Arvostelu: New Year's Eve (2011)

NEW YEAR'S EVE

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Hilary Swank, Katherine Heigl, Michelle Pfeiffer, Zac Efron, Jon Bon Jovi, Ashton Kutcher, Jessica Biel, Seth Meyers, Lea Michele, Halle Berry, Robert De Niro, Abigail Breslin, Sarah Jessica Parker, Ludacris, Sofia Vergara, Sarah Paulson, Til Schweiger, Carla Gugino, Russell Peters, Héctor Elizondo, Nat Wolff, John Lithgow, Matthew Broderick ja Ryan Seacrest
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: S

New Year's Eve on Garry Marshallin ohjaama ensemble-komedia. Marshall oli vuonna 2010 julkaissut samanlaisen elokuvan, Ystävänpäivän (Valentine's Day), missä kuvattiin erilaisia ystävänpäivän viettoja monien tunnettujen näyttelijöiden esittämänä. Marshall innostui filmin teosta niin paljon, että päätti heti tehdä toisen vastaavan, tällä kertaa uudenvuodenaattoon liittyvän romanttisen komedian. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta New Year's Eve sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 - kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, vaikkei ollut läheskään yhtä iso menestys kuin Ystävänpäivä. Kriitikot haukkuivat leffan lyttyyn ja se oli ehdolla jopa viidestä Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, naispääosa ja näyttelijäkokoonpano), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Sen sijaan elokuva voitti Alliance of Women Film Journalistsin palkinnon "Naisnäyttelijät, joiden kannattaisi etsiä itselleen uusi agentti". Itse katsoin elokuvan muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, juurikin uudenvuodenaattona. En pitänyt leffasta, enkä siis ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun huomasin New Year's Even täyttävän kymmenen vuotta, päätin sen ja uudenvuodenaaton 2021 kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

31. joulukuuta 2011 New Yorkissa valmistaudutaan eri tavoin uudenvuoden suureen juhlaan Times Squarella.

Ystävänpäivän tavoin myös New Year's Eve seuraa juhlapäivänä useita eri hahmoja, joita monia esittävät tunnetut starat. Tai no, osa heistä oli tunnettuja lähinnä elokuvan ilmestymisen aikaan... Paluun Ystävänpäivästä tekevät Ashton Kutcher, joka näyttelee uudenvuodenaatto-denialisti Randya, joka haluaisi vain lojua kotonaan, kun raketit paukkuvat ja Jessica Biel, joka esittää raskaana olevaa Tessiä, joka miehensä Griffinin (koomikko Seth Meyers) kanssa yrittää voittaa sairaalan rahapotin synnyttämällä vuoden 2012 ensimmäisen vauvan. Samaa yrittävät myös Sarah Paulsonin ja Til Schweigerin näyttelemä Schwabin pariskunta. Hilary Swank näyttelee Times Squaren uudenvuoden juhlasta vastuussa olevaa Claire Morgania. Jon Bon Jovi esittää juhliin palkattua laulaja Jenseniä, Katherine Heigl tämän katkeraa ex-tyttöystävä Lauraa ja Sofia Vergara Jensenin suurta fania Avaa. Michelle Pfeiffer nähdään töihinsä kyllästyneenä Ingridinä ja Zac Efron tätä piristävänä lähetti Paulina. Josh Duhamel esittää New Yorkiin kiirehtivää Samia, kun taas Abigail Breslinin näyttelemä Hailey haluaa päästä juhlimaan kavereidensa kanssa, mitä hänen äitinsä (Sarah Jessica Parker) ei hyväksy. Robert De Niro esittää vakavasti sairasta herra Harrisia ja hänen sairaanhoitajinaan nähdään Halle Berry ja Cary Elwes. Lisäksi leffassa esiintyvät myös mm. Ludacris poliisina, Matthew Broderick Clairen pomona, John Lithgow Ingridin pomona, sekä radiojuontaja Ryan Seacrest ja New Yorkin sen aikainen pormestari Michael Bloomberg omina itsenään. Näyttelijäkaarti on suuri, mutta vain muutama heistä tekee hyvää työtä. Swank on oivallinen juhlia järjestävänä Clairena, mutta esimerkiksi Jon Bon Jovi osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä vain laulajana.

New Year's Eve on periaatteessa sama elokuva kuin Ystävänpäivä - se vain tapahtuu eri juhlapäivänä. Pohja ja erilaiset juonikuviot ovat hyvin samanlaiset ja itse olin jo tylsistynyt, kun loputtomalta tuntuva hahmogalleria on vihdoin saatu esiteltyä kokonaan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Leffa on täysin tyhjänpäiväistä höttöä, venytettynä kahden tunnin kestoon. Jos sellaisesta tykkää, niin siitä vain katsomaan kaikin mokomin, mutta itse lähinnä pudistelin päätäni, että koko turhake on edes tehty. Ystävänpäivän tavoin New Year's Evekin yrittää huijata katsojaansa tunnettujen näyttelijöiden kautta, jotta valmiiksi saatu tuote (jep, tuote, eikä niinkään elokuva) tahkoaisi mahdollisimman paljon rahaa. Tämäkin elokuva yrittää toistaa ihastuttavan Rakkautta vain -komediafilmin (Love Actually - 2003) menestystä niin rahallisesti kuin arvostelujen puolelta, mutta kun tuloksena on pelkkää melodramaattista ja siirappista glitterkimallusta, on turha odottaa, että kyse olisi samanlaisesta modernista klassikosta genressään. Ystävänpäivä ja New Year's Eve taitavat palata ihmisten mieliin vain sillä, että ne esitetään kyseisinä juhlapäivinä televisiosta joka vuonna.

Ja niistä tuotteista puheenollen... tämä tuote vaatii aikamoisen määrän tuotesijoittelua, jotta se on saatu valmiiksi. Erilaiset brändit (isoimpana Nivea) nostetaan hävyttömästi esille ja yhtiöiden logoja pysähdytään kuvaamaan oikein kunnolla. Kenties kaikkein hävyttömintä mainostusta on lopputekstien aikana nähtävässä, selvästi etukäteen suunnitellussa "mokaotoksessa", kun Carla Guginon esittämä lääkäri mukamas kaivaa synnyttävän Jessica Bielin hahmon sisältä Ystävänpäivän DVD:nä ja Blu-rayna. Yyh. Suomalaiset saattavat kokea jotain riemua siitä, että John Lithgow'n hahmo pelaa kotimaista Angry Birdsiä. Tosin silloinkin koin samanlaisen "ai niin, tuokin oli joskus joku juttu" -tunteen kuin monien näyttelijöidenkin kohdalla.

Elokuvan kiusallinen komedia ei ole hauskaa ja romantiikka on lähinnä paksua ällösiirappia. Tekopirteä tosikiva tunnelma alkaa nopeasti ärsyttämään, eikä alun ja lopun muka-viisaille elämänopeille uuden vuoden mahdollisuuksista voi olla pyörittelemättä silmiä. Vaikka aika käykin pitkäksi toinen toistaan tylsempien juonikuvioiden aikana, täytyy kyllä myöntää, että kahden tunnin kesto on ihan perusteltu. Elokuva on ahdettu täyteen tarinoita ja jotta kaikki saavat tarpeeksi ruutuaikaa, on ylimääräisiä minuutteja pakko olla useampikin. Loppupäässä eri juonikuviot ja hahmot yritetään tietty yhdistellä toisiinsa. Ystävänpäivässä hyödynnettiin samaa kikkaa ja sen nähnyt katsoja voikin arvailla pitkin New Year's Eveä, ketkä kaikki ovat jotain yllätyssukulaisia tai romanttisia kumppaneita toisilleen.

Niin ohjaaja Garry Marshall kuin käsikirjoittaja Katherine Fugatekaan ei ole kehittynyt Ystävänpäivän jälkeen, vaan he tarjoavat samaa pöljää ja pitkäveteistä hömppää vielä laiskemmassa paketissa. Fugatelle tuntuu koituvan isojakin vaikeuksia keksiä suurelle hahmomäärälle tekemistä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia kuvauksesta lavasteisiin, mutta samalla filmin visuaalisuutta vaivaa tietty elokuvamaisuuden puute. New Year's Eve näyttää enemmänkin parin tunnin televisiosarjajaksolta. Äänimaailma koostuu lähinnä jatkuvista energisistä radiojumputuksista, joilla yritetään herättää mielikuva ilahduttavasta elokuvasta.

Yhteenveto: New Year's Eve on kiusallisen kehno ja pitkäveteinen romanttinen komedia. Enemmän tuotteelta kuin elokuvalta tuntuva raina on täynnä toinen toistaan tylsempiä juonikuvioita, jotka kulkevat puuduttavasti päällekkäin, kunnes lopulta yrittävät väkisin yhdistyä toisiinsa. Näyttelijäkaarti on täynnä tunnettuja nimiä (siis joskus tunnettuja, milloin olette viimeksi nähneet Ashton Kutcheria uutuuselokuvassa?), mutta oikeastaan kukaan ei vakuuta. Ohjaaja Garry Marshallin rakentama tunnelma on vielä paksumpaa ällösiirappia ja melodraamaa kuin Ystävänpäivässä. Katherine Fugetan käsikirjoitus on kömpelö, täynnä yksiulotteisia hahmoja ja kökköä huumoria. Tekninenkään toteutus ei pahemmin vakuuta, vaan lopputulos näyttää enemmän televisiosarjalta kuin elokuvalta. Kaiken kaikkiaan New Year's Eve on huono tekele, jota voi suositella oikeastaan vain, jos tekijöiden edellinen yhteistyöprojekti Ystävänpäivä upposi isosti. Vaikka tarinaltaan leffa sopiikin täydellisesti tähän päivään, suosittelen käyttämään uudenvuodenaattonne johonkin muuhun. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
New Year's Eve, 2011, New Line Cinema, Rice Films, Karz Entertainment, New York Streets Film Projects

Arvostelu: Annette (2021)

ANNETTE

Ohjaus: Leos Carax

Pääosissa: Adam Driver, Marion Cotillard, Simon Helberg ja Devyn McDowell

Genre: musikaali, romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 12

Annette on Adam Driverin ja Marion Cotillardin tähdittämä musikaalielokuva. Elokuva lähti liikkeelle Sparks-yhtyeen ideasta uudelle albumilleen. He olivat aiemmin työstäneet musikaaliesitystä nimeltä "The Seduction of Ingmar Bergman", mutta koska se osoittautui liian kalliiksi työstää, he saivat idean Annettesta. Kaksikko alkoi jo suunnitella esityskiertuetta sen pohjalta, kunnes he tapasivat ranskalaisen elokuvaohjaaja Leos Caraxin Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2012. Yhdessä yhtye ja Carax alkoivat pohtia musikaalin potentiaalia elokuvan muodossa ja he työstivät idean pohjalta käsikirjoituksen. Vuonna 2016 Adam Driver ja Rooney Mara valittiin päärooleihin, mutta koska projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti, Mara jätti sen ja hänen tilalle astui ensin Michelle Williams ja sitten Marion Cotillard. Elokuvan kuvausten oli tarkoitus alkaa vuonna 2018, mutta Driverin ollessa kiinni Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) kuvauksissa, kuvauksia jouduttiin viivästyttämään vuodella. Lopulta kuvaukset alkoivat elokuussa 2019 ja Annette sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla tänä kesänä. Hiljalleen leffaa on ryhdytty esittämään muuallakin maailmassa ja nyt se saapuu myös Suomen teatterilevitykseen. Itse kiinnostuin filmistä, kun kuulin Driverin ja Cotillardin esiintyvän hieman erikoisemman musikaalin pääosissa. Kuullessani paljon kehuja Annettesta, päätinkin käydä katsomassa sen lehdistönäytöksessä muutamaa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kiistanalaista törkykomediaa esittävä Henry McHenry on kohutussa parisuhteessa ylistetyn oopperatähti Ann Desfranouxin kanssa. Pariskunnan elämä kääntyy päälaelleen, kun he saavat esikoislapsensa, Annetten.

Adam Driver ja Marion Cotillard nähdään Henry McHenrynä ja Ann Desfranouxina, julkimopariskuntana, joiden ei heti arvaisi seurustelevan. Moottoripyörällään pienille klubeille esiintymään ajeleva Henry on todella... öh, erikoista stand up -esitystä vetävä koomikko, joka saa osakseen niin nauruja kuin buuausta. Limusiinilla yhä vain isommille esiintymislavoille matkaava Ann taas on yleisön ja kriitikoiden ylistämä oopperalaulaja, jolle heitellään ruusuja lavalle hurjien aplodien säestämänä. Toisaalta hyvin erilaiset taiteilijasielut tuntuvat täydentävän toisiaan, mutta samalla he eivät näyttäisi millään kuuluvan yhteen. Driver ja Cotillard ovat loistavat rooleissaan. Driver istuu täydellisesti törkyturpaisen ja nuhjuisen koomikon osaan, kun taas Cotillardista löytyy arvokkuutta oopperatähdeksi. Driver vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle filmi kulkee, mutta missään kohtaa hänen laulunsa ei tee erityistä vaikutusta. Cotillard taas pääsee esittelemään laulutaitojaan, vaikkakin oopperakohtauksissa hänen tilalla hoilaa Catherine Trottman.

     Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Rillit huurussa -komediasarjasta (The Big Bang Theory - 2007-2019) tuttu Simon Helberg pianistina, joka haaveilee niin Annin rakkaudesta kuin kapellimestarin urasta. Hahmo on hieman kömpelösti ujutettu mukaan, hänen tehdessä oikeastaan vain yhden lyhyen esiintymisen ennen filmin toista puoliskoa, mutta lopulta pianistikin saa omat hetkensä parrasvaloissa. Florence-elokuvan (Florence Foster Jenkins - 2016) tavoin Helberg näyttää jälleen olevansa oikeasti varteenotettava näyttelijä - kuten myös muusikko, jos hän kerran soittaa pianoa tässäkin oikeasti.

Annette on ehdottomasti yksi vuoden erikoisimmista elokuvakokemuksista ja voin jo nyt sanoa, että leffa tulee jakamaan mielipiteitä voimakkaasti laidasta laitaan. Osa tulee pitämään filmiä tekotaiteellisena roskana, kun taas jotkut ylistävät sitä upeana taideteoksena. Toki sekaan mahtuu niitä väliinputoajia, jotka eivät ihan tiedä, mitä mieltä olla, mutta itse voin innolla todeta kuuluvani siihen kehuvaan joukkoon. Annette jaksaa yllättää pitkin kestoaan sillä, kuinka kummallinen, filosofinen, synkkä ja traaginen mutta kaunis ja herkkä, sekä sykähdyttävä se osaakaan olla. Sen rakkaustarina vie pikkuhiljaa mukanaan ja mitä enemmän suhteesta ja sen osapuolista selviää, sitä vangitsevammaksi homma käy. Tarinan erilaiset käänteet ja koukut tekevät siitä yhä vain mielenkiintoisemman ja vaikka lähes kahden ja puolen tunnin kestossa filmi käy paikoitellen raskaaksi, kaikki palkitaan lopulta. 

Monisävyinen teos jää pyörimään mielessä vielä pitkään lopputekstien päätyttyä - jos ei muuten, niin karmiva (joskin toki upeasti toteutettu) vauvanukke tunkeutuu uniin ainakin parin yön verran. Osa katsojista pääsee nopeasti jyvälle elokuvan erilaisista puolista, osalle ne avautuvat jonkin ajan pohdiskelun jälkeen ja osa saattaa kaivata uudelleenkatselua päästäkseen kaivamaan syvemmälle. Ohjaaja Leos Carax ja hänen kanssa käsikirjoittajina toimivat Sparks-yhtyeen jäsenet Ron ja Russell Mael eivät päästä katsojaa helpolla, eikä kuulukaan. Kolmikolla on paljon sanottavaa show-bisneksestä; siitä kuinka vahvasti media ja uutislööpit vaikuttavat julkimoihin ja siihen kuinka heidät nähdään, sekä siitä kuinka jotkut haalivat menestystä lapsensa kautta. Nykypäivänä isosti esillä olevat MeToo-liike ja cancel-kulttuuri ovat myös isosti esillä filmissä.

Jos elokuva ei jo muuten ole tarpeeksi erikoinen ja tavanomaisesta poikkeava, Sparksin jäsenet pitävät huolen siitä, että musikaalifilmin laulut voimistavat outoutta. Kovin montaa selvää laulunumeroa mukana ei ole, vaan elokuva on alusta loppuun edes jonkin sortin hyräilyä, eikä normaalisti puhuttuja keskusteluja pahemmin käydä. Laulut ovat paikoitellen sanoituksiltaan hyvin... hmm, mielenkiintoisia, eivätkä laulujen aikana nähtävät asiatkaan aina ihan tavanomaisemmasta päästä ole. Eipä tule mieleen toista musikaalinumeroa, jonka aikana harrastettaisiin seksiä - enkä suostu laskemaan Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) Can You Feel the Love Tonight -kappaletta mukaan! Henryn esitysten tavoin Sparksin laulutkin ovat hieman provosoivaa materiaaliltaan, eivätkä varmasti kolahda massayleisölle. Kaikin puolin Annettea ei millään voi suositella kenelle vain. Silti se on kokemus, jota toivoisin monen edes yrittävän.

Kokemusta vain vahvistaa elokuvan hieno tekninen toteutus. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu. Tarkkaa sommittelua ja oivia kamera-ajoja vain tehostavat väreillä ja valoilla leikittely (varoituksen sanana, että alkupäässä nähdään voimakkaasti välkkyviä valoja, joita on korostettu nopeatempoisella leikkauksella). Lavasteet ovat mainiot, samoin maskeeraukset ja asut. Annette-nukke on kaikessa karmivuudessaan upea ilmestys, jonka liikkeet ovat pelottavankin luontevia.

Yhteenveto: Annette on upea, erikoinen, provosoiva, kaunis, traaginen ja todella kummallinen musikaalikokemus, joka ei todellakaan sovi kaikille. Sen monisävyinen tarina aukeaa hitaasti, mutta mitä enemmän näkemäänsä pohtii, sitä enemmän sen hienous tuntuu aukeavan. Elokuvalla on paljon sanottavaa show-bisneksen monista puolista, lasten taloudellisesta hyväksikäytöstä, sosiaalisen median vaikutuksista, cancel-kulttuurista ja ties mistä. Kaikki tämä on mukana hämmentävässä rakkaustarinassa, joka yllättää oudoilla käänteillään ja ratkaisuillaan. Adam Driver ja Marion Cotillard ovat erinomaiset päärooleissa ja Simon Helbergkin osoittaa lahjansa, joskin hänen hahmonsa on hieman kömpelösti ujutettu mukaan. Elokuvan laulut ovat toinen toistaan erikoisempia, eikä asiaa helpota tavat ja kohtaukset, joissa ne esitetään. Annette-lapsinukke jää kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa mielessä, kuten myös filmin filosofisuus ja omalaatuisuus. Elokuvaa on hyvin vaikea suositella kenellekään, mutta sanon silti, että kannattaa tätä kokeilla, jos mielenkiintonne heräsi...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Annette, 2021, CG Cinéma, ARTE, Arte France Cinéma, BE TV, Barnstormer Productions, Canal+, Centre du Cinéma et de l'Audiovisuel de la Fédération Wallonie-Bruxelles, Cinéaxe, Cinémage 14, Cofinova 16, Detailfilm, Eficine, Eurimages, Euro Space, Film- und Medienstiftung NRW, Filmförderungsanstalt, Garidi Films, Grupo Aeroportuario del Sureste, Indéfilms 8, Japanese Agency for Cultural Affairs, Kinology, LVT Inc., Palatine Etoile 17, Piano, Proximus, SCOPE Invest, SG Image 2018, Sacem, Scope Pictures, Screen Flanders, SofiTVciné 7, Talipot Studio, Tax Shelter du Gouvernement Fédéral Belge, Théo Films, Tribus P Film, UGC, VOO, Wallimage, Wrong Men North, 7DF/Arte

Arvostelu: Artturi Joulu - Joulupukin poika (Arthur Christmas - 2011)

ARTTURI JOULU - JOULUPUKIN POIKA

ARTHUR CHRISTMAS

Ohjaus: Sarah Smith ja Barry Cook
Pääosissa: James McAvoy, Hugh Laurie, Bill Nighy, Jim Broadbent, Imelda Staunton, Ashley Jensen, Marc Wootton, Robbie Coltrane, Andy Serkis ja Dominic West
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Arthur Christmas, eli suomalaisittain Artturi Joulu - Joulupukin poika pohjautuu William Joycen lastensatuun Santa Calls vuodelta 1993. Aiemmin nukke- ja vaha-animaatioita tehnyt Aardman-yhtiö kiinnostui sadun sovittamisesta elokuvan muotoon, mutta koki, että heidän pitäisi toteuttaa se sittenkin tietokoneanimaationa. Aardman kääntyikin Sonyn animaatiostudion puoleen ja yhtiöt päättivät tehdä yhteistyötä. Animointi alkoi ja Artturi Joulu - Joulupukin poika sai ensi-iltansa marraskuussa 2011, suunnilleen kymmenen vuotta sitten. Elokuva ei ollut toivottu menestys lippuluukuilla budjettiinsa nähden, mutta se sai kehuja niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Itse näin filmin vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja pidin sitä kelpo joululeffana. Kun huomasin Artturi Joulu - Joulupukin pojan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä arvostelemalla sen tälle joululle.

Joulu on melkein ohi ja niin Joulupukki kuin tontutkin ovat valmiina painumaan pehkuihin ahkeran yön jälkeen. Käy kuitenkin ilmi, että yksi lahjoista onkin jäänyt toimittamatta. Kun muut ovat sitä mieltä, että lahjan voi toimittaa vielä myöhemmin postissa, Joulupukin poika Artturi päättää lähteä itse kuljettamaan lahjan perille ennen aamua.

Elokuvan päähenkilö on James McAvoyn ääninäyttelemä Artturi Joulu, Joulupukin (äänenä Jim Broadbent) innokas poika, joka rakastaa joulua ja ihannoi suuresti isäänsä. Nopeasti käy kuitenkin selväksi, ettei Artturi ole erityisen pidetty perheensä keskuudessa, niin hänen kömpelyytensä kuin energisyytensä vuoksi. Tämä ei kuitenkaan poikaa lannista ja kun tilaisuus osuu kohdalle, hän päättää osoittaa olevansa ehta Joulupukin lapsi ja viedä lahjan pienelle tytölle, jonka joulu on vaarassa mennä pilalle. Alun pienestä ärsyttävyydestään huolimatta Artturi on erittäin pidettävä ja sympaattinen hahmo, jonka jouluinto levittää väkisinkin hymyn katsojan huulille.

Artturin isä, eli itse Joulupukki... tai siis, 20. Joulupukki, sillä elokuvan mukaan kyseessä ei olekaan mikään ikuisesti elävä taikahahmo, vaan Joulupukin titteli siirtyy pojalta pojalle, kun edellinen päättää jäädä kymmenien joulujen jälkeen eläkkeelle. Joka tapauksessa, nykyinen Joulupukki on hyvin erilainen tapaus kuin millaisia pukkeja on totuttu näkemään valkokankailla. Valkoinen parta, punainen nuttu ja lämmin hymy löytyvät, mutta niiden takana piileskelee ukko, joka ottaa kunnian tuhansien tonttujensa ahkerasta työstä ja toimii lähinnä visuaalisena keulakuvana vuoden suurimmalle lähetysoperaatiolle. On mielenkiintoista nähdä tällainen tulkinta hahmosta ja osittain jopa surullista, kun näkee, kuinka kovasti Artturi uskoo isänsä olevan sellainen legenda kuin Joulupukki saduissa on.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Joulupukin toinen poika, eli Artturin isoveli Steve (Hugh Laurie), joka on seuraavana jonossa perimässä Pukin titteliä, Joulupukin yli satavuotias ja höperö isä, eli entinen Pukki (Bill Nighy), Joulupukin vaimo, Joulumuori (Imelda Staunton), sekä tietty monet Joulupukkia auttavat tontut, joista tärkeimpänä nousevat esille Steven assistentti Peter (Marc Wootton) ja mestaripaketoija Bryony (Ashley Jensen). Steve on täysin erilainen kuin intoileva veljensä, nähden joulun vain mahdollisuutena parantaa tilastoja ja osoittaa, että hänestä tulee historian paras Joulupukki. Vanha Pukki taas on hulvaton tapaus, äksyillessään vähän väliä siitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin ja kuinka joulu pitäisi hoitaa perinteikkäästi reen ja porojen kanssa, eikä nykyteknologian hömpötysten avulla.

Vaikka mukana onkin elokuvien kanssa lähes osaamaton Sony puskemassa kiusallisesti mukaan PlayStation-mainoksiaan, Aardman pitää huolen siitä, että Artturi Joulu - Joulupukin poika on vallan mainio ja oivaltava jouluseikkailu, mistä koko perhe voi nauttia. Kuten hahmoista kävi jo ilmi, elokuva leikittelee veikeästi sillä, kuinka näemme Joulupukin ja muun myyttiin liittyvän. Elokuva esittää hilpeitä mielikuvia siitä, kuinka Joulupukki ja tontut toimivat nykypäivänä. Porot jäävät talliin pureskelemaan rehuja, kun Joulupukki ja kumppanit kiitävät ympäri Maapalloa avaruusalusta muistuttavalla vempaimellaan, jolla lahjat voi jakaa ennätysajassa. Elokuva heittää hyväntahtoista huumoria siitä, kun iäkkäät pakotetaan käyttämään nykyteknologiaa, mutta kääntää sen myös toiseen suuntaan, kun Artturi päättää hyödyntää vanhanaikaisia metodeja saadakseen lahjan perille.

Vain hieman yli puolentoista tunnin kestossaan elokuva ei oikeastaan koskaan käy tylsäksi. Jotkut vaiheet Artturin seikkailussa eivät täysin saavuta potentiaaliaan ja muutama kohtaus tarvitsisi hieman enemmän potkua. Siitä huolimatta elokuva viihdyttää mukavasti läpi kestonsa, tarjoten samalla ihastuttavaa joulun henkeä. Nauraa saa useaan otteeseen ja huumoria löytyy moneen makuun. On visuaalista kohellusta, sekä nasevaa sanailua. Parhaat naurut tarjoaa vanha Pukki erilaisilla kertomuksillaan esimerkiksi siitä, kuinka melkein sytytti eräänä jouluna kolmannen maailmansodan, ollessaan tietämätön Kuuban ohjuskriisistä. Elokuva onnistuu myös lopussa yllättämään sillä, kuinka se iskeekään tunteisiin. Artturin perheongelmat ovat niin hyvin rakennetut kaiken taustalla, että kun niitä lopussa ratkotaan taidokkaasti, sitä saattaa ihan oikeasti herkistyä.

Parhaiten stop motion -animaationa toteutetuista Wallace & Gromit -lyhäreistään (1989-) ja Late Lammas -sarjasta (Shaun the Sheep - 2007-, mihin leffassa on muuten viittaus pehmolelun muodossa) tunnettu Aardman tekee tässä ensimmäisen tietokoneanimaationsa. Yhtiö saa onneksi pidettyä tietyn visuaalisen tyylinsä yllä erilaisellakin toteutustavalla ja visuaalisesti Artturi Joulu - Joulupukin poika on oivallinen teos. Hahmot ovat veikeän näköiset ja värimaailma on valloittava. Vaikka toisaalta haluaisinkin nähdä Aardmanin toteuttavan itseään juurikin stop motionina, ymmärrän täysin, miksi yhtiö koki, että tämä teos vaatisi tietokoneanimaatiota. Ohjaajina toimivat ensikertalainen Sarah Smith ja aiemmin Disneyn Mulanin (1998) ohjannut Barry Cook, joiden yhteistyö toimii erittäin hyvin. Smithin ja Peter Baynhamin työstämä käsikirjoitus on nokkela ja täynnä seikkailua, mistä Smith on voinut Cookin kanssa ammentaa lopulliseen filmiin. Myös äänipuoli on mainio ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit sisältävät jouluisia ja seikkailuhenkisiä melodioita.

Yhteenveto: Artturi Joulu - Joulupukin poika on erittäin mainio koko perheen jouluseikkailu, joka ilahduttaa kaikenikäisiä. Elokuva leikittelee hauskasti Joulupukkiin liittyvillä jutuilla, kääntäen asioita päälaelleen ja pohdiskellen, kuinka Pukki hoitaisi hommansa nykypäivänä. Aikuiset voivat nauraa sille, kuinka koko jouluyö on Joulupukille ja kumppaneille kuin maailman menestyksekkäin tavarantoimitusbisnes, kun taas lapsia hauskuuttavat monenlaiset kohellukset Artturin matkan aikana. Tarina pitää hyvin mukanaan läpi puolentoista tunnin keston ja vain parissa kohtaa leffasta jää kaipaamaan jotain enemmän. Hauskan ja viihdyttävän seikkailun aikana ei ehdikään edes tajuamaan, kuinka paljon hahmoista on alkanut välittämään, ennen kuin heidän väliset konfliktinsa ja draamansa todella lyödään pöytään filmin loppupäässä. Visuaalisesti elokuva on varsin hieno ja ääninäyttelijät tekevät mainiota työtä rooleissaan. Artturi Joulu - Joulupukin poika on kenties hieman unohdettu jouluanimaatio ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen erittäin lämpimästi sen katselua.

Hyvää ja iloista joulua kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Arthur Christmas, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Aardman Animations

Arvostelu: The Matrix Resurrections (2021)

THE MATRIX RESURRECTIONS

Ohjaus: Lana Wachowski

Pääosissa: Keanu Reeves, Jessica Henwick, Yahya Abdul-Mateen II, Carrie-Anne Moss, Jonathan Groff, Neil Patrick Harris, Toby Onwumere, Max Riemelt, Brian J. Smith, Eréndira Ibarra, Priyanka Chopra Jonas, Lambert Wilson ja Jada Pinkett Smith

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 12

Scifitoimintaelokuva The Matrix (1999) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Peräkanaa tehdyt The Matrix Reloaded (2003) ja The Matrix Revolutions (2003) saivat vaihtelevaa palautetta, vaikka olivatkin taloudellisia hittejä. Kolmannen elokuvan jälkeen ohjaajat Lana ja Lilly Wachowski totesivat vieneensä elokuvasarjan päätökseensä ja ettei heillä ollut aikomustakaan jatkaa tarinaa. Vuosien varrella alkoi liikkua huhuja neljännestä Matrix-leffasta, vaikka kerta toisensa perään Wachowskit kielsivät tämän, sekä torjuivat Warner Brosin tarjoukset, studion halutessa lisää jatkoa. Warner Bros. alkoikin lopulta kehittelemään itsenäisesti jatkoa käsikirjoittaja Zak Pennin kanssa. Kuitenkin yrittäessään toipua vanhempiensa kuolemasta, Lana Wachowski sai eräänä yönä idean neljännestä elokuvasta ja otti lopulta yhteyttä Warner Brosiin, joka luopui ideoistaan Pennin kanssa, saadessaan alkuperäisen tekijän takaisin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään jo kuukautta myöhemmin koronaviruspandemian takia. Tämä sai Wachowskin epäröimään ja hän ajattelikin jonkin aikaa jättävänsä elokuvan kesken, mutta näyttelijöiden ja työryhmän painostuksesta hän päätti tehdä leffan valmiiksi. Kuvaukset jatkuivat syksyllä 2020 ja nyt The Matrix Resurrections saapuu elokuvateattereihin... ja itseäni ei voinut vähempää kiinnostaa. Alkuperäinen The Matrix on niin toiminta- kuin scifielokuvien mestariteos ja muutenkin yksi lempileffoistani. Vaikka jatko-osat Reloaded ja Revolutions ovatkin huomattavasti heikompia, veivät ne trilogian pätevästi loppuunsa, enkä kokenut mitään tarvetta jatkolle. Kun neljännestä elokuvasta ilmoitettiin, pidin ideaa täysin tarpeettomansa rahastuksena, eikä tämä ajatus ole kadonnut mielestäni. Meninkin todella skeptisin odotuksin katsomaan The Matrix Resurrectionsia sen lehdistönäytökseen Finnkinon upeassa IMAX-salissa muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Menestyneen videopelisarja Matrixin tehnyt Thomas Anderson näkee kummallisia unia koneiden sodasta, joita hän yrittää vähentää ahmimalla sinisiä pillereitä terapeuttinsa käskystä. Todellisuus hänen ympärillään tuntuu kuitenkin olevan hajoamispisteessä ja herra Anderson päättää selvittää, mistä oikein on kyse?

Keanu Reeves nähdään Thomas Andersonina, menestyneitä scifipelejä tehneenä miehenä, jota piinaavat erikoiset näyt lentämisestä ja taistelemista robottien armeijaa vastaan. Niitä hän yrittää tukehduttaa terapeuttinsa (Neil Patrick Harris) määräämillä sinisillä pillereillä, samalla kun hänen pomonsa (Jonathan Groff) painostaa häntä tekemään neljännen osan Matrix-pelisarjaan. Jos Reevesistä oli miellyttävää palata takaisin The Matrix -elokuvasarjan pariin, ei hän sitä onnistu suorituksellaan välittämään. Reeves on roolissaan aikamoinen puupökkelö, jolle tuottaa vaikeuksia lausua repliikkejään uskottavasti. Pitkien hiuksiensa ja partansa, sekä alati hämmentyneen ilmeensä vuoksi näyttää jatkuvasti siltä kuin Reeves olisi luullut kävelleensä John Wick nelosen kuvauksiin ja pohtinut, että mitä kummaa on oikein meneillään?

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Carrie-Anne Moss herra Andersonin kahvilassa kohtaamana Tiffanyna, Yahya Abdul-Mateen II uutena Morpheuksena, sekä Jessica Henwick valkoisella jänistatuoinnilla koristeltuna Bugsina. Tämän enempää en lähde kenenkään hahmoa avaamaan. Moss on pätevä osassaan, Henwick myös. Harris ja Groff eivät vakuuta rooleissaan, eikä Abdul-Mateen II omista samaa uhkuvaa karismaa kuin edeltäjänsä Laurence Fishburne.

Mistäköhän sitä lähtisi purkamaan The Matrix Resurrectionsia, jonka todellisia puolia on kovasti yritetty pitää salassa markkinoinnissa? Niinkin salassa, että monille on yhä hieman epäselvää siitä, mitä elokuva edes on? Siinä, missä alkuperäisessä The Matrixissa pohdittiin, mikä on salaperäinen Matrix, nyt pohditaan, mikä on The Matrix Resurrections? Onko se jatko-osa trilogialle vai vain alkuperäiselle elokuvalle, vai onko se alkuperäisen leffan uudelleenfilmatisointi, vai jonkinlainen muu yritys käynnistää leffasarja takaisin henkiin? Kai se on aika lailla kaikkea tuota samanaikaisesti. Ennen kaikkea The Matrix Resurrections on lässähtävä sekamelska, jonka katsominen turhautti minua suuresti.

Lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että elokuva yrittää aivan liian paljon olla itsetietoinen ja itseironinen, mutta pilkka osuu täysillä omaan nilkkaan. Leffalla on mukamas paljon sanottavaa Hollywoodin nykyisestä tavasta tehdä pelkkiä tyhjänpäiväisiä ja turhia jatko-osia alkuperäisideoiden sijaan, mutta samalla The Matrix Resurrections on malliesimerkki tyhjänpäiväisestä ja turhasta jatko-osasta. Elokuva käyttää aivan liikaa aikaa perustellakseen omaa olemassaoloaan ja jossain kohtaa homma muuttuu jo epätoivoiseksi. Leffan alkupäässä on pitkä montaasi, mikä tuntuu siltä kuin joku olisi kuvannut leffaa suunnittelevaa käsikirjoitustiimiä. Väliin jopa kuuluu repliikki "miten voisimme tehdä jotain siistimpää kuin bullet time?" Siinä kohtaa, kun Reevesin hahmolle todetaan, että Warner Bros. olisi tehnyt neljännen Matrixin ilman alkuperäisiä tekijöitä, koko elokuva alkaa tuntua Wachowskin viimeiseltä oljenkorrelta pitää ainoa menestynyt tuotoksensa itsellään. Elokuvassa puhutaan paljon valinnoista ja valinnanvapaudesta, sekä sen puutteesta. Onko tämä Lana Wachowskin tapa ilmaista, ettei hän lopulta voinut valita, tekeekö uuden Matrixin vai ei?

Sen lisäksi, että elokuva yrittää kovasti perustella olemassaoloaan, vaikka Wachowskit vuosia vänkäsivät jatko-osaa vastaan, leffa myös pitää aiempia elokuvia turhankin suuressa arvossa. Alkuperäinen The Matrix on toki toiminta- ja tieteiselokuvia mullistanut mestariteos ja moderni klassikko, mutta tarvitseeko The Matrix Resurrectionsin käyttää näin paljon aikaa alkuperäisleffan hehkuttamiseen? Kun Wachowski itse alkaa ylistämään omaa elokuvaansa näin mittavasti sen jatko-osassa, alkaa katsojalla pyöriä silmät päässä.

The Matrix Resurrections käyttää lopulta niin paljon aikaa tällaiseen, että se unohtaa siinä samalla kertoa uuden, mielenkiintoisen tarinan ja siten ihan oikeasti perustella sen, miksi The Matrix -saagaa piti jatkaa, vaikka Revolutionsissa homma vietiin päätökseen Neon uhrauksella. Tarina ei koskaan onnistunut nappaamaan minua mukaansa ja sillä kestää aivan liian kauan lähteä käyntiin. Elokuva on kömpelösti rytmitetty, ensimmäisen puoliskon laahustaessa ja toisen puoliskon taas kiirehtiessä kohti finaaliaan. Valitettavasti tähän väliin ei mahdu yhden yhtä muistettavaa, näyttävää ja ihot kananlihalle nostattavaa toimintakohtausta. The Matrix mullisti toimintaelokuvat ja on suorastaan surullista, kuinka laiskaa toimintaa leffasarjan neljäs osa tarjoaa. Tulitaistelut ovat ponnettomia ja jännityksettömiä. Vaikka hahmot pohtivat ääneen, kuinka voisivat tehdä jotain siistimpää kuin bullet time ja hidastukset, se ei yritä tarjota mitään siistimpää. Ja jos Matrix-leffa ei onnistu tarjoamaan edes siistejä toimintakohtauksia, epäonnistuminen on aikamoinen. Jopa heikko The Matrix Reloaded tarjosi upean moottoritietakaa-ajon.

En voi kuin ihmetellä, kuinka kehnoa työtä Lana Wachowski tekee elokuvan kanssa. Kaksikymmentä vuotta aiemmin hän oli osallisena mullistamassa elokuvahistoriaa ja nyt hän tekee mitä laiskimman jatko-osan sille. Wachowskin silmä tyylikkäälle toiminnalle loistaa poissaolollaan ja hänen aiemmin niin kiehtova filosofisointi rajoittuu nyt siihen, että mikä teki alkuperäisestä The Matrix -leffasta niin upean? Wachowskin, David Mitchellin ja Alexander Hemonin käsikirjoitus on tönkkö. Kolmikon yritys liikkua metatasoilla on lähinnä kiusallista ja vielä nolompaa on tämänkertaisen antagonistin pitkä pahismonologi. The Matrix Resurrections ei vakuuta edes teknisen puolensa kanssa. Kuvaus on lähinnä kelvollista, mutta toimintakohtauksissa käytetään liikaa heiluvaa lähikuvaa. Menoa ei auta taisteluiden äkkipikainen editointi. Leikkauspöydällä filmi kaipaisi muutenkin paljon lisätöitä ja kahden ja puolen tunnin kestossa elokuva käy pitkäveteiseksi. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, mutta erään tutun näyttelijän maskeeraaminen vanhemmaksi näyttää lähinnä koomiselta. Erikoistehosteista paistaa digitaalisuus läpi ja välillä filmi näyttää siltä kuin se olisi tehty suoraan striimipalveluun. Äänimaailma sentään jumputtaa mukavasti. Johnny Klimek ja Tom Tykwer kierrättävät parhaansa mukaan vanhoja Matrix-musiikkeja ääniraidallaan.

Yhteenveto: The Matrix Resurrections on huono ja täysin tarpeeton yritys herättää ajat sitten kuollutta elokuvasarjaa takaisin henkiin. Elokuvasta huokuu se, etteivät Wachowskit halunneet palata leffasarjan pariin ja leffa käyttää liikaa aikaa yrittääkseen perustella olemassaoloaan. Lisäksi elokuva käyttää kiusallisenkin paljon aikaa alkuperäisen The Matrix -leffan ihailemiseen ja hehkuttamiseen. Leffan yritykset liikkua itsetietoisilla metatasoilla kompastuvat jatkuvasti omaan nilkkaan. Kritiikki turhanpäiväisiä jatko-osia ja hävyttömiä studioita kohtaan tuntuu oudolta, kun elokuvasta paistaa läpi turhanpäiväisyys ja studion hävyttömyys. Lana Wachowski ei edes yritä piilottaa sitä, että hänet painostettiin takaisin mukaan. Itserakkaudessa kieriskelyn ohessa hommasta on unohtunut hyvä tarina ja elokuva onkin aika pitkäveteinen ja ponneton. Ensimmäinen puolisko laahustetaan läpi ja sitten pikakelataan kohti lopputekstejä. Kenties isoin pettymys on, ettei elokuva tarjoa yhden yhtä näyttävää toimintakohtausta. Taistelut ovat tönkösti tehtyjä, heiluvalla kameratyöskentelyllä, äkkipikaisella leikkauksella ja heikoilla erikoistehosteilla pilattuja. Keanu Reeves on pääroolissa puupökkelö, Yahya Abdul-Mateen II ei tee vaikutusta uutena Morpheuksena, eivätkä Jonathan Groff ja Neil Patrick Harris toimi osissaan. Carrie-Anne Moss ja Jessica Henwick ovat näyttelijäkaartin parasta antia, mutta eivät yksinään onnistu pelastamaan uppoavaa laivaa. Lopussa tietty jätetään auki mahdollisuus uudesta jatko-osasta, mutta enpä tämän jälkeen todellakaan halua enää nähdä uutta Matrixia. En tiedä, haluanko nähdä edes The Matrix Resurrectionsia enää toistamiseen. Vaikka pidänkin The Matrix Reloadedia ja The Matrix Revolutionsia varsin ongelmallisina teoksina, pystyn sujuvasti katsomaan ne alkuperäisen The Matrixin perään. Resurrections on kuitenkin sellainen pohjanoteeraus, että mieluummin leikin, ettei sitä ole edes olemassa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Matrix Resurrections, 2021, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, NPV Entertainment, Silver Pictures

Arvostelu: Likainen Harry (Dirty Harry - 1971)

LIKAINEN HARRY

DIRTY HARRY

Ohjaus: Don Siegel
Pääosissa: Clint Eastwood, Andy Robinson, Harry Guardino, Reni Santoni, John Vernon, John Larch, John Mitchum, Woodrow Parfrey ja Ruth Kobart
Genre: rikos, jännitys
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

"You've got to ask yourself one question: 'Do I feel lucky?' Well, do you, punk?"

Dirty Harry, eli suomalaisittain Likainen Harry on Clint Eastwoodin tähdittämä rikosjännäri. Elokuva lähti liikkeelle pariskunta Harry Julian Finkin ja Rita M. Finkin käsikirjoituksesta "Dead Right", mihin he olivat ottaneet vaikutteita todellisen Zodiac-murhaajan tapauksesta 1960-luvulla. Päärooliin pohdittiin mm. John Waynea, Steve McQueenia ja Burt Lancasteria, mutta yksikään ei joko sopinut tai suostunut rooliin. Elokuvaa tuottamassa ollut Jennings Lang myikin elokuvaoikeudet ABC Televisionille, joka aikoi tehdä käsikirjoituksen pohjalta filmin suoraan televisioon, mutta kun yhtiö lopulta koki sen olevan liian väkivaltainen, yhtiö myi elokuvaoikeudet Warner Brosille. Siellä päärooliin haluttiin Frank Sinatra, joka aluksi suostuikin, mutta jätti lopulta projektin. Paul Newmanille tarjottiin roolia, mutta hän ei suostunut. Sen sijaan hän kuitenkin suositteli studiota valitsemaan Clint Eastwoodin, minkä Warner Bros päättikin tehdä. Eastwoodin tähdittämänä kuvaukset alkoivat ja lopulta Likainen Harry sai maailmanensi-iltansa 21. joulukuuta 1971 - tasan 50 vuotta sitten! Lippuluukuilla leffa oli iso hitti, jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein filmi! Ilmestyessään elokuva kuitenkin herätti paljon ristiriitaisia tunteita ja useat kriitikot lyttäsivät sen. Suomessa leffa alun perin jopa kiellettiin, kunnes pitkän valituksen jälkeen elokuva suostuttiin tuomaan valkokankaille tammikuussa 1973, mutta ilman muutamaa, liian väkivaltaisena pidettyä minuuttia. Elokuva joutui myös huonoon maineeseen, kun Australiassa kaksi miestä kopioivat leffan murhaajaa ja sieppasivat koulubussillisen lapsia (lapset pääsivät karkuun ja miehet joutuivat vankilaan). Vuosien varrella filmiä on alettu arvostamaan uudella tavalla ja nykyään monet pitävätkin Likaista Harrya yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. Itse näin leffan serkkuni kanssa aivan liian nuorena. Sillä en kuitenkaan tarkoita, että olisin traumatisoitunut filmin väkivallasta, vaan sitä, että elokuvan hidas tempo sai sen näkymään minulle lähinnä tylsänä. Olen pitkään pohtinut elokuvan uudelleenkatsomista ja jopa ostin Blu-raylla viiden osan Likainen Harry -leffasarjaboksin. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 50 vuotta, tiesin, että minun täytyy katsoa se uudestaan ja arvostella se juhlan kunniaksi.

San Franciscossa nuori nainen murhataan ja Skorpioniksi itseään kutsuva murhaaja vaatii sadantuhannen dollarin maksua, jottei hän tee sitä uudestaan. Pormestari on valmis maksamaan, mutta komisario Harry Callahan ei aio päästää murhaajaa helpolla, vaan päättää etsiä tämän itse käsiinsä.

1960-luvulla Clint Eastwood oli noussut maailmankuuluksi Sergio Leonen ohjaaman Dollaritrilogian (Trilogia del dollaro - 1964-1966) Nimettömänä miehenä, kivikasvoisena revolverisankarina. Vuonna 1971 Eastwood varmisti paikkansa Hollywood-tähtenä näyttelemällä kivikasvoista komisario Harry Callahania, joka on saanut poliisien joukossa lempinimen "Likainen Harry". Tänä päivänä Harryn rooliin on hyvin vaikea kuvitella ketään muuta, vaikka rooliin harkittiinkin alun perin Sinatran, Waynen ja McQueenin kaltaisia kovia nimiä. Eastwoodista vain huokuu jotain niin rautaista ja karismaattista, että hän saisi pelkällä katseellaankin rosvot antautumaan. Ja silloin, kun pelkkä katse ei riitä, Harry kaivaa esiin uskollisen Magnum .44:nsä ja lausuu ikoniseksi - ei, vaan suorastaan legendaariseksi muodostuneen repliikkinsä. "Well, do you, punk?" Huhhuh, mikä äijä! Eastwood tekee Harrysta välittömästi pidettävän, vaikka tämä kohteleekin kaikkia tylysti. Hahmon tavat toimia ovat kyseenalaiset, eikä hän ole turhaan saanut lempinimeään.
     Elokuvassa nähdään myös John Vernon San Franciscon pormestarina, John Larch poliisipäällikkönä, Reni Santoni Harrylle määrättynä työparina, sekä Andy Robinson Skorpioni-murhaajana. Sivunäyttelijät ovat kaikki mainioita, mutta Robinson on suorastaan mahtava hyytävänä psykopaattina, josta Harry saa täydellisen vastuksen.

Harryn ja Skorpionin välille muodostuva kissa-hiiri-leikki, missä molemmat vaihtavat osapuolia useasti elokuvan aikana, onkin äärimmäisen vangitsevaa seurattavaa heti alusta alkaen. Elokuva ei turhia viivyttele, vaan heti alussa se esittelee tappajan ja rosoisen "sankarin", joka päättää pistää tämän päiviltä itse. Leffa rakentaa jännitettä hitaasti mutta varmasti. Painostava henki on jatkuvasti läsnä ja elokuva on täynnä useita pitkiä kohtauksia, joissa tunnelma tiivistyy tiivistymistään. Katsoja siirtyy sohvan reunalle hikipisarat otsalla, kunnes elokuva päättää pistää vauhtia peliin ja alkaa mm. kiivas tulitaistelu kahden korkean rakennuksen kattojen välillä. Kaikin puolin tunnelma on mestarillisesti rakennettu. Ymmärrän hyvin, miksi lapsena elokuva tuntui pitkäveteiseltä, mutta nyt en voinut olla ihailematta Don Siegelin taiturimaista ohjausta ja tapaa rakentaa kohtauksia.

Sen lisäksi, että Siegelin ohjaus pitää tiukasti otteessaan, kohtauksien vangitsevuuteen vaikuttaa tietty isosti myös Eastwood. Hänen roolityössään on vain jotain niin upeaa, että hänen jokainen sanansa, jokainen hengenvetonsa on kuultava. Upeutta vain lisäävät Harryn sarkastiset naljailut, mitkä tarjoavat oivaa huumoria synkän rikostarinan keskelle. Harryn kyyninen maailmankatsomus ja kritisointi ihan kaikkia kohtaan taas tekevät hahmosta jollain tavalla hassun samaistuttavan. Katsojalle muodostuu jopa pakottava tarve nähdä Harry voitokkaana, sillä tätä kannustaa niin paljon. Ja kun vastuskin on niin hienosti näytelty, on aivan mahtavaa, kun Harry ja Skorpioni vihdoin pitkän kiusoittelun jälkeen kohtaavat. Tapahtumat johtavat lopulta fantastiseen finaaliin, mikä tarjoaa katsojalleen niin vahvan tunneskaalan, että sitä saattaa jopa huomata nousseensa ylös lähemmäs televisiota. Heti alussa pohjustettu lopetus on nerokas ja toimii kirsikkana kakun päällä.

Myös tekniseltä toteutukseltaan Likainen Harry on erinomainen teos. Leffa on todella vaikuttavasti kuvattu ja etenkin yölliset kohtaukset näyttävät upeilta. Yökohtauksissa valaisua on käytetty todella harkiten ja usein suuri osa ruudusta on pimeänä. Väärissä käsissä tämä muuttuisi ärsyttäväksi, mutta tämän leffan tekijät osaavat hommansa. Ruudusta näkee aina kaiken tarvittavan, eikä koskaan putoa kärryiltä, että mitä juuri tapahtui ja kuka käväisi kuvassa. Lavasteet ovat oikealla tavalla likaiset ja eletyt, kun taas asut ovat siistit ja tyylikkäät. Lalo Schifrinin säveltämät musiikit tuovat loistokkaan lisäyksen tunnelmaan, mutta muuten äänimaailmasta löytyy kuitenkin ongelmansa. Ainakin omalla Blu-ray -julkaisullani toimintakohtaukset ovat todella kovaäänisiä, mutta hahmojen keskustellessa äänenvoimakkuutta täytyy nostaa huomattavasti, jotta kuulee, mitä kaikki sanovat. Keskustelukohtausten aikana pidin ääniä varmaan tuplasti kovemmalla kuin normaalisti. Ja kuten jo aiemmin totesin, katsojana todella haluaa kuulla kaiken, mitä Harrylla on sanottavanaan. Siihen ei riitä vain tekstitys, vaan Eastwoodin äreä ääni on pakollinen.

Yhteenveto: Likainen Harry on erinomainen rikosjännäri, joka pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun. Clint Eastwood on aivan fantastinen pääroolissa etsivä Harry Callahanina, jonka tutkimuksiin hyppää heti innokkaasti mukaan. Karismaattinen Eastwood on silkkaa rautaa läpi leffan ja kylmät väreet kulkevat katsojan läpi Harryn muristessa elokuvahistoriaan ansaitusti paikkansa jättäneet repliikkinsä. Harryn murhaajajahti on koukuttavaa seurattavaa ja jännite vain kasvaa elokuvan kulkiessa eteenpäin. Muutamat kohtaukset ovat likimain piinaavan tiivistunnelmaisia. Don Siegelin ohjaus on voimakasta. Hyvänä lisänä jännityksen keskellä toimivat hauskat sanailut. Kaiken kaikkiaan Likainen Harry on rikostrillerien aatelia ja ehta klassikko, joka jokaisen leffafanin ja jännäreiden ystävän kuuluisi katsoa ainakin kerran elämässään!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dirty Harry, 1971, The Malpaso Company

Arvostelu: JFK - avoin tapaus (JFK - 1991)

JFK - AVOIN TAPAUS

JFK

Ohjaus: Oliver Stone
Pääosissa: Kevin Costner, Sissy Spacek, Michael Rooker, John Candy, Joe Pesci, Laurie Metcalf, Gary Oldman, Tommy Lee Jones, Kevin Bacon, Jay O. Sanders, Jack Lemmon, Walter Matthau, Wayne Knight, Donald Sutherland, Edward Asner, Brian Doyle-Murray, Vincent D'Onofrio ja Jim Garrison
Genre: draama
Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 12

JFK - avoin tapaus perustuu tositapahtumiin Yhdysvaltojen 35. presidentin, John F. Kennedyn salamurhasta 22. marraskuuta 1963 ja sen jälkeisestä murhatutkinnasta, sekä salaliittoteorioista. Kennedyn murhaa tutkinut New Orleansin piirisyyttäjä Jim Garrison työsti kirjan On the Trail of Assassins (1988) tutkimuksensa pohjalta, mikä päätyi elokuvaohjaaja Oliver Stonen käsiin, joka kiehtoutui tekstistä ja osti heti kirjan elokuvaoikeudet. Stone osti oikeudet myös erilaisia Kennedy-salaliittoteorioita käsittelevään Jim Marrsin kirjaan Crossfire: The Plot That Killed Kennedy (1989). Hän sai ideansa läpi Warner Brosilla ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1991 ja lopulta JFK - avoin tapaus sai maailmanensi-iltansa 19. joulukuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Jo ennen ilmestymistään filmi herätti paljon kritisointia ja monet lehdet kirjoittivat elokuvasta negatiiviseen sävyyn. Leffa sai jonkin verran kritiikkiä myös ilmestyessään, mutta siinä kohtaa enemmistö kehui elokuvaa suuresti. Elokuvasta myös muodostui yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä lippuluukuilla. JFK - avoin tapaus sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miessivuosa, musiikki ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan kuvauksen ja leikkauksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon, sekä neljä BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja miessivuosa), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänen palkinnot. Itse olin tiennyt filmistä jo pidemmän aikaa, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt sitä. Kun huomasin JFK - avoimen tapauksen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kolme vuotta presidentti John F. Kennedyn kuoleman jälkeen piirisyyttäjä Jim Garrison ryhtyy tutkimaan tapausta uudestaan. Tekijäksi ilmoitettu henkilö ei vaikuta pystyneen tekoon yksin ja pian Garrisonille aukeaa salaliittojen, korruption, maiden välisten juonittelun, sekä itse Yhdysvaltojen hallituksen peittelyjen maailma.

Pääroolissa Jim Garrisonina nähdään Kevin Costner, joka oli muutamaa vuotta aiemmin noussut isoksi tähdeksi - etenkin voitettuaan kaksikin Oscar-palkintoa westernistään Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990) vuotta aiemmin. Tässä Costner tekee kenties parhaan roolisuorituksensa, minkä olen häneltä nähnyt. Hän on fantastinen piirisyyttäjänä, joka ryhtyy tutkimaan Kennedyn salamurhaa, mikä menee niinkin pitkälle, että hän muuttuu täysin pakkomielteiseksi tapauksen selvittämisestä. Garrisonin tavoin katsojakin kokee pakottavaa tarvetta saada tapaus ratkaistua ja hahmon tarinaa seuraa kiehtoutuneena. Parhaimmillaan Costner on kuitenkin filmin viimeisen puolituntisen aikana, missä on todella pitkiä pätkiä, joissa vain Costner on äänessä. Voin vain kuvitella, kuinka käheä Costnerin ääni on ollut, kun hänen on pitänyt toistaa samaa, varmaan yli vartin kestävää monologia kuvauksissa yhä uudestaan ja uudestaan.

     Elokuvassa nähdään Costnerin lisäksi aikamoinen näyttelijäkattaus. Carrie-kauhuelokuvasta (1976) tuttu Sissy Spacek esittää Garrisonin vaimoa, Liziä. Nuoren Michael Rookerin esittämä Bill, Laurie Metcalfin näyttelemä Susie ja Wayne Knightin näyttelemä Bertel auttavat Garrisonia tämän tutkinnassa. John Candy, Kevin Bacon ja Donald Sutherland esittävät hahmoja, jotka paljastavat Garrisonille tietoja. Myöhemmin Äksyt vanhat herrat -komediassa (Grumpy Old Men - 1993) ilahduttava kaksikko Jack Lemmon ja Walter Matthau tekevät pienet roolit etsivänä ja senaattorina. Tommy Lee Jonesin näyttelemällä Clay Shaw'lla ja Joe Pescin esittämällä David Ferriellä on jotain peiteltävää. Gary Oldman taas nähdään takaumissa Lee Harvey Oswaldina, jota heti syytettiin Kennedyn murhasta, mutta jonka Garrison uskoo olevan pelkkä osanen isommasta kokonaisuudesta. Oikea Jim Garrison tekee nopean esiintymisen Earl Warrenina, jonka kirjoittaman Kennedyn salamurharaportin epäkohtien vuoksi Garrison päätti ryhtyä tutkimaan Kennedyn murhaa uudestaan. Näyttelijät tekevät läpikotaisin upeaa työtä. Tommy Lee Jones onnistui saamaan niin Oscar- kuin BAFTA-ehdokkuuden roolityöllään. Pesci on tuttuun tapaansa mahtava, mutta katsojan on vaikea olla häiriintymättä hänen hahmonsa kamalasta peruukista ja vielä hirveämmistä kulmakarvoista.

Presidentti Kennedyn salamurha on erittäin kiehtova aihe minkä tahansa maan asukkaalle. Vielä kiehtovamman siitä tekee se, kuinka hämäriltä ja salaperäisiltä itse murha, sen tekijä ja motiivit vaikuttavat. Jo heti alussa niin Garrison kuin katsojakin pohtii, että jos murhan ainoana syyllisenä pidetty ampui Kennedyä takaapäin, miten ihmeessä tappava luoti on poistunut Kennedyn takaraivosta, eikä otsasta? Ei olekaan mikään ihme, miksi tapauksesta on luotu paljon erilaisia teorioita, joihin Garrisonkin alkaa pian uskoa, kun virallinen tiedote tapauksesta ei vain tunnu oikealta. Onko Lee Harvey Oswald sittenkin pelkkä syntipukki huomattavasti vaarallisemmalle taholle? Vaikka katsojana uskoisikin viralliset lausunnot, pistää filmi nopeasti miettimään uudestaan. Näihin teorioihin uppoutuu nopeasti ja todella syvälle. Elokuvalla on kestoa yli kolme tuntia (ohjaajan versiona kolme ja puoli tuntia) ja vaikka elokuva tuntuukin pitkältä, on kesto lopulta täysin ansaittu ja oikeutettu.

Vaikka elokuvan pituuden kyllä huomaa, ei meno käy koskaan raskassoutuiseksi. Kertomus on kiehtova ja nappaa yhä koukuttavammin mukaansa, mitä enemmän uusia paljastuksia tulee vastaan. Kun itse Yhdysvaltojen hallituksen jäsenet Kennedyä seurannutta presidentti Lyndon B. Johnsonia myöten alkavat vaikuttamaan syyllisiltä, muuttuu JFK - avoin tapaus äärimmäisen tiivistunnelmaiseksi trilleriksi. Tunnelma on läpikotaisin erinomaisesti rakennettu. Kun Garrison tuumii CIA:n ja FBI:n osuutta salamurhaan, hänestä tulee yhä vain vainoharhaisempi, mikä lisää jännitettä entisestään. Hienon lisän kaikkeen tuo Garrisonin mureneva parisuhde vaimonsa kanssa, kun Garrison ei enää tunnu edes huomaavan perheensä olemassaoloa tapauksen selvittelyn takia. Vaikka ajatuksen tasolla elokuvan huipentaminen pitkään oikeussalikäsittelyyn voisi vaikuttaa puiselta, on se fantastinen ja elokuvan aiempia osioita eri tavalla vangitseva lopetus tälle yli kolmituntiselle salaliittojen kertomukselle. Lopputekstien mukaan Yhdysvaltojen hallituksen pitäisi luovuttaa salatut tietonsa Kennedyn murhasta vuonna 2029. Kenties silloin pääsemme näkemään, mullistuuko virallinen tieto murhasta ja kuinka lähelle totuutta tämä elokuva osuikaan?

Elokuvan ohjauksesta vastaa Oliver Stone, jolle JFK - avoin tapaus ei todellakaan jäänyt viimeiseksi Yhdysvaltojen presidentistä kertovaksi elokuvaksi. Stone on myöhemmin ohjannut Richard Nixonista kertovan Nixonin (1995) ja George W. Bushista kertovan W.-elokuvan (2008). Stone tekee upeaa työtä läpi filmin, niin rakentaessaan tunnelmaa kuin ohjatessaan näyttelijöitä, sekä pitäessään valtavaa kokonaisuutta kasassa. Stone on myös käsikirjoittanut filmin yhdessä Zachary Sklarin kanssa. Kaksikko kehittelee kertomusta yhä vain lumoavammaksi, mitä pidemmälle se etenee. Filmi on myös pääasiassa taidokkaasti kuvattu, vaikka paikoitellen tiukat lähikuvat hahmojen kasvoista menevät hieman liiankin lähelle. Kuvauksessa ja leikkauksessa on kekseliäästi kikkailtu aitojen, tilanteista saatujen kuvamateriaalien, sekä elokuvaan kuvatun materiaalin välillä. Välillä näytettävät mustavalkoiset pätkät luovat elokuvaan hieman dokumentaaristakin henkeä. Mustavalkoisuuden lisäksi väreillä temppuillaan muutenkin. Alkupäässä voimakkaat värit häiritsevät hieman, mutta ne muuttuvat vähitellen tyylikkäämmiksi. Lavasteet ja asut ovat upeat, minkä lisäksi äänimaailmakin on onnistunut. Musiikeista vastaava John Williams tekee tuttuun tapaansa loistotyötä ja hän saikin Oscar-ehdokkuuden sävellyksistään.

Yhteenveto: JFK - avoin tapaus on erinomainen lakidraamaa ja trilleriä sekoitteleva elokuva, joka herättää katsojan syvän mielenkiinnon salamurhaa ja kaikkia sitä koskevia teorioita kohtaan. Salaliittohommat alkavat vähitellen kuulostaa täysin järkeenkäyviltä ja tapaus muuttuu kaiken aikaa vain kiehtovammaksi. Samalla vainoharhaisuus kasvaa niin päähenkilöllä kuin katsojallakin ja tunnelma sen kuin tiivistyy. Elokuva onnistuu olemaan yllättävänkin jännittävä. Kertomus on niin vangitseva, että yli kolmetuntinen kesto kuluu nopeasti. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistava. Pääroolissa hienosti vakuuttavan Kevin Costnerin lisäksi eritoten Gary Oldman ja Tommy Lee Jones tekevät loistotyötä. Oliver Stonen ohjaus on vahvaa ja hän saa pidettyä katsojan tiukasti otteessaan. JFK - avoin tapaus edustaa lakileffojen aatelia ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
JFK, 1991, Warner Bros., Canal+, Regency Enterprises, Alcor Films, Ixtlan, Camelot

Arvostelu: Isku Mogadishuun (Black Hawk Down - 2001)

ISKU MOGADISHUUN

BLACK HAWK DOWN

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Josh Harnett, Eric Bana, Ewan McGregor, Tom Sizemore, William Fichtner, Ewen Bremner, Jason Isaacs, Nikolaj Coster-Waldau, Sam Shepard, Glenn Morshower, Orlando Bloom, Tom Hardy, Charlie Hofheimer, Ioan Gruffudd, Ty Burrell ja Razaaq Adoti
Genre: sota
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Black Hawk Down, eli suomalaisittain Isku Mogadishuun perustuu journalisti Mark Bowdenin kirjaan Black Hawk Down: A Story of Modern War (1999) Mogadishun taistelusta, mikä käytiin 3. ja 4. lokakuuta 1993 Somaliassa. Ohjaaja Simon West innostui Bowdenin kirjasta ja ehdotti tuottaja Jerry Bruckheimerille, että siitä voisi tehdä elokuvan. Bruckheimer hankkikin kirjan elokuvaoikeudet ja filmin teko alkoi. Bowden itse kirjoitti ensimmäisen version käsikirjoituksesta, mutta sitä työsti vielä useampikin henkilö, kunnes lopulta Ken Nolan oli vastuussa lopullisesta versiosta. West päätti kuitenkin tehdä mieluummin hittipeleihin perustuvan Lara Croft: Tomb Raiderin (2001), joten hänet korvattiin Ridley Scottilla. Sotilaiden näyttelijät kävivät viikon mittaisen armeijakoulutuksen, missä heille opetettiin taitoja, joita heidän hahmonsa osaavat. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2001 ja lopulta Isku Mogadishuun sai maailmanensi-iltansa 18. joulukuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva onnistui tuottamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta sen ison budjetin vuoksi tuottoja ei voinut pitää kummoisena menestyksenä. Leffa sai paljon kehuja kriitikoilta, minkä lisäksi se oli ehdolla kolmesta BAFTA-palkinnosta (paras kuvaus, leikkaus ja äänitehosteet) ja neljästä Oscarista (paras ohjaus, kuvaus, leikkaus ja äänitys), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänityksen palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Iskua Mogadishuun, mutta olin tiennyt siitä jo monia vuosia. Tai oikeastaan tiesin, että on olemassa sotaelokuva Isku Mogadishuun ja elokuva Black Hawk Down, mutta noloa kyllä, minulta kesti aika kauan tajuta, että ne olivat sama filmi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

1990-luvun alussa Somaliassa riehuu sisällissota. Yhdistyneet kansakunnat yrittää auttaa sodan sivullisia viemällä ruokaa ja juomaa Somaliaan, mutta operaatio menee pieleen, kun sotapäällikkö Mohamed Farrah Aidid aloittaa taistelun YK:n joukkoja vastaan. Kolme sotilasryhmää lähetetäänkin Somalian pääkaupunkiin, Mogadishuun, etsimään ja tappamaan Aidid.

Isku Mogadishuun sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin... nykypäivänä katsottuna. Monet elokuvan näyttelijöistä olivat nimittäin filmin ilmestymisen aikaan lähes tuntemattomia. Esimerkiksi filmeistä Inception (2010), Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises - 2012) ja Mad Max: Fury Road (2015) tuttu Tom Hardy tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Orlando Bloomia ei oltu ihan vielä ehditty näkemään Legolas-haltian roolissa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003). Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Jaime Lannisterina tunnettu tanskalainen Nikolaj Coster-Waldau ei ollut tätä ennen näytellyt amerikkalaisessa elokuvassa. Kyseessä on Eric Banan kolmas leffa. Moderni perhe -hittikomediasarjan (Modern Family - 2009-2020) Phil Dunphyä esittävän Ty Burrellin voi bongata muutamassa kohtaa. Ewan McGregor oli sentään ehtinyt näytellä jediritari Obi-Wan Kenobia ensimmäisen kerran Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) ja Josh Hartnett nähtiin aiemmin samana vuonna ilmestyneessä sotaelokuvassa Pearl Harbor (2001). Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jason Isaacs, Tom Sizemore, Ewen Bremner, Sam Shepard, William Fichtner ja Glenn Morshower eri arvoisina amerikkalaissotilaina. Sotilashahmot eivät ole yksilöinä paria poikkeusta lukuun ottamatta erityisen mielenkiintoisia, eikä kenenkään nimeä oikein muista leffan aikana tai sen jälkeen. Sotilaita ei olekaan haluttu esittää niinkään yksittäisinä hahmoina, vaan ryhminä ja parivaljakkoina, jotka tukevat kaikki toisiaan taistelussa. Näyttelijät ovat kaikki erittäin hyviä ja pitkin leffaa on hauska huomata, että: "kas, hänkin on mukana tässä!"

Osa sotaelokuvista keskittyy henkilöihin taistelun keskellä, kun taas toiset keskittyvät enemmän näyttämään taistelua, missä itse sota on hahmo ja sotilaat pelkkiä pelinappuloita. Isku Mogadishuun on valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Tietty panostamalla enemmän hahmoihin, leffaan syntyisi voimakkaampi tunneside, jolloin sotilaan kuollessa katsoja voisi todella tuntea sotilaskavereiden surun. Jo tällaisenaan tämä filmi onnistuu kuitenkin olemaan äärimmäisen iskevä ja vangitseva kuvaus brutaalista taistelusta. Kun sotilaat laskeutuvat helikoptereista Mogadishun kaduille, on loppuleffa lähinnä pelkkää tiivistunnelmaista kyytiä, etenkin kun operaatio kokee pahoja takaiskuja heti ensimetreillä. Taistoa kuvataan monesta vinkkelistä, sotilaiden ollessa ripoteltuna ympäri kaupunkia ja etsiessä toisiaan, kuten myös ilmasta helikopterien kautta ja Yhteisoperaatiokeskukselta käsin, mistä sotilaat saavat ohjeistuksensa. Filmi onnistuu välttämään yksitoikkoisuuden lähes parin tunnin tykityksessään juurikin sillä, että tapahtumia esitetään useammista näkökulmista.

Yksi Isku Mogadishuun -elokuvan suurimmista ansioista on se, kuinka karmivan hyvin se imaisee katsojan kotisohvaltaan taistelun keskelle. Sotilaiden tunteet koko hommasta kuvataan taidokkaasti ja ne tuovat pieniä persoonallisuuksia hahmoihin. Aika lailla kaikkia pelottaa. Jotkut piilottavat sen taidokkaammin ja jotkut saavat siitä pelosta voimaa jatkaa eteenpäin. Tämä adrenaliiniryöppy puskee kaikkea liikkeelle. Taistelun kauheuksia ei kaunistella, vaan elokuvassa nähdään monenlaisia raakuuksia. Elokuvaa ei siis ole helppo katsoa, mutta samalla se on myös äärimmäisen koukuttava ja lähes kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi. Oikeissa kohdissa filmi tarjoaa pieniä suvantohetkiä, kunnes taas mennään. Jännitys pidetään kuitenkin koko ajan korkealla, sillä yllätyshyökkäys voi iskeä minä hetkenä hyvänsä.

Ohjaaja Ridley Scottilta todella löytyy silmää ja taitoa hallita suuria taistelukohtauksia monien extrojen ja erikoistehosteiden kera. Mutta toisin kuin vaikkapa Michael Bay, hän osaa myös luoda tunnetta mukaan. Scott tasapainottelee ison hahmogallerian kanssa lahjakkaasti ja rakentaa jännitettä vaikuttavasti. Tekninenkin toteutus on erinomaista läpi elokuvan. Isku Mogadishuun on upeasti kuvattu. Laajat kuvat näyttävät tapahtumien kokoa ja pienemmät kuvat taas keskittyvät hyvin tunnetiloihin sotilaiden kasvoilla ja silmissä. Napakalla leikkauksella useiden sotilaiden juonikuviot niputetaan hyvin pakettiin. Lavastajat ovat tehneet loistotyötä lokaatioiden kanssa, kun puvustajille on langennut hommaksi saada kymmenet näyttelijät sotilasasuihin. Maskeeraajat tekevät taitavaa ja samalla kuvottavaa työtä erilaisten sotavammojen kanssa. Tehosteet ovat näyttävät ja efektitiimi on päässyt leikkimään räjähteiden kanssa. Riehuvalla äänimaailmalla oikein korostetaan mäiskettä ja tykitystä. Säveltäjä Hans Zimmer tuo lisätunnelmaa musiikeillaan ja parissa kohtaa hyödyntää eri osapuolille tyypillisiä melodioita, korostaakseen kumpi on niskan päällä taistossa.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mikä sisältää useita pidennyksiä kohtauksiin. Kyseessä on lähinnä lisättyjä kuvakulmia ja pidempiä otoksia, mutta mukaan mahtuu myös pidempiä keskustelujakin. Kokonaan uusia kohtauksia mukana ei ole.

Yhteenveto: Isku Mogadishuun on hieno ja vangitseva sotateos, joka tuntuu suorastaan imaisevan katsojan keskelle taistelutannerta. Elokuva on lähes alusta loppuun intensiivistä tykitystä, eikä jännite pääse koskaan laskemaan. Ohjaaja Ridley Scott pitää tunnelmaa korkealla, mutta keksii myös tapoja, joilla saa leffan välttämään yksitoikkoisuuden. Eri näkökulmat tilanteeseen ja muutamat lyhyet hengähdystauot ovat onnistuneita lisäyksiä, ja kahden ja puolen tunnin kesto kuluu vauhdilla. Puitteiltaan filmi on huippuluokkaa ja näyttelijäkaarti onnistuu työssään hienosti. Näin 20 vuotta myöhemmin on hauskaa bongailla nykyään tunnettuja staroja tekemässä ensimmäisiä roolitöitään. Kaiken kaikkiaan Isku Mogadishuun on vahva kuvaus hirveästä taistelusta ja yhä yksi parhaista 2000-luvun sotaelokuvista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Black Hawk Down, 2001, Revolution Studios, Jerry Bruckheimer Films, Scott Free Productions

Arvostelu: Spider-Man: No Way Home (2021)

SPIDER-MAN: NO WAY HOME

Ohjaus: Jon Watts

Pääosissa: Tom Holland, Zendaya, Jacob Batalon, Benedict Cumberbatch, Marisa Tomei, Jon Favreau, Alfred Molina, Willem Dafoe, Jamie Foxx, J. K. Simmons, Thomas Haden Church, Tony Revolori, Angourie Rice ja Rhys Ifans

Genre: toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 12

Spider-Man: No Way Home on Marvelin elokuvauniversumin 27. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2019 ilmestyneen Spider-Man: Far From Homen jälkeen Marvel Studios, Disney ja Sony ryhtyivät suunnittelemaan kolmatta Spider-Man -elokuvaa, mutta ongelmia syntyi, kun Disneyn ja Sonyn sopimus hahmon käytöstä raukesi. Disney pyysi enemmän rahaa uusien elokuvien lipputuloista, mihin hahmon elokuvaoikeudet omistava Sony ei suostunut ja päätti lähteä omille teilleen. Kuitenkin fanien sekä päätähti Tom Hollandin painostuksen ansiosta studiot päättivät neuvotella uudestaan ja pääsivät diiliin, joka sopi molemmille. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 ja nyt Spider-Man: No Way Home saapuu elokuvateattereihin. Suurena Spider-Man -fanina olin tietty todella innoissani ja innostustani ovat vain lisänneet monet hurjat huhut, sekä leffan trailerit. Olinkin lähestulkoon epäuskoinen, kun vihdoin istahdin katsomaan Spider-Man: No Way Homea sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Spider-Manin henkilöllisyys on paljastunut maailmalle ja nurkkaan ajettu Peter Parker kääntyy viimeisenä toivonaan Doctor Strangen puoleen, pyytäen tätä tekemään loitsun, mikä saisi kaikki unohtamaan, kuka Spider-Man on. Loitsun epäonnistuessa, Peter joutuu kohtaamaan täysin uusia vastuksia eri maailmoista... jotka taas vaikuttavat pitävän Spider-Mania arkkivihollisenaan.

Tom Holland nähdään jo kuudetta kertaa Peter Parkerin, eli Spider-Manin roolissa, esiinnyttyään Spider-Man: Homecomingin (2017) ja Spider-Man: Far From Homen lisäksi myös Marvelin elokuvissa Captain America: Civil War (2016), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Holland on onnistunut omimaan roolin täysin itselleen ja nyt hän tekee parasta ja monipuolisinta työtään ikonisena seittisinkona. Hän tulkitsee yllättävänkin hyvin Peterin monimutkikkaita tuntemuksia, kun hahmo ajetaan todella vaikeaan paikkaan. Far From Homen päätteeksi Mysterio (Jake Gyllenhaal) onnistui paljastamaan koko maailmalle Spider-Manin henkilöllisyyden ja Peteristä muovautuu valtava kohu mediassa - erityisesti mahtavan J. K. Simmonsin näyttelemän J. Jonah Jamesonin toimesta. Ai että J. Jonah Jameson, kuinka olinkaan sinua kaivannut.

     Elokuvassa nähdään myös Zendaya Peterin tyttöystävänä MJ:nä, Jacob Batalon Peterin parhaana kaverina Nedinä, Marisa Tomei Peterin tätinä Mayna, Jon Favreau Mayn kanssa tapailevana Happyna, sekä Benedict Cumberbatch Doctor Strangena, jonka puoleen Peter kääntyy, toiveenaan, että tämä voisi jotenkin loitsia ihmiset unohtamaan kuka Spider-Man on. Sivunäyttelijätkin tekevät varsin mainiota työtä, Zendayan ja Tomein tuodessa tiettyä rauhallisuutta, hellyyttä ja draamapuolta, kun Batalon ja Favreau hoitavat komediaosastoa. Cumberbatch on jälleen karismaattinen Doctor Strangena, muttei onneksi vie valokeilaa pääsankarilta.

Voi apua, en muistakaan, milloin viimeksi olisi ollut näin vaikea kirjoittaa arvostelua paljastamatta elokuvasta oikeastaan mitään. Ennen elokuvaa meille lehdistöyleisölle jopa näytettiin Hollandin, Zendayan ja Batalonin videotervehdys siitä, että muistetaanhan pitää mölyt mahassa ja aion toki kunnioittaa sitä. Joten mitenköhän lähtisi purkamaan elokuvaa, josta ei oikein voi sanoa mitään... Aloitetaan siitä, että pidin Spider-Man: No Way Homesta todella paljon. Se on aivan loistavaa supersankariviihdettä - varsinaista eskapismia, jonka aikana unohtaa tosielämän ongelmat täysin kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Martin Scorsese vertasi kerran (jos toisenkin) supersankarielokuvia huvipuistolaitteisiin ja vaikka hän sanoikin sen aika negatiiviseen sävyyn, en voi muuta kuin ylistää No Way Homea mitä innostavimpana ja hulppeimpana huvipuistokyytinä.

Elokuva on tunneskaalaltaan aikamoinen pläjäys ja sitä katsoessa voikin huomata käyneensä vähän kaikenlaisia tuntemuksia läpi ilosta suruun ja riemusta jännitykseen - fanina nämä tunteet kokee vielä moninkertaisina ja faneille tämä todella onkin tehty. Hyvä, etten itse tärissyt penkissäni läpi leffan. Filmi kulkee varsin ripeästi eteenpäin, ollen samalla äärimmäisen mukaansatempaava. Kahden ja puolen tunnin kesto on ohi nopeammin kuin haluaisi ja itse olisin mielelläni katsonut vaikka vartin lisää. Erityisesti muutamat kohtaukset olivat niin hyviä, että haluaisin nähdä niistä pidennetyt leikkaukset. Elokuvan alkupäässä ripeä tahditus tosin koituu pieneksi kompastuskiveksi. Peterin elämän syöksyessä pois raiteiltaan, homma hoidetaan jopa aika pikakelauksella. Muuten vauhti ei pahemmin haittaa ja kyllä leffa osaa tarpeen vaatiessa rauhoittuakin. Toimintaa ei leffasta puutu ja taistelut ovat toinen toistaan parempia. Loppuskaba on yksi Marvel-historian parhaista.

Jon Watts tuntuu vain parantavan tasoaan Spider-Man -elokuvien suhteen. Watts on nyt ohjannut Hollandin kaikki kolme Hämis-sooloseikkailua ja jokainen on mielestäni edeltäjäänsä parempi. Tämän leffan myötä Wattsille on tarjoutunut mahdollisuuksia toteuttaa varsinaisia fanipojan unelmia ja se näkyy lopputuloksessa. Elokuva on niin innolla ja rakkaudella tehty, että sama tunne tarttuu katsojaankin. No Way Home on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja maskeeraukset oivalliset. Puvustustiimi on päässyt suunnittelemaan jälleen uusia asuja Spider-Manille (joista pari voikin nähdä yllä olevista kuvista), jotta lelumyyntiä saisi kasvatettua erityisesti näin joulun alla. Erikoistehosteet ovat upeat, kuten megabudjetin Marvel-spektaakkelilta voikin odottaa ja niitä on tukemassa jyrisevä äänimaailma. Säveltäjänä toimii edellisten Spider-Manien tapaan Michael Giacchino, jonka tapa hyödyntää erilaisia melodioita nostaa parhaimmillaan ihon kananlihalle.

Yhteenveto: Spider-Man: No Way Home on mahtava supersankarielokuva, joka tarjoaa faneille paljon herkkua, vaikka joidenkin kohdalla ei välttämättä pettymyksiltä vältytä. Nopeatempoinen filmi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa ja vaikka alkupää onkin turhan kiirehtivä, vauhti toimii vahvasti, eikä tylsää hetkeä löydy. Oikeissa hetkissä leffa osaa onneksi rauhoittua hieman. Elokuva ei edes tunnu kahden ja puolen tunnin pituiselta ja sitä voisikin jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Toimintaa on varsin riittävästi ja taistelukohtaukset ovat läpikotaisin innostavia ja jännittäviä. Dramaattisuus ja komedia kulkevat tyylikkäästi käsi kädessä ja kaikin puolin filmi tarjoaa aikamoisen tunnevyöryn. Tom Holland tekee tähän asti parasta työtään Spider-Manina, tehden hahmosta monipuolisemman kuin aiemmin. Kaikin puolin Spider-Man: No Way Home edustaa oman genrensä vahvinta osastoa ainakin tältä vuodelta, enkä malta odottaa sen näkemistä uudestaan... ja minähän olen siis menossa heti aamun ensimmäiseen IMAX-näytökseen katsomaan sen toistamiseen!

Lopputekstien aikana nähdään vielä kaksi kohtausta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: No Way Home, 2021, Columbia Pictures, Marvel Studios, Pascal Pictures