Arvostelu: Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verinen vuorokausi (Friday the 13th Part III - 1982)

PERJANTAI 13. PÄIVÄ, OSA 3

KAUHUN VERINEN VUOROKAUSI

FRIDAY THE 13TH PART III

Ohjaus: Steve Miner
Pääosissa: Dana Kimmell, Paul Kratka, Larry Zerner, Jeffrey Rogers, Tracie Savage, Catherine Parks, David Katims, Rachel Howard, Richard Brooker, Gloria Charles, Nick Savage ja Kevin O'Brien
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18

Friday the 13th (1980-), eli suomeksi Perjantai 13. päivä on yksi tunnetuimmista kauhuelokuvasarjoista ja siinä esiintyvä murhaaja Jason Voorhees on noussut suureen suosioon. Sarjan aloittanut elokuva Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) oli suuri hitti, mutta kriitikot eivät erityisemmin välittäneet siitä. Jatko-osa Perjantai 13. päivä, osa 2 (Friday the 13th Part 2 - 1981) ilmestyi vuotta myöhemmin ja siitä kriitikot pitivät vielä vähemmän. Myös se tuotti kuitenkin niin paljon rahaa, että jatkoa oli tiedossa. Alunperin kolmannen osan piti olla suoraa jatkoa edeltäjälle ja siinä olisi ollut sama päähenkilö, mutta näyttelijä Amy Steel ei halunnut jatkaa roolissaan, joten tarina piti kirjoittaa uudelleen. Kuvaukset lähtivät nopeasti käyntiin ja Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verinen vuorokausi ilmestyi kesällä 1982, vähän yli vuoden toisen osan jälkeen ja vieläpä 3D:nä. Tämäkin leffa oli suuri menestys, mutta kriitikot haukkuivat sen täysin lyttyyn. Nykypäivänä filmi on kuitenkin noussut kulttiklassikkoasemaan sarjan muiden osien ohessa. Itse tutustuin sarjaan vuonna 2015, kun näin vuoden 2009 version Friday the 13th. Katsoin sen seuraavana vuonna uudestaan, arvostellakseni sen juuri oikeaksi päiväksi. Tammikuussa 2017 oli aika vilkaista sekä arvostella alkuperäinen elokuva ja vaikken pitänyt siitä, pidin suunnitelmastani kiinni ja vuoden 2017 lokakuuta varten katsoin Perjantai 13. päivä, osa 2:n, kun oli taas perjantai kolmastoista päivä. Kun mietin, mitä leffoja arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, kun olen armeijassa, huomasin, että huhtikuussa olisi seuraava perjantai 13. päivä, joten katsoin sarjan kolmannen osan ja arvostelin sen päivää varten.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Perjantai 13. ja Perjantai 13. päivä, osa 2!

Nuoret lähtevät viettämään kesää Crystal Lakella sijaitsevaan mökkiin. Hauskanpito loppuu kuitenkin nopeasti, kun Jason Voorhees alkaa tappaa nuoria yksitellen...

Tämän elokuvan nuoria ovat mökillä aikoinaan asunut Chris-tyttö (Dana Kimmell), hänestä kiinnostunut Rick (Paul Kratka), kepposteleva Shelly (Larry Zerner), Andy (Jeffrey Rogers) ja hänen raskaana oleva tyttöystävänsä Debbie (Tracie Savage), Vera (Catherine Parks), sekä pilveä polttelevat Chuck (David Katims) ja Chili (Rachel Howard). Harmillisesti teinihahmot ovat paria poikkeusta lukuunottamatta todella mitäänsanomattomia. Vaikka Shelly tekeekin erilaisia piloja, on hän silti äärimmäisen hyväsydäminen kaveri, jolloin katsojana toivoo, ettei hän ainakaan kuolisi. Myös Debbien toivoo jäävän henkiin vauvan takia. Muiden hahmojen kohtalot taas eivät kiinnosta. Varsinkin pilviveikot Chuck ja Chili ovat niin vähän mukana muutenkin, että on ihan sama kuolevatko he vai eivät. Näyttelijätyö ei myöskään ole kummoista. Etenkin Chrisin monologihetki on todella kehnosti esitetty.
     Leffan murhaajahahmo Jason Voorheesilla (Richard Brooker) nähdään vihdoin kasvoilla hänen ikoninen jääkiekkomaskinsa. Vaikka sarja ei olekaan kovin lähellä sydäntäni, pidin silti hienona hetkenä sitä, kun naamari tulee ensimmäistä kertaa kuvaan. Hahmosta on saatu hieman uhkaavampi kuin edellisessä osassa, vaikka ilman maskia hän näyttää vain todella urpolta kehnon maskeerauksensa kanssa, eikä näytä yhtään samalta kuin edellisen leffan Jason.
     Tällä kertaa Jasonin lisäksi nuorille tuottavat hankaluuksia myös kolme moottoripyöräjengiläistä: johtaja Ali (Nick Savage), ylimielinen Fox (Gloria Charles) ja hieman hölmömpi Loco (Kevin O'Brien). Jengiläiset ovat oiva lisä leffaan, mutta heitä olisi voinut hyödyntää paremmin, jolloin nuoria olisi oikeasti piinannut tuplauhka.

Perjantai 13. päivä, osa 2:n tavoin myös kolmas osa alkaa edellisen leffan loppuhuipennuksesta, mutta tällä kertaa kohtaus näytetään sellaisenaan, eikä jonkun hahmon näkemänä painajaisena, kuten Osa 2:n alussa. Hyvin nopeasti elokuva pistää jännittämään, kun pientä kauppaa pitävä pariskunta huomaa, että heidän talossaan liikkuu joku. Sen jälkeen leffa lähtee käyntiin aika samalla tavalla kuin edelliset osat. Sillähän ei ole mitään väliä, miksi nuoret päätyvät Crystal Lakelle, kunhan niin tapahtuu, jotta Jason saa "leikkikavereita". Juoni on aika lailla sama kuin aiemmin, mutta uusia juttuja on tarpeeksi, jotta mielenkiinto pysyy yllä vieläkin. On harmi, ettei moottoripyöräjengiläisiä hyödynnetä kunnolla, sillä he ovat selvästi koko filmin raikkain asia. Tappokohdat eivät ole samalla lailla toteutetut kuin ennen, eli tappajan näkökulmasta tai siten että veitsi vain ilmestyy kuvaan, mikä on hyvä ratkaisu. Kaikki katsojat tietävät kuka tappaja on, jolloin on täysin turhaa yritellä piilotella Jasonia.

Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verinen vuorokausi on ihan viihdyttävä elokuva, muttei valitettavasti ihan pääse edellisen leffan tasolle. Tässä nuoret hahmot ovat selkeästi heikompia, minkä takia leffa ei ole yhtä kiinnostava. Elokuva ei kuitenkaan ole tylsä ja se tarjoaa tarpeeksi jännitystä, jotta sen jaksaa katsoa loppuun saakka. Pelottavasta elokuvasta ei ole kyse, mutta jännitettä on ihan riittävästi ja suurimmaksi osaksi äkkisäikäytykset ovat toimivia. Loppuhuipennukseen on onneksi saatu mukaan pientä kekseliäisyyttäkin. Tahatonta koomisuuttakin leffasta löytyy, varsinkin kohdissa, joissa on selvästi yritetty hyödyntää 3D-tekniikkaa esimerkiksi tökkäämällä veitsi päin kameraa. Alkuteksteistä 3D-yrityksen huomaa parhaiten, kun tekijöiden nimet tulevat kohti katsojaa huvittavan näköisesti, mikä tuo helposti mieleen alkuperäisen Teräsmiehen (Superman - 1978).

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tavoin Steve Miner, joka on taas kerran saanut mukaan ihan toimivaa tunnelmaa. Martin Kitrosserin ja Carol Watsonin käsikirjoitus ei ole kovin ihmeellinen, mutta eipä sen toisaalta tarvitsekaan olla. Leffa on kuvattu ihan hyvin ja leikkaus on pääasiassa toimivaa. Lavasteet ja asut ovat mainiosti toteutetut, mutta maskeeraus on aika kökköä, etenkin maskittoman Jasonin kohdalla, joka on lähinnä koominen. Äänimaailma on hyvä ja vaikka säveltäjä Harry Manfredini ei ole vieläkään saanut aikaiseksi muistettavia musiikkeja, on tuttu "Ki-ki-ki-ma-ma-ma" -kuiskaus yhä tehokkaan karmiva.

Yhteenveto: Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verinen vuorokausi on ihan kiva kauhuleffa, jonka teinihahmot ovat kuitenkin niin mitäänsanomattomia, ettei lähes kenenkään kohtalo tunnu miltään. Vain hyväsydämisestä Shellystä ja raskaana olevasta Debbiestä välittää hieman. Näyttelijätyökään ei ole kovin onnistunutta; varsinkin Dana Kimmellin esittämä monologikohtaus on kehno. Jason Voorhees on yhä mainio tappajahahmo ja on hienoa nähdä hänen käyttävän ikonista jääkiekkomaskiaan. Moottoripyöräjengiläiset ovat hyvä lisäys juoneen, joka on todella lähellä kahta edellistä osaa, mutta harmillisesti he ovat alikäytettyjä. Elokuva ei ole pelottava, mutta se tarjoaa ihan onnistuneesti jännitystä ja äkkisäikäytyksiä. Tahattoman koomisia hetkiä on tietty mukana ja maskeeraus näyttää pääasiassa hölmöltä. Kannattaa Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verinen vuorokausi kuitenkin katsoa, jos piditte kahdesta edellisestä osasta tai jos olette kauhufaneja. Täten toivotan kaikille hyvää perjantai kolmattatoista päivää ja pidän peukkuja, että se päättyisi teillä paremmin kuin tämän elokuvan nuorilla!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fridaythe13th.wikia.com
Friday the 13th Part III, Paramount Pictures, Georgetown Productions Inc., Jason Productions, Sean S Cunningham Films

Arvostelu: Rampage: Iso kohtaa isomman (Rampage - 2018)

RAMPAGE: ISO KOHTAA ISOMMAN

RAMPAGE

Ohjaus: Brad Peyton
Pääosissa: Dwayne Johnson, Naomie Harris, Jeffrey Dean Morgan, Malin Åkerman, Jake Lacy, P. J. Byrne, Joe Manganiello ja Demetrius Grosse
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Rampage, eli suomalaisittain hölmöltä kuulostava Rampage: Iso kohtaa isomman, perustuu samannimiseen videopeliin vuodelta 1986. Warner Bros. -yhtiö hankki pelin elokuvaoikeudet vuonna 2009 ja alkoi samantien työstämään filmiä. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja nyt se saa vihdoin ensi-iltansa... eikä minua oikeastaan kiinnosta koko tekele. Kuulin koko hommasta ensimmäisen kerran, kun leffan traileri julkaistiin ja se näytti mielestäni niin typerältä, että kyseessä voisi olla koko vuoden urpoin elokuva. Ja siinä kohtaa, kun elokuvan suomenkieliseen nimeen otettiin mukaan filmin mainoslause "big meets bigger", en vain voinut ottaa leffaa enää millään lailla tosissaan. Pitihän minun silti kuitenkin nähdä elokuva ja yritin pysyä mahdollisimman avoimin mielin, kun menin katsomaan Rampage: Iso kohtaa isomman sen lehdistönäytökseen. Viihdyin kyllä ohjaaja Brad Peytonin ja päätähti Dwayne Johnsonin edellisen yhteistyöleffan, San Andreasin (2015) parissa, joten toivoin saman käyvän myös Rampage: Iso kohtaa isomman kanssa.

Villieläimiä suojelevan Davis Okoyen gorillaystävä George alkaa yllättäen kasvamaan suuremmaksi ja aggressiivisemmaksi. Riehuva jättigorilla ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, sillä tuhoa ilmestyvät aiheuttamaan myös jättimäinen susi ja hirviömäinen krokotiili.

Elokuvan pääroolissa Davis Okoyena nähdään tosiaan Dwayne Johnson, joka sopii aika lailla täydellisesti rooliinsa tällaisessa leffassa. Aluksi Johnsonin lihaksikkuus ihmetyttää, kun hahmo vaikuttaisi pelkältä eläinrakkaalta tavikselta, mutta muskeleille on tietty annettu selitystä sillä, että Davis on ollut armeijan leivissä. Tällä selitetään myös se, miksi Davis osaa lentää helikopterilla ja käyttää aseita. Yritän tässä siis sanoa, että oli Johnsonin rooli mikä tahansa, hän tuppaa aina olemaan aika lailla täysin samanlainen joka leffassa. Eikä sillä hahmolla niin väliä, kunhan Johnson pääsee pullistelemaan hauiksiaan, heittämään hölmöjä vitsejä ja näyttämään coolilta. Eihän Johnson kummoinen näyttelijä ole, mutta löytyy hänestä tarpeeksi karismaa, jotta häntä jaksaa katsoa elokuvasta toiseen samassa roolissa.
     Davisin ei kuitenkaan tarvitse taistella jättieläimiä vastaan yksin, vaan hän saa mukaansa Naomie Harrisin esittämän tohtori Kate Caldwellin, joka tietää, mitä näille eläimille on käynyt. Hänen tehtävänsä on siis pääasiassa selittää asioita Davisille ja katsojille, sillä toimintakohtauksissa hänestä ei ole erityisemmin hyötyä. Tohtori Caldwell tuntuukin usein vain roikkuvan mukana, eikä Harris pääse koskaan näyttämään oikeita lahjojaan. Vaikka Harris onkin selkeästi Johnsonia lahjakkaampi näyttelijä, jää hän silti täysin Johnsonin varjoon läpi leffan.
     Muita hahmoja Rampagessa ovat mm. cowboy-henkinen agentti Russell (Jeffrey Dean Morgan), Davisin ystävä Nelson (P. J. Byrne), huipputehokas sotilas Burke (Joe Manganiello), sekä tympeä eversti Blake (Demetrius Grosse). Davisia ja tohtori Caldwellia lukuunottamatta elokuvalla on suuria vaikeuksia käsitellä hahmojaan. Uusia henkilöitä esitellään vähän väliä ja se tehdään niin, että heistä syntyy todella tärkeä vaikutelma. Etenkin sotilas Burken kohdalla esittely tehdään todella voimakkaasti, mutta hahmoa ei sitten hyödynnetäkään lähes lainkaan. Aivan kuin hänet olisi lisätty mukaan uusintakuvauksia varten. Agentti Russell taas on kirjoitettu aika kummallisesti, jolloin hänen muutoksensa tapahtuvat hieman liian äkillisesti. Jeffrey Dean Morgan sopii kyllä osaansa, mutta hahmo itsessään ei oikein toimi. Grosse on oiva valinta kylmän sotilasjohtajan rooliin, kun taas Byrne tuo ihan kelpo huumoria mukaan, miksi onkin harmi, että hänet unohdetaan aika nopeasti.
     Ja sitten ovat Malin Åkermanin ja Jake Lacyn näyttelemät Wydenin sisarukset, jotka johtavat Energyne-nimistä yhtiötä. En halua paljastaa hahmoista sen enempää, mutta sanon vain, että minä suorastaan vihasin heitä. En sen takia, mitä hahmot tekevät, vaan millaisiksi heidät on kirjoitettu. Åkermanin esittämä Claire on raivostuttava ämmä ja hän vetää roolin pahasti yli. Vielä pahempi on kuitenkin Lacyn roolityö Brett-veljenä, joka on jostain syystä tehty täydeksi tolloksi. Molemmat ylinäyttelevät ihan liikaa, mikä tekee heidän kohtauksistaan tuskallista katseltavaa ja koko leffan ajan toivoin, että jättimäiset eläimet repisivät heidät riekaleiksi.
     Ai niin, pitäähän niistä jättieläimistäkin puhua, etenkin George-apinasta, josta on onnistuneesti tehty kunnon hahmo. George ei ole pelkkä hirviö, vaan hänet pohjustetaan niin mainiosti, että katsojasta tuntuu oikeasti pahalta, kun hän alkaa muuttumaan. Olin yllättynyt, kun huomasin sääliväni digiapinaa, jota selvästi sattuu äkillinen kasvaminen. Davisin ja Georgen välille on myös luotu todella vahva yhteys, jolloin katsoja ei vain halua nähdä, kun jättigorilla tuhoaa kaupunkia. Katsoja haluaa nähdä, miten ihmeessä Davis ja tohtori Caldwell voivat pelastaa poloisen. Megasusi ja suurkrokotiili ovat sen sijaan pelkkiä hirviöhahmoja, joista katsoja ei välitä, mutta se ei todellakaan haittaa. Niistä kyllä tosin löytyy omat ongelmansa, mutta palataan siihen vähän myöhemmin...

Rampage: Iso kohtaa isomman ei onneksi ole niin kehno ja typerä elokuva kuin pelkäsin, mutta eihän sitä voi oikeasti hyväksi tai fiksuksi kutsua. Se onnistuu kuitenkin viihdyttämään tarpeeksi, jotta sitä voi pitää ihan kelpo hömppänä. Elokuva alkaa yllättävän jännittävästi, mikä saa katsojan heti mukaan tarinaan, vaikka jo prologi antaa vihjeitä leffan pöhköydestä. Sen jälkeen tapahtumia pohjustetaan tarvittavan onnistuneesti, vaikkakin hieman liian hidastempoisesti. Mielestäni elokuvalla kestää liian kauan käynnistyä kunnolla, mutta kun hirviöryminä vihdoin alkaa, vie filmi kunnolla mukanaan. Leffaan on saatu oivaa jännitettä mukaan ja suuri osa vitseistä saa ainakin hymähtämään. Hauskinta on, että Wydeneiden toimistoon on pistetty taustalle alkuperäinen "Rampage"-pelikone. Siistejä hetkiä on tarpeeksi, eivätkä tapahtumat ratkea liian helposti. Mukana on myös jonkinlaista sydäntä Davisin ja Georgen ystävyyden ansiosta, jolloin meininki ei äidy pelkäksi tuhoksi tuhon vuoksi.

Silti elokuvasta löytyy niitä selkeitä ongelmia. Ei minua se haittaa yhtään, kuinka hölmö leffan tarina on. Minua vain harmittaa, kuinka jotkut kohtaukset menevät täysin siitä, mistä aita on matalin, eivätkä edes yritä olla jotain mullistavaa omassa genressään. Ja minua tosiaan ärsyttää, miten useita hahmoja käsitellään elokuvassa. En koskaan odottanut Oscarin arvoisia suorituksia tai oikeasti kiehtovia henkilöitä, mutta se tapa, miten uusia henkilöitä vain esitellään aina, kun edellinen on käsitelty kiirehtien loppuun, on ärsyttävää. Elokuva ei myöskään löydä kunnon tasapainoa sille, onko se urpo sekamelska, jossa jättisusi osaa lentää ja suuryhtiötä voi johtaa täysin vajaaälyinen henkilö, vai onko se vakavasti otettava teos, jossa maailma täytyy pelastaa, ennen kuin kaikki kuolevat. Näiden lisäksi leffa myös jättää katsojan ihmettelemään jättieläimiin liittyviä asioita. Jos kerran George, susi ja krokotiili altistuvat täsmälleen samalla aineelle, miksi se vaikuttaa jokaiseen eri tavalla? Miksi eläimet kasvavat täysin eri kokoisiksi? Miksi krokotiili ja susi saavat supervoimat, mutta George on vain iso gorilla? En tiedä, eikä taida elokuvakaan tietää, kunhan tekijöillä on ollut hauskaa. Kieltämättä minullakin oli ihan hauskaa. Lopputuloksena on viihdyttävä paketti, muttei mitään sen ihmeellisempää.

Filmin on ohjannut Brad Peyton, jonka aiempi leffa San Andreas osoitti, että häneltä löytyy silmää katastrofielokuville. Tässä hän osoittaa sen jälleen, kun Chicagon talojen nuijiminen maan tasalle tuntuu ja näyttää hienolta. Ongelmat eivät johdukaan niinkään Peytonista, vaan Ryan Englen, Carlton Cusen, Ryan J. Condalin ja Adam Sztykielin käsikirjoituksesta. Jatkuvasti esiteltävät hahmot ja heidän heikko kehityksensä ei ole mitään verrattuna joihinkin repliikkeihin, joita elokuvassa kuullaan. Filmiin on kai yritetty ottaa mallia kasarin ja ysärin one-linereistä, mutta epäonnistuttu pahasti. Leikkauskin ontuu välillä ja jotkut toimintakohtaukset muuttuvat hieman sekaviksi liian nopean editoinnin takia. En myöskään tiedä, johtuiko se valaistuksesta vai 3D:stä, mutta yökohtaukset olivat niin pimeitä, että niistä oli vaikea saada selvää. Rampage: Iso kohtaa isomman on sentään kuvattu oivallisesti, minkä lisäksi sen visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät. Jotkut asiat, kuten jättisusi, näyttävät selkeästi digitaalisilta, mutta monet muut jutut on saatu näyttämään uskottavilta. Georgeen on selvästi panostettu enemmän kuin muihin hirviöihin. Äänimaailma on aivan mahtava ja oli hienoa, miten leffateatterin penkit tärisivät hirviöiden karjaisujen ja sortuvien talojen päästämän metelin takia. Andrew Lockingtonin säveltämät musiikit sopivat hyvin elokuvaan, mutteivät jää mieleen.

Yhteenveto: Rampage: Iso kohtaa isomman on kaikessa hölmöydessään kelpo viihdettä, jonka jaksaa katsoa ainakin kerran. Kovin hyvästä elokuvasta ei ole kyse, mutta filmi tarjoaa tarpeeksi nauruja, hirviöitä, tuhoa ja jännitystä, jotta siitä voi jollain lailla pitää. Leffan pelastava tekijä on Davisin ja George-apinan välille luotu luja ystävyys, johon on saatu oikeaa sydäntä mukaan. Tämä saa katsojan paremmin mukaan leffaan ja saa antamaan anteeksi joitain umpityperiä repliikkejä, sekä leffan kehnoa tapaa käyttää hahmojaan. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan suunnilleen juuri niin hyvin kuin vain voivat, jos ylinäytteleviä Åkermania ja Lacya ei lasketa mukaan. Dwayne Johnson sopii pääosaan täydellisesti. Visuaalisesti leffa on tyylikästä katseltavaa, vaikka paikoitellen digitaalisuus puskee selkeästi esille. Rampage: Iso kohtaa isomman sopiikin parhaiten niille, jotka kaipaavat elokuvalta lähinnä siistejä juttuja, hirviöitä, efektejä ja toimintaa. Jos itse olisin kohderyhmää, eli vähän yli 10-vuotias poika, olisin varmasti todella innoissani leffasta. Itseäni hieman kummastuttaa, ettei lopputekstien jälkeen nähdä normiksi tullutta lisäkohtausta. Mielestäni filmi olisi kaivannut loppuun kohtauksen, jossa selviää, että hirviöitä onkin vielä lisää jossain. Kenties tekijät olivat epävarmoja siitä, menestyykö elokuva vai ei...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Rampage, 2018, Flynn Picture Company, New Line Cinema, Twisted Media, Wringley Pictures

Arvostelu: Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 1955)

KAUNOTAR JA KULKURI

LADY AND THE TRAMP

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Barbara Luddy, Larry Roberts, Bill Thompson, Bill Baucom, Lee Millar, Peggy Lee, George Givot ja Verna Felton
Genre: animaatio, romantiikka, musikaali, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: S

Lady and the Tramp, eli suomalaisittain Kaunotar ja Kulkuri on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 15. osa. Elokuva perustuu Disneyllä työskennelleen Joe Grantin henkilökohtaiseen kokemukseen, jossa hänen koiransa alkoi jäädä huomiotta, kun Grant sai tyttöystävänsä kanssa lapsen. Tarinan suunnitteleminen alkoi jo 1930-luvun lopulla, mutta kun Disney itse ei ollut tyytyväinen lopputulokseen, leffan työstäminen loppui. Kun Disney luki 1940-luvun alussa Ward Greenen novellin "Happy Dan, The Whistling Dog", hän tajusi, että siitä saisi ammennettua lisäsisältöä Grantin tarinaan. Näin Kaunottaren ja Kulkurin työstäminen alkoi uudestaan. Kuitenkin muiden työn alla olevien elokuvien ja toisen maailmansodan takia leffan ilmestymisessä kesti. Vihdoin kesällä 1955 Kaunotar ja Kulkuri sai ensi-iltansa ja oli yksi Disneyn siihen asti menestyneimmistä elokuvista! Elokuva kuuluu joidenkin suosikkileffojen joukkoon ja romanttinen spagettikohtaus on noussut tunnetuksi ympäri maailman. Itse näin elokuvan lapsena pariin otteeseen ja pidin siitä, mutta kesti kauan, kunnes katsoin sen uudestaan. Vaikka spagettikohtaus on elokuvan ikonisin, olen silti nähnyt leffan lopetuksen useammin, sillä se esitetään aina Samu Sirkan joulutervehdyksessä (From All of Us to All of You - 1958-), jonka katson joka jouluaattona. Kokonaisuuden näin pitkästä aikaa vasta, kun ostin elokuvan Blu-rayna monen muun Disney-klassikkon kanssa. Silloin leffa ei ollut mielestäni enää erityisen hieno. Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Disney-klassikot tulivat mieleeni ja eräänä toukokuun päivänä koitti aika katsoa ja arvostella Kaunotar ja Kulkuri.

Kaunotar-koira asuu hyvässä ja rakastavassa kodissa, eikä mikään voisi pilata ihanaa elämää... kunnes Kaunottaren omistajat saavat vauvan ja koiraneito jää ulkopuolelle. Kaunotar karkaa ja tapaa kaduilla elävän Kulkuri-koiran, joka alkaa näyttää hänelle erilaista elämää.

Kaunotar (Barbara Luddy) on paikoitellen aika tylsä hahmo. Tylsällä tarkoitan lähinnä sitä, että hänessä ei tunnu olevan mitään kovin erityistä, eikä hän ole koskaan hauska, kuten muut koirahahmot. Leffan alkupuolella kaikki tuntuu olevan hänelle turhankin helppoa, sillä hän on tottunut hienoon elämään. Kuitenkin karatessaan hän päätyy kokemaan todella paljon uusia asioita, sekä näkemään koiramaailman varjopuolta, jolloin hahmo alkaa muuttua kiinnostavaksi. Kaunotar ei ole ennen joutunut oikeasti tekemään mitään ruokansa eteen ja nyt hänet pistetään asemaan, missä sellainen on pakollista. Aina kun Kaunottaren täytyy oikeasti tehdä jotain, hän on kiinnostava, mutta muulloin hahmo on tylsä.
     Show'n varastaakin kaiken aikaa toinen päähahmo, eli Kulkuri (Larry Roberts), joka tulee aivan erilaisesta maailmasta kuin Kaunotar. Kulkurin elämä on rankempaa, mutta hän nauttii siitä täysillä, sillä hän on vapaa ihmisistä. Hän ei erityisemmin pidä hienohelmahauveleista, mutta iskee silti silmänsä Kaunottareen. Kulkuri on lupsakka tyyppi, joka löytää paljon hupia maailmasta, eikä voisi kuvitellakaan päätyvänsä omistajan hihnaan.

Muita tärkeitä koirahahmoja ovat hienot hauvaherrat Tupsu (Bill Thompson) ja Jalo (Bill Baucom). Tupsu on pienempi ja terävämpi, kun taas Jalo on hupsumpi tapaus. Kaksikosta Jalo nousee selvästi suosikiksi, sillä häneen on luotu erilaisia persoonallisuuksia, kuten että häneltä puuttuu hajuaisti, mutta hän silti esittää muille olevansa mitä parhain vainukoira. Jalo myös aloittaa usein kertomaan, mitä hänen isoisänsä Lahjomaton tapasi sanoa, mutta hänen selityksensä tuppaa keskeytymään erilaisista syistä. Jalo on hieman vanhuudenhöperö, mikä tekee hänestä usein hassun ja lutuisen.
     Kaunottaren omistavat Jukka (Lee Millar) ja Rakas Kulta (laulaja Peggy Lee), joiden nimien keksimiseen ei ole varmaan käytetty paljoa aikaa. Jukalla ja Rakkaalla ei oikeastaan ole mitään persoonaa. Varakas pariskunta on vain mukana, jotta Kaunottarella olisi luksuskoti. Välillä he leikkivät Kaunottaren kanssa ja välillä he taas yrittävät pitää hänet rauhallisena. Ja sitten heillä on vauva. Siihen se jääkin. Heidän kasvojaankaan ei näytetä kovin usein, lähinnä vain heidän jalkojaan ja käsiään.
     Elokuvalla ei sinänsä ole pahista, mutta päähenkilöille eniten harmia aiheuttaa Saara-täti (Verna Felton) ja tämän siamilaiskissat Si ja Am (kummankin äänenä kuullaan Rakasta esittävä Peggy Lee). Saara-täti saapuu lapsenvahdiksi, kun Kullat päättävät lähteä lomalle. Akka ei voi sietää koiria ja kohteleekin Kaunotarta kuin mitäkin tuholaista. Tämän lisäksi hänen kattinsa rikkovat paikkoja ja saavat vieritettyä syyt Kaunotar-paran niskoille. Ei siis mikään ihme, että Kaunotar päättää häipyä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat todella stereotypinen italialaisravintolan omistaja Tony (George Givot) ja tämän ihan yhtä stereotypinen kokki Joe (Bill Thompson). Vaikka Tony ja Joe ovatkin äärimmäisen stereotypisia kuvauksia italialaisista, ovat he niin tökeröitä, ettei voi muuta kuin nauttia heidän kohtauksestaan ja heidät toivoisi näkevänsä useamminkin leffan aikana.

Kaunotar ja Kulkuri on tähän mennessä selkein rakkaustarina Disneyn animaatioklassikoista. Se on myös selvästi uskottavin. Aiemmin nähdyt romanssit, kuten Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffan (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) Lumikin ja prinssin rakkaus tai Tuhkimon (Cinderella - 1950) päähenkilön ja prinssin lempi, pääsevät esille vasta elokuvien loppupäässä ja ovat niin saturakkauksia, etteivät tunnu mitenkään todellisilta. Kaunotar ja Kulkuri sen sijaan on alusta loppuun päähenkilöiden rakkautta, mikä syntyy hienovaraisesti ja kulkiessaan eteenpäin kahden koiran romanssi alkaa tuntua yllättävänkin inhimmilliseltä. Kaksikolla on myös selkeitä ylä- ja alamäkiä tunteissaan, minkä monet aikuiskatsojat ovat kokeneet elämänsä aikana. Hienoa on myös, että tällä kertaa osapuolet ovat lähtöisin täysin eri lähtökohdista, jolloin suhde ei ole hyväksyttävä. Elokuvan aikana ylemmistöön kuuluvat Tupsu ja Jalo katsovatkin Kulkuria muutamaan otteeseen kuononvartta pitkin kuin mitäkin yhteiskunnan loista.

Elokuva käyttää hyvin aikaa esitelläkseen ja syventääkseen hahmojaan, ja parhaimmillaan elokuva on, kun Kaunotar ja Kulkuri tekevät asioita, jotka ovat jollain tapaa seikkailullisia. Ehdottomasti parasta koko elokuvassa on ravintolakohtaus, joka on jäänyt ihmisten mieleen erään spagettiannoksen takia. Siinä kohtauksessa ihastus muuttuu rakkaudeksi ja tunne on niin voimakkaasti toteutettu, että katsojat voivat ihan ääneen innostua: "Nyt se tapahtui!" Tällaisen hienon kohtauksen ympärillä olevaa teosta katsoessa jääkin harmittamaan, että itse lopetus on joidenkin Disney-pätkien tapaan turhan kiirehtivä. Lopussa esiintyvää rottaa ei pohjusteta lähes ollenkaan, vaan se vain tuodaan mukaan, jotta tarinassa olisi jonkin sortin "pahis". Siamilaiskatit ovat hauska lisä ja heitä nähdään mielestäni liian vähän.

Monen aiemman Disney-elokuvan tapaan myös Kaunotar ja Kulkuri on musikaali. Ensimmäisenä lauluna kuullaan alkutekstien aikana soiva "Bella Notte". Kappale kuullaan myös myöhemmin leffan aikana Tonyn esittämänä, menevämpänä versiona. Toiseksi kuullaan heti alkutekstien jälkeen "Peace on Earth", jossa ei vieläkään nähdä hahmojen laulavan. Tämä tapahtuu vasta kolmannen kipaleen aikana, kun Tupsu hoilailee hautaessaan luuta maahan. Neljäntenä on Kaunottaren tuumailubiisi "What is a Baby?", jonka jälkeen Rakas hyräilee lapselleen "La La La". Tähän mennessä yksikään kappale ei ole vielä oikein vakuuttanut, mutta onneksi kuudentena kuultava "The Siamese Cat Song" toimii ja jää jollain tapaa päähän soimaan hetkeksi. Viimeisenä on rankkurilla kuultava Riitta-koiran laulama "He's a Tramp", jossa on oivaa tunnelmaa mukana. Valitettavasti yksikään laulu ei ole erityisen muistettava ja pari tuntuu olevan mukana vain, jotta leffaa voisi kutsua musikaaliksi. Laulujen tapaan Oliver Wallacen säveltämät musiikit eivät oikeastaan jää mieleen.

Kaunotar ja Kulkuri on animoitu mainiosti. Etenkin koirista suurimmissa osissa olevat on piirretty erinomaisesti ja heidän liikkeensä ovat hienosti toteutettuja. Ihmishahmoihin ei ole selvästi panostettu ihan yhtä paljon ja heistä on tehty aika tylsät - jos ei laske mukaan Tonya ja Joeta. Taustat ovat onnistuneen tyylikkäitä. Ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske, jotka ovat aiemmin ohjanneet mm. Disney-klassikot Tuhkimo, Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951) ja Peter Pan (1953), joten kokemusta ja osaamista kyllä riittää. Elokuvan käsikirjoitus on toimiva, mutta sitä olisi voinut muutella joissain kohdissa, jolloin Kaunotar ja Kulkuri nousisi erinomaisen tasolle. Se on nimittäin todella lähellä sitä, muttei kuitenkaan ihan pääse sinne pienten heikkouksiensa takia.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on esimerkiksi Walt Disneyn muisteluvideo, elokuvasta poistettu kappale "I'm Free as the Breeze", seitsemänosainen "Lady's Pedigree: The Making of Lady and the Tramp", pätkä kuvakäsikirjoituksista, leffan alkuperäinen kuvakäsikirjoitus vuodelta 1943, koirista kertova "PuppyPedia: Going to the Dogs", "Bella Notte" -musiikkivideo, poistettuja kohtauksia ja trailereita, sekä Blu-ray 3D:n esittelyanimaatio Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa.

Yhteenveto: Kaunotar ja Kulkuri on todella hyvä ja hurmaava elokuva. Rakkaustarina on onnistuneesti luotu ja se on tähän mennessä Walt Disneyn elokuvien uskottavin. Kaunotar on välillä hieman tylsä hahmo, mutta usein myös mainio. Kulkuri nousee helposti suosikiksi, vaikka Jalo on myös erinomainen hahmo. Ihmisistä vain äärimmäisen stereotypinen italialainen Tony on jollain lailla oikeasti persoonallinen ja mieleenpainuva. Paras kohtaus koko elokuvassa tapahtuukin Tonyn ravintolan pihalla. Leffan laulut eivät ole kovin kummoisia, mutta animointi on todella hyvin toteutettu. Lapsille tämä kannattaa näyttää, sillä siinä on uskottavampi romanssi kuin monissa muissa Disney-teoksissa ja se on vieläpä kerrottu suloisten koirien kautta. Koirafaneille Kaunotar ja Kulkuri on tietty pakkohankinta. Elokuvalle tehtiin jatko-osa vuonna 2001 nimeltä Kaunotar ja Kulkuri II: Pepin seikkailut (Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure), mutta sitä en ole nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2017 - Muokattu 29.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lady and the Tramp, 1955, Walt Disney Productions

Arvostelu: Tappajahai (Jaws - 1975)

TAPPAJAHAI

JAWS

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Roy Scheider, Richard Dreyfuss, Robert Shaw, Murray Hamilton ja Lorraine Gary
Genre: jännitys
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Nykyään Steven Spielberg on erittäin tunnettu ohjaaja, joka on tehnyt monet arvostetut ja rakastetut teokset, kuten Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981), E.T. the Extra-Terrestrial (1982), Jurassic Park (1993) ja Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998), mutta ennen Tappajahain ilmestymistä, ei lähes kukaan tiennyt häntä. Tappajahai perustuu Peter Benchleyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1974, josta tuottajat innostuivat ja päättivät tehdä elokuvan. Aluksi leffalla oli tarkoitus olla eri ohjaaja, mutta lopulta homma meni innokkaalle Spielbergille. Elokuvan teossa oli useita vaikeuksia, sillä kuvaukset alkoivat, ennen kuin käsikirjoitus oli läheskään valmis, kustannukset kävivät odotettua korkeammaksi ja Spielberg halusi tehdä elokuvan oikeasti meressä, oikean kokoisen hainuken kanssa, eikä studion altaassa. Lopulta Tappajahai sai kuitenkin ensi-iltansa kesäkuussa 1975 ja oli todella iso hitti - niinkin iso, että se oli aikanaan kaikkein menestynein elokuva, kunnes Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) ilmestyi. Elokuva oli myös arvostettu ja se oli ehdolla esimerkiksi neljästä Oscarista, joista se voitti kolme. Leffa nosti merenalaiset hirviöt suosioon ja sitä seurasikin useita samanlaisia teoksia. Itse näin Tappajahain aivan liian nuorena, ennen kuin olin edes aloittanut koulun. Leffa jätti minuun pahat traumat, enkä uskaltanut mennä uimaan sinä vuonna. Siitä alkoi myös haikammoni, minkä takia kesti useita vuosia, ennen kuin suostuin katsomaan Pixar-animaation Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) kunnolla. Olin jo pitkään halunnut päihittää pelkoni ja katsoa Tappajahain uudestaan, mutten koskaan tehnyt sitä... kunnes eräänä maaliskuisena päivänä vuonna 2017 päätin vihdoin kohdata tappajahain silmästä silmään ja katsoa elokuvan.

Amity-saaren itsenäisyyspäivän vietto ei mene putkeen, kun vesistössä alkaa liikkua ihmislihaa janoava valkohai. Kun uhrit lisääntyvät, eikä mikään muu auta, täytyy poliisipäällikkö Brodyn lähteä yhdessä haitutkija Hooperin ja haisaalistaja Quintin kanssa metsästämään petoa.

Elokuvan pääosassa poliisipäällikkö Martin Brodyna nähdään Roy Scheider. Brody tajuaa jo ensimmäisen uhrin kohdalla, että kyseessä on hai, mutta muut eivät suostu uskomaan häntä. Kun ihmiset vihdoin tajuavat, mistä on kyse, Brodyn kasvoilla nähdään selkeä "inhottaa olla oikeassa" -ilme. Brody tuntuu paikoitellen olevan saaren ainoa järkevä henkilö, joka miettii muutakin kuin rahaa tai omaa napaansa, mikä tekee hänestä heti pidettävän. Hahmoon tuodaan lisäsyvyyttä sillä, että hän ei erityisemmin pidä vedessä olemisesta. Tällainenhan on lähes pakollista, kun joutuu metsästämään vedessä uiskentelevaa haita. Scheider on mainio roolissaan ja tuo tunteensa esille hyvin pienilläkin osoituksilla. Brodylla on myös vaimo nimeltä Ellen (Lorraine Gary) ja kaksi lasta nimeltä Michael (Chris Rebello) ja Sean (Jay Mello).
     Haitutkija Matt Hooperia näyttelee Richard Dreyfuss. Hooper on erittäin energinen tapaus, joka myös vitsailee usein. Hän tietää eri hailajeista paljon, jolloin hänestä on suurta apua Brodylle. Hooper ei ole erityisen peloissaan koko elokuvan aikana ja kun hän näyttää pelkäävänsä, ei muita ole tätä näkemässä. Dreyfussin suoritus on todella hyvä ja hän voi helposti nousta suosikiksi, ollessaan niin avoin ja eläväinen henkilö.

Robert Shaw'n esittämä haisaalistaja Quint nähdään alkupuolella lyhyesti, mutta hän tulee tarinaan kunnolla mukaan vasta toisella puoliskolla, jolloin haita lähdetään metsästämään. Quint on aika ylimielinen tyyppi, joka kertoo paljon tarinoita erilaisista haitapauksista, joista hän on selvinnyt. Katsojana alkaa hyvin nopeasti epäilemään, että Quint vain kertoo päästään keksimiä tarinoita, mutta ottaen huomioon, miten itsevarmasti Quint hoitaa hommaansa, hän on selkeästi kohdannut haita useampaankin otteeseen. Hahmo saattaa tuntua hieman ärsyttävältä ja epämiellyttävältä tapaukselta - mitä hän onkin - mutta häneen on tehty pidettävyyttäkin, jolloin ei kaiken aikaa toivo, että hän päätyisi hain kitaan. Shaw vetää roolinsa erittäin hyvin.
     Amity-saaren pormestari Vaughnin (Murray Hamilton) taas näkisi oikein mielellään hain raatelemana. Pormestari nimittäin vähät välittää siitä, että Brody yrittää kertoa hänelle rannan läheisyydessä liikkuvasta haista. Elokuva tapahtuu kesällä ja silloinhan on paras turistikausi, kun ihmiset haluavat rannalle viettämään aikaa ja uimaan. Sehän olisi kamalaa bisnekselle, jos rannat suljettaisiin. Tämän takia pormestari ei kuuntele järjen ääntä, vaikka muutama henkilö ehtiikin kuolla. Hyvin nopeasti tajuaa, että pormestari on idiootti ja jokaisessa kohtauksessa, jossa hän esiintyy, ei voi muuta kuin toivoa, että hai tulisi ja söisi hänet. Myös Hamilton vetää roolinsa hyvin. Elokuvassa nähdään myös "Tappajahai"-kirjan kirjoittanut Peter Benchley pienessä roolissa.

Tappajahain voi helposti jakaa kahteen osaan. Ensimmäinen osa vietetään Amity-saarella ja aina välillä nähdään hain hyökkäyksiä. Toinen osa taas vietetään Quintin veneessä, kun kolmikko lähtee jahtaamaan haita. Jako on erittäin toimiva, sillä silloin leffa ei pysy kaiken aikaa samanlaisena, vaan muuttuu paljon, leffan tunnelman pysyessä silti lähes samana. Ensimmäinen puolisko tuntuu paikoitellen ihan joltain murhamysteerisarjan jaksolta, sillä vaikka tappaja on kaiken aikaa selvillä, löytyy tarinasta samanlaisia kohtia kuin tällaisista sarjoista. Tappajahai tietenkin alkaa sillä, että joku henkilö kuolee, mitä aletaan selvittämään. Tästä seuraava tunnelma on välillä hyvinkin samanlainen. Leffasta jopa löytyy kohta, jossa löydetään väärä syyllinen, jolloin luullaan hetken, että kaikki on hyvin, kunnes jälleen kuolee joku. Mitä pidemmälle ensimmäinen puolisko menee, sitä jännittävämmäksi elokuva muuttuu ja mitä useampi ihminen tajuaa, millainen riski veteen menemisessä on, sitä uhkaavammaksi tunnelmaa luodaan. Kun tuntuu siltä, ettei mikään auta, vaan hai tulisi ikuisesti piinaamaan Amity-saarta, on Brodyn pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja lähteä metsästysreissulle, mistä alkaa toinen puolisko.

Veneosuus keskittyy täysin kolmikkoon. Tällä puoliskolla vihdoin nähdään hai kunnolla, joka on ollut piilossa lähes koko aiemman ajan. Tämä osio ei ole enää yhtä jännittävä, vaikka viimeiset kymmenen minuuttia ovatkin piinaavia, kun kolmikon täytyy keksiä nopeasti, miten hai tapetaan, ennen kuin se tuhoaa heidän veneensä ja syö heidät. Tätä ennen nähdään erilaisia tapoja, joilla he yrittävät saada hain kuoliaaksi, mutta mikään ei tunnu toimivan. Toisella puoliskolla katsoja pääsee vielä paremmin tutustumaan hahmoihin. Brody, Hooper ja Quint ovat selkeästi erilaisia, jolloin leffaa seuraa suuremmalla mielenkiinnolla. Hain saapuessa paikalle, jokainen reagoi ja toimii eri tavoin, jolloin tilanteisiin saadaan erilaisia lähestymistapoja. Ja olisihan se tylsää seurata kolme täsmälleen samanlaista heppua. Paikoitellen tunnelma on niin hyvin luotu, että tuntuu siltä kuin olisi itse heidän kanssaan veneessä.

Murhamysteerin lisäksi Tappajahai kuulostaa helposti kauhuelokuvalta, ihmisiä ahmivan jättikalan takia, mutta sitä se ei ihan täysin ole. Elokuvassa on nimittäin voimakas seikkailuhenki, etenkin toisella puoliskolla. Jännittäviä osioita on tietenkin mukana, kuten myös verta ja irtoraajoja. Herkimmille en siis elokuvaa suosittele, vaikka puhdasta kauhua ei ole mukana. Haikammoisena pari pätkää oli tietty vaikeaa katsoa, mutta en muistanut ollenkaan, että leffassa on paljon huumoria mukana. Hooper tosiaan vitsailee välillä, minkä lisäksi mukana on muutamia muitakin huvittavia hetkiä. Etenkin kun hölmöt kalastajat lähtevät metsästämään haita elokuvan alkupäässä, hymy nousee helposti huulille, sillä tunnelma on niin koomisen kummallinen. Myös Quintin ja Hooperin välistä naljailua on hauska seurata. Kaikkein parhaiten kuitenkin naurahdin parissa kohtaa, jotka vaativat sitä, että kuvia oikeasti katsoo tarkemmin. Toinen on ruokailukohtauksessa, Brodyn kaataessa itselleen viiniä lähes tuopillisen verran ja toinen taas on leffaan mukaan livahtanut "virhe". Nimittäin kohtauksessa, jossa eräs lapsi kuolee ja vanhemmat juoksevat hakemaan muita muksuja pois vedestä, eräällä valkohattuisella miehellä on typerä virne kasvoillaan, muiden ollessa pakokauhun vallassa. Tämä vaatii erittäin tarkkaa silmää, mutta sieltä se kyllä löytyy.

Elokuvan tunnelmasta voi kiittää täysin ohjaaja Steven Spielbergiä, joka todella taitaa seikkailuhengen luomisen. Harmi, ettei hän siinä enää nykyään oikein onnistu... köh Iso kiltti jätti (The BFG - 2016) köh... Tappajahaissa hän näytti kertaheitolla osaavansa ohjaustyön upeasti. Ilman tätä elokuvaa Spielberg ei välttämättä olisi koskaan tehnyt muita upeita teoksiaan, joten on hienoa, että hän sai elokuvan itselleen. Jonkun toisen käsissä tästä olisi voinut tulla puhdas kauhuelokuva tai huonossa tapauksessa naurettava b-leffa. Käsikirjoituksesta vastaavat "Tappajahai"-kirjan kirjoittanut Peter Benchley, joka loi pohjan ja Carl Gottlieb, joka teki viimeistelyt. Kaksikko on yhdessä saanut aikaiseksi erittäin mainion jännityskertomuksen. Elokuva on kuvattu erinomaisesti ja mukana on hienoja pitkiä kuvia. Mitään erityistä kamerakikkailua ei ole luvassa, mutta kuvien sommittelu on täydellistä. Vedenalaisiin kuviin on saatu oikeanlaista karmivuutta. Leikkaus on todella sujuvaa. Visuaaliset tehosteet toimivat suurimmaksi osaksi nykypäivänäkin. Hai toteutettiin erilaisilla, oikean kokoisilla nukeilla, jotka ovat hienosti tehtyjä. Valitettavasti joissain kuvissa hai näyttää hieman epäaidolta verrattuna muihin kuviin. Musiikin sävellyksestä vastaa John Williams, joka on tuttuun tapaansa tehnyt mainiota työtä. Hänen työnsä tuo lisähenkeä seikkailuun, minkä lisäksi monien tuntema elokuvan tunnusmusiikki on erinomainen. Vaikka se koostuu pääasiassa vain parista nuotista, siitä tulee heti tunne siitä, että nyt jotain jahdataan.

Yhteenveto: Tappajahai on mestarillinen jännityselokuva, jossa on samaan aikaan kauhu- ja seikkailuleffojen tuntua. Alkupuoliskolta löytyy myös murhamysteerin henkeä. Vaikka leffassa on karmivia kohtia, verta ja irtoraajoja, mukana on myös huumoria ja iloista tunnelmaa. Elokuvan kolme päähahmoa ovat sopivasti erilaisia ja heidän näyttelijänsä ovat hyviä, jolloin heidän tekemistään seuraa mielellään. Pormestarin haluaisi nähdä mahdollisimman nopeasti hain uhrina. Itse hai on pääasiassa hyvin toteutettu, mutta joissain kuvissa se näyttää selvästi nukelta. Herkimmille elokuva voi olla hieman liian karmiva, mutta muuten suosittelen katsomaan sen, sillä sen henki on niin hyvin luotu. Tästä voi kiittää ohjaaja Steven Spielbergiä, joka selvästi taitaa seikkailutarinoiden teon. On suuri sääli, etteivät hänen 2000-luvun elokuvansa (paria teosta lukuunottamatta) ole yhtä hienoja. Olisi upeaa, jos Spielberg tekisi jälleen kunnon seikkailuteoksen. Tappajahai ei ollut yhtä pelottava kuin muistin, vaikka jännitinkin muutamaan otteeseen. Tämä ei silti vie haikammoani pois, sillä muissa leffoissa haita näytetään luultavasti enemmän ja ne ovat aidomman näköisiä. Elokuvalle on tehty kolme jatko-osaa: Tappajahai 2 (Jaws 2 - 1978), Tappajahai 3 (Jaws 3-D - 1983) ja Tappajahain kosto (Jaws: The Revenge - 1987), mutta niistä on kuullut lähinnä pelkkää pahaa, joten en ole varma, haluanko katsoa niitä, etenkin kun tämänkertainen Tappajahai-kokemukseni oli niin huikea, ettei sitä halua pilata.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2017 - Muokattu 16.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.knowyourmeme.com
Jaws, 1975, Universal Pictures, Zanuck/Brown Productions

Arvostelu: Manaaja (The Exorcist - 1973)

MANAAJA

THE EXORCIST

Ohjaus: William Friedkin
Pääosissa: Ellen Burstyn, Jason Miller, Linda Blair, Lee J. Cobb, Kitty Winn ja Max von Sydow
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia / Director's Cut: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16 / Director's Cut: 18

Tiesin The Exorcistista, eli suomalaisittain Manaajasta jo vuosia ennen kuin näin sen. Elokuvan juliste oli salaperäinen ja minua kiinnosti tietää jo lapsena, mistä se kertoi. Ikärajan ja lajityyppinsä takia en kuitenkaan saanut katsoa sitä. Sain kuitenkin kuulla, mistä elokuva kertoo ja siihen aikaan jo pelkkänä selityksenä Manaaja tuntui pelottavalta. Lopulta pari vuotta sitten lainasin elokuvan isältäni ja katsoin sen vihdoin. Olin yllättynyt, kuinka hyvä filmi oli kyseessä. Kun mietin vaihtoehtoja, mitä arvostelisin alkuvuodelle 2018, Manaaja pääsi nopeasti listalleni, sillä halusin joka tapauksessa katsoa sen uudestaan, jolloin voisin ihan hyvin kirjoittaakin siitä.

Kaksitoistavuotiaan Regan-tyttö alkaa käyttäytyä oudosti. Kun käyttäytyminen pahenee ja muuttuu yliluonnolliseksi, Reganin Chris-äidin täytyy löytää apua erittäin piinaavaan ja demoniseen ongelmaan. Kun psykiatrit, lääkärit ja hypnotisoijat eivät kykene auttamaan, on pakko kutsua paikalle manaaja.

Reganin äitiä, Chris MacNeilia näyttelee Ellen Burstyn, joka on mainio roolissaan. Chris on näyttelijä, jolla tuntuu menevän hyvin. Hahmo murtuukin hitaasti henkisesti, kun hänen tyttärensä oireilu voimistuu. Loppupuolella Chris tuntuu olevan jo täysin hukassa, eikä näytä itsekään kovin terveeltä. Burstyn näyttää koko kehollaan voimakkaat tunteet, joita Chris kokee elokuvan aikana.
     Itse Regan-tyttöä esittää Linda Blair, joka ei aluksi erityisemmin vakuuta ja hänen esiintymisensä ei tunnu luonnolliselta. Kuitenkin kun tarina kulkee eteenpäin ja Regan muuttuu, Blairin suoritus paranee huomattavasti. Ei aikaakaan, kun hän tuntuu oikeasti psykoottiselta tapaukselta. Karmivien maskeeraustensa kanssa Regan tuntuu oikeasti vaaralliselta ja pelottavalta. Hauska asia hahmossa on, että kun vertaa muihin kauhuelokuvien demonihahmoihin, Regan pysyy lähes kaiken aikaa sängyssään, eikä hyökkäile ihmisten kimppuun. Tämä tekee hahmosta myös arvaamattoman. Itse demonin äänenä kuullaan Mercedes McCambridge. Aluksi Blair on näytellyt kohtauksensa ja jälkitöissä McCambridgen ääni on lisätty päälle.
     Regania yrittää auttaa Jason Millerin näyttelemä isä Damien Karras, joka kirkon lisäksi toimii myös psykiatrina. Hahmoa painaa myös ongelmat sairaan äitinsä (Vasiliki Maliaros) kanssa, joka ei suostu hoitoon. Karraksen huoli välittyy selvästi ja demonin kanssa tekemisissä oleminen ei auta hänen surutyötään. Miller vetää hyvän roolisuorituksen.
     Elokuvassa nähdään myös etsivä Kinderman (Lee J. Cobb) ja Sharon (Kitty Winn), joka on töissä MacNeilien asunnossa. Itse manaajaa, eli isä Merrinia näyttelee Max von Sydow. Ottaen huomioon, että elokuvan nimi on "Manaaja", on hieman hassua, ettei hahmo esiinny kovin paljoa elokuvassa.

Manaajan ensimmäiset kymmenen minuuttia aiheuttavat itselleni todella ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ne aloittavat kertomuksen ja pohjustavat, mistä demoni on lähtöisin, mutta samalla se tuntuu hieman irralliselta muusta filmistä. Sitä voisi tiivistää edes vähän, sillä leffan alku on hieman jopa puuduttavaa katseltavaa. Isä Merrin haahuilu Irakissa ei välitä sitä pahaenteistä tunnetta, mitä sillä on selvästi haettu. Sitten onneksi siirrytään vihdoin Yhdysvaltoihin Georgetowniin, jossa Chris, Regan ja isä Karras esitellään. Elokuvan alkupuolella saattaakin ihmetellä, mitä varten aloituskohtaus oli edes mukana. Ensimmäisen kerran kun näin Manaajan, lähetin alussa viestin isälleni, että katsonko edes oikeaa elokuvaa?

Onneksi alun unohtaa, kun mystiset tapahtumat alkavat. Useita kauhuleffoja nähneenä en koskisi Ouija-lautaan pitkällä tikullakaan, sillä sellainen tuntuu olevan tässäkin demonin mukana olon syy. Regan paljastaa keskustelevansa laudan avulla kapteeni Howdylle. Chris ei tietenkään ota juttua tosissaan, mikä on iso virhe, sillä tästä alkavat tapahtumat voivat koitua perheen tuhoksi. Jännitystä luodaan pikku hiljaa. On päivänselvää, ettei tällaista elokuvaa tehtäisi enää nykypäivänä, sillä kerronta on todella rauhallista ja hidastempoista. Minunkin on pakko myöntää, että hidastempoisuus kyllä tuntuu parissa kohtaa ja suosittelenkin katsomaan tämän pirteänä. Samalla on pakko sanoa, että on aivan mahtavaa, että tarina kulkee rauhassa eteenpäin, eikä kiirehdi. Alkupuolisko käytetään upeasti hahmojen esittelyyn ja tarinan rakentamiseen, jotta katsoja on tosissaan investoitunut kertomukseen, kun helvetti päästetään vihdoin irti. Toinen puolisko onkin sitten täynnä sitä, mitä katsojat odottavat leffalta, eli demonin aiheuttamaa pelkoa.

Läpi elokuvan kulkee hyytävän karmiva tunnelma. Elokuva on selvästi aloittanut useita kauhun kliseitä, joita nykyään viljellään genren leffoissa turhankin paljon. Äkkisäikäytyksiä ei ole mukana, vaan kauhu luodaan todellisen jännityksen kautta. Muutamia kovaäänisempiä kohtauksia on toki mukana, jolloin katsojan sydän voi alkaa takomaan. Aluksi tekee pahaa nähdä, kuinka viaton tyttö joutuu pahaan tilanteeseen, mutta mitä pidemmälle elokuva pääsee, sitä vaikeampaa on enää tunnistaa Regania. Maskeeraustiimille täytyy nostaa hattua, sillä Reganin maskeeraus näyttää oikeasti kuvottavalta. Kelmeä iho, veriset naarmut kasvoilla ja kellertävät silmät tekevät tytöstä hirviömäisen. Siihen vielä päälle karhea ääni, psykoottiset ilmeet ja oudot eleet, niin kyseessä on loistavasti luotu kauhuhahmo. Mukana on useita erinomaisia kohtauksia ja filmin loppu on kaikessa yksinkertaisuudessaan erinomainen. Lisäksi elokuvasta löytyy hienoja teemoja uskon menettämisestä ja sen palauttamisesta. Epätoivo on vahvasti läsnä ja filmissä on tiettyä painoa, mikä kertyy katsojan sydämen päälle... eikä se välttämättä poistu edes, kun lopputekstit alkavat. Manaajaa ei turhaan mainosteta edelleen kaikkien aikojen pelottavimpana kauhuleffana. On tietty katsojasta kiinni, minkä kokee pelottavaksi, mutta tässä kauhua osataan luoda paljon paremmin kuin suurimmassa osassa genren edustajista. Elokuva on edelleen yksi lajityyppinsä parhaimmista teoksista ja muutenkin aivan mahtava elokuva!

Manaajan on ohjannut William Friedkin ja käsikirjoituksesta vastaa William Peter Blatty, joka kirjoitti myös "Manaaja" -kirjan (1971), johon elokuva perustuu. Kirja taas perustuu jonkinlaisiin tositapahtumiin. Elokuva on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Visuaalisesti elokuva on tehty hyvin. Itsestään liikkuvat asiat siirtyilevät näyttävästi ja vaikka parissa kohtaa Reganin näyttelijän tilalla käytetään nukkea, efekti toimii todella karmivasti. Äänitehosteet ovat toimivia. Musiikkia ei ole erityisemmin käytetty, mutta tunnuskappaleena toimiva Mike Oldfieldin säveltämä "Tubular Bells" on karmiva. Harmi, ettei nykypäivän kauhuelokuvissa ole enää tunnistettavia tunnuskappaleita, kuten tämän lisäksi esimerkiksi Halloween - naamioiden yössä (Halloween - 1978) ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvassa (A Nightmare on Elm Street - 1984).

Elokuvasta on olemassa kymmenen minuuttia pidempi Director's Cut, joka sisältää uusia, pidennettyjä ja hieman erilaisia kohtauksia. Mukana on mm. lisäkohtaus lääkärissä käynnistä ja erilainen aloitus. Vain Director's Cut sisältää kuuluisan "hämähäkkikävelyn", eli kohtauksen, jossa Regan kävelee neljällä raajalla oudossa asennossa portaita alas. Ensimmäisellä katselukerrallani näin Director's Cutin, mutta tällä toisella jouduin katsomaan teatteriversion, sillä pidennettyä ei löydy Netflixista.

Yhteenveto: Manaaja on yhä yksi kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista. Jännitystä luodaan pikkuhiljaa ja mukana on oikeasti karmivia ja ällöttäviä kohtauksia, eikä kauhu synny äkkisäikäytyksistä, kuten kauhuleffoissa nykyään. Reganin maskeeraus on hienosti toteutettu ja hahmosta on saatu luotua pelottava. Elokuvan ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat kuitenkin hieman kömpelöt ja vaikka niillä on selkeä pointtinsa tarinan kannalta, on alku hieman pitkäveteinen. Muuten on upeaa, kuinka elokuva käyttää aikansa kertoakseen tarinaansa ja rakentaakseen hahmojaan, jotta katsoja on oikeasti täysillä mukana tapahtumissa. Katsojana jännittää useaan otteeseen, ellei jopa kaiken aikaa. Jos alun Irak-osuutta ja paria muuta kohtausta tiivistäisi hieman, olisi elokuva mielestäni täyden viiden tähden mestariteos. Suosittelen ehdottomasti katsomaan Manaajan, jos pidätte kauhusta ja etenkin jos tuntuu, etteivät nykykauhuleffat tarjoa oikeaa tunnelmaa. Nuoret eivät välttämättä ymmärrä tämän juttua ja voivat pitää elokuvaa lähinnä tylsänä. Varmistakaa vain, että kyseessä on ohjaajan versio, sillä teatteriversiosta puuttuu joitain leffan parhaista hetkistä. Etenkin "hämähäkkikävelyn" puuttuminen tuntuu vain väärältä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2017 - Muokattu 21.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Exorcist, 1973, Warner Bros. Pictures, Hoya Productions

Arvostelu: Peter Pan (1953)

PETER PAN

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Bobby Driscoll, Kathryn Beaumont, Hans Conried, Paul Collins, Tommy Luske, Bill Thompson ja Heather Angel
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 17 minuuttia
Ikäraja: S

Peter Pan on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 14. osa. Elokuva perustuu J. M. Barrien näytelmään "Peter Pan, or The Boy Who Wouldn't Grow Up" (1904). Näytelmän kautta hahmo nousi suosioon ja hänestä on vuosien varrella tehty useita kirjoja, pelejä, näytelmiä, sekä elokuvia. Walt Disney näki lapsena näytelmän ja innostui siitä todella paljon. Kun Disney alkoi tekemään animaatioelokuvia, hän halusi mahdollisimman nopeasti tehdä Peter Panista leffan. Peter Panin piti itse asiassa olla Disneyn toinen elokuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) jälkeen, mutta tekijänoikeuksien takia leffan teon aloittaminen vaikeutui. Kun Disney sai vihdoin oikeudet tarinaan, oikean käsikirjoituksen kasaaminen olikin vaikeaa, minkä lisäksi toinen maailmansota alkoi ja studio velkaantui, mitkä hankaloittivat leffan tekoa entisestään. Lopulta elokuvan teko alkoi kunnolla vuonna 1947 ja Peter Pan sai ensi-iltansa alkuvuodesta 1953. Se oli todella pidetty elokuva, minkä lisäksi se oli suuri hitti - nimittäin ilmestymisvuotensa menestynein elokuva! Peter Pan on jäänyt elämään monien sydämiin ja joillekin se on kaikista paras Disney-leffa. Itselleni Peter Pan on sinänsä tärkeä, sillä sen jatko-osa, Peter Pan ja paluu Mikä-Mikä-Maahan (Return to Never Land - 2002) oli ensimmäinen elokuva, jonka näin leffateatterissa. Tämän alkuperäisen näin myös lapsena ja olen katsonut sen muutamaan otteeseen. Kesti vuosia, kunnes näin sen uudestaan vuonna 2014, jolloin en enää innostunut siitä erityisemmin. Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018, monet Disney-klassikot tulivat mieleeni. Keväällä 2017 oli jälleen aika katsoa Peter Pan ja arvostella se.

Nuori Leena Kultanen kertoo pikkuveljilleen Jukalle ja Mikolle satuja ikuisesti lapsena pysyvästä sankarista, Peter Panista. Eräänä iltana Peter Pan saapuu Kultasten taloon ja lapset lähtevät hänen mukanaan seikkailulle Mikä-Mikä-Maahan, jossa he kohtaavat kadonneita poikia, merenneitoja, intiaaneja, sekä merirosvoja, joita johtaa hurja kapteeni Koukku.

Päähenkilö Peter Pan (Bobby Driscoll) on todella usein erittäin itsekeskeinen tyyppi, jota ei erityisen paljoa kiinnosta muiden mielipiteet. Tavatessaan Kultasten lapset, Peter houkuttelee heidät mukaansa, koska se olisi hänen mielestään kivaa. Välillä hahmo nauraa, jos joku mokailee ja joskus hän taas kehuskelee "urotöillään". Peter kokee kai olevansa aikamoinen naistenmies, sillä hän flirttailee kaikille tytöille; välillä Leenalle, välillä merenneidoille ja välillä intiaaniprinsessa Tiikerililjalle. Häntä eivät kuitenkaan naiset kiinnosta ihmisinä ja hän sanookin asioita, kuten "tytöt puhuvat liikaa" ja "alas jo hommiin, tyttö". Peter myös pitää pilailusta. Ei siis itse asiassa kovin pidettävä hahmo. Jotenkin ihmeellisesti Peteristä löytyy tarpeeksi sankarillisuutta, jotta hänen huonot puolensa jäävät hieman hänen varjoonsa - tai ottaen huomioon, että hänen varjonsakin taitaa olla ajatteleva ja itsenäinen henkilö, niin varjonsa varjoon.
     Leena Kultanen (Kathryn Beaumont) ei ole kovin kiinnostava hahmo. Koska Leena on tyttö, hänen on oltava äidillinen hahmo, jonka tehtävänä on tietysti olla se tylsä tapaus, joka pistää lopun leikeille, käskee pesemään hampaat ja menemään nukkumaan. Kiinnostavinta Leenassa on, kun pääsee näkemään Mikä-Mikä-Maan ihmeet hänen kauttaan, Peterin esitellessä hänelle erilaisia paikkoja.

Leenan pikkuveljet Jukka (Paul Collins) ja Mikko (Tommy Luske) ovat kiinnostavampia kuin isosiskonsa, sillä he todella haluavat seikkailuun ja tehdä mahdollisimman paljon itse. Silmälasipäinen Jukka kokee itsensä kadonneiden poikien johtajahahmona, kun taas pieni Mikko yrittää pysytellä perässä, pehmonalle jatkuvasti kannossaan.
     Elokuvan pahis, eli merirosvojen kapteeni Koukku (Hans Conried) on ehdottomasti kaikin tavoin leffan paras hahmo. Hänestä löytyy todellista kieroa pahuutta, mikä tekee hänestä hieman jännittävän. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin aikamoinen pelkuri, etenkin kun hänen kätensä ahmaissut krokotiili saapuu kiertämään hänen laivaansa. Koukku onkin saanut nimensä siitä, että hänen toisen kätensä tilalla on koukku... tai sitten hänet oli nimetty ennustavasti jo aiemmin... tämä herättää tietty kysymyksen, mikä oli Koukun nimi ennen kuin hän menetti kätensä? Joka tapauksessa pelkuripuoli tuo hahmoon loistavasti huumoria mukaan. Lapsille piraatti tarjoaa hieman jännitystä, mutta lähinnä häntä katsoessa saa mahtavat naurut. Kapteeni Koukun kohtaukset ovat monella tapaa parempia kuin Peterin ja Kultasten lasten, jolloin toivoisi, että Koukku olisikin tarinan päähahmo!
     Ja koska Disney-pahikset eivät saa olla liian karmivia, on tunnelmaa kevennettävä sivupahiksilla, jotka ovat ihan aina hölmöjä. Kapteeni Koukun ympärillä häärääkin kaiken aikaa Simo (Bill Thompson), joka yrittää palvella kapteeniaan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta lähinnä vain töpeksii. Simo tarjoaa Koukku-kohtauksiin vielä lisää huumoria, mikä lisää katsojan toivetta siitä, että merirosvot olisivatkin elokuvan päätähdet.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Peter Panin läheisin ystävä Helinä-keiju, joka on usein todella ilkeä, Kultasten vanhemmat, joista äiti (Heather Angel) on rauhallisempi ja isä (Koukun näyttelijä Hans Conried) äkkipikaisempi, lastenhoitajana toimiva Kultasten koira Nana, joka on sympaattinen hahmo ja jota toivoisi näkevänsä lisää, stereotypinen intiaanipäällikkö (Candy Candido) ja intiaaniprinsessa Tiikerililja, joka ei puhu koko elokuvan aikana.

Peter Pan on puhdas seikkailuelokuva. Lyhyiden esittelyjen jälkeen Peter saapuu Kultasten lasten huoneeseen ja kutsuu Leenan, Jukan ja Mikon - sekä katsojat - mukaansa seikkailemaan Mikä-Mikä-Maahan. Vaihtoehtoja eri seikkailuille on useita saarella, jossa asustaa merirosvoja, merenneitoja ja intiaaneja. Samalla kun kapteeni Koukku yrittää keksiä juonta päihittääkseen Peterin, nimikkohahmo vie lapsia paikasta toiseen, jolloin leffassa tuntuu jatkuvasti tapahtuvan jotain. Lapsille tämä onkin oivallista, kun he pääsevät kokemaan paljon erilaisia tilanteita, joissa on ihan pienesti jännitystä mukana. Parhaiten koko perhe nauttii kapteeni Koukun ja Simon yhteisistä hölmöilyistä, joita on onneksi nähtävissä paljon. Ilman heitä elokuva olisi lähinnä vain ihan kiva.

Onnistuneiden seikkailuleffojen kaksi todella tärkeää ainesosaa ovat toiminta ja huumori. Taisteluja ei erityisemmin nähdä muuten kuin pari miekkailua Peterin ja kapteeni Koukun välillä, mutta vauhtia riittää läpi tunnin ja vartin keston. Hauskuutta tuodaan mukaan merirosvojen lisäksi myös intiaaneilla, jotka ovat niin stereotypisiä, ettei voi muuta kuin nauraa. Peter Panin tavasta esittää intiaanit on noussut kohua vuosien varrella ja jotkut ovat väittäneet Disneyn tekijöitä rasisteiksi, kun esimerkiksi valkoiset hahmot nimittelevät intiaaneja punanahkoiksi ja villeiksi. Omasta mielestäni lastenleffassa on ihan okei tehdä stereotypisiä hahmoja, jotta lapset tajuaisivat heti, kenestä on kyse. Kyllä he varttuessaan ymmärtävät asioiden todellisen laidan. Pitää myös ottaa huomioon, milloin elokuva on tehty ja millainen maailma silloin oli. Ja mitä nyt muutamasta hassusta inkkarista, kun Peter Pan on muuten niin viihdyttävä. Kyseessä on mainio elokuva, jonka katsoo mielellään uudestaan ja se saa toivomaan, että voisi itsekin lentää mukaan seikkailuun. Joitain hieman brutaaleja kohtia on mukana, jotka on kyllä tehty mahdollisimman lapsiystävällisesti, mutta joita katsoessa hämmästelee aikuisenakin, että olipas tyly hetki. Esimerkiksi yhdessä kohtaa kapteeni Koukku ampuu yhden merirosvoista, sillä hän ei jaksa kuunnella tämän musisointia. Julmuudet ja stereotypiat eivät niinkään häiritse minua, mutta yksi kohta pitäisi mielestäni poistaa kokonaisuudesta, sillä se voi aiheuttaa lapsille väärän kuvan hyvästä vartalosta. Siinä Helinä-keiju peilailee ja miettii lantionsa olevan liian iso, eli pitää itseään rumana. Tästä voi helposti jäädä tyhmä käsitys kauneusihanteista nuorille tytöille.

Monen Disney-teoksen tapaan myös Peter Pan on musikaali. Elokuvan aloittaa kuoron hoilaama "The Second Star to the Right", joka soi alkutekstien aikana. Toisenkin laulun, "You Can Fly", esittää kuoro, mutta heti sen perään kuullaan merirosvojen laulama lyhyt "A Pirate's Life". Neljäntenä on Jukan ja kadonneiden poikien laulama marssibiisi "Following the Leader", jota lauletaan, kun lähdetään taistelemaan intiaanien kanssa. Seuraavana ovat rasistiseksi haukuttu intiaanihoilotus "What Made the Red Man Red?" ja hieman tylsä äitilaulu "Your Mother and Mine". Viimeisenä kuullaan kapteeni Koukkua ylistävä "The Elegant Captain Hook". Kappaleet eivät muuten ole erityisen muistettavia, mutta loppupäiväksi päähän saattaa jumittua "You Can Fly" -kappaleen nimen toistaminen. Erikoista on, että Leenan laulama "Your Mother and Mine" on ainoa kipale, jonka laulaa vain yksi henkilö.

Elokuva on animoitu taidokkaasti. Hahmot on piirretty hyvin ja heistä on tehty helposti tunnistettavat ja muistettavat, minkä lisäksi taustat ovat tyylikkäitä. Visuaalisesti parhaimpia kohtia ovat ne, joissa on eniten vauhtia - etenkin kohdat, joissa kapteeni Koukku joutuu kohtaamaan tikittävän krokotiilin. Peter Panin ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä myös Disney-leffat Tuhkimo (Cinderella - 1950) ja Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951). Trio osaa hommansa ja on tarjonnut onnistuneen seikkailuleffan koko perheelle. Elokuvan käsikirjoitus toimii, vaikka jotkut repliikit ovatkin nykypäivänä aika väärin.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertova vartin mittainen "You Can Fly: The Making of Peter Pan", Walt Disneyn tarina siitä, miksi hän halusi tehdä Peter Panin, Helinä-keijusta kertova "Tinker Bell: A Fairy's Tale", pätkä "The Peter Pan That Almost Was", joka näyttää, millainen leffasta olisi voinut tulla, laula-mukana -versio elokuvasta, sekä poistettu merirosvolaulu ja pari musiikkivideota.

Yhteenveto: Peter Pan on mainio seikkailuelokuva koko perheen elokuvahetkeen. Mukana on vauhtia ja vaaroja, jotka pitävät lapset jännityksessä ja innokkaina, sekä paljon huumoria, joka syntyy lähinnä loistavista pahiksista; kapteeni Koukusta ja tämän Simo-apurista. Kaksikko jättää selvästi hieman epämiellyttävän sankari Peter Panin varjoonsa. Paikoitellen vitsit syntyvät jokseenkin julmista jutuista tai rasistisiksi ja sovinistisiksi ajatteluista jutuista, mutta niitä ei kannata kovin tosissaan ottaa tällaisessa leffassa. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, mutta laulut ovat pääasiassa unohdettavia. Lapsille tämä kannattaa näyttää ja siinä on paljon mainioita juttuja, jotta aikuisetkin viihtyvät sen parissa. Ajatelkaa siis iloisia ja suunnatkaa kohti Mikä-Mikä-Maata ja hurmaavia paikkoja, kuten Kannibaalilahti ja Pääkalloluoto!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Peter Pan, 1953, Walt Disney Productions

Arvostelu: Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981)

IHMISSUSI LONTOOSSA

AN AMERICAN WEREWOLF IN LONDON

Ohjaus: John Landis
Pääosissa: David Naughton, Jenny Agutter, Griffin Dunne, John Woodvine, Frank Oz, Brian Glover ja David Schofield
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 18

Ihmissudet ovat kiehtoneet minua todella nuoresta lähtien. Yksi ensimmäisistä kosketuksista hirviöön oli "Harry Potter ja Azkabanin vanki" -kirjan ("Harry Potter and the Prisoner of Azkaban" - 1999) kautta ja sen jälkeen olen nähnyt erilaisia ihmissusia mm. elokuvissa Varjojen valtakunta (Underworld - 2003), Van Helsing (2004) ja The Wolfman (2010). Sitten ovat tietenkin Twilight-sarjan (2008-2012) jättikoiria muistuttavat "ihmissudet", mutta niistä ei tarvitsekaan puhua. Ihmissusi on ikivanha kansantarujen hirviö, joka on esiintynyt useissa nykytarinoissa, lähinnä kauhuhahmona. Jos ette tienneet, ihmissudet ovat ihmisiä, jotka muuttuvat täysikuun aikaan ihmisen ja suden sekoitukseksi. Ihmissuden purema muuttaa purtavan myöhemmin samanlaiseksi pedoksi. Kulttimaineessa paistatteleva Ihmissusi Lontoossa on yksi tunnetuimmista ihmissusielokuvista. Sitä on suositeltu minulle, mutta en ollut silti saanut aikaiseksi katsottua elokuvaa. Leffa kuitenkin kiinnosti minua ja tammikuussa katsoin sen vihdoin - samalla päätin myös kirjoittaa siitä.

Kaverukset David Kessler ja Jack Goodman ovat matkalla Euroopassa, kun erään kylän lähistöllä heidän kimppuunsa hyökkää ihmissusi. Jack menehtyy, mutta David herää lontoolaisessa sairaalassa. Ihmissusi jätti jälkensä myös Davidiin ja hän tajuaakin, että pian on hänen vuoronsa ulvoa täysikuun aikaan.

Pääosassa David Kesslerina nähdään David Naughton, jonka kyvyt eivät täysin vakuuta elokuvassa ja hän on paikoitellen aika heikko roolissaan. Toisaalta välillä huonompi suoritus tuo oman lisäyksensä leffaan. Davidilla kestää tajuta totuus, mitä hän ei täysin osaa hyväksyä - eikä mikään ihme, sillä olisihan se outoa muuttua hirviöksi millaisia näkee televisiossa. Joissain ihmissusielokuvissa ihmissudet ovat käsite, jota maailmassa ei vielä tunneta, mutta tämän tarinassa hahmot tietävät elokuvista ja saduista jo valmiiksi nämä pedot.
     Griffin Dunne näyttelee Davidin ystävää Jack Goodmania, jonka ihmissusi raatelee alussa kuolleeksi. Hahmoa ei elävänä nähdä kovin paljoa, mutta hän palaa epäkuolleena kummittelemaan Davidia ja kertomaan, että seuraavaksi Davidista tulee hirviö. Dunne on ihan toimiva roolissaan.
     Lontoon sairaalassa Davidia hoitaa neitokainen nimeltä Alex Price (Jenny Agutter), jonka kanssa Davidilla tulee tietty juttua elokuvan aikana. Alex on tavallaan aika tylsä hahmo, vaikka yrittääkin auttaa Davidia, eikä Agutter ole kovin ihmeellinen.
     Sairaalassa toimii myös tohtori Hirsch (John Woodvine), joka haluaa selvittää, onko Davidin ihmissusikertomuksessa jotain perää, vai huijaako David häntä. Elokuvassa nähdään myös Frank "Yoda" Oz herra Collinsina, sekä Brian Glover ja David Schofield kylän pubin kanta-asiakkaina, jotka yrittävät varoittaa kaverikaksikkoa ihmissudesta.

Ihmissusi Lontoossa on mustalla huumorilla höystetty kauhuelokuva. Se ei sinänsä kertaakaan pelota, vaikka muutamia äkkisäikäytyksiä on luvassa, kun ihmissusinukke pomppaa ruudulle jostain kameramiehen vierestä. Jos synkempi huumori iskee, niin elokuva naurattaa useasti. Itse ainakin huomasin hörähtäväni, kun ihmissusi aiheuttaa Lontoossa ketjukolarin ja yksi auto ajaa epäonnekkaan henkilön päälle, jolloin kuuluu kunnon rusahdus ja verta roiskahtaa. Kai olen sitten vain hieman kipeä päästäni... En voinut olla ainoa, joka naurahti, enhän? Internet Movie Databasessakin tämä on luokiteltu komediaksi!

Leffa kulkee aika tutulla kaavalla eteenpäin ja voisi sinänsä sanoa, että jos on nähnyt yhden ihmissusielokuvan, niin on nähnyt jollain tapaa ne kaikki. Tuohan ei kuitenkaan ole totta, sillä jokaisessa on eri hahmot ja tunnelmat. Kaari on kuitenkin perinteinen, eli päähenkilöä puree ihmissusi, sitten voivotellaan, että mitäs tässä nyt tehtäisiin, mutta lopulta muututaan sudeksi ja lähdetään metsästämään. Tarinakaari on toimiva, joten miksei sitä hyödyntäisi tässäkin? Juttuun on heitetty mukaan jonkinlaisia zombejakin, niin onhan se ihan oma tarinansa. Alkupuolella David näkee outoja unia, joissa hän metsästää eläimiä. Ne ovat ihan toimivia, mutta unet, joissa esiintyy hölmöjä susinaamareita käyttäviä heppuja, eivät niinkään. Elokuvassa on ihan kiva tunnelma ja ihan kiva on elokuva kokonaisuudessaankin. Loppu hieman yllättää, sillä se tapahtuu niin äkillisesti ja lopputekstit alkavat samantien. Tekijät varmaan ajattelivat, että on turha kertoa mitään ylimääräistä. Onhan niitäkin leffoja, jotka lopettelevat tarinaa vielä usean minuutin ajan täysin turhaan, mutta ei näin tönkösti tarvitsisi lopettaa leffaa.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut John Landis, joka teki tätä ennen esimerkiksi mainion The Blues Brothersin (1980). Landiksen kirjoitus tuntuu toimivan samaan aikaan sekä vanhojen ihmissusileffojen uusintafilmatisoinnilta että myös parodialta vanhoista ihmissusipätkistä. Elokuva on kuvattu ihan hyvin, vaikka joissain kohdissa kuvat heiluvat liikaa - etenkin ihmissusikohtauksissa. Leikkaus on muuten onnistunutta, mutta ihmissusivälähdykset ovat paikoitellen hölmösti mukaan tungettuja ja paikoitellen leikkauksen tapahtuessa ääni katkeilee. Visuaalisesti elokuva on kärsinyt vuosien varrella. Ihmissudeksi muuttuminen näyttää ihan hyvältä, mutta ihmissusi itse ei ole kovin hyvin toteutettu. Sen sijaan kuollut Jack on maskeerattu mielettömän tyylikkäästi ja etenkin kun epäkuollut Jack esiintyy ensimmäisen kerran, ei voi olla tuijottamatta hänen kaulassaan roikkuvaa, ällöttävää nahanpalaa. Loppupuolella esiintyvä, lähes mädäntynyt Jack ei tosin näytä kovin hyvin toteutetulta enää. Äänitys on paikoitellen heikkoa, mutta äänitehosteet toimivat. Musiikista vastaa Elmer Bernstein, mutta hänen sävellyksensä eivät jääneet mieleen.

Yhteenveto: Ihmissusi Lontoossa on vaikea työntää täysin kauhukategoriaan, sillä se ei ole pelottava ja se on täynnä huumoria. Tarinakaari on aika samanlainen kuin monissa ihmissusielokuvissa ja välillä elokuva tuntuu tutun tarinan uudelleenfilmatisoinnilta, mutta samalla leffassa on parodiatunnelma. Näyttelijäntyö on ihan hyvää. Visuaalisesti elokuva on heikentynyt vuosien varrella, eikä ihmissusi näytä enää kovin hyvältä. Jackin ensimmäisestä epäkuollut-maskeerauksesta pitää kyllä antaa täydet pisteet - etenkin siitä roikkuvasta nahanpalasta, joka varmaan jumittui mieleeni. Äänen katkeilu haittaa leikkauksissa. Jos ihmissusileffat toimivat, niin kannattaa Ihmissusi Lontoossa vilkaista, mutta jos ne eivät ole iskeneet, niin turha on tätäkään katsoa. Perheen pienimmille tätä ei todellakaan ole tehty. Vuonna 1997 tälle väännettiin jatko-osa Ihmissusi Pariisissa (An American Werewolf in Paris), mutta siitä olen kuullut pelkkiä haukkuja. Kai se on silti muodon vuoksi pakko joskus katsoa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
An American Werewolf in London, 1981, PolyGram Filmed Entertainment, Lyncanthrope Films