Scarlet (果てしなきスカーレット - 2025) - elokuva-arvostelu

SCARLET

Ohjaus: Mamoru Hosoda

Näyttelijät: Mana Ashida, Masaki Okada, Koji Yakusho, Kōtarō Yoshida, Yutaka Matsushige, Kazuhiro Yamaji, Tokio Emoto, Munetaka Aoki, Shota Sometani, Yuki Saito ja Masachika Ichimura

Genre: anime, fantasia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

Scarlet pohjautuu William Shakespearen Hamlet, Tanskan prinssi -näytelmään (Hamlet, Prince of Denmark) 1600-luvun alusta. Ohjaaja Mamoru Hosoda kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Studio Chizu ryhtyi työstämään animaatiota, joka yhdisteli perinteistä kaksiulotteista piirrosjälkeä kolmiulotteisiin tietokonevisuaaleihin. Maailmanensi-iltansa Scarlet sai Venetsian elokuvajuhlilla Italiassa syyskuussa 2025 ja nyt, vihdoin ja viimein elokuva on saapunut Suomenkin teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta viime vuonna, kun näin siitä ensimmäisiä mainoksia. Elokuvan Suomen ensi-illan jatkuva viivästyttäminen on turhauttanut minua ja kävinkin katsomassa Scarletin heti sen ensimmäisessä näytöksessä.

Epäonnistuttuaan kostamaan isänsä murhan, prinsessa Scarlet päätyy tuonpuoleiseen, missä hän kohtaa ensihoitajan, jonka näkemykset maailmasta ja ihmisistä ovat hyvin erilaiset kuin vihan sokaiseman Scarletin.

Elokuvan keskiössä on sen nimikkohahmo Scarlet (äänenä Mana Ashida), 1500-luvun Tanskan kuningaskunnan prinsessa, joka joutuu näkemään isänsä, kuningas Amlethin (Masachika Ichimura) murhan hänen petturisetänsä Claudiuksen (Koji Yakusho) käsissä. Viha ja kostonhimo täyttävät Scarletin, mutta yrittäessään tappaa kuninkaaksi itsensä julistaneen setänsä, Scarlet epäonnistuu ja joutuu tuonpuoleiseen. Scarlet on mainio hahmo, jonka suurta tuskaa ja siitä syntyvää raivoa voi helposti ymmärtää. Hahmolle on myös kirjoitettu oivallinen kehityskaari, kun hän kohtaa tuonpuoleisessa nykyajasta tulleen ensihoitajamiehen Hijirin (Masaki Okada), joka uskoo rauhanomaisiin sovitteluihin ja välttelee väkivaltaa viimeiseen saakka. Scarlet ja Hijiri ovat aikamoiset vastakohdat, mutta siksi he juurikin täydentävät toisiaan ja kaksikon yhteistä matkaa tuonpuoleisessa seuraa mielellään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Claudiukselle uskolliset Cornelius (Yutaka Matsushige), Voltimand (Kōtarō Yoshida), Polonius (Kazuhiro Yamaji), Laertes (Tokio Emoto), Guildenstern (Shota Sometani) ja Rosencrantz (Munetaka Aoki), jotka aiheuttavat pääkaksikolle päänvaivaa tuonpuoleisessa. Hahmot ovat sopivan eri tavalla omanlaisiaan uhkia, sekä keljuja tapauksia.

Scarlet on kiinnostavan erilainen tulkinta William Shakespearen Hamlet-klassikon pohjalta. Siitä löytyy tuttuja tarinallisia juttuja, sekä samannimisiä hahmoja, mutta Scarlet lähtee toki omille poluilleen, kun tarina siirtyy tuonpuoleiseen ja prinsessa kohtaa 500 vuotta myöhemmin eläneen Hijirin. Näiden kahden hahmon erilaiset maailmankuvat ovat leffan kantava voima ja on mielenkiintoista nähdä, kuinka Scarlet ja Hijiri muovaavat toisiaan tarinan edetessä. Scarlet löytää taas myötätuntonsa ja viha alkaa hissuksiin poistumaan hänen kehostaan, kun taas Hijirinkin on jossain kohtaa pystyttävä tarttumaan aseisiin, koska kaikkia vaaroja ei voi kohdata sanoin.

Hyvistä lähtökohdistaan ja oivallisista hahmoistaan huolimatta Scarlet jäi kuitenkin kokonaisuutena lähinnä vain kelvolliseksi fantasiaseikkailuksi. Tähän vaikutti omalla kohdallani erityisesti hieman kompasteleva tarinankerronta ja se että tunnepuoli jätti minut harmillisen kylmäksi. Toimintakohtaukset ovat ihan komeaa katseltavaa, mutta niistä uupuivat jännite ja todelliset vau-hetket. Lopulta paras kohtaus mielestäni on, kun Scarlet ja Hijiri päätyvät rauhalliseen pikkukylään ja Scarlet muistaa pitkästä aikaa, millaista on olla rakastavassa yhteisössä. Tämä osio onnistui nostamaan hymyn huulilleni, mutta valitettavasti sen jälkeen vastaavia aitoja tunnereaktioita ei päässyt syntymään.

Visuaalisesti Scarlet on kuitenkin komea, vaikka aluksi minulta kestikin tottua, ettei se ole animaatiojäljeltään ihan perinteistä animea. Mamoru Hosoda on halunnut yhdistellä kaksiulotteista käsin piirrettyä animaatiota kolmiulotteiseen digianimointiin ja yhdistelmä on pääasiassa hieno. Hahmot liikkuvat sulavasti, etenkin taistelukohtausten aikana ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia. Etenkin Claudiuksen synkkä, mutta jylhä linna ja sitä ympäröivä valtava ihmismassa ovat näyttäviä ilmestyksiä. Värien käyttö on myös tyylikästä. Äänityöskentelykin on mainiota ja Taisei Iwasakin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

果てしなきスカーレット, Japani, 2025, Studio Chizu, Hakuhodo, Kadokawa, Movic, Nippon Television Network, Yomiuri Telecasting Corporation, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures

Arvostelu: Children of the Sea (海獣の子供 - 2019)

CHILDREN OF THE SEA

海獣の子供

Ohjaus: Ayumu Watanabe
Pääosissa: Mana Ashida, Hiiro Ishibashi, Seishū Uragami, Win Morisaki, Goro Inagaki, Yu Aoi, Min Tanaka, Sumiko Fuji ja Tohru Watanabe
Genre: anime, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 7

Children of the Sea perustuu Daisuke Igarashin samannimiseen mangaan, mikä ilmestyi vuodesta 2007 vuoteen 2012. Animeyhtiö Studio 4°C alkoi työstämään filmatisointia mangan pohjalta ja lopulta Children of the Sea ilmestyi Japanissa toukokuussa 2019. Nyt, lähes puolitoista vuotta myöhemmin, elokuva rantautuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen mystiseltä vaikuttavan trailerin. Kävinkin katsomassa Children of the Sean sen lehdistönäytöksessä Kino Engelin teatterissa noin kuukautta ennen ensi-iltaa.

Äidistään etääntynyt ja lentopallotiimistä ulos potkittu nuori Ruka päättää viettää kesälomansa paikallisessa merimaailmassa. Siellä hän kohtaa kaksi poikaa, Umin ja Soran, jotka omaavat hämmästyttäviä kykyjä, vartuttuaan lapsina merilehmien kanssa.

Ruka (äänenä Mana Ashida) on nuori tyttö, jolla on kehno suhde äitiinsä (Yu Aoi), eikä hän erityisemmin onnistu koulussakaan. Erilaiset merenelävät ovat kuitenkin kutsuneet häntä puoleensa pienestä lapsesta lähtien, joten hän huomaakin usein päätyneensä merimaailmaan ihastelemaan erilaisia kaloja ja muita olentoja. Ruka on pidettävä tapaus... suurimmaksi osaksi ajasta. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä tylsemmäksi hahmo muuttuu, sillä tuntuu siltä, että kaikki mielenkiintoinen tapahtuu hänen ympärillään ja muiden hahmojen kautta. Ruka jää lähes jatkuvasti sivustakatsojaksi, jolloin katsojallekin syntyy helposti ulkopuolinen olo tapahtumista.

Rukan tapaamat pojat Umi (Hiiro Ishibashi) ja Sora (Seishū Uragami) elivät vuosia meressä, mikä on muovannut heistä enemmän vedeneläviä kuin ihmisiä. Pojat ovatkin usein kuin kaloja kuivalla maalla, kun taas vedessä he ovat kuin kotonaan. Umi on mukava ja veikeä heppu, kun taas Sora tuntuu kulkevan omissa maailmoissaan, hieman tympeänä muille. Hahmot jäävät lopulta harmillisen pinnallisiksi, eikä heihin uppouduta niin hyvin kuin voisi toivoa.

Muutenkin Children of the Sea jää kellumaan, eikä vie katsojaansa sellaisiin vedenalaisiin seikkailuihin kuin siltä odottaisi. Elokuva lähtee käyntiin mielenkiintoisesti, mutta lopulta koko homma kompastelee siihen, etteivät hahmot tai sen kummemmin tarinakaan tarjoa paljoa. Rukan ja hänen äitinsä vaikea suhde käsitellään niin pikaisesti ja ohuesti, ettei sitä olisi kannattanut lisätä mukaan lainkaan. Leffa pyrkii käsittelemään ihmisen ja luonnon yhteyttä, muttei tee sitä erityisen kiehtovasti, vaikka elokuvan loppupää muuttuukin aika sekopäiseksi ja trippaavaksi elämykseksi. Huipennus yrittää kai sanoa, että valtameret ovat yhtä tuntemattomia, salaperäisiä ja vaikuttavia kuin avaruus, joten miksei ihminen tutki oman planeettansa saloja, sen sijaan että keskittyisi Maan ulkopuolelle. 

Tarina junnailee paikoillaan, eikä siitä löydy todellista koukkua, mihin turhan utelias kala voisi tarttua. Liki kahden tunnin kestossaan Children of the Sea on jopa välillä pitkäveteinen. Tunnelmakaan ei voita puolelleen ja jossain kohtaa leffan jatkuva mystisyys alkaa haukotuttamaan. Mukaan mahtuu muutamia vaikuttavia ja vangitsevia kohtauksia, muttei tarpeeksi, jotta elokuvaa jaksaisi välttämättä katsoa enää toiste.

Elokuvan visuaalinen puoli on selvästi sen vahvin, vaikka siitäkin löytyy omat ongelmansa. Itse en ainakaan isommin piitannut päivänselvistä tietokoneanimoiduista eläimistä, kulkuneuvoista ja taustoista, joita leffa on pullollaan. Niihin tottuu, kun elokuvaa katsoo, mutta alkupäässä ne häiritsivät paljon. Iso syy siihen on se, kuinka paljon sulavampia digitehosteet ovat leffan käsinpiirrettyyn animaatioon verrattuna. Digiefekteineenkin filmistä löytyy paljon ällisteltävää ja mukana on huima määrä kauniita vedenalaisia otoksia. Onkin harmi, että Children of the Sea on lopulta lähinnä tyylikästä silmäkarkkia, mikä ei kuitenkaan hetkauta kunnolla muilla osa-alueilla. Musiikeista vastaava Joe Hisaishi tuo mukaan pari herkkää melodiaa, joita hän kierrättää sitten pitkin leffaa vuoronperään.

Yhteenveto: Children of the Sea on harmillisen keskinkertainen anime-elokuva, minkä parasta antia on sen laadukas piirrosjälki. Paikoitellen lisätyt digianimaatiot häiritsevät, mutta pääasiassa filmi on visuaalisesti tyylikäs. Tarina ja etenkin sen täyttämät hahmot jättävät kuitenkin kylmäksi. Ruka jää jatkuvasti hieman tylsäksi sivustakatsojaksi, eikä Umista ja Sorastakaan lopulta saada tarpeeksi kiinnostavaa sisältöä revittyä. Rukalle kirjoitettu hankala tytär-äiti-suhde on erittäin kömpelösti ja laiskasti käsitelty, ettei voi muuta kuin ihmetellä, miksi se edes piti kirjoittaa mukaan, jos tekijöitä ei kiinnosta keskittyä siihen? Kun hahmot eikä tarinakaan oikein herätä mielenkiintoa, käy leffa usein tylsäksi. Elokuvasta löytyy sanomaa ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, mutta sitä on animessa käsitelty vuosien ajan paljon paremminkin, eikä Children of the Sea tuo mitään uutta pöytään. Leffa on lopulta nätti katseltava, muttei paljoa muuta. 

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä parikin kohtausta lisää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
海獣の子供, 2019, Beyond C., Studio 4°C