Näyttelijät: Sunny Sandler, Melanie Lynskey, Max Greenfield, Jack Champion, Stephanie Beatriz, Bebe Neuwirth, Steve Buscemi, Scarlett Estevez, Matan M. Friedman, Eitan O. Friedman ja Emma McNulty
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 13
Don't Say Good Luck on Netflixin uusi draamaelokuva. Laura Hankin kirjoitti elokuvan tarinan omien nuoruudenkokemustensa pohjalta ja sai Julia Hartin ja Jordan Horowitzin työstämään tekstiä vielä lisää, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025. Nyt Don't Say Good Luck on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja omat odotukseni sitä kohtaan olivat aika matalat sen päätähti Sunny Sandlerin, eli koomikko Adam Sandlerin tyttären takia. Ajattelin etukäteen, että kyseessä olisi jälleen yksi Sandlerin nepotismiprojekteista, mutta päätin silti antaa leffalle mahdollisuuden ja katsoin sen noin viikko ilmestymisen jälkeen.
Sophie Birenbaum saa niin hyviä kuin huonoja uutisia, kun hän kuulee saaneensa pääroolin koulunsa uudesta musikaalinäytelmästä ja kun hänen äitinsä paljastaa sairastavansa pahalaatuista syöpää.
Ensin keväällä Netflixissä julkaistiin Adam Sandlerin Sadie-tyttären tähdittämä Roommates-elokuva (2026) ja nyt Sunny-tytär tähdittää Don't Say Good Luckia. Molemmat leffat kuvattiin samaan aikaan ja vieläpä samassa osavaltiossa, New Jerseyssä. Nepotismisyytöksiä on vaikea välttää, mutta nähtävästi Sunny Sandler oli elokuvantekijöiden oma valinta, heidän nähtyä hänen esiintyvän You Are So Not Invited to My Bat Mitzvah -leffassa (2023). Tämä oli onni tekijöille, koska kun Sunny tarttui rooliin, Adam-isä hyppäsi projektiin tuottajana ja samalla elokuva sai Netflix-diilin. Sunny Sandler näyttelee elokuvassa Sophie Birenbaumia, teinityttöä, joka haaveilee näyttelemisestä ja jonka suu loksahtaakin auki, kun hän saa tietää napanneensa pääroolin koulunsa uudesta musikaalista. Sandler näyttää onneksi osaavansa näytellä, eikä kyse ole puhtaasta nepotismista. Parhaiten tyttö tosin suoriutuu laulajana, hakien vielä jalansijaa hieman dramaattisemmissa kohtauksissa.
Elokuvassa nähdään myös Melanie Lynskey ja Max Greenfield Sophien vanhempina Elizabethina ja Tedinä, Matan M. Friedman ja Eitan O. Friedman Sophien pikkuveljinä Calebina ja Ethanina, Steve Buscemi ja Bebe Neuwirth Sophien isovanhempina Dalena ja Lindana, Stephanie Beatriz koulumusikaalin ohjaavana Parkerina, Scarlett Estevez Sophien parhaana kaverina Carolynina, sekä Jack Champion Sophien ihastuksenkohteena Jackina. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan ja parhaiten suoriutuu Lynskey syöpää sairastavana Elizabeth-äitinä.
Koska tiesin etukäteen, että elokuvassa esiintyvät Adam Sandlerin tytär ja Steve Buscemi, odotin ennakkoon, että Don't Say Good Luck olisi jonkin sortin komedia. Ja vaikka mukana on muutama ihan hupaisa keskustelu, olin odotusteni kanssa varsin väärässä. Kyseessä on nimittäin perhedraama ja varsin toimiva sellainen. On kiinnostavaa seurata, kuinka Sophie yrittää pitää elämäänsä kasassa, kun hän saa pitkään aikaan parhaat ja huonoimmat uutiset. Vaikka häntä jännittää päärooli, on hän mahdollisuudesta toki innoissaan. Mutta on vaikeaa olla innoissaan, kun päivä päivältä häntä pelottaa enemmän, että hänen äitinsä vointi romahtaa lopullisesti.
Parasta elokuvassa ovatkin Sophien ja Elizabeth-äidin yhteiset kohtaukset, naurut, itkut ja syvällisemmät keskustelut. Äiti kannustaa viimeisillä voimiensa rippeillä tytärtään tavoittelemaan unelmiaan, mutta tytär pelkää menettävänsä viimeiset hetkensä äitinsä kanssa näytelmän takia. Tästä saadaan aikaiseksi herkkää tunnelmaa, joka tosin elokuvan loppusuoralla paisuu jo turhankin voimakkaaksi sipulin pilkkomiseksi. Viimeinen puoli tuntia oikein velloo nyyhkyilyssä, kun vähempikin olisi riittänyt. Surun keskeltä löytyy kuitenkin myös jotain kaunista, joka tuo toivoa ankeuden keskelle. Jos kaipaat iltaasi tunteikasta draamaa, sopii Don't Say Good Luck tähän tarkoitukseen oikein passelisti... kunhan vain muistaa pitää nessut lähellä.
Elokuvan on ohjannut Julia Hart, joka saa näyttelijänsä irrottelemaan hyvin, mutta hänen rakentamansa tunnelma muuttuu loppusuoralla turhan melodramaattiseksi. Laura Hankinin nuoruuden kokemusten pohjalta rakennettu käsikirjoitus toimii pääasiassa hyvin. Teknisestikin Don't Say Good Luck on oivallinen. Leffa on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja äänityöskentely on pätevää Yulin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Don't Say Good Luck, Yhdysvallat, 2026, Netflix Studios
Ohjaus: Sean Anders Pääosissa: Will Ferrell, Mark Wahlberg, Linda Cardellini, John Lithgow, Mel Gibson, Owen Wilder Vaccaro, Scarlett Estevez, Didi Costine, Alessandra Ambrosio, Yamilah Saravong ja John Cena Genre: komedia, jouluelokuva Kesto: 1 tunti 40 minuuttia Ikäraja: 7 Vuoden 2015 komedia Daddy's Home ei ollut kriitikoiden mieleen, mutta se oli silti iso menestys, joten jatkoahan oli tietysti luvassa. Alkuvuodesta 2016 jatko-osa ilmoitettiin ja vuotta myöhemmin kuvaukset alkoivat. Daddy's Home 2 ilmestyi monissa maissa jo marraskuun alussa, mutta se ilmestyy Suomessa vasta nyt. Itse en erityisemmin odottanut leffaa, sillä sen juoni kuulosti mielestäni liian samanlaiselta kuin juuri ilmestynyt A Bad Moms Christmas (2017). Vasta kun katsoin ensimmäisen osan uudestaan arvostelua varten, innostukseni nousi, sillä filmi oli parempi kuin muistin (ja A Bad Moms Christmas huonompi kuin toivoin). Kehnoista arvioista huolimatta menin positiivisin mielin katsomaan Daddy's Home 2:a. En odottanut sen olevan yhtä kelpo pätkä kuin edeltäjänsä, mutta toivoin kuitenkin viihtyväni sen parissa.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Daddy's Home!
Brad Whitaker ja Dusty Mayron lähtevät perheidensä kanssa viettämään joulua mökille. Ongelmia saapuvat aiheuttamaan Bradin ja Dustyn isät.
Will Ferrell nähdään toistamiseen Brad Whitakerin roolissa ja Mark Wahlberg jatkaa Dusty Mayronina. Brad on aika lailla samanlainen pehmo kuin edellisessä filmissä, kun taas Dusty on kokenut selkeän muutoksen. Dustysta on tullut parempi isä, eikä hän vaikuta enää yhtä "pahalta jätkältä". Dusty on pehmentynyt, ja hänestä ja Bradista on jopa muodostunut parhaat ystävykset. Aluksi kaksikon ystävyys tuntuu oudon pirteältä, mutta läpi filmin heidän välilleen syntyy pieniä erimielisyyksiä. Ferrell ja Wahlberg ovat jälleen kerran mainioita rooleissaan, vaikka eivät kovin ihmeellisiä suorituksia esitäkään. Bradin ja Dustyn isien rooleissa nähdään John Lithgow ja Mel Gibson, eikä ole vaikea arvata kumpi on kumman isä, jos näyttelijät ovat tuttuja. Lithgowin esittämä Don Whitaker on vielä isompi pehmo kuin poikansa Brad. Hän on niin täynnä hyvää sydäntä, ettei uskaltaisi edes pistää sudelle vastaan, jos sellainen hyökkäisi hänen kimppuunsa. Gibsonin näyttelemä Kurt Mayron on taas äijämäisempi kuin poikansa Dusty, eikä häntä kiinnosta vanhemmuusasiat lähes ollenkaan. Siinä missä Don käy joka pyhänä vierailemassa, Kurtista ei ole kuulunut mitään muutamaan vuoteen. Lithgow on todella sympaattinen, vaikkakin pienesti surkuhupaisa, ja Gibson sopii tylymmän vanhemman rooliin. Lapsihahmoja ovat vanhat tutut Dylan (Owen Wilder Vaccaro) ja Megan (Scarlett Estevez). Myös edellisen leffan lopussa nopeasti nähdyt Dustyn uusi tytärpuoli Adrianna (Didi Costine), sekä Bradin ensimmäinen oma lapsi Griffy (Connor, Daphne ja Dylan Wise) tekevät paluun ja ovat isommassa roolissa kuin ennen. Pienen Griffyn osa on tosin yhä pieni, mutta hemmoteltu esiteini Adrianna on mukana tapahtumissa alusta loppuun. Lapsista esille pääsee parhaiten Dylan, joka on ihastunut mökillä kohtaamaansa tyttöön (Yamilah Saravong), muttei tiedä miten toimia tilanteessa. Bradilla ja Dustylla on tietty erilaiset neuvot pojalle... Megan taas ihailee hieman vanhempaa Adriannaa ja yrittää olla kuin hän. Lapsinäyttelijät ovat yhä toimivia, vaikkakin Costine pääsee todella harvoin pois puhelimensa takaa murjottamasta. Äitihahmoja leffassa ovat Linda Cardellinin näyttelemä Bradin vaimo Sara ja Alessandra Ambrosion esittämä Dustyn uusi vaimo Karen. Sarasta on saatu aikaiseksi kiinnostavampi hahmo kuin edellisessä filmissä, mutta Karen jää todella pahasti sivuun. Hahmo on lähinnä hiljaa ja kirjoittaa pieniä muistiinpanoja vihkoonsa. Saran ja Karenin välille on luotu pientä kilpailuhenkeä, sillä Saran mielestä Karen on kaikessa parempi kuin hän, mutta Karen vaikuttaa vain halveksuvan Saraa. Juonikuvio olisi ihan kiinnostava, mutta se jää todella mitättömäksi, eikä oikein johda mihinkään. Harmillisesti Dustyn ja Karenin välille ei ole luotu minkäänlaista kemiaa, eikä heillä edes ole kunnon yhteisiä kohtauksia, joiden kautta syntyisi tunne siitä, että he ovat yhdessä. Elokuvassa nähdään myös showpainija John Cena pienessä roolissa Adriannan oikeana isänä. Lisäksi mukana on hauskasti toteutettu cameo eräältä tähtinäyttelijältä...
Kuten jo sanoin, Daddy's Home 2:n juoni tuo helposti mieleen A Bad Moms Christmasin. Kehnojen huoltajahahmojen vielä kehnommat huoltajahahmot saapuvat viettämään joulua, mistä syntyy kaikenlaista kohellusta. Leffan lopusta jopa löytyy todella samanlainen juttu kuin A Bad Moms Christmasin lopusta. Vielä muutama viikko sitten minua vain ärsytti, että samasta tarinasta väännetään kuukauden sisällä sekä naisten että miesten versio, mutta nyt olen ihan tyytyväinen, sillä Daddy's Home 2 on selvästi parempi elokuva kuin huono A Bad Moms Christmas. Enkä tarkoita, että tämä olisi parempi, koska se on miesten versio (vaikka onkin pakko myöntää, että tämän filmin miestähdet ovat parempia näyttelijöitä kuin Bad Momsin naistähdet), vaan koska tässä tarina on paremmin kerrottu. Eikä tämä ole ärsyttävä filmi. Eikä tämä tunnu tyhmentävän katsojaa. Loppuhuipennusta lukuunottamatta mukana ei ole surkeita kohtauksia, vaan Daddy's Home 2 on pääasiassa oikein viihdyttävä teos. Edeltäjänsä tasolle elokuva ei nouse, mutta sitä en odottanutkaan tapahtuvan. Liian pikaisen prologin jälkeen elokuva saa napattua katsojan mukaansa, kun Kurt ja Don esitellään, ja perheet lähtevät joulunviettoon mökille. Siellä nähdään erilaisia kohelluksia koristeiden, kuusien, sun muiden jouluun liittyvien asioiden parissa. Vaikka aluksi (lähes) kaikki ovatkin hymyssä suin, löytyy melkein jokaiselta jotain ikävää sanottavaa jostakusta toisesta. Viikon mökkireissun aikana ehtiikin helposti syntyä jännittynyt ilmapiiri, mikä on jatkuvasti vaarassa räjähtää käsiin. Leffa onnistuu äitihahmoja lukuunottamatta keskittymään ja käyttämään aikaa useaankin juonikuvioon, jolloin se tuntuu tarpeeksi eheältä paketilta. Pari kehnompaa hetkeä on livahtanut mukaan, mutta muuten elokuva toimii loppuhuipennukseen asti, joka on aivan kamalaa katsottavaa. Edellisen filmin huumori perustui usein myötähäpeään (toisin kuin tämä leffa), mistä itse pidän paljon, mutta tämän leffan huipennus oli väärällä tavalla niin myötähäpeällistä seurattavaa, että oikein sattui. Se on vielä hirveämpi kuin edellisen osan tanssitaistelu ja sitä pahentaa se, kuinka se vain jatkuu ja jatkuu. Siitä myös huomaa, kuinka lapsiystävällinen leffa onkaan kyseessä. Rivoja vitsejä ei ole mukana ollenkaan, vaikka pari pientä vihjailua onkin lisätty aikuisia kosiskelemaan. Kohellus on kyllä ihan hassua, vaikka se onkin tehty lapsikatsojia ajatellen. Lapsiystävällisyys ei alun jälkeen onneksi itseäni häirinnyt kovin paljon, sillä filmi onnistui viihdyttämään hyvin ja jouluhan on koko perheen juhlaa, etenkin Yhdysvalloissa. Sen maan jouluperinteet ja -teemat ovat vahvasti läsnä läpi leffan, ja saattavat joistakin suomalaisista tuntua oudoilta.
Daddy's Home 2:n ohjauksesta vastaa edellisen elokuvan tavoin Sean Anders, joka on tehnyt tarpeeksi kelpoa työtä. Parhaiten Anders on suoriutunut koko perheen elokuvan tunnelman ja tietyn USA-jouluhengen luomisessa. Anders on myös käsikirjoittanut filmin John Morrisin kanssa. Kaksikko on saanut kerrottua useamman erilaisen ihmissuhteen niin, että ne toimivat samassa elokuvassa. Joitakin vitsejä he olisivat kuitenkin voineet lyhentää ja kirjoittaa lopun uudestaan. Elokuva on kuvattu tasaisesti ja leikkaus on sujuvaa, jos ei laske mukaan hölmöjä kohtauksesta toiseen tapahtuvia leikkauksia, kun vanha kuva liukuu uuden kuvan päältä pois. Parissa kohtaa käytetyt digiefektit ovat selkeitä, mutta tarpeeksi toimivia. Äänitehosteet ovat onnistuneet ja Michael Andrews on saanut aikaiseksi ihan kivoja sävellyksiä taustalle.
Yhteenveto:Daddy's Home 2 ei pääse edeltäjänsä tasolle, mutta se on silti ihan viihdyttävä jouluhömppä. Leffan aloitus on oudon kiirehtivä, mutta kun Kurt ja Don esitellään, ja perheet lähtevät mökille, tarina nappaa katsojan mukaansa. Elokuva on yllättävästi lapsikatsojia ajatellen tehty, mutta se ei häiritse liikaa, sillä mukaan on saatu hauskoja juttuja kaikenikäisille. Valitettavasti loppuhuipennuksesta on tehty liian lapsiystävällinen, jolloin se on vain kamalan myötähäpeällistä katsottavaa. Muuten filmi viihdyttää koko kestonsa ajan ja saa yllättävän hyvin kerrottua useat juonikuviot kunnolla. Näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, etenkin Mark Wahlberg ja Will Ferrell, minkä lisäksi John Lithgow ja Mel Gibson ovat hyvät lisäykset. Jouluhenki - vaikkakin hyvin amerikkalainen - on vahvasti läsnä ja saa katsojan helpommin juhlatuulelle kuin samaa pohjajuonta kertova A Bad Moms Christmas. Jos piditte edellisestä osasta, niin kannattaa tämäkin vilkaista. Daddy's Home 2:a katsomaan voitte viedä lapsennekin, sillä rivouksia ei ole mukana melkein yhtään. Silti elokuva onnistuu naurattamaan aikuisiakin ja saa toivomaan jatkoa. Toivon kuitenkin, että mahdollinen "Daddy's Home 3" tehtäisiin vasta vaikka viiden vuoden päästä ja siinä päähenkilöiden lapset olisivat jo teinejä tai aikuisia, ja heidän ongelmansa (joita Brad ja Dusty yrittävät tietty selvittää) olisivat erilaisia kuin nyt. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, mutta aika turha kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Daddy's Home 2, 2017, Paramount Pictures, Gary Sanchez Productions, Huahua Media
Ohjaus: Sean Anders Pääosissa: Will Ferrell, Mark Wahlberg, Linda Cardellini, Owen Wilder Vaccaro, Scarlett Estevez, Thomas Haden Church, Hannibal Buress, Bobby Cannavale, Alessandra Ambrosio ja John Cena Genre: komedia Kesto: 1 tunti 36 minuuttia Ikäraja: 12
Daddy's Home on Will Ferrellin ja Mark Wahlbergin toinen yhteistyöelokuva vuoden 2010 The Other Guysin jälkeen. Leffan teko lähti liikkeelle 2010-luvun alussa ja sen kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2014. Filmi sai ensi-iltansa joulukuussa 2015 (Suomessa vasta 1. tammikuuta 2016) ja se oli suuri hitti, muttei kovin pidetty kriitikoiden keskuudessa. Itse näin elokuvan puoli vuotta ensi-illan jälkeen, kun katsoin sen vuokralta oman isäni kanssa. Pidin leffaa ihan hauskana, mutta se ei kuitenkaan jäänyt kovin hyvin muistiin, joten yllätyin kuullessani, että sille on tulossa jatko-osa. Tuttuun tyyliini päätin siis tietty katsoa Daddy's Homen uudestaan, arvostellakseni sen ennen Daddy's Home 2:a (2017). Filmi ei kuitenkaan ollut Viaplayssa enää, eikä sitä löytynyt Netflixistä, joten minun täytyi ostaa se. Hyvä, että tein niin, sillä elokuva oli toimivampi ja hauskempi kuin muistin, joten olin todella tyytyväinen lisätessäni sen leffakokoelmaani.
Hyväsydäminen Brad Whitaker on mennyt naimisiin Saran kanssa ja samalla hänestä on tullut kahden lapsen isäpuoli. Lapset eivät kuitenkaan erityisesti pidä Bradista, eikä tilannetta helpota lainkaan se, kun heidän oikea isänsä, kaikin tavoin Bradia siistimpi Dusty saapuu kylään.
Mukavan Brad Whitakerin roolissa nähdään Will Ferrell, joka ei ole kovin kummoinen näyttelijä, mutta sopii erittäin hyvin rooliin. Brad on tosiaan todella hyväsydäminen ja vähän turhankin kiltti kaikille. Tavallaan häntä voisi pitää herkkänä nössönä, mutta samalla hän on myös parasta isämateriaalia lapsille. Brad on loistava esimerkki siitä, kuinka ihmisiä pitäisi kohdella ja hänestä on helppo pitää. Samalla kuitenkin toivoisi, että häneltä löytyisi enemmän uskallusta tehdä asioita, eikä hän vain kiltisti tekisi kaikkea muiden sanomisen mukaan. Mark Wahlbergin näyttelemä Dusty Mayron on täysi vastakohta Bradille. Dusty tekee mitä huvittaa, eikä häntä kiinnosta selvittää tilanteita puhumalla. Hän pystyy manipuloimaan muita helposti, minkä lisäksi hän kiinnittää kaikkien huomion olemalla kova äijä. Dusty ei tottele Bradin tekemiä sääntöjä, eikä hänestä löydy huoltajamateriaalia. Ferrellin tavoin myös Wahlberg sopii erinomaisesti rooliinsa, vaikkei kovin hyvää näyttelijäntyötä teekään elokuvassa. Vaikka Dusty vaikuttaakin aluksi ylimieliseltä kusipäältä, Wahlberg onnistuu tekemään hahmosta pidettävän, jolloin katsojana ei ole vain täysillä Bradin puolella. Bradin uutta vaimoa, eli Dustyn ex-vaimo Saraa esittää Linda Cardellini, joka on selvästi miehiä fiksumpi että myös tylsempi hahmo. Sara joutuu lähinnä häpeillen seuraamaan vierestä Dustyn ja Bradin tekemisiä, eikä hänestä ole saatu luotua kiinnostavaa persoonaa. Tämän takia katsoja saattaa helposti ihmetellä, miksi miehet ylipäätään kisailevat niin tylsästä naisesta. Cardellini on ihan kelpo roolissaan, mutta olisi hänen tilalleen voinut jonkun toisenkin valita. Perheen lapsia ovat Dylan (Owen Wilder Vaccaro) ja Megan (Scarlett Estevez), jotka ovat paljon innokkaampia oikeasta, hurjemmasta isästään kuin tylsästä radiokanavalla työskentelevästä isäpuolestaan. Megan jopa piirtää kuvia, joissa muu perhe seuraa onnellisena vierestä, kun Brad kuolee jollain hirveällä tavalla. Dylan-parka taas kärsii koulukiusaamisesta, eikä asiaa helpota se, että toinen isähahmo neuvoo keskustelemaan asiasta kiusaajan kanssa, kun taas toinen kannustaa aloittamaan tappelun. Lapsinäyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan. Elokuvassa nähdään myös Thomas Haden Church Bradin tarinoita kertovana pomona, Hannibal Buress aluksi ihan hauskana mutta loppujen lopuksi aika rasittavana työmies Griffinä ja Bobby Cannavale vitsailevana tohtori Franciscona.
Daddy's Homessa on aika kliseinen tarina, mutta se ei onneksi erityisemmin haittaa, sillä siitä pystyy helposti nauttimaan koko puolentoista tunnin keston ajan. Elokuva lähtee tietty liikkeelle Bradin kertojaäänellä, kun hän esittelee itsensä ja uuden perheensä, eikä aikaakaan kun Dusty jo saapuu paikalle moottoripyörällään. Vaikkei tietäisi filmistä mitään etukäteen, on sen tarina helposti arvattavissa siinä vaiheessa. Täysin erilaiset isät eivät tietenkään pidä toisistaan ja tottakai he alkavat kilpailemaan lasten ja Saran huomiosta. Tämä tietty kulkee siten, että kumpikin yrittää luoda tai ostaa jotain isompaa ja parempaa, tai muuten vain elvistellä, mutta jossain kohtaa he kisailevat vain siitä, kumpi heistä on siistimpi tyyppi, eikä siinä enää mietitä pitävätkö Sara ja lapset heidän käytöksestä lainkaan. Filmin loppuratkaisunkin voi arvata helposti, mutta kun elokuva onnistuu viihdyttämään niin taidokkaasti, arvattavuuden voi antaa anteeksi. Leffa tarjoaa niin monet hulvattomat hetket, että on ihme, jos sen aikana ei naura edes kerran.
Elokuvan huumori perustuu lähinnä myötähäpeään, mikä saattaa olla oma suosikkini. Ja vielä kun leffaan on pistetty uskallusta mukaan, se onnistuu välillä jopa yllättämään, kuinka yliampuvan myötähäpeällisiä kohtauksia se sisältää. Hauskimpia osioita ovat etenkin ne, joissa Brad yrittää todistaa lapsille olevansa yhtä cool kuin Dusty, jolloin katsojana miettii, ettei haluaisi tietää kuinka pahasti hän nolaa tai satuttaa itsensä, mutta samalla ei voi irrottaa katsettaan tapahtumista, sillä haluaa nähdä mahdollisimman isoa kohellusta. Mukana oli jopa pari hetkeä, joista on pakko nostaa hattua, sillä elokuva uskalsi mennä jopa niinkin pitkälle, eikä se varonut lainkaan. Jotkut vitseistä ovat tietty kehnompia, kuten Griffiin liittyvä läppä, joka käy nopeasti vanhaksi. Surkein vitsi on kuitenkin yritys luoda hauska juttu siitä, että eräässä tilanteessa elokuvat yleensä hyödyntävät tiettyä klisettä, mutta filmi ei teekään niin. Sellainen muka-metatason vitsi on kuitenkin vain todella kamalalla tavalla myötähäpeällistä, ja se tuntuu erittäin irralliselta kokonaisuudesta, minkä lisäksi sitä on pitkitetty aivan liikaa. Leffassa ei muuten rikota neljättä seinää, niin miksi yhdessä kohtaa on pakko? Loppuhuipennus aiheuttaa myös myötähäpeää väärällä tavalla. Samalla siitä huomaa parhaiten elokuvan pienen ongelman. Välillä se on nimittäin todella perheystävällinen, mutta paikoitellen siinä on yllättävänkin rivoja vitsejä, joita ei ole kaikkein parhaimmalla tavalla saatu tasapainoon.
Elokuvan on ohjannut Sean Anders, joka osaa taitavasti ampua yli, ilman että koko homma ampuu yli. Kovin ihmeellistä teosta hän ei ole saanut aikaiseksi, muttei Daddy's Homen tarvitsekaan olla sellainen. Muutamia ongelmia lukuunottamatta Daddy's Home on juuri niin hyvä kuin siitä voi saada. Anders on myös käsikirjoittanut filmin John Morrisin ja Brian Burnsin kanssa, joista jälkimmäinen keksi leffan idean. Kolmikko on tehnyt kelpo työtä, vaikka he olisivat voineet miettiä huipennuksen uudestaan ja poistaa yhden surkean vitsin kokonaan. Elokuva on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu. Bradin ja Saran koti on tyylikkäästi lavastettu. Muutamat visuaaliset efektit ovat todella selkeästi tietokoneella tehtyjä, mutta toisaalta se vain lisää komediaa. Äänimaailma on ihan toimiva, mutta Michael Andrewsin musiikit eivät korostu lainkaan. Musiikeista parhaiten esille pääsevät AC/DC:n "Thunderstruck" ja Metallican "For Whom the Bell Tolls".
Yhteenveto:Daddy's Home on mainio komedia, joka sisältää useita myötähäpeällisen hulvattomia hetkiä. Leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen ja on hienoa, että sitä tehdessä on monta kertaa uskallettu mennä pitkälle, eikä se vain varo koko aikaa. Jotkut vitseistä, kuten klisee- ja Griff-jutut ovat kehnompia, mutta pääasiassa elokuva onnistuu tarjoamaan monta kunnon naurua. Harmillisesti elokuva ei paikoitellen oikein tiedä, onko se perheleffa vai aikuisten komedia. Filmi kuitenkin viihdyttää hienosti, jolloin sitä katsoessa aika kuluu nopeasti. Ennalta-arvattavuus ei haittaa, mutta loppuhuipennuksesta olisi voinut miettiä paremman. Will Ferrell ja Mark Wahlberg sopivat erinomaisesti päärooleihin, vaikkeivät kovin ihmeellisiä roolitöitä teekään. Muut näyttelijät ovat myös ihan kivoja, mutta Linda Cardellini ei saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri hänestä pitäisi käydä massiivinen taisto. Kokonaisuudessaan Daddy's Home on kuitenkin oivallista viihdettä, joka on lähes niin hyvä kuin tällaisesta teoksesta voisi ikinä saada aikaiseksi. Mitään erityisen ihmeellistä ei ole luvassa, mutta suosittelen leffaa silti kaikille komedian ystäville. Kavereiden kanssa vietettävään leffahetkeen elokuva sopii mainiosti, mutta kaikkein parhaiten se toimii oman isän tai isäpuolen kanssa katsottuna. Toivon, että Daddy's Home 2 olisi myös kelpo filmi, vaikkakin pelkään että se ei saavuta tämän tasoa. Jos se on edes ihan kiva, niin olen tyytyväinen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Daddy's Home, 2015, Paramount Pictures, Red Granite Pictures, Gary Sanchez Productions
