Arvostelu: Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 2004)

BRIDGET JONES: ELÄMÄ JATKUU

BRIDGET JONES: THE EDGE OF REASON

Ohjaus: Beeban Kidron
Pääosissa: Renée Zellweger, Colin Firth, Hugh Grant, Gemma Jones, Jim Broadbent, Jacinda Barrett, Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis, Neil Pearson ja James Faulkner
Genre: komedia, romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 7

Helen Fieldingin kirjaan perustuva elokuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary - 2001) oli valtava menestys, mitä monet kriitikotkin kehuivat ja mistä päätähti Renée Zellweger sai niin Oscar-, BAFTA- kuin Golden Globe -ehdokkuudet. Tekijät hankkivatkin heti Fieldingin kirjan jatko-osan, Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 1999) elokuvaoikeudet ja kuvaukset alkoivat lokakuussa 2003. Bridget Jones: Elämä jatkuu -elokuva sai ensi-iltansa lokakuussa 2004 ja edeltäjänsä tavoin se oli iso hitti. Elokuva ei kuitenkaan nauttinut kriitikoiden suosiosta, mutta onnistui silti nappaamaan parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse näin ensimmäisen Bridget Jones -leffan joitain vuosia sitten ja pidin sitä kelpo romanttisena komediana. En kuitenkaan ole nähnyt sen jatko-osia, joten kun päätin arvostella Bridget Jones - elämäni sinkkuna sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin samalla vihdoin katsoa loputkin sarjasta. Katsoin Bridget Jones: Elämä jatkuu pari kuukautta sen jälkeen, kun olin katsonut ensimmäisen elokuvan.

Bridget Jones on vihdoin parisuhteessa Mark Darcyn kanssa, mutta nyt haasteeksi koituu suhteen ylläpitäminen, Bridgetin aiheuttaessa jatkuvasti kiusallisia tilanteita ja Markin näyttäessä kömpelösti tunteitaan.

Renée Zellweger palaa monien sinkkunaisten idolin, Bridget Jonesin rooliin, mutta vaikka hän onnistui toistamiseen nappaamaan parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden, ei hänen roolityönsä yllä samoihin korkeuksiin tällä kertaa. Siinä, missä ensimmäisessä osassa Bridget Jonesin kömpelyys teki hänestä samaistuttavan ja inhimillisen, tällä kertaa hänen jatkuva toilailunsa tekee hänestä vain myötähäpeällisen ja liian karikatyyrimäisen tyypin. Zellweger hoitaa hommansa vähän liian täysillä ja tuntuukin, ettei kukaan työryhmästä oikein hoksannut, mikä sai Bridgetin toimimaan niin hyvin viimeksi.
     Paluun tekevät myös Colin Firthin näyttelemä Mark Darcy, jonka kanssa Bridget on nyt yhdessä, sekä Hugh Grantin esittämä niljakas naistenmies Daniel Cleaver. Nämäkin hahmot muuttuvat huonompaan suuntaan. Ensimmäisessä osassa Grant teki Cleaverista jokseenkin lystikkään, mutta tällä kertaa hän on lähinnä vain ällön imelä. Firth taas oli aiemmin selvästi se parempi vaihtoehto mukavana Markina, mutta nyt kun Mark ja Bridget ovat yhdessä, on Markista tehty lähinnä tympeä ja töykeä.
     Elokuvassa nähdään myös Gemma Jones ja Jim Broadbent Bridgetin vanhempina, James Faulkner iljettävänä setä Geoffreynä, Sally Phillips, Shirley Henderson ja James Callis Bridgetin kaveriporukkana, Neil Pearson Bridgetin tylynä pomona, sekä Jacinda Barrett Markin uutena avustajana Rebeccana, jonka Bridget heti uskoo makaavan Markin kanssa.

Bridget Jones: Elämä jatkuu on vähän kuin tekisi jatko-osan Lumikille, Tuhkimolle, Prinsessa Ruususelle tai jollekin muulle romanttiselle sadulle, jossa nähtiin onnellinen loppu. Eli aika turhaa. Mitä Bridgetin elämästä nyt sitten kertoisi, kun hän sai unelmiensa miehen? No tehdään miehestä töykeä, jolloin päähenkilön voi palauttaa takaisin aiempaan tilaan, missä hän tuumi kahden miehen välillä. Elokuva ei nimittäin tunnu vievän tarinaa eteenpäin, vaan oikeastaan vain toistavan ensimmäistä osaa, mutta tylsemmin. Meno ja meininki ampuu yli ja komediapuoli muistuttaa lähinnä surkuhupaista slapstickiä, mutta silti leffa onnistuu jopa puuduttamaan. Kun katsoja ei erityisemmin piittaa näistä kahdesta miesvaihtoehdosta, vaikeuttaa sekin sitä, että tarina saisi napattua mukaansa. Jossain kohtaa Bridgetin aivan jatkuva hölmöilykin alkaa ärsyttämään.

Vaikka onkin toisaalta hyvä, että jatko-osa palauttaa Bridgetin jalat maan pinnalle ja näyttää, että kenties se unelmien prinssi ei olekaan niin satumainen kuin aluksi luultiin, on se myös yksi filmin heikkouksista. Ongelmien alkaessa Bridget vajoaa yliampuvaan itsesäälissä vellomiseen. Aluksi voi olla huvittavaa, kun hän toteaa päiväkirjassaan, että tästä lähtien hänen elämänsä ainoat miehet ovat nimeltään Ben ja Jerry, mutta katsojalta menee jossain kohtaa maku, kun elokuva vain rypeää surkeudessa. Kun elokuvassa alkaa vihdoin tapahtua jotain oikeasti kiinnostavaa, on leffaa siinä kohtaa enää jäljellä noin puoli tuntia. Kyseistä käännettä lukuunottamatta elokuva ei yllätyksiä onnistu tai edes jaksa tarjota. Ensimmäisen osan ilahduttavuus, sympaattisuus, hauskuus ja aito suloisuus loistavat poissaolollaan, jättäen lopputulokseksi vain onnettoman ja heikon jatko-osan.

Sarjan ohjausvastuu on siirtynyt Sharon Maguirelta Beeban Kidronille, joka ei onnistu lainkaan luomaan samaa sydämellistä henkeä ja pidettävyyttä, mitä ensimmäisestä elokuvasta löytyi. Hän ei myöskään osaa käsitellä hahmoja kunnolla ja pistää näyttelijät hoitamaan hommansa väärällä tavalla yli. Ongelmia lisää käsikirjoitus, jota on ollut työstämässä kyllä samat henkilöt kuin viimeksi (mukaanlukien Bridget Jones -kirjailija Helen Fielding itse), mutta he eivät tällä kertaa saa aikaiseksi kummoista teosta. Kenties tästä voi myös syyttää Fieldingin lähdemateriaalia. Kuvaukseltaan Bridget Jones: Elämä jatkuu on kelvollinen. Muutenkin tekninen toteutus on sujuvaa, vaikka parit tehosteet näyttävätkin aika kököiltä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit eivät pääse lähes ollenkaan esille, sillä elokuva on tungettu täyteen tuttuja, jo olemassa olleita kappaleita.

Yhteenveto: Bridget Jones: Elämä jatkuu on harmillisen lattea ja heikko jatko-osa erittäin mainiolle romanttiselle komedialle. Tuntuu siltä, että tekijät itsekään eivät tajunneet ensimmäisen elokuvan menestyksen salaisuutta ja epäonnistuvat nyt lähes joka osa-alueella. Renée Zellweger ampuu ärsyttävästi yli kömpelön Bridgetin roolissa, josta on kadonnut kaikki samaistuttavuus ja hilpeys. Colin Firthin Markista on tehty turhauttavan tympeä ja Hugh Grantin Daniel on lähinnä niljakas ilman mitään hurmaavuutta. Ensimmäisen osan aito sydämellisyys ja sympaattisuus ovat kateissa ja leffa tarjoaa lähinnä väärällä tavalla myötähäpeällistä slapstickia tai itsesäälissä vellomista. Kyllä sekaan sentään joitain hauskojakin juttuja mahtuu, eikä leffa täysin kehno ole. Silti Bridget Jones: Elämä jatkuu on aikamoinen pettymys lystikkään ensimmäisen elokuvan jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bridget Jones: The Edge of Reason, 2004, Universal Pictures, Miramax, StudioCanal, Working Title Films, Atlantic Television

Arvostelu: Thunder Force (2021)

THUNDER FORCE

Ohjaus: Ben Falcone

Pääosissa: Melissa McCarthy, Octavia Spencer, Bobby Cannavale, Pom Klementieff, Jason Bateman, Taylor Mosby, Melissa Leo ja Kevin Dunn

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Thunder Force on Melissa McCarthyn ja Octavia Spencerin tähdittämä supersankarikomedia. McCarthyn mies Ben Falcone työsti elokuvan käsikirjoituksen ja ryhtyi sen ohjaajaksi, saatuaan idean läpi Netflixillä. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja nyt Thunder Force on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin yllä olevan julisteen. McCarthy on mielestäni hauska koomikko ja Spencer parhaimmillaan upea näyttelijä, joten halusin nähdä, mitä he tekevät supersankarikomediassa. Katsoinkin Thunder Forcen heti, kun se julkaistiin Netflixissä... ja jo ennen puolta tuntia kaduin päätöstäni...

Vuonna 1983 joukko konniksi kutsuttuja sosiopaatteja sai itselleen supervoimat ja ryhtyi terrorisoimaan maailmaa. Konnien hyökkäyksestä selvinnyt huippuälykäs Emily on vuosien aikana kehitellyt seerumin, jolla muutkin voisi muuttaa superihmisiksi, puolustamaan maailmaa konnilta. Valitettavasti seerumin ottaa vahingossa Emilyn entinen koulukaveri, kömpelö Lydia.

Kuten alussa sanoin, minä pidän niin Melissa McCarthysta kuin Octavia Spenceristä näyttelijöinä, vaikka molemmilla on kieltämättä ollut omat hutilyöntinsä. McCarthy on erittäin hauska Morsiusneidoissa (Bridesmaids - 2011), Väärissä papereissa (Identity Thief - 2013) ja Spy - Vakoojan asussa (Spy - 2015), kun taas Spencer on osoittanut hienot lahjansa esimerkiksi Piioissa (The Help - 2011), Snowpiercerissä (2013) ja Hidden Figures - Varjoon jääneissä (Hidden Figures - 2016). Siksi minua harmittaakin suuresti sanoa, että Thunder Forcessa kumpikin tekee yhden huonoimmista roolisuorituksistaan. Spencer näyttelee ylifiksua Emilyä, joka on kehitellyt supervoimat antavan aineen, kun taas McCarthy esittää tämän töpeksivää kaveria Lydiaa, joka vahingossa ottaa seerumin ja saa yli-inhimillisiä voimia. Spencer alisuoriutuu pahasti ja tarjoaa täysin elottoman roolityön mitä tylsimmässä roolissa. McCarthy sitten taas sekoilee kaverinsakin puolesta ja käy nopeasti katsojan hermoille.

     Elokuvassa nähdään myös Taylor Mosby Emilyn tyttärenä Tracyna, Melissa Leo Emilyn assistenttina Alliena, Bobby Cannavale pormestariksi pyrkivänä William "Kuningas" Stevensinä, sekä Pom Klementieff ja Jason Bateman supervoimia omaavina konnina. Leo on Spencerin tavoin aika tylsä osassaan, mutta Mosbysta sentään näkyy intoa leffaa kohtaan. Cannavale on kaamean huono "Kuninkaana", jonka todellisen luonteen arvaa välittömästi. Guardians of the Galaxy -leffoista (2014-) tuttu Klementieff saa harmillisen mitäänsanomattoman roolin vähäpuheisena Laserina, mutta Bateman onnistuu tarjoamaan elokuvan ainoat naurut Rapuna, miehenä, jolla on ravun sakset käsien tilalla. On erittäin lystikäs näky, kun Bateman pakenee taistelusta sivuttain kävellen ja saksiaan napsuttaen. Näyn kruunaa Batemanin hämmentynyt ilme, että mihin ihmeeseen hän oikein suostui mukaan?

Thunder Force on yksi epähauskimmista komediaelokuvista, minkä olen pitkään aikaan katsonut. Jason Batemanin rapuhahmoa lukuunottamatta en nauranut millekään koko leffan aikana. Välillä jopa tuntui siltä, että tekijät eivät edes yrittäneet saada aikaiseksi hauskaa komediaa. McCarthy on ainoa, joka yrittää kovasti olla hauska kaikkien muidenkin puolesta, mutta yritys tuntuu lähinnä epätoivoiselta improvisaatiolta, jolla leffaan saisi edes jotain huumorintynkää. Pääasiassa menosta aiheutuu vain epämiellyttävää ja kiusallista tunnetta katsojalle. Pidän siitä, kun komedioissa huumori perustuu myötähäpeään, kuten vaikkapa Mr. Beanin kohelluksissa tai Boratin aiheuttamissa tilanteissa. Tämä on eri asia. Se ei ole hauskaa, että katsojaa hävettää suunnattomasti näyttelijöiden ja kuvausryhmän puolesta, että he suostuivat tällaiseen roskaan.

Hauskuuden puutteen voisi edes jotenkin antaa anteeksi, jos elokuva sisältäisi mielenkiintoisen tarinan ja täyttäisi sen hyvillä hahmoilla. Thunder Forcesta on turha etsiä kumpaakaan. Nämä ilkikuriset "konnat" eivät tarjoa mitään uhkaa, eikä siis mikään heistä johtuva leffassa hetkauta katsojaa. Emilyn nousu lapsuudesta nykyiseen asemaansa voisi olla kiinnostava, mutta elokuva hyppää sen yli kokonaan. Lydian saadessa voimansa, elokuva käyttää liiankin pitkän ajan voimien testailuun. Vähän väliä voi huomata vilkaisseensa, kauanko leffa vielä kestää? Elokuvan ensimmäisen puolikkaan ajan tuntui siltä, ettei leffa ikinä lähde käyntiin ja toisen puolikkaan ajan rupesi tuntumaan siltä, ettei se koskaan pääty. Toimintakohtaukset ovat arvattavasti aika säälittävää kohellusta, eikä loppuhuipennukseen onnistuta rakentamaan minkäänlaisia panoksia. Thunder Force -supersankaritiimin saama suosio ei tunnu koskaan ansaitulta, koska he eivät tee oikein mitään sen eteen. Juoni kulkee tietyllä tavalla eteenpäin vain, koska käsikirjoituksessa lukee niin, eikä siksi, että hahmoilla olisi oikeasti vaikutusta puskea sitä eteenpäin.

Niin ohjauksesta kuin käsikirjoituksesta vastaa McCarthyn mies Ben Falcone, joka ei vakuuta yhtään kummallakaan osa-alueella. Falconen ohjaus on todella laiskaa, eikä hän saa kenestäkään muusta mitään irti. Hänen vaimonsa yrittää selvästi tsempata muita, mutta turhaan. Falconen teksti on erityisen surkea, eikä se sisällä mitään kiinnostavaa. Batemaninkin hilpeys syntyy lähinnä hänen kyllästyneestä ilmeestään ja kökösti tehdyistä rapukäsistä. Kuvaus on sentään ihan sujuvaa, lavasteet ovat kelvolliset, päähenkilöiden superasut ovat tarpeeksi menevät ja komediarainaksi erikoistehosteet ajavat asiansa. Äänimaailmakin on ihan hyvin pistetty kasaan, vaikka Fil Eislerin säveltämät musiikit eivät nouse mitenkään esille. Lähinnä päähän jää soimaan Sealin kappale Kiss From a Rose. 

Yhteenveto: Thunder Force on surkea komediaräpellys, jota katsoessa on vaikea olla tylsistymättä tai häpeämättä koko työryhmän puolesta. Elokuvan ainoa hauska juttu on nähdä Jason Bateman kökköjen rapukäsien kanssa juoksemassa pakoon, kasvoillaan ilme, joka viestii vahvasti sitä, että häntä kaduttaa leffaan suostuminen. Melissa McCarthy yrittää epätoivoisesti sekoillen tuoda mukaan komediaa, mutta turhaan. Kyseessä on yksi epähauskimmista komedioista aikoihin. Leffassa ei oikein toimi muutenkaan mikään osa-alue. Sen ohjaus on kömpelöä, käsikirjoitus aikamoinen sekasotku, juonenkuljetus pitkästyttävää, toimintakohtaukset mitäänsanomattomia ja näytteleminen parhaimmillaankin keskinkertaista. Miten ihmeessä Octavia Spencer voi tehdä näin tylsää työtä? Thunder Force on kaiken kaikkiaan säälittävä komediaräpellys, minkä on vaikea kuvitella tarjoavan riemua kenellekään. Se ei edes onnistu olemaan minkäänlainen parodia supersankarigenrestä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Thunder Force, 2021, Netflix, Marc Platt Productions

Arvostelu: Pako L.A:sta (Escape from L.A. - 1996)

PAKO L.A:STA

ESCAPE FROM L.A.

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Kurt Russell, Steve Buscemi, Peter Fonda, Cliff Robertson, Valeria Golino, Stacy Keach, Pam Grier, Georges Corraface, A. J. Langer, Michelle Forbes ja Bruce Campbell
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

John Carpenterin ohjaama ja Kurt Russellin tähdittämä scifitoimintaelokuva Pako New Yorkista (Escape from New York) ilmestyi vuonna 1981, mutta vielä ilmestyessään se ei ihan ollut erityinen hitti. Vuosien varrella elokuvan menestys kuitenkin kasvoi ja se keräsi oman fanikuntansa, muovautuen kulttiklassikoksi. Menestys tarjosi Carpenterille ja Russellille mahdollisuuden toteuttaa vihdoin pitkään suunnittelemansa jatko-osan leffalle. Kuvaukset alkoivat huomattavasti ensimmäistä osaa isommalla budjetilla ja lopulta Escape from L.A., eli suomalaisittain Pako L.A:sta ilmestyi elokuussa 1996. Se ei saanut kuitenkaan kummoista vastaanottoa kriitikoilta tai ensimmäisen elokuvan faneilta, eikä se tienannut takaisin edes puolia budjetistaan lippuluukuilla. Itse en ollut ennen nähnyt Pakoa New Yorkista, enkä Pakoa L.A:sta, vaikka olin tiennyt niistä jo pitkään. Kun huomasin Paon New Yorkista täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi. Samalla päätin myös katsoa ja arvioida sen jatko-osan. Kesti kuitenkin pitkälti yli puoli vuotta, ennen kuin vihdoin sain aikaiseksi katsottua Paon L.A:sta.

Vuonna 2000 Los Angeles irtosi Yhdysvalloista omaksi saarekseen massiivisen maanjäristyksen voimasta, jolloin uusi presidentti teki Los Angelesin saaresta paikan, jonne kaikki syntiset lähetetään kuolemaan. Vuonna 2013 Snake Plissken lähetetään Los Angelesiin, hakemaan vaarallista, vääriin käsiin joutunutta tuholaitetta takaisin presidentille.

Kurt Russell palaa tietty Snake Plisskenin rooliin ja toimii ehdottomasti elokuvan kantavana voimana. Russell tuimistelee tehokkaasti silmälappunsa takaa ja pitää karismallaan leffan kiinnostavana loppuun asti. Hahmona Snake on aika samanlainen tapaus kuin viimeksi. Minne ikinä hän meneekin, on hän aikamoinen legenda - niin hyvässä kuin pahassa ja siten jatkuvasti tähtäimessä. Pientä hahmokasvua tuodaan mukaan Snaken tekemillä mielenkiintoisilla valinnoilla filmin loppupäässä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Cliff Robertson Yhdysvaltain elinikäisenä presidenttinä, A. J. Langer tämän tyttärenä, joka on vienyt vaarallisen laitteen Los Angelesiin, Stacy Keach kenraali Malloyna, joka lähettää Snaken tehtävälleen, sekä Peter Fonda, Georges Corraface, Steve Buscemi, Pam Grier ja Bruce Campbell erilaisina tyyppeinä, joita Snake kohtaa Losissa. Robertson on oiva valinta päämääräisen presidentin rooliin, kun taas Buscemi ja Fonda tekevät ihan hilpeät roolit erikoisina Map to the Stars Edienä ja Pipelinena, joita eristetyssä Los Angelesissa eläminen ei ole kohdellut mukavasti.

Iso osa Pako L.A:sta -elokuvan saamasta kritiikistä luultavasti johtuu siitä, että se on aika mielikuvitukseton kopio Pako New Yorkista -leffasta. Ja ymmärtäähän tuon. Jatko-osaa piti odottaa viisitoista vuotta ja kun se vihdoin saapui, pettymys oli varmaan suuri, kun jatko-osa onkin lähes sama elokuva - tapahtumapaikka on vain vaihdettu Yhdysvaltojen toiselle rannikolle. Tätä on hieman perusteltu sillä, että elokuvan pitäisi samalla toimia jonkinlaisena parodiana ensimmäisestä elokuvasta ja vastaavista toimintarainoista, mutta satiirimainen toteutus kolahtaa lopulta omaan nilkkaan. Los Angeles ei ole ihan samanlainen vankila kuin New York ensimmäisessä elokuvassa, mutta muuten meno on hyvin samanlainen. Onkin jopa hieman huvittavaa, että tässä vaihtoehtoisessa todellisuudessa maan kaksi tunnetuinta kaupunkia ja mahdollista turistikohdetta on päätetty tuhlata pohjasakan kertymiksi. No, eipä elokuvan presidenttikään miltään puhtaalta pulmuselta vaikuta, joten ratkaisu ei sinänsä ihmetytä. 

Juoni noudattaa orjallisesti ensimmäisen osan kaavaa. Jotain presidenttiin liittyvää on kadotettu suurkaupunkiin ja Snake kiristetään jollain tavalla noutamaan se. Jotta Snake varmasti palaisi takaisin ja vieläpä niin, ettei elokuvan kesto venyisi hirveästi yli puoleentoista tuntiin, Snaken elimistöön tökätään myrkkyä, mikä tappaa hänet, jos hän ei saa vasta-ainetta tietyn ajan sisällä. Ja senhän saa vain suorittamalla tehtävän. Hitaasti Snaken toimintakykyyn vaikuttamaan alkavasta myrkystä huolimatta tarinassa ei ole erityistä jännitettä. Toimintakohtaukset ovat menevää räiskintää, mutta eipä niissäkään synny koskaan tunnetta, että Snake olisi vaarassa. Lähinnä meno on vain ihan viihdyttävää ja jos ei sitä, niin sujuvasti katsottavaa. Kenties pettymykseni ei ollut yhtä suuri, sillä en ollut joutunut odottamaan jatko-osan näkemistä viittätoista vuotta ja olin jo nimestä päättynyt, että leffat olisivat luultavasti aika samanlaiset. Pako L.A:sta kalpenee totaalisesti alkuperäisen filmin rinnalla, mutta on se silti ihan passeli jatkoraina.

Ohjaajana jatkaa John Carpenter, joka ei ole lainkaan samassa vireessä kuin ensimmäistä elokuvaa tehdessään. Carpenter oli muutenkin menettämässä otettaan 1990-luvulle siirryttäessä ja Pako L.A:sta on selvä osoitus siitä. Elokuvasta huomaa, että taustalla pyörii aiemmin loistoelokuvia toisensa perään tehnyt herra, mutta tietty vakuuttavuus jää uupumaan. Carpenter myös toimii käsikirjoittajana, yhdessä Russellin ja tuottaja Debra Hillin kanssa. Onkin hieman huvittavaa, että monen vuoden jälkeen kolmikko ei keksinyt tämän luovempaa tarinaa Snaken toiselle seikkailulle. Teknisesti elokuva on nähnyt jo parhaat päivänsä ja vaikka elokuva tehtiinkin paljon isommalla budjetilla kuin edeltäjänsä, Pako New Yorkista on silti visuaalisesti kestänyt paremmin aikaa. Tämä johtuu lähinnä jatko-osan kehnoista tietokonetehosteista, joista tulee mieleen 20 vuoden takaiset videopelit. Etenkin Snaken vedenalainen sukkula on todella kökön näköinen tänä päivänä. Vihreän taustakankaakin käyttö on selvää, tehden muuten viihdyttävästä surffauskohtauksesta väärällä tavalla hilpeän. Kuvaus, lavasteet, asut, valaisu ja äänimaailma toimivat kuitenkin oivallisesti ja John Carpenterin ja Shirley Walkerin säveltämät musiikit rakentavat sujuvasti hyvää tunnelmaa.

Yhteenveto: Pako L.A:sta on ihan menevä jatko-osa huomattavasti laadukkaammalle scifitoimintajännärille. Vaikka filmiä voikin puolustella vetoamalla parodiamaisuuteen ja satiiriin, siitä ei pääse yli eikä ympäri, että tarina on aika laiska uudelleenkierrätys ensimmäisen filmin juonesta, tällä kertaa vain eri kaupungissa. Erityistä jännitystä ei löydy ja toimintakohtauksetkin tarjoavat lähinnä vain ihan kivaa viihdettä, muttei mitään sen kummempaa. John Carpenterin ohjaus alkaa olla hieman siihen suuntaan hoidettua, eikä ikääntyvän ohjaajan otteessa ole samaa vimmaa ja rautaisuutta. Hassua on myös, että 15 vuotta uudemmaksi ja vieläpä kalliimmaksi filmiksi elokuva näyttää teknisesti heikommalta kuin Pako New Yorkista. Kurt Russell on kuitenkin edelleen aivan mahtava pääroolissa Snake Plisskeninä ja kantaa filmiä, kun se muuten horjuu, meinaten kaatua. Siinä missä Pako New Yorkista on yhä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen erittäin tehokas filmi, Pako L.A:sta on lähinnä vaisu jatko-osan ja kopion yhdistelmä. Sen katsoo ihan sujuvasti, jos innostui ensimmäisestä osasta, mutta eipä tätä tarvitse välttämättä uudelleen mulkaista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Escape from L.A., 1996, Paramount Pictures, Rysher Entertainment

Arvostelu: Concrete Cowboy (2020)

CONCRETE COWBOY

Ohjaus: Ricky Staub

Pääosissa: Caleb McLaughlin, Idris Elba, Jharrel Jerome, Jamil "Mil" Prattis, Lorraine Toussaint, Ivannah-Mercedes, Byron Bowers, Clifford "Method Man" Smith, Devenie Young ja Michael Tabon

Genre: draama, western

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 13

Concrete Cowboy perustuu Greg Nerin kirjaan Ghetto Cowboy (2011), mikä taas pohjautuu pohjois-Philadelphian Fletcher Streetin ratsastusjengiin. Ricky Staub kiinnostui ratsastajista ja sitä kautta kirjasta. Hän työsti elokuvan käsikirjoituksen yhdessä Dan Waslerin kanssa ja päätti leffan toimivan hänen esikoisohjauksenaan. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 2020, mutta kun tapahtuma peruttiin koronapandemian vuoksi, se esitettiinkin Toronton elokuvajuhlilla. Siellä Netflix nappasi elokuvan levitysoikeudet ja nyt Concrete Cowboy on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun kuulin Idris Elban ja Stranger Things -sarjasta (2016-) tutun Caleb McLaughlinin tähdittävän isä-poika-draamaa. Katsoinkin Concrete Cowboyn heti, kun se oli julkaistu Netflixissä.

Jatkuvasti ongelmiin joutuva teini-ikäinen Cole erotetaan koulusta ja hänen epätoivoinen äitinsä päättää viedä hänet Philadelphiaan Colen isän luokse, joka pyörittää hevostallia. Colea kuitenkin kiinnostaa enemmän hänen vanhan kaverinsa Smushin huumebisnekset.

Pääroolissa nuorena Colena nähdään Caleb McLaughlin, joka oli erityisesti isoin koukkuni elokuvan katsomiseen, sillä halusin nähdä, mihin hän pystyy Stranger Thingsin ulkopuolella. McLaughlin pärjää onneksi erittäin hyvin pääosassa, kanavoiden vakuuttavasti hahmonsa vaikeita tunteita. Katsojana hyppääkin nopeasti satulaan Colen matkaan, sillä heti ensiminuuteilla voi ymmärtää, miksi hän oikuttelee niin paljon, etsiessään suuntaa elämälleen. Cole tulee hyvin hankalasta ja rikkinäisestä perheestä, jota katsoessa ei kestä kauaa, kun tekisi mieli jo soittaa lastensuojeluun. Äiti (Liz Priestley) pakkaa poikansa vaatteet pariin jätesäkkiin ja ajaa poikansa kaupungista toiseen, jättäen tämän toisen vanhemman kotikadulle. Isä (Idris Elba) taas kohauttaa olkiaan, kun Cole ilmoittaa, ettei aio jäädä isänsä luokse. McLaughlinin tavoin myös Elba on todella hyvä roolissaan - voiko Elbalta edes odottaa muuta? Colen ja hänen isänsä välinen vaikea suhde on onnistuneesti kirjoitettu ja sitäkin paremmin näytelty.

     Elokuvassa nähdään myös Jharrel Jerome Colen lapsuudenkaverina Smushina, joka on ajautunut vääriin piireihin ja hommiin, houkutellen Colen liittymään hänen puuhiinsa, sekä ihka oikeita Philadelphian Fletcher Streetin tallin cowboyta, kuten Jamil "Mil" Prattis leffan tallin ratsastajina. Prattis on erinomainen Parisina, joka ryhtyy ohjeistamaan Colea tallilla, kun taas Jerome on oiva valinta Smushiksi, joka uhkaa viedä Colea väärään suuntaan elämän polulla. Myös Lorraine Toussaint ja Ivannah-Mercedes esittävät tallin ratsastajia, kun taas Clifford "Method Man" Smith näyttelee entistä ratsastajaa, nykyistä poliisia Leroyta.

Concrete Cowboy onnistui yllättämään minut positiivisesti sillä, kuinka vangitseva teos se on kaikessa rauhallisuudessaan ja ennalta-arvattavuudessaan. Elokuvan juonikuviot ovat hyvin tuttuja, oli kyse sitten hankalasta nuoren kasvutarinasta, nuorten rikollisista puuhista tai etenkin tallipuolesta. Tuntuu, ettei hevostallitarinoista osata keksiä muita tarinoita kuin että kaupungin nuori saapuu tallille, missä hän onnistuu rauhoittamaan hevosen, joka on villi kaikille muille tai että talli tai sen ympäröimä maa on vaarassa joutua kaupungin kynsiin ja päähenkilöiden täytyy keksiä keino saada rakas tallinsa takaisin. Molemmat juonikuviot löytyy leffasta. Kun Cole ryhtyy asettumaan Philadelphiaan ja juonikuviot lähtevät käyntiin, katsoja voi helposti arvata, kuinka hommassa käy. Elokuva on kuitenkin erittäin hyvä esimerkki siitä, että ennalta-arvattava tarina tai kliseet eivät haittaa, jos toteutus toimii.

Elokuvan toimivuus ei synny niinkään käsikirjoituksesta (vaikka sekin sisältää paljon hyvää, kuten erittäin mainiota dialogia), vaan näyttelijöiden voimasta ja yllättävänkin hyvästä ohjauksesta ensikertalaiseksi. Ricky Staub tekee erittäin oivallista työtä kasatessaan pakettia. Hän yhdistelee monesti nähtyjä juonikuvioita omanlaiseksi kokonaisuudekseen ja luo mukaan vahvan tunnelman. Elokuva ei ole vain draamaleffa, vaan siinä on tietynlainen länkkärihenki, mikä sopii hämmentävän hyvin urbaaniin asetelmaan. Elokuva myös esittelee aika kiehtovan kulttuurin tällä philadelphialaisella mustien cowboyden asuttamalla ghettoalueella. On mielenkiintoista, kuinka nämä hahmot toimivat ja kuinka he toisaalta ovat toistensa tukena, mutta samalla myös jättävät oman onnensa nojaan. Vaikka Concrete Cowboy kulkeekin hitaalla temmolla eteenpäin kaikessa rauhassa, Staubin tyylikäs ohjaus, hyvät hahmot ja mielenkiintoinen asetelma pitivät minut mukanaan niin sujuvasti, etten tylsistynyt kertaakaan filmin aikana.

Lisäksi elokuva on visuaalisesti aika komea teos. Taidokkaan valaisun ja tyylitellyn kuvasommittelun kanssa kuvaus on erittäin onnistunutta. Kamera jää jatkuvasti seurailemaan niin Philadelphian katuja, sen asuttamia ihmisiä kuin myös hevosia pidemmäksikin aikaa ja kuvauksessa on jotain lumoavaa. Kuvausta tukee myös hyvä leikkaus. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat kaikki ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Säveltäjä Kevin Matley tunnelmoi miellyttävästi musiikeillaan, yhdistellen monenlaisia elokuvien lajityyppejä hyviksi melodioiksi.

Yhteenveto: Concrete Cowboy on ennalta-arvattavista juonikuvioistaan huolimatta oikein mainio filmi, mikä yhdistelee oivasti westernhenkeä urbaaniin ghetto-asetelmaan. Ohjaaja Ricky Staub rakentaa erittäin hyvää tunnelmaa läpi filmin ja hänen tiukka otteensa leffasta tekee hommasta koukuttavan, vaikka tarina kulkeekin aika hitaasti eteenpäin. Elokuva on visuaalisesti hieno ja jo kuvaus lumoaa. Elokuvan esittelemä kulttuuri ja sitä pyörittävät hahmot ovat myös mielenkiintoisia. Caleb McLaughlin ja Idris Elba ovat nappivalinnat pojaksi ja isäksi, joiden välit ovat kehnot. Draamapuoli on onnistunut ja pientä tunteikkuuttakin on luvassa. Eri juonikuviot ovat kuitenkin hyvin ennalta-arvattavat, eikä leffa onnistu yllättämään käsikirjoituksensa puolesta. Silti Concrete Cowboy on oikein hyvä elokuva - muttei todellakaan jokaiseen makuun ja sitä voi suositella melkeinpä vain, jos aihe kiinnostaa ja rauhalliset draamat uppoavat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Concrete Cowboy, 2020, Green Door Pictures, Lee Daniels Entertainment, Neighborhood Film Co., Tucker Tooley Entertainment, Waxylu Films

Arvostelu: Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary - 2001)

BRIDGET JONES - ELÄMÄNI SINKKUNA

BRIDGET JONES'S DIARY

Ohjaus: Sharon Maguire
Pääosissa: Renée Zellweger, Colin Firth, Hugh Grant, Gemma Jones, Jim Broadbent, James Faulkner, Shirley Henderson, James Callis, Sally Phillips ja Paul Brooke
Genre: komedia, romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 12

Bridget Jones's Diary, eli suomalaisittain Bridget Jones - elämäni sinkkuna perustuu Helen Fieldingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1996. Kirja nousi nopeasti valtavaan suosioon ympäri maailman, joten ei kestänyt kauaa, kun siitä alettiin jo työstämään filmatisointia. Elokuvaoikeudet nappasikin Working Title Films vuonna 1997. Päärooliin Bridget Jonesiksi pohdittiin mm. Cate Blanchettia, Helena Bonham Carteria, Rachel Weiszia ja Cameron Diazia, kunnes kahden vuoden etsinnän jälkeen roolin nappasi Renée Zellweger. Valinta herätti etukäteen närkästystä, sillä Bridget Jones on brittihahmo ja Zellweger taas on amerikkalainen. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2000 ja lopulta Bridget Jones - elämäni sinkkuna sai maailmanensi-iltansa 4. huhtikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli jättimenestys, tienaten budjettinsa yli kymmenkertaisesti takaisin, minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoiltakin. Etukäteen tuomittu Zellweger sai myös ylistystä ja hän nappasikin parhaan naispääosan ehdokkuudet niin Oscareissa, BAFTA-gaalassa kuin Golden Globe -gaalassa! Itse näin leffan joitain vuosia sitten, kun se tuli televisiosta ja pidin sitä ihan hauskana romanttisena komediana. Pohdin elokuvan ja sen jatko-osan, Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 2004) arvostelemista vuonna 2016, kun ne saivat jatkoa kolmannella elokuvalla Bridget Jones's Baby, mutta se jäi lopulta pelkän ajatuksen tasolle silloin. Päätin kuitenkin ottaa sarjan jossain kohtaa käsitteluun ja kun huomasin, että Bridget Jones - elämäni sinkkuna täyttää nyt 20 vuotta, tiesin, että olisi oikea aika siihen.

32-vuotias Bridget Jones pelkää jäävänsä sinkuksi koko loppuelämäkseen. Uutenavuotena hän tekee lupauksia parantaa elämäntapojaan, laihduttaa ja hankkia vihdoin elämänsä miehen.

On mielenkiintoista ajatella, että Renée Zellwegeriä pidettiin joskus täysin vääränä valintana Bridget Jonesiksi, sillä nykyään on vaikea kuvitella ketään muuta tässä roolissa. Zellweger on aivan mahtava epävarmana, nolona ja todella tavallisena naisena, johon monien on varmasti äärimmäisen helppo samaistua - eikä vain naisten. Bridget ei ole mikään miesten päät kääntävä missi, hän tupakoi jopa omasta mielestään aivan liikaa ja hänelle on äärimmäisen vaikeaa pitää kiinni itselleen tehdyistä lupauksista, kuten dieeteistä. Hän sanoo usein, mitä mieleen juolahtaa, miettimättä loppuun saakka ja aiheuttaa muutenkin kiusallisia tilanteita. Zellweger tuo hienosti esille hahmon monenlaiset piirteet ja oikut, herättäen henkiin hahmon, johon monet lukijat ympäri maailman alunperin ihastuivat.
     Bridgetin miesehdokkaita ovat hänen pomonsa, hienosti pukeutuva ja hurmaavaa esittävä Daniel Cleaver (Hugh Grant) ja hiljaisempi, ristiriitaisia tunteita aiheuttava perhetuttu Mark Darcy (Colin Firth). Grant ja Firth ovat molemmat fantastisia omissa osissaan, sopien rooleihin kuin valetut. Grant omaa juurikin sen pilkkeen silmäkulmassaan ja hymyn, mitä Danielin rooli vaatii, kun taas Firth on kuin luotu hyväkäytöksiseksi hepuksi.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Gemma Jones ja Jim Broadbent Bridgetin vanhempina, James Faulkner inhottavana Geoffrey-setänä, sekä Shirley Henderson ja James Callis Bridgetin ystävinä.

Vaikka Bridget Jones - elämäni sinkkuna on monin tavoin perinteistä romanttista komediahömppää, on sen päähenkilö huomattavasti parempi kuin monissa samanlaisissa leffoissa, mikä nostaa elokuvan edukseen. Elokuva kertoo yhdestä vuodesta Bridgetin elämässä ja vuoden aikana tapahtuu asioita, mitkä voivat olla samaistuttavia kenelle tahansa sukupuolesta ja iästä riippumatta. Moni mies ei luultavasti kuitenkaan julkisesti myöntäisi hoilanneensa Eric Carmenin kappaletta All by Myself pyjamassa poikamiesboksissaan. Bridgetin elämää jää seuraamaan niinkin huvittuneena, että elokuva voisi kestää kauemminkin. Leffan sijaan tämä voisi olla vaikka televisiosarja. Zellwegerin valloittavuus kantaisi helposti monenkin tuotantokauden läpi.

Elokuva tarjoaa useita hauskoja hetkiä, joista monet syntyvät jostain, mistä pidän todella paljon komedioissa: kiusallisuudesta. Kiusallisuuden voi hoitaa monella tapaa ja osa niistä on vääriä ja ihan vain noloja, mutta tässä leffassa monilla kiusallisilla hetkillä saadaan aikaiseksi mitä herkullisimpia tilanteita. Leffa onnistuu myös kääntämään siirappisuuden ja ylidramaattisuuden edukseen, osoittaen, että monet romanttisten komedioiden kliseet voi hoitaa niin, että kliseyden katsoo sormien läpi. Tunnelma on kaikin puolin erittäin lystikkäästi rakennettu. Filmi nostaa hymyn vähän väliä huulille ja kyseessä onkin kunnon hyvän mielen elokuva. Kauaa ei tarvitse arvailla, kenet Bridget lopulta valitsee, mutta sitä ennen nähdään paljon kaikenlaista, jolloin arvattu loppuratkaisu tuntuu täysin ansaitulta.

Leffan ohjauksesta vastaa Bridget Jones -kirjat kirjoittaneen Helen Fieldingin ystävä Sharon Maguire, joka oli tähän mennessä tehnyt lähinnä dokumentteja. Siirtyminen romanttiseen komediaan sujuu Maguirelta kuitenkin taidokkaasti ja hän on saanut luotua oikein mainion paketin. Käsikirjoituksen ovat työstäneet Richard Curtis, Andrew Davies ja Fielding itse, jotka ovat tiivistäneet Bridgetin vuoden sujuvasti puoleentoista tuntiin, mitä auttaa hyvä leikkaus. Elokuva on myös kuvattu oivallisesti. Patrick Doylen säveltämät musiikit tuovat kelpo lisänsä tunnelmaan, mutta pääasiassa elokuvasta jäävät mieleen Céline Dionin versio All by Myselfistä ja The Weather Girlsin riemukas It's Raining Men.

Yhteenveto: Bridget Jones - elämäni sinkkuna on erittäin mainio ja viihdyttävä romanttinen komedia, joka ilahduttaa yhä 20 vuotta ilmestymisen jälkeen. Renée Zellweger suorastaan sädehtii itse Bridget Jonesina, herättäen henkiin mitä lystikkäimmän sinkkuhahmon, johon kuka tahansa voi samaistua iästä tai sukupuolesta riippumatta. Zellweger heittäytyy valloittavasti roolinsa vietäväksi ja Bridgetin seikkailuja seuraisi pidempäänkin. Yhtä lailla myös Colin Firth ja Hugh Grant ovat mainiot potentiaalisina poikaystävinä. Leffa on täynnä hilpeitä hetkiä ja sitä katsoessa leviää väkisinkin hymy kasvoille. Kiusallisuudesta saadaan aikaiseksi paljon hyvää huumoria, eikä kotisohvalla voi olla nolostumatta. Bridget Jones - elämäni sinkkuna kuuluu ehdottomasti modernien romanttisten komedioiden parhaimmistoon ja kai sitä voi jo pitää jonkin sortin klassikkona. Oli leffan jo nähnyt tai ei, 20-vuotisjuhla on hyvä syy hypätä Bridgetin kommellusten vietäväksi - tietty ison jäätelöpaketin kera!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bridget Jones's Diary, 2001, Miramax, Universal Pictures, StudioCanal, Little Bird, Working Title Films

Arvostelu: Pako New Yorkista (Escape from New York - 1981)

PAKO NEW YORKISTA

ESCAPE FROM NEW YORK

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Kurt Russell, Lee Van Cleef, Ernest Borgnine, Harry Dean Stanton, Isaac Hayes, Adrienne Barbeau ja Donald Pleasence
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Escape from New York, eli suomalaisittain Pako New Yorkista on John Carpenterin ohjaama toimintaelokuva. Carpenter työsti elokuvan käsikirjoitusta jo 1970-luvulla, muttei saanut myytyä sitä millekään leffayhtiölle, sillä kaikki studiot pitivät sitä liian synkkänä ja outona. Carpenter jatkoikin elokuvan suunnittelua ja teki samaan aikaan kauhuelokuvan Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978). Se leffa onnistui nousemaan niin suureen suosioon, että Carpenter sai solmittua Avco-Embassyn kanssa diilin kahdesta elokuvasta. Ensiksi hän teki kauhuleffan Usva (The Fog - 1980), minkä jälkeen hän päätti vihdoin toteuttaa aiemman ideansa. Carpenter halusi elokuvan päärooliin Kurt Russellin, mutta studio vaati rooliin joko Charles Bronsonia tai Tommy Lee Jonesia. Lopulta Carpenter sai kuitenkin tahtonsa läpi. Russell sai pääroolin ja kuvaukset alkoivat elokuussa 1980. Pako New Yorkista sai maailmanensi-iltansa USA Film Festival -tapahtumassa 1. huhtikuuta 1981 - tasan 40 vuotta sitten! Pieneen budjettiinsa nähden elokuva oli menestys ja se sai myös positiiviset arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffa on noussut kulttiklassikoksi. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pakoa New Yorkista, mutta sitä on suositeltu minulle jo useamman vuoden ajan. Kun huomasin elokuvan viettävän 40-vuotisjuhlaansa, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen syntymäpäivän kunniaksi.

Vaihtoehtoisessa vuodessa 1997 Yhdysvaltojen rikollisuus on kasvanut järkyttäviin mittoihin. New Yorkista on tehty huippuvartioitu vankila, minne maan rikolliset on passitettu elämään muurien taakse. Kun Yhdysvaltojen presidentti tekee pakkolaskun keskelle Manhattania, viranomaisten ainoa toivo lepää Snake Plisskenin harteilla, joka saa tehtäväkseen hakea presidentin elävänä takaisin.

Onneksi John Carpenter sai tahtonsa läpi ja Kurt Russell kiinnitettiin elokuvan päärooliin Snake Plisskeniksi. Vaikka Charles Bronson ja Tommy Lee Jones ovat erittäin mainioita näyttelijöitä, Russell omii hahmon itselleen välittömästi astellessaan kuvaan ensimmäisen kerran. Russell on aikamoinen äijä kovan asenteensa, sekä päheän silmälappunsa kera. Lisäksi hän tuo hienosti jonkinlaista mystisyyttä rooliin. Snaken hahmosta selviää asioita matkan varrella, mutta joitain juttuja jätetään katsojan kuvitelman varaan. Katsoja on välittömästi Snaken puolella, kun tämä lähetetään etsimään Yhdysvaltain presidenttiä kaoottisesta Manhattanista. Jos Snake onnistuu tehtävässä, hän saa armahduksen rikoksistaan, mutta jos hän ei tuo presidenttiä takaisin 24 tunnin sisällä, hänen elimistöönsä lisätty aine tappaa hänet.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Lee Van Cleef Snaken tehtävälleen lähettävänä Haukina, Ernest Borgnine veikeänä taksikuskina, Harry Dean Stanton tärkeitä tietoja omaavana Brainina ja Adrienne Barbeau tätä auttavana Maggiena, Isaac Hayes New Yorkin rikollisia johtavana Herttuana, sekä Donald Pleasence Yhdysvaltain presidenttinä. Russellin lisäksi kaikki muutkin hoitavat hommansa hienosti. Van Cleef on sopivan terävä sotilaskomentajaksi, kun taas Borgnine tuo hyvää huumoria New Yorkin tuhon keskellä. Hayes on erinomaisen häijy Herttuana ja Stanton sopii passelisti itsestään kenties liikoja luulevaksi Brainiksi. Pleasence on tuttuun tapaansa mahtava ja täydellinen valinta presidentiksi.

John Carpenter osoittaa Pako New Yorkista -elokuvalla jälleen upeat lahjansa ja hienon mielikuvituksensa. Hän oli juuri muutama vuotta aiemmin mullistanut kauhugenren Halloween - naamioiden yöllä (missä nähtiin myös Pleasence, sekä tässä elokuvassa kertojaäänenä toimiva Jamie Lee Curtis) ja näyttää taas kerran, kuinka pienellä budjetilla voi saada paljon aikaiseksi, jos vain tietää mitä tekee. Pako New Yorkista maksoi vain kuusi miljoonaa dollaria, mutta monessa kohtaa se näyttää huomattavasti kalliimmalta. Rikkainta filmissä on kuitenkin Carpenterin luoma maailma. Vaikka Yhdysvalloista nähdään vain New York, on sen karuus jo tarpeeksi viestimään, millainen meno on muualla maassa. Upeasti mukaansatempaavalla alustuksella elokuva kertoo katsojalle, mitä on tapahtunut ja herättää suuren mielenkiinnon tulevia tapahtumia kohtaan. Yksi mielestäni parhaimmista yksityiskohdista on, että Vapaudenpatsas ja Liberty Island, jossa patsas sijaitsee, toimivat vankilan päämajana. On erinomainen ja ajatuksia herättävä idea käyttää vapautta symboloivaa, yhtä maailman tunnetuinta nähtävyyttä valtavan vankilan johtamiseen.

Katsojana on välittömästi uppoutunut elokuvan maailmaan ja filmi pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka, viihdyttäen erinomaisesti läpi leffan. Snaken matka Manhattanilla sisältää paljon jännitettä ja tiukkaa toimintaa (vaikkakin yllättävän veretöntä kasarifilmiksi), mutta myös onnistunutta koomisuutta - sekä lyhyen musikaalinumeron? Loppua kohti painostavuutta aletaan kasvattamaan yhä vain enemmän, kun aika alkaa käymään Snakelle vähiin. Tunnelma on kaikin puolin taidokkaasti luotu ja kun leffalla on kestoa vain hieman yli puolitoista tuntia, ei aika todellakaan käy pitkäksi. Itse asiassa päin vastoin. Snaken seikkailuja New Yorkissa voisi katsoa vieläkin kauemmin, sillä sen roskaisia katuja, autioita ja rappeutuneita taloja haluaisi tutkia vielä lisää, puhumattakaan kaikenlaisista sekopäistä, joihin Snake törmää.

Carpenter ei ällistytä vain ohjauksellaan ja mielikuvituksellisella käsikirjoituksellaan (minkä hän työsti yhdessä Halloween - naamioiden yössä Michael Myersia esittäneen Nick Castlen kanssa), vaan myös sillä, että hän on säveltänyt elokuvan musiikit (Alan Howarthin avustuksella). Carpenter tunnelmoi melodioilla hienosti, vaikka parissa kohtaa tietyt kohdat kuulostavat siltä kuin hän olisi vain hieman muokannut vanhoja sävellyksiään esimerkiksi juuri Halloweenista. Pako New Yorkista on myös hyvin kuvattu, vaikka mukaan mahtuu aina silloin tällöin epätarkkoja otoksia. Lavastustiimi on tehnyt upeaa työtä katujen ja talojen kanssa, jotka valotiimi tehostaa vaikuttavasti. Elokuva on pääasiassa todella pimeä, mutta siinä onnistutaan näyttämään kaikki tarpeellinen. Monien nykypäivän kauhuleffojen pitäisi ottaa mallia tämän valaistuksesta. Maskeeraukset ja asut ovat myös oivalliset ja maltillisesti, mutta luovasti käytetyt tehosteetkin toimivat edelleen. Pienoismalleja hyödynnetään esimerkillisesti ja se, joka keksi asentaa Herttuan autoon kattokruunut valoiksi, saa minulta lisäpisteen. Mikä loistava idea - kirjaimellisesti! Musiikkeja lukuunottamatta äänimaailmassa elokuvan pieni budjetti kuitenkin käy selväksi. Ääniefektit ovat paikoitellen kömpelöitä, eikä kaikista lyönneistäkään tunnu aina kuuluvan tiettyä kumahdusta.

Yhteenveto: Pako New Yorkista on mahtava tieteistoimintajännäri, joka tehoaa edelleen 40 vuotta ilmestymisen jälkeen. John Carpenter esittelee jälleen lahjojaan niin ohjaajana ja käsikirjoittajana kuin myös musiikkien säveltäjänä. Hän myös hyödyntää pienehköä budjettia taidokkaan esimerkillisesti, saaden elokuvan näyttämään kalliimmalta kuin se onkaan. Carpenterin luoma tulevaisuuden maailmankuva on karu ja kiehtova, ja sitä tekisi mieli jäädä tutkimaan pidemmäksikin aikaa. Carpenterin kehittelemä kertomus on napakka ja pitää tiukasti mukanaan läpi elokuvan keston. Jännitystä rakennetaan ja kasvatellaan oivallisesti, ja etenkin loppuhuipennus on tiivistunnelmaista seurattavaa. On onni, että Carpenter sai päätähden kohdalla tahtonsa läpi, sillä Kurt Russell on kuin luotu Snake Plisskenin osaan. Hänen karismansa saa katsojan heti hahmon puolelle, kun tämä aloittaa tehtävänsä. Joistakin erikoistehosteista näkee ajan hampaiden nakerrusta, mutta pääasiassa Pako New Yorkista toimii hienosti edelleen ja suosittelen sitä kaikille kasaritoimintaleffojen ystäville, oli sen nähnyt jo aiemmin tai ei!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Escape from New York, 1981, Embassy Pictures, International Film Investors, Goldcrest Films International, Major Studio Partners

Arvostelu: Monster Hunter (2020)

MONSTER HUNTER

Ohjaus: Paul W. S. Anderson

Pääosissa: Milla Jovovich, Tony Jaa, Ron Perlman, Tip "T.I." Harris, Diego Boneta, Meagan Good, Josh Helman, Jin Au-Yeung, Hirona Yamazaki, Jannik Schümann, Nanda Costa, Nic Rasenti ja Aaron Beelner

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Monster Hunter on Paul W. S. Andersonin ohjaama fantasiatoimintaelokuva, joka perustuu Capcomin samannimiseen videopelien sarjaan, joka käynnistyi vuonna 2004. Anderson oli ohjannut Capcomin toiseen suosittuun videopelisarjaan, Resident Eviliin (1996-) perustuvia elokuvia ja alkoi vuosien varrella osoittamaan kiinnostusta myös Monster Hunter -pelien filmatisointia kohtaan. Vuonna 2016 Capcomin tuottaja Ryozo Tsujimoto varmisti, että Anderson on kuin onkin tekemässä elokuvaa peleistä ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2018. Monster Hunter sai koronapandemiasta huolimatta teatteriensi-iltansa muutamissa maissa (mm. Yhdysvallat, Kiina, Kanada, Singapore ja Vietnam) joulukuussa 2020, ja alkuvuonna 2021 se on julkaistu hiljalleen ympäri maailman joko auki oleviin teattereihin tai suoraan vuokralle ja myyntiin. Monster Hunterin oli tarkoitus saada leffateatterikierros Suomessakin, mutta elokuvan saama kehno vastaanotto maailmalla niin taloudellisesti kuin kriittisesti johti siihen, että täällä leffa saapui suoraan kotijulkaisuun. Itse en ole koskaan pelannut Monster Hunter -pelejä, enkä erityisemmin kiinnostunut, kun kuulin Andersonin tekevän niistä elokuvasovitusta. Tämä tosin johtui enemmän siitä, että pidän Andersonia aika kehnona elokuvantekijänä. Kuitenkin koska halusin pitkästä aikaa päästä näkemään uutuusleffan täynnä isoja monstereita, eikä Godzilla vs. Kong (2021) ole saapunut vielä Suomeen, vuokrasin Monster Hunterin heti, kun se oli saatavilla.

Ryhmä amerikkalaissotilaita matkaa halki aavikon, etsien kadonneita tovereitaan. Yllättäen ympärille muodostuva myrsky kuljettaa sotilaat toiseen maailmaan täynnä jättimäisiä hirviöitä.

Kun kyseessä on Paul W. S. Andersonin elokuva, ei varmaan tule minään yllätyksenä, että Monster Hunterin pääroolissa nähdään Andersonin vaimo, Milla Jovovich. Tässä onkin aika erikoinen pari siinä mielessä, että Anderson tuntuu tarvitsevan Jovovichia leffojensa keulakuvaksi, kun taas Jovovich tarvitsee Andersonia saadakseen rooleja isoista toimintaelokuvista. Toinen ei ole hyvä ohjaaja eikä toinen hyvä näyttelijä, joten hehän ovat siis täydellinen pari tekemään filmejä! Tässä Jovovich esittää Artemista, sotilasta, joka päätyy toiseen maailmaan taistelemaan jättiläismonstereita vastaan. Tuttuun tapaansa Jovovich toimii kelvollisesti toimintakohtauksissa, mutta heti kun hänen pitäisi oikeasti näytellä, esittää tunteita kasvoillaan ja lausua miehensä huonosti kirjoittamia repliikkejä, hän lakkaa totaalisesti vakuuttamasta.

     Jovovichin lisäksi elokuvassa nähdään myös Tip "T.I." Harris, Meagan Good, Diego Boneta, Josh Helman, Jin Au-Yeung ja Hirona Yamazaki sotilaina, jotka siirtyvät Artemisin kanssa toiseen maailmaan ja joiden katsoja arvaa heti alussa joutuvan hirviöiden Happy Mealiksi, Tony Jaa toisessa maailmassa elävänä hirviöiden metsästäjänä, sekä surkuhupaisalla peruukilla varustettu Ron Perlman amiraalina, joka haluaa tuhota hirviöt. Sotilaiden esittäjistä yksikään ei vakuuta ja harmillisesti Perlmankin on aika kökkö osassaan. Tony Jaa on näyttelijöistä paras, mutta on harmi, kuinka vähän elokuva lopulta tarjoaa hänelle tehtäväksi.

Jos pidät Paul W. S. Andersonin elokuvista, kuten Mortal Kombatista (1995), Resident Evileistä (2002-2016), Kolmesta muskettisoturista (The Three Musketeers - 2011) ja Pompeiista (2014) tai uskot kokevasi riemua nähdessäsi, kun Milla Jovovich taistelee isoja hirviöitä vastaan, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan Monster Hunterin. Jos taas minun tavoin koet Andersonin kököksi ohjaajaksi, eivätkä tappelut jättimörköjä vastaan riitä, jos leffassa ei ole muuta sisältöä, suosittelen pysymään erossa tästä leffasta. Mukana on pari ihan menevää toimintakohtausta hirviöihin liittyen, jotka onnistuivat jollain tavalla viihdyttämään, mutta siinä se. Koin Monster Hunterin harmillisen laiskaksi ja tylsäksi efektiräpellykseksi, jota katsoessa menetin mielenkiintoni jo ennen puolta väliä, kun mukana ei tuntunut olevan tarinaa, kiinnostavia hahmoja tai oikein mitään tunnetta. Hirviökohtauksista puuttuu jännite, sillä hahmojen kohtalot eivät nappaa, enkä koskaan kokenut Artemisin olevan vaarassa.

Sentään itse monsterit ovat jollain tavalla kiinnostavia ulkonäöiltään tai kyvyiltään. On maan alla möyrivää Diablosia, jättiläishämähäkkejä muistuttavia Nerscyllaseja ja tulta syöksevää Rathalosia. Ja sitten on jokin outo ihmisen ja kissan sekoitus nimeltä Palico, joka aiheutti todella epämiellyttävää tunnetta. Palicoa lukuunottamatta hirviöt ovat visuaalisesti mainiosti luotuja ja "vain" 60 miljoonan dollarin leffaksi erikoistehosteet ovat yllättävänkin toimivat... siis silloin, kun niitä pääsee oikeasti ihailemaan. Paul W. S. Andersonin tuttuun tapaan toimintakohtaukset on kuvattu hektisen heiluvasti ja vieläpä leikattu aikamoisesti saksien, jolloin välillä tapahtumista on vaikea saada selvää. Kun Anderson ei tarjoa pöljää hirviömekastusta, hän yrittää ujuttaa mukaan hetkiä, jolloin hahmot höpöttävät toisilleen tyhjänpäiväistä diipadaapaa ja kaikenlaisia kliseitä, jotka katsojan tekisi mieli kelata.

Jos Anderson ei ole kummoinen ohjaaja, on hän vielä sitäkin kehnompi käsikirjoittaja. Hänen tekstinsä tässä tuntuu siihen suuntaan väännetyltä raamilta, ensimmäiseltä vedokselta, jota on sellaisenaan lähdetty kuvaamaan. Anderson on myös ollut niin varma filmin menestyksestä, että hän kehtaa vielä pistää lopputekstit pyörimään siinä kohtaa, kun katsoja uskoo lopputaistelun alkavan. Elokuvan lipputulot olivat vain noin puolet budjetista ja vaikka tiedän koronan aiheuttaman teatterisulun olevan suurin syyllinen, haluan toivoa, että osittain tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat alkaneet kyllästyä Andersonin laiskalla kädellä kyhättyihin rahastuksiin ja vaativat herralta parempaa panostusta. Tai sitten tämä tosiaan on parasta, mihin Anderson pystyy. Säveltäjä Paul Haslinger sentään yrittää parhaansa mukaan pelastaa pakettia vekkulimaisilla videopelimäisillä musiikeillaan, mutta se jää lopulta vain yritykseksi, eivätkä muuten mainiot melodiat edes oikein istu mukaan filmiin.

Yhteenveto: Monster Hunter on kehno fantasiatoimintaraina, joka ei oikein kulje edes aivot narikkaan -hömppäviihteenä. Kun mukana tuntuu olevan vain ohut pohja juonelle ja pelkkiä tylsiä hahmoja, eivät taistelut monstereitakaan vastaan jaksa loputtomiin viihdyttää. Itse tylsistyin jo ennen puoltaväliä. Surkuhupaisintahan on, että leffa vielä jää täysin kesken, Paul W. S. Andersonin uskoessa täysillä homman mahdollisuuteen uutena menestyselokuvien sarjana. Kun lipputulot ovat vain puolet budjetista, voi varmaan olettaa, ettei jatkoa ole tulossa. Eipä se toisaalta ihan kauheasti haittaakaan. Anderson osoittaa jälleen kerran lahjattomuutensa ohjaajana, tarjoten toinen toistaan kökömmin kuvattuja ja leikattuja toimintakohtauksia, joissa kelvolliset hirviöefektitkään eivät pääse oikeuksiinsa. Andersonin käsikirjoitus on hutiloiden kyhätty tekstintapainen, josta näyttelijöiden on vaikea ammentaa. Milla Jovovich vakuuttaa taistelukohtauksissa, muttei muuten ollenkaan. Parista ihan viihdyttävästä monsterimähinäkohtauksesta ja Paul Haslingerin säveltämistä musiikeista huolimatta Monster Hunter on huono elokuva, jota voi suositella vain Andersonin ja Jovovichin suurimmille faneille tai täysin aivotonta rymistelyä rakastaville.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Monster Hunter, 2020, Constantin Film, Impact Pictures, Capcom Company, Tencent Pictures, Toho Company