The Flash, kausi 7 (2021) - sarja-arvostelu

THE FLASH - KAUSI 7

Luojat: Greg Berlanti, Andrew Kreisberg ja Geoff Johns
Näyttelijät: Grant Gustin, Candice Patton, Danielle Panabaker, Carlos Valdos, Danielle Nicolet, Jesse L. Martin, Kayla Compton, Brandon McKnight, Efrat Dor, Tom Cavanagh, Victoria Park, Stephanie Izsak, Michelle Harrison, Sara Garcia, Ennis Esmer, Christian Magby, Carmen Moore, Jon Cor, Jessica Parker Kennedy, David Dastmalchian, David Ramsey ja John Wesley Shipp
Genre: toiminta, scifi, seikkailu
Jaksomäärä: 18
Jakson kesto: noin 42 minuuttia - Yhteiskesto: noin 12 tuntia 36 minuuttia
Ikäraja: 12

DC-sarjakuviin perustuva televisiosarja The Flash nousi suosituksi, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä syksyllä 2014, osana Arrowverse-saagaa. Toisen, kolmannen, neljännen, viidennen ja kuudennen kauden aikana katsojaluvut lähtivät laskuun, mutta sarja pysyi tarpeeksi suosittuna, jotta sitä päätettiin jatkaa vielä pidemmälle. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 ja lopulta The Flashin seitsemäs tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa maaliskuussa 2021. Katsojaluvut laskivat reippaasti, mutta kausi keräsi positiivista palautetta kriitikoilta. Itse ryhdyin katsomaan The Flashia muutama vuosi sitten, kun Arrowversen aloittanut Arrow-sarja (2012-2020) vietti kymmenvuotisjuhlaansa. Pidin muutamasta ensimmäisestä kaudesta, mutta sitten sarjan taso lähti mielestäni laskuun. Kuudes kausi oli jo aika heikko, joten aloitin The Flashin seitsemännen kauden skeptisin odotuksin.

Flash ja kumppanit yrittävät keksiä keinon päihittää Eva McCullochin ja vapauttaa Irisin peilitodellisuudesta, kun he saavat lisäongelmakseen kolme erilaista voimaa edustavaa yli-ihmistä.

Grant Gustin nähdään jälleen kerran Barry Allenina, eli Flashina, joka potee nyt kahden ison ongelman edessä. Ensinnäkin hänen rakas vaimonsa Iris (Candice Patton) on siepattu peilitodellisuuteen ja toiseksi hänen vauhtivoimansa reistailee oikein toden teolla. Kausien varrella Gustin on alkanut esittämään aluksi hymyssä suin sankaroivaa Flashia synkempänä ja seitsemännellä kaudella hahmo nähdäänkin varsin dramaattisissa merkeissä. Gustin näyttää jo hieman väsähtämisen merkkejä, mutta pitää silti pääasiassa hyvää menoa yllä.

     Lukuun ottamatta ahdistelusyytöksien keskelle ajautuneen Hartley Sawyerin esittämää Ralph Dibnyä, sarjan muutkin tutut hahmot ovat menossa mukana, joskin Ciscon (Carlos Valdes) roolia on pienennetty huomattavasti ja hänen paikkaansa ottaa edelliskaudella esitelty Chester P. Runk (Brandon McKnight). Myös Harrison Wellsin (Tom Cavanagh) rooli jää tällä kertaa todella pieneksi. Danielle Panabaker vie tuplarooliaan Caitlinina ja Frostina vielä pidemmälle, kun taas Irisin isän Joen (Jesse L. Martin) rooliksi jää lähinnä antaa vuoronperään eri hahmoille tsemppipuheita. Joen naisystävä Cecile (Danielle Nicolet) pääsee paremmin perille voimistaan ja Chesterin lisäksi kutoskaudella esitelty elektromagneettisia voimia hyödyntävä Allegrakin (Kayla Compton) hyppää osaksi tiimiä. Vastaansa hahmot saavat viime kaudelta tutun, peilitodellisuutta hallitsevan Eva McCullochin (Efrat Dor), erilaiset voimat, Pysäytysvoiman (Christian Magby), Vahvuusvoiman (Sara Garcia) ja Luonnonvoiman (Ennis Esmer), sekä vanhan tutun Godspeedin (Karan Oberoi). Uutena hahmona esitellään myös vitsiniekka vauhtiveikko Bart (Jordan Fisher), joka on aika ärsyttävä jatkuvassa virnuilussaan. Sivunäyttelijät pitkälti vain ajavat asiansa, eikä kukaan pääse juuri vakuuttamaan mahdollisilla lahjoillaan kameran edessä.

Alkuvuodesta 2020 käynnistynyt koronaviruspandemia sekoitti The Flashin tuotannon täysin ja kuudennen kauden kolme viimeistä suunniteltua jaksoa jäivät kuvaamatta. Koska kauden tarinakaari oli kuitenkin vielä pahasti kesken, jaksot päätettiin siirtää seitsemännen kauden avaukseksi. Kausi jatkaakin siis suoraan siitä, mihin edelliskaudella jäätiin - myös tasonsa puolesta. The Flashin seitsemäs kausi on kuutoskauden tavoin varsin heikko tapaus ja tällä kaudella ongelmaksi koituu jonkin asteen sekavuus. 

Joko tekijät eivät ole osanneet päättää, mihin ideaan tarttua tai he ovat todenneet, ettei yhdessäkään ideassa ole potentiaalia täyttämään kokonaista kautta, mutta The Flashin seitsemäs kausi koostuu muutamasta pienemmästä tarinakaaresta, yhden ison kertomuksen sijaan. Kolme ensimmäistä jaksoa ovat kuudennelta kaudelta jääneet jaksot, sitten on luvassa useampi jakso kolmen uuden voiman kanssa ja loppu käytetään taistossa Godspeediä vastaan. Meno on laiskaa, eivätkä Flashin ja kumppaneiden seikkailut jaksa enää imaista mukaansa. Kausi ei ole jännittävä, sen hauskoiksi tarkoitetut hetket ja vitsit eivät naurata, eivätkä toimintakohtaukset herätä juuri muita fiiliksiä kuin myötähäpeää aika kamalien tietokonetehosteiden takia. Vielä ennen seitsemännen kauden julkaisua Gustin oli sanonut, että koska hänen sopimuksensa oli päättymässä, kausi saattaisi jäädä sarjan viimeiseksi ja kautta katsoessani tuumin useasti, että voi kunpa The Flash olisi älytty lopettaa jo tässä kohtaa.

Tuotantokauden ohjaajien (muun muassa Danielle Panabaker on käynyt kokeilemassa onneaan kameran takana) työ on ponnetonta, mihin vaikuttaa käsikirjoitustiimin yhtä lailla heikot aikaansaannokset. Teknisesti The Flashin seitsemännestä kaudesta huokuu pienenevä budjetti ja osa efekteistä ovat vain aivan kamalia. Kameratyöskentely on kelpuutettavaa, lavasteet ajavat asiansa, puvustus on menevää ja maskeerauksetkin toimivat ihan kivasti. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu ja Blake Neelyn, Nathaniel Blumen ja Jordan Fisherin säveltämät musiikit pitävät sentään kutinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.2.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.twitter.com
The Flash, Yhdysvallat, 2014-2023, DC Entertainment, Warner Bros. Television, Berlanti Productions

Arvostelu: Friday the 13th (2009)

FRIDAY THE 13TH (2009)

Ohjaus: Marcus Nispel
Pääosissa: Jared Padalecki, Amanda Righetti, Danielle Panabaker, Travis Van Winkle, Julianna Guill ja Derek Mears
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia / Killer Cut: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 18

Friday the 13th - eli suomalaisittain Perjantai 13. päivä - on yksi suurimmista kauhuelokuvasarjoista. Sarjan elokuvia on ainakin miljoona (okei, okei - VAIN kaksitoista) ja sen psykopaattitappajahahmo Jason Voorhees on todella tunnettu, kuten myös Camp Crystal Lake, jossa ainakin alkuperäinen Friday the 13th (1980) ja vuoden 2009 elokuva tapahtuvat. Olin tietoinen elokuvasarjan ideasta jo monta vuotta sitten, mutta näin ensimmäisen kerran yhden sarjan elokuvista vasta viime vuonna, juurikin perjantaina 13.11.2015. Näin vuoden 2009 version, sillä se oli sopivasti Netflixissä katsottavissa. Koska tänään on jälleen perjantai 13. päivä, niin on tietenkin osuvaa, että tämän päivän arvostelu onkin juuri yksi sarjan elokuvista. Ja koska en tiedä, mistä löytäisin alkuperäisen, niin katsoin Netflixistä aamulla uudestaan vuoden 2009 Friday the 13th -elokuvan.

Nuoret lähtevät pitämään hauskaa Camp Crystal Lakelle, jossa heitä alkaakin jahdata mielipuolinen murhaaja jääkiekkonaamio kasvoillaan.

Päähenkilö elokuvassa on Jared Padaleckin näyttelemä Clay Miller, joka etsii kadonnutta siskoaan, Whitneyä. Whitney Milleriä esittää Amanda Righetti. Trent on kauhuelokuvan perinteinen mulkvistihahmo ja hänenä nähdään Travis Van Winkle. Danielle Panabakerin hahmo Jenna toimii järjen äänenä muille. Julianna Guillin esittämä Bree on vain yhden kohtauksen takia mukana elokuvassa. Jos olet nähnyt elokuvan, niin tiedät mistä kohtauksesta puhun. Chewie (Aaron Yoo) ja Lawrence (Arlen Escarpeta) ovat aika ärsyttäviä ja ainoa hyvä asia Chewiessa on se, että hän heittää elokuvan aikana kommentteja siitä, kuinka kliseinen tämä kauhuelokuva oikeastaan on. Näyttelijät ovat sinänsä oivat valinnat rooleihinsa, sillä he ovat ihan yhtä unohdettavia kuin hahmonsa. Ei se paljoa vaadi, että voi juosta kameran edessä pelokkaan näköisenä karkuun ja kirkua. Itse elokuvan murhaajaa, Jason Voorheesiä esittää Derek Mears. Jasonia ei paljoa näe elokuvassa, eikä häneen ole saatu kauhuikonisuutta mukaan, mitä katsojana toivoisi. Ennen kuin Jason saa tunnetun jääkiekkonaamionsa, niin hänet nähdään juoksentelemassa ihmisten perässä tyynyliina päässään, jossa on reikä toiselle silmälle.

Jos minun aiempia arvostelujani on lukenut, niin voi huomata, että olen joutunut todella yksinkertaistamaan elokuvan juonta, jotta saan sen selitettyä yksinkertaisesti ja tiivistetysti. Tämän elokuvan juonen selittämiseen tarvittiin yksi ainoa virke. En tiedä onko asia niin, ettei elokuvassa ole tarpeeksi sisältöä, vai etteikö elokuva edes tarvitse mitään enempää. Hyvin yksinkertainen pätkä on siis kyseessä. Nuoret menevät retkeilemään ja Jason listii heidät yksi kerrallaan. Joko siinä ei ollut vielä juonta tarpeeksi tai tekijät halusivat päästä mässäilemään tappamisella, joten sama tarina näytetään elokuvassa kaksi kertaa. Toki alku pohjustaa tiettyä lisäjuttua juonessa, mutta ei vähän yli puolitoistatuntinen elokuva tarvitse kaksikymmentä minuuttia kestävää introa. Muistan, kun katsoin elokuvan viime vuonna ensimmäistä kertaa ja kun Jason on tappanut nuoret ja elokuvan logo tulee ruudulle, niin painoin pausea. Mietin siinä, että katsoinko oikeasti juuri tiivistelmän tämän elokuvan juonesta, mikä toisaalta tuntui ihan kivalta lyhytelokuvalta, mutta nyt pitäisi sitten katsoa itse oikea elokuva?

Ja jo ennen tätä introa on toinen intro, joka tapahtuu 13.6.1980, mikä pohjustaa Jasonin menneisyyttä. En ole alkuperäistä Friday the 13th:ä nähnyt, mutta arvelisin, että tämä intro on sen elokuvan loppu. Hauskinta on myös se, ettei elokuva edes tarvitse muuta introa kuin tämän lyhyen pätkän. Koko sen jälkeen tulevan vähän yli vartin voisi poistaa elokuvasta ja siitä kävisi ihan yhtä hyvin selväksi, että Clay Miller etsii siskoaan. Tällaisissa kauhuelokuvissa ei yleensä ole kovin kummoiset tai muistettavat hahmot, joten katsojana alkaa ärsyttää, että aluksi pitäisi muistaa intron hahmot, joilla ei olekaan mitään väliä loppuelokuvan ajan ja sitten pitäisi muistaa kaikki uudet hahmot, jotka esitellään, kun elokuva lähtee vihdoin käyntiin. Parastahan on se, että kun kyseessä on stereotypisiä teinihahmoja, niin he ovat lähes kaikki aivan samanlaisia. Yrittää siinä sitten muistaa, että kuka on kuka? Jos päähenkilöitä ei lasketa, niin muut ovat idiootteja, ja toisin kuin Whitney ja Jenna, niin muut tyttöhahmot tuntuvat olevan mukana vain esitelläkseen paljaita vartaloitaan.

Nykypäivän splatter-elokuva kun on kyseessä, niin kauhuelementit ovat aika perus puuroa. Ainoa, mikä elokuvassa oikeastaan säikäyttää, on kun Jason yhtäkkiä ilmestyy jonkun taakse. Siinäkin pelottavinta on kova ääni, joka kuulostaa siltä, kuin joku läimäyttäisi pianon koskettimia todella kovaa. Samaa ääntä käytetään todella usein kauhuelokuvissa. Jos äänet ovat kovalla, niin kyllähän se säikäyttää. Jos kauhuelokuvat ovat tuttuja, niin ne voi arvata ennalta. Elokuva on muutenkin todella ennalta-arvattava. Kaikki muut paitsi muutama päähenkilö ovat mukana vain pakollista mässäilyä varten ja hahmojen kuolemisjärjestyksenkin voi arvata ennalta, sitä mukaa mitä elokuva menee eteenpäin. Tässä on myös sama ongelma kuin suurimmassa osassa kauhuelokuvista, eli kun tämän on kerran nähnyt, niin uudelleen nähtynä se ei paljoa pelota, eikä edes kykene luomaan jännitystä katsojalle. Toisaalta, onhan se ihan viihdyttävää nähdä tällaisia "aivot narikkaan" -pätkiä, joissa porukkaa pistetään hengiltä mahdollisimman monipuolisin tavoin. Osa surmista on sen verran ällöttäviä, ettei elokuvan aikana kannata mitään syödä.

Elokuvan on ohjannut Marcus Nispel, mutta tuntuu, että elokuvaa yritetään myydä tuottaja Michael Bayn nimellä. Eikä mikään ihme, sillä Nispelin nimi on tuttu elokuvista The Texas Chainsaw Massacre (2003), Pathfinder (2007) ja Conan the Barbarian (2011), kun taas Michael Bay on esimerkiksi sellaisten elokuvien takana kuin Bad Boys (1995), The Rock (1996), Armageddon (1998) ja Transformers -elokuvasarja (2007-). Elokuva on kuvattu ja leikattu ihan hyvin, vaikka kamera paikoitellen heiluukin. Värimaailmaltaan elokuva on todella synkkä. Katsoin elokuvan aamulla ja vaikka verhot olivat kiinni, niin oli silti välillä vaikea ottaa selvää, että mitä ruudulla oikein tapahtuu. Elokuvasarjan tunnari on käytössä, muttei kovin selkeästi.

Elokuvasta on olemassa noin kymmenen minuuttia pidempi Killer Cut. Itse olen nähnyt vain teatteriversion, enkä ole edes varma, saako Killer Cutia Suomessa. Tein hieman internetetsiskelyä ja otin selvää, mitä Killer Cut sisältää. Siinä on uusia, sekä pidennettyjä kohtauksia, lisää verta ja lisää paljasta pintaa. Jos tekijät kerran halusivat saada elokuvasta noin tunnin ja neljäkymmentä minuuttia pitkän, niin lukemani perusteella heidän olisi kannattanut ottaa pitkä intro pois ja pitää loppuelokuvan pidennetyt ja uudet kohtaukset mukana.

Yhteenveto: Friday the 13th ei ole kovin elämää mullistava elokuva, ainakaan tämä vuoden 2009 versio. Elokuva on todella ennalta-arvatta, eikä se tarjoa oikeastaan mitään uutta. Parhaiten tämä toimii varmaankin muksuille, jotka katsovat salaa yhdessä kielletyn "veri lentää" -elokuvan, kun vanhemmat ovat muualla, vaikka he eivät saisi vielä edes katsoa elokuvaa. Minusta ikäraja on vain suositus ja jos kokee olevansa valmis rankempiin elokuviin, niin sitten niitä voi katsoa. Jos ei ole valmis ja katsoo rankempaa materiaalia, saaden elinikäiset traumat, niin se on sitten oma virhe. Voi se toki olla jonkun toisenkin virhe. Itse nimittäin näin Jawsin (1975) vähän liian nuorena ja siitä ei voi syyttää minua. Oiva paikka katsoa tämä olisi kesäleiri. Itse en välttämättä kuitenkaan suostuisi katsomaan tätä yöllä yksin teltassa keskellä metsää. Veikkaisin, että tämän katson uudelleen vain, jos Killer Cut tulee vastaan. Ihan viihdyttävä pätkä ja kyllähän sen katsoi toisen kerran, mutta onhan niitä paljon parempiakin elokuvia. Missään kohtaa elokuvaa ei käy selväksi, että tapahtuuko se juuri nimensä mukaisena päivämääränä. Seuraava perjantai 13. päivä on vasta ensi vuoden puolella. Saa nähdä saanko silloin jostain käsiini alkuperäisen elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan, 13.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.nitehawkcinema.com
Friday the 13th, 2009, Paramount Pictures, New Line Cinema