The Testaments, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE TESTAMENTS - KAUSI 1

Luoja: Bruce Miller

Näyttelijät: Chase Infiniti, Lucy Halliday, Ann Dowd, Amy Seimetz, Mattea Conforti, Rowan Blanchard, Mabel Li, Brad Alexander, Isolde Ardies, Zarrin Darnell-Martin, Eva Foote, Kira Guloien, Shechinah Mpumlwana, Birva Pandya, Reed Diamond, Charlie Carrick, Amanda Brugel ja Elisabeth Moss

Genre: draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 39 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 16

The Testaments perustuu Margaret Atwoodin kirjaan Testamentit (The Testaments - 2019) ja se on jatkoa Atwoodin Orjattaresi-kirjaan (1985) perustuvalle The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjalle (The Handmaid's Tale - 2017-2025). Vuonna 2023 The Handmaid's Tale -sarjan luoja Bruce Miller ryhtyi työstämään sarjasovitusta myös Testamenttien pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt The Testamentsin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse pidin aluksi valtavan paljon The Handmaid's Talesta, mutta mielestäni sarjan taso heikkeni kausien myötä. Koska mielsin jo alkuperäissarjan liian pitkään venytetyksi, en ollut järin innostunut lisäosasarjasta. Katsoin silti The Testamentsin uudet jaksot pian niiden ilmestyttyä.

On kulunut neljä vuotta Massachusettsin taistelusta ja Gileadin orjattarien vapautumisesta. Nuori gileadilainen Agnes MacKenzie saa Lydia-tädiltä tehtävän auttaa uutta tyttöä, Daisya sopeutumaan, mutta vähitellen Agnesille käy selväksi, että Daisy on saapunut Gileadiin eri tarkoituksissa kuin alun perin väitti.

Tuoreimmasta parhaan elokuvan Oscar-voittajaleffasta One Battle After Anotherista (2025) tuttu Chase Infiniti näyttelee Agnes MacKenzieta, teinityttöä, joka on kasvanut koko elämänsä Gileadissa. Agnes on "luumutyttö", varakkaan perheen tytär, jonka kuukautiset eivät ole vielä alkaneet ja joka on jo määrätty jonkun Gileadin komentajan tulevaksi vaimoksi. Koska Agnes on varttunut Gileadissa, eivät maan epäkohdat näy hänelle samalla tavalla kuin The Handmaid's Talen hahmoille, jotka olivat eläneet suuren osan elämästään normaalisti, ennen kuin heistä tuli orjattaria. Silti Agnes ei pidä monien asioiden laidoista ja haaveileekin erilaisesta elämästä. Hahmo on mainio ja Infiniti osoittaa viimeistään tässä olevansa yksi tämän hetken kiinnostavimmista nuorista näyttelijöistä, jolla voi olla erittäin lupaava ura edessään.

     Vanhoista tutuista menossa on mukana Ann Dowdin näyttelemä Lydia-täti, kun taas uusina tuttavuuksina sarja esittelee Agnesin tiukan äitipuolen Paulan (Amy Seimetz), Agnesin ystävät Huldan (Isolde Ardies), Beckan (Mattea Conforti), Shunnamiten (Rowan Blanchard) ja Miriamin (Birva Pandya), tädit Vidalan (Mabel Li), Gabbanan (Zarrin Darnell-Martin) ja Esteen (Eva Foote), turvamies Garthin (Brad Alexander), sekä vastikään Gileadiin saapuneen kanadalaistyttö Daisyn (Lucy Halliday), joka asetetaan Agnesin vastuulle sopeutumaan uuteen, huomattavasti tiukempaan ympäristöönsä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti, oli kyse sitten nuorista tai konkari Ann Dowdista, jonka näkee nyt eri valossa, Lydia-tädin autettua orjattaria alkuperäissarjan loppusuoralla.

Alkuperäisen The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjan ensimmäinen tuotantokausi on mielestäni yksi parhaista sarjakausista koskaan, mutta sen jälkeen sarjan taso lähti harmilliseen laskuun ja koin sarjan lopulta liian pitkäksi venytetyksi. En siis ollut innostunut, kun kuulin lisäosasarjan olevan tekeillä, eikä mielenkiintoani todellakaan lisännyt sarjan tylsä, Netflixin tavanomaiselta romanttiselta teinidraamalta näyttävä juliste. Matalien odotusteni myötä onkin ilahduttavaa todeta, että The Testaments on ensimmäisen kautensa puolesta erittäin positiivinen yllätys ja parempi kuin alkuperäissarjan viimeiset kaudet.

On todella kiinnostavaa seurata näitä Gileadissa kasvaneita teinityttöjä, jotka on syntymästä asti aivopesty maan äärikonservatiivisille tavoille ja joista moni oikeasti uskoo elämänsä pyhän tarkoituksen olevan se, että he pääsevät olemaan vaimoja komentajille ja äitejä lapsilleen. Gileadin propaganda uppoaa heihin kuin kuuma veitsi voihin ja he innostuvat kuullessaan, että pian pääsisi näkemään jonkun vääräuskoisen terroristin (eli siis ulkomaailman vapaustaistelijan) teloittamisen. Pakkaa kuitenkin sekoittaa Daisy, jonka todelliset tarkoitusperät alkavat selvitä hissuksiin ja joka saa vähitellen herätettyä tytöt todellisuuteen. Luvassa on jälleen paljon ahdistavia hetkiä ja ajatuksia, mutta myös hyvin inspiroivia tilanteita. Sarja heijastelee onnistuneesti todellista maailmaa, missä erityisesti nuoret naiset taistelevat erilaisten oikeuksien puolesta. Tapahtumaketju on koukuttava, jättäen uteliaana odottamaan jo työn alla olevaa jatkoa. Nyt jäänkin jännittämään, voiko The Testaments pitää tasonsa, vai ajautuuko se vääjäämättä samaan alamäkeen minne alkuperäissarjakin...

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa mainiosti, samalla kun käsikirjoittajat kuljettavat kertomusta sulavasti eteenpäin muutaman hahmon näkökulmien kautta. The Testamentsin avauskausi on myös pätevästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus näyttävää ja maskeeraukset äityvät paikoin aika rajuiksi. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Adam Taylorin säveltämät musiikit tuovat kelpo lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Testaments, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Disney+, Hulu, MGM Television

Arvostelu: Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary - 2019)

UINU, UINU LEMMIKKINI

PET SEMATARY

Ohjaus: Kevin Kölsch ja Dennis Widmyer
Pääosissa: Jason Clarke, Amy Seimetz, Jeté Laurence, John Lithgow, Hugo Lavoie, Lucas Lavoie, Obssa Ahmed ja Alyssa Brooke Levine
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Pet Sematary, eli suomalaisittain Uinu, uinu lemmikkini perustuu Stephen Kingin samannimiseen kauhukirjaan vuodelta 1983. Jo vuonna 1989 ilmestyi kirjan pohjalta tehty elokuva Uinu, uinu lemmikkini (Pet Sematary), joka sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta nauttii nyt jonkin sortin kulttisuosiota genren fanien keskuudessa. Vuonna 2010 Paramount Pictures -yhtiö ilmoitti tekevänsä uuden filmatisoinnin Kingin kirjan pohjalta. Elokuvan esituotannossa kesti kuitenkin kauan ja sen teko lähti tosissaan liikkeelle vasta pari vuotta sitten. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt uusi Uinu, uinu lemmikkini -elokuva on saanut ensi-iltansa. Itse innostuin leffasta heti, kun kuulin siitä, vaikken ole vielä nähnyt edellistä filmatisointia tai lukenut alkuperäistä kirjaa (molemmat tosin löytyvät hyllystä). Leffan trailerit vaikuttivat karmivilta ja aloinkin odottamaan elokuvan näkemistä. Meninkin katsomaan filmin heti sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä tyttöystäväni ja Filmikela-sivua kirjoittavan ystäväni kanssa. Hänen Uinu, uinu lemmikkini -arvostelun voi löytää tästä.

Creedin perhe muuttaa uuteen kotiin pienen kaupungin syrjäseudulle. Kun perheen kissa jää auton alle, se haudataan läheisestä metsästä löytyneelle eläinten hautausmaalle. Seuraavana päivänä kissa ilmestyy heidän kotiinsa elävänä, mutta siinä on jotain pahasti vialla...

Creedin perheeseen kuuluvat Louis-isä (Jason Clarke), Rachel-äiti (Amy Seimetz), Ellie-tytär (Jeté Laurence), sekä pieni Gage-poika, jota esittävät kaksoset Hugo ja Lucas Lavoie. Gage jää paikoitellen niinkin paljon taka-alalle, että yhdessä kohtaa unohdin hahmon kokonaan, kunnes hänet taas näytettiin. Ellie-tyttö sen sijaan on isossa osassa tarinaa ja hän löytääkin pahaenteisen lemmikkien hautausmaan ensimmäisenä. Laurence toimii mainiosti tyttären osassa, mikä vaatii lapsinäyttelijältä aika paljon lopulta. Louis-isä joutuu eniten tekemisiin karmivan hautausmaan kanssa ja hän onkin tarinan päähenkilö. Rachel-äiti ei liity näihin puuhiin mukaan, joten hänelle on keksitty oma juonikuvionsa, mihin liittyy hänen lapsuutensa. Suurimmaksi osaksi äidin juonikuvio tuntuu kummallisen irralliselta ja vaikka se syventääkin muuten todella yksiulotteiseksi jäävää Rachelia, olisi koko homman voinut toisaalta poistaa kokonaan. Seimetz ja Clarke ovat molemmat todella hyviä rooleissaan - etenkin Clarke, joka tuo upeasti esille, kuinka pahat tapahtumat alkavat vaikuttamaan hänen mielenterveyteensä.
     Elokuvassa nähdään myös John Lithgow Creedin perheen vanhana naapurina, Jud Crandallina. Judin asuttua koko elämänsä samassa talossa, hänen tehtäväkseen jää lähinnä selittää hahmoille ja katsojille hautausmaata koskevista legendoista, mutta hahmoon onnistutaan tuomaan kiinnostavia piirteitä. Tästä syystä on pitkään vaikea sanoa, onko Judilla puhtaat jauhot pussissaan. Itse olen nähnyt Lithgow'n niin usein humoristisemmissa rooleissa, että oli erittäin piristävää ja mielenkiintoista nähdä hänet vakavammassa ja hämärämmässä roolissa.

Kuten alussa sanoin, en ole lukenut Stephen Kingin alkuperäistä kirjaa tai nähnyt 30 vuoden takaista ensimmäistä adaptaatiota kirjasta, joten tämä arvostelu ei tule sisältämään minkäänlaista vertailua eri versioiden kesken, vaan tämä arvio keskittyy vain siihen, onko uusi Uinu, uinu lemmikkini hyvä elokuva? Ja minun täytyy myöntää, että itse kyllä pidin tästä - en nyt mitenkään erityisen paljon, mutta mielestäni kyseessä on mainio kauhuleffa, mikä ajaa oikein hyvin asiansa. Filmi sai jännittämään alusta loppuun, sen näyttelijät olivat oivallisia ja itse tarina on todella kiehtova. Vaikka mukana onkin joitain juttuja, kuten Rachel-äidin sivujuoni, mitkä voisi toisaalta poistaa, en voi sanoa, että olisin kertaakaan tylsistynyt, vaan heikompinakin hetkinään Uinu, uinu lemmikkini pysyi koukuttavana.

Kun kyseessä on kauhuelokuva, tärkeä kysymys on tietty: onko leffa pelottava? No, ei tämän aikana mitään suurempaa piinaa koe, minkä vuoksi tekisi mieli laittaa silmät kiinni, mutta leffa onnistuu pitämään epämiellyttävän ja painostavan ilmapiirinsä, sekä jännittävän latauksensa yllä ensimmäisestä, mielettömän upeasta kuvastaan aina kieroutuneeseen loppuunsa saakka. Eniten epämiellyttävää tunnetta onnistuu luomaan kuolleista palannut perheen kissa Church. Vaikka itse olen enemmänkin kissa- kuin koiraihminen ja innostun aina kissan nähdessäni ja meillä on tyttöystäväni kanssa kissa nimeltä Viiru, Churchia en uskaltaisi mennä silittämään - sen verran aavemainen katti on kyseessä. Kauhupuoli saa kuitenkin selvää miinusta siitä, että se luottaa liikaa 2000-luvun kauhuelokuvien vitsaukseen, eli äkkisäikäytyksiin. Jotkut näistä böö-pelotteluista onnistuvat yllättämään ja jotkut ovat todella tehokkaita, mutta suurimmaksi osaksi katsoja osaa aina ennustaa, että kohta ruutuun ilmestyy jotain karmivaa kovan äänen saattelemana. Äänet hiljenevät, hahmo lähestyy hitaasti jotain synkkää ja inhottavaa paikkaa... ja 1... 2... 3... BÖÖ! Kyllähän sitä säpsähtää, mutta lähinnä sen hölmön ääniefektin takia. Onneksi Uinu, uinu lemmikkini ammentaa kauhua muustakin, oli kyse sitten karmivasta miljööstä ja tarinasta, kauhistuttavista mielikuvista tai hautausmaata ympäröivästä ahdistavasta hengestä. Ei tämä mikään genrensä merkkiteos tule olemaan ja tuskinpa filmi traumatisoi uutta sukupolvea samalla tavalla kuin vanha leffa 1990-luvun alussa, mutta kuten totesin, elokuva ajaa oikein hyvin asiansa.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Kevin Kölsch ja Dennis Widmyer, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä kauhu- ja jännitysfilmejä kuten Absence (2009), Starry Eyes (2014) ja kammottavan huono Holidays (2016). Tässä kaksikon työ on menevää, mutta he olisivat voineet vielä enemmän luottaa hitaaseen tunnelman luontiin, eikä äkillisiin säikäytyksiin. Lisäksi he olisivat voineet jättää useat alkupään pelotteluista pois, jolloin todellinen kauhu alkaisi vasta, kun perhe menee sörkkimään lemmikkien hautausmaata. Jeff Buhlerin työstämä käsikirjoitus on paikoitellen epätasainen ja siinä on puolia, joita itse olisin lähtenyt muokkaamaan. Visuaalisesti Uinu, uinu lemmikkini on kuitenkin hieno teos. Leffa on yllättävänkin erinomaisesti kuvattu ja mukaan mahtuu useita todella näyttäviä ja karmivia otoksia. Leikkaajat ovat kekseliäästi lisänneet useisiin väleihin nopeasti välähtäviä kuvia, mitkä nostavat epämiellyttävyyden tasoa melkoisesti. Lavastajat ovat tehneet loistotyötä sekä kotien että hautausmaan kanssa ja maskeeraajat pääsevät muutamassa kohdassa oikein kunnolla vauhtiin. Äkkisäikäytysten ääniefektit aiheuttavat lähinnä silmien pyörittelyä, mutta säveltäjä Christopher Young onnistuu luomaan jännittävää ilmapiiriä musiikeillaan. Lopputeksteissä kuultava Starcrawlerin tulkinta Ramonesin "Pet Sematary" -kappaleesta on kuitenkin todella typerä lisäys.

Yhteenveto: Uusi Uinu, uinu lemmikkini on oiva kauhuelokuva, mikä pitää hyvin otteessaan alusta loppuun kiehtovan kertomuksensa ja mainiosti rakennetun jännityksensä avulla. Vaikka tunnelma onkin hyvin luotu, elokuva luottaa paikoitellen turhankin paljon äkkisäikäytyksiin. Ne kyllä säpsäyttävät, mutta tuntuvat muutamassa kohtaa jopa liiankin halvalta tempulta. Karmivinta filmissä on omasta mielestäni kuolleista palaava Church-kissa, jota ei tee mieli mennä rapsuttelemaan. Myös itse hautausmaa on pelottava paikka ja elokuva olisi voinut luoda kauhua enemmän näitä kautta kuin tavanomaisilla böö-säikyttelyillä. Näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan - etenkin John Lithgow naapurin vanhana miehenä ja Jason Clarke perheen isänä. Äitiä esittävä Amy Seimetzkin hoitaa hommansa hyvin, mutta hänen juonikuvionsa tuntuu oudon ylimääräiseltä. Elokuvasta löytyy tiettyjä heikkouksia, mutta myös selkeitä vahvuuksia (kuten upea tekninen toteutus), joiden ansiosta filmiä voi pitää kelpo kauhupätkänä. Vanhaa elokuvaversiota rakastavat tulevat varmasti pitämään sitä edelleen ultimaattisena adaptaationa, mutta suosittelen silti tämän uuden leffan katselua kaikille Kingin ja kauhun faneille. Vanha Uinu, uinu lemmikkini -leffa täyttää muuten ensi viikon sunnuntaina 30 vuotta... sitähän voisi juhlistaa vaikkapa arvostelulla...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pet Sematary, 2019, Paramount Pictures, Alphaville Films