Arvostelu: The Witcher: Nightmare of the Wolf (2021)

THE WITCHER: NIGHTMARE OF THE WOLF

Ohjaus: Lauren Schmidt Hissrich

Pääosissa: Theo James, Mary McDonnell, Lara Pulver, Tom Canton, Kari Wahlgren, Graham McTavish, Matt Yang King, David Errigo Jr., Jennifer Hale ja Adam Croasdell

Genre: anime, fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Andrzej Sapkowskin kirjoihin ja niiden pohjalta tehtyihin videopeleihin perustuva Netflix-sarja The Witcher - Noituri (The Witcher - 2019-) nousi suosituksi, kun sarjan avauskausi julkaistiin joulukuussa 2019. Jatkokausien lisäksi Netflix päätti ryhtyä rahastamaan franchisella oikein kunnolla ja jo kuukausi sarjan ykköskauden julkaisun jälkeen yhtiö ilmoitti työstävänsä anime-elokuvaa, joka sijoittuisi samaan maailmaan. The Witcher: Nightmare of the Wolf julkaistiin Netflixissä elokuussa 2021, mutta itseltäni leffa jäi väliin, vaikka olen sarjaa seurannut. Kuitenkin nyt, kun Netflixiin on tulossa uusi Noituri-animeleffa The Witcher: Sirens of the Deep (2025), päätin vihdoin katsoa ja arvostella Nightmare of the Wolfin.

Noituri Vesemir ryhtyy selvittämään useiden haltiatyttöjen katoamista, samalla kun hän yrittää suojella Kaedwenin kuningaskuntaa pahoilta voimilta.

The Witcher: Nightmare of the Wolf tapahtuu vuosikymmeniä ennen varsinaisen The Witcher - Noituri -sarjan tapahtumia ja elokuvan keskiössä on sarjan päähenkilö Geralt Rivialaisen mentori Vesemir (äänenä Theo James), silloin kun mies oli vielä nuorempi noituri. Hahmo on oivallisen erilainen persoona kuin Geralt. Siinä, missä Geralt on vähäsanainen ja ryppyotsainen, Vesemir on virnuileva ja vitsaileva, heittäen huonoa läppää, samalla kun hän halkoo hirviöitä miekallaan palasiksi. Aluksi elokuva pohjustaa hahmoa toimivasti, mutta tämän kehityskaari jää lopulta harmillisen hapuilevaksi ja ohkaiseksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Vesemirin lapsuudenystävä lady Illyana (Mary McDonnell), Vesemirin noituriksi koulinut Deglan (Graham McTavish), Vesemiriltä apua pyytävä haltia Filavandrel (Tom Canton), Kaedwenin kuningas (Adam Croasdell), noitureita vastustava Tetra Gilcrest (Lara Pulver), sekä pahoja voimia hallitseva Kitsu (Kari Wahlgren). Sivuhahmot jäävät erityisen ohuiksi. Alussa takaumien kautta elokuva yrittää rakentaa katsojalle tunnesidettä Vesemiriin ja lady Illyanaan, sekä heidän entiseen ystävyyteensä, mutta kömpelösti.

Enpä koe, että olisin paljoa menettänyt, vaikken olisikaan koskaan katsonut The Witcher: Nightmare of the Wolfia. Kyseessä on juuri niin rahan perässä tehty lisäosa kuin etukäteen olin aavistellut. Alun taistelu metsähiittä vastaan on vielä ihan menevä ja takaumat Vesemirin lapsuudesta ja noituriksi ryhtymisestä ovat ihan kiinnostavaa seurattavaa, mutta kun varsinainen tarina starttaa, ei leffa onnistunut yhtään nappaamaan minua mukaansa. Kuten jo totesin, hahmokaaret jäävät alikehitetyiksi, mihin vaikuttaa eritoten se, että leffalla on kestoa vain tunti ja kaksikymmentäkolme minuuttia, mihin kuuluvat niin alku- kuin lopputekstit. Alkupäästä tuntuu siltä, että tekijöillä olisi käsissään jokin parinkin tunnin eepos, mutta sitten rahat ovat loppuneet kesken tai jotain ja loppuleffaa on pitänyt tiivistää reippaasti.

Elokuva ei onnistunut missään vaiheessa ravistelemaan tiettyä yhdentekevyyden tunnetta ja vaikka kesto onkin lyhyt, tämä yhdentekevyys teki leffasta jopa hitusen pitkäveteisen. Toimintakohtaukset ovat ihan komeasti toteutettua mättöä, mutta niistä uupuu jännite ja jopa viihdearvo, jolloin homma on lähinnä aikamoista mekastusta. Nightmare of the Wolfia ei voi suositella juuri muille kuin niille kovimman luokan The Witcher -sarjan faneille, jotka janoavat lisää seikkailuja Mantereelta. On leffa parempi kuin surkea esiosasarja The Witcher - Noituri: Verilinja (The Witcher: Blood Origin - 2022), muttei silti kovinkaan kummoinen, eivätkä odotukseni tulevaa Sirens of the Deep -leffaa kohtaan pahemmin nousseet.

Elokuvan ehdottomasti parasta antia on sen animaatiojälki. Animetoteutus on todella tyylikäs ja tämä maailma herää visuaalisesti täysin eri tavalla eloon kuin varsinaisessa näytellyssä sarjassa. Hahmot liikkuvat sulavasti ja kuten jo totesin, toimintakohtaukset ovat hienon näköisiä. Taustat ovat komeita ja yksityiskohtaisia ja elokuva on myös mukavan värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Brian D'Oliveiran säveltämät musiikit ovat mainiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Witcher: Nightmare of the Wolf, 2021, Netflix, Studio Mir, Hivemind, Platige Images, Base FX

Arvostelu: Kesäkirja (The Summer Book - 2024)

KESÄKIRJA

THE SUMMER BOOK

Ohjaus: Charlie McDowell

Pääosissa: Glenn Close, Emily Matthews, Anders Danielsen Lie, Pekka Strang, Sophia Heikkilä ja Ingvar Sigurdsson

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: S

The Summer Book, eli suomalaisittain Kesäkirja perustuu Tove Janssonin samannimiseen kirjaan (Sommarboken) vuodelta 1972. Alkuvuodesta 2023 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta oli tekeillä kansainvälinen elokuvatuotanto, jota tähdittäisi Glenn Close ja joka kuvattaisiin Suomessa. Elokuva kuvattiin samaisena kesänä Kotkan, Porvoon ja Espoon saaristoissa ja maailmanensi-iltansa Kesäkirja sai lokakuussa 2024 Lontoon elokuvajuhlilla. Nyt elokuva on saapunut Suomenkin teattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä positiivisin mielin, vaikkei tämä kyseinen Janssonin kirja ollutkaan minulle tuttu. Vein Janssonin kirjaa rakastavan isoäitini katsomaan Kesäkirjan heti elokuvan ensi-iltaviikonloppuna.

Sophia-tyttö ja hänen isoäitinsä viettävät kesää mökillään Suomenlahden saarella, tytön toipuessa äitinsä kuolemasta.

Suomalaismediat suurin piirtein räjähtivät, kun paljastettiin, että itse Glenn Close, kahdeksankertainen Oscar-ehdokas ja tuttu naama elokuvista kuten Vaarallinen suhde (Fatal Attraction - 1987) ja 101 dalmatialaista (101 Dalmatians - 1996) saapuu Suomeen kuvaamaan Tove Janssonin kirjaan perustuvaa elokuvaa. Statuksestaan huolimatta Closen saaminen tänne ei nähtävästi ollut vaikea homma. Close oli ihastunut Janssonin töihin ja haaveillut jo pitkään Suomessa käymisestä. Kun nämä kaksi seikkaa oli vielä yhdistettävissä hänen ammattinsa kautta, Close oli heti messissä. Close nähdään elämän nähneenä, viisaana mutta ajoittain myös hupsuttelevana isoäitinä, joka pyrkii olemaan lapsenlapsensa Sophian (suomalainen Emily Matthews ensimmäisessä elokuvaroolissaan) tukena tämän äidin menehtymisen jälkeen, kun Sophian isä (Anders Danielsen Lie) on niin surun musertama, ettei hänellä ole aikaa tyttärelleen, ainoastaan työlleen. Close on roolissaan erinomainen, muuntuessaan täysin hahmokseen jokaista vanhan liikettä myöten. Mahtava on myös nuori Matthews, jonka ei uskoisi tekevän esikoisleffaansa. Hänestä löytyy juuri sitä oikeaa lapsuuden intoa ja tunnepuuskia, sekä sinisilmäisyyttä mitä rooli vaatiikin. Hän ja Close muodostavat uskottavan ja ennen kaikkea lämpimän isoäiti-lapsenlapsi-kaksikon. Lie jää näiden naisten varjoon, mutta tämä kuuluukin hänen hahmoonsa, isän vetäytyessä kaiken aikaa omiin oloihinsa, siitäkin huolimatta, että perhe on saapunut lomamökilleen viettämään juhannusta.

Tammikuu 2025 on ollut varsinainen riemuvoitto kotimaisille elokuville. Ensin nähtiin Klaus Härön hieno katsojamenestys Ei koskaan yksin (2024) ja nyt teattereihin on saapunut Kesäkirja, jonka taustalla saattaa pyöriä yhdysvaltalaisia ja brittiläisiä elokuvantekijöitä, ja jossa puhutaan englantia, mutta joka tuntuu silti täysin suomalaiselta. Kesäkirja on kertakaikkisen vaikuttava elokuva, joka etenee hissuksiin ja jossa toisaalta tapahtuu aika vähän, mutta joka tarjoaa silti valtavan paljon. Elokuva viipyilee, muttei ole koskaan pitkäveteinen. Suomalaisille katsojille itse kesäloman vietto mökillä puhuttelee taatusti, oikeastaan iästä riippumatta. Tätä juhannusta kuvataan niin lapsen, aikuisen kuin vanhuksen silmistä ja kokemus on ainakin osittain joka sukupolvelle tunnistettava ja samaistuttava. Tämän lisäksi elokuva kuvaa erinomaisesti lapsen ja tämän isovanhemman välistä suhdetta, jota yleensä välissä olevat lapsen vanhempi, eli isovanhemman oma lapsi, eivät välttämättä edes täysin ymmärrä. Teinkin täysin oikean päätöksen ottaessani isoäitini mukaan leffareissulle, sillä Kesäkirja herätti molemmissa muistoja vuosien takaa.

Tähän kesänviettoon mahtuu monenlaista puuhailtavaa, oli kyse sitten uimisesta, kaarnalaivojen veistelystä, juhannustaikojen tekemisestä tai ihan vain olemisesta yhtä luonnon kanssa. Tunnelataus syntyy kuitenkin hahmojen lähes täysin vaietusta surusta, koskien Sophien äidin kuolemaa, mikä näkyy hahmoissa eri tavoin. Isoäiti yrittää parhaansa mukaan saada poikansa tämän tyttären tueksi. Kaikki tämä johtaa tunteikkaaseen lopetukseen. Kesäkirja on kertakaikkisen kaunis elokuva.

Elokuvan on ohjannut Charlie McDowell, jonka aiemmat työt ovat jääneet aika vähälle huomiolle, mutta joka on tehnyt nyt kulttuuritekoa, työstettyään kansainvälisen produktion Janssonin kirjasta. McDowellin rakentama tunnelma on läpikotaisin nätti, hahmojen tunteiden ylä- ja alamäkien aikana. Ja täytyypä muuten vielä kertoa, että minä itse asiassa törmäsin McDowelliin kesällä 2023 Finnkino Tennispalatsissa, joskin tuolloin en tiennyt hänestä muuta kuin että hän on Emily in Paris -sarjan (2020-) tähti Lily Collinsin - joka toimii Kesäkirjan tuottajana - poikaystävä. Robert Jonesin käsikirjoitus on vahva, etenkin isoäidin ja Sophian välisten keskustelujen puolesta. Myös teknisiltä ansioiltaan Kesäkirja on onnistunut ja kameran takana onkin häärinyt runsaasti suomalaisia tekijöitä. Elokuva on kauniisti kuvattu ja Suomen kesäisiä maisemia katsellessa silmä kyllä lepää. Lavasteet ovat mainiot ja Closen maskeeraukset erittäin vakuuttavat. Äänimaailma on hyvin rakennettu luonnonääniä ja Hania Ranin sävellyksiä myöten. Kuullaanpa leffassa muutamaankin otteeseen myös suomalaisia klassikkolauluja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.fi.wikipedia.org, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

The Summer Book, 2024, Helsinki-filmi, Finnish Impact Film Fund, Case Study Films, Craig Stilley Productions, Free Range Films, High Frequency Entertainment, Hurst Capital

Arvostelu: Companion (2025)

COMPANION

Ohjaus: Drew Hancock

Pääosissa: Sophie Thatcher, Jack Quaid, Lukas Gage, Megan Suri, Harvey Guillén, Rupert Friend, Marc Menchaca, Jakoubie Young-White ja Matt McCarthy

Genre: trilleri, scifi, komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

Companion on ensikertalaisen Drew Hancockin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Hancock kirjoitti elokuvan ja sai myytyä ideansa New Line Cinemalle. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2023 ja nyt Companion on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun sitä ryhdyttiin mainostamaan mahtavan Barbarian-kauhuelokuvan (2022) kautta ja vaikka olinkin hieman pettynyt, kun kyseessä ei ollutkaan kyseisen elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Zach Creggerin uusi teos, kävin silti uteliain mielin katsomassa Companionin sen ennakkonäytöksessä Finnkinon Femman päivänä.

Irisin mukavalta vaikuttanut viikonloppu poikaystävänsä kavereiden kanssa syrjäisellä rantamökillä saa shokeeraavan käänteen, kun Irisille selviää, että hän onkin tekoälyllä varustettu robottikumppani.

Kauhugenren uusi nouseva nimi Sophie Thatcher ja The Boys -sarjasta (2019-) tuttu Jack Quaid nähdään Irisinä ja Joshina, siirappiselta vaikuttavana pariskuntana, joilla on kuitenkin salaisuus, jota Iris ei itsekään tiedä: Iris on Joshin netistä tilaama, ihmiseltä näyttävä ja huipputeknologisella tekoälyllä varustettu robottirakas. Thatcher vakuuttaa jälleen kerran, tulkiten hyvin hahmoaan, jolle muodostuu totaalinen identiteettikriisi, kun järkyttävä tapaus paljastaa totuuden Irisille. Quaidin hahmo sen sijaan muuttuu leffan varrella vaivaannuttavaksi incel-stereotypiaksi, mutta sentään Quaid vetää roolinsa täysillä, lisäten kierroksia leffan edetessä yhä vain hullunkurisemmaksi.

     Elokuvassa nähdään myös Rupert Friend rikkaana rantamökin omistavana Sergeynä ja Megan Suri tämän salarakkaana ja Joshin kaverina Katina, sekä Harvey Guillén ja Lukas Gage heidän ystäväpariskuntanaan Elinä ja Patrickina. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, joskin Friend jää harmillisen alikäytetyksi lipevänä miehenä. What We Do in the Shadows -vampyyrisarjasta (2019-2024) tuttu Guillén ja esimerkiksi viimevuotisesta Smile 2 -kauhurainasta (2024) tuttu Gage ovat mahtavat ystäväpariskuntana, jotka vasten tahtoaan joutuvat aikamoiseen tapahtumavyyhtiin mukaan.

Companionin markkinointi on ollut varsin kummallinen. Ensimmäinen traileri piti kaiken vielä mysteerinä ja antoi ymmärtää, että kyseessä olisi puhdasverinen kauhuelokuva. Koska traileri ei muodostanut juuri minkäänlaista hypeä ympärilleen, ohjaaja-kirjoittaja Hancock joutui turhautuneena myöntymään, että suuri osa ihmisistä eivät nykyään halua katsoa leffaa sokkona ja niinpä toinen traileri paljasti elokuvan idean ja todellisen luonteen. Selvän kauhun sijaan Companion on trilleriä ja mustaa huumoria yhdistelevä scifileffa, joka tuo usein mieleen pitkäksi venähtäneen jakson Black Mirror -sarjasta (2011-). Sekaan on myös ryöstetty kuvastoa suoraan Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991).

Elokuvassa käsitellään nykypäivänä jo jonkinlaiseksi ilmiöksi noussutta tekoälykumppania ja sellaisen moraalisia kysymyksiä. Onko misogynististä hankkia itselleen virtuaalinen tyttöystävä, joka on juuri sellainen kuin käyttäjänsä haluaa? Onko tässä deittailun tulevaisuus? Samalla leffa puhuu siitä, kuinka naisten autonomiaa omaan kehoonsa rikotaan. Joshilla on puhelimessaan sovellus, jolla hän voi kontrolloida Irisiä kuten hän haluaa. Elokuvan teemat ovat ajatuksiaherättäviä ja ajankohtaisia, joskin niiden käsittely on kaukana hienovaraisuudesta. Tosin ehkä juuri tällainen rautalangasta vääntäminen on sitä, mitä nykypäivän yleisö kaipaa.

Elokuva ei ollut mielestäni läheskään yhtä fiksu kuin se kuvittelee olevansa, lähtien näistä teemojen hieman aliravituista, mutta silti turhankin alleviivaavista käsittelyistä. Vaikka elokuvasta ei etukäteen tietäisikään mitään, ei katsojan tarvitse olla edes sieltä tarkkaavaisimmasta päästä, jotta totuuden Irisistä hoksaa jo ensimetreillä. Joshin lellittelynimi Irisille on "Piip-puup", Iris kertoo spontaanisti säätiedotuksen kuin mikäkin sovellus, Kat kysyy Irisiltä suoraan, että eikös tämä ole nimenomaan rakennettu Joshin rakastamista varten ja onpa nimi "Iris" toisinpäin "Siri". Vaikka käsikirjoitus onkin paikoitellen hieman ontuva, johtaa se silti passeliin ja parhaimmillaan todella viihdyttävään lopputulokseen. Yllätyksenä tullut komediapuoli on pääasiassa onnistunut ja leffa tarjoaa muutamat makeat naurut. Ja vaikkei tekoälytyttöystäväkuvio pääse yllättämään, on loppuelokuva onneksi hyviä käänteitä täynnä.

Drew Hancockin käsikirjoitus jättää tosiaan hieman toivomisen varaa, mutta sitä hän onneksi korvaa sujuvalla ohjauksellaan. Companion on Hancockin ensimmäinen täyspitkä elokuva, mutta sitä ei hoksaa lopputuloksesta. Hänen rakentamansa ilmapiiri tasapainottelee vakuuttavasti jännityksen ja huumorin välillä. Teknisiltä ansioiltaan Companion on pääasiassa pätevä. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat ja äänimaailmakin oivallisesti rakennettu. Tietokonetehosteista huomaa pienehkön budjetin ja etenkin digitaaliset verenroiskahdukset näyttävät hieman kököiltä, mutta onneksi efektejä hyödynnetään säästeliäästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Companion, 2025, New Line Cinema, Vertigo Entertainment, BoulderLight Pictures