Näyttelijät: Mitchel Musso, Sam Lerner, Spencer Locke, Steve Buscemi, Maggie Gyllenhaal, Jason Lee, Kevin James, Nick Cannon, Jon Heder, Kathleen Turner, Catherine O'Hara ja Fred Willard
Genre: animaatio, kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 12
Monster House, eli suomalaisittain Monsteritalo on kauhuelementtejä sisältävä koko perheen animaatioelokuva. Leffa lähti liikkeelle Dan Harmonin ja Rob Schrabin työstämästä käsikirjoituksesta, jonka Hollywoodiin pyrkivä ohjaajanalku Gil Kenan luki ja josta hän innostui. Kenan esitteli tekstiä ja visiotaan ohjaajille Robert Zemeckisille ja Steven Spielbergille, jotka kiinnostuivat ja hyppäsivät projektiin mukaan tuottajina. Elokuva toteutettiin motion capture -teknologian avulla. Näyttelijät esittivät roolinsa studiohalleissa ja heidän liikkeidensä pohjalta animaattorit kävivät töihin. Lopulta Monsteritalo sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 15. kesäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kohtalainen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutta jota alkuperäinen käsikirjoittaja Harmon haukkui jälkikäteen, kokiessaan Kenanin pilanneen tarinan. Itse katsoin Monsteritalon sen ilmestymisen jälkeen vuokralta ja pidin sitä lapsena todella pelottavana. Olen katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan viettävän 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa Monsteritalon pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.
Nuori poika DJ on jo pitkään epäillyt, että hänen naapurinsa herra Nebbercrackerin talossa on meneillään jotain hämärää. Kun halloweenin alla herra Nebbercracker poistuu kuvioista, DJ päättää ystävineen selvittää asian todellisen laidan ja paljastuukin, että talossa piilee kauhistuttavia salaisuuksia.
Monsteritalon keskiössä on teini-ikää lähestyvä poika Dustin James, eli kavereille ihan vain DJ (äänenä Mitchel Musso). DJ on jo pitkään uskonut, että vastapäisessä ränsistyneessä talossa on meneillään jotain todella ikävää ja päättääkin lopulta rohkaistua ja ottaa asiasta selvää. DJ on sinnikkyydessään mainio päähenkilö, johon tuo syvyyttä hänen pelokkuutensa, mitä hän yrittää puskea syrjään, uskoessaan olevansa teini-iän kynnyksellä jo periaatteessa kuin aikuinen. DJ:n ei onneksi tarvitse selvittää salaisuuksia yksin, vaan tuekseen hän saa parhaan ystävänsä, hölmön Chowderin (Sam Lerner), sekä ihastuksenkohteensa, fiksun Jennyn (Spencer Locke). Chowder ja Jenny ovat hyvät lisät DJ:n rinnalle ja kolmikon jännittävään seikkailuun hyppää mielellään.
Muita hahmoja elokuvassa ovat DJ:n vanhemmat (Catherine O'Hara ja Fred Willard), jotka lähtevät juuri halloweeniksi reissuun ja jättävät poikansa tympeän lapsenvahti Zeen (Maggie Gyllenhaal) vastuulle, Zeen rasittava poikaystävä Bones (Jason Lee), DJ:n ja Chowderin idoli Skull (Jon Heder), poliisit Landers (Kevin James) ja Lister (Nick Cannon), joita lapset yrittävät vakuuttaa karmivasta talosta, sekä tässä pahamaineisessa talossa asuva pelottava herra Nebbercracker (Steve Buscemi), joka taatusti aiheutti yhdelle jos toiselle lapsikatsojalle painajaisia. Sivuhahmokattauskin on oivallinen. Räikeät persoonat tarjoavat monenlaisia reaktioita naurusta ärsytykseen ja hyytävyyteen.
Kuten alussa kerroin, lapsena pidin Monsteritaloa aidosti todella pelottavana, mutta on pakko myöntää, että yhä aikuisiällä miellän sen varsin karmivaksi elokuvaksi. Samoihin aikoihin ilmestyneiden Corpse Briden(2005) ja Coraline ja toisen todellisuuden(Coraline - 2009) ohessa se on muisto ajalta, jolloin lastenelokuvat vielä uskalsivat testata rajojaan oikein tosissaan. Ajalta, jonka todella toivoisin tekevän paluun, sillä nämä lasten "kauhuelokuvat" ovat aivan mahtavia ja haluaisin niitä ehdottomasti lisää. En tiedä, onko kyse siitä, että nämä eivät menestyneet tarpeeksi, vai ihan vain siitä, että tämän päivän lapsia halutaan suojella kaikelta vähänkin liian hurjalta, kuten Muumien Möröltä, mutta jostain syystä tämä lajityyppi on valitettavasti jo lähes täysin kuollut.
Monsteritalo on täydellinen valinta koko perheen elokuvailtaan, etenkin halloweenin aikoihin, kun halutaan jännitystä mukaan, mutta ei olla vielä valmiita menemään kunnon kauhuleffojen pariin. Elokuva nappaa heti tehokkaasti mukaansa ja jännittävä ilmapiiri ympäröi saman tien katsojansa, päästämättä irti. Mukana on muutama aidosti hyytäväkin hetki. Sekaan on onnistuneesti ripoteltu huumoria, mikä ei syö jännitettä. Itse tarina on mielikuvituksellisuudessaan erinomainen ja kun tämän kauhujen talon mysteerit alkavat vihdoin aueta, tuovat paljastukset mukaan suurta tragediaa ja jopa tunteikkuutta. Vain puolessatoista tunnissa Monsteritalo onnistuu tarjoamaan paljon - paljon sellaista, mikä tuntuu unohtuneen nykypäivän elokuvantekijöiltä. Elokuva on unohdettu helmi ja jos sinulta on jäänyt Monsteritalo näkemättä ja pidät näistä lasten kauhuleffoista, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan sen tänä syksynä, kun illat alkavat taas pimetä ja kellertävät lehdet putoilevat maahan.
Visuaalisesti Monsteritalo on nähnyt parhaat päivänsä jo vuosia sitten, mutta näyttää se mielestäni silti paremmalta kuin samalla motion capture -teknologialla pari vuotta aiemmin toteutettu Napapiirin pikajuna(The Polar Express - 2004), joka aiheutti painajaisia ihan vääristä syistä. Hahmot ovat vekkulin karikatyyrimaiset ja parasta on itse herra Nebbercrackerin talo, josta on saatu onnistuneen uhkaava ilmestys. Väreja ja varjoja hyödynnetään oivallisesti ja onpa leffan äänimaailmakin sopivan karmivasti rakennettu Douglas Pipesin musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Monster House, 2006, Columbia Pictures, Relativity Media, ImageMovers, Amblin Entertainment, Sony Pictures Animation
Pääosissa: Brian O'Halloran, Jeff Anderson, Rosario Dawson, Trevor Fehrman, Jennifer Schwalbach, Jason Mewes, Kevin Smith, Jason Lee, Kevin Weisman, Zak Knutson, Wanda Sykes ja Ben Affleck
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 16
Kevin Smithin esikoiselokuva Tiskirotat(Clerks - 1994) oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta ja on vuosien varrella noussut kulttiasemaan. Laajennettuaan elokuvan aloittamaa maailmaa, "View Askewniverseä", leffoilla Häiriköt (Mallrats - 1995), Amyn jäljillä (Chasing Amy - 1997), Dogma (1999) ja Jay and Silent Bob Strike Back (2001), Smith ryhtyi vihdoin tosissaan työstämään jatko-osaa Tiskirotille. Työnimillä "Clerks 2: Hardly Clerkin'" ja "The Passion of the Clerks" kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2005 ja lopulta Clerks II, eli suomalaisittain Tiskirotat II sai ensi-iltansa toukokuussa 2006. Elokuva oli edeltäjäänsä isompi menestys taloudellisesti ja sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta. Hassua kyllä, minä itse asiassa näin Tiskirotat II:n ennen ensimmäistä leffaa ja pidin sitä ihan hauskana. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo joitain vuosia. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jälleen jatkoa pidemmän odotuksen jälkeen Clerks III:n (2022) muodossa, päätin katsoa ja arvostella aiemmat osat uudestaan. Tasan kuukausi ensimmäisen Tiskirotat-elokuvan jälkeen katsoin Tiskirotat II:n.
Quick Shopin tuhouduttua tulipalossa, Dante ja Randal työskentelevät nyt pikaruokala Mooby'sissä. Dante aikoo kuitenkin muuttaa tyttöystävänsä kanssa Floridaan, mihin ravintolan henkilökunnan jäsenet suhtautuvat eri tavoin Danten viimeisenä työpäivänä.
Brian O'Halloran ja Jeff Anderson tekevät paluun rooleihinsa Dante Hicksinä ja Randal Gravesina, parhaimpina kaveruksina, jotka ovat siirtyneet töihin pikaruokala Mooby'siin, tulipalon tuhottua pienen Quick Shop -kaupan. Hahmot pysyvät samanlaisina, Danten pohtiessa rakkauspulmiaan liittyen uuteen tyttöystäväänsä Emmaan (Jennifer Schwalbach) ja Randalin heittäessä häröjä ja muutenkin asiattomia kommentteja. Kaksikko huvittaa edelleen mukavasti ja O'Halloranin ja Andersonin kemiat toimivat yhä hyvin. Näyttelijäduo suoriutuu kelvollisesti osistaan, joskin O'Halloran joutuu tyytymään leffan kenties epähauskimman hahmon esittämiseen.
Jason Mewes ja Kevin Smith palaavat myös rooleihinsa Jayna ja Silent Bobina, jotka olivat viisi vuotta aiemmin saaneet oman elokuvansa Jay and Silent Bob Strike Back. Mooby'sin kulmalle huumeita kaupustelemaan, musiikkia kuuntelemaan ja Raamatusta puhumaan siirtyneet Jay ja Silent Bob ovat ihan hilpeitä sivuhahmoina, mutten vieläkään ymmärrä, kuinka tästä duosta saatiin väännettyä omia leffojaan. Uusina hahmoina elokuva esittelee Danten ja Randalin pomon Beckyn (Rosario Dawson) ja Mooby'sissä työskentelevän nörtti Eliaksen (Trevor Fehrman), jonka Randal on ottanut silmätikukseen. Lisäksi Ben Affleck ja Wanda Sykes tekevät hupaisat pikkuroolit elokuvan aikana. Dawson ja Fehrman, joista jälkimmäisen elokuvaura katkesi kuin seinään Tiskirotat II:n jälkeen, ovat hahmoineen oivat lisäykset.
Katsoin Tiskirotat-leffat tosiaan lapsena hassusti nurinkurisessa järjestyksessä. Silloin pidin ensin näkemästäni kakkososasta enemmän, enkä pahemmin piitannut alkuperäisestä filmistä. Kuitenkin nyt aikuisiällä huomasin ykköselokuvan iskevän paremmin kuin Tiskirotat II. Jatko-osa on kyllä oivallinen ja siitä löytyy hauskoja juttuja, mutta alkuperäisen elokuvan kotikutoisuus, innokkuus ja samaistuttavuus viehättivät minua enemmän. Kevin Smithillä on selvästi ollut enemmän rahaa jatko-osaa varten ja se näkyy jo siinä, että Tiskirotat II on kuvattu väreinä, eikä mustavalkoisena. Lisäksi leffaa ei tarvittu kuvata Smithin omalla työpaikalla keskellä yötä, vaan työryhmä on saanut käyttöönsä ravintolan ja kunnon lavasteet ja kuvaavat päiväsaikaan.
Onneksi Smith ei ole hullaantunut isommasta budjetista liikaa, vaan elokuvan kertomus lähentelee hyvin alkuperäisteosta. Prologia ja epilogia lukuun ottamatta koko elokuva tapahtuu yhden päivän aikana - Danten viimeisenä työpäivänä, ennen Floridaan muuttamista tyttöystävänsä kanssa. Ykkösosan tavoin tämäkin elokuva sisältää paljon tyhjänpäiväistä, mutta silti hauskaa paskanjauhantaa ja erilaisille asiakkaille naljailua. Huumori on ronskia ja kierrokset vain nousevat leffan edetessä kohti loppuhuipennustaan, "lajirajat ylittävän erotiikkansa" kanssa. Vaikka mukana on joitain oikein hilpeitä juttuja, olen itse aina hekotellut eniten hahmojen väittelylle siitä, kumpi on parempi elokuvatrilogia, alkuperäiset Tähtien sodat(Star Wars - 1977-) vai Taru sormusten herrasta(The Lord of the Rings - 2001-2003)?
Smithin ohjaus ja käsikirjoitus ovat tälläkin kertaa lystikkäitä, vaikkei elokuvasta löydy enää samaa henkilökohtaisuuden tuntua kuin ensimmäisestä osasta. Ykkösosan tavoin olisi hauskaa tietää, kuinka paljon dialogista on käsikirjoitettua ja kuinka paljon improvisoitua. Tiskirotat II on mainiosti kuvattu ja Smithin leikkauskin on sujuvaa. Elokuvaa ei onneksi ole venytetty liian pitkäksi, vaan sen puolentoista tunnin kesto on erittäin passeli mitta tällaiselle pöljäkomedialle. Lavasteet ja asut toimivat hyvin ja äänimaailmakin on kelvollisesti rakennettu James L. Venablen musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Tiskirotat II on kelpo ja hauska jatko-osa, joka ei kuitenkaan ihan yllä edeltäjänsä tasolle. Elokuvaa on tehty ykkösosaa isommalla budjetilla ja vaikka se näkyy heti värikuvassa ja puitteissa, Kevin Smith pitää onneksi ensimmäisen leffan henkeä yllä. Filmi sijoittuu pääasiassa yhteen päivään ja pitää sisällään samanlaista tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa, mikä ykköselokuvassa viehätti. Erilaiset keskustelut ja kohtaamiset asiakkaiden kanssa tarjoavat runsaasti nauruja. Huumori sen kuin häröytyy leffan edetessä ja kierrokset nousevat hävytöntä loppuhuipennusta kohti. Näyttelijät jatkavat oivaa työtään ja tekniseltä puoleltaan filmi on mainiosti toteutettu. Tiskirotat II ei ihan yllä mielestäni ykkösosan tasolle, mutta se on oikein passeli jatko-osa ja odotan ihan positiivisin mielin näkeväni, millainen viisitoista vuotta myöhemmin tehty Clerks III tulee olemaan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Clerks II, 2006, View Askew Productions, The Weinstein Company
Ohjaus: Brad Bird Pääosissa: Craig T. Nelson, Holly Hunter, Sarah Vowell, Spencer Fox, Jason Lee, Samuel L. Jackson, Elizabeth Peña, Brad Bird, Wallace Shawn ja John Ratzenberger Genre: animaatio, supersankarielokuva, toiminta Kesto: 1 tunti 55 minuuttia Ikäraja: 7
The Incredibles, eli suomalaisittain Ihmeperhe on Pixar-yhtiön kuudes animaatioelokuva. Leffan idea syntyi ohjaaja Brad Birdille jo 1990-luvun alussa, mutta hän päättikin tehdä toisen suunnittelemansa elokuvan, Rautajätin (The Iron Giant - 1999). Se ei kuitenkaan menestynyt toivotulla tavalla, joten Bird päätti kokeilla onneaan ehdottamalla supersankarileffan ideaa ystävälleen John Lasseterille Pixarilla. Alunperin filmin oli tarkoitus olla piirrosanimaatio, mutta se päätettiin toteuttaa tietokoneella muiden Pixar-leffojen tapaan. Kyseessä oli yhtiön ensimmäinen elokuva, jossa henkilöt olivat ihmisiä, joten yhtiö joutui harjoittelemaan ihmisten animoimista kauan leffan tekoa varten. Koska animaatioprosessi oli niin hankalaa, Disney ehdotti, että filmi tehtäisiinkin oikeiden näyttelijöiden kanssa. Elokuva kuitenkin pidettiin animaationa ja se sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2004. Ihmeperhe oli suuri menestys, minkä lisäksi se sai paljon ylistystä kriitikoilta. Filmi oli ehdolla jopa neljästä Oscar-palkinnosta, joista se voitti kaksi; parhaan animaatioelokuvan ja parhaiden äänitehosteiden palkinnot. Elokuva on jäänyt elämään yhtenä 2000-luvun suosituimpana animaatioleffana. Itse näin Ihmeperheen elokuvateatterissa, kun se ilmestyi ja silloin se oli tietty paras juttu ikinä. Leffa oli yksi suosikeistani, kun olin lapsi ja se on yksi suosikeistani edelleen! Olen nähnyt sen useasti uudestaan vuosien varrella ja nyt kun elokuva on viimein saamassa kauan toivotun jatko-osan Ihmeperhe 2 (Incredibles 2 - 2018), oli jälleen aika vilkaista Ihmeperhe ja arvostella se.
Ulkoisesti Vaaran perhe vaikuttaa täysin normaalilta, mutta todellisuudessa he omaavat supervoimia. Vaikka supersankarit ovat olleet jo vuosia laittomia, Ilari-isä saa tehtävän, jossa tarvitaan hänen alter egoaan, Herra Ihmettä. Tehtävä imaisee lopulta koko perheen seikkailuun.
Ihmeperheen jäsenet ovat aivan mahtavia! He ovat selvästi samaistuttavimmat supersankarit sitten koulupoika Peter Parkerin eli Hämähäkkimiehen jälkeen. Ensinnäkin perheen isä, Ilari "Ilu" Vaara (Craig T. Nelson) eli Herra Ihme kärsii pahasta keski-iän kriisistä. Hän haikailee jatkuvasti nuoruutensa perään, kun hän oli vielä suosittu ja ketterä supersankari. Onkin hauska katsoa, kun hän yrittää vanhemmalla iällä elää nuoruuttaan uudestaan, mutta pömppövatsan takia ei liikkuminen ole yhtä helppoa kuin aiemmin. Monet aikuiset voivat helposti samaistua Iluun, sillä hekin haluaisivat välillä elää huolettomampaa nuoruutta, jolloin vastuu lapsista ja töistä ei painanut kaiken aikaa. Herra Ihmeen voima on yliluonnollinen vahvuus, joten pystyy nostamaan äärimmäisen painaviakin asioita. Perheen äiti Elli Vaaran (Holly Hunter), eli Neiti Rajattoman voima on taas se, että hänen kehonsa pystyy venymään rajattomasti. Hänkin on useille samaistuttava tapaus. Elli ei samalla tavalla muistele "vanhoja hyviä aikoja", vaan hän on sulkenut riehakkaan menneisyyden elämästään saadessaan lapsia. Kuitenkin pistäessään jälleen puvun päälle, voi katsojana helposti huomata, kuinka paljon Elli on sankaruutta kaivannut. Ihan niin kuin äidit, jotka vakuuttelevat kaikille, ettei elämä ole raskasta, mutta jotka voi nähdä suunnattoman onnellisina, kun he pääsevät viettämään vapaailtaa kavereidensa kanssa. Ilulla ja Ellillä on kolme lasta. Vanhin on Ilona (Sarah Vowell); ujo teinityttö, joka on ihastunut luokkansa poikaan, muttei uskalla puhua hänelle. Onkin siis Ilonan onni, että hänen supervoimansa on näkymättömyys. Sen lisäksi hän pystyy myös muodostamaan läpäisemättömiä voimakenttiä. Monet ujot voivat helposti nähdä itsensä Ilonassa, minkä lisäksi monet perheen vanhimmat lapset huomaavat samoja piirteitä, sillä heille kuuluu vastuu nuoremmista sisaruksistaan. Keskimmäinen lapsista on Esa (Spencer Fox), jonka voima on supernopeus. Esa on paljon energisempi tapaus kuin siskonsa ja hän haluaisi päästä urheilemaan, mutta hänen äitinsä ei suostu siihen, sillä muuten pojan voimat paljastuisivat. Ilona ja Esa ovat siinä mielessä todella erilaiset, että Esa haluaisi käyttää voimiaan, kun taas Ilona haluaisi olla täysin normaali. Tavallisten sisarusten tapaan he riitelevät paljon, jolloin onkin mahtavaa nähdä niitä hetkiä, jolloin veli ja sisko ovat täysillä toistensa tukena. Kolmas lapsi on Jaska-vauva, jolla ei ole voimia, minkä takia hän ei pääse mukaan seikkailuun.
Elokuvan pahis on nimeltään Syndrooma (Jason Lee). Hahmolla ei ole voimia, mutta hänelle on keksitty jotain muuta hauskaa tilalle... Syndrooma on erittäin mainio vastus ihmeperheelle menneisyytensä takia, minkä lisäksi hän on kehittänyt ilkeän juonen, joka on yllättävän kekseliäs ja ymmärrettävä. Katsoja ymmärtää myös helposti, miksi Syndroomasta on tullut paha, jolloin hän ei tunnu olevan pahis vain siksi, että supersankarileffa tarvitsee pahiksen. Muita hahmoja leffassa ovat Ilun vanha supersankarituttu Julius (Samuel L. Jackson) eli jäävoimilla varustettu Hyytäjä, supersankarien asut valmistava Eira Kuosi (elokuvan ohjaaja Brad Bird), Ilun pomo Huph (Pixarin Toy Story -sarjasta, 1995-, tuttu Wallace "Rex" Shawn), mystinen Mirage-neito (Elizabeth Peña), Vaaran perhettä auttava Riki (Bud Luckey), sekä lastenvahti Mari (Bret Parker). Kuten kaikissa muissakin Pixar-elokuvissa, myös tässä John Ratzenberger tekee ääniroolin. Tällä kertaa hän esittää Raivaaja-nimistä roistoa.
Ihmeperhe ei ole vain mitä parhain supersankarianimaatio, jolla tutustuttaa lapset kyseiseen genreen, vaan se on ihan oikeasti yksi parhaista supersankarielokuvista ikinä! Ensinnäkin leffa on aivan mielettömän nerokas ja kekseliäs. Kuten jo sanoin, perheen hahmoista on tehty todella samaistuttavat, jolloin siitä todella syntyy riemua koko perheen elokuvahetkeen. Jopa Syndroomasta on tehty jollain tapaa samaistuttava, jolloin hänenkin ajatuksenkulkua on helppo seurata. Vaikka hahmot vaikuttavat aluksi yksinkertaisilta, ovat he oikeasti hyvin monipuolisia ja heistä on saatu aikaan yllättävän realistisia, ottaen huomioon että he ovat supersankareita. Upeat hahmot on jo mestarillinen pohja filmille, minkä lisäksi sen huikeasti luotu ajankuva pistää silmiin heti alussa. Leffa lähtee liikkeelle 1950-luvulta, mistä etenkin vanhemmat katsojat voivat ilahtua suuresti, sillä sellaista ei ole erityisemmin nähty tällaisissa leffoissa. Elokuva alkaa yllättäen haastattelulla, joka on saatu näyttämään vanhalta filmikelalta, mitä viestii jo salamannopeasti vilahtava teksti, joka kertoo kyseessä olevan Pixar-yhtiön animaatioteos nimeltä Ihmeperhe. Erittäin tyylikkään prologin jälkeen tapahtuu aikahyppy 1960-luvulle. Vanhempi aikakausi kiehtoo aikuiskatsojia, kun taas lapset kokevat riemua vauhdikkaista tapahtumista ja huimasta seikkailusta - mikä tosin ilahduttaa myös useita aikuisia.
Elokuva ei ole kuitenkaan pelkkää menoa ja meininkiä, vaan se on todella hahmovetoinen kertomus, joka ei kiirehdi, vaan kulkee eteenpäin rauhassa. Tylsiä kohtia ei leffasta silti löydy, sillä siihen on saatu upean mysteeristä tunnelmaa. Muutenkin elokuvan tunnelma on aivan mahtava. Sen lisäksi, että ajankuva tulee esille visuaalisesta puolesta, kuten vaatteista, rakennuksista ja autoista, syntyy se myös tunnelman kautta. Leffasta löytyy nimittäin paikoitellen tiettyä vakoojajännärihenkeä, mitä ei elokuvissa näe enää nykyään. Jännitystä löytyy muutenkin, mikä toimii sekä aikuisille että lapsille. Toimintakohtauksiin on saatu erinomaista jännitettä, minkä lisäksi ne ovat muutenkin loistavasti toteutettuja. Toimintaa on mukana maltillinen määrä ja muun elokuvan tavoin nekin kohtaukset ovat hyvin kekseliäitä ja oivallisen erilaisia toisistaan. Pitkä takaa-ajo viidakossa on aivan huikea ja minun täytyy myöntää, ettei edes monista näytellyistä supersankarielokuvista löydy yhtä täydellistä toimintakohtausta. Myös huumoria on tietysti mukana, mutta sekin on maltillista. Erityisen hauskasta elokuvasta ei ole kyse, mutta eipä se toisaalta haittaa, sillä leffa toimii niin hyvin näin vähällä määrällä vitsejä. Hymy nousee kyllä usein huulille, mutta se tapahtuu pääasiassa mahtavien hahmojen kautta.
Palataan vielä siihen, että kyseessä on täydellinen koko perheen elokuva. Ihan perheen pienimmille leffa ei sovi, sillä mukana on joitain liian hurjia tilanteita. Esimerkiksi yhdessä kohtaa Herra Ihme törmää kuolleen supersankarin karmivaan luurankoon, minkä lisäksi prologissa hän pelastaa jonkun itsemurhayritykseltä. Ihan oikeasti, missä muussa animaatioleffassa on nähty, kun joku päättää hypätä pilvenpiirtäjän katolta päättääksen päivänsä? Ihmeperhe osaa siis olla tarvittaessa yllättävänkin synkkä, mutta se esittää synkkyytensä tarpeeksi hienovaraisesti, jotta lapsilta jäävät varmasti tietyt asiat huomaamatta. Itsekin tajusin vasta vanhemmalla iällä, että kun Mirage soittaa Ilulle, että nyt olisi taas hommia tiedossa, salaa kuunteleva Elli ajattelee, että Ilu pettää häntä toisen naisen kanssa. Filmistä löytyy mestarillisesti erilaisia puolia eri ikäisille, mitkä tekevät siitä suoraan sanottuna täydellisen. Katsoessani Ihmeperhettä arvostelua varten, en keksinyt siitä mitään pahaa sanottavaa. Parin päivän pohdinnan jälkeen päädyinkin siihen tulokseen, että olisi rikos ottaa tältä yhtäkään pistettä pois. Sen draamapuoli on kiehtova, sen toimintakohtaukset ovat jännittäviä, sen viittaukset ovat huikeita, sen hahmot ovat täydellisiä, sen tunnelma on fantastinen, sen tarina on upeasti rakennettu ja se on todella hienosti animoitu.
Nykypäivän Pixar-leffojen tasoa Ihmeperheen animointi ei tosin saavuta, mutta ottaen huomioon, että kyseessä on yhtiön ensimmäinen leffa, jossa ihmiset ovat pääroolissa, ovat hahmot todella hienosti toteutetut. Ongelmani animaatiojäljessä ovat lähinnä pienten yksityiskohtien kanssa. Räjähdykset ja tomun pöllähtämiset näyttävät hieman hätäisesti lisätyiltä ja niihin olisi voinut panostaa enemmän. Muuten filmi on erittäin tyylikästä katseltavaa. On aivan mahtavaa, että Pixar uskalsi antaa Brad Birdille vapaat kädet ohjauksen ja käsikirjoituksen kanssa, sillä hän sai työstettyä aivan mielettömän hienon kokonaisuuden. Bird on saanut mukaan paljon nokkeluuksia, minkä lisäksi vanhempi ajankuva heijastuu selvästi Birdin omista mielenkiinnon kohteista. Ihmeperheen äänitehosteet ovat erinomaiset, minkä lisäksi Michael Giacchinon säveltämät musiikit ovat todella mahtavat! Etenkin leffan tunnusmusiikki saattaa jäädä soimaan päässä loppupäiväksi ja vanhoja James Bond -elokuvia rakastavat voivat tunnistaa tutunkuuloisia teemoja, mitkä vain lisäävät vanhemman ajan jännärin henkeä.
Pixar-elokuvien tavoin myös Ihmeperhe sisältää "easter eggejä", eli piiloviittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin, jne. Kyseessä on kuitenkin siinä mielessä poikkeuksellinen Pixar-leffa, ettei se sisällä lainkaan Toy Story - leluelämäästä (Toy Story - 1995) tuttua Pizza Planet -autoa, mikä on nähtävissä yhtiön kaikissa muissa filmeissä. Pixar on kuitenkin pitänyt toisesta perinteestä kiinni ja lisännyt California Institute of the Artsin animaatioluokan huonenumeron A113 jopa kahteen kohtaan. Se on sekä erään kokoushuoneen, että erään vankisellin numero. Leffan alussa Herra Ihmeen seuratessa autonsa kartasta rosvojen lokaatiota, kartalla nähtävät katujen nimet ovat todellisia ja ne ympäröivät Pixarin studiota. Eiran luettelemat kuolleet supersankarit ovat nähtävissä prologissa Ilun ja Ellin häissä, Ilun huoneesta voi bongata nyrkkeilevät lelurobotit Toy Story 2:sta (1999) ja Autot-elokuvan (Cars - 2006) Doc Hudson on tunnistettavissa lopputaistelun aikana.
Yhteenveto:Ihmeperhe on suoraan sanottuna täydellinen supersankarielokuva. Se sisältää huiman seikkailun, tyylikästä toimintaa ja vauhdikkaita tilanteita, mutta mukana on myös kaikkein tärkeimpänä täysin hahmovetoinen tarina ja oikeaa sydäntä mukana. Hahmot ovat hienon samaistuttavia, sillä ihmeperheen jäsenet kokevat monille tuttuja ongelmia. Jopa Syndrooma-pahiksesta on saatu aikaiseksi samaistuttava ja ymmärrettävä henkilö. Elokuva on äärimmäisen kekseliäs ja siihen on saatu mukaan paljon viittauksia, jotka menevät lapsilta ohi, mutta jotka nostavat filmin tasoa aikuisten silmissä. Toimintakohtauksia ei ole paljon, mutta ne ovat silti taidokkaasti toteutettuja. Huumoriakin on hyvin maltillisesti mukana, mutta se ei haittaa, sillä filmin tunnelma on niin mahtava. Leffan ajankuva on voimakkaasti läsnä sekä kuvastonsa että fiiliksensä kautta. Elokuvasta löytyy sellaista jännitystä, mitä ei leffoista nykyään muuten löydä. Ohjaaja Brad Bird on onnistunut aivan huikeasti tämän filmin kanssa! Hän on saanut yhdistettyä kaikki palaset juuri oikein ja luonut yhden kaikkien aikojen parhaista supersankarileffoista, sekä yhden parhaista koko perheen elokuvista! Animaatiojälki on myös näyttävää, vaikkakin se kalpenee Pixarin uudempien filmien rinnalla, mikä on tietty täysin normaalia kehitystä. Kokonaisuudessaan Ihmeperhe on aivan mieletön, fantastinen ja ihmeellinen, joten suosittelen sen katsomista kaikille, sillä siitä todella löytyy jotain aivan kaikille. Olen täysin varma, että monet vanhemmat ovat yllättyneet, kun he ovat ajatelleet näkevänsä lapsille tehdyn trikoosekoilun, mutta ovatkin saaneet fiksun teoksen, joka lämmittää koko perheen sydäntä. Elokuva kuului suosikkeihini lapsena ja se kuuluu yhä! Toivon tulevan Ihmeperhe 2:n olevan myös erittäin hyvä. En usko, että se saavuttaa millään tämän teoksen upeutta, mutta uskon silti, että Birdin tekemänä se on ainakin oikein mainio.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Incredibles, 2004, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
