Digger (2026) - elokuva-arvostelu

DIGGER

Ohjaus: Alejandro G. Iñárritu

Näyttelijät: Tom Cruise, Riz Ahmed, John Goodman, Sandra Hüller, Michael Stuhlbarg, Emma D'Arcy, Jesse Plemons, Robert John Burke, Burn Gorman, Sophie Wilde ja Mercedes Hernández

Genre: komedia, draama

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Digger on Tom Cruisen tähdittämä uutuussatiiri. Alejandro G. Iñárritu sai idean elokuvan päähenkilöstä viimeistellessään The Revenantia (2015), mutta häneltä kesti vuosia keksiä hahmon ympärille tarina ja hän päätyikin ensin työstämään leffan Bardo, valekronikka kourallisesta totuuksia (Bardo, falsa crónica de unas cuantas verdades - 2022). Iñárritu tapasi Top Gun: Maverickin (2022) kuvauksissa vieraillessaan Cruisen, joka oli ihaillut ohjaajaa jo pitkään ja hän esittelikin Cruiselle ideansa. Yhdessä he alkoivat tosissaan rakentamaan elokuvaa ja sen kuvaukset käynnistyivät vihdoin marraskuussa 2024 työnimellä "Judy". Nyt Digger saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa uteliaana - pidänhän niin Cruisesta kuin Iñárritusta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen kutsuvierasnäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Rikkaan öljypohatta Digger Rockwellin päivä menee pilalle, kun huonoja uutisia alkaa sadella joka tuutista.

Tom Cruise on viimeisten yli kymmenen vuoden ajan esittänyt aika samanlaisia toimintasankareita. Hän on hyvä rooleissaan, uhkuen vanhaa kunnon Hollywoodin starakarismaa ja hän pistää monien stunt-näyttelijöidenkin jalat tutisemaan uhkarohkeilla tempauksillaan. Mutta hän ei ole silti pitkään aikaan haastanut itseään näyttelijänä. Diggerissä Cruise kuitenkin näyttää, että hän on paljon lahjakkaampi kuin yleensä antaa ymmärtää. Cruise näyttelee Digger Rockwelliä, erittäin varakasta öljypohattaa, joka on yhä vain isompien voittojen perässä ja tuntuu mammonan lisäksi välittävän vain ikivanhasta kissareppanastaan. Hahmo on täysin hävytön ja eksentrinen ja juuri siksi niin herkullinen tyyppi, niin Cruiselle näyteltävänä kuin katsojalle seurattavaksi. Digger on ihmisenä kamala, mutta hänet esitetään sopivalla tavalla sarjakuvamaisena, jotta hänelle ei voi olla nauramatta.

     Elokuvassa nähdään myös Sandra Hüller Diggerin siskona Emmana, Emma D'Arcy Diggerin assistenttina Linana, Riz Ahmed tiedemies Ganeshina, John Goodman Yhdysvaltojen presidentti Compsonina, sekä Michael Stuhlbarg hänen nyhverönä varapresidenttinään. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Cruisen tavoin myös Goodman ottaa kaiken irti ronskisanaisesta, mutta itseään pyhänä pitävästä presidenttihahmostaan, jonka tosielämän vertauskuvaa ei ole vaikea keksiä. Muuten kaikki saavat tilaa loistaa, joskin on hämmentävää, kuinka House of the Dragon -fantasiasarjassa (2022-) päähenkilöä esittävä D'Arcy jää näin pieneen osaan.

Ennen elokuvan alkua valkokankaalle ilmestyi tekijöiden viesti, jossa he pyysivät, ettei elokuvan tarinasta kerrottaisi sen enempää, joten yritän pitää arvosteluni mahdollisimman ympäripyöreänä. Ja onkin pakko sanoa, että mitä vähemmän Diggeristä etukäteen tietää, sen parempi. Kyse on poliittisesta satiirista, joka käsittelee muun muassa Yhdysvaltojen nykyhallintoa, korruptiota, ahneutta, tekopyhää uskonnollisuutta, aseihannointia, ilmastokriisiä ja jopa mahdollisesti kyseenalaisen taiteen merkitystä. Kyseessä on elokuva, joka tulee taatusti jakamaan mielipiteitä voimakkaasti. Osa katsojista ylistää leffaa vuoden parhaimmistoon, kun taas toiset tulevat haukkumaan sen maanrakoon. Ja eiköhän ensi vuonna elokuvalle satele palkintoehdokkuuksia sieltä sun täältä.

Omasta mielestäni Digger toimii pääasiassa erittäin mainiosti. Etenkin sen ensimmäinen puolikas on todella hauska ja viihdyttävä, kun Diggerin päivä muuttuu uutinen uutiselta huonommaksi ja homman ratkominen on täynnä toinen toistaan typerämpiä ideoita. Lisäksi tarina jaksaa yllättää sillä, mihin suuntaan se onkaan menossa. Parhaimmillaan sen satiiri on todella osuvaa piikittelyä, mutta mistään hienovaraisuudesta ei voi todellakaan puhua. Elokuva hieroo sanomallaan katsojan naamaa, mikä osittain toimi ja osittain ei. Ainoa varsinainen iso ongelmani Diggerin suhteen on se, ettei se lopulta uskalla antaa katsojansa pureskella aiheitaan, vaan elokuva pureskelee ne turhankin valmiiksi. Loppusuoralla on pitkä kohtaus, jossa useampi hahmo jopa aika tyhmentävästi selittää elokuvan sanomaa, kun leffa voisi luottaa katsojansa tekevän työn itse.

Alejandro G. Iñárritun ohjaus on vekkulia ja hän saa näyttelijät irrottelemaan lystikkäästi, mutta hänen, Alexander Dinelariksen, Nicolás Giacobonen ja Sabina Bermanin työstämä käsikirjoitus voisi luottaa katsojan hoksottimiin enemmän. Teknisesti Digger on erittäin mainio. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja mukana on muutamia todella pitkiä otoksia, joissa etenkin Cruise saa tilaa loistaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja Cruise on maskeerattu melkein tunnistamattomaksi. Elokuvan erikoistehosteet ovat veikeät, oli kyse sitten pienoismalleina toteutetuista taustoista tai Diggerin kissasta, joka on päivänselvä nukke. Hieno nukke, mutta nukke silti. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Cosmo Sheldraken säveltämät musiikit vain korostavat leffan omituisuuksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Digger, Yhdysvallat, Iso-Britannia, Meksiko, 2026, Warner Bros., Legendary Entertainment, Legendary Pictures, M Productions, TC Productions

Arvostelu: Babygirl (2024)

BABYGIRL

Ohjaus: Halina Reijn

Pääosissa: Nicole Kidman, Harris Dickinson, Antonio Banderas, Sophie Wilde, Esther McGregor, Vaughan Reilly, Gaite Jansen, Izabel Mar, Victor Slezak ja Anoop Desai

Genre: draama, erotiikka

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Babygirl on Nicole Kidmanin tähdittämä eroottinen draamaelokuva. Halina Reijn kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai 2AM-yhtiön johtajan ja tuottajan David Hinosojan kiinnostumaan projektista. Alun perin elokuvan oli tarkoitus olla kesäleffa, mutta kun vuoden 2023 Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko viivästytti kuvausten alkamisen joulukuuhun, elokuva muovattiin sijoittumaan joulunaikaan. Babygirl sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2024 ja nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse en erityisemmin kiinnostunut elokuvasta, kun kuulin siitä, mutta päätin silti käydä katsomassa Babygirlin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Varastorobotiikkaan keskittyneen yhtiön toimitusjohtaja Romy Mathis aloittaa salaisen seksisuhteen uuden harjoittelijansa, Samuelin kanssa.

Elokuvan päärooleissa nähdään näyttelijäkonkari Nicole Kidman ja kovaa nousua Hollywoodissa tekevä Harris Dickinson. Kidman näyttelee Romy Mathisia, varastojen automatisointiin ja robotiikkaan keskittyneen yhtiön toimitusjohtajaa, Dickinsonin esittäessä Samuelia, joulun alla firmaan saapunutta harjoittelijaa. Jo ensikohtaamisella Romyn ja Samuelin välillä syttyy kipinä ja vaikka Romy kuinka yrittää peitellä tunteitaan, tämä kipinä leimahtaa roihuun. Kyse ei kuitenkaan ole mistään romanssista, vaan dominointiin perustuvasta seksisuhteesta, jossa Romy saa kiksejä siitä, kun hän joutuu (tai pääsee) alistumaan nuoren miehen tahtoon. Kuten voikin jo varmaan päätellä, kyseessä on yksi Kidmanin uran rohkeimmista rooleista. Kyseessä on myös yksi hänen parhaista roolitöistään vuosiin. Kun Kidman on jo vuosia joutunut tyytymään aika tylsän yksitoikkoisiin rooleihin, hän näyttää selvästi ottavan kaiken irti huomattavasti revittelevämmästä hahmostaan. Dickinson ei yllä Kidmanin tasolle, eikä hän lopulta oikein edes vakuuttanut minua olevansa oikea mies hommaan. Hän ei ole erityisemmin mikään hurmuri, muttei myöskään kunnon paha poika. Dickinson on lähinnä jähmeä ja kiusallinen puupökkelö, jonka on vaikea kuvitella saavan juuri kenenkään naisen pikkupöksyt pyörimään jaloissa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Antonio Banderas Romyn aviomiehenä, teatteriohjaaja Jacobina, sekä Esther McGregor ja Vaughan Reilly pariskunnan lapsina Isabelina ja Norana. Banderas on mainio osassaan hieman vässykkänä miehenä, joka ei ole koskaan onnistunut tyydyttämään fantasioitaan salailevaa Romyä sängyssä ja jota käy kieltämättä sääliksi. Myös nuoret McGregor ja Reilly hoitavat tonttinsa passelisti.

Vaikkei minua Babygirl pahemmin kiinnostanut aiheensa puolesta, minua kiinnosti nähdä, kuinka Kidman pärjää tällaisessa roolissa, minkä lisäksi kiinnostustani herätti hieman se, että elokuva on jopa kerännyt kehuja, toisin kuin vaikkapa kaameat Fifty Shades -rainat (2015-2018). Ja juu, Kidman on tosiaan hyvässä vireessä ja onhan Babygirl valtavan paljon parempi kuin Fifty Shades, mutta silti leffa jäi mielestäni varsin keskinkertaiseksi tapaukseksi. Positiivisena juttuna on pakko sanoa, että elokuva käsittelee hyvin naisten seksuaalisuutta, jota yleensä hyssytellään. Romykin on tottunut koko elämänsä olemaan hiljaa todellisista haluistaan, kunnes Samuel avaa hänelle ovet toteuttaa pitkäaikaisia haaveitaan.

Vaikka elokuva onkin tällä saralla rohkea, mielsin sen silti kokonaisuutena turhan pliisuksi. Kuuman sijaan seksikohtaukset olivat lähinnä vaivaannuttavaa ja paikoin jopa epämukavaa seurattavaa. Leffa menee myös usein suorastaan komedian puolelle, enkä edes tiedä, oliko kyse tahallisuudesta vai tahattomuudesta. Draama erityisesti jäi todella tyngäksi, vaikka ainekset ovat selvästi esillä. Jännitettä ei juuri pääse rakentumaan ja leffa käy ajoittain jopa pitkäveteiseksi. Kertomus vieläpä etenee hieman köykäisesti, eikä tapahtumaketjun eskaloituminenkaan johda juuri mihinkään herkulliseen. 

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Halina Reijn, jonka edellisestä leffasta, kauhukomediasta Bodies Bodies Bodies (2022) pidin paljon. Babygirlin kanssa Reijn onnistuu osittain, käsitellessään leffan teemaa sujuvasti, mutta jättäen monen muun puolen hieman kädenlämpöiseksi. Teknisiltäkin ansioiltaan elokuva jättää toivomisen varaa. Kameratyöskentely on hapuilevaa ja näyttelijät jäävät vähän väliä sumeiksi. Leikkaus on kohtausten välillä paikoin todella töksähtelevää. Lavasteet ja puvustus ovat kuitenkin oivat ja äänimaailma hyvin rakennettu, joskin yleensä mainio säveltäjä Cristobal Tapia de Veer ei tällä kertaa saa aikaiseksi juuri mitään kiinnostavaa tai mieleenpainuvaa musiikkien saralla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babygirl, 2024, A24, 2AM, Man Up Film

Arvostelu: Talk to Me (2022)

TALK TO ME

Ohjaus: Danny Philippou ja Michael Philippou

Pääosissa: Sophie Wilde, Alexandra Jensen, Joe Bird, Miranda Otto, Otis Dhanji, Zoe Terakes, Chris Alosio, Marcus Johnson, Ari McCarthy, Alexandria Steffensen ja Sunny Johnson

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Talk to Me on YouTuben RackaRacka-kanavaa pyörittäneiden Philippoun veljesten Dannyn ja Michaelin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Veljet olivat työskennelleet kauhuleffa The Babadookin (2014) kuvausryhmässä ja halunneet pitkään itse tehdä oman kauhuelokuvansa. Yhdessä The Babadookin tuottaja Samantha Jenningsin kanssa he pääsivät vihdoin toteuttamaan Daley Pearsonilta syntynyttä ideaa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Talk to Me sai maailmanensi-iltansa lokakuussa 2022 Adelaiden elokuvajuhlilla veljesten kotimaassa Australiassa. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin, kovien ennakkokehujen saattelemana. Itselleni RackaRacka-kanavan sisältö ei ollut tuttu, mutta leffan traileri vaikutti lupaavalta ja odotin näkeväni, mitä tubettajat saisivat aikaiseksi kunnon elokuvan ohjaksissa. Kävin katsomassa Talk to Me'n heti ensi-iltaviikonloppuna ja valitettavasti lähdin teatterista pahasti pettyneenä.

Australialaisteinit ovat löytäneet uuden huvitteluvälineen juhliinsa: meedion palsamoidun käden, josta kiinni pitämällä voi ottaa yhteyden henkimaailmaan. Pian nuoret joutuvat huomaamaan, että irti päästämisenkin jälkeen henkimaailma on alkanut vainota heitä.

Talk to Me'n keskiössä on esikoiselokuvansa tekevän Sophie Wilden näyttelemä teinityttö Mia, joka suree äitinsä (Alexandria Steffensen) kuolemaa. Kun hänen eteensä asettuu mahdollisuus ottaa yhteys henkimaailmaan, sekä kenties jopa puhua äitivainaalle, Mia tietty tarttuu tilaisuuteen. Wilde on roolissaan erittäin mainio, kanavoiden hahmonsa surua onnistuneesti. Hänen hahmonsa sen sijaan on kirjoitettu todella ärsyttäväksi, ajoittain suorastaan idioottimaiseksi. Läpi elokuvan Mia tekee toinen toistaan tyhmempiä juttuja, joita seuratessa ei voi kuin pudistella päätään ja todeta, että jos tässä käy huonosti, niin ihan oma vika.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mian pienelle huomiolle jäävä isä (Marcus Johnson), Mian paras kaveri Jade (Alexandre Jensen), tämän pikkuveli Riley (Joe Bird), Jaden poikaystävä Daniel (Otis Dhanji), sekä kaveriporukkaan kuuluvat ja palsamoidun käden omistavat Hayley (Zoe Terakes) ja Joss (Chris Alosio). Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan toimivasti, mutta lukuun ottamatta tykättäviä Jadea ja Rileytä, sivuhahmoista on vaikea välittää. Talk to Me kompastelee eritoten siihen kliseiseen kauhuelokuvien kompastuskiveen, että teinihahmot ovat toiminnoissaan niin tyhmiä, että jos he kuolevat, ei kohtalo juuri hetkauta katsojaa.

Läpi kesän kestäneen hehkutuksen jälkeen odotin Talk to Me'ltä paljon enemmän. Siitä löytyy paljon hyvää, mutta myös paljon vikoja, jotka muodostavat yhdessä turhauttavan epätasaisen ja keskinkertaisen kauhurainan. Idea meedion palsamoidusta kädestä, jolla voi ottaa yhteyttä kuolleisiin, on vekkuli premissi kauhuleffalle, joskin siitä muodostuu saman tien mielleyhtymiä Ouija-lautaan ja sen pohjalta tehtyihin kauhuelokuviin. Vaikka Talk to Me on parempi kuin kehno Ouija-leffa (2014), löytyy siitä vastaavia ongelmia. Pidin kuitenkin erityisesti siitä, kuinka palsamoitua kättä verrattiin elokuvassa selvästi huumausaineisiin, jotka yleistyvät nuorten juhlissa kaiken aikaa. Huumeiden tavoin myös kuolleiden kanssa puhuminen ja vielä sitäkin pahempana kuolleille luvan antaminen siihen, että ne voivat hetkellisesti vallata kehosi, muuttuu nopeasti koukuttavaksi teineille ja etenkin surussa vellovan Mian on pakko saada lisää ja lisää tätä erikoista kokemusta.

Premissillä olisi aineksia vaikka mihin, mutta leffa ei oikein hyödynnä potentiaaliaan. Erityisesti itse kauhuosasto jää todella vaisuksi. Elokuva tarjoaa ajoittain kelpo jännitettä ja karmivaa ilmapiiriä, sekä yhden yllättävän verisen kohtauksen, mutta muuten todelliset kauhunväreet jäävät vähiin, enkä itse kokenut missään kohtaa tarvetta vaikkapa nostaa käsiä silmien eteen tai hautautua syvemmälle penkkiini. Sentään Philippout eivät syyllisty lajityypin perisyntiin, eli kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Talk to Me'n todelliset ongelmat näyttäytyvät kuitenkin vasta loppusuoralla. Ennen finaalia kyseessä on kelpo kauhuraina hyvien näyttelijöiden ja oivan tarinan kanssa, mutta loppua kohti käsikirjoitus muuttuu niin huolimattomasti rustatuksi sekoiluksi, että pisteet rupeavat putoilemaan.

Ensikertalaisohjaajiksi Danny ja Michael Philippou tekevät ihan hyvää työtä. He rakentavat jännittävää ilmapiiriä kelvollisesti ja saavat näyttelijät heittäytymään antaumuksellisesti rooleihinsa. Dannyn ja Bill Hinzmanin käsikirjoitus on kuitenkin ontuva rasittavien hahmojensa ja kökön lopetuksensa kanssa. Talk to Me on kuvattu hyvin ja leikkauksesta löytyy onnistumisia kiirehdittyä finaalia lukuun ottamatta. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraajat ovat saaneet aikaan hienon ällöttäviä näkyjä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu Cornel Wilczekin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Talk to Me on harmillisen keskinkertainen kauhuraina, joka kompastelee tyhmiin hahmoihinsa ja hutiloituun finaaliinsa. Elokuvan premissi on veikeä, joskin tutuntuntuinen muista kauhuleffoista, joissa otetaan yhteyttä kuolleisiin. Leffa kuitenkin syventää menoa moniin muihin verrattuna, vertaamalla bileissä henkimaailman kanssa kanssakäymistä huumeisiin ja kuinka addiktoivaa puuha on. Elokuvasta löytyy aika ajoin jännittävää ilmapiiriä ja yksi varsin brutaali kohtaus, mutta todelliset kauhun tunteet jäävät uupumaan. Jännitystä syö isosti jo se, että typeristä teinihahmoista on vaikea välittää - etenkin päähenkilöstä, jonka teot muuttuvat elokuvan edetessä yhä vain idioottimaisemmiksi. Vika ei ole näyttelijässä, Sophie Wilde on oikein mainio pääroolissa, vaan käsikirjoituksessa, joka ontuu etenkin loppusuorallaan. Talk to Me'stä löytyy monia hyviä juttuja, mutta myös liian selvät kompastuskivensä, jotka tekevät lopputuloksesta todella epätasaisen kokonaisuuden. Pääasiassa elokuvasta on kuitenkin tykätty maailmalla ja se onkin tuottanut sellaisen summan rahaa, että jatko-osa on suunnitteilla, minkä lisäksi Philippoun veljekset ovat jo ehtineet kuvata elokuvalle esiosan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Talk to Me, 2022, Bankside Films, Causeway Films, Head Gear Films, Metrol Technology, Screen Australia, The South Australian Film Corporation, Talk to Me Holdings