Arvostelu: Syvä joki (Deliverance - 1972)

SYVÄ JOKI

DELIVERANCE

Ohjaus: John Boorman
Pääosissa: Jon Voight, Burt Reynolds, Ned Beatty, Ronny Cox, Bill McKinney, Herbert Coward, James Dickey, Billy Redden ja Macon McCalman
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Deliverance, eli suomalaisittain Syvä joki perustuu James Dickeyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1970. John Boorman hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia Warner Bros. -studiolle. Dickey itse työsti elokuvan käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät. Niissä koettiin useita ongelmia. Pienen budjetin takia näyttelijöiden oli tehtävä omat stunttinsa, mikä johti melkein Ned Beattyn hukkumiseen. Lisäksi Dickey saapui yllättäen kuvauspaikalle vihaisena, saatuaan tietää, että Boorman oli kirjoittanut dialogia uusiksi ja jopa löi Boormania kasvoihin. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Syvä joki sai maailmanensi-iltansa 30. heinäkuuta 1972 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli hitti lippuluukuilla ja se sai kehuja kriitikoilta, sekä kolme Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus ja leikkaus) ja viisi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja laulu). Itse en ollut aiemmin nähnyt Syvää jokea, mutta olin tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Neljä ystävää lähtevät kanoottiretkelle Cahulawassee-joelle, ennen kuin siihen rakennetaan pato. Hauskana seikkailuna alkanut matka muuttuu pian jännitysnäytelmäksi. Pääsevätkö ystävykset elävinä takaisin kotiin?

Elokuvan myötä läpimurtonsa tehneet Jon Voight ja Burt Reynolds, sekä elokuvassa ensimmäiset leffaroolinsa tekevät Ned Beatty ja Ronny Cox nähdään neljänä ystävänä, Edinä, Lewisina, Bobbyna ja Drew'nä, jotka päättävät matkata fiktiiviselle Cahulawassee-joelle ja meloa sitä pitkin, ennen kuin joelle rakennetaan pato. Hahmot ovat oivallisen erilaisia toisistaan. Lewis on kunnon eräjorma, joka painelee päättäväisenä menemään. Bobby on tyypillinen lihava komediahahmo, kun taas Drew soittelee innokkaasti kitaraansa nuotion ääressä. Ed on hahmoista aluksi tavanomaisin ja samalla tylsin. Jokainen alkaa kuitenkin näyttämään uudenlaisia ja paikoin aika yllättäviäkin puolia itsestään matkan aikana ja kun nelikko joutuu kiipeliin. Edkin muuttuu elokuvan varrella kiinnostavammaksi. Näyttelijät suoriutuvat kaikki neljä rooleistaan erinomaisesti. Voight tulkitsee hyvin rohkeuttaan keräävää Ediä, Reynoldsin ollessa tuttuun tapaansa karismaattinen Lewisina. Beatty ja Cox seuraavat heitä oivallisesti ja varsinkin Beatty vakuuttaa leffan shokeeraavimmassa kohtauksessa.

Vaikka ryhdyin katsomaan Syvää jokea positiivisin mielin ja toiveikkain odotuksin, elokuva onnistui yllättämään minut ja ylittämään odotukseni sillä, kuinka jännittävä ja mukaansatempaava seikkailuteos onkaan kyseessä. Elokuva lähtee hiljalleen käyntiin, pistämällä hahmot saman tien matkalle kohti kanoottiretken aloituspistettä ylävirralta. Hahmojen luonteenpiirteitä esitellään hyvin ja katsoja on valmis lähtemään hurjalle melontaretkelle heidän kanssa. Tai vähintään seuraamaan sivusta heidän uhkarohkeaa koettelemustaan - itse en luultavasti tuollaiseen ryhtyisi. Aluksi meno on hilpeää ja tilanteiden vaarallisuus toimii lähinnä innostavana adrenaliinipiikkinä, millaista Lewisia lukuun ottamatta muut eivät ole oikeastaan kokeneet.

Pian reissu alkaa kuitenkin jo saada synkempiä sävyjä. Kun elokuva tekee käännöksen hyväntuulisesta retkestä taistelemiseksi selviytymisestä, Syvä joki nappaa tosissaan kiinni katsojasta. Leffa sisältää muutaman pitkän ja erittäin tiivistunnelmaisen kohtauksen, jossa hikipisarat alkavat valua niin hahmojen kuin katsojankin ohimoilla, jokaisen yrittäessä hiljaa pohtia, kuinka eri tilanteista pääsisi elävänä pois? Onnistuneen jännityksen lisäksi elokuva tarjoaa myös kiinnostavaa moraalista pohdintaa. Selviytyäkseen hahmojen täytyisi tehdä kyseenalaisia asioita, eivätkä kaikki nelikosta ole niiden kannalla. Tämä luo konfliktia päähenkilöiden välille, mikä vaikeuttaa tilannetta ja kasvattaa jännitettä entisestään. Vajaa parituntinen kesto hujahtaa nopeasti ja Syvän joen haluaa erittäin mielellään katsoa uudelleenkin.

Elokuvan on ohjannut John Boorman, joka sai Syvästä joesta niin Oscar- kuin Golden Globe -ehdokkuudet ja ihan syystä. Boormanin rakentama tunnelma on tehokas ja hän saa näyttelijöistä kaiken irti. James Dickeyn työstämä käsikirjoitus on myös erittäin oivallinen ja siinä tutkitaan hyvin erilaisten ihmisten psykologisia reaktioita tällaisessa tilanteessa. Yksi elokuvan tunnetuimmista lausahduksista, "Squeal like a pig!" ei kuitenkaan ole käsikirjoitettu, vaan Beattyn keksimä kohtausta kuvatessa. Elokuva on kuvattu todella lahjakkaasti. Melontakohtaukset ovat jo tyylikkäitä kaikessa vaativuudessaan, mutta erityisen hienoja ovat pitkät otokset, joissa hahmot kulkevat ympäri kuvaa, muuttaen otoksia laajakuvista lähikuviin ja toisinpäin ilman leikkauksia. Asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Musiikeista parhaiten jää mieleen ikoninen banjo-taistelu elokuvan alusta.

Yhteenveto: Syvä joki on vangitseva jännityselokuva, jonka teho ei ole haihtunut puolessa vuosisadassa minnekään. Elokuva herättää heti alussa kiinnostuksen, toimiessaan vielä hauskana melontaretkenä. Katsoja saadaan kuitenkin tiukasti koukkuun, kun hahmoja aletaan pistämään yhä vain uusiin kiipeleihin. Hahmoista nousee hyvin esille uusia puolia ja niin heidät kuin katsoja haastetaan pohtimaan tekojen moraalisia puolia. Jännitys on vahvasti rakennettu ja filmi pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka. John Boormanin ohjaus on erinomaista ja näyttelijät suoriutuvat vaikuttavasti rooleistaan. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut, erityisesti tyylikkään kuvauksensa kanssa. Jos Syvää jokea ei ole vielä katsonut, suosittelen sitä erittäin lämpimästi tiivistunnelmaisten seikkailujen ystäville. 50-vuotisjuhla on myös mitä parhain syy katsoa leffa ties kuinka monetta kertaa uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Deliverance, 1972, Warner Bros., Elmer Enterprises

Arvostelu: Signs (2002)

SIGNS

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Mel Gibson, Joaquin Phoenix, Rory Culkin, Abigail Breslin, Cherry Jones, M. Night Shyamalan, Patricia Kalember, Ted Sutton, Lanny Flaherty, Marion McCorry ja Michael Showalter
Genre: jännitys, scifi, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Signs on M. Night Shyamalanin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama scifijännityselokuva. Shyamalan suunnitteli tarinaa pitkään ja ohjaajan noustua suosioon elokuviensa Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999) ja Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) myötä, hän koki olevansa valmis tekemään enemmän tehosteita hyödyntävän filmin. Kuvaukset käynnistyivät 2001 ja lopulta Signs sai maailmanensi-iltansa 29. heinäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, mutta se herätti voimakkaasti niin positiivisia kuin negatiivisia mielipiteitä katsojissa ja kriitikoissa. Itse näin Signsin vasta keväällä 2015 ja kuuluin niihin, jotka eivät pitäneet elokuvasta. En siis ole katsonut leffaa uudestaan, mutta kun huomasin filmin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi antaa Signsille uuden mahdollisuuden.

Entinen pappi Graham Hess huomaa, että hänen pellolleen on ilmestynyt valtava, mystinen kuvio. Kun näitä kuvioita alkaa löytymään ympäri maailmaa, Grahamin perhe alkaa vähitellen uskoa, että Maahan on saapunut jotain ulkoavaruudesta...

Mel Gibson näyttelee Graham Hessiä, maatilalla asuvaa ex-pappia, joka on menettänyt uskonsa Jumalaan vaimonsa (Patricia Kalember) traagisen kuoleman jälkeen. Gibson on yllättävänkin hyvä roolissa, välittäen vakuuttavasti Grahamin vaikeat ja monikerroksiset tunteet läpi elokuvan. Graham yrittää toipua vaimonsa menettämisestä ja pitää perhettään kasassa, mitä ei auta yhtään, kun kaikkialla alkaa tapahtumaan kummia.

     Grahamin kanssa maatilalla asuvat myös hänen lapsensa Morgan ja Bo, joita näyttelevät Rory Culkin ja ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Abigail Breslin, sekä Grahamin veli Merrill, jota näyttelee Joaquin Phoenix. Culkin ja Breslin pärjäävät oikein passelisti rooleissaan ja suoriutuvat vaativammistakin kohtauksista hyvin. Phoenix tekee kelpo työtä omassa osassaan, mutta kyseessä ei todellakaan ole yksi hänen parhaista roolisuorituksistaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Cherry Jones paikallisena poliisina, sekä Shyamalan itse Rayna, jota kohtaan Graham kokee kaunaa. Jos ei tiedä, minkä näköinen Shyamalan on tai että hän esittää hahmoa, ei Rayn näyttelijätyöhön luultavasti kiinnitä sen kummemmin huomiota. Kuitenkin kun tietää, että tuossa nyt on elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja, on jopa hieman hassua, kuinka merkittävään osaan hän on lopulta itsensä pistänyt. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ohjaajat tekevät cameoita elokuvissaan, onhan Shyamalan tehnyt sitä aina. Mutta kun hän ei ole näyttelijänä erityisen kummoinen, olisi hän voinut antaa roolin jollekulle toiselle ja pysytellä kameran takana.

Vaikka löysin yhä kritisoitavaa Signsista, pidin siitä toisella katselukerralla huomattavasti enemmän. Sen lisäksi, että en lämmennyt sille, että Shyamalan päätti roolittaa itsensä tärkeään sivurooliin, en myöskään täysin pitänyt parin ratkaisun toteutuksesta. En sano, että niiden toteutus olisi varsinaisesti huono, vaan pikemminkin, että ratkaisut ovat ajatuksen tasolla mahtavia ideoita. Shyamalan tuo ne näytölle tarpeeksi sujuvasti, mutta ne voisivat olla hiotumpia, jolloin kokonaisuus nousisi lopulta niiden mahtavien ideoiden tasolle. Vaikka koinkin, ettei Shyamalan täysin onnistu kaikessa elokuvassa, on hän silti työstänyt erittäin mainion tieteistarinan, josta löytyy myös syvällinenkin puolensa.

Yksi Shyamalanin suurimmista onnistumisista Signsissa on tunnelma. Heti ensiminuuteilla elokuva saa katsojan tietyn - miten sen nyt sanoisi - miellyttävän epämiellyttävän tunteen valtaan. Kaikki ei selvästi ole kohdallaan tällä maatilalla ja jännite leviää ruudulta kotikatsomoon. Samalla leffa on kuitenkin todella kiehtova. Mikä ihme teki valtavan kuvion Grahamin pellolle? Mitä se tarkoittaa? Miksi perheen koirat alkavat käyttäytyä kummallisesti? Jokin tuntuu kaiken aikaa lymyilevän pellolla ja yöllä se jokin saattaa jopa lymyillä lähellä perheen taloa. Katsoja haluaisi sanoa Grahamille, että tämä ottaisi perheensä ja lähtisi äkkiä pois, mutta samaan aikaan haluaa myös, että hahmot selvittävät, mitä on oikein meneillään?

Toisin kuin monet genren edustajat, jotka ovat puhtaasti viihteellistä menoa ja melskettä, Signs on hyvin rauhallinen ja hidastempoinen teos. Ensimmäisellä katselulla tämä oli yksi pettymyksen tuottaneista tekijöistä, mutta nyt toisella kerralla pidin siitä, kuinka tunnelmaa kasvatetaan vähitellen. Jännite ei koskaan hellitä, mikä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, miten elokuva päättää tarjota sen, mikä ihme onkaan tehnyt näitä outoja asioita. Olento nähdään vain vilaukselta ja silloinkin se pysyttelee varjoissa. Sen lisäksi, että Shyamalan osoittaa vanhanaikaisin keinoin, kuinka rakentaa jännitettä, hän myös näyttää, kuinka äkkisäikäytykset kuuluu tarjota. Nykyään böö-pelottelut perustuvat vain voimakkaaseen ääneen, mitä katsoja säpsähtää, mutta minkä jälkeen kaikki jännite on kadonnut. Tässä Shyamalan ei todellakaan ärsytä katsojaansa typerällä äänitehosteella, vaan hyödyntää säikäyttäjän ääntä tai joskus ihan vain hiljaisuutta. Loppupäässä tulee loistava säikäytys, jossa olento ilmestyy kuvaan, eikä mukaan ole lisätty ollenkaan typerää äänipamausta.

Pidän suuresti Signsissa siitä, kuinka elokuva on tavallaan todella pienimuotoinen, mutta se herättää silti katsojassa tunteen siitä, että tämä outous tapahtuu kaikkialla ja koko maailma elää samassa jännityksessä kuin Grahamin perhe. Maailman menoa esitetään nokkelasti hahmojen näkemien uutislähetysten kautta ja ihmisten puheista. Elokuva ei koskaan lähde pitkästi näyttämään tapahtumia muualla, vaan kaikki esitetään perheen kautta maatilalla. Katsojasta tuntuukin siltä, että olisi itse maatilalla mukana. Ja kun Grahamin perhe on näin onnistuneesti kirjoitettu ja näytelty, nelikon luona viettää aika mielellään. Yksi elokuvan teemoista liittyykin perheeseen ja kuinka Grahamin, Merrillin, Morganin ja Bo'n täytyy tehdä yhteistyötä selvitäkseen.

Suurin teema elokuvassa on kuitenkin usko - sen menettäminen ja mahdollisesti sen saaminen takaisin. Grahamin uskon menetys näkyy vahvasti pitkin leffaa ja siihen liittyvät niin hänen perheensä, Shyamalanin hahmo, muut kaupungin asukkaat ja itse muukalaisoliot. Jos elokuvaa haluaa oikein syväanalysoida, olennot voi nähdä pahuuden ilmentyminä, jotka saapuvat koettelemaan Grahamia. Sen lisäksi, että Grahamin täytyy tehdä yhteistyötä perheensä kanssa, eikä vain jatkuvasti yrittää hoitaa hommia yksin ja sysätä pahaa oloa pois, hän myös tarvitsee uskoansa kohdatakseen vaikeudet. Signsin voi siis katsoa kertomuksena uskosta, jota yritetään horjuttaa tai sitten sen voi katsoa puhtaasti tiivistunnelmaisena scifielokuvana. Molemmin tavoin se toimii hyvin. Jos tietyt ristiriitaiset ratkaisut loppuhuipennuksessa vakuuttaisivat yhtä lujasti kuin sitä edeltänyt puolitoistatuntinen, Signs olisi eheämpi kokonaisuus.

Vaikka Shyamalan pienesti kompastuukin omaan nokkeluuteensa lopussa, hän onnistuu silti suurimmaksi osaksi ohjaajana ja käsikirjoittajana. Tunnelma ja tarina rakentuvat hienosti, ja pidän paljon siitä, että Shyamalan on halunnut tehdä huomattavasti pienimuotoisemman ja hiljaisemman tieteisteoksen, jollaisia ei paljoa näe 2000-luvulla. Elokuvan vanhanaikainen toteutus itse asiassa saa sen tuntumaan kymmenisen vuotta vanhemmalta, enkä todellakaan sano tätä negatiivisessa mielessä. Muiden scifielokuvien keskellä Signs erottui edukseen vuonna 2002. Leffa on todella näyttävästi kuvattu. Mitään mielettömiä kamerakikkailuja ei ole luvassa, mutta kuvasommittelu on erittäin tarkkaa, tarkennuksen käyttö erinomaista ja eri keinot kuvata olentoa pimeyden ja heijastusten kautta nerokkaita. Kun olento nähdään paremmassa valossa, filmin päivittyneet tietokonetehosteet näkyvät selvästi. Lavasteet ovat upeat ja on erityisen ihailtavaa, että Grahamin pellon valtava kuvio tehtiin oikeasti. Äänitehosteita hyödynnetään vaikuttavasti, mutta James Newton Howardin säveltämät musiikit aiheuttavat pieniä ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ne tuovat oman hyvän lisänsä tunnelmaan, mutta samalla ne ovat myös hieman yksitoikkoista pianonpimputtelua.

Yhteenveto: Signs on hieman ristiriitaisesta loppuhuipennuksestaan huolimatta erittäin mainio scifijännäri. M. Night Shyamalan rakentaa tunnelmaa vakuuttavasti ja vaikka filmi etenee varsin hitaasti, se pitää onnistuneesti koukussaan jännittävän ilmapiirinsä ansiosta. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin Grahamin perheen maatilalla pohtimassa niin tilalla kuin muualla maailmassa tapahtuvia kummallisuuksia. Olentojen kohtaamiset ovat tehokkaasti toteutetut, joskin leffan digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä. Elokuvasta löytyy myös oiva syvällinen puolensa ja teemoja uskosta, sen menettämisestä ja sen tarvitsemisesta vaikeuksien läpikäymiseen. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, joskin Shyamalan olisi voinut oman roolinsa antaa jollekulle toiselle ja pysytellä kameran takana. Elokuvan loppuhuipennus jättää hieman turhauttavan tunteen kaiken koetun jälkeen, mutta on Signs silti erittäin hyvä tieteisteos, joka toimii yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Suosittelenkin elokuvaa lämpimästi scififaneille, jotka kaipaavat leffoiltaan rauhallisempaa ja pohdiskelevampaa menoa kuin mitä massalle tehdyissä efektipläjäyksissä on tarjolla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Signs, 2002, Touchstone Pictures, Blinding Edge Pictures, The Kennedy/Marshall Company

Arvostelu: Ted 2 (2015)

TED 2

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Seth MacFarlane, Mark Wahlberg, Amanda Seyfried, Jessica Barth, Giovanni Ribisi, John Carroll Lynch, Patrick Warburton, John Slattery, Morgan Freeman, Ron Canada, Sam J. Jones, Tom Brady, Liam Neeson ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä komediaelokuva Ted (2012) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus kertoa Tedin ja Johnin yrityksestä salakuljettaa huumeita läpi Yhdysvaltojen, mutta koska samaa ideaa hyödyntävä Millerit (We're the Millers - 2013) ilmestyi, tarina piti kirjoittaa uusiksi. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2014 ja lopulta Ted 2 sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva sai kuitenkin ristiriitaiset arviot, eikä se ollut läheskään yhtä menestynyt taloudellisesti kuin ensimmäinen osa, jääden lipputuloissa jopa alle puoleen ensimmäisen elokuvan rahoista. Itse kävin katsomassa Ted 2:n leffateatterissa ja pidin sitä ihan hauskana jatko-osana. Kun huomasin ensimmäisen Tedin täyttävän tänä kesänä kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella molemmat leffat juhlan kunniaksi. Viikko ensimmäisen Tedin jälkeen katsoinkin Ted 2:n.

Ted-nalle ja Tami-Lynn menevät naimisiin ja alkavat miettiä lapsen adoptoimista. Jonkin aikaa asiat näyttäisivät olevan mallillaan, kunnes Ted koetaan esineeksi ja omaisuudeksi, eikä henkilöksi ja hänen avioliittonsa mitätöidään. Tedin täytyy keksiä keino osoittaa olevansa henkilö, jotta saisi vanhan elämänsä takaisin.

Seth MacFarlane palaa Ted-pehmonallen ääneksi ja Mark Wahlberg palaa John Bennettin rooliin, ja kaksikko toimii toistamiseen todella hyvin. Kaverusten kemia iskee täydellisesti yhteen ja pitääkin taas kehua sitä, että kemia on onnistuttu rakentamaan, vaikka kuvauksissa Wahlbergilla ei ollut kunnon vastanäyttelijää. Ted saa veikeän ja kiinnostavan juonikuvion itselleen, kun häneltä riistetään kaikki oikeudet ja hän syöksyy lakipyöritykseen. John sen sijaan toimii usein vain sivustakatsojana - tai enemmänkin sivustamurjottajana, sillä Mila Kunisin näyttelemä Lori on kirjoitettu tökerösti ulos leffasta ja John on masentunut eron seurauksena. Vaikka paikoitellen tämä johtaa ihan hauskaa itsesäälissä rypemiseen Wahlbergin osalta, ero tuntuu vievän paljon pois ensimmäisen elokuvan saavutuksista.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Barth Tedin vaimona Tami-Lynninä, Amanda Seyfried Tedin asianajaja Sam L. Jacksonina, Patrick Warburton Johnin kaverina Guyna, John Carroll Lynch Hasbron pomona Tom Jessupina, sekä Giovanni Ribisi edellisestä osasta tuttuna, Ted-pakkomielteisenä Donnyna. Patrick Stewart kuullaan jälleen kertojaäänenä ja Sam J. Jones, eli Flash Gordon käy pari kertaa kääntymässä, minkä lisäksi mukana on monia tuttuja julkisuudenhenkilöitä omana itsenään talk show -juontaja Jimmy Kimmelistä jalkapalloilija Tom Bradyyn. Barth sopii yhä hieman ärsyttäväksi Tami-Lynniksi ja Warburton tarjoaa muutamat hyvät naurut kettuilevana Guyna. Seyfried on toimiva lisä hyvin erilaisena asianajajahahmona, mutta Ribisin tuominen takaisin Donnyna on hieman laiska veto. Leffaan olisi voinut keksiä kokonaan uuden pahiksen.

Ted 2 tarjoaa jälleen monet röhönaurut hölmöillä ja rajuilla vitseillään, mutta samalla leffasta löytyy myös isoja ongelmia. Mukana on monia juttuja, jotka ovat paperilla varmasti huomattavasti vakuuttavampia kuin lopulta itse leffassa. Juonikuvio siitä, että elävä Ted-nalle joutuu oikeuteen, koska häntä ei koeta henkilöksi valtion silmissä, on ajatuksen tasolla hupaisa, mutta siitä ei ihan saada niin hyvää materiaalia irti kuin voisi toivoa. Rakenteellisesti elokuva on aika kömpelö ja sitä olisi pitänyt hioa ja viilata paljon enemmän joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Elokuvalla on kestoa lähes kaksi tuntia ja siihen mahtuu ainakin vartti liikaa. Leffassa on hetkensä, joissa se kaipaisi huomattavasti enemmän iskua ja parissa kohtaa se käy jopa hieman pitkäveteiseksi. Eikä se ole koskaan hyvä merkki komedialle. Myös todella tökerö mainostaminen aiheuttaa kiusallista tunnetta. Hasbro on saanut hyvät rahat leffasta, eikä firman osallistumista ole piiloteltu lainkaan. Sen lisäksi, että yksi hahmoista on Hasbron pomo, mukana on myös useita viittauksia firman omistamiin Transformers-, Monopoly- ja My Little Pony -tuotteisiin.

Vaikka elokuvassa onkin selvät vikansa, on siinä myös omat vahvuutensa. Jotkut vitsit saattavat jäädä latteiksi ja ne olisi pitänyt älytä leikata pois, mutta monet vitseistä osuvat maaliinsa ja saavat parhaimmillaan nauramaan vatsan kipeäksi. Ei leffa yhtä hulvaton ole kuin ensimmäinen Ted, mutta pössyttelevän pehmonallen tarina pysyy silti hupaisina. Ensimmäinen puolituntinen jaksaa naurattaa vähän väliä ja toiselta puoliskolta löytyy hilpeä road trip -seikkailu. Jos niiden välissä olevaa oikeusjuttua olisi tiivistetty reippaasti ja loppuhuipennukseen olisi keksitty jotain erilaista, eikä vain kierrätetty ensimmäisen osan menoa, lopputuloksena olisi heti paljon parempi ja eheämpi komedia. Jo tällaisenaan Ted 2 on hauska jatko-osa... joskin täysin ylipitkä ja paikoitellen vähän mielikuvitukseton.

Seth MacFarlane osoittaa jälleen lahjansa komedian saralla, muttei selvästi tiedä, missä kohtaa kannattaisi lopettaa. Enkä nyt tarkoita, että kuinka pitkälle hän saisi mennä huumorinsa kanssa, vaan juurikin sitä, että MacFarlanen olisi pitänyt ymmärtää, ettei leffaan tarvitse ihan kaikkia ideoita tunkea mukaan. Hänen ohjauksensa ei ole yhtä sujuvaa kuin ensimmäisessä osassa, eikä hänen käsikirjoituksensakaan ole yhtä toimiva. Tekninen puoli elokuvassa on kuitenkin kunnossa. Kuvaus on tyylikästä, lavasteet mainiot ja äänisuunnittelu toimii. Toistamiseen Ted-nalle on niin vaikuttavasti luotu tietokonetehostein, että läpi leffan unohtaa, että kyseessä on digiluomus. 

Yhteenveto: Ted 2 ei ole hillittömän hauskan ensimmäisen elokuvan veroinen komedia. Siitä löytyy omat onnistumisensa ja varsinkin leffan alkupuoli on todella hupaisaa seurattavaa, mutta mukana on myös selvät heikkoutensa, jotka vesittävät kokonaisuutta. Oikeusjuttu on ajatuksen tasolla veikeä, mutta toteutus ontuu hieman. Mukana on paljon muitakin hilpeitä ideoita - kenties jopa liiaksi asti. Kaikki on pitänyt tunkea samaan filmiin ja kesto on venynyt jopa kahteen tuntiin. Homma ei kestä niin pitkää aikaa ja leffa käy paikoitellen jopa tylsäksi. Loppuhuipennus on erityisen lattea, kierrättäessään liikaa edellisestä elokuvasta. Heikkouksiensakin kanssa elokuvasta löytyy tarpeeksi hauskoja hetkiä, jotta filmi nousee edes keskinkertaiseksi komediarainaksi. Seth MacFarlanen ja Mark Wahlbergin kaverikemia toimii yhä nasevasti. MacFarlane olisi vain voinut hieman painaa jarrua ja karsia kehnompaa materiaalia pois viimeistään leikkausvaiheessa. Jos siis pidit ensimmäisestä leffasta, kannattaa Ted 2:kin katsoa, vaikkei se olekaan yhtä hyvä.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted 2, 2015, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment

Arvostelu: The Gray Man (2022)

THE GRAY MAN

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo

Pääosissa: Ryan Gosling, Chris Evans, Ana de Armas, Regé-Jean Page, Jessica Henwick, Billy Bob Thornton, Julia Butters, Wagner Moura, Dhanush, Alfre Woodard, Callan Mulvey ja Shea Whigham

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

The Gray Man perustuu Mark Greaneyn samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. New Regency hankki kirjan elokuvaoikeudet ja pestasi James Grayn ohjaajaksi ja Brad Pittin päätähdeksi. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, vaan siirtyi Sonylle, joka ryhtyi työstämään kirjan pohjalta elokuvaa, jota tähdittäisi Charlize Theron. Nämäkään suunnitelmat eivät edenneet ja leffa siirtyi Netflixiin, jossa ohjaamaan valittiin Russon veljekset Anthony ja Joe. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 ja nyt The Gray Man on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalvelun valikoimaan. Itselleni Greaneyn kirjat eivät ole tuttuja, mutta kiinnostuin filmistä, kun näin, ketkä ovat ohjanneet sen ja ketkä tähdittävät sitä. Katsoinkin The Gray Manin heti julkaisuviikonloppuna.

CIA:n salainen agentti saa selville palvelunsa synkkiä salaisuuksia ja joutuu korruptoituneen johtajansa palkkaaman tappajan jahtaamaksi.

Ryan Gosling nähdään "harmaana miehenä", joka lusi vankilassa murhasta ja jolle CIA tarjosi armahdusta sitä vastaan, että hän suostuu omistamaan elämänsä CIA:n palveluksessa salaisen Sierra-ohjelman kuudentena agenttina. Siitä hahmon koodinimi Sierra Six. Gosling suoriutuu pätevästi osastaan tehotappajana, joka joutuu itse kohteeksi, kun hän saa selville CIA:n likaisia salaisuuksia. Hänen hahmonsa jää kuitenkin aika mitäänsanomattomaksi tyypiksi, jonka selviytymisen puolesta ei paljoa jaksa välittää. Sixiä yritetään kömpelösti syventää muutamilla takaumilla hänen lapsuudestaan, mutta ne on tönkösti istutettu mukaan, eivätkä herätä katsojassa toivottuja tunteita.

     Elokuvassa nähdään myös Ana de Armas Sixiä auttavana CIA-agentti Danina, Marvel-leffojen Captain Americana parhaiten tunnettu Chris Evans Sixiä jahtaavana Lloyd Hansenina, Bridgerton-sarjasta (2020-) tuttu Regé-Jean Page CIA-johtaja Carmichaelina, Jessica Henwick hänen avustajanaan Brewerina, Billy Bob Thornton Sixin pestanneena Fitzroyna, Julia Butters tämän tyttärenä, Narcos-sarjassa (2015-2017) Pablo Escobaria esittänyt Wagner Moura katalana Sosana, Alfre Woodard Sierra-ohjelman perustajana Cahillina, sekä Dhanush palkkatappaja Lone Wolfina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin toimiva ja Evans revittelee mainiosti pahiksena, mutta hahmot jäävät aika etäisiksi, eivätkä Sixin lisäksi muidenkaan kohtalot pahemmin jaksa hetkauttaa.

Hyvällä näyttelijäkaartilla varustettu ja Marvel-elokuvien parhaimmistoa, Captain America: The Winter Soldierin (2014), Captain America: Civil Warin (2016), Avengers: Infinity Warin (2018) ja Avengers: Endgamen (2019) tehneiden Russon veljesten ohjaama The Gray Man kuulosti etukäteen erittäin lupaavalta toimintajännäriltä. Valitettavasti lopputulos on aikamoinen sekasotku, joka ei jaksa napata mukaansa, tarjoa jännitystä, eikä edes erityisemmin viihdytä. Tarinankerronta on todella kömpelöä ja vaikka kyseessä onkin suoraviivainen ja simppeli vakoojakertomus, katsojana on vaikea pysyä kärryillä, kuka nyt on kenenkin puolella ja miksi kukakin haluaa tehdä niin kuin tekee ja minkä perässä kaikki oikein juoksevat? Elokuva on malliesimerkki kehnosti toteutetusta MacGuffin-tarinasta, jossa koko homma kulkee hahmojen tavoitteleman esineen ympärillä, mutta sillä esineellä ei ole katsojalle liiemmin väliä. Asiaa ei auta leffan pakottava tarve hyppiä ihan koko ajan maasta toiseen. Ensimmäisen tunnin aikana ehditään käydä Yhdysvaltojen ja Englannin lisäksi mm. Thaimaassa, Hongkongissa, Turkissa, Itävallassa, Saksassa, Kroatiassa ja Tšekissä.

Russon veljekset osaavat kyllä tehdä tyylikästä toimintaa ja The Gray Man sisältää muutamat oivalliset käsirysyt ja takaa-ajot, joissa nähdään pari ihan nokkelaakin juttua. Eräs raitiovaunukohtaus eskaloituu kuitenkin vähän liiankin isoihin mittoihin ja mopo karkaa käsistä. Vaikuttavaksi tarkoitettu hetki on enemmänkin koominen. Leffasta löytyy muutenkin tahatonta koomisuutta, esimerkiksi Sixin leikkiessä ihmemies MacGyveriä yhdessä kohtauksessa. Sen sijaan mukaan kirjoitettu huumori esimerkiksi Sixin pakkomielteestä kysellä ihmisten kengänkokoa ei jaksa naurattaa edes ensimmäisellä kerralla. Ja vaikka elokuvan varrelle mahtuu kelvollista toimintaa, ei lopputaistelu jaksa vakuuttaa. Finaalimatsi Sixin ja Lloydin välillä on varsinainen antikliimaksi. Lopputekstien alkaessa ei voi kuin ihmetellä, että Netflix syyti tähän rahaa jopa 200 miljoonaa dollaria.

Mihin lie hurja rahasumma käytettiin - kenties näyttelijöiden palkkoihin - sillä ainakaan elokuvan erikoistehosteissa ne eivät näy. On päivänselvää, kun hahmot patsastelevat vihreää taustakangasta vasten, digitaalisten räjähdysten paukkuessa ympärillä. Aiemmin mainittu ratikkakohtaus huipentuu kiusallisen kökköihin efekteihin. Leffa on pääasiassa kuvattu hyvin, joskin yliampuvat lennokilla kuvatut otokset ovat tahattoman huvittavia. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat, joskin osaa katsojista voi harmittaa, kuinka liki veretön toimintaraina onkaan kyseessä. Äänimaailma jytisee menevästi ja Henry Jackmanin musiikit säestävät menoa hyvin. Eri artisteilta lainatut kappalevalinnat kuitenkin hämmentävät välillä ajoituksellaan.

Yhteenveto: The Gray Man on potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen heikko toimintajännäri. Yksinkertainen, mutta silti hassun vaikeaselkoinen ja sekava tarina ei jaksa napata mukaansa, eikä liki pahvisista hahmoista jaksa välittää hyvistä näyttelijöistäkään huolimatta. Jatkuva maasta toiseen hyppely, hahmojen hatariksi jäävät motiivit ja muutenkin kömpelö kerronta pitävät katsojaa kummastuneena. Mukaan kirjoitettu huumori ei toimi, mutta tahatonta koomisuutta löytyy esimerkiksi yliampuvien toimintakohtausten muodossa. Muutama toimintakohtaus on ihan menevää mäiskettä, mutta meno ei jännitä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia, mutta kehnoja erikoistehosteita katsellessa ei voi kuin pohtia, että mihin elokuvan 200 miljoonan dollarin budjetti oikein käytettiin? On sääli, että Marvelin elokuvauniversumin parhaita tuotoksia tehneet Russon veljekset kompuroivat näin jättisaagan ulkopuolella. The Gray Manin on tarkoitus toimia elokuvasarjan avausosana, mutta itseäni ei ainakaan kiinnosta nähdä tälle jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Gray Man, 2022, Netflix, AGBO, Roth Films, Roth/Kirschenbaum Films, Stillking Films

Arvostelu: Ted K (2021)

TED K

Ohjaus: Tony Stone

Pääosissa: Sharlto Copley, Drew Powell ja Amber Rose Mason

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Ted K perustuu tositapahtumiin Ted Kaczynskistä, joka tunnettiin terroristipommittajana Unabomberina. Elokuvaa ryhdyttiin työstämään Kaczynskin kirjoittamien koodattujen päiväkirjamerkintöjen pohjalta, joita hänen mökistään löydettiin kymmenien tuhansien sivujen verran. Elokuvaa kuvattiin pitkin vuotta 2019 ja lopulta Ted K sai maailmanensi-iltansa Berliinissä maaliskuussa 2021. Nyt Ted K on saapunut myös Suomen elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen trailerin. Unabomberin tapaus ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta traileri sai minut tutkimaan asiaa. Minulta meni elokuva kuitenkin täysin ohi, kun se ilmestyi teattereihin ja vasta yli kaksi kuukautta sen ensi-illan jälkeen kävin vihdoin katsomassa Ted K:n eräänä maanantai-iltana.

Työskenneltyään matematiikan professorina Kaliforniassa, Ted Kaczynski päättää yhtäkkiä erota työstään ja muuttaa asumaan keskelle metsää rakentamaansa mökkiin, keskittyen luonnon rauhaan eristyksissä modernista maailmasta. Kun metsää ryhdytään raivaamaan hänen tonttinsa ympäriltä, Ted päättää iskeä takaisin.

Scifielokuvasta District 9 (2009) parhaiten tunnettu Sharlto Copley näyttelee Ted Kaczynskiä, joka tunnetaan paremmin nimityksellä Unabomber, Tedin tehtyä lukuisia pommi-iskuja, mitkä nostivat hänet aikanaan FBI:n etsityimmäksi rikolliseksi. Vaikka kyseessä onkin päivänselvä terroristi ja vaarallinen uhka, tapettuaan kolme ihmistä ja vahingoitettuaan 23:a muuta, elokuva saa katsojan yllättävänkin hyvin ymmärtämään, miksi Ted ryhtyy tekemään mitä tekee. Nuorena Ted oli todettu varsinaiseksi matematiikkaneroksi, joka ryhtyikin opettamaan ainetta Kalifornian yliopistolla. Jostain syystä Ted päätti kuitenkin muuttaa täysin eristykseen keskelle metsää itse rakentamaansa mökkiin vailla sähköä ja juoksevaa vettä. Ted koki modernin maailman olevan pilalla ja ihmiskunnan tuhoavan planeetan erilaisten keksintöjensä kanssa, ja hän halusi palata takaisin luontoäidin helmaan. Mutta kun Tedin rauhaa ryhdytään jatkuvasti rikkomaan ja hän huomaa, millaista tuhoa hänen ympärillään olevalle metsälle tehdään, ei hän voi katsoa sivusta, vaan ryhtyy kostohommiin. Katsoja voi ymmärtää täysin hänen halunsa suojella luontoa ja motiivinsa yrittää tehdä asialle jotain. Tedin teot eivät tosin ole sieltä hyväksyttävimmästä päästä. Copley esittää tätä ns. ekoterroristia voimakkaasti, tulkiten hienosti hänen suuttumustaan. Copley on lähes kaiken aikaa ruudulla ja suuren osan ajasta yksin, joten hänen täytyykin pistää parastaan, jotta katsoja jaksaa seurata Tedin rikollisia puuhia.

On täysin ymmärrettävää, miksi Unabomberista päätettiin tehdä elokuva ja miksi se keskittyy oikeasti kertomaan Tedin tarinaa, eikä näytä ollenkaan terroristia etsivän FBI:n menoa. Moni muu elokuvantekijä olisi varmasti käsitellyt kertomusta eri lailla ja eri vinkkelistä, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Tony Stonen lähestymistapa toimii hyvin. Katsoja on kuin kärpäsenä katossa, seuratessaan Tedin tekosia vuosien edetessä. Todellisen Kaczynskin koodikielellä rustattuja päiväkirjamerkintöjä hyödyntäen Tedin kertojaääni kuljettaa katsojan terroristin mielen sisälle, mikä on samanaikaisesti kiehtovaa ja karmivaa. On erittäin mielenkiintoista, kuinka katsoja huomaa nopeasti olevansa Tedin puolella. Moraalikysymys leijailee kaiken aikaa yllä ja katsoja pistetään miettimään, kykeneekö Tediä tuomitsemaan täysin?

Rikollinenhan Kaczynski kyllä on ja vankilaan hän kuuluu, mutta eri toimintametodeilla moni katsoja voisi hyvinkin nähdä hyppäävänsä hänen kelkkaansa mukaan. Elokuvan ensimmäinen puolisko ennen varsinaisten pommitusten alkamista meneekin siinä, kun katsoja nyökkäilee Tedin turhautumiselle modernia maailmaa kohtaan ja kuinka ihmiskunta on nostanut itsensä jalustalle ja unohtanut ympärillä olevan maan rikkaat ja kauniit antimet. Toisen puoliskon aikana leffa menettää otettaan ja ymmärrettävä, joskin eksentrinen luonnonsuojelija muutetaan hulluksi, joka nostaa itseään jalustalle ja kokee aika lailla kaikkien muiden olevan vähempiarvoisia ja syntisiä, ilman oikeutta hänen pyhään elämäntapaansa. Elokuvan ongelmiksi käyvät myös paikoitellen teennäiseltä tuntuva taiteellisuus, takkuilevaksi käydä kerronta, jossa Tedin hirmutekoja ei oikein osata käsitellä, sekä liian pitkä kesto. Eheämmällä kerronnalla kahden tunnin kesto olisi perustellumpi, mutta nyt toisen tunnin aikana katsoja alkaa pohtia, että milloinkohan filmi päättyy? Leffan lopetus on aika antikliimaksi ja lopputekstien alkaessa itselleni heräsi ajatus "ai tässäkö tämä nyt oli".

Tony Stonen rakentama tunnelma on tehokkaan painostava ja paikoitellen todella koukuttava. Hänen otteensa kuitenkin lipsuu leffan edetessä, kuten tekee myös hänen, Gaddy Davisin ja John Rosenthalin käsikirjoitus. Tedin jatkuva monologipaatos on hyvin rustattua, mutta kerronta vaatisi viilausta. Viimeistään leikkauksessa elokuvaa olisi pitänyt tiivistää. Leffasta löytyy kuitenkin joitain todella hyviä leikkauksia, erityisesti alussa, kun näytetään samanaikaisesti Tedin rikkovan moottorikelkkoja ja hakkaavan polttopuita. Kuvaus on myös hieman ailahtelevaa. Luonnon komeutta esitellään näyttävillä laajoilla kuvilla, mutta mukaan mahtuu tökeröitä lähikuvia ja hassuja kalansilmälinssin käyttöjä. Parista kuvasta voi myös bongata kuvaajan heijastuvan vaikkapa ikkunasta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja Blanck Massin säveltämät musiikit ovat parhaimmillaan vaikuttavan ahdistavat.

Yhteenveto: Ted K on kelpo ja mielenkiintoinen kuvaus yllättävänkin ymmärrettävästä terroristista. Tedin tekoja ei voi hyväksyä, mutta hänen tunteensa ja motiivinsa ovat hyvinkin loogiset. Elokuvassa leijailee ovela moraalikysymys katsojalle, joka huomaa leffan ensimmäisen tunnin ajan olevan samaa mieltä päähenkilön kanssa. Toisen tunnin aikana Tedistä maalaillaan kuitenkin tavanomaisempi sekopää, joka sokaistuu täysin teoistaan ja huumaantuu saamastaan mediahuomiosta. Toinen tunti ei olekaan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, tarinankerronnan käydessä kompuroivammaksi. Loppuhuipennus tuntuu myös aikamoiselta antikliimaksilta kaiken jälkeen. Tony Stonen ohjaus on toimivaa, joskin paikoitellen Stone siirtyy turhan taiteellisille poluille. Käsikirjoitus vie katsojan hyvin päähahmon mielen sisälle ja on hyvä ratkaisu, etteivät kohtaukset näytä muiden tekemisiä, vaan kaikki tapahtuu Tedin kanssa. Sharlto Copley on erinomainen pääroolissa. Ted K lässähtelee hieman toisen puoliskonsa aikana, mutta pysyy silti mainiona. Elokuvaa onkin helppo suositella kaikille true crime -intoilijoille ja Unabomberin tapausta seuranneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted K, 2021, Heathen Films, In Your Face Entertainment, Hideout Pictures

Arvostelu: Jättiläiskoira Clifford (Clifford the Big Red Dog - 2021)

JÄTTILÄISKOIRA CLIFFORD

CLIFFORD THE BIG RED DOG

Ohjaus: Walt Becker

Pääosissa: Darby Camp, Jack Whitehall, Tony Hale, Sienna Guillory, David Alan Grier, Izaac Wang, Russell Wong, Kenan Thompson, Paul Rodriguez, Horatio Sanz, Mia Ronn ja John Cleese

Genre: seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Clifford the Big Red Dog, eli suomalaisittain Jättiläiskoira Clifford perustuu Norman Bridwellin lastenkirjoihin Clifford-koirasta, joita hän kirjoitti jopa 80 kappaletta vuodesta 1963 aina kuolemaansa asti vuonna 2015. Kirjojen pohjalta oli tehty jo useampi animaatiosarja ja keväällä 2012 Universal Pictures ja Illumination Entertainment ilmoittivat tekevänsä elokuvasovituksen. Illumination kuitenkin jätti leffan ja lopulta projekti siirtyi Paramount Picturesille vuonna 2016. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään pariinkin otteeseen, kunnes Jättiläiskoira Clifford lopulta ilmestyi maailmalla joulukuussa 2021. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se saapui Suomen teattereihin alkuvuodesta, lähinnä koska leffaa näytettiin melkein pelkästään suomeksi dubattuna. Kun Jättiläiskoira Clifford saapui vuokralle, päätin vihdoin katsoa sen - tarkistettuani ensin, että elokuva olisi saatavilla alkuperäisellä englanninkielellä.

12-vuotias Emily-tyttö löytää punaisen koiranpennun löytöeläinten teltasta ja vie sen kotiinsa. Aamulla herätessään Emily huomaa, että Cliffordiksi nimetty pentu on kasvanut valtavan isoksi. Tyttö ja hauva päätyvät seikkailuun, kun Lyfegro-yhtiön häijy johtaja kiinnostuu Cliffordista.

Netflixin The Christmas Chronicles -elokuvista (2018-2020) tuttu Darby Camp näyttelee nuorta Emilyä, joka saa hoiviinsa punaisen koiranpennun, jolle Emily antaa nimeksi Clifford. Punainen turkki ei ole ainoa erikoinen asia Cliffordissa, sillä yhdessä yössä hauva kasvaa elefantin kokoiseksi! Emilyn täytyykin yrittää salailla uutta koiraansa äidiltään (Sienna Guillory) ja keksiä, mitä tehdä koiralle, joka rikkoo herkästi kaiken ympäriltään ja vaatii ruokaa siihen tahtiin, etteivät Emilyn viikkorahat ikinä riittäisi. Camp suoriutuu osastaan passelisti, tehden parempaa työtä kuin aiemmin mainituissa joulurainoissa. Hahmona Emily on varsin tyypillinen sadun päähenkilö, mutta toimiva silti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Emilyn hölmö eno Casey (Jack Whitehall), Emilyn luokkakaveri Owen (Izaac Wang), Emilyä kiusaava Florence (Mia Ronn), Emilyn ja hänen äitinsä asunnon isännöitsijä Packard (David Alan Grier), Lyfegro-firman ilkikurinen johtaja Tieran (Tony Hale), sekä salaperäinen herra Bridwell (John Cleese), jolta Emily saa Cliffordin. Sivunäyttelijöistä parasta työtä tekee hilpeä Whitehall. Halen esittämä, Steve Jobsin tyyliä matkiva Tieran-pahis taas on elokuvan heikointa antia.

Jättiläiskoira Clifford osoittautui ihan sympaattiseksi lastenleffaksi. Se ei ole mitenkään yllätyksellisen erinomainen, kuten vaikkapa uudet Paddington-filmit (2014-2017), eikä se oikeastaan pahemmin hetkauta suuntaan tai toiseen, mutta voisi se olla paljon huonompikin. Mistään vaikkapa Smurffien (The Smurfs - 2011) kaltaisesta tuotesijoittelufiaskosta ei todellakaan ole kyse. Jättiläiskoira Clifford on yksinkertaisen kivaa viihdettä, jonka parissa perhe voi passelisti viettää aikaa, mutta joka tuskin auttaa asiaa, jos kenelläkään perheessä on pahan luokan koirakuume meneillään. Vaikka olen itse kissaihminen henkeen ja vereen, täytyy myöntää, että hieman keskeneräisistä tietokonetehosteistaan huolimatta punainen Clifford-hauva on ihan söpö ilmestys, ja sen ja Emily-tytön seikkailu vie sujuvasti mennessään.

Tarina on täysin kelvollinen kliseineen kaikkineen ja pitää mielenkiintoa tarpeeksi onnistuneesti yllä läpi puolitoistatuntisen keston. Sekaan mahtuu paljon vauhtia ja kommellusta, mutta meno ei onneksi koskaan äidy miksikään typerryttäväksi mekastukseksi. Jo siinä mielessä kyseessä on astetta laadukkaampi moderni näytelty lastenleffa. Huumoria löytyy runsaasti ja aika ajoin myös aikuiskatsoja voi huomata hörähtävänsä ääneen - yleensä Casey-enon heitoille. Lapsille filmi tuottaa paljon riemua ja iso osa vanhemman ilosta syntyy varmasti jälkikasvun reaktioiden seuraamisesta.

Elokuvan on ohjannut Walt Becker, joka on aiemmin tehnyt mm. Alvin ja pikkuoravat: Reissussa (Alvin and the Chipmunks: The Road Chip - 2015), joten Beckerille ei ole uutta tehdä lastenleffaa oikeiden näyttelijöiden ja digitaalisesti toteutettujen eläinten kanssa. Becker pitää mukavaa tunnelmaa hyvin yllä, eikä mopo onneksi karkaa hänen käsistään. Jay Scherickin, David Ronnin ja Blaise Hemingwayn käsikirjoituksessa ei erityisemmin ole kehumista, mutta sentään kolmikko ei ole rakentanut kohtauksiaan kiusallisten tuotemainosten tai tanssinumeroiden varaan. Jättiläiskoira Clifford on sujuvasti kuvattu ja ihan menevästi leikattu kasaan. Lavasteet ja asut toimivat ja äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu John Debneyn musiikkeja myöten. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kummoiset ja vuonna 2021 ilmestyneeksi elokuvaksi itse Cliffordin voisi odottaa näyttävän tätä paremmalta.

Yhteenveto: Jättiläiskoira Clifford on sympaattinen hömppäseikkailu, jonka parissa koko perhe voi viihtyä ihan passelisti. Se ei tarjoa mitään erityistä ja ihmeellistä, mutta siitä löytyy mukavasti sydäntä ja lämpöä. Emily-tytön ja Clifford-hauvan välille muodostuva ystävyys on suloisesti rakennettu. Itse Clifford jättää toteutukseltaan toivomisen varaan ja on käsittämätöntä, että vuonna 2021 ilmestyneessä leffassa ei nähdä tämän parempia digiefektejä - etenkin kun tekijöille tarjoutui yli vuosi lisäaikaa parannella tehosteita. Myöskään elokuvan pahis, kiusallinen Steve Jobs -kopio Tieran ei vakuuta ja yleensä oiva Tony Hale tekee yhden uransa huonoimmista roolitöistä. Muut näyttelijät toimivat ihan hyvin osissaan, erityisesti hölmöä enoa esittävä Jack Whitehall. Lapsia elokuva varmasti riemastuttaa ja naurattaa ja voi aikuinenkin huomata hekottelevansa muutamalle vitsille. Jättiläiskoira Clifford ei onneksi syyllisty ärsyttävään tuotesijoitteluun tai äidy typerryttäväksi koheltamiseksi turhien tanssinumeroiden kera. Maailmasta löytyy paljon parempia lastenleffoja mutta myös paljon huonompiakin. Tämän jättihauvan seikkailut jäävät siihen välimaastoon oikein passeliksi kertakäyttöviihteeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clifford the Big Red Dog, 2021, Paramount Pictures, Entertainment One, Kerner Entertainment Company, Scholastic Entertainment, New Republic Pictures, Walden Media

Arvostelu: The Sadness (哭悲 - 2021)

THE SADNESS

哭悲

Ohjaus: Rob Jabbaz

Pääosissa: Berant Zhu, Regina Lei, Tzu-Chiang Wang, Emerson Tsai, Wei-Hua Lan, Ralf Chiu, Ying-Ru Chen ja Lue-Keng Huang

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 18

HUOM! Arvostelun kuvat elokuvasta sisältävät erittäin veristä ja väkivaltaista materiaalia!

The Sadness on kanadalaisen Rob Jabbazin ensimmäinen elokuva. Kiinan tasavaltaan Taiwanin saarelle matkustanut Jabbaz ryhtyi työstämään filmiä, inspiroituneena Garth Ennisin ja Jacen Burrowsin Crossed-sarjakuvasta (2008-2010). Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja The Sadness sai maailmanensi-iltansa Taiwanissa tammikuussa 2021. Suomeen elokuva saapui tämän vuoden huhtikuussa Night Visions -elokuvafestivaaleille ja siellä leffasta innostuttiin niin paljon, että Night Visions on päättänyt tuoda The Sadnessin kunnon teatterilevitykseen. Itse en ollut kuullutkaan filmistä, mutta Episodi-lehteen kirjoittavan ystäväni kehotuksesta päätin lopulta mennä katsomaan leffan sen lehdistönäytökseen pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Taiwanin saarella puhkeaa virusepidemia, joka muuttaa sairastajansa sekopäisiksi sadisteiksi, jotka ryhtyvät tappamaan ihmisiä kauhistuttavin tavoin. Kaaoksen keskellä Jim yrittää löytää tyttöystävänsä Katin.

Berant Zhu ja Regina Lei näyttelevät Jimiä ja Katia, pariskuntaa, joka joutuu erilleen juuri ennen kuin Alvin-niminen virus pyyhkii läpi Taiwan-saaren väestön ja tekee sairastajistaan raivohulluja. Jim lähtee epätoivoisesti etsimään Katia, joka taas yrittää selviytyä pahimman kaaoksen keskellä. Zhu ja Lei suoriutuvat osistaan hyvin, esittäen onnistuneesti hahmojensa muovautuneisuutta tilanteen eskaloituessa yhä vain pahemmaksi. Vaikka aluksi hahmot esitetään stereotyyppisen tapaan niin, että rohkea poikaystävä lähtee pelastamaan pakoon juoksevaa tyttöystäväänsä, hahmoista löytyy onneksi enemmänkin elokuvan edetessä. Kenties hieman yllättäen koin Katin osuudet filmissä kiinnostavammiksi kuin Jimin. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin - varsinkin Tzu-Chiang Wang, joka esittää karmivaa bisnesmiestä, joka lähtee vimmaisesti jahtaamaan Katia.

Heti kättelyssä täytyy todeta, että The Sadness on kevyesti yksi verisimmistä ja brutaaleimmista elokuvista, jonka olen koskaan nähnyt, joten on varmaan sanomattakin selvää, ettei se todellakaan sovellu kaikille. Ne katsojat, jotka taas ovat kaipailleet oikein kunnon ultraväkivaltaista verimättöä elokuvateattereihin, tulevat riemastumaan elokuvasta suuresti. Elokuva lähtee seesteisesti käyntiin, mutta ei aikaakaan, kun ensimmäinen raivotautinen sekopää ilmestyy kuvioihin ja siitä alkaakin sitten sellainen raakuuksien vuoristorata, että voi morjens! The Sadness on ehdottomasti korkean K18-ikärajaleimansa ansainnut - niin sairasta ja kuvottavaa kuvastoa se on pullollaan. Jollain kenties häiriintyneellä tavalla pidin elokuvasta aika paljonkin.

Elokuvan mopo lähtee keulimaan jo ensimmäisen vartin aikana, mutta mopo ei onneksi koskaan karkaa käsistä. Ensikertalaisohjaaja Rob Jabbaz pitää filmiä yllättävänkin hyvin kasassa ja vaikka hän tarjoaa täysin sekopäistä menoa, hän tekee sen varsin tyylitajuisesti. Tai niin tyylitajuista kuin naisen silmämunattoman silmäkuopan raiskaaminen voi olla. Jep jep. The Sadness saa katsojansa pohtimaan vähän väliä, että mitäköhän vittua minä oikein tulin katsomaan? Kaiken hullunkurisen sekasorron keskellä leffa on myös nimensä mukaisesti surullinen. Siitä löytyy myös paljon ajankohtaisuutta, osan dialogista kuulostaessa erilaisilta mielipiteistä, mitä koronaviruksesta on viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana sanottu.

Rob Jabbaz rakentaa tunnelmaa tehokkaasti, tehden elokuvasta todella jännittävän - paikoitellen jopa piinaavan tiivistunnelmaisen. Jabbaz ei pahemmin lähde kaunistelemaan tilanteita, vaan voin kuvitella, kuinka hän on kuvauksissa huutanut erikoistehostetiimille: "Lisää tekoverta! Lisää!" The Sadness on taidokkaasti kuvattu ja napakasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraustiimi on tehnyt hienoa työtä yhä vain ällöttävämmiksi muuttuvien runneltujen ihmispoloisten kanssa. Tehosteet luottavat pääasiassa käytännön efekteihin, millä saa todella rujoa settiä aikaiseksi. Parit silmiinpistävät tietokone-efektit on kuitenkin mukana. Äänimaailma on toki usein kaoottinen, mutta siitä löytyy myös hiljaisuutta. TZECHARin työstämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: The Sadness on sekopäinen ultraväkivaltapläjäys, joka ei todellakaan sovellu kaikille, mutta joka tarjoaa suurta riemua kohderyhmälleen. Kiltteihin ja liki verettömiin toimintaelokuviin kyllästyneet saavat vihdoin koko rahan edestä sitä, mitä ovat toivoneet. Ohjaaja Rob Jabbaz ei yhtään pidättele iskujaan, vaan tarjoaa erittäin hullunkurista ja kuvottavaakin menoa. Tekoverta ei säästellä, vaan sillä läträtään menemään litratolkulla. Pahimmatkin raakuudet hoidetaan silti yllättävällä tyylitajulla, eikä keuliva mopo koskaan lähde käsistä. Brutaalin meiningin ja todella jännittävän tunnelman keskellä elokuvasta löytyy nimenmukaista surullisuutta, sekä hieman kommentaaria koronatilanteesta. Näyttelijät hoitavat hommansa hyvin ja tekninenkin osasto toimii. Jos olet kaivannut hemmetin raakaa mättöä, mene heti katsomaan The Sadness, kun sinulla on siihen mahdollisuus! Muuten elokuvaa on hyvin hankala suositella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

The Sadness, 2021, Machi Xcelsior Studios

Arvostelu: Tikun ja Takun pelastuspartio (Chip 'n Dale: Rescue Rangers - 2022)

TIKUN JA TAKUN PELASTUSPARTIO

CHIP 'N DALE: RESCUE RANGERS

Ohjaus: Akiva Schaffer

Pääosissa: John Mulaney, Andy Samberg, KiKi Layne, Will Arnett, Eric Bana, J. K. Simmons, Keegan-Michael Key, Seth Rogen, Tim Robinson, Flula Borg, Dennis Haysbert, Tress MacNeille, Da'Vone McDonald, Chris Parnell, Jeff Bennett, Liz Cackowski, Rachel Bloom, Charles Fleischer, David Tennant, Jim Cummings, Akiva Schaffer ja Paul Rudd

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 9

Chip 'n Dale: Rescue Rangers, eli suomalaisittain Tikun ja Takun pelastuspartio perustuu samannimiseen animaatiosarjaan, joka pyöri kolmen tuotantokauden verran vuodesta 1989 vuoteen 1990. Vuonna 2014 Disney ryhtyi suunnittelemaan tietokoneanimoitua elokuvaa hahmoista. Projekti koki kuitenkin useita muutoksia, ennen kuin se pääsi tosissaan tuotantoon vuonna 2019 Akiva Schafferin ohjauksessa. Kuvaukset ja animointi käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt Tikun ja Takun pelastuspartio on julkaistu Disney+ -suoratoistopalvelussa. Katsoin lapsena yksittäisiä jaksoja alkuperäisestä Tikun ja Takun pelastuspartio -sarjasta ja muistan pitäneeni näkemästäni. En kuitenkaan pitänyt uuden elokuvan trailerista, kun se ilmestyi alkuvuodesta ja odotin filmin olevan totaali fiasko, enkä siis edes ajatellut katsoa sitä. Kuitenkin kun Tikun ja Takun pelastuspartio ilmestyi Disney+:aan, se saikin yllättävän korkeita arvosanoja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Jonkin ajan pohtimisen jälkeen päätin lopulta antaa mahdollisuuden elokuvalle.

Entisen hittianimaatiosarjan tähdet Tiku ja Taku ovat riitaantuneet, Takun lähdettyä soolouralle. Kun yksi Pelastuspartio-sarjan jäsenistä katoaa, Tikun ja Takun täytyy tehdä yhteistyötä löytääkseen ystävänsä.

Elokuvan päähenkilöt ovat tietty ikoniset oravakaverukset Tiku (äänenä John Mulaney) ja Taku (Andy Samberg). Kyseessä ei kuitenkaan ole sama kurreduo kolmenkymmenen vuoden takaisesta animaatiosarjasta, vaan nämä ovat ne Tiku ja Taku, jotka muka näyttelivät siinä sarjassa. Kolmen tuotantokauden jälkeen suositun sarjan teko päätettiin kuitenkin lopettaa, mikä yhdessä Takun oman soolosarjan kanssa saivat oravat riitaantumaan. Vuosia myöhemmin Tiku on siirtynyt pois showbisneksestä, työskennellen vakuutusalalla. Taku yrittää epätoivoisesti pitää tähteyttään yllä, esimerkiksi päivittämällä itsensä tietokoneanimaatioksi. Tämä kuvaus tunnetusta kaksikosta on kekseliään omaperäinen ja riitaantuneen Tikun ja Takun uutta seikkailua lähtee seuraamaan mielellään.

     Elokuvassa nähdään myös vanhasta sarjasta tutut pelastajahahmot Jaakko Juustola (Eric Bana), Vinkki Vääntölä (Tress MacNeille) ja Pörri-kärpänen (Corey Burton ja Dennis Haysbert), uusia tuttavuuksia, kuten poliisipäällikkö Vaha (J. K. Simmons) ja oikea ihmispoliisi Ellie (KiKi Layne), sekä valtava määrä vierailevia tähtiä eri elokuvista ja sarjoista. Popkulttuurin ystävien leuka loksahtaa auki useaan otteeseen, kun täysin puskista ilmestyy ties ketä. Mukana on Walt Disneyn tunnettuja tyyppejä, kuten Roope Ankka, Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) Lumière-kynttilä, Aladdinin (1992) taikamatto, Pienen merenneidon (The Little Mermaid - 1989) Pärsky-kala, Viidakkokirjan (The Jungle Book - 2016) Baloo-karhu, Leijonakuninkaan (The Lion King - 2019) Pumba-pahkasika ja Autot-leffojen (Cars - 2006-2017) autoja, sekä Disneyn myöhemmin ostamien studioiden hahmoja mm. Tähtien sodasta (Star Wars - 1977-), Simpsonit-sarjasta (The Simpsons - 1989-) ja Marvelilta.

Cameot eivät kuitenkaan rajoitu vain Disneyn omistuksessa oleviin, vaan studio on tainnut maksaa isot summat muille firmoille saadakseen lainaan läjäpäin tunnettuja hahmoja. Monet vilahtavat ruudulla niin nopeasti, että pelkän silmien räpäytyksen vuoksi katsojalta saattaa jäädä väliin paljon. Muita yllätyksiä en halua paljastaa, mutta minun on pakko ihmetellä, että kuinka ihmeessä Disney sai Paramount Picturesilta luvan käyttää Segan videopeleistä tuttua Sonic-siiliä? Kyseessähän ei ole peleistä tai uusista elokuvista tuttu versio, vaan se kaamea Sonic, joka nähtiin Sonic the Movien (Sonic the Hedgehog - 2020) ensimmäisessä trailerissa ja joka aiheutti niin suuren faniraivon, että elokuvan julkaisua täytyi siirtää, jotta hahmo saatiin muovattua uuteen uskoon!

Tikun ja Takun pelastuspartio ei onneksi rakennu täysin pelkän cameo-tulvan varaan, eikä se myöskään ole pelkkä nostalgialla ratsastelu, vaan yllättävänkin ovela kommentaari showbisneksestä. Kyseessä ei todellakaan ole sellainen fiasko, millaiseksi sen menin etukäteen leimaamaan ja olen iloinen, että päätin antaa elokuvalle mahdollisuuden. Trailerista sai kuvan, että kyseessä olisi esimerkiksi Smurffien (The Smurfs - 2011) kaltainen totaalinen epäonnistuminen, jossa ikoniset piirroshahmot seikkailevat oikeiden näyttelijöiden rinnalla halki hätäisesti kyhätyn tuotesijoittelutarinan. Tikun ja Takun pelastuspartio on jotain täysin muuta. Se voisi olla vielä nokkelampi ja hauskempi, mutta jo tällaisenaan kyseessä on erittäin mainio elokuva.

Kyseessä on niitä perheleffoja, joista oikeasti koko perhe voi nauttia. Lapsille luvassa on mielenkiintoinen ja paikoitellen jopa jännittävä kertomus kaverin etsimisestä, joka sisältää vauhdikkaita ja hauskoja kohtauksia. Aikuiset taas voivat ihan vain fiilistellä elokuvan nostalgia-arvoja ja varmaankin satoja viittauksia popkulttuurin hahmoihin tai sitten uppoutua syvälle tarinaan, jossa showbisneksen monia puolia tutkitaan ja usein negatiivisessa valossa. Elokuvalla on paljon sanottavanaan aiheesta ja siksi onkin vielä isompi ihme, että Disney sai käyttöönsä kaikkien muiden firmojen omistuksia - tai että Disney ylipäätään näytti elokuvalle vihreälle valoa, sillä se näyttää myös Disneyn varjopuolia. Tämä erottaa Tikun ja Takun pelastuspartion viimevuotisesta Space Jam: Uudesta legendasta (Space Jam: A New Legacy - 2021), joka sisälsi valtavasti cameoita, mutta samalla näyttäytyi pelkkänä oman studionsa Warner Brosin myötähäpeällisenä hehkuttamisena ja mainoksena.

Tikun ja Takun pelastuspartion ohjaajan Akiva Schafferin esikuvana toimi Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? -elokuva (Who Framed Roger Rabbit - 1988), joka sisälsi myös paljon tunnettuja hahmoja. Schafferin ohjaus on sujuvaa ja hän osaa tasapainotella hyvin rauhallisempien hahmokohtausten ja vauhdikkaampien toimintahetkien välillä. Dan Gregorin ja Doug Mandin työstämä käsikirjoitus on oivaltava piikittely, sekä kritiikki myös elokuva-alaa järsivää piratismia kohtaan. Elokuva on myös taidokkaasti kuvattu. Animoidut hahmot istuvat yllättävänkin toimivasti joukkoon, joskin ihan kaikkien hahmojen animointi ei näytä täysin viimeistellyltä, eivätkä osa erikoistehosteista oikein vakuuta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Brian Tylerin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Tikun ja Takun pelastuspartio on yllättävänkin viihdyttävä ja mainio koko perheen seikkailuelokuva. Leffa ei onneksi ole Smurffien kaltainen tuotesijoittelukammotus tai Space Jam: Uuden legendan tyyppinen hävytön studiomainos, vaan animaatiohahmojen ja oikeiden ihmisten yhdistäminen toimii ja cameotulva on ihan oivaltavasti tehty. Katsojan suu loksahtelee kerta toisensa perään auki vierailevien tähtien takia ja on käsittämätöntä, kuinka leffassa on saatu hyödyntää ties ketä. Elokuva ei kuitenkaan rakennu pelkkien tuttujen hahmojen varaan, vaan sen kertomus on kiinnostava ja vie hyvin mukanaan. Meno viihdyttää, vitsit ovat hauskoja ja lapsille osa kohtauksista saattaa olla hyvinkin jännittäviä. Filmistä löytyy myös syvempää puolta ja siinä pohdiskellaan isojen firmojen, kuuluisuuden, piratismin ja ties minkä haittavaikutuksia elokuva-alalla. Tekninen toteutus toimii pääasiassa, vaikka paikoitellen osa animoinnista näyttää viimeistelemättömältä. Tikun ja Takun pelastuspartio toimii passelisti niin uusille katsojille kuin oravakaverukset tunteville nostalgiafiilistelijöille. Filmi onnistui yllättämään itseni varsin positiivisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chip 'n Dale: Rescue Rangers, 2022, Walt Disney Pictures, Mandeville Films

Arvostelu: Memory (2022)

MEMORY

Ohjaus: Martin Campbell

Pääosissa: Liam Neeson, Guy Pearce, Taj Atwal, Harold Torres, Monica Bellucci, Ray Fearon, Daniel de Bourg, Ray Stevenson, Josh Taylor, Scot Williams, Natalie Anderson, Lee Boardman, Atanas Srebrev ja Mia Sanchez

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Memory perustuu belgialaisen Jef Geeraertsin kirjaan De zaak Alzheimer vuodelta 1985, jonka pohjalta oli jo vuonna 2003 tehty belgialainen elokuva The Memory of a Killer (De zaak Alzheimer). Alkuvuodesta 2020 ilmoitettiin, että Liam Neeson tähdittää amerikkalaista filmatisointia Geeraertsin kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja lopulta Memory ilmestyi elokuvateattereihin kesäkuun alussa. Itseltäni meni elokuva täysin ohi, kun siitä järjestettiin lehdistönäytös ja se saapui teattereihin. Pohdin muutamankin viikon ajan, että jaksanko raahautua jälkikäteen elokuvateatteriin katsomaan sitä, kunnes lopulta isäni osoitti mielenkiintoa leffaa kohtaan ja päätimme käydä katsomassa Memoryn yhdessä kuukausi ensi-illan jälkeen.

Alzheimeria sairastava palkkatappaja joutuu itse tappolistalle, kieltäydyttyään tappamasta kohdettaan.

Liam Neeson näyttelee jälleen kerran jonkin sortin tehotappajaa. Hänen tämänkertainen hahmonsa Alex Lewis on kuitenkin poikkeava edeltäjistään sillä, että hän sairastaa Alzheimer-muistisairauden varhaista vaihetta. Hahmon täytyykin ottaa lääkkeensä tasaisin väliajoin tai hän saattaa unohtaa, mitä hommaa on tekemässä. Neeson on tuttuun tapaansa karismaattinen ja sopii toki täydellisesti osaansa. Parasta työtä hän tekee, kun Alexin viimeisimmästä lääkkeenotosta on vierähtänyt aikaa ja hahmo alkaa hourailla.

     Alex ei kuitenkaan ole tarinan ainoa päähenkilö, sillä kenties vielä enemmän ruutuaikaa saa Guy Pearcen näyttelemä FBI-agentti Vincent Serra. Pearce istuu mainiosti rooliinsa agenttina, jonka tutkimaan tapaukseen tietty liittyvät Alexin tappokohteet. Alexin ja Vincentin välille muodostuukin ihan mielenkiintoinen yhteys, kummankin ollessa samojen tyyppien perässä, mutta täysin erilaisin moraalein siitä, kuinka lainmukaisesti homma pitää hoitaa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Taj Atwal ja Harold Torres Vincentin työkavereina, FBI-agentteina Amisteadina ja Marquezina, Ray Fearon heidän pomonaan Nussbaumina, Ray Stevenson etsivä Morana, Lee Boardman Alexin työnantajana Mauriciona, Monica Bellucci katalana kiinteistömoguli Davana Sealmanina ja Josh Taylor tämän poikana Randyna. Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan muuten kelvollisesti, mutta Bellucci on täysin väärä valinta pahiksen osaan. Belluccin työ on myötähäpeällisen huonoa läpi leffan, eikä hän tarjoa yhtäkään uskottavaa tunnetilaa tai lausu ainuttakaan luontevasti soljuvaa repliikkiä.

Memory on harmillisesti jälleen yksi Neesonin liukuhihnalta tuotettu tusinatrilleri, joka katoaa mielestä pian sen näkemisen jälkeen - mikä on hieman ironinen ilmaisu elokuvan aihepiirien takia. Minulla oli joitain odotuksia elokuvaa kohtaan, sillä sen on ohjannut kaksi mahtavaa James Bond -elokuvaa, 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995) ja Casino Royalen (2006) tehnyt Martin Campbell. Campbell kuitenkin jatkaa viime vuosiensa heikkoa linjaa Green Lanternin (2011) ja The Foreignerin (2017) vanavedessä. Memory on hieman ponnettomasti tehty, mihin vaikuttaa isosti Dario Scardapanen työstämä käsikirjoitus, joka ei oikein tunnu pysyvän kasassa. Teksti ailahtelee niin etenemisen kannalta kuin myös sen puolesta, kuka milloinkin tuntuu olevan leffan päähenkilö. Asiaa ei auta se, että Belluccin pahis on surkea ja siten elokuva menettää vastuspuolelta paljon.

Elokuva tarjoaa aika ajoin ihan kelvollista toimintaa ja muutamat oivallisen rujot tapot, mutta siihen se sitten jääkin. Lähes kahden tunnin kestossaan filmi tuntuu liian pitkältä ja sen ote löysenee katsojan ympäriltä edetessään. Alexin muistivaikeuksista ei saada irti niin paljoa kuin voisi toivoa, eikä hänen ja FBI:n kissa-ja-hiiri-jahti todellisen uhkan ollessa läsnä lähde kunnolla käyntiin. Memory onnistuu hetkellisesti yllättämään loppupäässä eräällä ratkaisullaan, mutta sitten tuottamaan pettymyksen juuri viime minuuteilla ennen lopputekstejä. Sen enempää paljastamatta totean vain, että elokuvan loputtua herää turhauttava tunne siitä, että tarvitsiko Neesonin hahmoa lopulta oikein mihinkään? 

Teknisiltä ansioiltaan Memory on kuitenkin ihan pätevästi tehty. Se on pääasiassa oivallisesti kuvattu ja mukana on joitain varsin tyylikkäitäkin otoksia. Toimintakohtausten aikana kamera heiluu välillä hieman liikaa. Lavastustiimi on tehnyt hyvää työtä puitteiden kanssa ja asut ja maskeerauksetkin näyttävät onnistuneilta. Erikoistehosteista näkyy pienempi budjetti esimerkiksi erään räjähdyksen aikana, mutta efektit ajavat asiansa. Äänimaailma rymistelee mainiosti taisteluiden aikana ja Rupert Parkesin säveltämät musiikit jumputtavat sujuvasti taustalla.

Yhteenveto: Memory on aika mitäänsanomaton lisä Liam Neesonin tusinajännäreiden turhauttavankin pitkäksi käyvälle listalle. Neeson hoitaa hommansa menevästi ja Guy Pearcekin toimii roolissaan FBI-agenttina. He eivät kuitenkaan onnistu nostamaan tasoa heppoisen käsikirjoituksen ja keskinkertaisen ohjauksen kanssa. On suorastaan käsittämätöntä, että kaksi loistavaa 007-elokuvaa ohjannut Martin Campbell ei enää tämän parempaan tunnu pystyvän. Mukana on pari oivallista toimintakohtausta ja tappoa ja loppupäästä löytyy ihan yllättävä ratkaisu. Elokuva ei kuitenkaan ole jännittävä, eikä Monica Bellucci vakuuta yhtään pahiksen roolissa. Viime minuutit tuntuvat myös turhauttavilta. Ei vaadita muistiongelmia, että Memory katoaa nopeasti mielestä sen näkemisen jälkeen. Neesonin koville faneille elokuva on toki pakkokatsottavaa, mutta muuten tämän kanssa voi odottaa siihen, että leffa tulee joskus vaikkapa televisiosta, eikä muuta katsottavaa löydy.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Memory, 2022, Black Bear Pictures, Arthur Sarkissian Productions, Saville Productions, Welle Entertainment