Kokuho - kabukin mestari (国宝 - 2025) - elokuva-arvostelu

KOKUHO - KABUKIN MESTARI

国宝

Ohjaus: Lee Sang-il

Näyttelijät: Ryo Yoshizawa, Ryusei Yokohama, Ken Watanabe, Mitsuki Takahata, Ai Mikami, Shinobu Terajima, Nana Mori, Emma Miyazawa, Kumi Takiuchi, Takahiro Miura, Kyusaku Shimada, Tateto Serizawa, Masatoshi Nagase, Min Tanaka ja Nakamura Ganjirō IV

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Kokuho - kabukin mestari perustuu Shuichi Yoshidan kirjaan Kokuho (国宝) vuodelta 2018. Päänäyttelijä Ryo Yoshizawa treenasi kabukia, yhtä perinteisen japanilaisen teatteritaiteen muodoista, jopa puolitoista vuotta, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät vuonna 2024. Maailmanensi-iltansa Kokuho - kabukin mestari sai toukokuussa 2025 Ranskassa Cannesin elokuvajuhlilla ja Japanin elokuvateattereissa leffa julkaistiin kuukautta myöhemmin. Kotimaassaan elokuvasta muodostui suurhitti, jopa kaikkien aikojen menestynein näytelty japanilaiselokuva ja Oscar-gaalassa leffa oli ehdolla parhaasta maskeerauksesta. Nyt Kokuho - kabukin mestari on saapunut myös Suomeen ja itse menin uteliaana katsomaan elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä, lähinnä sen saaman Oscar-ehdokkuuden takia, tietämättä mitään kabukista.

Vuonna 1964 yakuzapomon poika Kikuo näkee isänsä kuoleman. Kikuon ottaa huostaansa kabuki-esiintyjä Hanai Hanjiro II, joka ryhtyy opettamaan nuorukaista kuin omaa poikaansa. Taiteenlajista muodostuu Kikuolle kuitenkin pakkomielle, mikä uhkaa rikkoa hänen kaikki ihmissuhteensa.

Puolitoista vuotta kabukia treenannut Ryo Yoshizawa näyttelee Kikuo Tachibanaa, yakuza-rikollisjengin pomon (Masatoshi Nagase) poikaa, joka on lapsesta asti intoillut kabukista ja nimenomaan naisroolien esittämisestä "onnagatana". Kun Kikuo joutuu todistamaan isänsä kuoleman kilpailevan yakuza-jengin käsissä, nuorukainen päätyy itse kabuki-mestari Hanai Hanjiro II:n (Ken Watanabe) huostaan, oppimaan kabukin salat oikein tosissaan. Yoshizawa on väkevä valinta rooliinsa ja pitkä treenaaminen on kannattanut, sillä hän eläytyy kabukikohtauksissa suurella palolla ja päättäväisyydellä. Lisäksi hän tulkitsee vakuuttavasti myös hahmonsa sisäistä myrskyä, kun kabukista tulee Kikuolle pakkomielle ja hän haluaakin lopulta olla Japanin paras kabuki-taiteilija ikinä, eli "kokuho" (suomennettuna "kansallisaarre"). Maininnan arvoinen on myös nuorta Kikuota näyttelevä Sōya Kurokawa ja onhan karismaattinen Watanabe totta kai erinomainen omassa osassaan kabuki-mentorina.

     Elokuvassa nähdään myös Ryusei Yokohama Hanai Hanjiro II:n poikana Shunsukena, Shinobu Terajima Hanai Hanjiro II:n vaimona, eli Shunsuken äitinä Sachikona, Emma Miyazawa Kikuon ottoäitinä Matsuna, Ai Mikami geisha Fujikomana, sekä Mitsuki Takahata Shunsuken rakkauden kohteena Haruena. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita ja Yokohama kanavoi mainiosti Shunsuken vaikeita tunteita Kikuota kohtaan. Toisaalta hän pitää Kikuota veljenään, mutta samalla hän ei pysty puskemaan sivuun kateutta, kun hänen isänsä tuntuu suosivan uutta ottopoikaansa verisukulaistaan enemmän.

Näin länsimaalaiselle katsojalle Kokuho - kabukin mestari on erittäin kiehtova katsaus japanilaiseen kulttuuriin. Kabuki ei tosiaan ollut minulle entuudestaan tuttu konsepti, vaikka kyseessä onkin yksi maan suosituimmista teatteriesityksen muodoista, joka juontaa juurensa 1600-luvulle asti. Kabukiin liittyy vahvoja perinteitä, joista osa saattaa tuntua hyvinkin erikoisilta näin suomalaisesta vinkkelistä. Sen lisäksi, että naiset eivät saa esiintyä kabukissa, vaan naisrooleja esittävät miehet, joita kutsutaan "onnagataksi", kabuki kulkee suvussa isältä pojalle. Kabuki-taiteilijan poika aloittaa heti pienenä lapsena todella ankaran treenin ja kun hän on valmis, voi hän aikuisena periä suvussa kulkeneen taiteilijanimen. Tämän isältä pojalle -perinteen takia täysin uusien kabuki-intoilijoiden on vaikeampi päästä hommaan mukaan.

Tämä kaikki auttaa ymmärtämään elokuvaa, sen hahmoja ja heidän konfliktejaan. Kun Hanai Hanjiro II ottaa nuoren Kikuon siipiensä alle suojaan ja ryhtyy koulimaan tästä seuraajaansa, syntyy vahva ja vuosien varrella vain kasvava jännite Kikuon ja Shunsuken välille. Tämä kahden miehen välinen vaikea veljeys on tarinaa eteenpäin kuljettava voima, mikä vain lisää elokuvan kiinnostavuutta itse kabukin lisäksi.

Kokuho - kabukin mestarilla on kestoa lähes kolme tuntia, mikä voi etukäteen kuulostaa jopa pelottavalta, mutta tämä vuosikymmenten läpi kulkeva tarina vie lopulta niin onnistuneesti mukanaan, ettei pitkä kesto paina kuin hetkittäin. Kesto antaa tarinan hengittää, vaikka se hyppiikin toisinaan jopa useamman vuoden ajassa eteenpäin. Nähtävästi alun perin kesto oli jopa neljä ja puoli tuntia, eli on tätä elokuvaa kyllä tiivistettykin ja aikamoisesti. Lopputuloksena on elokuva, joka tarjoaa tunteiden monivivahteista kirjoa ja joka saa katsojan poistumaan kunnon kokemusta rikkaampana ja todennäköisesti japanilaiskulttuurista enemmän tietävänä.

Elokuvan on ohjannut Lee Sang-il, jonka aiempiin töihin kuuluu esimerkiksi japanilainen uudelleenfilmatisointi Clint Eastwoodin Oscar-palkitusta länkkäristä Armoton (Unforgiven - 1992). Sang-il rakentaa tunnelmaa mainiosti, sekä saa näyttelijät eläytymään rooleissaan pätevästi. Lisäksi Kokuho - kabukin mestari on teknisesti oivallinen. Se on tyylikkäästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat näyttävät ja niillä heijastellaan hyvin vuosien vierimistä ja Japanin siirtymistä perinteikkyydestä teknologiaan. Maskeeraukset ovat hienot ja äänimaisema on osaavasti työstetty Marihiko Haran säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

国宝, Japani, 2025, Amuse, Aniplex, Asahi Shimbun Publications, Credeus, Lawson, Myriagon Studio, Toho

Arvostelu: Aya ja noita (アーヤと魔女 - 2020)

AYA JA NOITA

アーヤと魔女

Ohjaus: Gorō Miyazaki

Pääosissa: Kokoro Hirasawa, Shinobu Terajima, Gaku Hamada, Etsushi Toyokawa, Yu Saito, Hiiragi Rumi ja Sherina Munaf

Genre: anime, fantasia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

Aya ja noita on Studio Ghiblin uusi anime-elokuva ja se perustuu Diana Wynne Jonesin samannimiseen kirjaan (Earwig and the Witch - 2011). Vuoden 2014 elokuvan Marnie - tyttö ikkunassa (思い出のマーニー - 2014) ilmestymisen jälkeen studion monet elokuvat ohjannut Hayao Miyazaki päätti jäädä eläkkeelle ja samalla Studio Ghibli päätti myös jäädä tauolle elokuvien teosta. Monet yhtiön työntekijöistä siirtyivät töihin perustamaansa Studio Ponoc -yhtiöön ja muutaman vuoden ajan uskottiin, että Studio Ghibli olisi lopettanut hommat kokonaan. Kuitenkin loppuvuodesta 2019 Studio Ghibli ilmoitti tekevänsä paluun, tällä kertaa tietokoneanimaation voimin. Ayan ja noidan oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 2020, mutta koronaviruspandemian peruttua festivaalin, julkaisua siirrettiin. Nyt Aya ja noita on vihdoin alkanut kiertämään elokuvateattereita maailmalla ja itse olin innoissani, kun kuulin Studio Ghiblin tekevän uutta elokuvaa... siis siihen asti, että näin trailerin ja kammoksuin filmin visuaalista ilmettä. Meninkin hyvin epäröivin tuntein katsomaan Ayaa ja noitaa sen lehdistönäytöksessä.

Orpokotiin vauvana jätetty Aya adoptoidaan uuteen kotiin. Ayan adoptiovanhemmat paljastuvat noidiksi ja Aya pistetään auttamaan loitsujen teossa. Aya päättää saada noidat opettamaan hänellekin taikuutta, hinnalla millä hyvänsä.

Kun kyseessä on Studio Ghiblin elokuva, ei varmaan tule yllätyksenä, että päähenkilö on nuori tyttö, joka päätyy jonkinlaiseen taikamaailmaan. Tällä kertaa kyseessä on Aya (äänenä Kokoro Hirasawa), joka on aika lailla raivostuttavin narsistikakara, jonka olen ehkä koskaan elokuvissa nähnyt. Ayassa ei ole yhtään mitään pidettävää piirrettä ja elokuvaa oli tainnut kulua vain kolmasosa, kun jo koin suorastaan vihaavani hahmoa. Aya on täysin itsekeskeinen ruikuttaja, joka kokee suurta riemua alistaessaan muut tahtoonsa. Läpi leffan hän jopa täysin ääneen pohtii, kuinka saisi tämän tai tämän hahmon tekemään juuri niin kuin Aya tahtoo. Hän on inhottavan manipuloiva, toksinen ja kaikin puolin häijy likka, jonka touhuja seuratessa en voinut käsittää, miten kukaan elokuvaa tehnyt ajatteli, että tässä on hyvä päähenkilö tarinalle. Voisin antaa tämän jotenkin anteeksi, jos hahmolle olisi kirjoitettu kehityskaari parempaan suuntaan ja hän oppisi filmin aikana arvostamaan muita uudella tavalla tai ymmärtämään virheensä käytöksessään, mutta ei. Aya on ihan samanlainen ilkikurinen nulikka leffan alusta loppuun.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat noita Bella Yaga (Shinobu Terajima) ja jonkin sortin noitademoni Mandrake (Etsushi Toyokawa), jotka adoptoivat Ayan ja pitävät tätä periaatteessa panttivankinaan, noitien kissa Thomas (Gaku Hamada), sekä orpokodissa Ayan ainoa kaveri Custard (Yu Saito), jota käy sääliksi, sillä niin kaltoin Aya häntä kohtelee. Ei tarvitse olla edes kissafani, jotta Thomas-katti nousee suosikkihahmoksi leffasta, sillä poloista Custardia lukuunottamatta hahmot ovat niin rasittavia.

Kuten alussa kerroin, kyseessä on Studio Ghiblin ensimmäinen tietokoneanimaatiokokeilu. Yhtiö on tunnettu visuaalisesti häkellyttävän upeista teoksista, joissa käsin piirtävien animaattoreiden panostus loistaa kirkkaasti mielettömin tavoin. Vaikka toisaalta ymmärrän, että muutaman vuoden tauon jälkeen paluun tekevä Ghibli on halunnut kokeilla jotain uutta ja koska tietokone on animaation nykyvillitys, yhtiö päätti yrittää hypätä trendiin mukaan. Todella toivon, että jos yhtiö jatkaa leffojen tekoa, se palaisi takaisin käsin piirrettyihin animaatioihin, sillä Aya ja noita ei näytä kovin hyvältä. Siitä löytyy hienoja, maalauksellisia taustoja, joita studion leffoissa kuuluukin olla, mutta hahmojen puolesta se näyttää parhaimmillaan sellaiselta, mitä Pixar, Disney ja DreamWorks saivat aikaan 20 vuotta sitten. Hahmot liikkuvat ja puhuvat todella tönkösti, eikä heissä tunnu olevan mitään eloa.

Koska kyseessä on Ghiblin ensimmäinen digianimekokeilu, heikon animaation voisi katsoa sormien läpi, jos elokuva muuten toimisi. Onkin jopa hieman surkuhupaisaa, että elokuvan animointi, mikä oli etukäteen suurin pelkoni, oli lopulta yksi pienimmistä ongelmista itse filmissä. Ayan ja noidan käsikirjoitus on nimittäin suorastaan surkea. Sanoisin jopa että keskeneräinen. Elokuva tuntuu jopa loppuvan kesken kaiken. Teksti on pelkkä raakile, josta uupuu vielä kaikenlainen hahmokehitys, mielenkiintoiset tapahtumat ja ennen kaikkea kunnon tarina. Aya adoptoidaan noitataloon ja loppuleffa on lähinnä sitä, että hän yrittää keksiä keinoa saada noidat alistumaan tahtoonsa, samalla kun hänet pakotetaan tekemään erilaisia askareita. Filmissä ei tapahdu lähes mitään kiinnostavaa. Se on puuduttavan tylsä ja kestoa on vain tunti ja parikymmentä minuuttia. Elokuvasta löytyisi potentiaalia esimerkiksi liittyen Ayan taustaan ja vaikka sitä lopulta löyhästi avataankin, toteutus ontuu pahasti. Ensinnäkään katsojaa ei lopulta kiinnosta, sillä Aya on niin hirveä hahmo ja toiseksi Ayaa itseään ei tunnu kiinnostavan oma taustansa, vaikka se on hänelle itselleen vielä isompi mysteeri kuin katsojalle.

Hahmojen, animoinnin ja käsikirjoituksen lisäksi leffan ohjauskaan ei toimi. Ohjauksesta vastaa animelegenda Hayao Miyazakin poika Gorō Miyazaki, joka oli aiemmin ohjannut Studio Ghiblille leffat Maameren tarinat (ゲド戦記 - 2006) ja Kukkulan tyttö, sataman poika (コクリコ坂から - 2011), jotka harmillisesti lukeutuvat itselläni niiden harvojen Ghiblien joukkoon, joita en ole vielä nähnyt. Miyazaki junior ei onnistu tekemään Ayasta ja noidasta millään lailla taianomaisen tuntuista elokuvaa, mikä on suuri sääli, kun miettii studion monia aiempia maagisia teoksia täynnä mitä mielikuvituksellisempia olentoja ja maailmoja. Leffa valitettavasti jumittaa pääasiassa noitien talossa ja vaikka siitä löytyy kieltämättä vekkulimaisia juttuja, kuten katoilevat ovet ja ikkunat, sekä huoneet, jotka ovat niin suuria, ettei niiden kaikella järjellä pitäisi mahtua talon sisälle, ei talo koskaan tarjoa mitään vau-tunnetta. Loppujen lopuksi Aya ja noita on käsittämätön epäonnistuminen kaikilla osa-alueilla ja kaikista näkemistäni Studio Ghiblin elokuvista ehdottomasti huonoin.

Yhteenveto: Aya ja noita on käsittämättömän huono anime-elokuva ja suorastaan nolo paluu bisnekseen yhdeltä maailman parhaista studioista. Ghiblin päätös tehdä tietokoneanimaatiota käsin piirretyn animen sijaan on ajatuksen tasolla vielä ihan ymmärrettävä, mutta toteutus ontuu ja pahasti. Hienoista taustoista huolimatta visuaalinen ilme näyttää viimeistelemättömältä ja töksähtelevältä, aivan kuin budjetti olisi loppunut kesken kaiken. Vielä viimeistelemättömämpi on käsikirjoitus, joka on pelkkä raakilepohja potentiaaliselle fantasiasadulle. Tarinaa on hädintuskin nimeksikään, leffassa ei tapahdu melkein mitään kiinnostavaa, koko homma tuntuu loppuvan täysin kesken ja kaikkein pahinta on, että päähahmosta on kirjoitettu raivostuttavan ärsyttävä narsistikakara, jota saattaa nopeasti huomata inhoavansa. Ayalle ei ole vaivauduttu edes työstämään kehityskaarta, vaan hahmo pysyy samanlaisena vastenmielisenä nulikkana loppuun asti. Vaikka kestoa on vain tunti ja parikymmentä minuuttia, leffa käy myös tylsäksi ja raskaaksi katsottavaksi. Aya ja noita on ehdottomasti Studio Ghiblin surkein tuotos ja on käsittämätöntä, että aiemmin hienoja, visuaalisesti vaikuttavia, ajatuksia herättäviä ja taianomaisia koko perheen elokuvia tarjonnut yhtiö on päästänyt ulos jotain näin tökeröä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

アーヤと魔女, 2020, Studio Ghibli, NHK, NHK Enterprises