Arvostelu: Challengers (2024)

CHALLENGERS

Ohjaus: Luca Guadagnino

Pääosissa: Zendaya, Mike Faist, Josh O'Connor, A.J. Lister, Nada Despotovich, Naheem Garcia ja Hailey Gates

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

Challengers on ohjaaja Luca Guadagninon uutuuselokuva. Justin Kuritzkes kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Guadagninon innostumaan siitä. Metro-Goldwyn-Mayer nappasi projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2022. Nyt Challengers saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä positiivisin mielin, vaikka en olekaan juuri yhtään kiinnostunut tenniksestä. Pääsin katsomaan elokuvan ennakkoon sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Entinen tennislupaus Tashi Duncan valmentaa aviomiestään Art Donaldsonia, joka on ajautunut häviöputkeen. Ratkaisevassa turnauksessa Art kohtaa tenniskentällä entisen ystävänsä Patrick Zweigin, joka sattuu olemaan myös Tashin ex-poikaystävä.

Challengers pyörii aikamoisen kolmiodraaman ympärillä, jonka osalliset ovat muun muassa uusista Dyyni-elokuvista (Dune - 2021-) ja Spider-Man -leffoista (2017-2021) tutun Zendayan näyttelemä Tashi Duncan, entinen tennislupaus joka toimii nykyään valmentajana, West Side Story -uudelleenfilmatisoinnista (2021) tutun Mike Faistin esittämä Tashin mies Art Donaldson, sekä The Crown -sarjasta (2016-2023) tutun Josh O'Connorin näyttelemä Patrick Zweig, joka oli aikoinaan Artin paras ystävä, sekä Tashin poikaystävä, mutta jolla meni joitain vuosia sitten sukset (tai pitäisikö tässä tapauksessa puhua tennismailoista) ristiin heidän kanssaan. Zendaya, Faist ja O'Connor ovat kaikki mahtavia rooleissaan ja kaikkien kolmen väliltä löytyy erinomaista kemiaa, oli kyse sitten rakkaudesta, ystävyydestä tai vihanpidosta. Läpi elokuvan katsojan mielipide heidän hahmoistaan kuitenkin vaihtelee, eikä loppupeleissä juuri yksikään triosta ole järin pidettävä. Tashi, Art ja Patrick ovat jokainen omalla tavallaan laskelmoivia, manipuloivia ja muuten vain toksisia ihmisiä - eli tavallaan he sopivat toisilleen kolmiodraaman pyöriteltäväksi täydellisesti.

Odotin Challengersin olevan laadukas elokuva, olinhan pitänyt ohjaaja Luca Guadagninolta aiemmin katsomistani elokuvista Call Me by Your Namesta (2017), Suspiriasta (2018) ja Bones and Allista (2022). En kuitenkaan osannut odottaa, että pitäisin leffasta näinkin paljon. Sanoisin jopa, että Challengers nousi omaksi suosikikseni Guadagninon tuotannosta! Kyseessä on loistava urheiludraama, jonka monimutkikkaat ihmissuhteet äityvät paikoitellen jopa tiivistunnelmaisen psykologisen jännärin puolelle.

Elokuva lähtee käyntiin lähes nykyhetkestä, kun pitkän voittoputken jälkeen Art on alkanut menettämään otettaan tenniksestä, eikä suhde Tashinkaan kanssa enää roihua samalla lailla liekissään kuin ennen. Kun Art saa tuoreessa turnauksessaan vastaan Patrickin, on aivan kaikki vaakalaudalla. Tämä entisten ystävysten ottelu on venytetty koko elokuvan liki kahden tunnin ja vartin mittaan ja erien välillä katsojille esitetään lukuisten takaumien kautta, mitä näiden kolmen ihmisen välillä oikein tapahtui. Väärissä käsissä homma voisi muuttua aikamoiseksi sillisalaatiksi, mutta Justin Kuritzkesin fantastinen, urheiluleffojen tavanomaista kaavamaisuutta visusti kiertävä käsikirjoitus pitää paketin tiukasti kasassa. Joka takauman kautta katsoja oppii näistä hahmoista ja heidän väleistään lisää, mikä joka kerta muuttaa katsojan tapaa katsoa nykyhetken menoa. Katsojan kannattaa olla erittäin tarkkana, sillä sen lisäksi, että aikahyppely on ajoittain varsin villiä, ovat takaumat täynnä yksityiskohtia, jotka kannattaa pistää merkille, sillä tarkkaavainen katsoja todella palkitaan elokuvan finaalissa. Loppupäässä itse tennismatsi kärjistyy suorastaan hengästyttäväksi jännitysnäytelmäksi.

Guadagninon ohjaus on tehokkaan hallittua ja hän saa näyttelijöistä irti kaiken. Erityisesti kolmikon ensikohtaamiseen liittyvässä takaumassa hotellilla Zendaya, Faist ja O'Connor heittäytyvät aivan täysillä intiimin menon vietäväksi. Guadagnino on myös halunnut varmistaa, ettei läpi leffan nähtävä tennisottelu käy tylsäksi. Sen lisäksi, että hyvin kirjoitetut hahmot saavat katsojan kiinnostumaan lopputuloksesta, ottelu tarjotaan vähän väliä uuden kikan kanssa. Välillä kamera seuraa peliä katsomosta, välillä pelaajien läheltä, välillä verkon kautta, välillä yläilmoista, välillä jopa kentän alta ja kaikista villeimmin itse tennispallon perspektiivistä. Challengers onkin kameratyöskentelyltään yksi kuluneen elokuvavuoden luovimmista ja tekniset ansiot ovat muutenkin kohdillaan. Leikkaus on sulavaa, lavasteet ovat oivat ja maskeeraajat saavat hyvin pääkolmikon näyttämään vaadittaessa eri ikäisiltä. Jos jokin puoli elokuvassa jätti ristiriitaisen fiiliksen, niin sen musiikki. Sävellyksestä vastaavat Trent Reznor ja Atticus Ross, joiden musiikki leffassa koostuu hyvin pitkälti kovaan ääneen pauhaavasta yökerhojumputuksesta. Toisaalta pidin musiikista kovasti ja se luo tehokasta intensiteettiä turnaukseen, mutta samalla se on paikoin myös häiritsevä kikka, etenkin kun samalta kuulostava jytinä alkaa kerta toisensa perään soimaan hahmojen riitojen päällä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Challengers, 2024, Metro-Goldwyn-Mayer, Pascal Pictures

Arvostelu: The Holdovers (2023)

THE HOLDOVERS

Ohjaus: Alexander Payne

Pääosissa: Paul Giamatti, Dominic Sessa, Da'Vine Joy Randolph, Carrie Preston, Brady Hepner, Michael Provost, Ian Dolley, Jim Kaplan, Andrew Garman, Naheem Garcia, Tate Donovan, Gillian Vigman ja Stephen Thorne

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

The Holdovers on ohjaaja Alexander Paynen uusi elokuva. Payne sai idean elokuvaan nähtyään ranskalaisen elokuvan Merlusse (1935). Hän otti yhteyttä käsikirjoittaja David Hemingsoniin, joka oli työstänyt tekstin sisäoppilaitokseen sijoittuvasta televisiosarjasta, jonka Payne oli lukenut. Hemingson ryhtyi muovaamaan tekstiä elokuvaksi Paynen vision mukaan ja Miramax-yhtiö nappasi elokuvan itselleen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2022 ja lopulta The Holdovers sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2023. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse odotin mielenkiinnolla sen näkemistä. Maailmalta kantautuneet kehut olivat herättäneet huomioni ja kävinkin uteliain mielin katsomassa The Holdoversin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1970 Bartonin sisäoppilaitoksessa historianopettaja Paul Hunham joutuu jäämään jouluksi kampukselle vahtimaan nuoria opiskelijoita, joilla ei ole paikkaa, minne mennä joululoman ajaksi.

Paul Giamatti on vuosien varrella osoittanut taipuvansa vaikka minkälaisiin rooleihin. Mies on nähty niin draamoissa, komedioissa, seikkailuleffoissa kuin myös kiusallisena venäläisgangsteri-karikatyyrinä The Amazing Spider-Man 2:ssa (2014). The Holdoversissa Giamatti taitaa tarjota koko uransa parhaan roolityön. Hän on häikäisevässä vedossa Paul Hunhamina, tiukkana historianopettajana, joka ei ole järin pidetty opiskelijoiden tai opettajienkaan keskuudessa ja joka on saanut haukkumanimekseen "Mulkosilmä" vaihtelevasti ulospäin pullahtelevien silmiensä takia. Hunham on niitä hahmoja, joiden kanssa voisi tosielämässä olla hyvin haastavaa olla tekemisissä, mutta joka toimii elokuvassa katseltuna erinomaisesti. Tämä sanavalmis ja sääntöjä tarkkaan noudattava opettaja muuttuu kohtaus kohtaukselta pidettävämmäksi ja kun hänestä alkaa pikkuhiljaa aukeamaan muita puolia, Giamatti pääsee tosissaan valloilleen.

     Kun joululoman alkaessa muut nuoret matkaavat takaisin koteihinsa, löytyy Bartonin koulusta muutama opiskelija, joilla ei ole paikkaa minne mennä. Niinpä he jäävät kahdeksi viikoksi koululle Hunhamin valvonnan alle. Näitä hahmoja ovat toisiaan vihaavat Tully (Dominic Sessa) ja Kountze (Brady Hepner), sporttinen Jason (Michael Provost) ja lapset Alex (Ian Dolley) ja Ye-Joon (Jim Kaplan). Nuorista Angus Tully nousee parhaiten esille ja elokuvadebyyttinsä tekevä Sessa tekee hienoa työtä vaativassa roolissa. Tullykin olisi herkästi hahmo, josta on vaikea pitää ja Sessa tasapainottelee jatkuvasti ihailtavasti siinä rajalla, toimiiko lopputulos vai ei. Koululle jää myös vastikään lapsensa menettänyt kokki Mary, jota näyttelevä Da'Vine Joy Randolph on aivan fantastinen osassaan. Randolph ei ole aiemmin juuri säväyttänyt minua, mutta The Holdoversissa hän tulkitsee hahmonsa surua onnistuneen sydäntä särkevästi, enkä ihmettele, jos hän nappaa työllään parhaan naissivuosan Oscarin.

Eipä ole The Holdoversia turhaan kehuttu mahdolliseksi tulevaksi jouluklassikoksi. Vaikka onkin hassua, että tämä jouluelokuva tuodaan Suomeen vasta nyt vuodenvaihteen jälkeen, on vaikea kuvitella parempaa elokuvaa, jolla aloittaa tämä leffavuosi. Kyseessä on erinomainen draamakomedia, jossa molemmat lajityypit kulkevat täydellisesti käsi kädessä ja joka tarjoaakin aikamoista tunteiden vuoristorataa edetessään. Vielä elokuvan alussa on vaikea sanoa, mitä kaikesta olisi mieltä, sillä hahmot ovat omilla tavoillaan niin luotaantyöntäviä persoonia. Kuitenkin kun Hunhamin ja näiden opiskelijoiden yhteinen joulunvietto kampuksella käynnistyy, The Holdovers nappaa tosissaan mukaansa. Hunhamiin ja Tullyyn tykästyy kaiken aikaa enemmän, samalla kun nämä toisiaan enemmän tai vähemmän inhoavat opettaja ja opiskelija alkavat hiljalleen lämmetä toisilleen.

Siitä huolimatta, että hahmot ovat vähän väliä kiroilemassa ja haukkumassa toisiaan, Alexander Payne on saanut luotua hämmentävänkin lämpimän, sydämellisen ja ajoittain suorastaan ihanan hyvän mielen elokuvan, josta voi täysin ymmärrettävästi muodostua joillekin katsojille uusi joulunajan perinne. Vaikka elokuva onkin yhdysvaltalainen, ei Payne tee siitä millään tavalla perinteistä jenkkihöttöä. Hän luo herttaisuutta ja tunteikkuutta omilla tavoillaan, saaden lopputuloksesta vahvemman kuin monista muista lajityypin edustajista. The Holdoversin aikana pääsee nauramaan makeasti ja pidättelemään kyyneleitä moniulotteisten hahmojen takia. Tämä on niitä elokuvia, joiden jälkeen teatterista poistuessa tuntuu siltä kuin olisi uudistunut ihminen ja näkisi maailman erilaisessa valossa. Hymy huulilla ja onnen kyyneleet silmillä tehokkaan katkeransuloisen filmin ansiosta.

Paynen apuna toimii David Hemingsonin upea käsikirjoitus täynnä tarkkaan kirjoitettuja hahmoja, väkevää kerrontaa, hienosti rakennettuja kohtauksia ja herkullisen napakkaa dialogia. Hahmojen väliset keskustelut ovat toinen toistaan kiinnostavampia ja parempia, ja niiden kautta hahmoista selviää monenlaisia asioita, mikä auttaa katsojaa syventymään kaikkeen. Jokaisella on omat suojakuorensa, joiden läpi päästyään katsoja voi ymmärtää heidän motiiveja ja käytöstapojaan. The Holdovers on myös teknisiltä ansioiltaan taitavasti tehty. Se on hyvin kuvattu ja visuaalista ilmettä vahvistaa tietty vanhanaikaisuus. Leffaa katsoessa unohtaa herkästi, että se on tehty 2020-luvulla, sillä se näyttää ja tuntuu siltä kuin se olisi oikeasti tehty vuonna 1970. Lavasteet ja asut ovat vakuuttavat ja maskeeraajat ovat saaneet Giamattin näyttämään onnistuneesti hieman tärähtäneeltä. Vasemmalta oikealle vaihteleva tekosilmä on hupaisa lisävitsi läpi leffan. Äänimaailmakin on oivallisesti työstetty ja Mark Ortonin säveltämät musiikit vahvistavat tunnelmaa. Kaikin puolin siis todella hieno teos, joka kannattaa käydä katsomassa, jos kaipaa lämpöä näinä hyytävinä talvipäivinä. Ihan viimeistään ensi jouluna jokaisen kannattaa katsoa The Holdovers.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Holdovers, 2023, Miramax, CAA Media Finance