Arvostelu: Chuckin ihmeellinen elämä (The Life of Chuck - 2024)

CHUCKIN IHMEELLINEN ELÄMÄ

THE LIFE OF CHUCK

Ohjaus: Mike Flanagan

Pääosissa: Tom Hiddleston, Chiwetel Ejiofor, Karen Gillan, Benjamin Pajak, Mark Hamill, Mia Sara, Annalise Basso, Jacob Tremblay, Kate Siegel, Carl Lumbly, Taylor Gordon, Cody Flanagan, Samatha Sloyan, Trinity Bliss, Matthew Lillard, Rahul Kohli, Heather Langenkamp, Violet McGraw, David Dastmalchian, Harvey Guillén, Q'orianka Kilcher, Antonio Raul Corbo ja Nick Offerman

Genre: draama, fantasia

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

The Life of Chuck, eli suomalaisittain Chuckin ihmeellinen elämä perustuu Stephen Kingin samannimiseen novelliin vuodelta 2020. Alun perin Darren Aronofsky havitteli kirjan filmatisointioikeuksia, mutta lopulta projekti päätyi Mike Flanaganille, joka oli ohjannut Kingin kirjojen pohjalta jo elokuvat Gerald's Game (2017) ja Doctor Sleep (2019). Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2023 ja Chuckin ihmeellinen elämä sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten, syyskuussa 2024 Toronton elokuvajuhlilla. Tänä kesänä elokuva on levinnyt useampiin maihin ja nyt Chuckin ihmeellinen elämä on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä suurella mielenkiinnolla sen Toronton ensi-illan jälkeen ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Maailmanlopun lähestyessä opettaja Marty Anderson kummastelee kaikkialle ilmestyviä mainoksia, jotka kiittelevät Charlie "Chuck" Krantzia 39:stä mahtavasta vuodesta. Kuka on tämä mysteerinen Chuck ja miten hän liittyy mihinkään?

Chiwetel Ejiofor näyttelee Marty Andersonia, opettajaa, joka yrittää toipua erostaan vaimostaan Feliciasta (Karen Gillan), samalla kun hän yrittää pitää elämäänsä kasassa maailmanlopun lähestyessä. Luonnonkatastrofit ovat äityneet ennennäkemättömän tuhoisiksi ympäri maailman, kokonaisten kaupunkien vajotessa maan alle tai jäädessä veden varaan. Internet katkeaa ja autot jämähtelevät paikoilleen. Kummallisin ilmiö Martyn mielestä on kuitenkin kaikkialle ilmestyneet mainokset mysteerimiehestä Charles Krantzista, kavereille ihan vain Chuckista. Kuka hän on ja miksi hän on yhtäkkiä kaikkialla, hymyilemässä ihmisille, joiden elämät murentuvat heidän ympäriltään? Ejiofor on mainio roolissaan hämmentyneenä ja yhä vain pelokkaammaksi muuttuvana Martyna ja Gillankin suoriutuu oivallisesti tämän sairaanhoitajan hommia paiskovana ex-vaimona. Itse Chuckina nähdään niin ohjaaja Mike Flanaganin poika Cody, Benjamin Pajak, Jacob Tremblay kuin aikuisena Lokin roolista parhaiten tuttu Tom Hiddleston. Kaikki tulkitsevat mainiosti hahmoa, josta en halua sen enempää avata tässä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mark Hamill ja Mia Sara Chuckin isovanhempina, sekä Carl Lumbly, Annalise Basso, Kate Siegel, Taylor Gordon, Samantha Sloyan, Trinity Bliss, Matthew Lillard, Heather Langenkamp, David Dastmalchian ja Harvey Guillén erinäisissä sivurooleissa Chuckin elämän varrelta. Näyttelijäkaartista suuri osa on työskennellyt jo aiemmin Flanaganin kanssa ja kaikki hoitavat tonttinsa mallikkaasti.

Kun taustalla on Stephen Kingin kynäilemä tarina ja ohjaajana toimii Mike Flanagan, voisi helposti luulla, että lopputuloksena olisi kauhuelokuva - ovathan molemmat miehet tunnettuja lähinnä tuon lajityypin puolelta. Mutta ei. Chuckin ihmeellinen elämä on molemmilta tekijöiltä epätavallinen teos, joka keskittyy elämän ilojen löytämiseen silloinkin, kun kaikki elämässä vaikuttaisi olevan menossa päin helvettiä. Elokuvassa kommentoidaan, mihin esimerkiksi ilmastonmuutos voisi pahimmillaan johtaa, mutta leffa löytää ne hyvät asiat hädän keskellä, joihin pitäisi osata tarttua, eikä vain velloa siinä pahassa olotilassa.

Rakenteeltaan Chuckin ihmeellinen elämä on poikkeava, elokuvan alkaessa sen kolmannesta näytöksestä ja siirtyen sitten vähitellen ajassa taaksepäin itse Chuckin lapsuuteen. Koko Chuckiin liittyvä mysteeri onnistuu nappaamaan hyvin mukaansa ja ovelat paljastukset elokuvan varrella saavat katsojan näkemään aiemmat jutut uudessa valossa. Elokuva ripottelee pitkin kestoaan yksityiskohtia, jotka saavat uuden merkityksen myöhemmin. Toisinaan tosin tuntuu, ettei Flanagan täysin luota katsojan hoksottimiin ja niinpä välillä Nick Offermanin kertojaääni vääntää turhankin rautalangasta, mistä kaikessa on ollut kyse. Vaikka Chuckin ihmeellinen elämä onkin oikein mainio elokuva, jäi siitä silti mielestäni uupumaan se viimeinen silaus. Se jokin, mikä olisi tehnyt todellisen vaikutuksen, liikuttanut kyyneliin ja saanut poistumaan teatterista muuttuneena ihmisenä.

Mike Flanagan on jo esitellyt kykyjään kauhun saralla, joskin Chuckin ihmeellinen elämä oli ensimmäinen Flanaganin King-adaptaatio, josta pidin. Ei, en pitänyt laiskoihin fanipalveluksiin sortuvasta ylipitkästä ja totaalisen turhasta Doctor Sleepistä. Odotan mielenkiinnolla, mitä Flanagan saa aikaan Kingin Musta torni -kirjojen (The Dark Tower - 1982-2012) pohjalta, mutta sen sijaan en näe tarvetta taas uudelle Carrie-adaptaatiolle. Chuckin ihmeellisessä elämässä Flanagan pääsee esittelemään taitojaan myös iloisemman tunnelman parissa, vaikka taustalla kyteekin vääjäämätön tuho. Teknisesti leffa on myös pätevä. Se on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustus mainiota. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Newtonin veljesten säveltämät musiikit tunnelmoivat vakuuttavasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Life of Chuck, 2024, Neon, Intrepid Pictures, Red Room Pictures, QWGmire, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Spinal Tap II: The End Continues (2025)

SPINAL TAP II: THE END CONTINUES

Ohjaus: Rob Reiner

Pääosissa: Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer, Rob Reiner, Valerie Franco, C. J. Vanston, Kerry Godliman, Chris Addison, Nina Conti, June Chadwick, Paul McCartney, Elton John, Garth Brooks, Questlove, Trisha Yearwood, Chad Smith ja Lars Ulrich

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Rob Reinerin ohjaama ja Michael McKeanin, Christopher Guestin ja Harry Shearerin tähdittämä, fiktiivisestä rockyhtyeestä kertova dokumenttiparodia Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap - 1984) oli kriitikoiden, katsojien ja muusikoiden kehuma pikkuhitti, josta muodostui vuosien varrella sen tason kulttiklassikko, että näyttelijät alkoivat oikeasti keikkailla Spinal Tapina. Nelikko koki kuitenkin ongelmia elokuvan oikeudet omistavan StudioCanalin kanssa ja haastoi yhtiön lopulta oikeuteen. Tapaus setvittiin yksityisesti ja nelikko sai Spinal Tapin oikeudet omakseen tammikuussa 2021. Seuraavana vuonna nelikko ilmoitti, että elokuva saisi jatko-osan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Spinal Tap II: The End Continues on saapunut teattereihin myös Suomessa. Itse katsoin alkuperäisen Hei me rokataan! -elokuvan vasta muutamaa päivää sitten, kun jatko-osan ilmoitettiin tulevan Finnkinolle lyhyellä varoitusajalla. Pidin näkemästäni paljon, mutta olin silti skeptinen mennessäni katsomaan jatko-osaa, epäillen että 41 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa toimisi.

Dokumentaristi Marty DiBergi ottaa toistamiseen kohteekseen brittiläisen rockyhtye Spinal Tapin, joka tekee paluun 15 vuoden jälkeen yhtä viimeistä konserttia varten.

Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer ja Rob Reiner palaavat rooleihinsa Spinal Tapin laulaja-kitaristi David St. Hubbinsiksi, laulaja-kitaristi Nigel Tufneliksi ja basisti Derek Smallsiksi, sekä heistä 40 vuotta sitten dokumentin tehneeksi Marty DiBergiksi. Spinal Tap ei ole keikkaillut viiteentoista vuoteen, Davidin ja Nigelin välille syntyneen riidan takia, mutta tähän tulee muutos, kun heidän entinen managerinsa Ian Faith menehtyy ja Spinal Tapin sopimus siirtyy hänen tyttärelleen, Hope Faithille (Kerry Godliman), joka huomaa pikkuprintin vaativan yhtyeen tekevän paluun vielä yhdelle keikalle. Vuosien varrella trio on kuitenkin lähtenyt omille teilleen ja vuosikymmenten aikana matkaan tarttuneet rumpalitkin ovat kaikki kuolleet omituisissa olosuhteissa. Pitkästä tauosta huolimatta McKean, Guest ja Shearer hyppäävät tuttuihin rooleihinsa samalla puhdilla kuin 40 vuotta sitten. Uusista uravalinnoistaan huolimatta hahmot ovat pysyneet ennallaan. David on omalaatuinen visionääri, joka ei innostu siitä, jos joku kehtaa kommentoida hänen työtään, Nigel ei vieläkään ole mikään järjen jättiläinen ja Derek on oma rento itsensä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Chris Addison keikkapromoottori Simon Howlerina, Nina Conti Nigelin vaimona Moirana, vanha tuttu June Chadwick Davidin ex-tyttöystävä Jeaninena, sekä joitain oikeita muusikoita omina itsenään. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, erityisesti Addison musiikista mitään ymmärtämättömänä, mutta bisnestä tajuavana Simonina.

Etukäteen jännitin, että noinkohan Spinal Tap II: The End Continues olisi jälleen yksi vaivaannuttava nostalgiakalastelu, jossa vanhat ukot yrittäisivät toistaa nuoruusvuosiensa loistoa, mutta lopputulos aiheuttaakin lähinnä kiusaantuneisuutta. Elokuva on kieltämättä täysin tarpeeton nostalgiarahastus, joka on taidettu tehdä lähinnä siksi, että StudioCanalin omistettua aiemmin oikeudet Spinal Tapiin, päänelikko ei tienannut konseptilla juuri mitään. Nyt kun oikeudet ovat nelikon käsissä, ovat he tietty päättäneet tehdä niillä oikeuksilla jotain. Tietystä rahastuksesta ja turhuudesta huolimatta on pakko todeta, että Spinal Tap II: The End Continues onnistui silti olemaan varsin viihdyttävä jatko-osa. Alkuperäisen komediaklassikon tasolle ei päästä, ei sitten millään, mutta olisi tämä varmasti voinut olla paljon huonompikin raina.

Päänelikko palaa selvästi innostuneina hommiinsa kameran eteen ja taakse. Leffassa on alusta asti tietty hyväntuulisuus läsnä, mikä tarttuu väkisinkin katsojaan ja etenkin ensimmäisen puolen tunnin aikana on luvassa useita hauskoja juttuja. Paljon kierrätetään alkuperäisleffasta ja vaikka muutamat "hei muistatko tämän hassun jutun, eikö olekin hassu edelleen" -hetket jättivät ainakin minut kylmäksi, olin huojentunut, ettei elokuva sisältänyt sentään mitään "goes up to twelve" -väännöstä. Vanhojen vitsien jatkosta hauskinta on, että bändi kokee suuria vaikeuksia löytää uutta rumpalia, sillä pesti mielletään kirotuksi. Siinä, missä alkuperäisleffassa vajaan puolentoista tunnin kesto tuntui turhan lyhyeltä, tällä kertaa se on juuri oikea mitta, jolloin elokuva ei venytä vitsiään liian pitkäksi - etenkin kun loppujen lopuksi ykkösosasta klassikon tehnyt musiikkimaailman terävä satiiri jää tällä kertaa uupumaan. Tai no, ehkä sen voi laskea, että tänä päivänä vanhojen menestysyhtyeiden, kuten Oasiksen, Linkin Parkin ja täällä Suomessakin PMMP:n ja Ultra Bran paluut ovat jo muodostuneet trendiksi, joten siinä mielessä Spinal Tap II: The End Continues on ajankohtainen.

Rob Reinerin ohjaus on lystikästä, mutta hänellä ei ole ollut yhtä vahvaa visiota pseudodokumenttipuoleen, eikä hänen, McKeanin, Guestin ja Shearerin käsikirjoituskaan ole yhtä oivaltava ja hulvaton. Tekniseltä puoleltaan Spinal Tap II: The End Continues on kuitenkin pätevä. Se on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot ja onpa mukaan toki keksitty uusi vitsi Stonehenge-lavasteesta. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja mukana ovat tietty Spinal Tapin hittibiisit, kuten Big Bottom, Heavy Duty, (Listen To The) Flower People ja Tonight I'm Gonna Rock You Tonight.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spinal Tap II: The End Continues, 2025, Castle Rock Entertainment

Arvostelu: Sisu 2 (2025)

SISU 2

Ohjaus: Jalmari Helander

Pääosissa: Jorma Tommila, Stephen Lang, Richard Brake ja Tommi Korpela

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Kotimainen toimintaelokuva Sisu (2022) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma maailmanlaajuinen menestys, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Joulukuussa 2023 vahvistettiin, että jatko-osa on tekeillä ja sen kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024. Nyt Sisu 2 saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa innolla, pidettyäni ensimmäisestä leffasta paljon. Kun sain vihiä, että elokuva esitetään Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin mysteerinäytöksessä, hankin sinne heti lipun.

On vuosi 1946. Toinen maailmansota on päättynyt ja Suomi on joutunut luovuttamaan maitaan Neuvostoliitolle. Aatami Korpi palaa kotiseudulleen Karjalaan, purkaakseen vanhan talonsa, kun häntä alkaa jahdata puna-armeijan komentaja, joka tappoi hänen perheensä.

Jorma Tommila palaa rooliinsa Aatami Korveksi, todella vähäsanaiseksi mieheksi, joka onnistui kiikuttamaan kultansa Lapista Helsinkiin, pistäen siinä läjän natseja hengiltä. Nyt Aatami palaa vanhalle kotiseudulleen Neuvostoliiton valtaamaan Karjalaan, aikeenaan purkaa talonsa ja siirtää sen Suomen puolelle jokaista puupölkkyä myöten. Mutta tietysti paikallisilla sotilailla on omat suunnitelmansa tämän jo myytiksi nousseen miehen varalle. Tommila tekee toistamiseen suuren vaikutuksen todellisena äijänä, joka ei suostu antamaan periksi, ei sitten millään. Aatamia riepotellaan taas sinne ja tänne, mikä saa miehen lähinnä vain entistä vittuuntuneemmaksi. Kun Aatami sitten pistää haisemaan, tuima ja veriroiskeisiin peitetty Tommila loistaa toden teolla.

     Vastaansa Aatami saa tällä kertaa puna-armeijan entisen komentajan Yeagor Dragunovin, joka tappoi Aatamin perheen ja jota näyttelee Avatar-scifiseikkailuista (2009-) ja Don't Breathe -kauhuleffoista (2016-2021) tunnettu Stephen Lang. Pahisroolit eivät ole vieraita Langille ja hän hoitaakin tonttinsa häikäilemättömänä paskiaisena ansiokkaasti. Kun Tommila ja Lang pistetään vastakkain, katsojana unohtaa kokonaan, että ruudulla toisiaan turpaan mäiskivät suomalaismies ja megaluokan leffojen Hollywood-tähti. Mainio on myös Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Night Kingiä esittänyt Richard Brake komentajana, joka lähettää Yeagorin viimeistelemään työnsä ja tappamaan myös Aatamin.

Siis voi huh huh ja pyhä jysäys! Sisu 2 ei vain lunastanut sille asetettuja kovia odotuksia, vaan se myös ylitti ne. Kyllä saa taas olla suomalaisena ylpeä, sillä ohjaaja-käsikirjoittaja Jalmari Helander pistää jo toistamiseen jenkkilän toimintaleffat nurkkaan häpeämään. Sisu 2 tarjoaa sellaista menoa ja rähinää läpi kestonsa, että päättömimmät kohdat pitää nähdä itse, jotta ne uskoo todeksi. Fysiikan lait saavat kyytiä siinä missä neuvostosotilaatkin, mutta eipä epärealistisuus haittaa tippaakaan, sillä luvassa on niin kerta kaikkisen mahtava viihdepommi. Aina, kun ehdit luulla, että leffa on käyttänyt kaikki paukkunsa tai että puhti alkaisi loppua, Helander pistääkin lisää pökköä pesään ja loppuhuipennuksessa nähdään juttuja, jotka loksauttivat takuulla useammankin suun auki katsomossa. Lisäksi suomalaisyleisölle poikkeuksellisena katsomo jopa repesi hurrauksiin ja taputuksiin niissä kaikista siisteimmissä kohtauksissa.

Vaikka Sisu 2:ssa on ollut Hollywood isommin tuotannossa mukana, ei menoa ole lähdetty vesittämään tai erityisemmin jenkkiläistämään, vaikka leffasta toki paistaa läpi, että esimerkiksi Mad Max -elokuvat (1979-2024) ovat toimineet innoittajana, kun suuri osa elokuvasta on takaa-ajoa maantiellä. Sen lisäksi, että leffa on pirun viihdyttävä, on se myös todella raaka. Veri pärskyy kohtaus kohtaukselta isommin, ihmiset räjähtelevät, päät katkeilevat... tyyppejä pistetään siis hengiltä mitä mielikuvituksellisimmin tavoin, minkä luulisi tyydyttävän toiminnannälkäisiä katsojia. Tällä saadaan kanssa hyviä nauruja synkemmän huumorin ystäville. Puolentoista tunnin kesto takaa sen, että hullusta mätöstä huolimatta ähky ei pääse iskemään. Ei Sisu 2 millään tavalla mullista toimintagenreä tai sisällä mitään sen syvällisempää kuin lajityypille tuttuakin tutumpaa perheen kuoleman kostamista. Kuitenkin sen, minkä Jalmari Helander tekee, hän tekee nyt helvetin hyvin.

Helander pitää yhä vain suuremmaksi paisuvaa pakettia vakuuttavasti kasassa ja hän on rakentanut muutaman erinomaisen toimintajakson, joihin liittyy lentokoneita ja juna. Etenkin jälkimmäinen on myös työstetty tehokkaan jännittäväksi. Teknisiltä ansioiltaan Sisu 2 on niin pätevää kamaa, että pitää oikein hieraista silmiään, kun katsoo leffan budjettia. Minne Hollywood-tuotannoissa palaa satoja miljoonia, kun tämä elokuva - joka vielä näyttää useassa kohtaa paremmalta - on tehty vain vähän päälle kymmenellä miljoonalla eurolla? Paria silmiinpistävää digiefektiä lukuun ottamatta Sisu 2 näyttää ja kuulostaa upealta. Etenkin lentokoneosio on komeaa katseltavaa. Kameratyöskentely on taidokasta, lavasteet hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset paikoitellen jopa kuvottavan rujot. Äänimaailma rymistelee menemään ja musiikit jyskäävät mahtipontisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Sisu 2, 2025, Subzero Film Entertainment, Good Chaos, Cosmic Snowball

Arvostelu: One Battle After Another (2025)

ONE BATTLE AFTER ANOTHER

Ohjaus: Paul Thomas Anderson

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Sean Penn, Teyana Taylor, Chase Infiniti, Benicio del Toro, Regina Hall, Alana Haim, Tony Goldwyn, Wood Harris, Shayna McHayle, D. W. Moffett ja Paul Grimstad

Genre: jännitys, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 16

One Battle After Another perustuu löyhästi Thomas Pynchonin kirjaan Vineland vuodelta 1990. Paul Thomas Anderson ihastui kirjaan jo vuosia sitten ja suunnitteli tekevänsä siitä elokuvasovituksen. Hän ei kuitenkaan lopulta halunnut tehdä suoraa adaptaatiota, vaan ryhtyi kirjoittamaan omaa tarinaansa, joka otti paljon inspiraatiota Pynchonin kirjasta. Vuonna 2023 Anderson ilmoitti elokuvan olevan tekeillä ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2024 työnimillä "BC Project" ja The Battle of Baktan Cross". Nyt One Battle After Another saapuu elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin siitä heti, kun kuulin Andersonin työstävän uutta leffaa. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun vanha vihollinen palaa kuvioihin kuudentoista vuoden jälkeen, entiset vallankumoukselliset yrittävät selviytyä hengissä jahdista.

Leonardo DiCaprio näyttelee Bob "Rocketman" Fergusonia, joka oli aikoinaan räjähde-ekspertti vallankumoukselliselle French 75 -ryhmälle. Hän rakastui ryhmää johtavaan Perfidia Beverly Hillsiin (Teyana Taylor) ja yhdessä he saivat tyttären, Willan (Chase Infiniti). Kuusitoista vuotta myöhemmin Bob on jäänyt yksinhuoltajaisäksi tytölle. Aiemmin takaa-ajetusta miehestä on tullut vainoharhainen ja hän on vajonnut alkoholismin kierteeseen. Kun menneisyydes sitten palaa kummittelemaan, Bobin täytyy muistaa vanhat metkunsa, pitääkseen tyttärensä turvassa. Tuttuun tapaansa DiCaprio heittäytyy vaikuttavasti roolinsa vietäväksi. Mies on loistavassa vedossa, etenkin ikääntyneempänä Bobina, joka on vuosien varrella unohtanut koodisanat sun muut, mitkä olisivat tärkeitä tässä tilanteessa. Mainiot ovat myös Taylor vallankumouksellisena johtajana Perfidiana ja Infiniti heidän tyttärenään Willana, joka on vuodet pitänyt isäänsä vain outona, kunnes kaikki tämän kertoma realisoituu.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Regina Hall, Alana Haim, Paul Grimstad ja Shayna McHayle French 75:een myöskin kuuluvina Deandrana, Maena, Sommervillena ja Junglepussyna, Sean Penn ryhmää jahtaavana eversti Steven J. Lockjaw'na, sekä Benicio del Toro Willan senseinä Sergiona, jolla on omat syynsä vältellä virkavaltaa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa ja Penn on erinomainen todellisena ihmishirviönä. Hän muovautuu täysin vastenmieliseksi vallan väärinkäyttäjäksi, joka on samalla kuitenkin omalla tavallaan aika pieni mies.

One Battle After Another on taattua laatua Paul Thomas Andersonilta ja mielestäni miehen paras työ ainakin vuosikymmeneen. Uskaltaisin jopa ennustaa, että ensi vuoden Oscar-gaalassa elokuva tulee nappaamaan ehdokkuuksia ainakin ohjauksesta, miespääosasta, käsikirjoituksesta ja kuvauksesta, sekä tavoittelemaan itse pääpystiä, parhaan elokuvan Oscaria. Vielä elokuvan ensimmäinen puolituntinen tuntuu hieman hakevalta. Se on kuitenkin pakollinen prologi ja esittely kaikille, jotta kun elokuva hyppää kuusitoista vuotta tulevaisuuteen ja tapaamme aiemmin niin vimmaisen vastarintaliikkeen keski-ikäistyneet rippeet, katsojana ymmärtää, mistä on tultu ja miten tähän on päädytty.

Kun eversti Lockjaw saa sitten vihiä French 75:n jäsenten olinpaikoista ja aloittaa suuren jahtinsa, elokuva muuttuu suorastaan vangitsevaksi jännitysnäytelmäksi, jossa hahmot yrittävät pysyä vastustajansa edellä tai sitten jahtaavat jahtaajaansa omien motiiviensa perässä. Elokuvalla on aikamoinen meno päällä ja sen lisäksi, että tapahtumaketju on tiivistunnelmainen, on se myös yllättävän hauska. Mukana on loistavaa sanailua ja hulvatonta fyysistä koheltamista. Kaiken kruunaa fantastinen finaali maantiellä, joka saa katsojan siirtymään penkkinsä reunalle ja puristamaan käsinojia rystyset valkoisina. Tämä ajojahti vie niin hyvin mukanaan, että varttia vaille kolmen tunnin kesto kulkee lopulta kuin hujauksessa. Sen lisäksi, että elokuva on valloittavan viihdyttävä, on sillä myös hyvää sanottavaa Yhdysvaltojen poliittisten ääripuolueiden yhteentörmäyksestä ja maan yleisesti pöyristyttävästä tilasta. Elokuva onnistuu käsittelemään ajankohtaisia teemoja hyvän satiirin kautta, muuttumatta kuitenkaan saarnaavaksi. Toisin sanoen One Battle After Another on se elokuva, joka Eddington (2025) yritti kovasti olla, mutta epäonnistui.

Paul Thomas Andersonin työ on läpikotaisin vakuuttavaa, oli kyse sitten ohjauksesta tai käsikirjoituksesta. Hänen ohjaksissaan leffa on myös teknisesti onnistunut. One Battle After Another on todella hyvin kuvattu, etenkin loppusuoran aikana. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset paikoin häijyn rujot. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma on osaavasti rakennettu Jonny Greenwoodin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

One Battle After Another, 2025, Warner Bros., Ghoulardi Film Company

Arvostelu: Hei me rokataan! (This Is Spinal Tap - 1984)

HEI ME ROKATAAN!

THIS IS SPINAL TAP

Ohjaus: Rob Reiner

Pääosissa: Michael McKean, Christopher Guest, Harry Shearer, Rob Reiner, Tony Hendra, David Kaff, R. J. Parnell, June Chadwick, Ed Begley Jr., Dana Carvey, Billy Crystal, Anjelica Huston ja Fred Willard

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 7

This Is Spinal Tap, eli suomalaisittain Hei me rokataan! on Rob Reinerin ohjaama ja Michael McKeanin, Christopher Guestin ja Harry Shearerin tähdittämä komediaelokuva. Koko homma lähti liikkeelle vuonna 1978, kun vanhat opiskeluystävät McKean ja Guest tapasivat Reinerin ja Shearerin uuden komediasarja The TV Show'n pilottijakson tuotannossa ja keksivät sketsin fiktiivisestä rockyhtyeestä nimeltä Spinal Tap. Nelikko piti tästä yhteistyöstä niin paljon, että he halusivat tehdä Spinal Tapista oman elokuvansa, kun The TV Show -ohjelma ei lähtenytkään liikkeelle. He käsikirjoittivat elokuvan, mutta kokivat, ettei tekstimuoto tehnyt oikeutta heidän idealleen ja kuvasivatkin demopätkiä, joita he esittelivät yhtiöille rahoituksen toiveessa. Norman Lear tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Hei me rokataan! sai ensi-iltansa maaliskuussa 1984. Elokuva sai kehuja niin kriitikoilta ja katsojilta kuin myös tunnetuilta muusikoilta, ja se oli pienimuotoinen hitti, josta on vuosien varrella muodostunut kulttiklassikko. Elokuvan suosio johti lopulta siihen, että McKean, Guest ja Shearer alkoivat oikeasti silloin tällöin keikkailemaan Spinal Tapina. Kolmikolle ja Rob Reinerille muodostui kuitenkin ongelma siitä, että StudioCanal ja Universal Music Group veivät kaikki tuotot ja he haastoivatkin yhtiöt oikeuteen, vaatien korvauksia. Tapaus sovittiin yksityisesti ja nelikko sai Spinal Tapin oikeudet itselleen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Hei me rokataan! -elokuvaa, tiesin vain sen maineesta. Nyt kun elokuvan neljän vuosikymmenen jälkeen tehty jatko-osa Spinal Tap II: The End Continues (2025) saapuu Suomenkin teattereihin, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni tällä komediaklassikolla.

Dokumentaristi Marty Di Bergi seuraa brittiläistä rockyhtye Spinal Tapia, kun bändi lähtee kiertämään Yhdysvaltoja uuden albuminsa kanssa. Yhtyeen suosio on kuitenkin hiipumassa ja bändin sisäiset konfliktit meinaavat tuhota koko Spinal Tapin.

Spinal Tap koostuu lapsuudenystävistä laulaja-kitaristi David St. Hubbinsista (Michael McKean) ja kitaristi Nigel Tufnelista (Christopher Guest), basisti Derek Smallsista (Harry Shearer), kosketinsoittaja Viv Savagesta (David Kaff) ja ties kuinka monennesta rumpalista Mick Shrimptonista (R. J. Parnell). Miehet perustivat yhtyeen jo 1960-luvulla ja nauttivat suurta suosiota seuraavan vuosikymmenen aikana. Kasarilla Spinal Tapin suosio on kuitenkin jo laskussa, minkä he saavat huomata ikävällä tavalla, kun he lähtevät muutaman vuoden tauon jälkeen kiertämään Yhdysvaltoja uuden albuminsa "Smell the Gloven" kanssa. Kaff ja Parnell jäävät lähes täysiksi statisteiksi kosketinsoittajana ja rumpalina, mutta McKean, Guest ja Shearer pääsevät oikein loistamaan rooleissaan kiistelevinä kitaristeina ja varsin rentona basistina. Kolmikon yhteiskemiat osuvat hyvin yhteen ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan lystikkäämpiä tyyppejä. David ja Nigel ovat olleet parhaita ystäviä, kuin veljiä jo vuosikausien ajan, mutta kiertueella heidän välinsä alkavat tulehtua ikävästi. McKeanin ja Guestin välistä naljailua onkin hauska kuunnella.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Hendra bändin managerina Ian Faithina, June Chadwick Davidin tyttöystävänä Jeaninena, Patrick Macnee levy-yhtiön pomona sir Denis Eton-Hoggina ja ohjaaja Rob Reiner Marty Di Berginä, elokuvantekijänä, joka työstää Spinal Tapista dokumenttia - tai siis anteeksi, rock-umenttia. Sivunäyttelijätkin ovat oivassa vedossa, erityisesti Hendra managerina, joka turhautuu bändin menoon yhä vain enemmän elokuvan edetessä.

Hei me rokataan! esitetään kuin se olisi tämän Marty Di Bergin dokumentti aidosta rockyhtyeestä. Vaikka vastaavia pseudodokumentteja oltiin tehty jo kauan aiemminkin, tämä elokuva oli todellinen kulmakivi tälle lajityypille. Nykyään tällaiseen kerrontaan on jo totuttu, mutta kasarilla feikkidokkari oli varsin mullistava tapaus ja monet katsojista luulivatkin katsovansa aitoa dokumenttia aidosta bändistä ja kävivätkin leffan päätyttyä lähimmässä levykaupassa etsimässä Spinal Tapin tuotantoa, ihmetellen mikseivät olleet ennen kuulleetkaan heistä. Siinä, missä tavan katsojat naureskelivat bändin menolle, todelliset rockyhtyeiden jäsenet, kuten Black Sabbathin Ozzy Osbourne, Nirvanan Kurt Cobain ja Dave Grohl ja U2:n The Edge ihailivat, sekä kammoksuivat, kuinka todentuntuisesti elokuva käsitteli bändi- ja kiertue-elämää, kommentoiden että monet sketseiltä vaikuttaneet tilanteet olivat käyneet heillekin. Metallican oma "musta albumi" on tribuutti Spinal Tapin mustakantiselle "Smell the Glovelle". Ja synnyttipä elokuva täysin uuden termin "goes up to eleven", mitä käyttävät monet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole ikinä kuulleetkaan tästä leffasta.

Eikä ole mikään ihme, että Hei me rokataan! aiheutti näin voimakkaan reaktion. Kyseessä on aivan mahtava elokuva, joka naurattaa täysillä alusta loppuun ja tarjoaa useita ikimuistoisia kohtauksia, oli kyse sitten huonosti toimivista keikkalavasteista tai hortoilusta keikkapaikan takatiloissa, etsien ovea lavalle. Dokumenttiaspekti on kaikin tavoin toteutettu niin pieteetillä, etten edes kummastele, miksi jotkut luulivat leffan kertovan oikeasta bändistä. Tämän kerrontatavan ja näiden hahmojen mukaan uppoutuu niin täysillä, että alle puolentoista tunnin mittainen elokuva kulkee kuin hujauksessa. Olisin jopa toivonut leffan kestävän pidempään. Noh, pian pääsee näkemään, kuinka Spinal Tapin legenda jatkuu. Pahoin kuitenkin pelkään, ettei 41 vuotta myöhemmin tehty jatko-osa pysty millään toistamaan alkuperäisen elokuvan taikaa.

Rob Reinerin ohjaus on erittäin lystikästä. Hei me rokataan! oli miehen esikoiselokuva, mutta hänen uransa ei todellakaan pysähtynyt siihen, vaan myöhemmin hän teki useammankin klassikon, kuten Stand by Me - viimeisen kesän (Stand by Me - 1986), Prinsessan ryöstön (The Princess Bride - 1987), Kun Harry tapasi Sallyn (When Harry Met Sally... - 1989) ja Piinan (Misery - 1990). Hei me rokataan! on teknisesti pätevästi tehty, etenkin kun miettii, kuinka tarkkaan se matkii aitoja bändidokumentteja. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavastajat ja puvustajat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen konserttikohtauksissa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja leffa on toki täynnä sitä varten tehtyjä kappaleita. Hauskasti elokuvan oheistuotteena myydyn soundtrack-levyn kansi on pikimusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

This Is Spinal Tap, 1984, Spinal Tap Prod.

Arvostelu: Ghost in the Shell - aaveääni (攻殻機動隊 - 1995)

GHOST IN THE SHELL - AAVEÄÄNI

攻殻機動隊

Ohjaus: Mamoru Oshii

Pääosissa: Atsuko Tanaka, Akio Otsuka, Koichi Yamadera, Tamio Ōki, Iemasa Kayumi, Yutaka Nakano, Tesshō Genda, Mitsuru Miyamoto, Kazuhiro Yamaji ja Shigeru Chiba

Genre: anime, scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Ghost in the Shell - aaveääni perustuu Masamune Shirow'n samannimiseen mangaan, jota on julkaistu vuodesta 1989 lähtien. Kun animeohjaaja Mamoru Oshii oli saanut valmiiksi Patlabor 2: The Movien (機動警察パトレイバー 2 the Movie - 1993), hän halusi ohjata Jin-Roh: Susiprikaatin (人狼 - 1999) ja ehdotti sitä Bandai Visual -yhtiölle. Yhtiö kuitenkin pyysi Oshiita tekemään elokuvan Shirow'n mangan pohjalta ja tutkittuaan aihetta, Oshii suostui innokkaasti. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Ghost in the Shell - aaveääni sai maailmanensi-iltansa Tokion elokuvajuhlilla 23. syyskuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva ei menestynyt teattereissa kaksisesti ilmestyessään, mutta siitä muodostui jättihitti myöhemmin VHS-julkaisun myötä. Elokuvaa kehuivat niin kriitikot kuin katsojat, se sai viisi Annie-ehdokkuutta (paras animaatioelokuva, ohjaus, tuotanto, design ja käsikirjoitus) ja vuosien varrella Ghost in the Shell - aaveäänestä on muovautunut yksi kaikkien aikojen ylistetyimmistä anime- ja scifielokuvista. Itse kuulin elokuvasta ensimmäisen kerran vuonna 2017, kun sen pohjalta tehtiin amerikkalainen näytelty versio Ghost in the Shell. En pahemmin piitannut tuosta leffasta, mutta se herätti kiinnostuksen katsoa tämä animeklassikko. Hankin sen käsiini Blu-rayna ja kun huomasin Ghost in the Shell - aaveäänen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa sen ja samalla myös arvostella elokuvan.

Vuonna 2029 lähes kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän kyborgeja, jotka pystyvät yhdistämään itsensä valtavaan tietoverkkoon. Kyberturvallisuuteen keskittyvä osasto 9 saa tehtäväkseen pysäyttää hakkerin nimeltä Nukkemestari, joka pystyy tietoverkon kautta ottamaan ihmisiä valtaansa.

Ghost in the Shell - aaveäänen päähenkilö on turvallisuusosasto 9:n majuri Motoko Kusanagi (äänenä Atsuko Tanaka), jolla on aivoja lukuun ottamatta täysin keinotekoinen keho. Elokuvan tulevaisuudenkuvassa ihmisen tietoisuutta kutsutaan aaveeksi ja kun ihmisen tietoisuus yleensä yhdistetään aivoihin, majuria voisi kutsua aaveeksi kuoressa. Kyseessä on mielenkiintoinen hahmo, joka on erinomainen työssään. Pelkkä täydellisyys taistelussa ei kuitenkaan yksinään tee majurista kiinnostavaa, vaan tämän hiljainen pohdinta omasta paikastaan maailmassa. Majurin voi jatkuvasti nähdä miettimässä ihmisyyttään ja mitä siitä oikeastaan edes on jäljellä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat majurin työkaverit, kyberneettisillä silmillä varusteltu Batou (Akio Otsuka) ja lähes täysin luonnollinen ihminen Togusa (Koichi Yamadera), osasto 9:ää johtava Aramaki (Tamio Ōki), sekä osaston jahtaama kyberterroristi Nukkemestari (Iemasa Kayumi). Batou ja Togusa ovat huomattavasti ihmismäisempiä kuin kylmä ja konemainen majuri. Batou on selvästi ollut alalla pitkään, kun taas Togusa vaikuttaisi vielä hieman keltanokalta näissä hommissa. Majurin ja Batoun väliltä löytyy pitkä yhteinen ura ja kaksikko tarjoaa kiinnostavia keskusteluja pitkin filmin. Nukkemestari on erittäin kiehtova pahis tarinalle. Kun hahmo avaa motiivejaan ja muutenkin ajatusmaailmaansa, niin katsojan kuin majurin suhtautuminen Nukkemestariin muovautuu.

En ihmettele, että Ghost in the Shell - aaveääni on niin arvostettu teos. Kyseessä on hieno tieteiselokuva, joka onnistuu pakkaamaan hämmentävän paljon lyhyeen kestoonsa ja jota katsoessa voi jatkuvasti tunnistaa, kuinka monet tuntemamme länsimaiset leffat ovat ottaneet siitä mallia - erityisesti The Matrix (1999). Heti kättelyssä elokuva esittelee valtavasti kiehtovan tulevaisuudenkuvan ja käyttääkin aikansa pitkin leffaa näyttämään tätä vuotta 2029, jolloin ihmiset ovat yhä enenemässä määrin hullaantuneet tehostamaan itseään kyberneettisillä osilla. Mutta kuten leffoissa on totuttu näkemään, mitä enemmän ihminen leikkii koneella, sitä enemmän kone alkaa leikkiä ihmisellä ja tästä syntyykin Nukkemestari, jonka aluksi kyberterrorismilta vaikuttava työ muuttuu loppua kohti varsin ymmärrettäväksi projektiksi.

Ghost in the Shell - aaveäänellä on kestoa alle puolitoista tuntia, mutta siinä ajassa se ehtii venymään moneen suuntaan ja tekemään kaiken vielä rauhassa, omalla painollaan ja ilman sekuntiakaan kiirehtimistä. Elokuvan päätyttyä saattaa hämmästellä sen lyhyttä kestoa, sillä takana oleva leffa tuntui siltä, että se olisi voinut olla parituntinen. Enkä sano tätä missään nimessä huonossa mielessä. Elokuva on esimerkillisen taitavasti rakennettu, jolloin se voi pitää kaiken tiiviinä, mutta silti jarrutella jatkuvasti, kun tarve sitä vaatii. Vajaa puolitoistatuntinen pitää sisällään niin paljon, että sen pureskelu jälkikäteen vie huomattavasti pidemmän ajan ja leffa tekisikin mieli pistää heti uudelleen pyörimään, sillä siitä löytyy takuulla uusintakierroksilla lisää kaiveltavaa.

Elokuvan taustalla häärännyt yhtiö Bandai Visual yritti jatkuvasti painostaa ohjaaja Mamoru Oshiita tekemään leffastaan vauhdikkaamman ja toiminnallisemman, mutta olen iloinen, että Oshii piti päänsä ja elokuva pysyi tällaisena. Toimintakohtauksia on vain kaksi, mutta ne ovat jo itsessään niin sähäkkää ja komeaa meininkiä, ettei enempää oikeastaan tarvita. Näihin pariinkin toimintakohtaukseen mahtuu niin tulitaistelua, takaa-ajoa ja käsirysyä. Oshii osoittaa lahjansa näyttävän ja jännittävän toiminnan saralla, mutta sitäkin enemmän hän vakuuttaa leffan filosofisemmassa puolessa, joka sai tuotantoyhtiön paniikkiin, että heillä olisi suurfloppi käsissään. Elokuva toki kompuroi rahallisesti teatterikierroksellaan, mutta on sittemmin löytänyt menestystä kotiteatterijulkaisujen myötä, kun yhä vain uudet ja uudet katsojat löytävät leffan.

Ghost in the Shell - aaveääni takertuu todella kiinnostavasti ja monipuolisesti ihmisyyteen, joka onkin monin tavoin elokuvan pääteema. Niin majurin kuin Nukkemestarin kautta tutkitaan ihmisyyttä eri vinkkeleistä. Majuri pohtii, onko hänessä enää ihmistä jäljellä, kun taas Nukkemestari pyrkii selvittämään, mitä ihmisyys edes on? Seksuaalisuutta ja sukupuoli-identiteettiä tarkastellaan onnistuneesti, majurin jatkuvasti riisuutuessa ihonmyötäiseen asuun, tuntumatta tajuavan lainkaan, miten häntä katsellaan. Nukkemestari taas yrittää löytää ihmisyyden salaa samalla lailla kuin tutkisi, kuinka tietokone toimii. Onko ihmisyys vain biologisia virtapiuhoja ja DNA-koodia, vai onko ihmisellä jokin muu funktio? On jopa ironista, että kun ihmiset pyrkivät niin vimmaisesti kehittämään teknologiaa ja parantelemaan sillä itseään, teknologia on jossain kohtaa siinä pisteessä, että se pyrkii olemaan kuin ihminen. Filosofiset pohdinnat saattavat puuduttaa toiminnannälkäisiä katsojia, mutta enemmän syvyyttä tieteisleffoista etsiville Ghost in the Shell - aaveääni tarjoaa varsinaista herkkua.

Kaiken tämän päälle kyseessä on vielä julmetun upean näköinen elokuva. Animaatiojälki on läpikotaisin komeaa. Hahmot liikkuvat sulavasti ja futuristisen Hongkongin maisemat ovat henkeäsalpaavaa katseltavaa pikkutarkoissa yksityiskohdissaan. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaan näköisiä ja suorastaan räjähtäviä. Valojen, varjojen ja värien käyttö on erinomaista, erityisesti yöllisissä kohtauksissa. Työtiimi on yhdistellyt perinteistä käsin piirrettyä kuvastoa satunnaisiin tietokoneanimaatioihin, mikä istuu täydellisesti leffan tarinaan ja teemoihin. Vahvoja visuaalisuuksia on tukemassa mainio äänimaailma. Kenji Kawain säveltämät musiikit säestävät tapahtumia vaikuttavasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

攻殻機動隊, 1995, Kôdansha, Bandai Visual Company, Manga Entertainment, Production I.G.

Arvostelu: Sovittelija (Relay - 2024)

SOVITTELIJA

RELAY

Ohjaus: David Mackenzie

Pääosissa: Riz Ahmed, Lily James, Sam Worthington, Willa Fitzgerald, Jared Abrahamson, Pun Bandhu, Matthew Maher, Eisa Davis ja Victor Garber

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Relay, eli suomalaisittain Sovittelija on Riz Ahmedin ja Lily Jamesin tähdittämä trilleri. Justin Piaseki työsti elokuvan käsikirjoituksen, joka kulki aluksi nimellä "The Broker" ja joka roikkui pitkään "mustalla listalla" suosituista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Thunder Road, Sigma Films ja Black Bear Pictures tarttuivat projektiin ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023. Sovittelija sai maailmanensi-iltansa jo vuosi sitten, Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2024, mutta vasta nyt se on saanut laajemman teatterikierroksen. Kiinnostuin leffasta sen näyttelijäkaartin takia ja kävinkin uteliaana katsomassa Sovittelijan heti sen ensi-iltapäivänä.

Sarah Grant on saanut selville työpaikkanaan toimivan suuryrityksen vehnätuotteiden sisältävän ihmisille haitallisia aineita ja hän on varastanut siihen liittyvät dokumentit. Yrityksen jahdatessa Sarahia, tämä kääntyy epätavallisen tahon puoleen; mysteerimiehen, joka työkseen auttaa korruptoituneiden firmojen ilmiantajia.

Lily James näyttelee Sarah Grantia, joka on joutunut aikamoiseen ahdinkoon. Nainen työskentelee suuryritys Cybo Sementiksellä ja on saanut selville firman uuden geneettisesti muokatun vehnätuotteen sisältävän käyttäjälleen haitallisia aineita. Asia on firman tiedossa, mutta sille ei ole haluttu tehdä mitään, sillä rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Sarah päättääkin varastaa dokumentit, joiden paljastaminen julkisuuteen saattaisi tuhota koko Cybo Sementiksen, eikä firmalla tietenkään tykätä asiasta. Viimeisenä oljenkortenaan Sarah ottaa yhteyttä Riz Ahmedin esittämään mysteerimieheen, joka auttaa vastaavia ilmiantajia ja kiristää väärin toimivia suuryrityksiä, jotta nämä jättävät ilmiantajat rauhaan. James on mainio pelokkaana ja yhä vain vainoharhaisemmaksi muuttuvana Sarahina, joka alkaa epäillä jokaisen ohikulkijan tarkkailevan häntä ja haluavan hänelle pahaa. Ahmed on myös hyvä valinta rooliinsa salaperäiseksi sovittelijaksi, joka käyttää varsin erikoisia metodeja kommunikoidakseen asiakkailleen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sam Worthington ja Willa Fitzgerald Cybo Sementiksen hämärähommia tekevinä Dawsonina ja Rosettina, jotka ovat Sarahin perässä, yrittäen saada tämän varastamat dokumentit ja hiljentää naisen pysyvästi. Worthingtonista löytyy sopivasti karismaa, jotta hän menee läpi uhkana ja Fitzgeraldkin hoitaa tonttinsa siinä sivussa passelisti.

Sovittelija onnistui yllättämään minut positiivisesti ja suosittelenkin elokuvaa lämpimästi kaikille trillereiden ystäville. Veikkaisin kuitenkin leffan menevän monilta ohi nyt teatterikierroksella, mutta toivon sille hyvää menestystä myöhemmin suoratoiston puolella, missä lajityypin edustajat nykyään kukoistavat katsojamäärien puolesta. Elokuva sisältää varsin omaperäisen kertomuksen, joka nappaa saman tien koukkuunsa ja tarjoaa sopivasti käänteitä ja jännitettä matkan varrella. Leffa myös tuottaa katsojalle erittäin vainoharhaisen fiiliksen ja taustalla olevia ihmisiä tähyileekin tuumien, että kuka voisi olla Sarahin perässä.

Elokuvan tiukka ote on näyttö ohjaaja David Mackenzien taidokkuudesta, sillä suuri osa leffasta kuluu puhelinkeskustelujen parissa. Ahmedin sovittelijahahmo käyttää tosiaan omaperäistä tapaa kommunikoida asiakkailleen, kuurojen puhelinpalvelua, jossa tekstaat palveluun viestisi, jotka sitten palvelun työntekijä lukee ääneen luurin toisessa päässä olevalle henkilölle. Etenkin leffan ensimmäinen puolikas vei täysin mukanaan. Toisella puoliskolla Sovittelija lipsahtelee tutumpaan ja toiminnallisempaan jännärimenoon takaa-ajoineen, menettäen osan uniikkiudestaan, minkä lisäksi alkaa turhauttaa, kuinka aluksi niin ovela sovittelijahahmo alkaakin yhtäkkiä tekemään tyhmiä ratkaisuja, riskeeraten koko asetelman. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että yhdessä kohtaa tarina alkoi lipsua raiteille, joista en juuri innostunut, mutta mattoa katsojan alta nykivä loppuhuipennus palautti kertomuksen ruotuun ja pelasti kokonaisuuden.

Justin Piaseckin käsikirjoitus on varsin nokkela ja hän onnistuu tekemään siitä mielenkiintoisen hyvän dialogin kautta. Tarvitaan kuitenkin vielä Mackenzien ohjaus, jotta pitkät pätkät ilman repliikkejä pitävät otteessaan. Sovittelija on teknisiltäkin ansioiltaan mainio. Se on taitavasti kuvattu ja jo kameratyöskentelyllä herätetään vainoharhainen fiilis, kun kadulla kävelevän hahmon selän taakse jätetään tarpeeksi tilaa, jotta takana kulkevia varmasti tuijottelisi epäillen. Sarahia taas kuvataan usein talon ulkopuolelta, jotta katsojasta tuntuisi siltä kuin itsekin vakoilisi tämän elämää. Lavasteet ovat oivat, puvustus pätevää ja äänityöskentelykin onnistunutta Tony Dooganin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Relay, 2024, Black Bear, Sigma Films, Thunder Road Pictures

Arvostelu: Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight - 2013)

RAKKAUTTA ENNEN KESKIYÖTÄ

BEFORE MIDNIGHT

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ethan Hawke, Julie Delpy, Seamus Davey-Fitzpatrick, Walter Lassally, Panos Koronis, Ariane Labed, Yiannis Papadopoulos, Xenia Kalogeropoulou, Yiannis Papadopoulos ja Athina Rachel Tsangari, Jennifer Prior ja Charlotte Prior

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Richard Linklaterin ohjaama ja Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämä romanttinen draamaelokuva Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Yhdeksän vuotta myöhemmin ilmestynyt Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004) sai myös kehuja ja parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta Rakkautta ennen keskiyötä sai ensi-iltansa tammikuussa 2013. Elokuva oli trilogian menestynein osa, se keräsi jälleen kehuja kriitikoilta ja nappasi parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden. Itse olin tiennyt Rakkautta ennen -trilogiasta jo pitkään, mutten ollut aiemmin katsonut leffoja. Kuitenkin kun huomasin alkuperäisen Rakkautta ennen aamua -elokuvan täyttävän tänä vuonna 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa koko trilogian läpi. Pidin aivan valtavasti ensimmäisestä osasta ja koin jopa, että elokuvalle ei olisi tarvinnut tehdä jatkoa. Pidin silti myös jatko-osasta Rakkautta ennen auringonlaskua ja optimistisin fiiliksin aloitin Rakkautta ennen keskiyötä katselun.

Lähes vuosikymmenen suhteessa olleet Jesse ja Céline viettävät viimeistä lomapäiväänsä Kreikassa lastensa kanssa, kun pitkään muhineet konfliktit nostelevat päätään, asettaen koko suhteen vaakalaudalle.

Ethan Hawke ja Julie Delpy palaavat rooleihinsa Jesseksi ja Célineksi yhdeksän vuotta edellisen elokuvan Rakkautta ennen auringonlaskua ja kahdeksantoista vuotta alkuperäisen elokuvan Rakkautta ennen aamua ilmestymisen jälkeen. Kakkososan päätteeksi Jesse päätti hylätä vaimonsa ja päätyi vihdoin yhteen Célinen kanssa. Nyt pariskunta on ollut yhdessä lähes vuosikymmenen ja heillä on kaksostytöt Ella ja Nina (Jennifer ja Charlotte Prior). Hawke ja Delpy ovat jälleen mainiot osissaan, tulkiten jälleen kerran astetta varttuneempia Jesseä ja Célineä, jotka katsojat tapaavat jälleen pitkän ajan jälkeen. Paljon on tapahtunut yhdeksässä vuodessa, eikä rakkaus enää kukoista samalla tavalla.

     Siinä, missä kaksi edellistä elokuvaa keskittyivät täysin vain Jesseen ja Célineen, Rakkautta ennen keskiyötä sisältää muitakin hahmoja. Sen lisäksi, että elokuvassa nähdään nopeasti Jessen entisestä suhteesta syntynyt poika Hank (Seamus Davey-Fitzpatrick), siinä myös tavataan kreikkalaisia, joiden huvilalla perhe on lomaillut. On iäkäs Patrick (Walter Lassally), tämän edesmenneen veljen leskeksi jäänyt vaimo Natalia (Xenia Kalogeropoulou), Patrickin poika Achilleas (Yiannis Papadopoulos) ja tämän tyttöystävä Anna (Ariane Labed), sekä pariskunta Stefanos (Panos Koronis) ja Ariadni (Athina Rachel Tsangari). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat passelisti rooleistaan, joskin heidän hommaksi jää lähinnä esittää omia ajatusmaailmojaan rakkaudesta, jättäen Jesselle ja Célinelle pureskeltavaa.

Rakkautta ennen aamua oli rakkauselokuvien aatelia, aika lailla täydellinen paketti, joka onnistui olemaan sekä todentuntuinen että satumainen ja jätti katsojan mielikuvituksen varaan, tapaavatko Jesse ja Céline enää toisiaan. Rakkautta ennen auringonlaskua vei tältä mysteeriltä pohjan, mutta saattoi lopulta hahmot yhteen. Nyt Rakkautta ennen keskiyötä on aika raadollinen kuvaus pitkäaikaisesta parisuhteesta, orastelevasta keski-iän kriisistä ja rappeutuvasta rakkaudesta. Nuoret, sinisilmäiset, elämän intoa puhkuvat ja ikuiseen rakkauteen uskovat Jesse ja Céline ovat poissa ja tilalla ovat arjesta kyynistyneet nelikymppiset, jotka pohtivat onko tulevaisuudella enää mitään tarjottavaa heille parina.

Rakkautta ennen keskiyötä oli itselleni äärimmäisen ristiriitainen tapaus. Toisaalta se on onnistunut kuvaus pitkän suhteen tuloksesta, jossa on taatusti monille samaistumispintaa. Samalla Jessen ja Célinen elämää on tällä kertaa todella raskasta seurata. Hahmot riitelevät minkä ehtivät, sillä molemmilla on pitkään ollut jotain hampaankolossa ärsyttämässä. Oli kyse sitten eriävistä mielipiteistä vanhemmuudesta tai missä heidän pitäisi asua, hahmot ovat lähes koko leffan ajan tukkanuottasilla. Dialogi on toisaalta osuvan mainiota, sillä tosielämässäkin parit tekevät usein kärpäsestä härkäsen, uhriutuvat ja kääntävät kaiken koko ajan toisen niskoille. Juuri kun vaikuttaa siltä, että rauha on taas maassa, toinen sanoo jotain väärin ja taas mennään. Elokuvassa pohditaan mahdollista uutta rakkauden muotoa, joka ei ole enää palavaa kiihkoa, vaan erilaista, varmaa mutta työtä vaativaa. Kaikki eivät tähän todellakaan pysty ja elokuvan suurin jännite onkin, pysyvätkö Jesse ja Céline yhdessä, vai onko heidän suhteensa tuhoon tuomittu. Ottaen huomioon, minkä määrän paskaa Jesse saa niskaansa läpi leffan, itse jopa toivoin elokuvan loppupään, että hahmot eroaisivat.

Kolmososa on mielestäni selvästi trilogian heikoin lenkki, mihin vaikuttaa taatusti se, että itse olen vielä vastaavassa elämäntilanteessa kuin hahmot olivat alkuperäisessä elokuvassa. Lisäksi parin elokuvan jälkeen trilogialle ominaiset kikkailut alkavat tuntua jo vaaditulta tehokeinolta, josta on hiipunut uutuudenviehätys. Hahmojen pitkät, ajoittain filosofiset keskustelut eivät enää nappaa samalla lailla mukaansa ja lähes pariin tuntiin venytettynä katsojan ajatukset saattavat helposti harhailla muualle. Rakkautta ennen aamua on kiistaton mestariteos ja nyt koko trilogian nähneenä olen entistä enemmän sitä mieltä, että se olisi toiminut paremmin itsenäisenä filminä, joka ei olisi tarvinnut jatkoa. Voi olla, että vuosien päästä, kun itse ikäännyn, näen jatko-osat uusin silmin, mutta toivon, että tietty romantikkopuoli minussa säilyisi, joka ei olisi halunnut nähdä tämän parin suhteen rikkoutumista.

Edellisosien tapaan ohjauksesta vastaa Richard Linklater, joka saa näyttelijät jälleen irrottelemaan ja rakentaa tunnelmaa hyvin. Ongelmani on lähinnä Linklaterin, Hawken ja Delpyn työstämä, hieman väkinäinen käsikirjoitus. Erityisen turhauttava on Célinen hahmo, josta on kirjoitettu raskas toksisen feminismin perikuva, joka uhriutuu minkä ehtii, haukkuu miestään minkä kerkeää, eikä pysty yhtään hoksaamaan elämänsä positiivisia puolia ja millaisessa etuoikeutetussa asemassa hän pääsekään olemaan. Rakkautta ennen keskiyötä on pätevästi kuvattu ja pääasiassa toimivasti leikattu. Lavasteet ja puvustus ovat oivat ja äänimaailmakin hyvin työstetty Graham Reynoldsin herkkiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Before Midnight, 2013, Faliro House Productions, Venture Forth, Castle Rock Entertainment, Detour Filmproduction

Arvostelu: The Long Walk (2025)

THE LONG WALK

Ohjaus: Francis Lawrence

Pääosissa: Cooper Hoffman, David Jonsson, Charlie Plummer, Ben Wang, Tut Nyuot, Garrett Wareing, Joshua Odjick, Jordan Gonzalez, Roman Griffin Davis, Mark Hamill, Judy Greer ja Josh Hamilton

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

The Long Walk perustuu Stephen Kingin kirjaan Pitkä marssi (The Long Walk) vuodelta 1979. Jo 1980-luvun lopulla George A. Romero yritti tehdä kirjan pohjalta elokuvasovitusta, mutta projekti ei edennyt. Tehtyään Kingin kirjoihin perustuvat elokuvat Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994), Vihreä maili (The Green Mile - 1999) ja The Mist - usva (The Mist - 2007), Frank Darabont hankki Pitkän marssin elokuvaoikeudet, aikeenaan tehdä filmatisoinnin siitäkin, mutta tämäkään projekti ei edennyt. Vuonna 2018 oikeudet päätyivät New Line Cinemalle, joka pestasi James Vanderbiltin käsikirjoittajaksi ja André Øvredalin ohjaajaksi, mutta jälleen kerran projekti tyssäsi. Lopulta vuonna 2023 Lionsgate hankki kirjan oikeudet ja pestasi JT Mollnerin kirjoittamaan leffan ja Francis Lawrencen ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein The Long Walk on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni kirja ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin. Kävinkin katsomassa The Long Walkin heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Tuhoisan sodan jäljiltä Amerikka on totalitaarisen armeijajohdon alla. Joka vuosi jokaisesta osavaltiosta arvotaan nuori miehenalku osallistumaan Pitkään marssiin, jossa tehtävänä on kävellä. Pysähtyjät, luovuttajat ja karkurit ammutaan. Vain yksi voi voittaa.

Pitkään marssiin osallistuu joka vuosi 50 nuorta miestä, yksi jokaisesta osavaltiosta. Philip Seymour Hoffmanin poika, Licorice Pizzasta (2021) tuttu Cooper Hoffman näyttelee Ray Garratya, Alien: Romuluksesta (2024) tuttu David Jonsson esittää Peter McVriesiä, Ransom Canyon -sarjasta (2025-) tuttu Garrett Wareing näyttelee Billy Stebbinsiä, Karate Kid: Legendsistä (2025) tuttu Ben Wang esittää Hank Olsonia, Jojo Rabbitista (2019) tuttu Roman Griffin Davis näyttelee Thomas Curleyta, All the Money in the Worldista (2017) tuttu Charlie Plummer esittää Gary Barkovichiä, The Witcher - Noituri: Verilinja -sarjasta (The Witcher: Blood Origin - 2022) tuttu Tut Nyuot näyttelee Arthur Bakeria ja tulevaa It: Welcome to Derry -kauhusarjaa (2025-) tähdittävä Joshua Odjick esittää Collie Parkeria. Nuorukaiset tulevat eri taustoista, mutta kun Pitkä marssi alkaa, ovat he samanarvoisia, kävellessään yhtä tavoitetta varten: ollakseen viimeinen hengissä selviytyjä. Jokaisella on omat haaveensa siitä, mitä Pitkän marssin voitto voisi tuoda tullessaan, mutta kaikilla ei ole joko fyysistä tai mentaalista kestokykyä selvitä pitkään. Mainitsemani nuorukaiset nousevat eri vaiheissa tarinaa esille ja suurimmaksi osaksi poppoo koostuu kiinnostavista ja tykättävistä tyypeistä. Nuorista näyttelijöistä isoimman vaikutuksen tekee Jonsson, joka tekee McVries-hahmostaan erittäin pidettävän, miehenalun pyrkiessä pitämään tunnelmaa korkealla ja auttamaan kanssakisaajiaan eri tavoin.

     Eikä pidä tietenkään unohtaa Mark Hamillia, joka näyttelee Pitkää marssia johtavaa Majuria. Aurinkolasiensa takaa ärjyvä Hamill tekee hahmostaan välittömästi vastenmielisen, etenkin kun tämä oikein riemuitsee joka kuolemasta ja kääntää sen positiiviseksi seikaksi lopuille kilpailijoille - onhan tuolloin yksi vastustaja vähemmän.

The Long Walk osoittautui erittäin mainioksi jännäriksi, joka rakentuu varsin simppelin idean ympärille. Vaikka leffassa joukko nuoria joutuukin mukaan kuolettavaan kisaan dystooppisessa Amerikassa, ei kyse ole mistään Nälkäpelistä, jossa miestenalkujen pitäisi pistää toisiaan hengiltä. Riittää vain, että kävelee ennalta määrättyä reittiä. Hidastelusta ja pysähtymisestä saa varoituksia, kolmannen varoituksen jälkeen lähtee henki. Se, joka on viimeisenä jatkamassa kävelyään, voittaa. Tämä voi kuulostaa helpolta, mutta leffa näyttää nopeasti, millaista rääkkiä on talsia tuntitolkulla, jopa päiviä ilman lepoa. Miten käy, jos jalkaan iskee kramppi? Tai kun tulee vessahätä? Tai kun väsyttää niin paljon, etteivät silmät millään pysy enää auki?

Elokuva ei onneksi lähde kaunistelemaan juuri mitään. Näitä nuorukaisia ammutaan säälimättömästi, korostaen sitä kauhua, mikä jokaisella pelaajalla on mielessään. Erityisesti The Long Walk on psykologinen jännäri. Mitä tällainen kisa tekee pelaajiensa mielelle? Eri hahmot suhtautuvat tilanteeseensa eri tavoin. Kävely ei käy tylsäksi, sillä nuorukaisten väliset keskustelut elämistään, haaveistaan ja muusta ovat niin kiinnostavaa kuunneltavaa. On traagista nähdä, kuinka yksi kerrallaan hahmot luuhistuvat, luovuttavat tai yrittävät epätoivoista pakoa. Kirjasta poikkeava loppuratkaisu ei juuri yllätystä tarjoa, mutta se on onnistunut huipennus tälle marssille.

Elokuvan on ohjannut Francis Lawrence, joka ohjasi myös suuren osan Nälkäpeli-leffoista (The Hunger Games - 2012-). The Long Walkin korkeampi ikäraja antaa Lawrencelle mahdollisuuden tehdä menosta ikävämpää ja poistaa kieron viihdepuolen nuorten kuolemista. JT Mollnerin työstämä käsikirjoitus on mainio, vaikkei lopputulos olekaan millään tavalla yllättävä. The Long Walk on myös hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus on yksinkertaista, tapahtuuhan suuri osa elokuvasta vain maantiellä. Puvustajat ja maskeeraajat pääsevät tekemään kävelijästä kaiken aikaa riutuneemman näköisiä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jeremiah Fraites tunnelmoi aavemaisesti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Long Walk, 2025, Lionsgate, Manitoba Film and Video Tax Credit Program, Media Capital Technologies, Vertigo Entertainment

Arvostelu: Seitsemän (Se7en - 1995)

SEITSEMÄN

SE7EN

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Morgan Freeman, Brad Pitt, Gwyneth Paltrow, R. Lee Ermey, Richard Roundtree, John C. McKinley ja Kevin Spacey

Genre: rikos, trilleri

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Ylensyönti. Ahneus. Laiskuus. Himo. Ylpeys. Kateus. Viha.

Se7en, eli suomalaisittain Seitsemän on David Fincherin ohjaama trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Andrew Kevin Walkerin laatimasta käsikirjoituksesta, joka perustui hänen omaan kokemukseensa, kun hän muutti 1980-luvulla rauhaisasta Pennsylvaniasta rikollisuuden nuhtelemaan New Yorkiin. 1990-luvun alussa italialainen elokuvayhtiö Penta Film nappasi Walkerin tekstin itselleen, mutta sillä ehdolla, että synkkä lopetus vaihdettaisiin paljon valoisampaan. Yhtiö kuitenkin ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja kauppasi tekstin New Line Cinemalla. Samaan aikaan esikoiselokuvansa Alien³ (1992) ohjannut Fincher oli ollut niin tyytymätön studion saksimaan lopputulokseen, että vannoi, ettei enää ikinä ohjaisi toista elokuvaa. Kuitenkin kun hän sai luettavaksi Walkerin alkuperäisen käsikirjoituksen, hän innostui siitä niin paljon, että otti heti yhteyttä New Line Cinemaan, toiveenaan ohjata elokuva. Yhtiö yritti aluksi taivutella Fincheriä käyttämään uudempaa käsikirjoitusta, mutta mies vaati hyödyntää alkuperäistä lopetusta. Yhtiö lopulta suostui, osittain sen takia, että kun yhteen päärooleista valittiin Brad Pitt, tämä ei suostunut tekemään elokuvaa, jos lopetus muutettaisiin. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1994 ja lopulta Seitsemän sai maailmanensi-iltansa 15. syyskuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! New Line Cineman odotusten vastaisesti elokuva osoittautui kriitikoiden ylistämäksi jättimenestykseksi, joka sai parhaan leikkauksen Oscar-ehdokkuuden ja parhaan käsikirjoituksen BAFTA-ehdokkuuden ja josta on vuosien varrella muovautunut klassikko genressään. Itse katsoin Seitsemän-elokuvan ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä aivan valtavasti. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, ihan elokuvateatterissa ja kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty katsoa sen jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Eläkepäiviään odottava rikoskomisario saa viimeisellä viikollaan parikseen tulokasetsivän ja yhdessä he ryhtyvät tutkimaan kauhistuttavia murhia, jotka mukailevat seitsemää kuolemansyntiä.

Morgan Freeman näyttelee William Somersetiä, joka on työskennellyt rikoskomisariona jo useamman vuosikymmenen ajan ja odottelee jo pikavauhtia lähestyvää eläkettään, kun hänet pistetään koulimaan tulokkaana kaupunkiin saapuvaa David Millsiä, jota esittää Brad Pitt. Siinä missä Somerset on jo nähnyt aika lailla kaiken mahdollisen työssään, eikä juuri mikään enää hetkauta häntä, Mills on vielä varsin naiivi hommassaan. Hahmot muodostavat erinomaisen kaksikon, mitä vain vahvistaa näyttelijöiden työ. Sanoisinpa jopa, että niin Freeman kuin Pittkin tarjoavat elokuvassa parhaat roolisuoritukset, mitä olen kummaltakaan nähnyt. Freeman istuu täydellisesti iäkkään rikoskomisarion osaan, kun taas Pittistä löytyy oivaa asennetta hieman rämäpäisemmän kytän osaan. Väärissä käsissä hölösuu Mills voisi muuttua ärsyttäväksi, mutta Pitt hoitaa homman kunnialla kotiin ja hänen suorituksensa elokuvan loppumetreillä on aivan huikea kaikessa murskaavuudessaan. Freeman ja Pitt täydentävät toisiaan esimerkillisesti ja Somersetin ja Millsin tutkimusta ryhtyy seuraamaan suurella mielenkiinnolla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa R. Lee Ermey poliisipäällikkönä ja Gwyneth Paltrow Millsin vaimona Tracyna, jotka suoriutuvat kummatkin hyvin osistaan. Vaikuttava on myös elokuvan sarjamurhaajan näyttelijä, jota en nyt tässä paljasta, jos joku tätä arvostelua lukeva ei vielä tiedä kenestä on kyse.

Uhrilampaiden (The Silence of the Lambs - 1991) rinnalla Seitsemän on ehdottomasti sarjamurhaajajahtien ympärillä pyörivien trillereiden aatelia. Kyseessä on upea mestariteos, joka ei todellakaan jätä kylmäksi, etenkään kun Fincher sai pidettyä päänsä ja torjui kerta toisensa perään studion yritykset muuttaa elokuvan lopun valoisampaan suuntaan. Elokuvan nähneet, ihan oikeasti miettikää, kuinka paljon leffa lässähtäisi, jos studio olisikin saanut tahtonsa läpi. Seitsemän on pirun synkkä filmi, joka kohtelee niin hahmojaan kuin katsojaansa säälittä, mutta joka silti kerta toisensa perään lumoaa täysillä mukaansa. Somersetin ja Millsin tutkima, seitsemän kuolemansynnin ympärille rakennettu kissa-ja-hiiri -leikki on äärimmäisen vangitseva. Murhat ovat toinen toistaan hirvittävämpiä ja pian niin hahmojen kuin katsojankin päähän iskeytyy valtava vimma saada tekijä nalkkiin.

Muutamaa minuuttia päälle parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, kun paikalla on hääräämässä alan kovia ammattilaisia. Näyttelijät ovat tosiaan huippuvedossa ja niin on totta vie myös David Fincher, joka halusi todella todistaa kykynsä Alien³:n jälkeen. Andrew Kevin Walkerin kerta kaikkiaan upean käsikirjoituksen pohjalta Fincher on laatinut tehokkaan tiukan ja ajoittain suorastaan hyytävän paketin. Hänen rakentamansa tunnelma on suorastaan ahdistava ja mukana on joitain kuvottavia näkyjä, mutta katsetta ei silti voi kääntää pois ruudulta. Fincher kuitenkin tietää myös, milloin jättää asioita näyttämättä, antaen katsojan mielikuvituksen luoda omia hirveitä kuvia tehostamaan kokonaisuutta. Väärissä käsissä elokuvan synkistely voisi äityä jopa tympeäksi murjottamiseksi, mutta Fincherin varma ote pitää huolen siitä, että meno on kaikessa inhottavuudessaankin aina tyylitajuista.

Yksi elokuvan vahvimmista puolista on Walkerin työstämä dialogi, joka on läpikotaisin koukuttavaa kuunneltavaa. Somersetin ja Millsin väliset keskustelut tapauksesta tuovat hyvin esille miesten erilaisia vinkkeleitä. Somerset haluaisi ymmärtää murhaajaa ja mitä tämän päässä liikkuu, kokien tämän jollain tavalla jopa todella fiksuksi tekijäksi, kun taas Mills leimaa murhaajan saman tien yksinkertaisesti hulluksi. Heidän keskustelunsa tarjoavat myös silloin tällöin pientä huumoria kaiken kurjuuden keskelle. Parasta antia on kuitenkin rikoskomisarioiden käymä keskustelu murhaajan kanssa leffan loppupäässä. Kohtaus on kertakaikkisen hieno ja todella jännittävästi laadittu.

Ja kaiken tämän päälle Seitsemän on myös varsinainen tekninen taidonnäyte. Elokuva on todella näyttävästi kuvattu ja tarkasti valaistu. Vaikka monet kohtaukset tapahtuvat pimeässä, katsoja näkee silti hyvin kaiken tarpeellisen. Tästä nykypäivän totaalista pimeyttä rakastavien elokuvantekijöiden pitäisi ottaa opikseen. Lavastuksella (ja jatkuvalla sateella) tästä maailmasta saadaan luotua ikävän lohduton paikka roskaisine katuineen. Maskeeraajat ovat myös tehneet yököttävää työtä erityisesti ylensyönti- ja laiskuus-uhrien kohdalla. Nämä näyt eivät heti katoa verkkokalvoilta. Äänimaailma on myös täydellisesti rakennettu Howard Shoren synkästi maalailevien musiikkien kera.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Se7en, 1995, New Line Cinema, Juno Pix, Cecchi Gori Pictures