Outlander: Blood of My Blood, kausi 1 (2025) - sarja-arvostelu

OUTLANDER: BLOOD OF MY BLOOD - KAUSI 1

Luoja: Matthew B. Roberts

Näyttelijät: Harriet Slater, Jamie Roy, Hermione Corfield, Jeremy Irvine, Tony Curran, Séamus McLean Ross, Sam Retford, Rory Alexander, Conor MacNeill, Brian McCardie, Sara Vickers, Peter Mullan, Sally Messham, Sadhbh Malin, Ailsa Davidson ja Terence Rae

Genre: fantasia, seikkailu, draama, romantiikka, jännitys

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 53 minuuttia - 1 tunti 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

Diana Gabaldonin kirjoihin perustuva televisiosarja Outlander - Matkantekijä (Outlander - 2014-2026) oli suuri hitti, joten sen maailmaa päätettiin laajentaa lisäosasarjalla. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että kehitteillä oli esiosasarja, joka kertoisi alkuperäissarjan päähenkilöiden vanhemmista eri aikakausilla. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2024 ja Isossa-Britanniassa Outlander: Blood of My Bloodin ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin jo alkusyksystä 2025. Suomeen sarja on saapunut vasta vuodenvaihteessa. Itse pidin valtavasti Outlander - Matkantekijän alkupäästä, mutta sarjan taso on laskenut kausi kaudelta. Kiinnostukseni esiosasarjaa kohtaan ei ollut korkea, mutta ryhdyin silti katsomaan Outlander: Blood of My Bloodia, kun sitä alettiin vihdoin esittämään myös Suomessa.

Vuonna 1917 elävät rakastavaiset Julia ja Henry Beauchamp päätyvät mystisten kivipatsaiden kautta 1700-luvun alun Skotlantiin, missä he kohtaavat Brian Fraserin ja tämän rakkaan Ellenin.

Outlander: Blood of My Blood ei jatka pääsarjan päähenkilöiden Jamie ja Claire Fraserin tarinaa, vaan sarja kertoo heidän vanhemmistaan. Vuoden 1715 Skotlannissa asuvat Ellen MacKenzie (Harriet Slater) ja Brian Fraser (Jamie Roy), kun taas vuoden 1917 Englannissa asuvat Henry Beauchamp (Jeremy Irvine) ja Julia Moriston (Hermione Corfield). Romanssit ovat vasta alkamaisillaan molemmilla tahoilla ja niin Slaterin ja Royn kuin Irvinen ja Corfieldin väliltä löytyy hyvää kemiaa. Neljästä näyttelijästä Corfield on nappivalinta ja hän menee täysin läpi Clairea esittävän Caitríona Balfen äidistä. Myös Slater, Roy ja Irvine suoriutuvat osistaan passelisti.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Brianin vanhemmat Simon Fraser (Tony Curran) ja Davina Porter (Sara Vickers), alkuperäissarjasta tutut Ellenin veljet Colum (Séamus McLean Ross) ja Dougal MacKenzie (Sam Retford), sekä Brianin serkku Murtagh Fraser (Rory Alexander) ja Leochin linnaa hallitseva Red Jacob MacKenzie (Peter Mullan). Tuttujen hahmojen nuorista versioista Columia esittävä Ross on Corfieldin tapaan nappivalinta. Näyttelijät suoriutuvat muutenkin passelisti rooleistaan, vaikka hahmot eivät tässä sarjassa ole sieltä kiinnostavimmasta päästä.

Odotukseni Outlander: Blood of My Bloodia kohtaan eivät olleet korkeat, mutta sarja onnistui silti olemaan aikamoinen pettymys. Olin jokseenkin kiinnostunut siitä, että sarja kertoisi Jamien ja Clairen vanhemmista eri aikakausilla ja tarjoaisi katsausta kahteen hyvin erilaiseen menneisyyteen, mutta tekijöillä olikin muuta mielessään. Nimittäin siinä kohtaa, kun Clairen vanhemmat päätyvät tyttärensä tapaan 200 vuotta ajassa taaksepäin ja törmäävät Jamien vanhempiin, Outlander: Blood of My Blood muuttuu niin naurettavaksi fanifiktioräpellykseksi, että mielenkiintoni katkesi kuin seinään. Gabaldon ei ole juuri kirjoittanut kummankaan hahmon vanhemmista, joten tämä tarina on lähes puhtaasti sarjan tekijöiden ideoima. Ja sen myös huomaa. Jos on mahdollista mennä vielä alempaa kuin aidan matalimmasta kohdasta, niin tämän sarjan tekijät toden teolla onnistuivat siinä.

On aivan pöyristyttävän laiska ajatus, että Clairen vanhemmat kävivät läpi samanlaisen seikkailun kuin heidän tyttärensä vuosia myöhemmin. Varsinkin muutama ensimmäinen jakso kulkee suorastaan tuskallisesti samanlaisia latuja, vailla kuitenkaan sitä mystiikkaa, vetovoimaa ja jännitettä, mikä teki alkuperäissarjan avauskaudesta niin väkevän ja koukuttavan. Outlander: Blood of My Blood on pitkästyttävän puuduttavaa tuijotettavaa, joka ei onnistunut missään kohtaa voittamaan minua puolelleen. Hahmojen väliset konfliktit tuntuvat yhdentekeviltä ja osa Julian juonikuvioista vaikuttavat vain alkuperäissarjasta hylätyiltä ideoilta. Jo alkuperäissarja on parin uusimman kauden aikana kulkenut viimeisillä huuruillaan, mutta tämä esiosatarina on niin häikäilemätöntä rahastusta, että se taisi tappaa mielenkiintoni varsinaisen Outlander - Matkantekijän tulevaa finaalikautta kohtaan. Kovimpiin faneihin rahastuskin on näköjään iskenyt, sillä Blood of My Bloodille ollaan jo (valitettavasti) tekemässä jatkoa.

Teknisesti Outlander: Blood of My Blood ajaa kyllä hyvin asiansa. Avauskausi on pätevästi kuvattu ja sarjan ehdottomasti parasta antia ovat hienot lavasteet ja asut, joskin osa niistäkin on takuulla alkuperäissarjasta kierrätettyä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Bear McCrearyn säveltämät musiikit toimivat tässäkin. Pidin myös Julie Fowlisin esittämästä, varsin nätistä tunnuskappaleesta For My Love That's Lost. Teknisellä näppäryydellä ei kuitenkaan pääse kovin pitkälle, kun käsikirjoitukset aiheuttavat lähinnä silmien pyörittelyä ja ohjauskin on näin ponnetonta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Outlander: Blood of My Blood, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2025-, Left Bank Pictures, No Fooling Productions, Sony Pictures Television, Story Mining & Supply Co., Tall Ship Productions

Arvostelu: Tarot (2024)

TAROT

Ohjaus: Spenser Cohen ja Anna Halberg

Pääosissa: Harriet Slater, Adain Bradley, Jacob Batalon, Avantika, Humberly González, Wolfgang Novogratz, Larsen Thompson, Olwen Fouéré ja Sunčica Milanović

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Tarot perustuu Nicholas Adamsin kirjaan Horrorscope vuodelta 1992. Kaksikymmentä vuotta kirjan julkaisun jälkeen ilmoitettiin, että sen pohjalta on tekeillä samanniminen filmatisointi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2022 ja nyt Tarot-nimen saanut kauhuleffa saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse lähinnä pyörittelin silmiäni, kun näin elokuvan trailerin, enkä paljoa odottanut leffalta - etenkin kun se haukuttiin lyttyyn Yhdysvalloissa niin kriitikoiden kuin katsojienkin toimesta. Kävin siitä huolimatta katsomassa Tarotin viikkoa ennakkoon Finnkinon erityisnäytöksessä.

Syntymäpäiväjuhlien aikana kaveriporukka päätyy ennustamaan toistensa horoskoopit löytämänsä vanhan tarot-korttipakan avulla ja nuoret saavat pian peräänsä pakan pahat voimat.

Tarotin keskiössä on teinikauhuleffalle hyvin tyypillinen kaveriporukka, jotka ovat uusista Spider-Man -elokuvista (2017-2021) tutun Jacob Batalonin näyttelemää vitsiniekka-Paxtonia lukuun ottamatta niin tylsän mitäänsanomattomia tyyppejä, ettei juuri kenenkään kohtalosta jaksa olla kiinnostunut. On horoskoopeista ja tarot-korteista intoileva Haley (Harriet Slater) ja hänen poikaystävänsä Grant (Adain Bradley) ja loput tyypit, eli Paige (Avantika), Madeline (Humberly González), Lucas (Wolfgang Novogratz) ja Elise (Larsen Thompson), joiden persoonat (jos näitä toisiensa kanssa lähes identtisen tylsiä tyyppejä voi edes persoonallisiksi kutsua) on luotu täysin heidän horoskooppimerkkiensä ympärille. Näyttelijäkaarti ei pahemmin vakuuta - ei edes Batalon, joka ei onnistu tällä kertaa olemaan erityisen hauska, toisin kuin Hämähäkkimiehen bestiksenä.

Tarot on juuri niin geneeristä teinikauhumoskaa kuin siltä voikin odottaa. Nykypäivänä monen voi kuulla ja lukea syyttävän elokuvien käsikirjoituksia tekoälyn tekemiksi, mutta itse taidan syyllistyä siihen oikeasti vasta nyt. On vaikea kuvitella, että joku oikea ihminen olisi kirjoittanut Tarot-leffan, sillä se tuntuu niin vahvasti siltä kuin joku olisi pistänyt koneen katsomaan kymmenen vastaavaa kauhurainaa ja pyytänyt sitten kirjoittamaan niiden pohjalta oman tulkintansa. Tarotista ei löydy ainuttakaan omaa ideaa ja Nicholas Adamsin Horrorscope-kirjakin toimii pohjana hyvin löysin perustein. Tutkimani perusteella mukana ei ole ainuttakaan samaa hahmoa ja siinä missä kirjassa nuorten perässä on horoskooppitappaja, elokuvassa nuoret saavat peräänsä yliluonnollisia voimia.

Leffassa on käytössä kaikki mahdolliset teinikauhuleffoihin liitännäiset kliseet, aina puolen välin tietämillä mukaan tulevasta, internetin uumenista löytyvästä pakollisesta vanhasta rouvasta, jolla on tietty kaikki vastaukset nuorten kysymyksiin. Elokuva alkaa totta kai bilekohtauksella ja kun alkoholit loppuvat ja lisää ryhdytään etsimään vuokramökistä, pahaenteisestä kellarista löytyykin tarot-korttipakka, jonka parissa juhlat jatkuvat. Koska hahmot vielä jättävät huomioimatta kirjoitetut varoitukset, katsojana vain tuumii, että sitä saa mitä tilaa. Huvittavaahan on, että kun leffan ensimmäinen vartti käytetään siihen, että jokaiselle nuorista luetaan ennustukset korttien avulla, elokuva periaatteessa itse spoilaa kaiken, mitä loppuleffan aikana tullaan näkemään. Millainen mörkö kenenkin perään tulee, missä järjestyksessä ja missä olosuhteissa.

Myös Tarotin kauhuosasto on sitä kaikista tavanomaisinta ja laiskinta säikyttelyä. Aidosti karmivan tunnelman sijaan ensikertalainen ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Spenser Cohen ja Anna Halberg luottavat pelkkiin kovaäänisiin äkkisäikyttelyihin. Äänimaailma hiljenee, valot alkavat vilkkua ja sitten pimetä, kunnes varjoista hyökkää esiin joku mörkö. Eipä leffa muuta tarjoa koko puolentoista tunnin aikana. Kaikessa mennään siitä, mistä aita on matalin, oli kyse sitten kauhusta, hahmoista tai tarinasta. Loppuhuipennuksessa Cohenin ja Halbergin tekstin laatimat säännöt alkavat jo sotia itseään vastaan ja viimeiset minuutit pistävät lähinnä pyörittelemään silmiä pöhköydellään.

Jos jostain elokuvaa kuitenkin voi kehua hieman, niin teinien perään lähtevät erilaiset tarot-mörrimöykyt ovat pääasiassa onnistuneita ilmestyksiä hienoine asuineen ja maskeerauksineen. Nämä monsterit menettävät tosin tehoaan sillä, kun tekijät kokevat pakottavaa tarvetta tunkea kameran aivan liian lähelle niiden rääkyviä naamoja, jolloin karmiviksi tarkoitetut hetket muuttuvat enemmänkin koomisiksi. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet oivalliset. Tietokonetehosteet eivät sen sijaan ole kaksiset ja äänimaailma on rakennettu täysin kovaäänisten pamausten varaan. Joseph Bisharan säveltämät musiikit ovat varsin geneeristä tunnelmointia taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tarot, 2024, Screen Gems, Alloy Entertainment, Capstone Pictures, Ground Control, Serbia Film Commission