksi robotti, joka näyttäisi hyvältä kenties Play Station 2:n pelissä. Kyllä, se on niin huono. Robotti vieläpä saa liikaa ruutuaikaa loppupäässä, mikä aiheuttaa katsojalle lähinnä myötähäpeän tunnetta. Ääniefektit ovat sentään kelvolliset, mutta Mark Kilianin ja Jose Ojedan säveltämät musiikit eivät nouse koskaan esille.

Yhteenveto: Replicas on surkea scifiraina, josta löytyisi kyllä paljon potentiaalia olla hyvä elokuva. Juonen pohjalta ja moraalisen dilemman kautta saisi aikaiseksi kiehtovan psykologisen trillerin, mutta leffaa ei kiinnosta olla mitään sellaista. Se yrittää taipua vähän joka suuntaan, tehden kaiken laiskasti. Jännitystä ei löydy lainkaan ja monet asiat ratkeavat turhankin helposti. Toisen puoliskonsa aikana leffa myös päättää muuttaa genreään kokonaan ja yhtäkkiä kyseessä onkin toimintaleffa. Loppupää muuttuu myötähäpeällisen typeräksi yhä vain hölmömpien ratkaisujensa, juoniaukkojensa ja järkyttävän kökösti tehdyn digirobottinsa takia. Neurotutkija William Foster pistetään usein vaikeiden päätösten eteen, mutta hän ei tunnu kovinkaan usein toimivan fiksusti. Hahmoa esittävä Keanu Reeves hoitaa hommansa vielä niin puisesti ja tylsästi, että hänen tarinasta on vaikea välittää. Replicasin ensimmäisen puolikkaan aikana harmittaa, kuinka kaikki potentiaali huuhdotaan viemäristä alas, mutta toisella puolikkaalla alkaa jo ärsyttämään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Replicas, 2018, Company Films, Di Bonaventura Pictures, Riverstone Pictures, Remstar Studios, Fundamental Films, Lotus Entertainment, Ocean Park Entertainment

Yhteistyössä

Arvostelu: Frozen 2 (Frozen II - 2019)

FROZEN 2

FROZEN II

Ohjaus: Chris Buck ja Jennifer Lee
Pääosissa: Idina Menzel, Kristen Bell, Josh Gad, Jonathan Groff, Sterling K. Brown, Evan Rachel Wood, Alfred Molina, Martha Plimpton, Jason Ritter, Rachel Matthews ja Ciarán Hinds
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

H. C. Andersenin "Lumikuningatar"-satuun ("Snedronningen" - 1845) perustuva Walt Disneyn animaatioelokuva Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013) oli valtava menestys, mikä taisi yllättää jopa Disneyn suosiollaan. Yhtäkkiä kaupat olivat täynnä elokuvan kaikenlaista oheistavaraa ja pienet tytöt pukeutuivat elokuvan hahmoiksi Elsaksi ja Annaksi. Oli siis varmaa, että jatkoa oli tiedossa. Aluksi ensimmäisen osan ohjaajat Chris Buck ja Jennifer Lee eivät olleet erityisen kiinnostuneita tekemään jatko-osaa, mutta kun he työstivät muutaman minuutin lyhytanimaatiota Frozen Fever, he alkoivat saamaan ideoita kunnon elokuvaankin. Filmiä suunnitellessaan tekijät matkustivat Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan, saadakseen tietoa saamelaisten kulttuurista. Elokuvasta tulikin saamelaisille merkittävä tapaus, sillä kyseessä on Disneyn ensimmäinen elokuva, mille tehtiin pohjoissaamenkielinen dubbaus. Edellisen osan näyttelijät palasivat takaisin rooleihinsa, animointi alkoi ja Frozen 2 sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa jo noin kuukausi sitten. Onkin huvittavaa, että elokuva on ehtinyt tienata maailmanlaajuisesti jo miljardi dollaria, ennen kuin se edes saapuu kunnon teatterikierrokselleen Suomessa. Itse näin leffan viikko sitten Finnkinon Lasten sunnuntaissa, mutta odotukseni eivät olleet korkeat. Pidin todella paljon ensimmäisestä Frozenista, mutta sen tarina vietiin mielestäni niin hyvin kerralla päätökseen, etten nähnyt syytä jatkolle. Olin silti kiinnostunut, mitä tekijät saivat tällä kertaa aikaan...

Kuningatar Elsa, Anna, Kristoff, Sven-poro ja Olaf-lumiukko lähtevät uuteen seikkailuun etsimään syytä Elsan jäävoimille. Matkansa aikana heille selviää suuria paljastuksia Arendellin historiasta.

Tutut hahmot ensimmäisestä osasta tekevät tietty paluun - paitsi Hans, mutta kuka sitä urpoa kaipaakaan? Elsa (uskomattoman lauluäänen omaava Idina Menzel) ja Anna (Kristen Bell) ovat vihdoin puheväleissä, vaikka Elsalla on yhä vaikeuksia avautua asioista siskolleen, vaikka Anna kuinka yrittäisi väkisin saada tietoa. Siinä mielessä heidän hahmokaarensa ovatkin hieman samanlaiset kuin edellisessä leffassa. Elsalla on yhä suuri tarve hoitaa kaikki itse, eikä hän ole oppinut ottamaan tukea vastaan ystäviltään.

Anna on nyt parisuhteessa Kristoffin (Jonathan Groff) kanssa, jolle on kirjoitettu oma, todella ennalta-arvattava juonikuvionsa. Kristoff jää kuitenkin hieman tylsäksi sivuhahmoksi, joka jää jopa poronsa Svenin varjoon, joka tarjoaa huvittavia tilanteita. Riippuen katsojasta, huumoria (tai ärsytystä) tarjoaa myös lumiukko Olaf (Josh Gad). Hahmo tuntuu jakavan katsojat täysin kahtia, joidenkin rakastaessa ja joidenkin vihatessa Olafia. Omasta mielestäni häneltä löytyy paljon hauskoja ja oivaltaviakin hetkiä, mutta pakko tunnustaa, että kyllä hän minunkin hermoilleni onnistuu välillä käymään. Paikoitellen hahmo on turhankin pakotetusti äänessä ja joihinkin kohtauksiin hän ei sovi lainkaan. Lapsille pöhkö lumiukko tarjoaa varmasti paljon iloa.

Lapsille muutenkin elokuva tarjoaa varmasti iloa, mutta valitettavasti minut se jätti kylmäksi (heh heh). Joku voisi sanoa, etten kuulu kohdeyleisöön, mihin minä taas vastaisin, että miksi sitten pidin ensimmäisestä Frozenista erittäin paljon? Siinä oli erinomainen tarina, mahtavia lauluja, koukuttavan jännittävää tunnelmaa, paljon hauskoja juttuja ja se oli visuaalisesti vaikuttava teos. Frozen 2 tuntuikin minusta harmillisen vahvasti rahan takia väsätyltä jatko-osalta, jotta Disney voisi myydä yhä vain enemmän oheistavaraa. Tästä puuttui paljon siitä, miksi pidin ensimmäisestä elokuvasta ja miksi siitä tuli niin valtavan iso hitti. Seikkailu lähtee takellellen käyntiin, eikä se oikein koskaan nappaa mukaansa. Mukaan mahtuu kyllä hauskoja vitsejä ja kommelluksia, mutta monet niistä ovat joko irrallisen oloisia sketsejä, jotka aiheuttavat ongelmia rytmitykseen tai tunnelmaan. Frozen 2 on nimittäin oudon synkkä elokuva, ottaen huomioon, että se on pääasiassa tehty alle 10-vuotiaille tytöille. Filmistä löytyy erikoista masentavuutta ja ahdistavuutta. Toisaalta on hyvä juttu, että elokuvasta löytyy aikuisille katsojille hieman kypsempää menoa, mutta tällaiset asiat saavat tunnelman heittelemään todella epätasaisesti pitkin leffaa.

Iso ongelmani Frozen 2:n kanssa on se, ettei siinä tunnu olevan paljoa pelissä, mikä tarjoaisi jännitystä - lähinnä se vain vastailee ensimmäisen elokuvan aiheuttamiin kysymyksiin ja niihinkin välillä vain löyhästi. Ensimmäisessä Frozenissa vaakalaudalla oli tosissaan Arendellin kohtalo, kuten myös Elsan kohtalo. Hans paljasti lopussa ilkikuriset suunnitelmansa ja tökki kapuloita rattaisiin. Tässäkin Arendell on uhattuna... mutta ei kuitenkaan. Tässä on tavallaan pahis... mutta ei kuitenkaan. Leffa tuntuu toistavan tiettyä kaavaa siinä, että se aloittaa jotain, mutta epäröi, eikä uskallakaan. Loppupäässä on useampikin juttu, mistä aloin innostumaan, että olisiko tekijöillä pokkaa oikeasti tehdä näin. Eipä tietenkään. Etenkin yksi näistä äkkikäännöksistä ärsyttää minua suuresti.

Ensimmäisen leffan tavoin Frozen 2:kin on tietysti musikaali. Valitettavasti laulut eivät kuitenkaan ole läheskään yhtä hyviä tai päähän jumittamaan jääviä kuin viimeksi. Palkintoehdokkuuksia kahminut "Into the Unknown" on kyllä erinomainen Idina Menzelin vahvan ja ihon kananlihalle nostattavan äänen ansiosta, mutta muuten biisit katosivat mielestäni heti, kun ne päättyivät. Alkulaulu "All Is Found" ja hahmojen uudelleenesittelykipale "Some Things Never Change" ovat ihan kivoja ja meneviä, mutta Olafin laulu "When I Am Older" ja Kristoffin hoilotus "Lost in the Woods" olivat tylsiä ja lähinnä odotin, milloin biisit päättyvät. Lauluissa onnistunut puoli on se, että ne ovat edellisen elokuvan biisien tekijöiltä, Robert Lopezilta ja Kristen Anderson-Lopezilta. Kaksikko onnistui luomaan jokaiselle hahmolle selvän tyylin lauluilleen ja he jatkavat niitä tässä. Säveltäjä Christophe Beck kierrättää paljon musiikkeja viime leffasta, muttei tuo paljoa uutta ja mielenkiintoista mukaan.

Visuaalisesti Frozen 2 on totta kai upeaa Disney-laatua. Animaatiojälki on häikäisevää ja tekijät saivat minut usein hämmästymään, mitä kaikkea nykyään saakaan aikaan - mikä hämmentää entisestään, kun miettii, kuinka paljon olenkaan näitä animaatioita katsonut. On oletuksenakin, että nämä teokset ovat visuaalisesti mestarillisia, mutta jaksan silti ihmetellä niitä. Kuvat ovat täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, niin suurissa laajakuvissa kuin tiukoissa lähikuvissakin. Taustoille on myös lisäilty veikeitä visuaalisia vitsejä. Leffan ongelmat ovatkin Jennifer Leen kömpelössä käsikirjoituksessa, sekä hänen ja Chris Buckin lähes yhtä kömpelössä ohjauksessa. Leffa laahaa usein, kun se ei onnistu imaisemaan mukaansa. Tunnelma heittelee, eikä Leeltä löydy uskallusta viedä rohkeasti pohjustettuja asioita minnekään.

Yhteenveto: Frozen 2 on harmillisen vaisu jatko-osa mahtavalle animaatioseikkailulle. Tarina lähtee kompuroiden käyntiin, eikä se koskaan oikein nappaa mukaansa, mikä tekee siitä paikoitellen pitkäveteisen. Mikään ei tunnu tosissaan olevan vaakalaudalla, eikä leffasta löydy jännitettä. Pahistakaan ei oikeastaan ole tällä kertaa. Pari kertaa leffa aloittaa jotain rohkeaa, muttei uskallakaan ja hieman häpeillen peruu tekojaan. Elokuva yrittää olla synkkä - paikoitellen jopa oudon synkkä - mutta samalla sitä rikotaan suurella määrällä huumoria. Osa vitseistä on lähinnä rytmitystä haittaavia irtosketsejä, mutta mukaan mahtuu kyllä useita hauskojakin juttuja. Riippuen katsojasta lumiukko Olaf joko naurattaa tai ärsyttää. Synkkyys ja huumori eivät ole tasapainossa, vaan tunnelma heittelee voimakkaasti. Erittäin mainiota "Into the Unknown" -kappaletta lukuunottamatta elokuvan laulut ovat unohdettavia. Visuaalisesti Frozen 2 on tietty todella näyttävä ja sen upeaa animointia on mukavaa katsoa. Silti läpi leffan minusta tuntui kuin katsoisin rahan vuoksi väkisin väännettyä jatko-osaa. Se jääkin nähtäväksi, osaako Disney tämän menestyksen jälkeen "let it go", vai onko kolmas Frozen jo suunnitteilla...

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Frozen II, 2019, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973)

ELÄ JA ANNA TOISTEN KUOLLA

LIVE AND LET DIE

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Roger Moore, Jane Seymour, Yaphet Kotto, Julius Harris, David Hedison, Gloria Hendry, Clifton James, Geoffrey Holder, Bernard Lee, Lois Maxwell, Roy Stewart ja Earl Jolly Brown
Genre: toiminta, romantiikka, jännitys
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Elä ja anna toisten kuolla on kahdeksas James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1954. Jo edellistä Bond-leffaa, Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971) tehdessään, tuottajat päättivät tehdä "Elä ja anna toisten kuolla" -kirjan elokuvaversion seuraavaksi, koska he halusivat tuoda sarjaan mukaan voodoota harjoittavia roistoja. Tuottajat yrittivät saada Sean Conneryn palaamaan päärooliin seitsemättä kertaa, mutta Connery kieltäytyi jyrkästi, jolloin elokuvaa varten täytyi löytää uusi Bond-näyttelijä. Aluksi rooliin pohdittiin Adam Westiä, Burt Reynoldsia ja Michael Billingtonia, mutta lopulta roolin sai Roger Moore, joka oli ollut jo pariin otteeseen aiemmin tekijöiden vaihtoehto. Kuvaukset alkoivat syksyllä 1972 ja lopulta Elä ja anna toisten kuolla sai ensi-iltansa kesällä 1973 (Suomeen leffa saapui vasta jouluna). Elokuva oli suuri menestys, mutta se sai edellisiä osia kehnomman vastaanoton kriitikoilta. Itse näin leffan muiden Bond-filmien kanssa eräänä kesänä ja pidin siitä muistaakseni paljon. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Olen pitkään pohtinut James Bond -elokuvien katsomista ja arvostelemista, ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin vihdoin toteuttaa ideani. Katsoinkin Elä ja anna toisten kuolla pari viikkoa Timantit ovat ikuisia -elokuvan jälkeen.

Kun kolme MI6:n agenttia kuolee yllättäen tehtävällään Amerikassa, agentti James Bond lähetetään tutkimaan, mistä on kyse.

Muutamassa viimeisessä Bondissaan Sean Connerylle tuotti selvästi vaikeuksia peitellä kyllästymistään elokuvasarjaan, joten on oikein hyvä ratkaisu, että agentti 007:ksi on valittu uusi näyttelijä. Ja vielä parempi juttu on se, että Roger Moore on huomattavasti parempi valinta kuin Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -leffassa (On Her Majesty's Secret Service - 1969) hahmoa näytellyt George Lazenby. Moore tekee roolista hienosti omannäköisensä, eikä lähde kopioimaan edeltäjiään, vaikka pitää tutut piirteet hahmosta tallella, kuten älykkyyden kiperissä tilanteissa, taistelutaidot vahvojen vastustajien kanssa, herrasmiesmäisen esiintymisen hienostuneessa seurassa ja kyseenalaisen käyttäytymisen naisten kanssa. Moore tuntuu kuitenkin olevan edeltäjiään parempi hurmuripuolella, minkä lisäksi hän sopii myös vitsiniekaksi paremmin.

Nyt kun SPECTRE-järjestö on raivattu pois tieltä, Bond voi keskittyä muihin roistoihin kuin Blofeldiin. Tällä kertaa salainen agentti saa vastaansa karibialaisen tohtori Kanangan (Yaphet Kotto) ja tämän kätyrit, robottikädellä varustetun Tii Hiin (Julius Harris), voodoota harjoittavan paroni Samedin (Geoffrey Holder), todella hiljaa puhuvan Kuiskaajan (Earl Jolly Brown), sekä salaperäisen gangsteripomo herra Bigin. Valitettavasti tämänkertainen pahisporukka ei tee erityisen suurta vaikutusta, lukuunottamatta Tii Hiitä, joka pystyy erikoiskätensä avulla katkaisemaan ihmiseltä käden yhdellä puristuksella. Tohtori Kananga on aika tylsä tapaus, etenkin kun käy selville, mitä hän loppujen lopuksi pyrkii tekemään. Kuiskaaja on hyvin mitäänsanomaton ja niin on harmillisesti myös paroni Samedi, joka vaikuttaa aluksi todella kiehtovalta karmivien maskeeraustensa takia. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin, mutta hahmoina heihin olisi voinut keksiä paljon enemmänkin.
     Matkallaan Bond kohtaa tietty myös neitokaisia, kuten selvännäkijä Solitairen (Jane Seymour), joka lukee korteistaan tulevaisuuden, sekä CIA-agentti Rosie Carverin (Gloria Hendry), joka on keltanokka kenttätehtävissä. Naishahmot ovat eri tavoin kiinnostavat lisäykset ja heitä onnistutaan jopa syventämään hyvin elokuvan aikana. Paikoitellen Solitairen taikatemput tuntuvat kuitenkin oudon yliluonnollisilta James Bond -seikkailuun, mutta tavallaan ne tuovat oman toimivan lisänsä.
     Elokuvassa nähdään myös Bernard Lee MI6:n pomona M:nä, Lois Maxwell tämän sihteerinä Moneypennynä, Roy Stewart Salainen agentti 007 ja tohtori No -leffasta (Dr. No - 1962) tutun Quarrelin poikana, sekä Clifton James sheriffi J. W. Pepperinä, joka ei todellakaan tunnu kuuluvan mukaan elokuvaan. James on hulvaton osassaan, mutta aina kun hän on ruudulla, ei voi olla pohtimatta, tiesikö hän, ettei kyseessä ole komedia vaan uusi James Bond -leffa? Mukana on myös Bondin CIA-kaveri Felix Leiter, jonka näyttelijä on taas kerran vaihtunut ja tällä kertaa häntä esittää David Hedison. Bondille erilaisia vempaimia valmistavaa Q:ta ei valitettavasti nähdä tässä leffassa lainkaan.

Elä ja anna toisten kuolla toimii mainiona esittelynä Roger Mooren versiolle James Bondista, eikä vain sen takia, että Moore nappaa roolin välittömästi itselleen, vaan koska elokuva muistuttaa paikoitellen vahvasti Sean Conneryn ensimmäistä Bond-seikkailua, Salainen agentti 007 ja tohtori No'ta. Molemmissa leffoissa Bond lähtee suorittamaan tehtävää, kun MI6:n agentti tapetaan ja molemmat sijoittuvat Karibialle (vaikkakin tässä leffassa vietetään myös paljon aikaa New Orleansissa). Joko tämä on huvittava sattuma tai sitten tekijät päättivät tietoisesti palata sarjan ensimmäisen elokuvan kuviin ja tunnelmiin. Seikkailuna kyseessä on kuitenkin hyvin erilainen tarina, sillä tässä ei luoda niinkään mysteeriä siitä, kuka pelottelee kyläläisiä saareltaan käsin, vaan tässä tuodaan mukaan voodootaikoja ja huumekauppaa. Bond päätyy pariinkin vaikeaan paikkaan - hän joutuu mm. krokotiilien ja alligaattorien keskelle - ja löytää vaarojen lisäksi tietty myös romantiikkaa, kirjaimellisesti kielletyn hedelmän.

Valitettavasti itse elokuva ei ole kovinkaan ihmeellinen. Elä ja anna toisten kuolla on oiva lisäys Bond-elokuvien sarjaan, mutta se erottuu joukosta lähinnä sen vuoksi, että se sisältää Mooren ensiesiintymisen agenttina. Tarina muuttuu paikoitellen hieman pitkäveteiseksi, roistot eivät erityisemmin kiinnosta, romanssit ovat jokseenkin kömpelösti luotuja, eikä huumori erityisemmin naurata. Moore kyllä ajoittaa vitsinsä paremmin kuin edeltäjänsä, mutta ne ovat pääasiassa niin kehnosti rustattuja, etteivät ne onnistu naurattamaan kuin huonoudellaan. Loppuhuipennuksesta ei valitettavasti ole saatu aikaiseksi kovinkaan koukuttavaa tai jännittävää tilannetta. Ainoaksi tiivistunnelmaiseksi kohtaukseksi jää tosiaan Bondin ja nälkäisten krokojen kohtaaminen - varsinkin kun krokotiilit ovat oikeita. Krokotiilifarmin (missä kohtaus kuvattiin) omistaja Ross Kananga päätyi leffaan mukaan suorittamaan vaarallista stunttia ja yhden krokotiilin leuat kävivät todella lähellä Kanangan jalkaa. Kuten joku saattaa varmaankin pohtia, elokuvan pahis tohtori Kananga nimettiin Rossin mukaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Guy Hamilton, joka ohjasi edellisenkin Bond-leffan, Timantit ovat ikuisia, kuten myös suosikkini Conneryn Bondeista, 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964). Hamilton tekee tässä selvästi parempaa työtä kuin edellisessä leffassa, muttei yllä samalle tasolle, millä hän hienosti työsti 007 ja Kultasormea. Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus laahustaa välillä, minkä lisäksi mukana on useita kehnoja repliikkejä. Tekniseltä puoleltaan Elä ja anna toisten kuolla on kuitenkin mainiosti toteutettu. Kuvaus on hyvää ja leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, vaikka kokonaisuutta voisikin pienesti tiivistää. Lavasteet ja puvut ovat hyvin toteutettu, mutta ehdoton suosikkini filmin visuaalisesta toteutuksesta on Tii Hiin mekaaninen käsi. Venetakaa-ajo on taidokkaasti tehty ja se on toimintakohtauksista vauhdikkain ja koukuttavin. Äänimaailma on hyvin rakennettu, mutta harmillisesti leffaan sävelletyt musiikit eivät pääse lainkaan samalle tasolle edellisten Bond-filmien musiikkien kanssa. Vanha säveltäjä John Barry on vaihtunut George Martiniin, joka ei saa aikaiseksi mitään muistettavaa. Elä ja anna toisten kuolla sisältää kuitenkin mielestäni yhden parhaimmista Bond-lauluista, Paul McCartney and Wingsin esittämän "Live and Let Dien". Kappale on täynnä menoa ja meininkiä, se jää soimaan päässä vielä pitkäksi aikaa ja rehellisesti sanottuna laulu on mielestäni paljon parempi kuin itse elokuva...

Yhteenveto: Elä ja anna toisten kuolla toimii oivallisesti Roger Mooren James Bond -tulkinnan esittelyyn, mutta jää tarinaltaan kuitenkin hieman unohdettavaksi. Voodoo-puoli on toimiva lisä, vaikka samalla tietty "yliluonnollisuus" on vähän hassua Bond-leffassa. Pahikset ovat aika latteita, vaikka Tii Hiin robottikäsi onkin veikeä. Clifton James on erittäin hauska sheriffi Pepperinä, mutta hahmo ei tunnu kuuluvan leffaan lainkaan. Moore on erinomainen valinta Bondiksi ja Conneryn tympääntymisen jälkeen on hienoa nähdä innokas näyttelijä roolissa. Alligaattorikohtaus on selvästi filmin parasta antia tapahtumien puolesta, mutta loppujen lopuksi tämänkertainen tunnuslaulu "Live and Let Die" on parempi kuin itse elokuva. Kappale on yksi Bond-historian parhaista, mutta valitettavasti itse leffa ei ole. Se on kuitenkin tarpeeksi menevä ja selvä parannus keskinkertaisen Timantit ovat ikuisia -elokuvan jälkeen. Silti on suuri harmi, ettei ohjaaja Guy Hamilton päässyt kahden jälkimmäisen Bond-leffansa kanssa lähellekään 007 ja Kultasormen erinomaista tasoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Live and Let Die, 1973, Eon Productions

Arvostelu: After (2019)

AFTER

Ohjaus: Jenny Gage
Pääosissa: Josephine Langford, Hero Fiennes-Tiffin, Khadijha Red Thunder, Shane Paul McGhie, Selma Blair, Dylan Arnold, Inanna Sarkis, Pia Mia, Samuel Larsen, Swen Temmel ja Peter Gallagher
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

After perustuu Anna Toddin kirjaan "After - Törmäyksen jälkeen" ("After") vuodelta 2014. Alunperin kirja oli Toddin kirjoittama fanifantasia One Direction -poikabändin jäsenistä, minkä hän julkaisi Wattpad-sivustolla. Kuitenkin kun Todd teki sopimuksen kustantajan kanssa ja pystyi julkaisemaan tekstinsä kunnon kirjana, hän vaihtoi yhtyeen jäsenten nimet. Kirja oli taloudellinen hitti, mutta sitä ja Toddin kirjoitustyyliä kritisoitiin paljon. Vuonna 2014 Paramount Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Susan McMartin alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta, mutta kun oikeudet päätyivätkin vuonna 2017 CalMaple Medialle ja Offspring Entertainmentilla, hän jätti projektin ja tilalle palkattiin Tamara Chestna. Alunperin päärooleihin valittiin Julia Goldani Telles ja Hero Fiennes-Tiffin, mutta Telles joutui jättämään elokuvan aikataulusyistä ja hänen tilalle valittiin Josephine Langford. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2018 ja lopulta After sai ensi-iltansa tänä keväänä. Kirjan tavoin elokuvakin oli rahallinen menestys, mutta kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se ilmestyi teattereihin, sillä en päässyt lehdistönäytökseen. Katsoinkin Afterin vasta, kun se saapui elokuvapalvelu Blockbusterin valikoimaan.

Collegen aloittava kiltti tyttö Tessa Young tapaa tummiin pukeutuneen ja muka-mysteerisen Hardin-pojan. Romanssihan siitä syntyy.

Netflixin hittisarja Kolmetoista syytä (13 Reasons Why - 2017-2020) päätähti Katherine Langfordin sisko Josephine näyttelee Tessaa, kilttiä ja ujoa tyttöä, joka ei biletä, eikä ole edes harrastanut seksiä, vaikka hänellä onkin poikaystävä (Dylan Arnold). Kyseessä on siis malliesimerkki tällaisten tarinoiden päähenkilöstä ja heti, kun hänet esiteltiin, ajattelin, että "jaahas, tämä todella on näitä leffoja". Tessassa ei ole mitään uutta ja poikkeavaa, puhumattakaan kiinnostavasta. Hänen hahmonsa onnistuminen jääkin täysin Josephine Langfordin lahjojen harteille ja harmillisesti täytyy sanoa, ettei Josephine ole yhtä hyvä näyttelijä kuin siskonsa Katherine. Josephinen on vaikea tuoda uskottavia tunteita esille ja lähinnä hän jää vain tuijottamaan hahmoja ja tapahtumia suu hieman auki.
     Synkkänä ja muka todella salaperäisenä Hardinina nähdään Harry Potter ja puoliverisessä prinssissä (Harry Potter and the Half-Blood Prince - 2009) lordi Voldemortia lapsena esittänyt Hero Fiennes-Tiffin. Koska Tessa on kiltti tyttö, on hänet tietty pakko parittaa "pahan pojan" kanssa ja tässäkin on kyseessä malliesimerkki - tosin todella ontuva sellainen. Hardinista yritetään rakentaa mysteerinen, mutta lopputulos on lähinnä hölmö. Asiaa ei auta yhtään se, kuinka kehno Fiennes-Tiffin roolissaan on. Hän on todella puinen ja eloton, eikä hänellä ole mitään kemiaa Langfordin kanssa. Hän myös lausuu repliikkinsä laiskalla tavalla, puhumattakaan hänen töykeästä käytöksestään, ettei voi muuta kuin ihmetellä, miksi Tessa tai kukaan muu lankeaisi noin ilmiselvästi esittävään jätkään.
     Elokuvassa nähdään myös Selma Blair Tessan äitinä, Khadijha Red Thunder Tessan college-kämppiksenä, sekä Shane Paul McGhie mukavana Landonina, johon Tessa tutustuu oppitunneillaan. Yksikään näyttelijöistä ei tee kovin kummoista työtä. Blair on varmaankin näyttelijäkaartista lahjakkain, mutta hän ei pääse näyttämään taitojaan, sillä esiintyy vain parissa kohtauksessa.

After on niin kliseinen, niin nähty rakkaustarina, että sen katsominen on jopa ärsyttävää puuhaa. Leffasta oikein paistaa läpi, että se perustuu kirjaan, mikä on alunperin ollut "fan fictionia". Kirjailija Anna Todd on selvästi lukenut paljon samanhenkisiä kirjoja ja katsonut paljon samanlaisia leffoja, ja listannut vihkoon ylös ranskalaisin viivoin, mitä kaikkea hänen opuksessa pitää tapahtua. Siltä After nimittäin tuntuu. Aivan kuin siinä käytäisiin listalta läpi genrelle tyypillisiä kliseitä siihen asti, että leffa päättyy. Tarinan sisältö on kuitenkin unohtunut siinä samalla. Tämä on todella mitäänsanomaton rakkauskertomus, mikä menee koko ajan siitä, mistä aita on matalin ja katsoja, joka on nähnyt samanlaisia teoksia, toivoisi katsovansa mieluummin niitä, eikä tätä tylsää kopiota. Sitä After nimittäin myös on: tylsä. Leffassa hädintuskin tapahtuu mitään kiinnostavaa. Loppupäähän filmi yrittää tunkea jonkinlaista twistiä, mutta se on lähinnä naurettava yritys lisätä suurta draamaa.

Elokuvan kliseisyys ja tavanomaisuus vain ärsyttää entisestään, kun leffa yrittää alkupäässä yhden kohtauksen ajan esittää olevansa erilainen. Nuoret keskustelevat tunnilla Jane Austenin klassikkokirjasta "Ylpeys ja ennakkoluulo" ("Pride and Prejudice" - 1813) ja Tessa ylpeästi kertoo, kuinka hänen mielestään kyseessä on ihailtavan feministinen kirja, sillä siinä nainen antaa pakit itsestään liikoja luulevalle miehelle. Tämän yhden hetken ajan ehdin jo ajatella, että mitä jos tämä olisikin erilainen teos? Turha kuvitellakaan! Tämän jälkeen asiaan ei enää palata ja Tessa rakastuu palavasti Hardiniin, vaikka tämä kohtelisi häntä kuinka kehnosti. Välillä leffa yrittää olla rohkea sisältämällä seksikohtauksia, mutta ne ovat lähinnä niin huvittavan muka-tuhmia, että jopa Fifty Shades -leffat (2015-2018) muistuttavat rajua pornoa. Elokuva myös tuntuu loppuvan kuin seinään. Tiedän, että Toddin kirjalla on muutama jatko-osa, mutta kun lopputekstit lähtevät käyntiin, minua alkoi vain turhauttamaan entistä enemmän, että olin tuhlannut tunnin ja kolme varttia näin laiskaan, pitkäveteiseen, huumorittomaan ja kaikin tavoin surkeaan rainaan. Olenko ainoa, jonka mielestä nämä teinirakkausleffat vain huononevat vuosi vuodelta? Johtuuko se vain ikääntymisestäni?

After on ohjaaja Jenny Gagen ensimmäinen elokuva, mikä on päässyt teatteriin asti. Aiemmin hän on tehnyt vain dokumentin All This Panic (2016) ja televisiossa esitetyn Lennyn (2018). Tämän todella huomaa, eikä Gagen työ ole kovin kehuttavaa. Hän ei onnistu luomaan kunnon tunnelmaa mihinkään kohtaukseen. Draama ampuu yli ja kuumiksi tarkoitetut seksikohtaukset pistävät katsojan lähinnä pyörittelemään silmiään. Hän ei edes saa säpinää päätähtien välille. Gage yrittää paikkailla tätä lisäämällä jatkuvia 2010-luvun biisejä, joilla edes jotenkin saisi manipuloitua katsojan herkistymään, mutta siinäkin hän epäonnistuu. Muuten leffassa ei edes taida olla musiikkia, vaikka säveltäjäksi onkin merkitty Justin Burnett. Gage ja Tamara Chestna ovat kai tehneet parhaansa siirtäessään Anna Toddin kirjaa leffakäsikirjoituksen muotoon, mutta ottaen huomioon, kuinka jo Toddin kirjaa haukuttiin sisällöttömäksi ja tylsäksi, on syy tekstin kehnouteen lähinnä lähdemateriaalissa. Sentään After on kelvollisesti kuvattu ja suurimmaksi osaksi ihan sujuvasti leikattu. Tekniseltä puolelta oikeastaan löytyvätkin ainoat kehunarvoiset asiat elokuvassa.

Yhteenveto: After on ärsyttävän huonoa ja kliseistä teinirakkaussoopaa. On selvää, että Anna Toddin kirja on alunperin ollut fanifiktiota, mistä on lähinnä nimiä muuteltu. Samanlaisten leffojen kliseiden listalta käydään aika lailla kaikki kohdat läpi jopa kiusallisin tavoin. Tarinaa on tuskin lainkaan, eikä kiltin tytön ja tuhman pojan rakkaus ole millään lailla kiinnostava, sillä Josephine Langfordin ja kehnon Hero Fiennes-Tiffinin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa. Loppuun yritetään tuoda jotain todella mullistavaa ja sykähdyttävää draamaa, mutta itseäni alkoi vain ärsyttämään enemmän, sillä lopun käänne on niin käsittämättömän typerä. Yhdessä kohtaa filmi ehtii saada ajattelemaan, että tiedossa voisikin olla jotain erilaista, mutta tämä unohdetaan nopeasti. Elokuva yrittää myös olla "rohkea" seksikohtauksiensa kanssa, mutta itselleni tuli lähinnä mieleen nolo yritys toistaa Fifty Shades of Greyn (2015) suosio. Mikä siinä on, että vuosi vuodelta nämä teiniromanssileffat vain huononevat ja huononevat? Afterin jälkeen vähän pelottaa, mitä ensi vuosi tarjoaa... itse asiassa tiedän jo: tämän elokuvan jatko-osan, After We Collidedin (2020).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
After, 2019, CalMaple, Wattpad, Diamond Film Productions, Voltage Pictures, Offspring Entertainment

Yhteistyössä

Arvostelu: Star Wars: The Rise of Skywalker (2019)

STAR WARS: THE RISE OF SKYWALKER

Ohjaus: J. J. Abrams
Pääosissa: Daisy Ridley, Adam Driver, John Boyega, Oscar Isaac, Carrie Fisher, Anthony Daniels, Joonas Suotamo, Naomie Ackie, Domhnall Gleeson, Richard E. Grant, Lupita Nyong'o, Keri Russell, Kelly Marie Tran, Billy Dee Williams, Dominic Monaghan ja Ian McDiarmid
Genre: seikkailu, scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

George Lucasin avaruusseikkailu Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) oli jättimenestys, jolloin Lucas pääsi jatkamaan kauan suunnittelemaansa sarjaa. Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) järisytti maailmaa suurella paljastuksellaan, kun taas Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluu (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) vei trilogian eeppiseen päätökseensä. Elokuvien menestyksen myötä sarjaa jatkettiin kirjojen, pelien, sarjakuvien ja ties minkä voimalla. Lucas itse päätti palata sarjassa ajassa taaksepäin ja teki esiosatrilogian. Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) oli ilmestymisvuotensa odotetuin elokuva, mutta se sai todella tylyn vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäys (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ei pärjännyt sen paremmin, mutta Tähtien sota: Episodi III - Sithin kosto (Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith - 2005) otettiin jo huomattavasti paremmin vastaan. Sen myötä Lucas ilmoitti, että saaga oli siinä, kunnes Disney-yhtiö osti sarjan häneltä vuonna 2012 ja alkoi suunnittelemaan uusia leffoja. Vuonna 2015 ilmestynyt Star Wars: The Force Awakens aloitti uuden trilogian ja se oli suurenmoinen hitti, tienaten yli 2 miljardia dollaria. Sen jatko-osa Star Wars: The Last Jedi (2017) oli myös valtava menestys, mutta se jakoi fanikunnan rajusti kahtia. Jotkut rakastavat sitä, jotkut taas vihaavat. Lisäksi tässä välissä on ilmestynyt myös kaksi lisäosaleffaa, Rogue One: A Star Wars Story (2016) ja ikävästi kesken jäänyt Solo: A Star Wars Story (2018). Nyt uusi trilogia viedään päätökseen Star Wars -saagan yhdeksännen episodin, The Rise of Skywalkerin voimin ja pakko myöntää, että olin peloissani elokuvan näkemisestä. Itse pidin erittäin paljon sekä The Force Awakensista että The Last Jedistä ja näiden parin vuoden aikana äänekäs faniviha on latistanut intoani saagaa kohtaan huomattavasti. Jotkut toksiset fanit saivat suuni loksahtamaan usein auki, mm. kiusatessaan näyttelijöitä ulos sosiaalisesta mediasta, leikatessaan leffoista versioita ilman naisia ja vähemmistöjen edustajia, sekä lähettäessään tappouhkauksia niille, jotka pitävät uusista Star Wars -elokuvista. Intoni alkoi kuitenkin kasvamaan leffan ilmestymisen lähestyessä ja sydämeni hakkasikin innon ja jännityksen sekaisesta tunteesta, kun kävin katsomassa Star Wars: The Rise of Skywalkerin sen lehdistönäytöksessä Finnkino Itiksen upeassa IMAX-salissa.

Rey jatkaa jeditaitojen opettelua, kun muu vastarinta kerää joukkojaan viimeiseen taisteluun Ensimmäistä ritarikuntaa vastaan.

Uuden trilogian tutut hahmot tekevät paluun vielä kolmatta kertaa. Daisy Ridley osoittaa jälleen lahjansa Reynä, jedinä, joka joidenkin mielestä osaa liian paljon liian nopeasti. John Boyegan näyttelemä Finn ei enää pakene sotaa, vaan lähtee taistoon urhoollisesti. Oscar Isaacin esittämä Poe Dameron on oppinut kuuntelemaan ohjeita, eikä painele menemään yhtä impulsiivisesti kuin ennen. Vaikka kolmikko ei ole läheskään yhtä legendaarinen kuin alkuperäisen trilogian Luke Skywalker (Mark Hamill), Leia Organa (Carrie Fisher) ja Han Solo (Harrison Ford), on trion seikkailuja ollut mukavaa seurata, etenkin nyt kun kolmikko on kunnolla vihdoin kasassa - Poe ja Reyhän tapasivat vasta The Last Jedin lopussa. Ridley, Boyega ja Isaac ovat kaikki oivallisia osissaan.

Myös vanhemmat tutut, kuten droidit C-3PO (Anthony Daniels), R2-D2 - unohtamattakaan aivan mahtavaa BB-8:a - karvaturri Chewbacca (suomalainen Joonas Suotamo, jonka haastattelun voit lukea tästä), sekä kenraali Leia (edesmennyt Carrie Fisher, osittain arkistomateriaalista kaiveltuna ja osittain digitaalisesti tehtynä) palaavat. C-3PO saa eniten hauskoja repliikkejä ja on myös hienoa nähdä, kuinka paljon Suotamo pääsee esille Chewiena. Monet fanit luultavasti huojentuvat siitä, ettei Kelly Marie Tranin näyttelemä Rose ole läheskään yhtä paljon esillä kuin The Last Jedissä. Lisäksi fanit innostuvat siitä, että Billy Dee Williams palaa vihdoin ja viimein Lando Calrissianiksi ja hänessä on edelleen sitä tiettyä tyylikkyyttä tallella. Uusiakin tuttavuuksia tehdään, kuten avaruushevosella ratsastava Jannah (Noamie Ackie) ja taisteleva Zorri (Keri Russell), mutta he ovat aika tylsiä ja nopeasti unohdettavia.
      Adam Driverin näyttelemä pahis Kylo Ren sanoi The Force Awakensissa vievänsä loppuun sen, minkä Darth Vader aloitti. The Last Jedissä hän kukisti johtajansa Snoken ja on nyt noussut Ensimmäisen ritarikunnan uudeksi yksinvaltiaaksi, tehden siis sen, mitä Darth Vader aina uhkasi, eli syrjäytti pomonsa. Ristiriitaisten tunteiden myllerryksen piinaama Kylo Ren saattaa jopa olla suosikkihahmoni tästä trilogiasta ja on jälleen kiehtovaa seurata, mitä hahmo seuraavaksi päättää tehdä. Driver on yhä intensiivinen osassaan.
     Paluun tekee myös eräs hahmo, joka on paljastettu jo mainoksissa ja trailereissa, mutta jos olet kovasti vältellyt niitä, en paljasta kenestä on kyse. Hän on kuitenkin niin isossa roolissa tässä elokuvassa, että haluan puhua hänestä hieman. Lähinnä siitä, että etukäteen en oikein tiennyt, mitä olisin mieltä hahmon paluusta ja nyt nähtyäni leffan täytyy todeta, etten vieläkään oikein tiedä. Tavallaan hän ajoi asiansa, mutta samalla pidin hahmoa aika tylsänä lisäyksenä.

Hahmon käytön lisäksi en oikein tiedä, mitä mieltä olen itse elokuvasta. Lopputekstien alkaessa olin erittäin hämmentynyt, sillä tunteeni olivat niin ristiriitaiset. Joissakin kohdissa pidin Star Wars: The Rise of Skywalkerista todella paljon, kun taas joissakin kohdissa täytyy myöntää, etten erityisemmin pitänyt leffasta. Nykyään näiden isojen franchise-elokuvien kohdalla mielipiteiden tuntuu aina olevan pakko edustaa jompaakumpaa ääripäätä: joko rakastat tai vihaat. Siksi onkin outoa, jos itse putoaakin siihen väliin, eikä kallistu kumpaankaan suuntaan. Minulla on ongelmani The Force Awakensin ja The Last Jedin kanssa, mutta pääasiassa pidän molemmista. The Rise of Skywalkerin kohdalla minulla taitaa olla positiivisia ja negatiivisia mietteitä yhtä paljon.

Isoin ongelmani elokuvan kanssa on sen rytmitys. Elokuvalla on nimittäin aivan kauhea kiire. Se painelee menemään liiankin kovaa vauhtia, eikä se osaa rauhoittua ja keskittyä johonkin tärkeään juttuun kunnolla. Leffa loikkii planeetasta toiseen, kohtauksesta seuraavaan ja isoja tapahtumia vyörytetään katsojan päälle sellaiseen tahtiin, että massiivisen avaruustaistelun alkaessa voi olla jo pieni ähky. Kiirehdinnän vuoksi koin vaikeuksia saada kunnon otetta tarinasta ja myös tunnepuoli jätti minut etäiseksi. Vitseille kyllä naurahtelee (joita ei muuten ole läheskään yhtä paljon kuin The Last Jedissä), mutta koskettaviksi tarkoitetut hetket eivät onnistu iskemään, kun leffa lähtee jo seuraavaan suuntaan. Kiirehdintä tarinassa vaikuttaa myös siihen, että monia reittejä oikaistaan ja hahmot tekevät välillä asioita ihan vain siksi, että heillä on tunne, että niin pitää tehdä. The Force Awakens on mielestäni näistä uusista parhaiten rytmitetty, kun taas The Last Jedi ei tarvinnut kahden ja puolen tunnin kestoa, ja Rogue One lähinnä laahasi ensimmäiset puolitoista tuntia. The Rise of Skywalker kaipaisi ainakin puoli tuntia lisää, jotta se voisi kulkea maltillisemmin.

Yksittäisenä avaruusseikkailuna kyseessä on kelpo teos, mutta oman trilogiansa, sekä yhdeksän elokuvan mittaisen Skywalker-saagan päätöksenä The Rise of Skywalker tuntuu harmillisen antiklimaattiselta. Sen loppuhuipennus aiheutti itselleni pettymyksen, sillä suuren pohjustuksen jälkeen valtavia avaruusalusten armadoja ei edes käytetä mihinkään. Tiettyjen hahmojen kuviot viedään hyvin päätökseensä, mutta yleisesti elokuvalla on suuria vaikeuksia tarjota niin eeppistä ja mahtipontista lopetusta kuin millaisena se selkeästi kuvittelee itseään. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Avengers: Endgamen (2019) eeppisyys oli niin omaa luokkaansa ja sen mahti on vielä niin suuri, että Star Wars: The Rise of Skywalker tyytyy kiltisti jäämään sen varjoon. Välillä leffa onnistuu nostamaan ihon kananlihalle, mutta se tapahtuu lähinnä säveltäjä John Williamsin upeiden musiikkien ansiosta. Williams on tällä kertaa päässyt aika helpolla, sillä lähinnä hän kierrättää sävelmiä aiemmista episodeista.

The Force Awakensissa minua ei erityisemmin haitannut, kuinka vahvasti sen tarina oli otettu alkuperäisestä Tähtien sodasta. Ohjaaja J. J. Abrams osasi mielestäni tyylikkäästi yhdistää nostalgiaa ja jotain uutta pakettiinsa. Mutta vaikka pidin The Force Awakensista, tiedostan kyllä, että Abrams pelasi hyvin turvallisesti. Rian Johnson taas koetteli rajojaan The Last Jedillä, mikä tosiaan jakoi mielipiteitä. Abramsia on tainnut pelottaa kokevansa fanien vihan ja onkin yrittänyt tehdä leffan, mikä miellyttäisi niitä, jotka pitivät The Last Jedistä sekä niitä jotka eivät. Lopputulos voi olla sellainen, mikä ei miellytä oikein ketään. Mielenkiinnolla odotankin, kuinka leffaan reagoidaan tulevien viikkojen aikana. Abramsin ja Chris Terrion työstämä käsikirjoitus on turvallisen lisäksi kömpelö. Voi olla, että käsikirjoitus on ollut maltillisempi ja vasta leikkauksessa rytmitys on muuttunut näin pikaiseksi. Käsikirjoituksessa ongelmani onkin lähinnä dialogi. Star Warsissa on alusta asti ollut kökköä dialogia, mutta The Rise of Skywalkerissa replikointi on välillä hämmentävän töksähtelevää. Itseäni häiritsi etenkin, kuinka hahmojen on koko ajan pakko kertoa, miltä heistä tuntuu. Abrams ääninäyttelee uutta droidia, D-O:ta, joka kirjaimellisesti sanoo lähinnä tunnetiloja. Abramsilla on myös ongelmana, ettei hän osaa viedä asioita loppuun. Yksi hahmoista sanoo yhdessä kohtaa, että hänellä on tärkeää asiaa jollekulle ja vaikka tähän tavallaan palataan läpi leffan, jää asia lopulta kertomatta.

Visuaalisesti The Rise of Skywalker näyttää tietty aivan mielettömän hyvältä. Elokuva on kuvattu upeasti ja siinä käytetään värejä ja valoja vaikuttavasti hyödyksi. Suomenkin teattereihin on asetettu varoituskylttejä, että filmi voi aiheuttaa valoherkille epilepsiakohtauksen, eikä varoitus ole turha, vaan joissakin kohtauksissa välkkyy kyllä aikamoisesti. Lavasteet ovat näyttävät ja asut sekä maskeeraukset taidokkaasti luotuja. On äärimmäisen hienoa nähdä vanhanaikaisin keinoin toteutettuja avaruuden olentoja. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja on mahtavaa päästä jälleen kuulemaan valomiekkojen, laserammusten, TIE-hävittäjien sun muiden Star Wars -juttujen ikonisia ääniefektejä.

Yhteenveto: Star Wars: The Rise of Skywalker on harmillisen vaisu päätösosa sekä omalle trilogialleen että yhdeksän episodin pituiselle saagalle. Elokuvalla tuntuu olevan aivan järjetön kiire, jolloin siihen voi olla hyvin vaikea hypätä mukaan. Tunnepuoli voi tämän vuoksi jättää kylmäksi. Suurta loppuhuipennusta pohjustetaan leffan alusta asti, mutta se vasta tuottaakin pettymyksen, kun suuria armeijoita ei hyödynnetäkään. Elokuva tuntui itsestäni antiklimaattiselta. Reyn ja Kylo Renin tarinoita on kiehtovaa seurata, mutta muut hahmot eivät tee erityistä vaikutusta, vaikka näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Erään hahmon paluu aiheuttaa itsessäni edelleen ristiriitaisia tunteita ja niin tekee leffa muutenkin. Rytmityksen lisäksi myös dialogi on usein kömpelöä. Visuaalisesti filmi on tietty todella upea ja näyttävä, minkä lisäksi John Williamsin musiikit toimivat aina. Mammuttimaisen saagan päättäminen on kuitenkin ollut J. J. Abramsille liian iso pala purtavaksi. Hän hoitaa homman mahdollisimman turvallisin keinoin, yrittäen miellyttää sekä niitä jotka pitivät The Last Jedistä että niitä jotka eivät. Minua kiinnostaakin, millaisia reaktioita Star Wars: The Rise of Skywalker tulee aiheuttamaan. Kun kyseessä on iso franchise-teos, mielipiteet vaihtelevat varmasti ääripäästä toiseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Star Wars: The Rise of Skywalker, 2019, Lucasfilm, Walt Disney Pictures, Bad Robot

Arvostelu: Marriage Story (2019)

MARRIAGE STORY

Ohjaus: Noah Baumbach
Pääosissa: Adam Driver, Scarlett Johansson, Azhy Robertson, Laura Dern, Julie Hagerty, Alan Alda, Ray Liotta, Merritt Wever, Mark O'Brien, Brooke Bloom ja Wallace Shawn
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 12

Marriage Story on ohjaaja-käsikirjoittaja Noah Baumbachin uusi draamaelokuva. Baumbach sai idean filmiin viimeistellessään elokuvaansa The Meyerowitz Stories (New and Selected) (2017), ja alkoi tutkia aihetta, miettiessään sen ympärille tarinaa. Baumbach sai Harry Potter -tuottaja David Heymanin kiinnostumaan projektista, sekä suoratoistopalvelu Netflixin levittämään elokuvan. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018 ja lopulta Marriage Story sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla tämän vuoden elokuussa. Suomessa se kävi lyhyellä teatterikierroksella, kunnes se julkaistiin noin viikko sitten Netflixissä. Itse kuulin elokuvasta vasta muutama viikko sitten, kun se sai kerralla hurjan määrän ylistystä. Kiinnostuin, kun näin, ketkä sitä tähdittävät ja kiinnostustani vain lisäsi, kun leffa nappasi paljon palkintoehdokkuuksia eri gaaloissa. Päätinkin katsoa sen, kun löysin vihdoin sopivan hetken.

Charlie ja Nicole Barberin monen vuoden parisuhde päättyy avioeroon, mutta he yrittävät saada eron hoidettua niin, ettei heidän nuori lapsensa Henry kärsi prosessista. Miten käy, kun eroon tuodaankin mukaan asianajajia ja vanhat riidat nousevat takaisin pinnalle?

Adam Driver ja Scarlett Johansson ovat parhaiten tunnettuja rooleistaan jättimäisissä elokuvasarjoissa: Driver Kylo Ren -pahiksena Star Wars -saagassa ja Scarlett Johansson Black Widow -supersankarina Marvelin elokuvauniversumissa. Vaikka molemmat ovat mainioita niissä, parhaat roolisuorituksensa he kuitenkin tarjoavat tässä elokuvassa. En ole koskaan pitänyt Johanssonia erityisen kummoisena näyttelijänä, mutta Marriage Storyssa hän loistaa tavalla, millaista en ole ennen häneltä nähnyt. Johansson ja Driver tuovat hahmojensa Nicolen ja Charlien monimutkikkaat tunteet huikealla tavalla esiin. He todella tuntuvat monta vuotta yhdessä olleelta avioparilta. Heidän yhteytensä on niin aitoa, että jo se imaisee katsojan mukaan. Kummatkin heistä ovat ansainneet palkintoehdokkuutensa, sillä niin fantastisesti he tonttinsa hoitavat.
     Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Azhy Robertson Charlien ja Nicolen poikana Henrynä, Laura Dern, Ray Liotta ja Alan Alda asianajajina, sekä Julie Hagerty Nicolen äitinä ja Merritt Wever Nicolen siskona. Kaikki näyttelijät ovat mainioita rooleissaan. Nuori Robertson on erittäin sympaattinen lukemista opettelevana Henrynä, kun taas Hagerty ja Wever huvittavat hössöttävinä perheenjäseninä. Dernistä ja Liottasta löytyy karismaa tiukoiksi ja ytimekkäästi puhuviksi asianajajiksi.

Marriage Story onnistui iskemään todella lujaa tunteisiini ja vieläpä jo ensimmäisen vartin sisällä. Jo pelkkä aloitus on yksi kuluneen leffavuoden parhaista. Se esittelee hahmot niin täydellisesti, että tuntuu siltä kuin olisi seurannut Nicolen ja Charlien elämää jo pidemmän aikaa. Pariskunnasta huomaa välittävänsä yllättävän paljon jo esittelyiden aikana, jolloin kun käy selväksi, että he ovatkin eroamassa, leffa vain rikkoo katsojan sydämen julmasti. Elokuvaa ei erityisemmin kiinnosta lähteä liimailemaan sydämen palasia yhteen, vaan useassa kohtaa se päättää hajottaa niitä vielä pienempiin osiin. Leffa sisältää yhden äärimmäisen ikävän huutoriidan, missä Charlie ja Nicole päästävät ulos kaiken sen vihan ja surun, mitä heidän sydämelleen on patoutunut. Kohtaus on niin vaikuttava, että katsojakin tuntee sen kaiken kehossaan ja saattaa oma alahuuli alkaa väpättämään. Eron aiheuttama tunneryöppy kytee vielä hieman omassa mielessäni ja Marriage Story sai ne hetkittäin takaisin esiin. Elokuvan päätyttyä minun täytyikin hengittää ja rauhoitella itseäni hetki. Niin syvästi leffa iski minuun.

Harvemmin tulee nähtyä näin aidon tuntuista kuvausta parisuhteen päättymisestä. Leffa ei leimaile toisesta osapuolesta hyvistä ja toisesta pahista, vaan katsoja tutustuu kunnolla molempiin vuorotellen. Sekä Nicole että Charlie ovat kohdelleet toisiaan väärin monin eri tavoin. Katsojana ei asetu kummankaan puolelle, vaan suree molempien puolesta ja ymmärtää molempia. On ahdistavaa seurata, kuinka Charlie ja Nicole yrittävät käyttäytyä mukavasti Henry läsnäollessa, sillä silloin suree pojan puolesta, joka ei ymmärrä, mitä on oikeasti meneillään. Filmistä löytyy esimerkiksi sen kautta myös jännitettä. Jännitystä lisää asianajajien tuominen mukaan. En todellakaan odottanut sydämeni hakkaavan näin, kun aloin katsomaan elokuvaa. On upeaa, kuinka vahva luotto leffalla on sen päänäyttelijöihin ja kuinka häikäiseviä Johansson ja Driver ovat rooleissaan. Ainoa miinukseni elokuvalle onkin lopulta, että sen toinen puolisko keskittyy hieman liikaa Charlieen ja jättää Nicolea sivuun. Ensimmäinen puolikas tasapainottelee kummankin osapuolen kanssa täydellisesti ja jäin kaipaamaan Nicolea enemmän toiselle puoliskolle. Muuten Marriage Story osoittautui todella erinomaiseksi filmiksi, mikä onnistui vielä näin 2019 viimeisten viikkojen aikana nousemaan vuoden parhaimpien teosten joukkoon.

Minun täytyy nyt tunnustaa, etten ole muita Noah Baumbachin elokuvia nähnyt, mutta tämän jälkeen olen erittäin kiinnostunut näkemään, mitä muuta hän on saanut aikaiseksi. Baumbachin ohjaus ja taito rakentaa tunnelmaa ovat esimerkillisiä, minkä lisäksi hänen käsikirjoituksensa on yksi vuoden parhaista. Etenkin repliikit ovat mahtavia ja ne muuttuvat entistä paremmiksi, kun Driver ja Johansson tarjoavat ne näin hienosti. Keskustelut tuntuvat täysin luontevilta ja itse huomasin myös kiinnittäväni huomiota taustalla olevien henkilöiden vaimeisiin puheisiin, joissa on myös jotain oudon kiehtovaa. Elokuvan kuvaustapa muistuttaa usein kotona kuvattua videota, mutta silti erittäin laadukkaalla ja tyylikkäällä tavalla tehtynä. Pidän erityisen paljon pitkistä kuvista, joissa näyttelijät pääsevät todella näyttelemään. Heidän täytyy kerralla muuttaa tunnettaan ja voimistaa se joko hurjaksi aggressioksi tai suureksi itkuksi. Ja katsoja voi todella tuntea sen kaiken. Leikkaus on oivallista ja filmin parin tunnin ja vartin kesto oli nopeasti ohi, sillä tarinaan uppoutuu niin lujasti. Randy Newmanin säveltämät musiikit tuovat oman lisäyksensä, mutta tehokkaimmillaan filmi tuntuu olevan ilman musiikkia ja elokuva kyllä tietää, milloin käyttää musiikkeja ja milloin ei.

Yhteenveto: Marriage Story on erinomainen kuvaus eroamisesta, mikä onnistuu iskemään tunteisiin todella kovaa. Se ei lähde esittämään toista osapuolta hyvänä ja toista pahana, vaan antaa katsojan tutustua molempien näkökulmiin ja tunteisiin, mikä on mahtavaa. Katsojana ei jää kummankaan puolelle, vaan suree ikävää tapahtumaketjua vierestä seuraten, pystymättä vaikuttamaan lopputulokseen. Elokuva on yllättävänkin jännittävä ja ohjaaja Baumbach luo tunnelmaa hämmästyttävän tehokkaasti. Hän on niinkin lahjakas, että jo ensimmäinen vartti osuu ja uppoaa. Scarlett Johansson ja Adam Driver ovat molemmat ällistyttävän hyviä läpi leffan. Kummatkin tekevät parhaat roolisuorituksensa, mitä olen heiltä nähnyt. Heille kirjoitettu dialogi on mestarillista ja täysin luontevaa. Teknisestikin filmi on taidokkaasti toteutettu ja Baumbach todella tietää, milloin pysyä samassa kuvassa useankin minuutin ajan ja antaa näyttelijän purkaa ulos tunteitaan. Charlien ja Nicolen huutoriita on todella voimakkaasti toteutettu. Ainoa harmini on, että toisella puoliskolla leffa keskittyy lähinnä Charlieen ja jättää Nicolen sivuun. Ensimmäinen puolikas tasapainottelee kahden hahmon välillä täydellisesti. Muuten Marriage Story on todella hieno teos ja yksi vuoden parhaimmista elokuvista. Pariskunnan katseltavaksi tämä ei kuitenkaan välttämättä sovi, sillä tämän aikana luultavasti alkaa miettimään toisen huonoja puolia ja voi päätyä samaan höykytykseen kuin tämän leffan päähahmot...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Marriage Story, 2019, Heyday Films, Netflix

Arvostelu: Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971)

TIMANTIT OVAT IKUISIA

DIAMONDS ARE FOREVER

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Sean Connery, Jill St. John, Charles Gray, Bruce Glover, Putter Smith, Norman Burton, Joseph Furst, Jimmy Dean, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn ja Lana Wood
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 16

Timantit ovat ikuisia on seitsemäs James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("Diamonds Are Forever") vuodelta 1956. Edellinen Bond-leffa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty's Secret Service - 1969) ei ollut toivottu hitti, joten tekijät palkkasivat huippumenestyneen 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) ohjaajan Guy Hamiltonin takaisin, uskoen hänen visionsa kiehtovan ihmisiä jälleen. Lisäksi Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -leffassa Bondia esittänyt George Lazenby päätti, ettei jatka sarjan parissa, jolloin täytyi taas etsiä uusi päänäyttelijä. Aluksi rooliin mietittiin Adam Westiä, Burt Reynoldsia ja Michael Gambonia, mutta lopulta tekijät saivat Lazenbya aiemmin hahmoa esittäneen Sean Conneryn palaamaan rooliinsa vähän yli miljoonan dollarin korvausta vastaan. Kuvaukset alkoivat lopulta keväällä 1971 ja Timantit ovat ikuisia sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli mukava menestys lippuluukuilla, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse näin Timantit ovat ikuisia jo lapsena, kun isäni näytti minulle vanhat 20 James Bond -filmiä Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta (Dr. No - 1962) 007 - Kuolema saa odottaa -leffaan (Die Another Day - 2002) saakka yhden kesän aikana. Olen myöhemmin katsonut filmin kerran uudestaan, mutta siitä on jo aikaa. Kuitenkin nyt, kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa vanhat 20 Bondia läpi ja arvostella ne valmistautumisena uuteen osaan. Katsoin Timantit ovat ikuisia pari viikkoa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa jälkeen.

MI6-agentti James Bond lähetetään timantteja salakuljettavien rikollisten perään, samalla kun hän vannoo kostoa SPECTRE-järjestön johtajalle, Ernst Stavro Blofeldille, joka murhasi Bondin vaimon.

Vaikka puisen George Lazenbyn jälkeen on hienoa nähdä Sean Connery kuudetta kertaa James Bondina, on paikoitellen hyvinkin selvää, että Connery palasi rahan vuoksi. Parista ensimmäisestä osasta tuttua intohimoa roolia kohtaan ei ole enää näkyvissä, vaan Connery hoitaa hommansa vain juuri niin hyvin kuin minäkin hetkenä viitsii. Hahmona Bond on sama vanha tuttu agentti, joka hyödyntää nokkeluuttaan ja taistelutaitojaan selvitäkseen vaaroista. Tällä kertaa hän tarvitsee myös viinintuntemusta ja ajotaitoja. Mukana on yksi autostuntti, joka nykypäivän Fast & Furious -maailmassa saattaa näyttää tylsältä, mutta 1970-luvun alussa se oli varmasti vaikuttava efekti.
     Vaikka Bond onkin kostonhimoinen leski, ei se tarkoita, etteikö "Bond-tyttöjä" olisi mukana parikin kappaletta, sillä katsojat olisivat varmaan vaatineet rahojaan takaisin, jos eivät pääse kertaakaan näkemään Bondia muhinoimassa viehättävien neitokaisten kanssa. Tällä kertaa Bond iskee silmänsä timantteja salakuljettavaan Tiffany Caseen (Jill St. John) ja vihjailevasti nimettyyn Plenty O'Tooleen (Lana Wood). Jälkimmäinen jää todella vahvasti sivuun, mutta Tiffany on tärkeä osa tarinaa. Siksi onkin sääli, ettei hahmo toimi. Tiffany on välillä ovela ja älykäs, kun taas välillä hän toimii vain todella tyhmästi, eikä hahmo siten tunnu eheältä. Parissa kohtaa hahmon avuttomuus alkaa myös ärsyttämään. Asiaa ei myöskään auta, ettei St. John ole kummoinen roolissaan.
     SPECTRE-pomo Ernst Stavro Blofeldin näyttelijä on taas kerran vaihtunut sillä selityksellä, että hän muokkaa kirurgisesti kasvojaan. Tällä kertaa Blofeldina nähdään Charles Gray, mikä on outo ratkaisu, sillä Gray nähtiin jo Elät vain kahdesti -leffassa (You Only Live Twice - 1967) lyhyessä roolissa Hendersonina. Vaikka on hyvä, että edellisessä osassa hahmoa kömpelösti tulkinnut Telly Savals on pistetty vaihtoon, ei Gray ole kovinkaan kaksinen parannus. Gray ei onnistu lainkaan tuomaan rooliin uhkaavuutta, vaan hän tekee Blofeldista jopa tylsän.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat vanhat tutut MI6-johtaja M (Bernard Lee), hänen sihteerinsä Moneypenny (Lois Maxwell), vempaintehtailija Q (Desmond Llewelyn) ja CIA-agentti Felix Leiter (näyttelijä on vaihtunut neljättä kertaa ja tällä kertaa häntä esittää Norman Burton), sekä uudet henkilöt, kuten vaikutusvaltainen yrittäjä Willard Whyte (Jimmy Dean), Blofeldille työskentelevä tiedemies Metz (Joseph Furst), sekä ilkikurinen roistokaksikko herra Wint (Bruce Glover) ja herra Kidd (Putter Smith). Herrat Wint ja Kidd herättivät kritiikkiä jo 1971, kun filmi ilmestyi ja minun täytyy sanoa, että ymmärrän kummastelijoiden reaktion täysin. Hahmot eivät oikein istu mukaan leffaan. Vaikka elokuvasta löytyy yliampuvia juttuja, ovat he jotenkin liian sarjakuvamaisia rikollisia.

Timantit ovat ikuisia on muutenkin oudon sarjakuvamainen paikoitellen. Elokuva menee paljon kevyempään suuntaan, millaista on tiedossa tulevissa, Roger Mooren tähdittämissä Bond-seikkailuissa. Tähän Sean Conneryn Bond-maailmaan nämä kevennykset eivät ainakaan omasta mielestäni istu. Vitsailu ei ole vielä ongelma - ovathan Conneryn aiemmatkin elokuvat sisältäneet huumoria, mutta tässä komediapuoli vie paljon pois jännityksestä, eikä leffa ole läheskään yhtä tiivistunnelmainen kuin edeltäjänsä. Useita elokuvan kohtauksia hallitsee vahva camp-henki, mikä johtaa paikoitellen hyvinkin myötähäpeällisiin hetkiin. Esimerkiksi kasinolla vahingossa voittava norsu ja Bond halailemassa itseään saavat katsojan kohottelemaan kulmiaan, ja kun lopputaistelussa meno äityy vielä hölmömmäksi, olisi rooliin ehdolla ollut Adam "Batman" West sopinut oikein passelisti mukaan. Veikkaisin, että elokuvaa olisi itse asiassa parantanut, jos Westin Batman ja James Bond olisivat lopussa tehneet yhteistyötä, hakatessaan roistoja niin, että ruutuun ilmestyy tekstejä, kuten "pow!", "pam!" ja "ei helvetti tämä on naurettavaa!"

Elokuvasta löytyy kyllä hyvät hetkensä, kuten takaa-ajo poliisien kanssa, mikä johtaa aiemmin mainitsemaani stunttiin, minkä lisäksi leffasta löytyy kohtaus, jota en suosittele korkean paikan kammoisille, mutta muuten Timantit ovat ikuisia jättää aika kylmäksi. Yksi iso syy tähän on leffan tarina. Bondin aiempien seikkailujen jälkeen timanttien salakuljetuksen lopettaminen kuulostaa aika tylsältä ja jopa Bond kommentoi, miksi MI6 käyttäisi aikaansa siihen. Lisäksi elokuvaa vaivaa suuresti se, ettei se onnistu jatkamaan edellisessä elokuvassa aloitettua juonikuviota. Toisin kuin muut Bond-leffat, mitkä päättyivät voitokkaasti roiston kuollessa ja Bondin pussaillessa naisten kanssa, Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa päättyi Bondin vaimon kuolemaan ja roiston pakoon. Tämä oli pysäyttävä loppu ja katsojana varmasti odottaa, kuinka Bond reagoi tähän seuraavassa osassa ja valitettavasti odotuksien vastassa on pelkkä pettymys. Bond jahtaa Blofeldia hetken ja alkutekstien jälkeen siirrytään jo tylsempiin tunnelmiin timanttien parissa. Vaimon kuolemaa ei enää mainita lainkaan, kun Bond siirtyy jo katselemaan muita naisia. Noin puolessa välissä filmiä mukaan saadaan jonkinlaista kiinnostavuutta, mutten muuten kyseessä on Bond-sarjan ensimmäinen oikeasti keskinkertainen tekele, jonka unohtaa lähes heti, kun se on päättynyt. Itselleni tämä oli vielä suuri sääli siinä mielessä, että muistelin pitäneeni tästä lapsena.

Elokuva tuottaa myös pettymyksen siinä, että sen on ohjannut Guy Hamilton, joka vastasi omasta suosikistani Conneryn Bondeista, eli 007 ja Kultasormesta. Hamiltonin työ tässä on paikoitellen oudonkin kömpelöä, eikä hän saa millään luotua samanlaista jännitettä kuin aiempaan Bondiinsa. Richard Maibaumin ja Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus on harmillisen innoton, eivätkä he ole keksineet kovin mukaansatempaavaa tarinaa. Elokuvan tekninenkin toteutus on paikoitellen aika keskinkertaista. Mukana on tyylikkäitä kuvia ja oivaa leikkausta, mutta myös heikompaa jälkeä molemmissa osa-alueissa. Jotkut efektit ovat todella silmiinpistävät. Lavasteet ja puvustukset ovat kuitenkin tyylikkäästi toteutetut. Äänimaailma on hieman yliampuva, mikä toisaalta sopii leffan camp-henkeen. John Barryn säveltämät musiikit ovat jälleen mainiot, kuten on myös elokuvan tunnuskappale, Cheekin "Timantit on ikuisia". Ei, kun hetkinen, tarkoitin siis Shirley Basseyn laulamaa "Diamonds Are Foreveria"!

Yhteenveto: Timantit ovat ikuisia on ensimmäinen keskinkertainen James Bond -elokuva. Leffa hädintuskin jatkaa kunnolla Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvassa nähtyä kauhistuttavaa lopetusta ja kun filmin oma juoni iskee mukaan, on se aika mitäänsanomaton. Elokuvasta löytyy selkeät hyvät hetkensä, kuten jännittävä kohtaus korkean rakennuksen sivulla, mutta samalla sen tunnelma lähtee kummalliseen camp-suuntaan. Mukana on joitain todella pöhköjä juttuja, mitkä rikkovat filmin vähäistä jännitystä. Herra Wint ja herra Kidd ovat liian sarjakuvamaiset roistot, eivätkä oikein istu elokuvaan. Charles Gray on harmillisen tylsä Blofeldina ja Connerysta näkyy, että hän palasi 007:ksi rahan takia. Ei Timantit ovat ikuisia huono ole, mutta on se edellisiä osia heikompi. Loppujen lopuksi elokuvan tunnuslaulu on jopa parempi kuin itse elokuva. Jos kuitenkin innostuit Conneryn Bondeista, ei tätä kannata väliin jättää. Seuraavaksi lähdemmekin vielä humoristisempaan suuntaan, kun Bondin saappaisiin astelee Roger Moore...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Diamonds Are Forever, 1971, Eon Productions