Arvostelu: Heat - ajojahti (Heat - 1995)

HEAT - AJOJAHTI

HEAT

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Val Kilmer, Jon Voight, Tom Sizemore, Diane Venora, Amy Brenneman, Ashley Judd, Mykelti Williamson, Wes Studi, Ted Levine, Natalie Portman, William Fichtner, Dennis Haysbert, Hank Azaria ja Danny Trejo

Genre: rikos, toiminta

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Heat - ajojahti on Michael Mannin ohjaama ja käsikirjoittama rikostoimintaelokuva. 1970-luvun lopulla Mann kiinnostui rikollisesta Neil McCauleystä ja tätä jahdanneesta chicagolaisesta poliisista Chuck Adamsonista. Mann ryhtyi työstämään tositarinan pohjalta elokuvaa ja esitteli käsikirjoitustaan ympäri Hollywoodia, mutta tuloksetta. Kun Mannin tuottamasta Miami Vice -sarjasta (1984-1990) muodostui iso hitti, Mann keksi muovata vanhan tekstinsä televisiosarjan muotoon. Hän sai kuvattua pilottijakson NBC-kanavalle, mutta kanava hylkäsikin sarjan. Mann muokkasi pilottijaksosta televisiossa julkaistun leffan L.A. Takedown (1989), jonka pohjalta hän alkoi työstämään kunnon teatterielokuvaa. Tällä kertaa Mann sai rahoittajat projektiin, työryhmän ympärilleen ja innokkaat näyttelijät kameran eteen. Kuvaukset käynnistyivät loppukeväästä 1995 ja lopulta Heat - ajojahti sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 6. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, jonka arvostus on vain kasvanut vuosien varrella. Elokuva on toiminut innoittajana niin tosielämän rikollisille, kuin myös leffoille, kuten Christopher Nolanin Batman-elokuvalle Yön ritari (The Dark Knight - 2008) ja suursuosiota nauttiville Grand Theft Auto -videopeleille (1997-). Itse katsoin Heat - ajojahdin ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, jolloin pidin sitä hyvänä, joskin ylipitkänä rikosleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Los Angelesin rikoskomisario Vincent Hanna tutkii veristä ryöstöä ja muuttuu pakkomielteiseksi tekijöiden nappaamisesta. Ryöstön takana oleva Neil McCauley tiimeineen onkin jo suunnittelemassa uutta, monen miljoonan arvoista keikkaa.

Al Pacino ja Robert De Niro näyttelivät kummatkin Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden ja De Niro voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Mutta koska elokuva kertoi tarinaansa kahdella eri aikajanalla, ei Pacinolla ja De Nirolla ollut ainuttakaan yhteistä kohtausta. Kummisedän myötä näyttelijät on jatkuvasti yhdistetty katsojien mielessä toisiinsa, mutta vasta Heat - ajojahdissa, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin Pacino ja De Niro näyttelivät vihdoin samassa kohtauksessa. Al Pacino nähdään Vincent Hannana, työlleen pakkomielteisesti omistautuvana ylikomisariona, joka ei niele paskaa keneltäkään ja toimii ajoittain hieman kyseenalaisesti. Robert De Niro taas näyttelee Neil McCauleytä, rikollisneroa, jonka johtama tiimi tekee useiden miljoonien arvoisia iskuja ja joka ei myöskään niele paskaa keneltäkään. Vincent ja Neil ovat poliisi ja rosvo, saman kolikon kaksi eri puolta, mutta heistä löytyy hämmentävän paljon samankaltaisuuksia. Näiden kahden välille muodostuukin erittäin kiehtova suhde, jossa he ovat periaatteessa toisiaan vastaan, mutta samalla he eivät voi olla ihailematta ja kunnioittamatta toisiaan. Pacino ja De Niro ovat kummatkin ilmiömäisessä vedossa läpi elokuvan. Pacino istuu täydellisesti toisinaan räjähtävän kytän osaan, kun taas De Niro osoittaa jälleen kerran näyttelevänsä karismaattisesti roistoa, jonka ei haluaisi jäävän kiinni laittomista puuhistaan huolimatta. Kun Pacino ja De Niro vihdoin nähdään samassa kuvassa ikonisessa kahvilakohtauksessa, on homma kaiken odotuksen arvoista.

Elokuvassa nähdään myös Val Kilmer, Tom Sizemore, Danny Trejo ja Kevin Gage Neilin rosvotiimiin kuuluvina Chrisinä, Michaelina, Trejona ja Waingrona, Jon Voight heidän työkeikkansa antavana Natena, Mykelti Williamson, Wes Studi ja Ted Levine Vincentiä auttavina ylikonstaapeli Druckerina, etsivä Casalsina ja etsivä Boskona, Dennis Haysbert rikollista elämää taakseensa jättävänä Danielina, William Fichtner rahanpesijä Roger Van Zantina, sekä Diane Verona Vincentin vaimona Justinena, Natalie Portman hänen tyttärenä Laurenina, Ashley Judd Chrisin vaimona Charlenena ja Amy Brenneman kirjakaupassa työskentelevänä Eadyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Verona, Portman, Judd ja Brenneman Vincentin, Neilin ja Chrisin elämään kuuluvina naisina, jotka joutuvat ikävään välikäteen, kun tämä kissa-hiiri-leikki äityy huippuunsa.

Kuten alussa kerroin, kymmenen vuotta sitten ensikatselussa pidin Heat - ajojahtia kelpo rikoselokuvana. Nyt vuosikymmen myöhemmin uudelleenkatselussa olin täysin myyty elokuvan edessä. Kyseessä on mestarillinen rikoseepos, joka pitää tiukasti otteessaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa ja joka jättää suuren vaikutuksen päätyttyään. Ei ole mikään ihme, että elokuva on toiminut vuosien varrella innoittajana lukuisille ihmisille, niin elokuvantekijöille, pelisuunnittelijoille kuin myös ironista kyllä, myös tosielämän rikollisille. Helmikuussa 1997 tapahtunut North Hollywoodin pankkiryöstö muistutti monella tapaa elokuvaa ja tekijöiden kotoa löytyikin Heat - ajojahdin VHS-kasetti.

Heti ensiminuuteillaan elokuva nappaa katsojan mukaansa, eikä sitten suostu millään päästämään irti. Jo alun ryöstökohtaus on väkevän tiukasti toteutettu ja tehokkaan tiivistunnelmainen, mutta siitä jännitys vasta alkaa tosissaan kasvaa. On äärimmäisen koukuttavaa seurata niin Neilin ryhmää, joka alkaa valmistautua seuraavaan keikkaansa, erittäin riskialttiiseen pankkiryöstöön, samalla kun Vincentin tiimi yrittää päästä rikollisten jäljille ja saada nämä kiinni. Itse pankkiryöstökohtaus ja sitä seuraava tulitaistelu Los Angelesin kaduilla on aivan mieletön ja äärimmäisen jännittävä. Etenkin tässä kohtauksessa katsoja voi huomata jännittävänsä molempien joukkojen puolesta. Toisaalta sitä haluaa nähdä Vincentin saavan roistot nalkkiin, mutta samalla sitä kuitenkin haluaisi nähdä Neilin ja kumppanien livahtavan kuin koirat veräjästä. Jossain muussa leffassa tämä osio voisi olla elokuvan finaali, mutta Michael Mannilta löytyy paukkuja vielä jollain ilveellä tätäkin tiivistunnelmaisempaan viimeiseen tuntiin. Todellisen loppuhuipennuksen aikana katsoja suorastaan pidättää hengitystä jännityksen kourissa.

Heat - ajojahdin hienous ei kuitenkaan johdu vain intensiivisistä ammuskeluista ja takaa-ajoista, vaan elokuva nousee täysin uudelle tasolle ja monien muiden vastaavien rikosleffojen yläpuolelle sen fantastisesti laadittujen ihmissuhteiden ansiosta. Elokuva pureutuu todella ytimekkäästi hahmoihin ja kuinka heidän toimintansa vaikuttaa heidän ympärillä oleviin. Kuinka Vincentin työriippuvuus rikkoo hänen parisuhdettaan ja kuinka rikollisten on vaikea pitää yllä illuusiota tavallisesta elämästä. Ja kuten jo aiemmin sanoin, ytimessä on Vincentin ja Neilin välinen kummallinen suhde toisiinsa. Ilman tätä täydellisesti rakennettua heijastusta hahmojen välillä, ei loppuhuipennuskaan tuntuisi samalla lailla missään. Kaiken päätteeksi tunnetila on lopulta lähinnä haikea.

Elokuvan tie kankaille oli kaikkea muuta kuin helppo, mutta olen erittäin iloinen, että Mann oli sinnikäs aikomuksensa kanssa, eikä luovuttanut siihen, kun NBC-kanava päätti olla rahoittamatta sarjaa alkuperäisen pilottijakson pohjalta. Vuosien varrella Mann oli hionut ja tuunannut Heat - ajojahtia täydellisyyteen asti, eikä lopputuloksessa onnu mikään. Mannin ohjaus on rautaista läpi filmin ja hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Tarinan kuljetus, hahmot ja heidän suhteensa, sekä dialogi ovat ensiluokkaista. Tämän päälle elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan upea. Joistain hieman epätarkoista otoksista huolimatta kameratyöskentely on komeaa, leikkaus tiukkaa vaikka kestoa onkin pari tuntia ja 50 minuuttia, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät varsin verisiksi. Käytännön tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma väkevästi rakennettu tulitaisteluita ja Elliot Goldenthalin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Heat, 1995, Warner Bros., New Regency Productions, Forward Pass, Art Linson Productions, Monarchy Enterprises B.V.

Arvostelu: Järki ja tunteet (Sense and Sensibility - 1995)

JÄRKI JA TUNTEET

SENSE AND SENSIBILITY

Ohjaus: Ang Lee

Pääosissa: Emma Thompson, Kate Winslet, Gemma Jones, Hugh Grant, Alan Rickman, Greg Wise, Emilie François, Robert Hardy, Elizabeth Spriggs, Harriet Walter, James Fleet, Imogen Stubbs, Imelda Staunton, Hugh Laurie, Richard Lumsden ja Tom Wilkinson

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 7

Sense and Sensibility, eli suomalaisittain Järki ja tunteet perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1811. Kirjan pohjalta oli jo tehty useita näytelmiä ja kaksi BBC-kanavan televisiosarjaa, mutta varsinaisen elokuvan teko käynnistyi vasta 1980-luvun lopulla, kun Mirage Enterprisesin tuottaja Lindsay Doran ehdotti sitä yhtiön muille edustajille, jotka pohtivat, mistä kirjasta voisi seuraavaksi tehdä filmatisoinnin. Doran sai samoihin aikoihin käsiinsä Emma Thompsonin kirjoittamia sketsejä ja koki niiden mukailevan niin hyvin Austenin tyyliä kirjoittaa, että Doran ehdotti Thompsonille Järki ja tunteet -elokuvasovituksen käsikirjoittamista. Thompson ei ollut aiemmin kirjoittanut käsikirjoitusta elokuvaan, mutta innokkaana Austen-fanina hän ryhtyi rohkeasti hommiin. Useampi studio oli epäileväinen ensikertalaisen Thompsonin tekstistä, mutta Doran sai lopulta Columbia Picturesin vakuuttuneeksi. Taiwanilainen Ang Lee ei tiennyt Austenista, mutta Doran mielsi tämän Hääjuhla-elokuvan (The Wedding Banquet - 1993) sisältävät hyvin austenmaisia juttuja ja pestasi Leen ohjaamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Järki ja tunteet sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kehuja kriitikoilta ja sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, kuvaus, puvustus ja musiikki), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot. Itse en ole aiemmin katsonut Järkeä ja tunteita, mutta olen toki tiennyt leffasta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Kun herra Dashwood kuolee, hänen vaimonsa ja tyttärensä joutuvat jättämään kotikartanonsa, Dashwoodin aiemman avioliiton kautta syntyneen pojan perittyä tämän omaisuuden.

Järki ja tunteet pitää sisällään joitain Ison-Britannian parhaista näyttelijöistä, joista osa nautti parhaillaan uransa huipuista ja joista toisista nousisi todellisia julkkiksia vasta myöhemmin. Tom Wilkinson nähdään pikaisesti elokuvan alussa menehtyvänä herra Dashwoodina, jonka omaisuus menee perintönä hänen esikoispojalleen Johnille (James Fleet). Dashwoodin nykyinen vaimo (Gemma Jones) ja heidän tyttärensä Elinor (parhaan naispääosan BAFTA-palkinnon voittanut Emma Thompson), Marianne (uransa vasta aloittanut Kate Winslet) ja Margaret (Emilie François) joutuvat muuttamaan ulos kartanosta, eikä heidän perintönsäkään huimaa päätä. Sivurooleissa taas nähdään Harriet Walter Johnin tympeänä vaimona Fannyna, Hugh Grant tämän hurmuriveli Edwardina, Robert Hardy Dashwoodin naiset hoteisiinsa ottavana sir John Middletonina, Greg Wise ja Alan Rickman Marianneen silmänsä iskevinä herra Willoughbynä ja eversti Brandonina, Elizabeth Spriggs seurapiirirouva Jenningsinä, sekä Imelda Staunton tämän tyttärenä Charlottena ja Hugh Laurie Charlotten miehenä, herra Palmerina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Thompson ja Winslet loistavat pääosissa eri tavoin tilanteeseensa ja rakkauteen suhtautuvina siskoksina. Grant on hieman tavallista hillitympi hurmuriroolissaan, kun taas usein pahiksia esittävä Rickman yllättää totuttua herkemmän hahmon osassa. Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta (Jeeves and Wooster - 1990-1993) kuuluisaksi noussut ja nykyään parhaiten House-sarjasta (2004-2012) tunnettu Laurie varastaa parit kohtauksensa sarkastisena herra Palmerina. Ja pakkohan minun on vielä kehuskella, että pääsin viikko sitten tapaamaan nykyään avioparin Emma Thompsonin ja Greg Wisen, heidän saavuttua Suomeen mainostamaan uutta jännäriä Sydäntalvea (Dead of Winter - 2025). Sain myös kummankin nimikirjoitukset Järki ja tunteet -blu-raykappaleeni kanteen!

En ihmettele, että Emma Thompson voitti Järjestä ja tunteista käsikirjoituspalkinnot Oscar- ja Golden Globe -gaalassa. Thompsonin oli täysin turha olla huolissaan siitä, ettei hän muka olisi ensikertalaisena pätevä hommaan. Austenin kirjan pohjalta Thompson on työstänyt erittäin väkevän tekstin, jossa useammat, monenlaisia käänteitä sisältävät juonikuviot kulkevat saumattomasti rinnakkain ja joka on täynnä erinomaista dialogia. Keskusteluista löytyy runsaasti oivaltavaa huumoria, mutta myös vanhanaikainen ja hahmojen statukselle ominainen jäykän sivistynyt puhetapa voi aiheuttaa huvittuneisuutta. Miettikääpä, jos ihmiset puhuisivat näin edelleen, nuoria myöten. "Näitkö neiti Virtasen tuoreimman Tiktok-videon? Vulgaari, sanon minä." "Kyllä, perin mauton. Varsinainen skandaali suorastaan!"

Kuten jo nimestä voi päätellä, Järki ja tunteet -elokuvan rakkaustarinoissa pohditaan paljon sitä, onko kannattavampaa ryhtyä parisuhteeseen kuunnellen aivojaan vai sydäntään? Tuohon aikaan toisen varakkuudella oli suuri merkitys ja kun Dashwoodin naiset jäävät perinnönluennassa nuolemaan näppejään, eivät Elinor ja Marianne voi antaa kättään kenelle tahansa. Myös mieshahmot joutuvat pohtimaan, ketä he voivat kosia, sillä pelolla että heidän unelmiensa rakkaus ei miellytä vanhempia ja pahimmassa tapauksessa mies voidaan potkia suvusta väärän valinnan takia. Näihin vaikeisiin ja empimistä ja salaisuuksia sisältäviin suhteisiin keskittyvään tarinaan uppoutuu hiljalleen täysin ja vähän päälle parin tunnin kesto vierähtääkin varsin vauhdilla.

Taiwanilainen Ang Lee voi paperilla vaikuttaa hassulta valinnalta ohjaamaan näin peribrittiläistä elokuvaa, mutta Lee suoriutuu ohjaustontistaan oivallisesti ja kyseessä onkin yksi miehen epätasaisen filmografian paremmista teoksista. Tuotantoarvoiltaan Järki ja tunteet on pääasiassa huippuluokkaa, joskin ainakin omalla Blu-rayllani äänimiksaus oli niin epätasainen, että keskustelukohtauksissa äänenvoimakkuutta täytyi nostaa reippaasti, jotta kuuli, mitä hahmot puhuivat ja sitten taas kun ruudulla tapahtui enemmän jotain, täytyi voimakkuutta taas laskea. Kameratyöskentely ja leikkaus ovat mainiota, mutta parhaiten loistamaan pääsevät palkintoehdokkuuksia kahmineet lavastus ja puvustus, jotka ovat erinomaista jälkeä läpikotaisin. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat kauniisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2024 - Muokattu: 2.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sense and Sensibility, 1995, Columbia Pictures, Mirage Enterprises

Arvostelu: Peikko 2 (Troll 2 - 2025)

PEIKKO 2

TROLL 2

Ohjaus: Roar Uthaug

Pääosissa: Ine Marie Wilmann, Kim Falck, Mads Sjøgård Pettersen, Sara Khorami ja Karoline Viktoria Sletteng Garvang

Genre: fantasia, toiminta

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 13

Norjalainen hirviöelokuva Peikko (Troll - 2022) oli katsojahitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Espen Aukan kirjoitti jatko-osankin käsikirjoituksen ja Roar Uthaug palasi ohjaamaan. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 ja nyt Peikko 2 on saapunut Netflixiin. Itse katsoin ensimmäisen Peikon vasta joitain kuukausia sitten ja olin yllättynyt, kuinka paljon pidinkään näkemästäni. Katsoin Peikko 2:n heti sen julkaisupäivänä positiivisin odotuksin.

Kun uusi peikko herää vuoren alta ja ryhtyy tekemään tuhojaan Norjassa, Noran, Andreaksen ja Krisin on jälleen yhdistettävä voimansa, sekä haettava apua yllättävältä taholta voittaakseen hirviön.

Ensimmäisen Peikon tutut, edelleen elossa olevat hahmot tekevät paluun. Ine Marie Wilmannin näyttelemä Nora Tidemann jatkaa tieteellisiä tutkimuksiaan nyt entistä innostuneemmin, saatuaan ykkösosassa tietää isänsä Tobiaksen (Gard B. Eidsvold) oltua aina oikeassa vuorenalaisista peikoista. Nora haaveilee maailmasta, missä ihmiset ja peikot voisivat jälleen elää rinnatusten, mutta tämä haave jää sinisilmäiseksi unelmaksi, kun uusi peikko ryhtyy kylvämään tuhoa. Wilmann suoriutuu toistamiseen passelisti roolistaan.

     Myös Kim Falckin näyttelemä Andreas, Karoline Viktoria Sletteng Garvangin esittämä Andreaksen tyttöystävä Sigrid ja Mads Sjøgård Pettersenin näyttelemä Kris - tai siis majuri Holm - ovat menossa mukana, kun taas uutena hahmona mukaan tuodaan Sara Khoramin esittämä Marion, joka on tiimeineen piilotellut vihaista peikkoa vuorenalaisessa tutkimuslaitoksessa jo pidemmän aikaa. Andreas, Sigrid ja Kri... majuri Holm ovat yhä mainiot hahmot, mutta Marion ärsyttää saman tien ja katsojana toivoo jo ensikohtaamisen aikana, että nainen joutuisi peikon kitaan. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa hyvin.

Mielestäni ensimmäinen Peikko oli tosiaan poikkeuksellisen onnistunut moderni kaiju-elokuva ja odotinkin samojen tekijöiden työstämän jatko-osan näkemistä positiivisin mielin. Valitettavasti Peikko 2 on todella keskinkertainen hirviöraina, joka ei oikein missään kohtaa pääse vauhtiin. Kestoa elokuvalla on jopa huimat yksi minuutti enemmän kuin edeltäjällään, mutta silti tuntuu, että kaikkea on vähemmän hahmokehityksestä itse peikkojen näyttäytymisiin. Ja kyllä, "peikkojen" monikossa, sillä kuten jo elokuvan juliste paljastaa, tällä kertaa luvassa on kahden peikon välinen turpasauna... joka kestää suunnilleen sen huiman yhden minuutin. Jos odotit jotain eeppistä monsterimähinää, niin siinä vasta leffa tuottaakin mojovan pettymyksen. Hyvä jos peikot pari kertaa ärähtävät toisilleen.

Suuri osa elokuvasta käytetään salaliiton tutkimiseen, mihin liittyy Norjan entinen kuningas Olavi Pyhä, kirkko ja näiden peikkovainot. Tämä mysteeri vie hahmoja lähes indianajonesmaiseen seikkailuun, joka jättää kuitenkin hieman kylmäksi niin menoltaan kuin paljastuksiltaan. Elokuvan erilaiset paljastukset ja käänteet ovat myös todella ennalta-arvattavia. Vaikka jo ensimmäisessä Peikossa oli näkyvissä Hollywood-vaikutteita, leffa onnistui pitämään tietyn norjalaisviehätyksen. Peikko 2 kuitenkin kopioi Hollywoodia kiusallisuuteen asti, aivan kuin pikkulapsi, joka yrittää matkia hiekkalaatikolla, mitä näki isojen poikien tekevän koulun pihalla.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Roar Uthaug ja käsikirjoittanut Espen Aukan, eli puikoissa on sama kaksikko kuin viimeksi. He tuntuvat kuitenkin lähteneen jatko-osan kimppuun vääristä syistä, vain koska ensimmäinen Peikko menestyi niin yllättävän hyvin maailmalla. Uthaug saa ajoittain laadittua viihdyttäviä kohtauksia, mutta Aukanin käsikirjoitus jää tönköksi. Sentään teknisesti Peikko 2 on mainio. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja tietokonetehosteet ovat pääasiassa vakuuttavat, itse peikkojen ollessa jälleen jylhiä ilmestyksiä. Kyseessä on Pohjoismaiden kallein elokuva koskaan ja sen myös huomaa. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettua ryminää ja Johannes Ringenin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia mahtipontisesti.

Lopputekstien aikana nähdään tietty mahdollista kolmososaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Troll 2, 2025, Motion Blur Films

Arvostelu: Nuremberg (2025)

NUREMBERG

Ohjaus: James Vanderbilt

Pääosissa: Rami Malek, Russell Crowe, Leo Woodall, Michael Shannon, John Slattery, Mark O'Brien, Colin Hanks, Wrenn Schmidt, Lydia Peckham, Richard E. Grant, Lotte Verbeek, Andreas Pietschmann, Steven Pacey ja Paul Antony-Barber

Genre: historia, draama

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Nuremberg perustuu Jack El-Hain kirjaan The Nazi and the Psychiatrist vuodelta 2013, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin, Nürnbergin oikeudenkäyntiin vuonna 1945. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että James Vanderbilt ohjaa ja käsikirjoittaa elokuvan kirjan ja tositapahtumien pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt Nuremberg on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Nürnbergin oikeudenkäynnit eivät olleet tuttu tapaus, mutta kiinnostuin elokuvasta heti, kun luin sen tarinasta. Kävinkin uteliaana katsomassa Nurembergin heti sen ensi-iltapäivänä.

Toinen maailmansota on päättynyt. Natsi-Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göring pidätetään ja häntä, sekä muita natsipuolueen korkea-arvoisimpia miehiä kohtaan päätetään järjestää ennennäkemätön oikeudenkäynti Nürnbergissä.

Viime vuosina varsin epätasaisia roolitöitä tarjonnut Russell Crowe tekee parhaan suorituksensa pitkään aikaan Hermann Göringinä, natsi-Saksan valtakunnanmarsalkkana. Siinä missä Hitler päätti tehdä itsemurhan, tajuttuaan hävinneensä toisen maailmansodan, Göring on antaunut voitokkaille liittoutuneille ja hänet ollaan pistämässä ennennäkemättömän oikeudenkäynnin keskipisteeksi edustamaan natsi-Saksaa rikoksissa ihmiskuntaa vastaan. Sen lisäksi, että Crowe taitaa yllättävänkin hyvän saksalaisaksentin, hän omaksuu itseään suurmiehenä pitävän Göringin mahtipontisuuden vakuuttavasti. En olisi yllättynyt, jos Crowe on ehdolla tulevissa palkintogaaloissa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Göringiä arvioimaan saapuva psykologi Douglas Kelley (Rami Malek), tätä auttava kersantti Howie Triest (Leo Woodall), Göringiä syyttävä Robert "Justice" Jackson (Michael Shannon), operaatiota hoitava eversti Andrus (John Slattery), Isoa-Britanniaa edustava sir David Fyfe (Richard E. Grant), lakimies John Amen (Mark O'Brien), psykologi Gustave Gilbert (Colin Hanks), sekä Göringin kanssa oikeudenkäyntiä odottava, natsipuolueeseen kuuluva, mutta muistinsa väitetysti menettänyt Rudolf Hess (Andreas Pietschmann). Nuremberg on vahvojen näyttelijäsuoritusten juhlaa ja Crowen lisäksi Malek ja Shannon ovat väkevässä vedossa. Malek erityisesti tulkitsee hyvin hahmonsa työintoa, tajutessaan pääsevänsä tekemään psykologista arviointia totaalisia ihmishirviöitä edustavasta miehestä.

Nuremberg osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi katsaukseksi toisen maailmansodan jälkipuintiin ja mitä tapahtui niille natsijohtajille, jotka eivät haukanneet syanidikapselia juuri ennen pidätystään tai teloitustaan. Sen sijaan, että nämä tyypit olisi vain ammuttu, heille on päätetty järjestää täysin poikkeuksellinen oikeudenkäynti, yrityksenä välttää toisen maailmansodan kaltaista tapahtumasta enää uudelleen. Elokuva on osittain oikeussalidraama ja varsin onnistunut sellainen. Itse oikeudenkäyntiä pitää odottaa pidempi tovi, mutta se myös on lopulta odotuksen arvoinen. Erityisen hurja on kohtaus, jossa oikeudessa paikallaolijoille näytetään ensi kertaa kuvamateriaalia keskitysleireistä, mikä on hirvittävämpää kuin he olisivat rintamalta kantautuneiden huhujen perusteella osanneet kuvitella.

Elokuvan todellinen voima on kuitenkin erittäin kiehtovassa ihmissuhteessa, mikä tohtori Douglas Kelleyn ja Hermann Göringin välille muodostuu. Kelley pitää Göringiä valtavan kiinnostavana tyyppinä ja onkin mielenkiintoista seurata näiden kahden miehen keskusteluja, kun Kelley yrittää päästä selville, miten Göring on voinut toimia kuten toimi. Miesten keskustelut vaihtelevat synkistä aiheista vitsailuihin ja muiden elämän aspektien selvittelyyn ja parissa kohtaa Malek ja Crowe loistavat toden teolla. On voimakkaan ajankohtaista, kun Kelley loppusuoralla varoittaa, että Göringin kaltaisia ihmisiä voi syntyä minne tahansa ja että ihmiset tuskin hoksaavat natsi-Saksaa muistuttavia hälytysmerkkejä ennen kuin on jo liian myöhäistä. Elokuva ei lähde saarnaamaan tällä, mutta on silti selvää, minne syyttävä sormi osoittelee ja Nuremberg jättääkin vertauksellaan hyvää pureskeltavaa katsojalle.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut James Vanderbilt, jonka kirjoitusura on vaihdellut vakuuttavasta (Zodiac (2007)) varsin kehnoon (Independence Day: Uusi uhka (Independence Day: Resurgence - 2016)). Nurembergissa Vanderbilt hoitaa tonttinsa kuitenkin kunnialla. Hänen tekstinsä on taitavasti laadittu ja täynnä hyvää dialogia ja hänen ohjauksessaan kahden ja puolen tunnin elokuva kulkee raskaasta aiheestaankin huolimatta varsin reippaasti. Nuremberg on myös teknisesti mainio. Elokuva on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin oivalliset. Tietokonetehosteita on hyödynnetty sulavasti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Brian Tylerin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nuremberg, 2025, Walden Media, Filmsquad, Mythology Entertainment, Széchenyi Funds, Bluestone Entertainment

Arvostelu: Roofman - Kattokeikkailija (Roofman - 2025)

ROOFMAN - KATTOKEIKKAILIJA

ROOFMAN

Ohjaus: Derek Cianfrance

Pääosissa: Channing Tatum, Kirsten Dunst, LaKeith Stanfield, Peter Dinklage, Ben Mendelsohn, Uzo Aduba, Emory Cohen, Lily Collias, Kennedy Moyer, Juno Temple, Melonie Diaz, Alissa Marie Pearson, Molly Price ja Tony Revolori

Genre: rikos, komedia, draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Roofman - Kattokeikkailija perustuu tositapahtumiin rikollisesta Jeffrey Manchesterista. David Stephens ja Peter Petrucci kirjoittivat miehen elämästä elokuvakäsikirjoituksen, mutta projekti ei edennyt sellaisenaan. Kirt Gunn työsti uuden käsikirjoituksen kaksikon tekstin pohjalta ja vuonna 2024 elokuvan teko käynnistyi tosissaan. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2024 ja nyt Roofman - Kattokeikkailija on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan Jeffrey Manchesterista aiemmin, mutta kun luin leffasta, kiinnostuin siitä heti. Kävinkin katsomassa Roofman - Kattokeikkailijan sen ensi-iltapäivänä.

Rahaongelmissa rypevän ja perheensä menettäneen Jeffrey Manchesterin elämä muuttuu hullunmyllyksi, kun hän ryhtyy ryöstelemään McDonald's-ravintoloita kattojen kautta ja asuu Toys "R" Us -lelukaupassa.

Pääroolissa Jeffrey "Kattokeikkailija" Manchesterina nähdään Channing Tatum. Jeffrey sai lisänimensä omaperäisestä tavastaan ryöstää McDonald's-pikaruokaravintoloita tunkeutumalla niihin kattorakenteiden tai -luukkujen kautta. Jeffrey ei ole kuitenkaan mikään varsinaisesti paha ihminen, vain tyyppi joka on eksynyt väärille teille ja huomannut olevansa turhankin hyvä siinä, mitä hän tekee. Rahaongelmat ovat etäännyttäneet hänet perheestään ja Jeffrey uskoo ryöstöistä saadun mammonan palauttavan hänen suosionsa esimerkiksi lapsille annettujen lahjojen kautta. Ryöstöt mies hoitaa mahdollisimman ystävällisesti, usein saaden jälkikäteen McDonald'sin työntekijät kehumaan häntä uutislähetyksessä. Tatum on nappivalinta osaan. Hän kanavoi hyvin hahmonsa ahdinkoa, päättäväisyyttä ja mukavuutta, voittaen katsojan nopeasti Jeffreyn puolelle.

     Elokuvassa nähdään myös LaKeith Stanfield Jeffreyn kaverina Stevenä ja Juno Temple tämän tyttöystävänä Michellenä, Peter Dinklage Mitchinä, pomona Toys "R" Us -liikkeessä, missä Jeffrey piileskeli kuukausitolkulla, Kirsten Dunst liikkeen myyjänä Leigh'nä, sekä Ben Mendelsohn ja Uzo Aduba paikallisen kirkon pastorina Ronina ja tämän vaimona Eileeninä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan. Dinklagen Mitch on sopivan mulkku jätkä, jottei katsojaa edes haittaa, että Jeffrey majailee tämän kaupassa, varastaen vähän sitä sun tätä omaksi ilokseen piiloonsa. Dunst on hyvä valinta Leigh'ksi, jonka kanssa Jeffreylle vähemmän yllättäen syntyy romanssia.

Roofman - Kattokeikkailija osoittautui oikein vekkuliksi ja hyvin erilaiseksi rikoselokuvaksi, jonka tarina on niin älytön, että fiktioelokuvana katsoja tuskin uskoisi tällaista voivan tapahtua. Mutta joskus tosielämä on fiktiota uskomattomampaa ja Jeffrey Manchesterin varsin villistä elämänvaiheesta on saatu erittäin kiinnostava elokuva aikaiseksi. Itse sitä kattokeikkailua, McDonald'sien ryöstelyä elokuvassa on lopulta yllättävän vähän ja elokuva keskittyy pääasiassa siihen aikaan, kun Jeffrey asui Toys "R" Us -lelukaupassa, pakoillessaan virkavaltaa. Kun päivät muuttuvat viikoiksi ja sitten jopa kuukausiksi, yksinäisyys alkaa painaa päälle ja kun mies päättää lähestyä Leigh'tä, jonka puuhia hän on seurannut jo pitkään, asiat eivät enää ole entisensä.

Elokuva tasapainottelee oivallisesti rikosjännärin, komedian, henkilödraaman ja romantiikan välimaastossa. Jeffreyn absurdista tilanteesta revitään hyvää huumoria, mutta samalla hänen elämänsä esitetään myös hieman traagisena. Leigh tuo uutta valoa synkkyyden keskelle ja romanttinen puolikin leffasta toimii. Jännite syntyy toki siitä, jääkö Jeffrey kiinni puuhistaan? Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä huolimattomammaksi mies käy, tykästyessään uuteen elämäänsä Leigh'n kanssa. Kaikkea tätä on mielenkiintoista ja usein hupaisaa seurata, mutta silti täytyy sanoa, että muutamaa minuuttia päälle kahden tunnin kestossa Roofman - Kattokeikkailija on hitusen liian pitkä. Siitä voisi helposti napsia pikkupätkiä sieltä täältä yhteensä kymmenen minuutin tai jopa vartin edestä, tehden kokonaisuudesta ytimekkäämmän.

Elokuvan on ohjannut Derek Cianfrance, joka tasapainottelee eri lajityyppien ja ilmapiirien välimaastossa taitavasti. Hänen ja Kirt Gunnin lopullinen käsikirjoitus voisi sisältää enemmän sitä kattokeikkailua ja voisi olla hieman tiiviimpi kokonaisuutena, mutta jo tällaisenaan homma tosiaan toimii. Roofman - Kattokeikkailija on myös pätevästi kuvattu, elokuvan lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Erästä yksityiskohtaa tuskin moni katsoja huomaa, mutta itseäni legokeräilijänä huvitti, että vuoteen 2004 sijoittuvassa elokuvassa hahmot rakentavat yhdessä kohtaa pari vuotta sitten julkaistua Harry Potter -legosettiä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu Christopher Bearin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Roofman, 2025, Hunting Lane Films, 51 Entertainment, High Frequency Entertainment, Limelight

Arvostelu: Eternity (2025)

ETERNITY

Ohjaus: David Freyne

Pääosissa: Elizabeth Olsen, Miles Teller, Callum Turner, Da'Vine Joy Randolph, John Early, Olga Merediz, Barry Primus ja Betty Buckley

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Eternity on uusi romanttinen draamakomedia. Pat Cunnane keksi elokuvan idean ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen. Hänen tekstinsä pyöri vuonna 2022 Hollywoodin mustalla listalla suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. A24 nappasi projektin itselleen, David Freyne valittiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024. Nyt Eternity on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin leffasta heti, kun luin sen omaperäisestä juonesta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Eternityn sen ensi-iltapäivänä.

Kun Joan kuolee ja päätyy tuonpuoleiseen, hänen täytyy valita viettääkö hän ikuisuutensa ensimmäisen aviomiehensä, sodassa kuolleen Luken, vai toisen aviomiehensä, jääräpää Larryn kanssa.

Elokuvan keskiössä on kolmiodraama, johon kuuluvat Elizabeth Olsenin näyttelemä Joan, Miles Tellerin esittämä Larry ja Callum Turnerin näyttelemä Luke. Joan ja Luke olivat nuoria rakastavaisia, jotka menivät naimisiin, mutta joiden yhteinen elämä katkesi kuin seinään, kun Luke lähti sotaan ja kuoli rintamalla. Leskeksi jäänyt Joan avioitui lopulta uudelleen, Larryn kanssa. Kun Joan ja Larry lopulta menehtyvät ja päätyvät tuonpuoleiseen, Joan kohtaa jälleen Luken, joka on odottanut häntä kuolemastaan asti. Nainen pistetäänkin vaikean valinnan äärelle. Jatkaako suhdetta Larryn kanssa myös kuoleman jälkeen, vai palatako alkuperäisen rakkautensa luokse? Olsen, Teller ja Turner ovat kaikki mainioita rooleissaan ja jokaisen hahmo on oivallinen. Kaikkia kolmea käy sääliksi tässä hankalassa tilanteessa, vaikka samalla jokaisen toiminta tilanteen tiimoilta ärsyttää jossain kohtaa.

     Elokuvassa nähdään myös Da'Vine Joy Randolph ja John Early Annana ja Ryanina, tuonpuoleisen koordinaattoreina, joiden tehtävänä on ottaa vastaan juuri kuolleet ja kaupata heille heidän ikuisuutensa. Tuonpuoleisessa on kyllä vaihtoehtoja mistä valita, mutta koukkuna on, että valintaa ei voi enää vaihtaa, vaan oma ikuisuus on sitten vietettävä alkuperäisessä valinnassa. Randolph on oivallinen Larryn koordinaattorina, joka ei aina vaikuta täysin pätevältä hommaansa. Early on vekkulissa vedossa tämän kilpakumppanina, Lukea edustavana Ryanina. Anna ja Ryan aloittavatkin kilpailun, kumpi pystyy myymään Joanille paremmin ajatuksen ikuisuudesta edustamansa miehen kanssa.

Kuten olen aiemminkin turhautuneena todennut, moderni elokuvakeskustelu on täynnä puhetta siitä, että nykypäivänä ei keksittäisi enää uusia ideoita, vaan kaikki olisi muka pelkkää jatko-osaa ja uudelleenfilmatisointia. Eternity on jälleen hyvä osoitus siitä, että näin ei suinkaan ole asian laita ja kyseessä onkin yksi omaperäisimmistä ideoista romanttiseen draamakomediaan, minkä olen aikoihin nähnyt. Elokuvassa on todella veikeä lähestymistapa kolmiodraamaan ja on aidosti kiinnostavaa seurata, kuinka hommassa käy. Valitseeko Joan yhä Larryn vuosikymmenten suhteen jälkeen, vai haluaako hän viedä loppuun suhteensa Luken kanssa, joka on kuin romanttinen märkä päiväuni? Joanin kokemat rakkaudet näiden miesten kanssa ovat hyvin erilaisia. Luken kanssa jäätiin vielä siihen vaiheeseen, kun ei nähty muuta kuin kaikki ihanat puolet, oli kukkia ja suklaarasioita sun muuta. Larryn kanssa taas rakkaus meni paljon syvemmälle tasolle ja yhdessä on pysytty senkin jälkeen, kun suunnilleen joka toinen asia mitä mies tekee, ärsyttää Joania.

Tämän lisäksi on myös erittäin mielenkiintoista tutustua Eternityn visioon kuoleman jälkeisestä elämästä ja tästä revitäänkin irti runsaasti hyvää huumoria. Mesta on täynnä myyntikojuja, joiden työntekijät yrittävät kaupitella omia ikuisuuksiaan juuri kuolleille ja niitä on tosiaan joka lähtöön ikuisesta rantalomasta loputtomaan museokierrokseen ja avaruusmatkaan. Katsoja pohtii hahmojen kanssa näitä vaikeita valintoja ja niiden parissa elokuva kulkee pääasiassa kuin hujauksessa. Vasta viimeisen puolen tunnin kohdalla Eternity kokee vaikeuksia kuljettaa kertomustaan loppuun, aivan kuin se ei uskaltaisi pitää kiinni yhdestä valinnastaan ja haluaakin näyttää katsojalle kaikki mahdolliset skenaariot.

Elokuvan on ohjannut David Freyne, joka tekee pätevää työtä ilmapiirin kanssa. Freyne on myös auttanut idean isää, Pat Cunnanea käsikirjoituksen lopullisessa muokkauksessa. Cunnanen idea on loistava, mutta tarinan lopetusta ja etenkin sen venytystä olisi voinut vielä miettiä uusiksi. Teknisesti Eternity on hyvin tehty. Leffa on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja David Flemingin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Eternity, 2025, A24, Star Thrower Entertainment

Arvostelu: Plankton: Elokuva (Plankton: The Movie - 2025)

PLANKTON: ELOKUVA

PLANKTON: THE MOVIE

Ohjaus: Dave Needham

Pääosissa: Mr. Lawrence, Jill Talley, Tom Kenny, Bill Fagerbakke, Carolyn Lawrence, Mary Jo Catlett, Lori Alan, Clancy Brown ja Rodger Bumpass

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 7

Stephen Hillenburgin luoma piirrossarja Paavo Pesusieni (SpongeBob SquarePants) nousi suosituksi, kun se alkoi pyöriä televisioissa vuonna 1999. Jo muutamaa vuotta myöhemmin hahmo päätettiin tuoda valkokankaille ja lopputuloksena oli menestyksekäs Paavo Pesusieni -elokuva (The SpongeBob SquarePants Movie - 2004), jota seurasivat Paavo Pesusieni kuivalla maalla (The SpongeBob Movie: Sponge Out of Water - 2015) ja Paavo Pesusieni vapaalla jalalla (The SpongeBob Movie: Sponge On the Run - 2020). Hillenburgin menehdyttyä Nickelodeon-yhtiö päätti ryhtyä tehtailemaan runsaasti lisää elokuvia ja sarjoja samasta maailmasta. Näistä ensimmäiseksi ilmestynyt Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan (Saving Bikini Bottom: The Sandy Cheeks Movie - 2024) sai murskavastaanoton, mutta lisää oli silti tulossa. Yhtiö oli jo pitkällä työstämässä pahasta Planktonista omaa leffaansa, joka vuoti internetiin vahingossa jo viime vuoden elokuussa. Plankton: Elokuva julkaistiin vihdoin virallisesti Netflixin kautta maaliskuussa ja itse odotin elokuvaa skeptisenä. Pidin kolmesta ensimmäisestä Paavo-leffasta, mutta Santa-Sannan oma elokuva oli minunkin mielestäni karmaisevan huono. Peläten pahinta pistin Plankton: Elokuvan pyörimään heti julkaisupäivänä.

Planktonin epäonnistuttua jälleen kerran rapupiiraan reseptin ryöstössä, tämän Kaarina-robottivaimo kyllästyy ja päättää lähteä omille teilleen, valloittaakseen maailman. Plankton tarvitsee Paavo Pesusienen apua pysäyttääkseen Kaarinan, joka ryhtyy raivoissaan tuhoamaan Tangalan kaupunkia.

Paavo Pesusienen luoja Stephen Hillenburg oli toivonut Nickelodeon-yhtiöltä, ettei yhtiö ryhtyisi rahastamaan franchisella liikaa ja ettei sarjan sivuhahmoista tehtäisi omia ohjelmiaan. Nickelodeon kunnioitti miehen toivetta vain tämän kuolemaan asti. Viime vuonna orava Santa-Sanna (Carolyn Lawrence) sai oman elokuvansa ja nyt on tosiaan ilkikurisen Planktonin (Mr. Lawrence) vuoro. Plankton on jälleen tutuissa puuhissaan, yrittäessään ties kuinka monetta sadattatuhannetta kertaa varastaa rapupiiraan salaisen reseptin ja epäonnistuessaan jälleen. Tympeä Plankton ylenkatsoo täysin robottivaimoaan Kaarinaa (Jill Talley) ja tällä kertaa Kaarina saakin tarpeekseen. Robotti hankkiutuu eroon empatiasirustaan ja päättää näyttää miehelleen, millainen todellisen pahiksen kuuluisi olla. Plankton on hupaisa, joskin tekojensa takia usein turhauttava hahmo ja on ihan kiva, että hän pääsee oman elokuvansa keulakuvaksi. Kaarina pääsee täysin uudella tavalla esille, näyttäen varsin hurjia puoliaan.

     Muutkin tutut Tangalan hahmot ovat menossa mukana, lähtien tietty Paavo Pesusienestä (Tom Kenny), joka päättää auttaa Planktonia palauttamaan Kaarinan ennalleen, ennen kuin tämä ehtii tuhota koko Tangalan. Johtaja Rapu (Clancy Brown), Patrik-meritähti (Bill Fagerbakke), Jalmari Kalmari (Rodger Bumpass) ja rouva Pöhö (Mary Jo Catlett) käyvät sen sijaan lähinnä kääntymässä, eikä Jalmarilla tainnut olla paria repliikkiä enempää koko leffan aikana.

Sanotaanpa heti se, että Plankton: Elokuva on selvästi parempi kuin viimevuotinen Paavo Pesusieni ja Santa-Sanna pelastavat Tangalan. Ei voi sanoa, että tekijät olisivat ottaneet opikseen edellisistä virheistään, koska molemmat leffat olivat samaan aikaan tuotannossa ja elokuva vuoti kokonaisuudessaan internetiin jo ennen Santa-Sanna -rainan julkaisua, mutta ihan samoihin kompastuskiviin ei enää osuta. Plankton: Elokuva on onneksi älytty sijoittaa lähes sataprosenttisesti veden alle, eikä siitä löydy oikeita ihmisiä kuin todella lyhyesti rannalla loikoilemassa. Jo pelkkä Wanda Sykes oli viimeksi niin raivostuttavan huono roolissaan, että jo yksin hän teki Santa-Sanna -elokuvasta tuskaisaa katseltavaa.

Plankton: Elokuvan tarinakin on parempi, joskin tälläkin kertaa Tangala ja sen asukit ovat uhattuina. Toivon, että pian ilmestyvään Paavo Pesusieni: Syvän meren seikkailuun (The SpongeBob Movie: Search for SquarePants - 2025) ollaan keksitty jotain muuta. On mukaansatempaavaa seurata Planktonin ja Paavon yritystä pysäyttää Kaarina ja vielä kiinnostavampaa on kuulla, kun Plankton avautuu yksinäisestä nuoruudestaan ja kuinka hän loi Kaarinan. Muistellessaan Plankton alkaa hissuksiin hoksaamaan Kaarinan merkitystä elämässään ja tästä saadaan aikaiseksi oivaa kasvutarinaa, mutta niin etteivät tekijät silti muuta Planktonista jotain tylsää hyvistä. Kaksikon seikkailun varrelle löytyy paljon vauhtia ja koheltamista, minkä uskoisin viihdyttävän lapsikatsojia mukavasti. Huumori onkin enemmän lapsien nauruhermoja kutittelevaa, mutta onnistuu leffa nostamaan hymynkaretta myös aikuiskatsojalle silloin tällöin.

Animaatiojäljeltään Plankton: Elokuva on ihan kiva, joskin jälleen motkotan sitä, että kolmiulotteisen tietokoneanimaation sijaan katsoisin Paavon ja kumppaneiden seikkailuja paljon mieluummin käsin piirrettynä kaksiulotteisena animaationa, millaisena itse sarjaakin yhä tehdään. Sarjan ulkonäkö on mielestäni niin mainio, että nämä elokuvat menettävät paljon digitaalisuudellaan. Hahmot kuitenkin liikkuvat sulavasti, taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia ja elokuva on mukavan värikäs. Äänimaailma on myös toimivasti rakennettu, joskin leffan lukuisat musikaalinumerot jättivät minut yksi kerrallaan kylmäksi ja tuntuivat vain keston pitkittämiseltä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Plankton: The Movie, 2025, Nickelodeon Animation Studios, Nickelodeon Movies

Arvostelu: In the Lost Lands (2025)

IN THE LOST LANDS

Ohjaus: Paul W. S. Anderson

Pääosissa: Milla Jovovich, Dave Bautista, Arly Jover, Amara Koreke, Fraser James, Simon Lööf, Deirdre Mullins, Sebastian Stankiewicz, Tue Lunding ja Jacek Dzisiewicz

Genre: toiminta, seikkailu, fantasia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

In the Lost Lands perustuu George R. R. Martinin samannimiseen novelliin vuodelta 1982. Vuonna 2015 Constantin Werner hankki oikeudet Martinin novelliin, aikeenaan tehdä siitä elokuvan. Milla Jovovich pestattiin päärooliin, mutta projekti ei edennyt sellaisenaan. Vuonna 2021 Jojovichin mies Paul W. S. Anderson tarttui projektiin ja Werner jäi mukaan käsikirjoittajaksi. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja lopulta In the Lost Lands sai ensi-iltansa joidenkin maiden teattereissa tämän vuoden alussa. Elokuva oli kuitenkin kriitikoiden lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joten Suomessa leffa julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen julisteen ensi kertaa vuodenvaihteessa, joskin Anderson-Jovovich-duo ei juuri vakuuttanut. Eräänä syksyisenä iltana päätin hetken mielijohteesta antaa In the Lost Landsille mahdollisuuden. Elokuvaa ei ollut kestänyt montaa minuuttia, kun jo kaduin päätöstäni...

Maailmanlopun jälkeen ihmiskunnan rippeet asuvat vuorenalaisessa kaupungissa, samalla kun ulkopuolella hirviöt ovat vallaneet erämaan. Kuningatar lähettää noidan ja metsästäjän uskaliaalle matkalle halki erämaan, löytämään kuningattarelle keinon muuttaa muotoaan pedoksi.

Alun perin In the Lost Landsin päärooleissa noita Gray Alysina ja metsästäjä Boycena oli tarkoitus nähdä Milla Jovovich ja Justin Chatwin, mutta kun projekti päätyi Jovovichin miehen, Paul W. S. Andersonin käsiin, vain Jovovich sai vähemmän yllättäen pitää pestinsä. Chatwin vaihtui Dave Bautistaan, joka on kieltämättä hieman uskottavampi valinta rooliinsa karskiksi mieheksi, joka uskaltaa matkata sinne, minne muut eivät. Kummastakin hahmosta löytyy kiinnostavat aspektinsa, mutta molemmat pilataan heikon käsikirjoituksen ja ontuvan näyttelijätyön vuoksi. Gray Alys on mukamas laajalti pelätty noita, mutta hahmo ei koskaan vakuuta siitä, että hän aiheuttaisi sellaisen reaktion. Asiaa ei auta Jovovichin vaivaannuttavan kömpelö suoritus, eikä ole ihme, että nainen saa rooleja nykyään lähinnä vain mieheltään. Yleensä vähintään kelvollisessa Bautistassakaan ei ole lopulta hurraamista, miehen takellellessa surkean dialogin kanssa. Jovovichin ja Bautistan välillä ei myöskään ole tippaakaan kemiaa, mitä vaadittaisiin, kun seikkailun aikana hahmojen tunteet toisiaan kohtaan muovautuvat.

     Elokuvassa nähdään myös Jacek Dzisiewicz vuorenalaista kaupunkia johtavana, mutta sairaana Ylivaltiaana, Amara Okereke tämän kuningatarvaimona, joka suunnittelee vallankaappausta, Simon Lööf kuningattaren uskollisena vartijana, Fraser James kirkkoa hallitsevana patriarkkana, jolla on omat katalat suunnitelmansa ja Arly Jover tämän kätyrinä Ashina, joka jahtaa Gray Alysia vimmaisesti. Sivuhahmojen potentiaalisesti kiinnostava valtataistelu jää täysin pintapuoleiseksi, eivätkä näyttelijät juuri vakuuta osissaan.

Paul W. S. Andersonin ura on ollut täynnä enemmän tai vähemmän heikkoja ja huonoja elokuvia, oli kyse yhä vain kökömmiksi muuttuneista Resident Evil -videopelirainoista (2002-2016), kiusallisesta Kolme muskettisoturia -seikkailusta (The Three Musketeers - 2011) tai hänen ja Jovovichin edellisestä yhteistyötä, fantasiarymistely Monster Hunterista (2020). In the Lost Lands taitaa kuitenkin olla Andersonin uran suurin pohjanoteeraus. Kyseessä on elokuva, josta minulla ei ole mitään muuta positiivista sanottavaa kuin että siinä on juttuja, joissa olisi voinut olla potentiaalia täysin eri työryhmän toteuttamana. Tällaisenaan leffa on kuitenkin käsittämätön fiasko joka osa-alueella, jota katsoessa en voinut olla kummastelematta, että miten ihmeessä iso joukko ihmisiä on voinut katsoa lopputulosta ja todeta että "juu, tämä on hyvä, tämä kannattaa julkaista".

On älytöntä, että pohjana tälle sekasotkulle on George R. R. Martinin kynäilemä tarina - saman Martinin, jonka kirjasarjan pohjalta tehtiin loppua lukuun ottamatta erinomainen Game of Thrones -fantasiasarja (2011-2019). In the Lost Landsin maailmanluonti jää todella kauas Game of Thronesin tarkkaan laaditusta ja historiaa pursuavasta kiehtovasta maailmasta. Kaikki jää täysin pinnalliseksi, eikä mihinkään saa otetta. Valtaistuinpeli jää myös kilometrien päähän Game of Thronesin koukuttavasta juonittelusta. Toki tässä on kyse vähän päälle puolentoista tunnin elokuvasta, kun taas Game of Thrones kertoi tarinansa kahdeksassa tuotantokaudessa, mutta jo sen sarjan avausjaksossa oli ennen puoltaväliä enemmän syvyyttä kuin tässä ontossa ja elottomassa tekeleessä koko kestonsa aikana.

Tämä valtataistelu jää kuitenkin lähinnä taustatarinaksi, kun muuten elokuva seuraa Gray Alysin ja Boycen matkaa vaarallisen erämaan halki löytämään keinoa antaa kuningattarelle muodonmuuttajan voimat. Jep, siinä on leffan juoni. Tämä johtaa pitkästyttävään seikkailuun, jossa periaatteessa tapahtuu kaiken aikaa jotain, mutta mikään ei tunnu miltään. Toimintakohtaukset ovat latteita ja täysin jännityksetöntä ryminää. Noidan ja metsästäjän välille muodostuva romanssintynkä ei ole millään tavalla uskottava, etenkin kun pääparin välillä ei ole kemiaa. Lopun typerät käänteet ovatkin sitten viimeiset naulat arkkuun. Hahmot tuntuvat muuttavan mieltään minkä ehtivät, eikä millään ole lopulta väliä. Gray Alysin innostama kapina ei tunnu millään tavalla ansaitulta ja tunteikkaiksi tarkoitetut hetket jättävät katsojan tuijottamaan tapahtumia täysin tyhjällä ilmeellä.

Voisi kuvitella, että kolmen vuosikymmenen mittaisen uran myötä Paul W. S. Andersonille olisi kehittynyt edes jonkinlaista taitoa, mutta In the Lost Lands on kaikin puolin hämmentävän amatöörimäinen paketti. Asiaa ei auta Constantin Wernerin surkea käsikirjoitus naurettavan köykäisen replikoinnin, huonon maailmanrakentelun ja kömpelön kerronnan kanssa. Elokuvan epäonneksi se on myös teknisesti aika järkyttävä räpellys. Kyseessä on itse asiassa yksi rumimmista leffoista, jonka olen koskaan nähnyt. Kameraoperointi ja kuvasommittelut ajavat vielä asiansa, mutta jälkikäteen kuvaan asetettu filtteri, joka saa kaikki lamput, soihdut ja heijastavat pinnat loistamaan lähes häikäisevästi, on todella tökerö. Elokuva myös luottaa aivan liikaa tietokonetehosteisiinsa, joista mikään ei ole uskottava. Taustat näyttävät videopeliltä ja hahmojen kohtaamat digiörkit ovat huvittavan huonosti tehtyjä. Parit aidot lavasteet ovat kelvolliset, mutta pääasiassa leffa on selvästi kuvattu taustakangasta vasten. Leffa on myös värimäärittelyltään kaamea. Milla Jovovichin peruukki on hirveä. Äänimaailma on pelkkää kaoottista ryminää. Paul Haslinger yrittää musiikeillaan epätoivoisesti saada katsojaa luulemaan, että olisi nähnyt jotain mahtipontista ja elämää mullistavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

In the Lost Lands, 2025, Constantin Film, Dream Bros. Entertainment, Rusalka Film

Arvostelu: Zootropolis - eläinten kaupunki 2 (Zootopia 2 - 2025)

ZOOTROPOLIS - ELÄINTEN KAUPUNKI 2

ZOOTOPIA 2

Ohjaus: Jared Bush ja Byron Howard

Pääosissa: Ginnifer Goodwin, Jason Bateman, Ke Huy Quan, Fortune Feimster, Andy Samberg, David Strathairn, Idris Elba, Patrick Warburton, Quinta Brunson, Nate Torrence, Shakira, Bonnie Hunt, Don Lake, Macaulay Culkin, Brenda Song, Maurice LaMarche, Leah Latham, Raymond S. Persi, Tommy Lister Jr., Danny Trejo, Jean Reno, John Leguizamo, Stephanie Beatriz, Wilmer Valderrama, Jenny Slate, Alan Tudyk, Josh Gad, Michael J. Fox, Auli'i Cravalho ja Dwayne Johnson

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

Disneyn animaatioelokuva Zootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016) oli jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Disney+ -palvelussa ilmestyneen lyhyen animaatiosarja Zootropolis+:n (Zootopia+ - 2022) lisäksi yhtiö ilmoitti vuonna 2023 varsinaisen jatko-osaelokuvan olevan työn alla. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Zootropolis - eläinten kaupunki 2 saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän valtavasti ensimmäisestä Zootropolis-elokuvasta - se on jopa mielestäni Disneyn paras oma elokuva viimeiseltä kymmeneltä vuodelta. Olen odottanut jatko-osaa jännityksellä, toivoen sen olevan onnistunut, mutta peläten sen olevan väkisin rahan takia väännetty. Kävin katsomassa Zootropolis - eläinten kaupunki 2:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Poliisipari Judy Hopps ja Nick Wilde päätyvät uuden tutkimuksen äärelle, mihin liittyy koko Zootropoliksen historiaa mullistava salajuoni.

Pupu Judy Hopps (äänenä Ginnifer Goodwin) ja kettu Nick Wilde (Jason Bateman) tekevät paluun ja nyt kaksikko työskentelee yhdessä Zootropoliksen poliisivoimissa työparina. Paljastettuaan apulaispormestari Bellwetherin ilkikuriset aikomukset ja palautettuaan rauhan lihansyöjien ja kasvissyöjien välille, Judyä ja Nickiä juhlitaan sankareina. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun he päätyvät uuden tapauksen äärelle, millä on shokeeraavia vaikutuksia koko kaupunkiin. Judy ja Nick ovat toistamiseen erittäin mainiot hahmot ja näiden kahden hyvin erilaisen persoonan yhteistyötä - tai ainakin siihen pyrkimistä - on jälleen ilo seurata.

     Monet muutkin tutut hahmot, kuten poliisipäällikkö Bogo (Idris Elba), Flash-laiskiainen (Raymond S. Persi), laulajatähti Gazelle (Shakira) ja gangsteri Big (Maurice LaMarche) tekevät paluun - osa hieman tarpeettomasti - ja uusina hahmoina jatko-osassa esitellään muun muassa Zootropoliksen neljä vyöhykettä suunnitelleen Lynxleyn ilvessuvun jäsenet, isä Milton (David Strathairn) ja lapset Pawbert (Andy Samberg), Cattrick (Macaulay Culkin) ja Kitty (Brenda Song), Zootropoliksen uusi pormestari Brian Winddancer (Patrick Warburton), salaliittoteoreetikko Nibbles Maplestick (Fortune Feimster) ja käärme Gary (Ke Huy Quan). Uudet hahmot ovat kiinnostavia tyyppejä, etenkin Gary, jonka ympärille uusi tutkimustapaus muodostuu. Nibbles taas on uusista hahmoista hupaisin.

Etukäteen vain yhdeltä Disneyn eläinanimaatiolta muiden joukossa vaikuttanut Zootropolis - eläinten kaupunki oli ällistyttävä ja yllättävänkin syvällinen tarina ennakkoluuloista, rasismista, seksismistä ja korruptiosta. Elokuva tuntui enemmän Pixarin työltä; niin vakuuttava se oli siinä kohtaa Disneyn muihin aikalaisiin tuotantoihin verrattuna. Paineet jatko-osaa kohtaan olivat siis korkeat ja vaikkei Zootropolis - eläinten kaupunki 2 olekaan edeltäjänsä veroinen napakymppi, on se loistokas uusi seikkailu tässä mielikuvituksellisessa eläinmaailmassa. Jo ykkösosassa eri ilmastovyöhykkeistä koostuva Zootropolis kiehtoi ja se on selvästi huomattu, sillä eri alueita esitellään enemmän ja ne liittyvät tarinaan huomattavasti merkittävämmin. Voisi jopa sanoa, että jos ensimmäinen elokuva kertoi tavallaan Zootropoliksen kansalaisista, jatko-osa kertoo nimenomaan itse kaupungista.

Kyseessä on tälläkin kertaa erittäin mukaansatempaava ja viihdyttävä leffa, jonka aikana pääsee nauramaan useasti, jännittämäänkin hieman ja kenties jopa pyyhkimään kyyneliä silmäkulmista. Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä nämä hahmot, sekä tämä maailma ja kertomus ovat niin oivalliset. Ykkösosan tapaan leffassa myös riittää valtavasti bongailtavaa ja se on täynnä viittauksia niin muihin Disneyn animaatioihin kuin pariin todella yllättäväänkin elokuvaan. Nämä tuovat lisäherkkua erityisesti aikuiskatsojille, mitä tekevät myös elokuvan teemat. Ihan ykkösosan syvällisyyksiin ei päästä, mutta aihepiirit erilaisuudesta ja siihen liittyvistä ennakkoluuloista, sekä niistä yli pääsemisestä ovat läsnä ja aina yhtä tärkeitä ja ajankohtaisia.

Visuaalisesti Zootropolis - eläinten kaupunki 2 on puhdasta silmäkarkkia. Disneyn animaattorit tuntuvat joka vuosi ylittävän itsensä - niin häikäisevän yksityiskohtaisesti tämä eläinmaailma on loihdittu. Kaikki paikat ovat täynnä elämää ja taustoille on taatusti piiloteltu niin paljon lisävitsejä, että monet niistä hoksaa vasta useamman katselukerran jälkeen. Hahmot liikkuvat sulavasti ja elokuva on myös ihastuttavan värikäs. Äänimaailma on kanssa taitavasti rakennettu Michael Giacchinon leikkisiä musiikkeja myöten.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä mahdollista kolmatta elokuvaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Zootopia 2, 2025, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Teräsleidit (2020)

TERÄSLEIDIT

Ohjaus: Pamela Tola

Pääosissa: Leena Uotila, Seela Sella, Saara Pakkasvirta, Pirjo Lonka, Heikki Nousiainen, Samuli Niittymäki, Jani Volanen, Linnea Skog, Mio Tola, Juhani Niemelä, Jussi Sorjanen ja Pamela Tola

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Teräsleidit on Pamela Tolan ohjaama kotimainen komediaelokuva. Tola kirjoitti elokuvan yhdessä Aleksi Bradyn kanssa ja sai mojovan rahoitustuen Suomen elokuvasäätiöltä. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2019 ja lopulta Teräsleidit sai ensi-iltansa tammikuussa 2020. Elokuva sai vaihtelevaa palautetta kriitikoilta, mutta se oli ilmestymisvuotensa isoin menestys Suomessa ja sai parhaan elokuvan, naissivuosan ja maskeerauksen Jussi-ehdokkuudet. Itse en ole aiemmin katsonut Teräsleidejä, mutta muistan kun sen traileri pyöri vuosikymmenen vaihteessa. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Teräsleidit - kuin viimeistä päivää (2025), päätin vihdoin katsoa ensimmäisen osan ja samalla arvostella sen.

Kun Inkeri lyö suutuspäissään aviomiestään Tapiota paistinpannulla päähän ja uskoo tappaneensa hänet, hän lähtee siskojensa Railin ja Sylvin kanssa elämään ensimmäistä kertaa oikein kunnolla, ennen kuin hän joutuu loppuiäkseen vankilaan.

Elokuvan nimenmukaiset "teräsleidit" ovat siskokset Inkeri (Leena Uotila), Raili (Seela Sella) ja Sylvi (Saara Pakkasvirta). Kun Inkeri turhautuu tosissaan äksyyn mieheensä Tapioon (Heikki Nousiainen) ja lyö tätä paistinpannulla takaraivoon, uskoen tappaneen tämän, Inkeri ottaa siskonsa mukaansa ja lähtee elämänsä reissuun - vielä kun voi. Vaikka ikää näillä naisilla on jo ainakin päälle 70 vuotta, ei heistä ole lähdetty kirjoittamaan mitään herttaisia pullantuoksuisia mummeleita, vaan karaistuneita, kaiken nähneitä rouvia, jotka eivät anna juuri kenenkään hyppiä heidän silmilleen - etenkään toistensa. Raili tietää arvonsa ja töksäyttelee asiat mielensä mukaan, kun taas Sylvi kauhistelee kaikenlaista, jopa paljon sellaista, mitä hänen itse tekisi mieli sanoa ääneen. Inkeri jää johonkin näiden ääripäiden välille. Hahmot ovat aivan mahtavia ja niin ovat myös heidän näyttelijänsä. Uotila, Sella ja Jussi-ehdokkuutensa ansainnut Pakkasvirta ovat kaikki loistavia rooleissaan. Heidän välinen kemiansa on hykerryttävän hauskaa ja heidän naljailustaan kuulee, että kyse on monia vuosikymmeniä yhdessä viettäneistä siskoksista.

    Elokuvassa nähdään myös Pirjo Lonka Inkerin tyttärenä Maijana ja Jani Volanen tämän miehenä Villenä, Linnea Skog ja Mio Tola heidän lapsinaan Rosana ja Ronina, sekä käypä ohjaaja-käsikirjoittaja Pamela Tolakin piipahtamassa. Myös Lonka on väkevässä vedossa Maija-tyttärenä, joka on perinyt paljon äidiltään ja jonka vitutuskäyrän kasvamista on hupaisaa seurata.

Teräsleidit osoittautui erittäin mainioksi kotimaiseksi komediaksi, josta löytyy paljon räävittömiä kohtauksia ja keskusteluja, mutta joka ei muutu missään kohtaa miksikään aivottomaksi perseilyksi, kuten monien suomalaisten hassuttelujen kohdalla valitettavasti käy. Isoin syy tähän on mahtavan päätrion lisäksi myös Tolan ja Aleksi Bradyn oiva käsikirjoitus, joka on täynnä hauskaa sanailua ja jonka tarinakin toimii, vaikkei näiden ikäihmisten road trip lähde ihan niin lentoon kuin voisi toivoa. On hupaisaa jo katsoa, kun Inkeri tulee siskojensa luo kertomaan, että on tappanut miehensä ja näiden reaktio on luokkaa "no sattuuhan sitä". Kolmikko lähtee elämänsä ajomatkalle, niin elääkseen vihdoin vapaana kuin myös etsimään todistusaineistoa, joka voisi mahdollisesti saada Inkerin teon näyttämään oikeutetulta.

Puolentoista tunnin kesto kulkee pääasiassa kuin siivillä, sillä näiden kolmen hahmon filtteritöntä töksäyttelyä on niin lystikästä kuunnella. Kautta linjan hahmot kokevat vihdoin voivansa sanoa asioita, joita he ovat padonneet sisäänsä vuosikaudet ja nämä purkaukset ovat niin hauskoja kuin oikealla tavalla vaivaannuttavia. Sen lisäksi, että leffa on hauska, on siinä myös hyvää sanottavaa oman elämänsä haltuun ottamisesta, oman elämänsä uudelleenarvioimisesta lopun lähestyessä, sekä siitä, että emme voi valita sukuamme, mutta yritetään ottaa kaikki irti siitä, mikä meille on annettu.

Pamela Tolan ohjaus on erittäin mainiota ja dialogin osalta hänen Aleksi Bradyn työstämä käsikirjoitus on lähes puhdasta kultaa. Teknisestikin Teräsleidit on onnistunut. Se on pätevästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset ja puvustus toimivaa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Panu Aaltion säveltämät musiikit säestävät tätä matkaa mukavasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Teräsleidit, 2020, Helsinki-Filmi