Arvostelu: Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou? - 2000)

VOI VELJET, MISSÄ LIENET?

O BROTHER, WHERE ART THOU?

Ohjaus: Joel Coen
Pääosissa: George Clooney, John Turturro, Tim Blake Nelson, Chris Thomas King, Frank Collison, John Goodman, Charles Durning, Michael Badalucco, Holly Hunter, Stephen Root, Wayne Duvall, Ray McKinnon, Daniel von Bargen ja Lee Weaver
Genre: komedia, rikos, seikkailu
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

O Brother, Where Art Thou? eli suomalaisittain Voi veljet, missä lienet? on Coenin veljesten elokuva, mikä pohjautuu löyhästi Homeroksen Odysseiaan yli kahden ja puolen tuhannen vuoden takaa. Coenin veljekset Joel ja Ethan alkoivat käsikirjoittamaan elokuvaa jo jouluna 1997 ja pari vuotta myöhemmin kuvaukset alkoivat. Elokuvan kuvauspaikat olivat todella vehreät, mutta Coenit halusivat elokuvan olevan kellertävämpi, joten sen värimaailmaa täytyi käsitellä vahvasti jälkituotannossa. Elokuvasta tulikin ensimmäinen Hollywood-teos, mikä värimääriteltiin kokonaan digitaalisesti. Lopulta Voi veljet, missä lienet? sai maailmanensi-iltansa 13. toukokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kohtalainen hitti, mutta erikoista kyllä, sen soundtrack nousi suurempaan suosioon. Levyä myytiin yli 5 miljoonaa kappaletta, se voitti viisi Grammy-palkintoa, sille tehtiin kaksi jatkoalbumia ja sille jopa pidettiin pari kiertuettakin! Itse elokuvakin oli ehdolla useista palkinnoista, kuten kahdesta Oscarista (paras käsikirjoitus ja paras kuvaus, joita se ei kuitenkaan voittanut), sekä kahdesta Golden Globesta (paras komedia/musikaalielokuva ja paras miespääosa, joista se voitti jälkimmäisen). Itse näin Voi veljet, missä lienet? joitakin vuosia sitten isoäitini kanssa ja pidin elokuvasta todella paljon. Olen jo pitkään halunnut katsoa sen uudestaan, mutta koska elokuvan Blu-ray -julkaisua on erittäin vaikea löytää, on tämä jäänyt pelkäksi haaveeksi. Kun huomasin, että Voi veljet, missä lienet? täyttää nyt 20 vuotta, tiesin, että minun täytyi saada elokuva jostain käsiini. Riemastuinkin, kun bongasin sen Netflixin valikoimasta, mistä katsoin sen heti.

Vuonna 1937 Mississippillä kolme vankia karkaavat kaivaakseen ylös varastamansa saaliin, ennen kuin se peitetään tekojärven alle.

Elokuvan kolme vankikarkuria ovat George Clooneyn näyttelemä Ulysses Everett McGill, John Turturron esittämä Pete Hogwallop ja Tim Blake Nelsonin näyttelemä Delmar O'Donnell, jotka muodostavat aivan fantastisen kolmikon. Everett on porukan määrätietoinen johtohahmo, joka on jatkuvasti kiinnostunut siitä, miltä hänen hiuksensa näyttävät. Pete taas on äkkipikainen persoona, joka vetää herneen helposti nenäänsä. Delmar ei ole kovin fiksu, mutta sitäkin hyväsydämisempi... jos ei siis laske sitä, että kyseessä on varas. Clooney, Turturro ja Nelson suorastaan loistavat rooleissaan - jopa Clooney, josta en yleensä välitä näyttelijänä. Tässä Clooney uhkuu karismaa, ollessaan samalla myös hupaisa veikkonen. Turturrolle sopii erittäin hyvin hahmonsa uhmakas luonne, kun taas Nelson onnistuu jo ilmeillään viestimään, ettei hänen hahmonsa ole penaalin terävin kynä.

Matkallaan Everett, Pete ja Delmar kohtaavat paljon erilaisia henkilöitä, kuten mystisen sokean miehen (Lee Weaver), joka näkee enemmän kuin monet, sekä sokean radioaseman johtajan (Stephen Root), kitaristi Tommy Johnsonin (Chris Thomas King), Peten serkun (Frank Collison), silmälappuisen Raamattu-myyjä Iso-Danin (John Goodman), pankkirosvo George Nelsonin (Michael Badalucco), sekä kilpailevat kuvernööriehdokkaat Pappy O'Danielin (Charles Durning) ja Homer Stokesin (Wayne Duvall). Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa kunnialla kotiin, mutta kaikki (jopa mahtava Goodman) jäävät lopulta täysin pääkolmikon varjoon.

Voi veljet, missä lienet? herättää kiinnostuksen välittömästi karun kauniilla kuvastolla toisiinsa kahlituista ja hoilaavista vangeista hakkaamassa kiveä, kunnes se vaihtaa kevyempään henkeen, kun käy selväksi, että kolme vankia puuttuu rivistä. Tästä sitten alkaakin heti äärimmäisen hilpeä, kiehtova, viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu, missä päähenkilöt kohtaavat ties mitä erikoista. Tylsää hetkeä ei todellakaan ole luvassa, vaan leffa tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta ja mielenkiintoista mukaan. Vain öisin pysähdytään nuotion äärelle, jolloin hahmoja syvennetään mm. kertomalla, mitä he aikovat tehdä, kun saavat aarteensa kaivettua ylös. Hyvin nopeasti katsojalle käy kuitenkin selväksi, ettei elokuvassa todellakaan ole tärkeintä määränpää, vaan se matka. On paljon mielenkiintoisempaa ja hauskempaa nähdä, mihin kaikkeen vankikarkurit joutuvatkaan mukaan seikkailullaan. Elokuva tarjoaa toinen toistaan mahtavampia kohtauksia, eikä sen aikana voi koskaan arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Leffan tunnelma on täydellisesti rakennettu. Elokuva pitää kaiken aikaa hymyn katsojan huulilla, sillä näiden persoonien seuraaminen on niin hilpeää puuhaa. Jopa rankemmista tilanteista onnistutaan löytämään huumoria ja usein naureskellaan, kuinka absurdeja tilanteita leffaan onkaan saatu mukaan. Parissa kohtaa elokuva onnistuu oikein yllättämään, kuinka paljon katsoja onkaan alkanut välittämään näistä hahmoista ja siten loppupään draamakohtaukset iskevät hyvin. Samoin myös onnen hetket tarjoavat aitoa riemua myös katsojalle ja joinain hetkinä tekisi mieli hurrata. On myös hauskaa huomata, mitä kaikkea vankikarkurit aiheuttavat täysin tietämättään. Voi veljet, missä lienet? jaksaa todella ilahduttaa koko kestonsa ajan aina ihan loppuun saakka. Homeroksen Odysseian tuntijoille elokuva tarjoaa vielä lisäiloa, kun voi tulkita, miten Coenin veljekset ovat hyödyntäneet tätä antiikin Kreikan runoelmaa kertomuksessaan vankikarkureista.

Coenin veljekset tekevätkin huikeaa työtä elokuvan kanssa. Heidän käsikirjoituksensa on napakka ja täynnä mielikuvituksellisia tapahtumia. Coenit ovat kuitenkin parhaimmillaan dialogin kanssa ja elokuvan repliikit ovatkin kautta linjan erinomaisia. Kolmikon väliset sanailut ovat usein simppeleillä tavoilla hulvattomia ja jokainen repliikki on kuin hiottu loppuun saakka, mutta silti täysin luonnollinen näyttelijän sanomana. Elokuvan ohjauksesta vastaa vain Joel Coen, Ethanin toimiessa tuottajana. Joel luo tunnelmaa mestarillisesti ja saa näyttelijät antamaan kaikkensa. Suorastaan täydellistä on myös filmin kuvaus, mutta voiko mitään muuta odottaakaan, kun kuvaajana toimii legendaarinen Roger Deakins? Deakinsin kuvat ovat läpi elokuvan kuin taideteoksia. Kameran liike, kuvan sommittelu, etu- ja taka-alan käyttö, sekä valaisu (etenkin nuotiokohtauksissa) - kaikki ovat äärimmäisen tarkkaan mietittyjä ja lopputulos näyttääkin mielettömän hyvältä. Elokuvan värimaailma on myös viimeisen päälle tuunattu ja sen kellertävyys istuu leffaan paljon paremmin kuin jos esimerkiksi lehdet olisivat vihreitä kuten kuvaustilanteessa. Lavastus- ja puvustustiimi ovat tehneet upeaa työtä luodessaan 1930-luvun ajankuvaa. Ääniefektitkin ovat todella mainiosti rakennetut. Musiikki on erittäin tärkeässä asemassa leffassa ja erilaiset laulut säestävät tarinaa fantastisesti. Elokuvan jälkeen tekee vain mieli pistää Kosteiden pohjanpoikien hoilaama I Am a Man of Constant Sorrow pyörimään yhä uudestaan ja uudestaan, ja pistää tanssijalalla koreasti.

Yhteenveto: Voi veljet, missä lienet? on erinomainen ja veijarimainen seikkailuelokuva. Leffa nappaa heti mukaansa ja pitää viihdyttävän tiukasti otteessaan koko kestonsa ajan mitä mahtavimman pääkolmikon ansiosta. George Clooney, John Turturro ja Tim Blake Nelson muodostavat erinomaisen trion, jonka matkaa seuraa erittäin mielellään. Matkan varrella nähdään ja koetaankin kaikenlaista hilpeää, hullunkurista, lumoavaa ja jännittävää, eikä aika käy koskaan pitkäksi. Tunnelma on kaikin puolin upeasti rakennettu. Elokuva on täynnä toinen toistaan loistokkaampia kohtauksia, oli kyse sitten lauluista, keskusteluista iltanuotiolla tai vauhdikkaista takaa-ajoista. Coenin veljekset ovat taas kerran hioneet leffansa lähes täydelliseksi asti käsikirjoitusta ja ohjausta myöten. Roger Deakinsin kuvaus on taianomaista. Visuaalinen ilme on muutenkin kaunis ja musiikit säestävät seikkailua riemastuttavasti. I Am a Man of Constant Sorrow -kappaletta kuuntelee elokuvan katsomisen jälkeen yhä vain uudestaan. Voi veljet, missä lienet? kuuluu niihin elokuviin, joita voi suositella aivan kaikille. Vaikka Coenin veljekset ovat urallaan tehneet monia todella hyviä filmejä, kuten Fargon (1996) ja The Big Lebowskin (1998), Voi veljet, missä lienet? taitaa olla suosikkini kaksikon teoksista!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
O Brother, Where Art Thou?, 2000, Touchstone Pictures, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, Mike Zoss Productions

Arvostelu: Robin Hood (2010)

ROBIN HOOD

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Russell Crowe, Cate Blanchett, Mark Strong, Mark Addy, Oscar Isaac, William Hurt, Eileen Atkins, Danny Huston, Max von Sydow, Kevin Durand, Scott Grimes, Alan Doyle, Léa Seydoux, Matthew Macfadyen, Jonathan Zaccaï, Douglas Hodge ja Simon McBurney
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 36 minuuttia
Ikäraja: 12 - Director's Cut: 16

Robin Hood perustuu englantilaisiin kansantaruihin 1400-luvulta, joissa kerrottiin sankarillisesta miehestä, joka ryösti rikkailta ja antoi köyhille. Vuosisatojen varrella hahmo on esiintynyt lukuisissa kirjoissa, näytelmissä, peleissä, televisiosarjoissa ja tietty elokuvissa. Tunnetuimpia filmatisointeja hahmosta ovat Errol Flynnin klassikko Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood - 1938), Walt Disneyn piirretty Robin Hood (1973), Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991), sekä Mel Brooksin parodia Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993). Ethan Reiff ja Cyrus Voris kynäilivät uutta versiota hahmon tarinasta ja myivät sen tammikuussa 2007 Universal-yhtiölle, joka alkoi työstämään elokuvaa nimellä "Nottingham". Russell Crowe palkattiin päärooliin ja ohjaajaksi valittiin Ridley Scott, joka oli ollut tyytymätön suureen osaan Robin Hood -elokuvista ja halusikin tuoda oman näkemyksensä esille. Hän oli myös tyytymätön Reiffin ja Voriksen käsikirjoitukseen ja Brian Helgeland palkattiin työstämään teksti uuteen muotoon. Scott oli kuitenkin pitkään sitä mieltä, ettei tarina toiminut, kunnes usean uuden version jälkeen hän koki olevansa valmis kuvaamaan. Kuvaukset alkoivatkin maaliskuussa 2009 ja lopulta yksinkertaisesti Robin Hoodiksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 12. toukokuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille. Itse kävin katsomassa elokuvan, kun se ilmestyi ja olin äärimmäisen pettynyt siihen. Olen katsonut sen kerran uudestaan, kun se julkaistiin pidennettynä versiona, mutta pidin siitä vielä vähemmän, enkä ole nähnyt leffaa lähes kymmeneen vuoteen. Nyt kun Robin Hood täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoin sen Netflixistä.

Vuonna 1199 Englannin kuningas Rikhard Leijonamieli on palaamassa ristiretkeltään, kun hän kuolee taistelussa ranskalaisia vastaan. Ylimielisestä Juhana-veljestä tehdään kuningas ja tämä alkaa käyttämään valtaansa häijysti. Jousimies Robin Longstride ja hänen uskolliset miehensä päättävät kuitenkin tuoda muutoksen Englannin hallintatapaan.

Russell Crowen tulkinta tunnetusta jousipyssyä käyttävästä ryöstelijästä on tarpeeksi menevä, mutta hahmo itsessään jää käsikirjoituksen puolesta erikoisen alikehitetyksi, minkä vuoksi Crowen on vaikea saada paljoa irti Robin Hoodista. Hahmo on epätasainen, eivätkä tekijät ole tainneet tietää, haluavatko he tästä Robin Hoodista synkän lainsuojattoman vai lystikkään veijarin. Niinpä hahmo sisältää ripauksen molempia.

Jos itse päähenkilö jää alikehitetyksi, on varmaan turha odottaa, että sivuhahmotkaan olisivat sen laadukkaammin kirjoitettuja. Marian-neidosta yritetään tehdä toiminnallisempaa hahmoa, joka ei seuraa taistelua sivusta, mutta häntä näyttelevä Cate Blanchett on hämmästyttävän puinen roolissa, ottaen huomioon, kuinka hieno näyttelijä on kyseessä. Nykypäivänä huomattavasti tunnetumpi näyttelijä Oscar Isaac on sopivan ilkikurinen ja narsistinen prinssi Juhanana, mutta hahmo saa aivan liian vähän ruutuaikaa. Léa Seydoux taas on aina yhtä tympeä prinssin morsiamena. Danny Huston ehtii sikailla alkoholisoituneen ja tökerön kuningas Rikhard Leijonamielen roolissa jonkin aikaa, kunnes karmiva kohtalo iskee. Eileen Atkins tekee hyvää työtä kuninkaan ja prinssin häpeilevänä äitinä. Max von Sydowista löytyy arvokkuutta vanhan sir Loxleyn osaan, joka liittyy vahvasti niin Robiniin kuin Marianiinkin. Mark Addy on sentään lupsakka munkki Tuckina, mutta Kevin Durandin näyttelemä Pikku-John vain unohdetaan jossain kohtaa.
     Kehnoimmat hahmot ovat kuitenkin elokuvan roistot. Prinssi Juhana ja Nottinghamin sheriffi (aika mitättömään sivuosaan jäävä Matthew Macfadyen) mielletään usein Robin Hoodin vastuksiksi, mutta tässä leffassa hahmo kohtaa lähinnä Mark Strongin näyttelemän sir Godfreyn, joka on liittoutunut Ranskan kuninkaan Philipin (Jonathan Zaccaï) kanssa ottamaan Englannin haltuunsa. Strong on osoittanut kykynsä roistona useaan otteeseen, mutta tässä hänen hahmonsa on niin mitäänsanomaton, että tuntuu kuin tekijöitäkään ei kiinnostaisi tämän mukanaolo. Kuningas Philip ei luo minkäänlaista uhkaa, sillä Zaccaï ei vakuuta osassaan, eikä hahmon nähdä tekevän lähes mitään.

Robin Hood lähtee käyntiin mukaansatempaavalla toimintakohtauksella ja noin puolen tunnin ajan ehdin ajatella, että eihän tämä nyt todellakaan ole niin kehno elokuva kuin muistin. Kuningas Rikhard Leijonamielen armeijan taisto ranskalaisia vastaan on vaikuttavasti toteutettu. Leffa vaikuttaisi aiempia elokuvia eeppisemmältä tulkinnalta ja kun muistaa, että Scott ja Crowe tekivät kymmenen vuotta aiemmin mestarillisen Gladiaattorin (Gladiator - 2000), katsoja alkaa odottamaan teokselta paljon. Kuitenkin kun mahtipontinen taistelu on käyty ja itse tarina lähtee käyntiin, alkavat filmin ongelmat nostella päätään ja vähitellen hoksasin, miksen pitänyt elokuvasta aikoinaan. Koska Gladiaattori on yksi suosikkielokuvistani, olivat odotukseni Robin Hoodia kohtaan vuonna 2010 todella korkeat. Nyt kun olen kymmenen vuoden ajan harmitellut pettymystäni, ei filmi uusintakatselulla ollutkaan niin huono. Toisaalta, kun tässä välissä on ehtinyt näkemään vuoden 2018 Robin Hoodin, mikä oli järkyttävää sontaa, saa sen pelkkä olemassaolo tämän vuoden 2010 Robin Hoodin tuntumaan paremmalta.

Elokuvan kulkiessa eteenpäin käy yhä vain selvemmäksi se, kuinka laiskasti hahmoja käsitellään. Kun pahikset ovat näin surkeita, ei mukaan onnistuta luomaan jännitettä, eikä katsoja millään lailla odota lopun yhteenottoa. Sen lisäksi, että vastapuolten välille rakennettu konflikti on elokuvan sisällä äärimmäisen ohut, eikä siksi herätä mielenkiintoa, on lopputaistelu muutenkin todella antiklimaattinen, kun sitä vertaa alussa nähtyyn taistoon. Näiden kahden toimintakohtauksen välissä katsoja ehtiikin tylsistyä useaan otteeseen, kun draamapuoli puskee päälle. Robinin ja Marianin välille kehitellään romanssia, eikä se ole tainnut koskaan olla näin väkisin väännettyä. Crowen ja Blanchettin väliltä ei löydy kemiaa, eivätkä heidän hahmonsakaan tunnu siltä kuin he liikkuisivat uskottavasti kohti rakastumista.

Tämän Robin Hood -filmatisoinnin on tarkoitus kertoa yksi näkemys siitä, kuinka Robin Hoodista tuli Robin Hood. Ja siinä se juuri epäonnistuu. Ei se riitä, että pari kertaa nähdään, kuinka taitava Robin on jousipyssyn kanssa, vaan hahmoa pitäisi oikeasti kehittää kunnolla kohti sitä pistettä, missä hän on klassisissa seikkailussaan. Hahmo ei tunnu ansaitsevan elokuvan lopussa tiettyä mainetta, sillä hän ei tee tarpeeksi sen eteen elokuvan aikana. Tässä tapauksessa voikin helposti verrata Crowen Maximus-hahmoon Gladiaattorissa (leffoja voi muutenkin vertailla paljon, sillä niissä on hassun paljon samankaltaisuuksia). Maximus taistelee läpi oman elokuvansa hallintoa ja sitä johtavaa tyrannia vastaan, osoittaen jatkuvasti asenteellaan kansalle, että nämä voivat toimia samoin. Robin Hoodissa nimikkohahmo saa hädintuskin yhden tällaisen kohtauksen ja yhtäkkiä kaikki ovat hänen puolellaan. Leffa keskittyy Robinin kohdalla moniin tylsiin puoliin, eikä olennaisiin asioihin. Filmi yrittää hieman avata Robinin lapsuutta, mutta tekee senkin kömpelösti.

Ohjaaja Ridley Scott lainailee paljon Gladiaattoristaan, mutta kadottaa puhdin heti alun taistelun jälkeen. Hän ei saa loppuhuipennuksesta eeppistä, eikä edes tuo mukaan minkäänlaista seikkailuhenkeä. Paikoitellen hän näyttää osaavansa, kun niin oikeasti yrittää, mutta suuren osan ajasta voi vain miettiä, että Scottin parhaat teokset tehtiin jo ainakin 20 vuotta sitten. Scottin työ on tietty vaikeutunut käsikirjoituksen vuoksi, missä hahmot jäävät yhdentekeviksi, eikä tarinakaan etene sujuvasti. Scott tosin itse halusi jatkuvia uudelleenkirjoituksia, kunnes oli tarpeeksi tyytyväinen... Visuaalisesti Scott osaa kyllä tehdä hyvännäköisiä elokuvia. Muutamia turhan paljon heiluvia käsivaraotoksia taistelun keskellä ja outoja zoomailua lukuunottamatta kuvaus on taidokasta. Kuvat ovat täynnä upeita lavasteita ja hienoja asuja. Jos jotain elokuvasta ei voi kritisoida, niin sitä, kuinka tarkkaa työtä monet ovat tehneet elokuvan visuaalisen ilmeen eteen. Äänitehosteetkin ovat vaikuttavat. Säveltäjä Marc Streitenfeld tunnelmoi musiikeillaan mukavasti taustalla (lukuunottamatta erään dramaattisen kohtauksen outoa, tunnelman pilaavaa soitinvalintaa), mutta eivät melodiat mieleen jää.

Elokuvasta on tosiaan olemassa noin vartin pidempi Director's Cut -versio. Lisäykset ovat lähinnä raakuuksia taisteluihin, joita teattereissa ei voitu näyttää. Verta on enemmän ja brutaalimpia hetkiä näytetään tarkemmin. Mukana on myös kohtaus Sherwoodin metsässä, mikä luo parempaa pohjaa Robin Hoodin tulevaisuuden päätöksille kuin mitä teatteriversiossa päästään näkemään.

Yhteenveto: Robin Hood vuosimallia 2010 on keskinkertainen elokuva klassikkokertomuksesta ja vielä isompi pettymys, kun muistaa, että Ridley Scott ja Russell Crowe tekivät kymmenen vuotta aiemmin huikean Gladiaattorin. Elokuva alkaa kyllä iskevästi, mutta ison alkutaiston jälkeen meno alkaa väsyä. Kun draamapuoli nousee esille, käy harmillisen selväksi, kuinka kömpelösti hahmot on kirjoitettu. Russell Crowe on mainio pääroolissa, mutta hahmona Robin Hood on kirjoitettu töksähtelevästi. Kyseessä pitäisi olla Robin Hoodin syntytarina, mutta elokuva ei kunnolla vaivaudu panostamaan siihen, että tämä versio hahmosta todella ansaitsisi asemansa, missä hänet myöhemmin tunnettaisiin ympäri valtakunnan. Sivuhahmotkaan eivät ole kummoisia ja Mark Strongin esittämä pahis on mitäänsanomaton. Romanssi Robinin ja Marianin välillä lähinnä tylsistyttää, sillä Crowen ja Cate Blanchettin väliltä ei löydy kunnon kemiaa. Erityistä jännitettä ei onnistuta rakentamaan ja loppuhuipennus ei tarjoa samaa vau-efektiä kuin alun taistelu. Tekniseltä puolelta löytyy kuitenkin paljon hyvää. Jos fanittaa Robin Hood -hahmoa, Ridley Scottia tai Russell Crowea oikein tosissaan, kannattaa tämä versio vilkaista. Mitään erityisen kummoista teosta ei kuitenkaan kannata odottaa näkevänsä. Omalla kohdallani on hieman hassua, että vuoden 2018 Robin Hood -rainan näkeminen sai minut arvostamaan enemmän tätä Scottin ja Crowen yritystä aiheesta. Kenties tulevien vuosikymmenien aikana tullaan näkemään vielä sitäkin surkempia elokuvia hahmosta, jolloin jonain päivänä pidän tätä elokuvaa mestarillisena...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 2010, Universal Pictures, Imagine Entertainment, Relativity Media, Scott Free Productions

Arvostelu: Taistelukenttä Maa (Battlefield Earth - 2000)

TAISTELUKENTTÄ MAA

BATTLEFIELD EARTH

Ohjaus: Roger Christian
Pääosissa: Barry Pepper, John Travolta, Forest Whitaker, Kim Coates, Sabine Karsenti, Michael MacRae, Shaun Austin-Olsen ja Christian Tessier
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 16

Battlefield Earth, eli suomalaisittain Taistelukenttä Maa pohjautuu skientologian perustajan, L. Ron Hubbardin kirjaan Battlefield Earth: A Saga of the Year 3000 vuodelta 1982. Heti kirjansa kirjoittamisen jälkeen Hubbard alkoi työstämään sitä käsikirjoituksen muotoon ja alkoi kaupittelemaan sitä Hollywoodille. Kirjan elokuvaoikeudet osti Salem Productions of Los Angeles -yhtiö ja alkoi suunnittelu kahdesta filmistä. Projekti ei kuitenkaan lähtenyt käyntiin ja Hubbard menehtyi vuonna 1986. Varasuunnitelmana Hubbard oli lähettänyt kopion kirjasta skientologiaan kuuluvalle näyttelijälle, John Travoltalle, joka alkoi työstämään leffaa, noustuaan takaisin suosioon Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta -leffan (Pulp Fiction - 1994) myötä. Monet studiot eivät kuitenkaan suostuneet tekemään filmiä, sillä he eivät halunneet hypätä skientologiaan mukaan. Vuonna 1998 leffan suostui kuitenkin tekemään yhtiö nimeltä Franchise Pictures, joka päätti erikoistua filmeihin, mitkä isot studiot olivat torjuneet. Lopulta kuvaukset saatiin aloitettua kesällä 1999 ja Taistelukenttä Maa sai maailmanensi-iltansa 10. toukokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin valtava floppi ja se tuotti vain alle puolet leffan budjetista. Lisäksi se sai murska-arvostelut ja se oli ehdolla kahdeksasta Razzie-palkinnosta, joista se voitti seitsemän (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa ja parivaljakko). Lisäksi leffa on myöhemmin voittanut Razzie-palkinnon vuosikymmenen surkeimpana leffana ja nykypäivänä Taistelukenttä Maa tunnetaankin yhdenä kaikkien aikojen huonoimpana elokuvana. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä leffaa, mutta olin kyllä kuullut tästä paljon. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Vuonna 3000 Maapallon ovat valloittaneet kultaa himoitsevat psyklo-avaruusolennot ja henkiin jääneet ihmiset ovat piiloutuneet metsiin ja luoliin. Nuori Jonnie-ihminen päättää kuitenkin uhmata heimonsa sääntöjä ja lähtee tutkimaan maailmaa, joutuen heti psyklojen jahdattavaksi.

Taistelukenttä Maan päähenkilö on Barry Pepperin näyttelemä Jonnie Goodboy. Ihan oikeasti. Jonnie Goodboy. Lähes luolamiehen tasolla oleva ihminen nimeltä Jonnie Goodboy. Vuonna 3000. Nimestään huolimatta Jonnie on aikamoinen paha poika, sillä hän uhmaa ihmisheimonsa sääntöjä ja lähtee heimon luolasta tutkimaan maailmaa, jotta tämä "huima seikkailu" voisi alkaa. Sääntöjen uhmaaminen onkin Jonnien tavaramerkki, sillä hän pistää jatkuvasti vastaan kaikelle. Samalla hän yrittää nousta suureksi sankariksi ja pelastaa ihmiskunnan rippeet kauheilta psykloilta, mutta loppujen lopuksi hän on vain ärsyttävä älämölöttäjä. Pepper on aivan kammottavan surkea roolissaan ja tekee Jonnien matkasta jo yksinään vaikeaa seurattavaa. Pepper ylinäyttelee minkä kerkeää ja hän saa katsojan nopeasti inhoamaan hahmoaan.

Alunperin Jonnien roolissa oli tarkoitus esiintyä leffan todellinen päätähti John Travolta, mutta siinä vaiheessa kun leffaa päästiin vihdoin tekemään, hän koki olevansa liian vanha rooliin ja teki itsestään tarinan pahiksen, psyklo-turvallisuuspäällikkö Terlin. Leffasta huokuukin, kuinka Travoltalla on ollut näppinsä kaikessa pelissä, sillä kun Terl esitellään parinkymmenen minuutin jälkeen, Travolta pitää huolen, että hän on vähintään yhtä paljon esillä kuin Pepper, ellei jopa enemmän. Ja jos Pepper on roolissaan surkea, niin yhtä lailla on Travoltakin. Molemmat ylinäyttelevät, mutta siinä, missä Pepper muuttuu naurettavan puolelle liiallisessa vihaisuudessaan, Travolta oikein kunnolla heittäytyy roolinsa vietäväksi ja tekee kaikista eleistään liian mahtipontisia. Etenkin kun Terlin täytyy nauraa, Travolta vääntää nupit kaakkoon ja höröttää sellaista tekonaurua, ettei vastaavaa ole välttämättä koskaan kuultu elokuvissa. Terl ei ole erityisen uhkaava roisto, vaan hän on enemmänkin aikamoinen mulkvisti. Tähän kuitenkin annetaan ihan looginen selitys, jotta hahmo saisi katsojan sympatiat puolelleen, mutta jälleen roolisuoritus tekee hahmon pelkästä näkemisestä vaikean prosessin. Lisäksi Terl on lähinnä totaalinen idiootti, jonka ilkikuriset suunnitelmat pistävät kyseenalaistamaan hänen älykkyytensä.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Kim Coates, Sabine Karsenti ja Christian Tessler ihmisinä, jotka Jonnie Goodboy matkallaan kohtaa, Michael MacRae psyklo-ylhäisyys Zetenä, Shaun Austin-Olsen planeettajohtaja Numphina, sekä poloinen Forest Whitaker Terlin tyhmänä avustajana Kerinä. Voi Whitaker, minkä ihmeen takia suostuit tähän leffaan? Olet tällaisen yläpuolella! Paitsi että valitettavasti tässä leffassa sinäkin olet aika kehno... Kaikki leffan näyttelijät ovat huonoja rooleissaan ja jokaista on näköjään ohjattu vetämään homma yli, sillä kukaan ei hoida rooliaan maltillisesti.

Ei ole mikään ihme, että Taistelukenttä Maata pidetään yhtenä kaikkien aikojen surkeimpana teoksena - tämä todella on yksi huonoimmista leffoista, minkä olen koskaan nähnyt! En edes tiedä, mistä lähtisin purkamaan tämän roskan huonoutta, sillä kaikki tässä on aivan hirveää! Tai no, musiikit jumputtavat paikoitellen ihan toimivasti taustalla, mutta muuten tässä leffassa on kaikki pielessä. Aloitetaan vaikkapa siitä, mistä melkein kaikki leffatkin alkavat: käsikirjoituksesta. Se on paska. J. D. Shapiron ja Corey Mandellin työstämä teksti on aivan kammottavan huono monellakin tapaa. Kaksikon kirjoittamat typerät repliikit eivät ole ainoa huono puoli, vaan he ovat kirjoittaneet hahmot ja tarinan surkeasti. Jonnie Goodboy on mitä laimein stereotypia fantasia- ja scifiseikkailujen päähenkilöstä, joka alkaa nollasta ja kasvaa leffan aikana suureksi sankariksi. Terlille yritetään rakentaa pohjaa, mutta Travolta pilaa senkin vähän ja hahmo on todella rasittava. Ja nämä kaksi sitten edustavat lajiensa parhaimmistoa.

Shapiro ja Mandell ovat itse asiassa tehneet surkeaa työtä myös näiden lajien, eli ihmisten ja psyklojen kirjoittamisessa. Ihmiset esitellään lähes luolamiesten tasolle taantuneina tyyppeinä, jotka ovat vuosisatojen saatossa unohtaneet teknologian olemassaolon... kunnes tarina vaatii, että ihmiset osaavatkin vaikka ja mitä, jolloin he kehittyvät villi-ihmisistä tavallisiksi ihmisiksi oudon pikaisesti. Joo, tiedän, että psyklot pistävät Jonnie Goodboyn koneeseen, millä he syöttävät hänelle tietoa lentoalusten ohjaamisesta sun muusta, mutta entäpä muut ihmiset? Ja tämä vain näyttää, kuinka urpoja psyklot ovat, kun he päättävät kouluttaa vastustajansa. Psyklot taas esitellään universumin vaarallisimpana lajina, joka on tunnettu häijyydestään ja nerokkuudestaan... mutta jatkuvasti leffa vain osoittaa, millaisia idiootteja ne ovat. Yhdessä kohtaa Terl kertoo, kuinka psyklot päihittivät koko ihmiskunnan vain alle kymmenessä minuuttissa, mutta kun lopputaistelussa katsoo näiden toheloiden toimia, voisi kuvitella, että ihmiskunnan päihittämisessä kesti vuosikymmeniä. Lisäksi psyklojen kohdalla tapahtuu epäloogisuutta myös maskeerauksen kanssa. John Travolta ja Forest Whitaker näyttävät pääasiassa itseltään (tosin todella epämuodostuneiden takaraivojen kera), mutta muut psyklot ovatkin hieman epämuodostuneita ja monista niistä tulee mieleen Star Trekin (1966-) klingonit.

Psyklojen tyhmyydestä on pakko heittää lisäesimerkkinä todella typerä kohtaus, missä Terl tuumii, että ihmiset ovat kuin koiria ja koska koirat tottelevat, jos saavat herkun, saman pitäisi toimia ihmistenkin kanssa. Niinpä hän lähettää muutaman ihmisen keskelle ei-mitään ja heidän vaatteisiin piilotettujen kameroiden kautta Terl seuraa, minkä ihmiset valitsevat suosikkiruoakseen, eli millä herkulla psyklot saavat ylivoiman? Muutaman päivän etsimisen jälkeen ihmiset löytävät erämaasta pari rottaa ja syövät ne, jotta eivät nääntyisi nälkään ja tästähän Terl riemastuu ja hehkuttaa, kuinka keksi, mitä ruokaa ihmiset rakastavat. Jos Taistelukenttä Maa olisi komedia tai parodia, tämän voisi katsoa vitsin kautta, mutta tämä on täysin vakavissaan tehty filmi, minkä ei ole tarkoitus naurattaa katsojaansa. Valitettavasti leffa ei myöskään kuuluu niihin hirvityksiin, mitkä ovat niin käsittämättömän kehnoja, että ne muuttuvat viihdyttävän hilpeiksi. Leffa on lähinnä tylsä, sillä sen tarina ei koskaan nappaa mukaansa ja sitä vain pitkitetään tällaisilla urpoilla kohtauksilla.

Tällaiset kohtaukset ja monet epäloogisuudet saavat katsojan nopeasti kyseenalaistamaan leffan kirjoitusprosessin. Kirjoittiko toinen näistä kahdesta leffan alkupään ja toinen lopun? Miten he saivat aikaiseksi näin sekavan paketin ja miten kukaan ei huomauttanut outouksista ennen kuin kamera pistettiin pyörimään? Toisaalta kun näkee, millaista jälkeä leffan muut tekijät ovat saaneet aikaiseksi, tämä ihmettely loppuu nopeaan. Ohjaaja Roger Christiania ei ole selvästi haitannut näyttelijöiden kamala ylinäyttely, eikä hän ole varmaan koskaan kuullut, miltä aito nauru kuulostaa. Hän ei myöskään saa aitoja tunteita mukaan, vaan tunteikkaiksi tarkoitut hetket ovat tietty joko ylidramaattisia tai latteita. Lisäksi joko hän tai studio innostui hieman liikaa vuotta aiemmin ilmestyneestä The Matrixista (1999), sillä vähäiset toimintakohtaukset kopioivat kyseistä scifitoiminnan mestariteosta häpeilemättä. Tässä ei kuitenkaan ole osattu tehdä hidastuksiakaan oikein, vaan ne on kuvattu väärällä kuvanopeudella, jolloin hidastukset ovat todella tökeröitä - aivan kuin niiden ei olisi alunperin ollut tarkoitus olla hidastuksia.

Elokuvantekijät ovat myös tainneet huomata, että Tähtien sota (Star Wars - 1977-) oli taas noussut suureen suosioon vuotta aiemmin ilmestyneen Tähtien sota: Episodi I - Pimeän uhkan (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) vuoksi (vaikka leffa saikin aikamoisen lyttäyksen faneilta ja kriitikoilta, se oli iso hitti rahallisesti). Tähtien sodat ovat tunnettuja leikkaustyylistään, missä seuraavan kohtauksen ensimmäinen kuva "liukuu" edellisen kohtauksen viimeisen kuvan päälle. Taistelukenttä Maassa on kokeiltu samaa, mutta niin, että uuden kuvan ilmestyminen näyttää siltä kuin vanha kuva siirrettäisiin verhoina tieltä pois. Lähes jokaikisestä kohtauksesta siirrytään seuraavaan täysin samalla tyylillä. Vaikka Tähtien sodassakin tämä leikkaustyyli on hömelö, sentään siinä siirtymät vaihtuivat jatkuvasti. Tämä leffa ei osaa edes varastaa kelvollisesti!

Taistelukenttä Maa on muutenkin kömpelösti leikattu. Kohtaukset päättyvät töksähtäen ja kuvasta toiseen siirtyminen on välillä heittelevää. Leikkaus ei kuitenkaan ole huonointa elokuvan teknisessä toteutuksessa. Efektit ovat surkeita, eivätkä ne ole vanhentuneet lainkaan hyvin. Psyklojen lentoalukset eivät näytä metallisilta, vaan niiden pinta on täysin digitaalinen. Monet maisemat ovat myös erittäin epäaidot ja monissa kohdissa taustakankaan käyttö on selvää. Jopa niinkin simppeli asia kuin lasersäde on saatu näyttämään keskeneräiseltä. Filmi ei muutenkaan näytä millään tavalla hyvältä. Sen värimaailma on käsittämättömän ruma. Joko kuva on keltaisen ruskea tai sininen. Poikkeuksena muutamat metsäkuvat, jotka ovat vihreitä. Hyi. Lisäksi Taistelukenttä Maa sisältää kenties huonointa kuvausta, mitä olen missään leffassa nähnyt. Lähes. Joka. Ikinen. Vitun. Kuva. On. Vinossa. Kuka hemmetti päätti, että elokuva näyttää hyvältä, jos kamera pistetään koko ajan vinoon? Ei se ole tyylikästä, vaan se näyttää vain siltä kuin yksi kamerajalustan jaloista olisi rikki, eikä uutta ole ostettu tilalle. Jos leffan katsomisen jälkeen sattuu niskaan, se johtuu luultavasti siitä, että yritit käännellä päätäsi läpi elokuvan, jotta hahmot olisivat suorassa. Kuvia ei ole välillä edes sommiteltu hyvin, vaan hahmot saattavat näkyä yhdessä kulmassa ruutua ja heidän päänsä leikkaantuu osittain pois.

Mitäköhän tästä haisevasta läjästä sitä itseään voisi vielä sanoa... olen kirjoittanut jo pitkän tekstin ja tuntuu yhä siltä, etten ole vieläkään onnistunut avaamaan, miksi Taistelukenttä Maa on niin hirvittävän surkea tekele. Se ainakin täytyy vielä todeta, että leffaksi, jonka nimi on näinkin mahtipontinen, tässä on yllättävän vähän taisteluja. Vaikka hahmot olisivatkin näin huonoja ja ärsyttäviä, tekninen toteutus näin osaamatonta, näyttelijät näin kehnoja ja käsikirjoitus näin kamala, voisi leffa olla viihdyttävä, jos se sisältäisi oikeasti taisteluita, mitkä tuntuisivat siltä kuin kaksi lajia sotisivat oman lajinsa selviytymisestä. Koko leffassa on oikeastaan vain yksi taisto ja se on lopputaistelu, mikä sisältää niitä törkeitä lainauksia The Matrixista ja hirveitä efektejä. Ja se on todella laimea taistelu. Elokuvan nimen pitäisi olla "Laimeuskenttä Maa".

Yhteenveto: Taistelukenttä Maa on yksi surkeimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Valitettavasti se ei edes ole niitä roskakasoja, jotka viihdyttävät huonoudellaan, vaan kaikessa pitkästyttävyydessään elokuva on vain todella tympäännyttävä. Joitain musiikkeja lukuunottamatta leffasta on äärimmäisen vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Barry Pepper ylinäyttelee minkä kerkeää Jonnie Goodboyna ja John Travolta on raivostuttavan huono pääpahis Terlinä. Mukana pyörivää Forest Whitaker -reppanaa lähinnä säälii. Tarina ei koskaan nappaa mukaansa, eikä siinä paikoitellen ole edes järkeä. Psyklo-oliot tekevät jatkuvasti mitä typerimpiä juttuja. Valitettavasti mukana ei edes ole viihdyttäviä toimintakohtauksia, vaan tökerö The Matrix -kopiointi vain tekee elokuvasta entistä huonomman. Samaa tekevät Tähtien sodasta ryöstetyt leikkaukset. Leikkauksen lisäksi tekninen toteutus on muutenkin surkea. Kyseessä on yksi huonoiten kuvatuista elokuvista koskaan kaameiden kuvasommittelujensa ja jatkuvasti vinossa olevan kameran vuoksi. Katselukokemusta vain vaikeuttaa ruma värimaailma ja kököt efektit. Käsikirjoitus on roskaa ja ohjaus täysin amatöörimäistä. Taistelukenttä Maa on aivan järkyttävän paska scifiraina, mitä ei voi suositella muille kuin Travoltan vannoutuneimmille faneille, ainoastaan scifileffoista pitäville ja surkeiden elokuvien ystäville. Elokuvalle suunniteltiin jatkoa ja toisen osan oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2003, mutta leffan huono menestys ja Franchise Picturesin ajautuminen konkurssiin estivät nämä suunnitelmat. Onneksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Battlefield Earth, 2000, Warner Bros., Morgan Creek Entertainment, Franchise Pictures, JTP Films, Battlefield Productions, Mel's Cite du Cinema

Arvostelu: Prince of Persia: The Sands of Time (2010)

PRINCE OF PERSIA: THE SANDS OF TIME

Ohjaus: Mike Newell
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Gemma Arterton, Ben Kingsley, Alfred Molina, Richard Coyle, Toby Kebbell, Ronald Pickup, Steve Toussaint, Reece Ritchie ja Gísli Örn Garõarsson
Genre: seikkailu, toiminta, fantasia
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Prince of Persia: The Sands of Time pohjautuu Ubisoftin samannimiseen videopeliin vuodelta 2003, mikä on osa isompaa Prince of Persia -pelisarjaa (1989-). Jerry Bruckheimer -yhtiö kiinnostui pelisarjasta ja uskoi siinä olevan potentiaalia elokuvaksi. Kun Prince of Persia: The Sands of Time -peli ilmestyi, yhtiö hankki sen elokuvaoikeudet ja lähti työstämään filmatisointia yhdessä Walt Disney -yhtiön kanssa. Tekijät halusivat filmin ottavan vain tiettyjä elementtejä pelistä ja loivat uuden tarinan niiden pohjalle. Elokuvan tuotanto pysähtyi, kun vuonna 2007 alkoi käsikirjoittajien lakko Yhdysvalloissa, mutta jatkui vielä kovempaan tahtiin, kun lakko päättyi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2008 ja lopulta Prince of Persia: The Sands of Time sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei valitettavasti ollut yhtiöiden odottama hitti, minkä lisäksi se sai kriitikoilta aika tylyä palautetta, mikä johti siihen, ettei suunniteltuja jatko-osia koskaan lähdetty tekemään. Itse en ole koskaan pelannut Prince of Persia -pelejä, mutta kävin kuitenkin innokkaasti katsomassa leffan, kun se saapui Suomen teattereihin. 10 vuotta sitten pidin filmistä kovasti, katsoin sen pariin otteeseen uudestaankin ja hankin lähes kaikki Lego-setit, mitä elokuvan pohjalta julkaistiin. Viime katselukerrasta on kuitenkin kulunut jo jokunen vuosi ja olen halunnut nähdä filmin pitkästä aikaa uudestaan. Kun huomasin, että Prince of Persia: The Sands of Time täyttää 10 vuotta, tiesin, että nyt on oikeasti aika katsoa ja samalla arvostella se.

Muinaisessa Persiassa kuningas Sharaman saa kuulla, että pyhässä Alamutin kaupungissa kaupataan aseita vihollisille ja lähettää kolme poikaansa, prinssit Tusin, Garsivin ja Dastanin valloittamaan Alamutin. Aseiden sijaan Dastan löytääkin mystisen tikarin, jonka käyttäjä pystyy kulkemaan ajassa taaksepäin.

Pääroolissa Persian prinssi Dastanina nähdään Jake Gyllenhaal, joka on tuttuun tapaansa erittäin mainio roolissaan. En edes usko nähneeni häneltä koskaan kehnoa roolisuoritusta. Jopa silloin kun elokuva Gyllenhaalin ympärillä on heikko, hän tekee hyvää työtä. Dastan on vielä nuorehko aikuinen, joka haluaa lähinnä pitää hauskaa sen sijaan, että hoitaisi hommiaan kuninkaan poikana. Tiukan paikan tullen Dastan osaa kuitenkin ottaa vastuuta ja taisteluissa hän on erinomainen. Elokuvan aikana hänestä kehitellään sankaria ja Gyllenhaal kantaa tämän taakan hienosti harteillaan. Hän hyppää taidokkaasti seikkailun vietäväksi, jolloin katsojakin lähtee mukaan oikein mielellään.

Dastanin lisäksi kuninkaalliseen perheeseen kuuluvat itse vanha, viisas ja arvokkuutta huokuva kuningas Sharaman (Ronald Pickup), hänen veljensä neuvonantaja Nizam (Ben Kingsley), sekä Dastanin isoveljet Tus (Richard Coyle) ja Garsiv (Toby Kebbell). Kuninkaan rooli jää aika pieneksi leffassa, mutta muut pääsevät hyvin esille. Tusista ja Garsivista on saatu toimivasti erilaiset hahmot, mutta Nizam ei tällaisenaan täysin toimi, vaikka häntä esittääkin mahtava Kingsley. Coyle, Kebbell ja Pickup tekevät kuitenkin oivallista työtä rooleissaan.
     Gemma Arterton näyttelee Alamutin prinsessa Taminaa, ajan tikarin vartijaa. Prinsessa Tamina päätyy seikkailuun prinssi Dastanin kanssa, eikä pari tule tietenkään toimeen, Taminan nähdessä Dastanin ylimielisenä moukkana. Arterton suoriutuu osastaan hyvin, mutta hänen hahmonsa on hieman kömpelösti kirjoitettu. Hahmo puhuu kuin olisi vahva ja taitava puolustamaan itseään, mutta silti hänestä on tehty "neito hädässä" -tapaus, joka prinssi Dastanin pitää jatkuvasti pelastaa. Prinsessa Taminan tehtäväksi myös jää liian usein vain selittää Dastanille ja katsojille tarvittavaa tietoa tikarista.
     Elokuvassa nähdään myös Alfred Molina strutsikisoja järjestävänä sheikki Amarina, Steve Toussaint tämän veitsiä heittelevänä apurina, sekä Gísli Örn Garõarsson vaarallisten assassiinien johtajana. Assassiinit ovat mainiot vastukset sankarille ja onnistuvat tuomaan jännitettä toimintakohtauksiin. Sheikki Amar on ehdottomasti leffan hauskin tapaus ja Molina sopii hyvin kieron vekkulimaiseksi äijäksi. Näyttelijöissä oikeastaan ainoa negatiivinen puoli on se, että lähestulkoon kaikki heistä ovat amerikkalaisia tai brittejä, eikä yksikään ainakaan päänäyttelijöistä ole Lähi-idästä kotoisin.

Ennen elokuvan katsomista uudelleen aloin jännittämään, mitä jos se olisikin menettänyt kaiken hohtonsa vuosien varrella ja nyt karu totuus iskisikin eteeni vain laimean fantasiakohelluksen? Leffan päätyttyä pystyin onneksi huokaisemaan helpotuksesta. Vaikken innostunut filmistä enää samalla lailla kuin kymmenisen vuotta sitten, pidin Prince of Persia: The Sands of Timea oikein menevänä ja oivallisena seikkailuelokuvana. Mistään erityisen ihmeellisestä teoksesta ei ole kyse, mutta toisaalta kun muistaa, että kyseessä on videopeliin perustuva elokuva, mitkä ovat yleensä surkeita, on tämä omassa lajityypissään yksi parhaista. Leffan vauhdikkaisiin toimintakohtauksiin on saatu pienesti ja nokkelasti mukaan tiettyä videopelimäisyyttä ja perinteisen miekkojen kolistelun sijaan elokuvan toiminta keskittyy usein Dastanin parkour-taitoihin, kun häntä jahdataan varsijousien kera. Nämä kohtaukset eivät ole niinkään jännittäviä, mutta niihin on saatu näyttäviä stuntteja ja ne onnistuvat viihdyttämään erittäin hyvin. Muutenkin filmi on todella viihdyttävä paketti, joka nappaa heti alussa mukaansa ja pitää otteessaan loppuun saakka.

Vaikka kyseessä onkin puhdasverinen Hollywood-elokuva, on mukaan saatu mukavaa itämaista henkeä esimerkiksi Harry Gregson-Williamsin mainioiden musiikkien avulla. Vahva seikkailuhenki on myös läsnä alusta loppuun, eikä filmistä lopu vauhti ja vaaratilanteet kesken. Ajan tikari ja assassiinit tuovat mukaan fantasiaelementtejä ja filmistä löytyy kutkuttavan mystinen tunnelma. Heikkouksiakin Prince of Persia: The Sands of Timesta löytyy ja niiden takia elokuva ei onnistu saavuttamaan täyttä potentiaaliaan. Elokuvan pakollinen romanssi prinssin ja prinsessan välillä on aika pökkelö ja vaikka Gyllenhaal ja Arterton ovat hyviä rooleissaan, ei heidän väliltään löydy kemiaa. Jotkut kohtaukset kaksikon välillä tuntuvat myös siltä kuin ne olisi kuvattu jälkikäteen mukaan, sillä ne istuvat kokonaisuuteen niin kehnosti. Rakkaustarina ei ole kuitenkaan isoin ongelma, vaan paikoitellen hieman puinen tarinankerronta ja liika selittäminen. Elokuvasta löytyy useita siirtymiä kohtauksesta toiseen, mitkä eivät tunnu lainkaan luontevilta, vaan siltä kuin välistä puuttuisi jotain. Usein toimintakohtauksen päätyttyä seuraava kohtaus alkaa kuin mitään ei olisi juuri käynytkään. Selittämisen kanssa leffa taas tuntuu pahasti aliarvioivan katsojaansa. Prinsessa Taminan kertomukset voi vielä katsoa sormien läpi, mutta kun Dastan pistetään sanomaan useita itsestäänselviä asioita tai avaamaan katsojalle, mitä juuri tapahtui, on Gyllenhaalinkin vaikea saada repliikit luonteviksi.

Ohjaajan puikoissa pyörii Mike Newell, jonka aiempiin töihin kuuluvat mm. parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden saanut romanttinen komedia Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and a Funeral - 1994) ja velhosarjan neljäs osa Harry Potter ja liekehtivä pikari (Harry Potter and the Goblet of Fire - 2005). Tässä Newellin työ ei ole yhtä ihailtavaa, mutta hän onnistuu silti saamaan aikaiseksi vauhdikkaan seikkailun ja tarjoaa useita tyylikkäitä toimintakohtauksia. Boaz Yakinin, Doug Miron ja Carlo Bernardin käsikirjoitus syyllistyy liialliseen selittelyyn ja paikoitellen kömpelöön tarinankerrontaan, mutta menevän juonen he ovat kuitenkin saaneet kynäiltyä. Visuaalisesti Prince of Persia: The Sands of Time on erittäin tyylikäs teos. Sen visuaaliset tehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa, minkä lisäksi se sisältää useita kekseliäitä kamerakikkailuja. Liialliset hidastusten käytöt häiritsevät paikoitellen, etenkin kun ne eivät ole aina täysin perusteltuja tai luontevia. Lavasteet ovat läpi leffan näyttävät ja puvustustiimi on tehnyt hienoa työtä asujen kanssa. Ääniefektitkin ovat mainiot.

Yhteenveto: Prince of Persia: The Sands of Time on viihdyttävä fantasiaseikkailu ja se edustaa videopelielokuvien parempaa päätyä. Elokuva nappaa hyvin mukaansa ja pitää mukavasti otteessaan läpi tyylikkäiden toimintakohtausten aina loppuun saakka. Pientä jännitettä löytyy ja veikeää huumoriakin on saatu mukaan. Tarinankerronnassa leffa kuitenkin kompuroi, eivätkä kohtaukset kulje täysin sulavasti eteenpäin. Elokuva myös sortuu selittelemään aivan liikaa ja pistää hahmot sanomaan ääneen täysin itsestäänselvyyksiä. Jake Gyllenhaal sopii hyvin päärooliin Dastaniksi ja Gemma Arterton on kelpo valinta prinsessa Taminaksi. Harmi vain, ettei heidän väliltä ihan löydy toivottua kemiaa. Visuaalisesti elokuva on yhä tyylikäs tapaus ja Harry Gregson-Williamsin musiikit tuovat mainion lisäyksen seikkailuhenkeen. Vaikkei kyseessä ole mikään erityisen ihmeellinen filmi ja tästä löytyy paljon parannettavaa, on Prince of Persia: The Sands of Time silti kelpo seikkailuelokuva, mille näkisin yhä mielelläni jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Prince of Persia: The Sands of Time, 2010, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films

Arvostelu: Final Destination 5 (2011)

FINAL DESTINATION 5

Ohjaus: Steven Quale
Pääosissa: Nicholas D'Agosto, Emma Bell, Miles Fisher, Ellen Wroe, P. J. Byrne, Jacqueline MacInnes Wood, David Koechner, Arlen Escarpeta, Courtney B. Vance ja Tony Todd
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 18

Jeffrey Reddickin ideoima kauhuelokuva Final Destination - viimeinen määränpää (Final Destination - 2000) oli tylyistä arvioistaan huolimatta menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Final Destination - viimeinen määränpää 2 (Final Destination 2 - 2003) ja Final Destination - viimeinen määränpää 3 (Final Destination 3 - 2006) menestyivät myös hyvin, mutta sarjan neljäs osa, The Final Destination (2009) oli selvästi sarjan isoin hitti lähes 200 miljoonan dollarin tuotoillaan. Neljännen osan oli tarkoitus olla viimeinen, mutta sen suuren menestyksen vuoksi tekijät päättivät tehdä vielä viidennenkin leffan. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2010 ja lopulta Final Destination 5 sai ensi-iltansa elokuussa 2011. Tämäkin leffa oli iso hitti ja jopa kriitikot kirjoittivat siitä aiempia osia positiivisempaan sävyyn. Itse en ollut aiemmin nähnyt ainuttakaan sarjan elokuvaa, mutta olin ollut tietoinen niistä jo vuosia. Kun huomasin sarjan avauselokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin "sivistää" itseäni ja aloin katsomaan sarjaa alusta alkaen. En pitänyt yhdestäkään filmistä ja The Final Destination oli mielestäni täyttä kuraa. Halusin kuitenkin saada sarjan vihdoin katsottua, joten katsoinkin Final Destination 5:n heti seuraavana päivänä edellisen osan jälkeen.

Sam Lawton ja hänen työkaverinsa ylittävät siltaa, kun Sam saa näyn, missä sillan rakenteet pettävät ja kaikki kuolevat hirvittävässä onnettomuudessa... Äh. Kyllä te tiedätte, mitä näissä elokuvissa tapahtuu. Päähenkilö pelastaa osan ihmisistä, onnettomuus tapahtuu, Kuolema jahtaa henkiinjääneitä jne.

Nicholas D'Agosto näyttelee tämänkertaisen kauhuskenaarion päähenkilöä Sam Lawtonia ja suoriutuu osastaan tarpeeksi hyvin. D'Agostolta löytyy heikommat hetkensä, kun esimerkiksi kauhun tunne ei täysin välity, mutta joissain kohdissa hän on vakuuttavampi kuin sarjan aiemmat päänäyttelijät. Hänen hahmonsa Sam on kuitenkin täysin yhdentekevä, jonka kohtalo ei jaksa kiinnostaa katsojaa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Samin tyttöystävä Molly (Emma Bell), Samin kaveri Peter (Miles Fisher) ja tämän tyttöystävä Candice (Ellen Wroe), itseään naistenmieheksi kuvitteleva Isaac (P. J. Byrne), tylsä Olivia (Jacqueline MacInnes Wood), myös mitäänsanomaton Nathan (Arlen Escarpeta), pomo Dennis (David Koechner), sekä mystisiä kuolemia tutkiva agentti Block (Courtney B. Vance). Vance onkin oiva valinta agenttihahmoksi, minkä lisäksi Koechner sopii oikein passelisti hieman typerähkön johtajan rooliin. Fisher pääsee paikoitellen herkuttelemaan hahmollaan, jota viedään yllättävän mielenkiintoiseen suuntaan, mutta muuten näyttelijät eivät erityisemmin vakuuta.

Final Destination 5 ei onneksi jatka sarjan aiempien osien linjaa, missä jokainen uusi osa on aina edellisiä huonompi. Olisikin ollut kumma, jos tämä olisi onnistunut olemaan surkeampi kuin The Final Destination. Ei tämäkään filmi hyvä ole - ehei, kaukana siitä - mutta on tämä parempi kuin muutama aiempi osa ja suunnilleen samalla kehnouden tasolla ensimmäisen osan kanssa. Elokuva onnistuu paremmin tasapainottamaan sarjan oudon vakavuuden ja huvittavan hullunkurisen konseptin. Kyseessä ei ole yhtä ylidramaattinen teos, vaan filmi tajuaa hieman aiempia paremmin, kuinka hölmö sarja Final Destination on ja herkutteleekin useassa kohtaa tällä hölmöydellä. Monet kuolemat ovat täysin kieli poskessa tehtyjä. Leffa onnistuu siis itsekin naureskelemaan urpoille jutuilleen, eikä tarjoa urpoja juttuja totisin ilmein ja ihmettele sitten, miksi katsoja nauraa. Kuolemiin oman kivan lisänsä tuo se, että elokuva onnistuu paikoitellen johtamaan harhaan siinä, miten hahmo tulee kuolemaan. Mukana on muutama hetki, joissa katsoja odottaa kuoleman tapahtuvan tietyllä tavalla, mutta elokuva yllättää täysin erilaisella ratkaisulla. Todellinen harhaanjohtaminen ja yllätys saadaan kuitenkin vasta ihan lopussa...

Monet muut sarjan ongelmista ovat kuitenkin yhä vahvasti läsnä. Hahmoista ei välitä tippaakaan ja kömpelö draamapuoli on pitkäveteistä. Kuoleman häijy suunnitelma on edelleen täysin pöhkö, eikä tämäkään filmi onnistu pelottamaan. Sentään yhteen kohtaan saadaan toimivaa jännitettä ja mukana on pari todella epämiellyttävää hetkeä, mutta muuten katsoja vain tuijottaa tapahtumia - välillä kyllästyneenä, välillä nauraen ja välillä pyöritellen silmiään. Tarina kulkee täysin samalla kaavalla kuin aiemmissakin osissa ja etenkin nyt, kun katsoin kolme sarjan osaa peräkkäin, alkoi kaavamaisuus todella turhauttamaan. Lisäksi itseäni oikein ärsytti, kuinka usein kuolemat johtuvat siitä, että näissä leffoissa kaikki laitteet tuntuvat aina olevan rikki. Ruuveja ei ole väännetty kunnolla, sähköpiuhat ovat vahingoittuneita jne. Kuoleman on helppo napsia ihmisiä, kun he ovat niin tyhmiä. Hahmojen tyhmyys on raivostuttanut läpi leffasarjan, eikä Final Destination 5 ole poikkeus.

Elokuvan on ohjannut Steven Quale, joka oli aiemmin ohjannut pari pienelle huomiolle jäänyttä filmiä, sekä toiminut toisen yksikön ohjaajana James Cameronin jättifilmeissä Titanic (1997) ja Avatar (2009). Quale ei häikäise lahjoillaan sen enempää kuin sarjan aiemmat ohjaajat James Wong ja David R. Ellis, mutta ymmärtää sarjan hölmöyden paremmin kuin he. Käsikirjoittaja Eric Heisserer kierrättää paljon aiemmista osista, mutta tuo jotain mielenkiintoista mukaan loppupäässä. Final Destination 5 on kelvollisesti kuvattu ja tarpeeksi toimivasti leikattu. Digiefektit ovat hieman parantuneet The Final Destinationin videopelimäisyydestä, mutta eivät ne enää näytä kummoisilta. Parissa kohtaa käytetyt digi-ihmiset ovat aika järkyttävä näky. Tämäkin filmi tehtiin 3D:ksi ja kikkaa hyödynnetään useissa tappokohtauksissa. 3D:nä katsottuna nämä saattoivat olla veikeitä hetkiä, mutta 2D:nä katsottuna ne lähinnä huvittavat kaikessa kökköydessään. Maskeeraustiimi tekee parissa kohtaa oivaa työtä ja ääniefektit ovat hyvin rakennetut. Brian Tylerin säveltämät musiikit yrittävät rakentaa tunnelmaa, mutta ovat usein vain kovaa taustamelua.

Yhteenveto: Final Destination 5 onnistuu yllättämään, nostamalla tasoa muutaman edellisen osan jälkeen, mutta on se silti aika kehno kauhuraina. Paikoitellen elokuva onnistuu johdattamaan katsojaa harhaan sillä, miten hahmot tulevat kuolemaan ja lopuksi filmi tarjoaa mukavan käänteen. Lisäksi elokuva onnistuu aiempia osia paremmin tasapainottamaan typeryyden ja vakavuuden, eikä ota itseään liian tosissaan. Monet sarjan huonoista puolista ovat kuitenkin yhä vahvasti läsnä. Hahmoista ei välitä tippaakaan ja katsoja lähinnä vain odottaa, että he kuolevat. Jotkut jutut ärsyttävät tyhmyydellään, toiset taas mielikuvituksettomuudellaan. Kauhun tunnetta ei synny, mutta onnistuu leffa parissa kohtaa hieman viihdyttämään. Tehosteet ovat paremmat kuin edellisissä osissa, mutteivät silti sen kummemmin vakuuta. Jos pidit aiemmista osista, on Final Destination 5:kin varma osuma. Jos et ole pitänyt sarjan edellisistä elokuvista, on turha vaivautua tämänkään kanssa. Vaikka kaikki pitkään jatkuneet kauhuleffasarjat ovat kokeneet ala- ja ylämäkiä (yleensä voimakkaita alamäkiä alkuperäisen elokuvan jälkeen), Final Destination on siitä erityinen sarja, että se aloitti pohjalta ja pyöri pohjalla sinne sun tänne viiden elokuvan ajan. Rahaa nämä teokset ovat kuitenkin tehneet, eikä olekaan siis ihme, että uutta Final Destinationia suunnitellaan jo...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Final Destination 5, 2011, New Line Cinema, Parallel Pictures, Parallel Zide, Jellystone Films

Arvostelu: Saw IV (2007)

SAW IV

Ohjaus: Darren Lynn Bousman
Pääosissa: Lyriq Bent, Scott Patterson, Costas Mandylor, Betsy Russell, Donnie Wahlberg, Justin Louis, Athena Karkanis, Sarain Boylan, Marty Adams, Janet Land, Angus Macfadyen, Billy Otis, Shawnee Smith ja Tobin Bell
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia / Unrated Version: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 18

James Wanin kauhuelokuva Saw (2004) oli jättihitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Saw II (2005) oli vielä isompi menestys, joten kolmannen osan suunnittelu alkoi välittömästi. Saw III (2006) oli jälleen vieläkin menestyneempi, joten neljännen osan teko ilmoitettiin heti. Sarjan luomisessa mukana ollut Leigh Whannell ei enää halunnut palata käsikirjoittajaksi, joten tilalle palkattiin Thomas Fenton, Marcus Dunstan ja Patrick Melton. Myös toisen ja kolmannen osan ohjaaja Darren Lynn Bousman ilmoitti aluksi, ettei haluaisi enää työskennellä sarjan parissa, mutta lopulta muuttikin mieltään ja palasi tekemään vielä tämän. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2007 ja lopulta Saw IV ilmestyi samaisen vuoden lokakuussa. Elokuva oli hitti, vaikkei tuottanutkaan yhtä paljoa rahaa kuin kaksi edellistä elokuvaa. Lisäksi kriitikot haukkuivat leffan lyttyyn. Itse tutustuin Saw-sarjaan syksyllä 2016, kun katsoin Netflixistä sarjan viisi ensimmäistä osaa. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Spiral: From the Legacy of Saw (Spiral: From the Book of Saw - 2021), päätin katsoa vihdoin koko sarjan läpi. Muutama viikko Saw III:n jälkeen katsoin Saw IV:n.

Jigsaw'n kuolemasta huolimatta kauhistuttavat pelit jatkuvat ja tällä kertaa koetukseen joutuu hyväsydäminen komisario Rigg. Samalla poliisit yrittävät selvittää, kuka muu on avustanut Jigsaw'ta kuin aivopesty Amanda Young?

Parissa edellisessä Saw-leffassa sivuroolissa nähty komisario Daniel Rigg (mainion suorituksen tarjoava Lyriq Bent) pääsee tällä kertaa valokeilaan, kun hänet siepataan Jigsaw'n peliin. Danielin peli kertoo onnistuneesti paljon hänen hahmostaan ja on oikeasti kiinnostavaa seurata, millaisia valintoja hän päättää tehdä pelin edetessä. Onkin siis harmi, että elokuva haluaa jatkuvasti siirtyä kaikkeen muuhun.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. murhaajaa jäljittävä agentti Strahm (Scott Patterson), etsivä Hoffman (Costas Mandylor), John Kramerin entinen tyttöystävä Jill Tuck (Betsy Russell), sekä asianajaja Art Blank (Justin Louis). Myös vanhoja tuttuja on mukana ja heitä hyödynnetään osittain hyvin ja osittain kömpelösti. Agentti Strahm jää aika puiseksi hahmoksi, eikä Patterson erityisemmin vakuuta. Sama käy myös Hoffmanin ja häntä esittävän Mandylorin kanssa. Hahmot jäävät pahvisiksi, eikä kenestäkään oikein jaksa välittää.

Saw IV jatkaa lähes identtistä kaavaa edellisten osien kanssa. Pienenä poikkeuksena on se, että tällä kertaa komisario Rigg ei pelaa peliään suljetussa tilassa, vaan hänen jopa täytyy matkustaa paikasta toiseen. Muuten tämä on täysin sitä samaa, mitä edellisissä osissa on jo nähty. Päähenkilö siepataan, hän joutuu pelaamaan peliä, samalla kun poliisit selvittävät murhaajan olinpaikkaa ja aina välillä näytetään takaumia joko Jigsaw'n menneisyydestä tai edellisistä leffoista. Ei ole mikään ihme, että katsojana on hyvin vaikeaa muistaa, missä leffassa tapahtuu mitäkin, sillä samanlaiset tapahtumat vain sulautuvat mielessä yhdeksi mössöksi. Olin kyllä nähnyt Saw IV:n kerran aiemmin, mutta siitä jäi mieleen niin vähän, että nyt tuntui kuin katsoisin elokuvan ensimmäistä kertaa. Sarjan seuraavan osan on pitänyt ilmestyä aina vuosi edellisen osan jälkeen, joten ei ole toisaalta mikään ihme, ettei tähän ole keksitty mitään uutta ja mullistavaa, vaan leffa lähinnä kierrättää kaikkea viime osissa nähtyä. Jos Saw-elokuvia katsoisi putkeen, voisi kokemus puuduttaa jo parin filmin jälkeen.

Elokuva on kenties hieman parempi kuin Saw III ihan vain sen vuoksi, että tämä on maltettu pitää puolessatoista tunnissa, Saw III:n lähes kahden tunnin keston sijaan. Saw III sisälsi paljon tyhjäkäyntiä, minkä lisäksi sen ansat olivat paikoitellen mitäänsanomattomat. Tämänkertaiset ansat ovat hieman luovempia - etenkin alkupäässä nähtävä ansa, jonka sokea ja mykkä yrittävät selvittää yhdessä. Sokea ei voi nähdä, kuka on hänen kanssa samassa huoneessa, eikä mykkä voi selittää tilannetta hänelle. Kun tekijöillä ei ole ollut aikaa olla luovia, on heidän täytynyt vain turvautua verellä mässäilyyn. Heti alussa nähdäänkin pitkä Jigsaw'n ruumiinavaus, missä esitellään sisälmyksiä oikein kunnolla lähikuvissa. Onko sen jälkeen enää väliä sillä, onko tarina kiinnostava? Ei näköjään tekijöiden mielestä. Komisario Riggin osuus voisi toimia, jos siihen panostettaisiin täysillä. Tekijät ovat kuitenkin unohtaneet, että ensimmäisen Sawin nerokkuutta tehosti sen tietty yksinkertaisuus. Tässä yritetään taas olla kovin nokkelia, mutta tämänkertainen suuri paljastus ei onnistunut tekemään minuun mitään vaikutusta. Tai siis ei tainnut tehdä kummallakaan kerralla, sillä kuten totesin, en muistanut elokuvasta mitään tällä toisella katselulla, joten tuskin ensimmäinenkään katselu säväytti.

Ohjaaja Darren Lynn Bousmanilla tuntuu olevan yhä vain vähemmän annettavaa tälle sarjalle. Onkin siis ihan hyvä, että hän päätti tämän jälkeen poistua sarjasta (vaikkakin hän on nyt ohjannut tulevan yhdeksännen osan ...ihan oikeasti, Saweja on kohta jo YHDEKSÄN). Uusi käsikirjoittajatrio on lähinnä yhdistellyt parin edellisen osan tekstejä yhteen ja muutellut hieman ansoja ja hahmojen nimiä. Tekniseltä toteutukseltaan Saw IV on samanlainen kuin edeltäjänsä - niin hyvässä kuin pahassa. Lähinnä pahassa, sillä jösses, millaista silppu- ja turboleikkausta onkaan mukana! Nopeutus- ja hidastuskuvat käyvät leffa leffalta kömpelömmiksi tehokeinoiksi. Parissa kohtaa nähdään myös outoja toistoja, joilla on kai yritetty tehostaa jotain tunnetta, mutta epäonnistuttu siinä pahasti. Lavasteet ja maskeeraukset ovat jälleen tyylikkään ällöttävät. Ruumiinavauksessa käytettävä Jigsaw'n ruumis on kaikessa kuvottavuudessaan vaikuttava luomus. Äänimaailma sisältää tarpeettomia efektejä ja äännähdyksiä, mutta onhan se jälleen hienoa kuulla Saw-sarjan mahtava tunnuskappale. Sen lisäksi, että itse sävellys on mukaansatempaava ja mieleenpainuva, viestii se myös siitä, että elokuva päättyy pian.

Yhteenveto: Saw IV on kehno ja ennen kaikkea todella unohdettava lisäys sarjaan. Tämänkertainen peli voisi toimia hyvin, sillä sen pelaaja, komisario Rigg on pidettävä tapaus ja peliin kuuluu mahdollisuus kulkea ulkonakin. Elokuva kuitenkin keskittyy peliin niin heikosti ja välinpitämättömästi, ettei katsojaakaan jaksa lopulta kiinnostaa. Kestoa on jälleen venytetty tylsähköllä poliisitutkimuksella ja liiallisella takaumien käytöllä. Saw III:n lähes kahden tunnin kestoa ei onneksi kuitenkaan tavoiteta, vaan homma on älytty pitää vain vähän yli puolessatoista tunnissa. Ohjaaja Darren Lynn Bousman vain toistaa edellisten osien kikkoja, mutta joka kerta laiskemmin. Käsikirjoittajatkaan eivät jaksa keksiä mitään uutta ja mielenkiintoista, eivätkä näyttelijät tee kaksista työtä Lyriq Bentiä lukuunottamatta. Saw IV lähinnä mässäilee epätoivoisesti ällöttävyyksillä ja toivoo, että se innostaisi sarjan faneja tarpeeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Saw IV, 2007, Twisted Pictures

Arvostelu: Gladiaattori (Gladiator - 2000)

GLADIAATTORI

GLADIATOR

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Russell Crowe, Joaquin Phoenix, Connie Nielsen, Oliver Reed, Djimon Hounsou, Derek Jacobi, Spencer Treat Clark, Ralf Möller, Tomas Arana, David Schofield, John Shrapnel, Tommy Flanagan ja Richard Harris
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia - Extended Edition: 2 tuntia 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Gladiator, eli suomalaisittain Gladiaattori on Ridley Scottin ohjaama historiallinen elokuva, mikä on saanut inspiraationsa Daniel P. Mannixin kirjasta "Those About to Die" (1958) ja tietty Rooman valtakunnan ajasta. Käsikirjoittaja David Franzoni keksi elokuvan tarinan ja sai sen myytyä DreamWorksille. Alunperin vuonna 1998 Franzonin tarina oli hyvin erilainen, mutta pikkuhiljaa se alkoi siirtyä siihen muotoon, mikä vastaisi lopullista elokuvaa. Ridley Scott palkattiin elokuvan ohjaajaksi, joka oli jo pidempään ollut kiehtoutunut antiikin Roomasta. Scott kuitenkin piti Franzonin kirjoittamaa dialogia kömpelönä ja palkkasi John Loganin työstämään käsikirjoitusta uuteen uskoon. Käsikirjoitusta työstämään tuotiin vielä William Nicholson juuri ennen kuvauksia, sillä päänäyttelijä Russell Crowe valitti joistain sen ongelmista. Kirjoitusprosessi jatkui vielä, kun kuvaukset alkoivat tammikuussa 1999. Lopulta Gladiaattori saatiin valmiiksi ja se sai maailmanensi-iltansa 1. toukokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys - ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein elokuva M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible 2 - 2000) jälkeen - minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta, vaikka jotkut kritisoivat elokuvan historiallisia epätarkkuuksia ja vapauksia. Gladiaattori oli ehdolla jopa kahdestatoista Oscar-palkinnosta, joista se voitti viisi (paras elokuva, paras miespääosa, paras puvustus, paras äänitys ja parhaat erikoistehosteet - muut ehdokkuudet olivat mm. ohjauksesta, miessivuosasta, käsikirjoituksesta, kuvauksesta, lavastuksesta ja musiikeista), kolmestatoista BAFTA-palkinnoista, joista se voitti neljä (paras elokuva, paras kuvaus, paras lavastus ja paras leikkaus), sekä viidestä Golden Globesta, joista se voitti kaksi (paras elokuva ja paras musiikki). Itse näin Gladiaattorin ensimmäistä kertaa jo ala-asteella ja jo silloin ihastuin elokuvaan todella vahvasti. Tämän elokuvan vuoksi historia oli lempiaineeni koulussa, kun käsittelyyn tulivat antiikin Kreikka ja Rooma. Olen katsonut filmin useita kertoja uudestaan ja kun huomasin, että leffa täyttää nyt 20 vuotta, tiesin, että minun täytyi katsoa ja arvostella elokuva tämän kunniaksi - onhan Gladiaattori selvä suosikkielokuvani vuodelta 2000!

Vuonna 180 ajanlaskun alkamisen jälkeen kuolemaa tekevä Rooman keisari Marcus Aurelius päättää antaa vallan takaisin kansalle, eikä halua tehdä ylimielisestä pojastaan Commoduksesta uutta keisaria. Kun Commodus saa kuulla tästä, hän murhaa isänsä, ennen kuin tämä ehtii julkistaa päätöstään ja yrittää tapattaa myös keisarille uskollisen kenraalin, Maximuksen, jolle keisari ehti kertoa suunnitelmastaan. Maximus jää henkiin, mutta joutuu orjaksi gladiaattoritaisteluihin.

Russell Crowe on Maximus Decimus Meridius, Pohjoisen armeijoiden komentaja, Felix-legioonan kenraali, todellisen keisarin, Marcus Aureliuksen uskollinen palvelija, murhatun pojan isä, murhatun vaimon mies ja hän aikoo saada kostonsa, tässä elämässä tai seuraavassa. Harvemmin yksikään hahmo esittelee itseään näin perusteellisesti ja niin vakuuttavasti, että katsoja saa kylmiä väreitä. Crowe ei ole koskaan kuulunut suosikkinäyttelijöideni joukkoon ja vaikka olen nähnyt häneltä hyviä roolisuorituksia, on hän välillä myös puinen ja tylsä elokuvissa. Gladiaattorissa Maximuksena Crowe on kuitenkin erinomainen läpi leffan. Hän onnistuu tekemään paljon hyvin vähälläkin. Vaikka taisteluissa Crowen täytyy liikkua huomattavasti enemmän, on hän parhaimmillaan draamakohtauksissa, sillä hän osaa näytellä niin hyvin jo pelkillä silmillään. Katsoja on koko leffan Maximuksen puolella ja haluaa, että tämä pääsee kostamaan perheensä kuoleman.
     Vaikka Crowe on todella hyvä tässä leffassa ja saikin roolisuorituksestaan mm. Oscar-palkinnon, vaikuttavimman roolityön tekee mielestäni Commodusta näyttelevä Joaquin Phoenix. Phoenix tuo täydellisesti esiin Commoduksen moniulotteisuuden. Vaikka hän onkin erittäin inhottava persoona, joka ajattelee lähinnä vain itseään, hahmo on niin hienosti kirjoitettu, että katsoja ymmärtää täysin, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Jo leffan alusta asti painotetaan, kuinka keisari Aurelius on pitänyt Maximusta enemmän poikanaan kuin Commodusta. Commodus on vuosia yrittänyt todistaa olevansa isänsä arvoinen, mutta turhaan. Katsoja huomaakin välillä tuntevansa empatiaa hahmoa kohtaan, vaikka samalla Commoduksesta on vaikea pitää. Phoenix osoittaa hyvin hahmon kärsimyksen ja hän olisi mielestäni yhtä lailla ansainnut Oscarin suorituksestaan.

Elokuvassa nähdään myös huikea Richard Harris keisari Marcus Aureliuksena, Connie Nielsen tämän tyttärenä eli Commoduksen siskona Lucillana ja Spencer Treat Clark tämän Lucius-poikana, Oliver Reed gladiaattorikouluttaja Proximona, Djimon Hounsou ja Ralf Möller gladiaattoreina, Derek Jacobi, David Schofield ja John Shrapnel Rooman senaattoreina, sekä Tomas Arana keisarille uskollisena kenraali Quintusina. Kaikki näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä leffassa. Nielsen tuo hienosti esiin Lucillan pelon, kun Commodus nousee keisariksi, kun taas Harris on mitä täydellisin valinta arvokkaan ja vanhan Aureliuksen rooliin. Harrisin hiljainen, kuiskaava puhetapa on vangitsevaa kuunneltavaa ja jo pelkkä hänen äänensä sisältää hurjan määrän karismaa. Oliver Reed valitettavasti kuoli kesken elokuvan kuvausten ja loppupäässä yhteen kohtaukseen hänet täytyi luoda osittain digitaalisesti. Katsoja kyllä huomaa, missä kohtaa tämä tapahtuu, mutta lopputulos ei ole liian hurja, jotta se rikkoisi illuusion kokonaan.

Muiden samanlaisten "miekka ja sandaali" -elokuvien, kuten Ben-Hur (1959) ja Spartacus (1960) tavoin Gladiaattori on pitkä elokuva - sen teatteriversiolla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, ja pidennetty ohjaajan versio kestää jopa lähemmäs kolme tuntia. Tällaisiin eeppisiin kertomuksiin tuo pitkä kesto kuitenkin sopii erittäin hyvin, eikä Gladiaattori todellakaan tunnu niin pitkältä kuin se on. Elokuva on niin mestarillisesti rakennettu ja sen tarina on niin hienosti kerrottu, että filmi nappaa heti mukaansa ja onkin jo pian päättynyt. Leffa pohjustaa alussa pitkään ja tarkasti tarinaansa ja sen hahmoja. Hyvin nopeasti käy selväksi, mistä Maximuksen ja Commoduksen viha toisiaan kohtaan johtuu ja sitä hyödynnetään täydellisesti läpi elokuvan. Vastakkainasettelu on erinomainen. Tällä luodaan myös yllättävänkin vahvaa draamaa, mikä aidosti koskettaa. Alahuuli väpättää jo siinä kohtaa, kun Maximus palaa henkihievereissä kotiinsa, vain löytääkseen vaimonsa ja lapsensa kuolleina. Kaikin puolin tunnelma on upeasti luotu. Elokuva jännittää useassa kohtaa ja pariin hetkeen on tuotu hilpeää huumoria. Antiikin Roomaa esitellään kiehtovasti ja tarina on niin mukaansatempaava, että se pitää katsojasta kiinni rautaisella otteella.

Kun elokuva kertoo nimensä mukaisesti gladiaattorista, tarjoaa elokuva tietty taisteluja areenalla. On mukana tosin todella vaikuttavasti toteutettu sotakin heti leffan alussa, mikä viestii, millaista menoa on luvassa. Kun toiminta alkaa, on se väkivaltaista ja brutaalia. Miekan viiltäessä veri roiskuu ja muutamat kohdat ovat yllättävänkin tylyjä. Jokainen toimintakohtaus onnistuu hienosti olemaan hieman erilainen kuin aiempi ja jokaisessa gladiaattoritaistossa kohdataan hieman erilainen vastus. Vaikka taistelut ovat näyttäviä ja vangitsevaa seurattavaa, on kuitenkin mahtavaa, että pääasiassa elokuva kertoo lujaa tarinaa. Se syventää hienosti hahmojaan koko kestonsa ajan aina pysäyttävään loppuhuipennukseensa asti, mitä seuraa niin tarkasti, että jossain kohtaa voi huomata pidättävänsä hengitystään. Joka kerta elokuva onnistuu jättämään minulle todella haikean, mutta fantastisen olon, sillä tiedostan nähneeni - ei, vaan kokeneeni jotain elämää suurempaa. Gladiaattori on ehdottomasti yksi suosikkielokuvistani. En keksi tästä oikeastaan mitään muuta vikaa kuin se, ettei leffa mukaile todellista historiaa. Esimerkiksi keisari Marcus Aurelius ei nimittäin kuollut Commoduksen kädestä. Tämä on kuitenkin itselleni täysin mitätön seikka. Joka kerta, kun Maximus karjaisee "Are you not entertained?!" minun tekee mieli huutaa takaisin "Hell yes!" Tämä on vain yksi Gladiaattorin useista mahtavista kohtauksista.

Elokuvan ohjauksesta vastaa scifiklassikoiden Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1978) ja Blade Runner (1982) ohjaaja Ridley Scott, joka luo upeasti tunnelmaa ja kertoo tarinan mestarillisen koukuttavasti David Franzonin, John Loganin ja William Nicholsonin käsikirjoituksen pohjalta. Gladiaattori aloitti Scottin urassa innon tehdä samanlaisia "historiallisia" elokuvia, kuten Kingdom of Heaven - taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005), Robin Hood (2010) ja Exodus: Gods and Kings (2014), mutta Scott ei ole millään näistä päässyt lähellekään Gladiaattorin hienoutta. Vaikka historioitsijat ovat kritisoineet, etteivät jotkut asut olleet käytössä vielä siihen aikaan, milloin elokuva tapahtuu ja ettei joitain Rooman rakennuksista ollut vielä olemassa, kehun silti filmissä nähtävää, ällistyttävän vaikuttavaa ajankuvaa. Lavasteet ovat huikeat ja niin on myös puvustus. Puvustajat ovat tehneet valtavan määrän hienoja asuja niin gladiaattoreille kuin sotilaille, rikkaille, köyhille ja senaattoreille. Maskeeraajat luovat karuja haavoja ja muita vammoja, mitä taistot aiheuttavat. Erikoistehosteet ovat edelleen todella näyttävät. Vaikka taustakankaan käytön huomaa joskus, oikeita lavasteita ja digitaustoja sulautetaan yhteen todella hienosti. Elokuvaa varten rakennettiin yksi kolmasosa Colosseumista ja loput toteutettiin digitaalisesti, eikä katsojana huomaa, missä kohtaa muutos toteutuksessa tapahtuu. Ääniefektitkin ovat erinomaiset läpi leffan. Hans Zimmerin ja Lisa Gerrardin säveltämät musiikit ovat upeat ja ne nostavat useaan otteeseen ihon kananlihalle. Jos jotkut sävelmät kuulostavat hämmentävän tutuilta, olet luultavasti nähnyt Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003), mihin Zimmer kierrätti joitain melodioita Gladiaattorista.

Gladiaattorista on tosiaan olemassa pidennetty versio, mikä kestää lähes kolme tuntia. Lisätyissä kohtauksissa mm. alun taistelun jälkeen Maximus tapaa haavoittuneen sotilaan, gladiaattoriksi joutunut kirjuri tuumaa, kuinka pääsisi vapaaksi, Commodusta vastaan juonitaan selvemmin ja Commoduksen mielipuolisuus pääsee paremmin esille. Itse olen aina katsonut elokuvan pidennetyn version ja suosittelen tekemään samoin.

Yhteenveto: Gladiaattori on mestarillinen elokuva, mikä pitää tiukasti rautaisessa otteessaan läpi pitkän kestonsa. Elokuva lähtee heti käyntiin kiehtovasti ja mukaansatempaavasti, eikä hellitä sen jälkeenkään. Hahmot ovat upeasti kirjoitetut ja heidän näyttelijänsä tekevät loistavaa työtä. Russell Crowe on mahtava pääroolissa Maximuksena, jota katsoja kannustaa alusta loppuun. Silti parhaan roolisuorituksen tarjoaa Joaquin Phoenix mielipuolisena Commoduksena. Kun hahmot ovat näin hyvät ja heidän tarinansakin on iskevästi kerrottu, katsoja imeytyy täysin tapahtumiin mukaan. Jännitystä nostetaan usein hienosti ja taistelukohtaukset ovat huikean vaikuttavia. Hieman huumoriakin on mukana, eikä aidosti koskettavilta hetkiltäkään vältytä. Elokuva sisältää useita aivan mielettömän hienoja kohtauksia ja nostaa ihon kananlihalle moneen otteeseen. Lavasteet, asut, maskeeraukset ja efektit ovat näyttävät, ja niitä esitellään erinomaisella kuvauksella. Ridley Scott tekee kenties uransa parasta työtä ohjaajana ja Hans Zimmer ja Lisa Gerrard tunnelmoivat täysillä musiikeillaan. Historiallisista epätarkkuuksista viis, Gladiaattori on mestariteos ja ehdottomasti yksi suosikkielokuvistani!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Gladiator, 2000, Universal Pictures, DreamWorks, Scott Free Productions, Mill Film, C & L, Dawliz, Red Wagon Entertainment