Arvostelu: Tappokone (Westworld - 1973)

TAPPOKONE

WESTWORLD

Ohjaus: Michael Crichton
Pääosissa: Richard Benjamin, James Brolin, Yul Brynner, Alan Oppenheimer, Victoria Shaw, Dick Van Patten, Linda Scott ja Steve Franken
Genre: scifi, western
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

Westworld, eli suomalaisittain Tappokone on Michael Crichtonin käsikirjoittama ja ohjaama tieteiselokuva. Crichton oli juuri tehnyt esikoisohjauksensa, suoraan televisiossa esitetyn Pursuitin (1972), kun hän alkoi esittelemään ideaansa robottien täyttämästä villin lännen teemapuistosta. Monet studiot kuitenkin torjuivat hänet ja pitivät parempana ideana, että Crichton kirjoittaisi tarinan kirjamuotoon, sillä hän oli huomattavasti tunnetumpi kirjailijana kuin elokuvantekijänä. Crichton kuitenkin näki tarinan niin selvästi visuaalisena, että päätti sinnikkäästi tehdä sen leffamuotoon. Lopulta Metro-Goldwyn-Mayer (mitä monet elokuvantekijät pitivät siihen aikaan viimeisenä hätäratkaisuna) otti projektin vastaan. Kuvaukset alkoivat, mutta Crichton oli pitkään tyytymätön leikkausversioihin ja päättikin itse leikata elokuvan sellaiseksi, että pitäisi siitä. Silti siitä puuttui hänen mielestään jotain ja vasta kun hän oli tehnyt jonkinlaisen version, mistä hän piti, hän sai suostuteltua MGM-studion lisäkuvauksiin. Jälkitöissä elokuvan kanssa tehtiin historiaa ja Tappokoneesta tuli ensimmäinen elokuva, jossa käsiteltiin kuvaa digitaalisesti jälkikäteen. Vain pari minuuttia kestävien hetkien kuvakäsittelyyn kului todella kauan aikaa. Lopulta elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja Tappokone sai ensi-iltansa elokuussa 1973 (Suomeen leffa saapui vasta seuraavana keväänä). Elokuva oli hitti ja se sai myös paljon kehuja kriitikoilta. Itse en ollut nähnyt filmiä aiemmin, mutta katsoin alkuvuodesta elokuvaan perustuvan televisiosarjan, Westworldin (2016-). Kun olin katsonut sarjan uusimman, eli kolmannen tuotantokauden loppuun asti, päätin vihdoin ja viimein katsoa alkuperäisen Tappokoneen.

Ystävykset Peter Martin ja John Blane matkustavat Westworldiin, futuristiseen villin lännen teemapuistoon, missä jotkut ovatkin robotteja. Ongelmia syntyy, kun osa roboteista menee epäkuntoon ja alkaa toimimaan oman mielensä mukaan.

Peter Martinina ja John Blanena nähdään Richard Benjamin ja James Brolin. Viiksekkään Benjaminin hahmo Peter on ensikertalaisena käymässä Westworldissa ja hän toimiikin välikappaleena katsojan ihmetykselle. Josh "Thanos" Brolinin isän, Jamesin esittämä John taas on jo konkari teemapuistossa ja yrittääkin saada kaverinsa rentoutumaan ja nauttimaan 1880-luvun simulaatiosta. Sekä Benjamin että Brolin ovat oivallisia rooleissaan, mutta hahmoista lähinnä vain Peter on kiinnostava. Hahmon kehityskaari leffan aikana on tarpeeksi toimiva, jotta häntä kannustaa, kun teemapuisto muuttuu vaaralliseksi.
     7 rohkeata miestä -länkkäriklassikosta (The Magnificent Seven - 1960) tuttu Yul Brynner näyttelee yhtä Westworldin roboteista, joka menee epäkuntoon ja lähtee omalle tappomatkalleen. Brynner huokuu karismaa ja mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä paremmin hän vain vakuuttaa armottomana tuhokoneena. Kun hänen pysäyttämisensä tuntuu suorastaan mahdottomuudelta, vaikka hänelle tekisi mitä, muistuttaa Brynnerin tappokone vahvasti terminaattoria... tai siis toisinpäin, ottaen huomioon, että Tappokone ilmestyi 11 vuotta ennen alkuperäistä Terminator - tuhoaja -elokuvaa (The Terminator - 1984). Kenties James Cameron lainasikin paljon tämän elokuvan loppuhuipennuksesta...

Pidin Tappokonetta kyllä kelpo scifiteoksena ja arvostan sen tiettyä elokuvahistoriallista saavutusta, mutta silti elokuva tuntui mielestäni hieman vaisulta. Suuri syy tähän on luultavasti se, että olin juuri katsonut uuden Westworld-sarjan, eikä tämä elokuva sisältänyt puoliakaan sarjan ensimmäisen tuotantokauden syvällisyyksistä ja kiehtovista pohdinnoista. Hahmotkaan eivät vakuuta yhtä paljon. Toki sarjalla on useampia tunteja käytettävänään, kun taas tämä elokuva kestää vain puolitoista tuntia. Silti sarjan nähneenä tiesin, kuinka paljon enempään tässä kertomuksessa olisi potentiaalia, eikä elokuva saavuta sitä kuin osittain. Itse teemapuistoidea on veikeä ja Crichton kikkailee sillä usein oivallisesti. On kiinnostavaa myös nähdä, mitä kuliseissa tapahtuu ja miten koko puistoa pyöritetään. Tieteiselokuvan ja länkkärin yhdistäminen on mitä mainion ajatus ja elokuva tarjoaakin tasapuolisesti molempia, pitäen tyytyväisenä niin scifin kuin westernin fanit.

Silti moni asia tuntuu enemmän jäävän kiehtovaksi ideaksi, eikä sitä ideaa hyödynnetä niin hyvin kuin katsoja ehtii päässään kuvitella. Tarinalla kestää yllättävänkin kauan lähteä kunnolla käyntiin. Mukana on niin kohtauksia, jotka kaipaisivat tiivistämistä kuin kohtauksia, jotka loppuvat liian lyhyeen. Paikoitellen elokuvassa käydään myös kahdessa muussa teemapuistossa, keskiaikaisessa Medieval Worldissa ja antiikin Roomaan sijoittuvassa Roman Worldissa, mutta ne jäävät niin pintaraapaisuiksi, että on lopulta lähes se ja sama, ovatko ne lainkaan mukana.

Elokuva kuitenkin onneksi parantaa tasoaan, mitä pidemmälle siinä edetään. Terminator - tuhoajaa muistuttava (ja sitä luultavasti innoittanut) loppuhuipennus muuttuu jopa aidosti jännittäväksi. Tunnelma tiivistyy yhä vain entisestään, kun Brynnerin esittämä tappokone ei meinaa millään kuolla, eikä apuakaan löydy mistään. Jännityksen lisäksi elokuvaan mahtuu myös huumoria, lähinnä Dick Van Pattenin näyttelemän pankkiirin kautta, joka on myös vierailulla Westworldissa. Useaan otteeseen nähdään lyhyitä pätkiä, joissa hän intoilee hupaisasti teemapuiston erilaisista iloista.

Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Crichton tunnetaan parhaiten Dinosauruspuiston (Jurassic Park - 1990) kirjoittajana, minkä pohjalta Steven Spielberg ohjasi menestyselokuvan vuonna 1993. Sekin kertoo eräänlaisesta teemapuistosta, mikä pistääkin miettimään, ovatko ne Crichtonin suuri innostus? Crichton on keksinyt erinomaisen idean, muttei täysin vakuuta elokuvantekijänä. Hänen olisikin kannattanut vain kirjoittaa elokuva ja antaa jonkun muun ohjata se. Tappokone on erittäin hyvin kuvattu ja se sisältää niin kutkuttavia lähikuvia katseista kuin näyttäviä maisemakuvia keinotekoisesta villistä lännestä. Villin lännen lavasteet ovatkin todella hienot, kuten myös kahden muun teemapuiston, mutta heti kun siirrytään tieteispuolen lavasteisiin, muuttuu filmi huomattavasti tylsemmäksi visuaalisesti, pelkistettyjen taustojen ja vilkkuvilla valoilla peitettyjen koneiden kera. Asut ja maskeeraukset ovat läpikotaisin tyylikkäät. Tehosteet ovat nähneet parhaat päivänä aikoja sitten, mutta toimivat yhä tarpeeksi hyvin. Myös äänimaailma on menevä ja Fred Karlinin säveltämä musiikki leikittelee eri aikakausilla. Leikkauksessa elokuvaa olisi kuitenkin voinut hioa suuntaan jos toiseenkin.

Yhteenveto: Tappokone on kelpo elokuva, mikä yhdistelee veikeästi scifiä ja westerniä toisiinsa. Idea roboteilla toimivasta villin lännen teemapuistosta on kiehtova, mutta lopulta homma jää juurikin kiehtovan idean tasolle. Tästä maailmasta löytyisi potentiaalia isompaankin ja mielenkiintoisempaan tieteisseikkailuun, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Crichton ei tunnu haluavan viedä ideaansa loppuun asti. Tämän huomaa etenkin kahdesta muusta teemapuistosta, jotka ovat niin vähän mukana, että ne lopulta lähinnä syövät ruutuaikaa tärkeämmiltä asioilta. Loppuhuipennuksessa on kuitenkin onnistuttu ja jännitettä rakennetaan tehokkaasti. Mukaan mahtuu myös oivaa huumoria. Richard Benjamin ja James Brolin ovat kelpo valinnat Westworldissa vierailevien kaverusten rooleihin, mutta jäävät armotta Yul Brynnerin varjoon. Teemapuistojen lavasteet ovat vaikuttavat, mutta scifipuoli lähinnä huvittaa nykyään. Tappokone on mainio scifilänkkäri, mutta siitä jää lopulta uupumaan paljon. Jos innostuit kovasti uudesta Westworld-sarjasta, suosittelen katsomaan alkuperäisen elokuvankin, sillä onhan se usein mukava nähdä, mistä jokin on lähtenyt liikkeelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Westworld, 1973, Metro-Goldwyn-Mayer

Arvostelu: Gretel & Hansel (2020)

GRETEL & HANSEL

Ohjaus: Oz Perkins
Pääosassa: Sophia Lillis, Sam Leakey, Alice Krige, Charles Babalola, Jessica De Gouw, Giulia Doherty ja Fiona O'Shaughnessy
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 16

Gretel & Hansel perustuu Grimmin veljesten satuun Hannu ja Kerttu (Hänsel und Gretel) vuodelta 1812. Vuonna 2018 Orion Pictures ilmoitti tekevänsä uudenlaista filmatisointia sadun pohjalta. Oz Perkins ja Rob Hayes työstivät käsikirjoituksen ja Perkins pääsi myös ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2018, mutta Gretel & Hansel sai ensi-iltansa vasta tänä vuonna. Leffan oli tarkoitus ilmestyä Suomessa jo alkuvuodesta, mutta erilaisista syistä, kuten elokuvateatterien sulkemisesta johtuen elokuva päätettiin julkaista suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen tyylikkään trailerin ja harmittelin, kun leffan ensi-ilta katosi ohjelmistosta. Silti onnistuin jopa unohtamaan elokuvan olemassaolon, kunnes huomasin vähän aikaa sitten, että se olisi pian saatavilla Suomessa. Vuokrasinkin Gretel & Hanselin heti, kun oli mahdollista.

Kerttu ja hänen pikkuveljensä Hannu häädetään kotoaan ja he päätyvät synkkään metsään. Sieltä he löytävät mökin ja erikoisen vanhan naisen, joka antaa heille ruokaa ja yösijan, mutta jonka todelliset aikomukset Kerttu päättää selvittää...

Gretelinä ja Hanselina, eli Kerttuna ja Hannuna nähdään Se-kauhuelokuvista (It - 2017-2019) tuttu Sophia Lillis ja esikoisroolinsa tekevä Sam Leakey. Kuten elokuvan nimestä käy selväksi, on tarinan keskiöön tällä kertaa nostettu Kerttu, joka on alkuperäisessä sadussakin se neuvokkaampi sisaruksista. Lillis osoittaa taas kerran lahjansa ja sopii hyvin herkäksi tytöksi, joka elokuvan aikana alkaa kasvamaan rohkeaksi naiseksi. Leakey on oiva valinta pieneksi Hannuksi, jota Kerttu yrittää parhaansa mukaan suojella.
     Vakuuttavinta työtä tekee kuitenkin Alice Krige vanhana eukkona, jonka mökkiin Kerttu ja Hannu päätyvät metsässä. Krige on aidosti karmiva, muuttuen täysin epämiellyttäväksi, vaikka hänen hahmonsa esittääkin olevansa mitä mukavin. Hänen upeat maskeerauksensa vain lisäävät pelottavuutta.

Gretel & Hanselia ei tarvitse kauaa katsoa, kun käy jo päivänselväksi, että tämä on niitä elokuvia, mitkä jakavat katsojat vahvasti kahtia. Toiset ihastuvat filmin erikoisempaan tyyliin, kun taas toiset pitävät leffaa ylitaiteellisena roskana. Trailerin perusteella uskoin kuuluvani ensimmäiseen ryhmään, sillä pidän todella paljon elokuvan vahvasti tyylitellystä otteesta, mutta lopulta elokuvan nähtyäni jäin johonkin puoleenväliin näistä ääripäistä. Ymmärrän täysin, miksi joku ihastuisi leffaan täysin ja samalla ymmärrän myös, miksi jonkun mielestä elokuva on lähinnä tyyliä sisällön sijaan. Sisällöllisesti elokuva ei harmi vain onnistu tarjoamaan paljoa. Se yrittää olla uudenlaisella tavalla Kertun kasvukertomus, mutta siinä se jää lopulta erittäin vaisuksi. Sisällön puutteen huomaa etenkin noin puolessa välissä elokuvaa, kun se tuntuu lähinnä junnaavan paikoillaan - mikä on erityisen hämmentävää, kun kestoa leffalla ei ole edes puoltatoista tuntia.

Tarinan lisäksi jäin kaipaamaan enemmän myös elokuvan kauhuosastolta. Vaikka on hienoa, että leffa käyttää mieluummin aikaa karmivan tunnelman rakentamiseen, eikä turvaudu halpoihin äkkisäikäytyksiin (niitäkin on kyllä pari mukana), ei tunnelma saavuta huippuansa. Leffalla olisi potentiaalia olla aidosti hyytävä ja ahdistava, mutta elokuva ei pääse niihin korkeuksiin. Paikoitellen jopa tuntuu siltä kuin elokuva ei edes uskaltaisi tavoitella niitä korkeuksia, vaan tyytyy vähempään. Alkupää on vielä karmiva, mutta outoa kyllä, mitä kauemmin eukon mökissä vietetään aikaa, sitä vähemmän jännittää. Sen sijaan, että leffa nostattaisi tunnelmaa kohti loppuhuipennustaan, elokuva laskee sitä. Mielenkiinto kuitenkin kasvaa lopussa, kun katsojana haluaa tietää, miten tämä sovitus Grimmin klassikkosadusta viedään päätökseen?

Ohjaaja Oz Perkinsin pari aiempaa työtä eivät ole itselleni lainkaan tuttuja, mutta tämä elokuva herätti kiinnostuksen seurata Perkinsin uraa. Hän (ja käsikirjoittaja Rob Hayes) voisi kuitenkin jatkossa panostaa enemmän tarinaan ja rohkeampaan tunnelmaan kuin visuaaliseen kikkailuun. Leffan visuaalinen ilme on todella omalaatuinen. Jo pelkkä elokuvan kuvasuhde muistuttaa vanhasta televisiosta, eikä siinä ole samaa "elokuvamaisuutta", mitä nykypäivänä on totuttu näkemään. Kuvauksensa puolesta leffa on kuin sarja taideteoksia... jotka kuitenkin käyvät tylsemmiksi näyttelyn loppua kohti, sillä taiteilija on päättänyt asettaa kaiken keskelle kuvaa. Katsojan hädintuskin tarvitsee liikuttaa silmiä elokuvan aikana, sillä ihan kaikki tapahtuu keskellä ruutua. On ymmärrettävää, että kuvaa on rajattu sivuilta, sillä niistä ei löydy mitään mielenkiintoista. Lisäksi keskellä oleva hahmo tai asia on yleensä joko todella lähellä kameraa tai todella kaukana. Aluksi Gretel & Hansel on todella komeaa katseltavaa, mutta jossain kohtaa kuvasommitteluun alkaa kaipaamaan vaihtelua. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat kuitenkin kaikki erinomaiset. Efekteillä kikkaillaan hienovaraisen onnistuneesti. Äänitehosteetkin ovat mainiot, mutta Robin Coudertin säveltämät musiikit lisäävät elokuvan epätasaisuutta.

Yhteenveto: Gretel & Hansel on harmillisen epätasainen elokuvasovitus Grimmin veljesten klassikkosadusta, mutta siitä löytyy tarpeeksi onnistumisia, jotta elokuva yltää plussan puolelle. Sophia Lillis on mainio Kerttuna ja Sam Leakey on passeli valinta Hannuksi. Parasta työtä tekee kuitenkin Alice Krige aidosti epämiellyttävänä eukkona. Alkupuolisko leffasta on karmiva ja vaikka elokuva sortuu pariin böö-säikäytykseen, käyttää se pääasiassa aikaa ahdistavan ilmapiirin luomiseen, eikä halpoihin kikkoihin. Kuitenkin leffan kauhu alkaa katoilla, mitä pidemmälle elokuva etenee. Samalla sen muutkin ongelmat nousevat esiin. Sisältöä on lopulta hyvin vähän ja sen vuoksi puoliväli junnaa pahasti paikoillaan. Aluksi vahvasti tyylitelty visuaalisuus lumoaa, mutta jossain kohtaa alkaa puuduttaa, kun kaikki kuvat on sommiteltu lähes identtisesti. Kuvan keskellä oleva kohde on vain joko lähellä tai kaukana. Ohjaaja Oz Perkins olisikin voinut syventyä filmiin vielä rohkeammin, tarjoten aitoa piinaavuutta loppuun saakka. Käsikirjoitus vaatisi myös lihaa luidensa ympärille ja kuvaus monipuolisuutta. Tiettyjen viilausten kera Gretel & Hansel voisi olla upea taiteellinen kauhuelokuva. Jo tällaisenaan se on kuitenkin huomattavasti parempi kuin muutamien vuosien takainen surkuhupaisa Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters - 2013).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gretel & Hansel, 2020, Orion Pictures, Automatik, Wild Atlantic Pictures, Creative Wealth Media Finance, BRON Studios

Arvostelu: Greta (2018)

GRETA

Ohjaus: Neil Jordan
Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Isabelle Huppert, Maika Monroe, Colm Feore, Stephen Rea ja Zawe Ashton
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Greta on Neil Jordanin ohjaama ja käsikirjoittama trilleri. Leffan teko lähti liikkeelle nimellä "The Widow", eli "Leski" ja sen kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017. Elokuva sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2018, minkä jälkeen se sai teatterilevityksen alkuvuodesta 2019. Suomeen filmi saapui viime toukokuussa. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa leffaa, kun se ilmestyi. Sanotaan nyt näin, että toukokuu oli itselleni erittäin vaikeaa aikaa ja valitettavasti sen vuoksi jotkut minua kiinnostaneet uutuusleffat jäivät väliin. Kun huomasin, että Greta oli ilmestynyt elokuvapalvelu Blockbusterin valikoimaan, pääsin vihdoin katsomaan sen eräänä sateisena syysmaanantaina.

Nuori tarjoilija Frances McCullen ystävystyy yksinäisen ja iäkkään naisen Greta Hidegin kanssa. Pian käy kuitenkin selville, että Greta on erittäin pakkomielteinen persoona, joka ei aio ikinä päästää Francesista irti.

Chloë Grace Moretz näyttelee nuorta ja naiivia Francesta, joka on juuri muuttanut New Yorkiin henkilökohtaisista syistä, joita leffan aikana avataan toimivasti. Tämä saa katsojan välittämään Francesista, sekä ymmärtämään, miksi tämä ystävystyy vanhemman Gretan kanssa. Moretz on oiva valinta rooliin ja hän tuo hienosti esille hahmon kokeman kauhun, kun tämä saa selville Gretan todellisen luonteen. Parissa kohtaa hän suoriutuu hieman puisesti, mutta suurimmaksi osaksi hän on oikein hyvä.
     Itse nimikkohahmo Gretana nähdään ranskalainen Isabelle Huppert, joka pääsee suorastaan herkuttelemaan roolillaan. Greta lähtee liikkeelle herttaisena naisena, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä vinksahtaneemmaksi meno käy ja sitä enemmän Huppert päästetään valloilleen. Huppert ja Moretz ovat erinomainen vastapari ja he saavat "myytyä" oudon suhteensa.
     Elokuvassa nähdään myös mm. mainio Maika Monroe Francesin ystävänä Ericana ja Colm Feore Francesin isänä.

Greta on harmillisesti niitä elokuvia, jotka kuulostavat paljon paremmilta kuin ne lopulta ovatkaan. Nuorta naista vainoavasta vanhasta rouvasta saisi varmasti koukuttavan ja jännittävän trillerin, mutta tämä ei valitettavasti osu maaliinsa. Elokuvaa kyllä seuraa ihan mielellään, mutta samalla on vaikea olla pohtimatta, kuinka mistäkin kohtauksesta saisi paremman. Leffa lähtee liikkeelle toimivasti oivallisten näyttelijöidensä ja mielenkiintoisten lähtökohtiensa kera, mutta jo puolen tunnin kohdalla on alkanut ilmenemään, ettei elokuva tule saavuttamaan potentiaaliansa. Se ei ole kovinkaan mukaansatempaava tai jännittävä, ja outoa kyllä, se on paikoitellen hieman tahattoman koominen. Ajatuksen tasolla Gretan tarina on todella ahdistava ja tosielämässä tämä olisi hirvittävää painajaista. Lopulta leffa onkin parhaimmillaan ja pelottavimmillaan juuri ajatuksen tasolla.

Lisäksi elokuva on välillä hieman kömpelösti kerrottu. Tarina tekee joskus kummallisia loikkia ja etenkin loppupäässä tapahtumat eivät siirry kohtauksesta toiseen luontevasti, vaan takellellen. Itse loppuratkaisu on hieman antiklimaattinen ja välillä se jopa tuntuu siltä kuin se olisi hätäisten uusintakuvausten tuotos. Onneksi jo tällaisenaan Gretasta löytyy kyllä omat vahvuutensa - lähinnä toki näyttelijöiden puolelta. Neil Jordanin ja Ray Wrightin käsikirjoitus vaatisi vielä paljon viilaamista. Kamerat on taidettu pistää pyörimään ennen kuin teksti oli oikeasti viimeistelty. Jordan ei myöskään ohjaajana onnistu rakentamaan kovin kummoista tunnelmaa. Näyttelijät välittävät hyvin tunteita, mutta Jordan ei saa yleistä ilmapiiriä välitettyä katsojalle niin ahdistavasti kuin hän on selvästi toivonut.

Kömpelöhköön kerrontaan vaikuttaa käsikirjoituksen lisäksi myös leikkaus. Leffasta onkin taidettu napsia kohtauksia pois, mikä on aiheuttanut hyppivää kulkua. Muuten tekninen puoli on taidokkaasti toteutettu. Greta on erittäin hyvin kuvattu ja mukana on paljon tyylikkäitä otoksia. Valaisua myös hyödynnetään parissa kohtauksessa hienosti. Gretan asunnon lavasteet ovat tarkkaan pohditut. Äänimaailma on muuten toimiva, mutta parissa kohtaa äkkisäikäytyksiä korostava äänitehoste on jopa naurettavan yliampuva. Lisäksi säveltäjä Javier Navarreten musiikit aiheuttavat osan leffan koomisuudesta, kepeällä ranksalaishengellään.

Yhteenveto: Greta pitää sisällään mielenkiintoisen kertomuksen, mutta tekijöiltä ei tunnu löytyvän taitoa kertoa sitä oikein. Elokuvan karmivuus syntyy lähinnä siitä, kun katsoja kuvittelee, miltä itsestä tuntuisi Francesin asemassa, eikä niinkään leffaan luodusta ilmapiiristä. Paikoitellen elokuva käy jopa tahattoman komedian puolella. Tarina on myös hieman kömpelösti kerrottu, jolloin erittäin hyvä lähtökohta valuu pikkuhiljaa hukkaan. Chloë Grace Moretz on passeli valinta päärooliin ja Isabelle Huppert loistaa nimikkoroolissa Gretana. Valitettavasti elokuva heidän ympärillään ei vakuuta samalla tavalla ja Greta jää harmillisen vaisuksi trilleriksi. Sen katsoo sujuvasti kerran, mutta eipä sitä tarvitse enää toiste nähdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Greta, 2018, Sidney Kimmel Entertainment, Lawrence Bender Productions, Little Wave Productions

Yhteistyössä

Arvostelu: Saw V (2008)

SAW V

Ohjaus: David Hackl
Pääosissa: Scott Patterson, Costas Mandylor, Julie Benz, Greg Bryk, Meagan Good, Carlo Rota, Laura Gordon, Tobin Bell, Mark Rolston, Betsy Russell ja Joris Jarsky
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia / Unrated Version: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18

James Wanin ohjaama kauhuleffa Saw (2004) oli suurmenestys, jolle päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. Vaikka kriitikot eivät lämmenneet ja antoivatkin yhä vain huonompia arvosanoja Saw II:lle (2005), Saw III:lle (2006) ja Saw IV:lle (2007), katsojaluvut vain nousivat jatko-osien myötä. Viidennen osan suunnittelu alkoikin jo ennen kuin Saw IV ilmestyi ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2008. Lopulta Saw V sai ensi-iltansa lokakuussa 2008 ja vaikka se sai vielä surkeammat arviot kuin edeltäjänsä, onnistui sekin tuottamaan yli 100 miljoonaa dollaria. Itse aloin katsomaan Saw-sarjaa syksyllä 2016 ja pääsinkin juuri tähän viidenteen osaan asti, kun yhtäkkiä koko sarja poistettiin Netflixistä. Nyt, kun sarjaa jatketaan jo yhdeksännellä elokuvalla nimeltä Spiral: From the Legacy of Saw (Spiral: From the Book of Saw - 2021), päätin aloittaa koko sarjan alusta. Vaikka olin nähnyt Saw V:n, tuntui siltä kuin katsoisin sitä ensimmäistä kertaa, sillä olin unohtanut aika lailla kaiken, mitä siinä tapahtuu. Se taitaa jo kertoa aika paljon teoksesta...

Agentti Peter Strahm alkaa epäillä rikoskomisario Mark Hoffmanin toimineen Jigsaw'n avustajana kauhistuttavien ansojen kanssa, samalla kun viisi henkilöä heräävät kammiosta ja huomaavat epäonnekseen joutuneensa uuteen peliin...

Tällä kertaa päähahmona nähdään Saw IV:ssä vain sivuroolin saanut agentti Strahm, jota esittää Scott Patterson. Patterson sopii edelleen mainiosti agentin osaan ja parantaa roolisuoritustaan, Strahmin muuttuessa pakkomielteiseksi Jigsaw'n apurin nappaamisesta. Katsojana on kuitenkin vaikea olla hahmon tutkimuksissa mukana, sillä katsoja on edellisestä osasta lähtien tiennyt Hoffmanin (Costas Mandylor) olevan kyseinen apuri. Lisäksi on ärsyttävää, kuinka typerästi Strahm jatkuvasti toimii leffan aikana. Hoffman sen sijaan muuttuu täysin tylsäksi tapaukseksi. Mandylor ei onnistu välittämään vähääkään siitä uhkaavuuden ja kiehtovuuden sekoituksesta, mitä Tobin Bell tarjosi Jigsaw'na. Mandylor on lähinnä vain puinen yhden ilmeensä kanssa.
     Viisi henkilöä, jotka joutuvat tällä kertaa inhottavan pelin vangeiksi, ovat Ashley (Laura Gordon), Brit (Julie Benz), Charles (Carlo Rota), Luba (Meagan Good) ja Mallick (Greg Bryk), joiden nimet minun täytyi tarkistaa, sillä niitä ei taidettu sanoa ääneen koko leffan aikana. Toisaalta en usko, että katsoja välittäisi heistä yhtään enempää, vaikka heille antaisikin nimet. Hahmot ovat tylsiä, eikä heidän selviäminen erityisemmin kiinnosta. Heidän näyttelijänsä tekevät paikoitellen oivaa työtä (lähinnä karjuessaan tuskan vuoksi), mutta välillä he taas ylinäyttelevät myötähäpeällisesti.

Saw V on onneksi parempi elokuva kuin sen pari edeltäjää, Saw III ja Saw IV, mutta ei se silti kummoinen ole. Ylipitkän Saw III:n leffa päihittää ymmärtämällä tiivistää kestonsa puoleentoista tuntiin, kun taas Saw IV:n elokuva voittaa huomattavasti paremmilla ansoilla. Vaikkei viisikosta välitä, heidän osuutensa kiinnostaa yllättävänkin mielenkiintoisten ansojen vuoksi. Etenkin ketjuihin, teriin ja avaimiin liittyvä ensimmäinen koetus on oikein koukuttava kohtaus. Tarinallisesti filmi pyrkii olemaan lähempänä kahta ensimmäistä osaa, kertoen paria yksinkertaisempaa juonikuviota lomittain, eikä säntäile sinne sun tänne, kuten välissä ilmestyneet osat. Loppujen lopuksi samaa mässäilyä tämä on kuitenkin sarjan kaikkien jatko-osien kanssa. Elokuva alkaa tietty mahdollisimman raa'alla ja kauhistuttavalla kohtauksella, minkä tekijät odottavat aiheuttavan pyörtymistä yleisössä, mutta omasta mielestäni tässä kohtaa sarjaa ihmisen sisälmyksillä mässäily lähinnä haukotuttaa.

Edeltäjiensä tavoin Saw V:kin yrittää välillä olla liian nokkela, olematta edes kovinkaan kekseliäs. Katsojana hoksaa nopeasti, minkä vuoksi viisikko on samanaikaisesti ansassa ja kuinka he voisivat päästä pois helposti, jolloin kun paljastukset tapahtuvat, ei shokeerausefektiä synny. Takaumia käytetään paljon, mutta niiden sisältö ei tarjoa oikeastaan mitään, mitä katsoja ei jo tietäisi edellisten osien perusteella, jolloin ne tuntuvat lähinnä täytteeltä, jotta elokuva kestäisi edes sen puolitoista tuntia. Jos tekijät olisivat hoksanneet, etteivät nämä käänteet enää toimi, ettei Hoffmanin osallistumisen tutkiminen tarjoa paljoa katsojalle ja että ansassa viruva viisikko voisi koostua paremmin kirjoitetuista hahmoista, leffa olisi huomattavasti eheämpi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa David Hackl, joka toimi kolmessa edellisessä osassa production designerina, vastaten filmien visuaalisesta ilmeestä, sekä parissa edellisessä myös toisen kuvausyksikön ohjaajana. Hackl kopioi paljon Saw II:n, Saw III:n ja Saw IV:n ohjaaja Darren Lynn Bousmanilta, mutta on onneksi päättänyt rajoittaa kyseisissä leffoissa ärsyttänyttä ylivilkasta turbosilppuleikkausta, sekä kökköjä kameraefektejä paniikin tunteen tehostamiseksi. Näitä tehokeinoja on kyllä mukana, mutta maltillisemmin kuin aiemmin. Lavasteet ovat yhtä likaisia ja ällöttäviä kuin ennen, ja maskeeraustiimi on päässyt jälleen luomaan erilaisia kuvottavuuksia Jigsaw'n uhreille. Äänimaailma on tarpeeksi toimivasti rakennettu ja sarjan tunnusmusiikki on yhä erinomainen.

Edellisten osien tavoin Saw V:stäkin on olemassa pidennetty versio, missä on muutama minuutti enemmän materiaalia. Taas kerran tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että raakuuksia näytetään kauemmin ja enemmän kuin teattereissa julkaistussa versiossa.

Yhteenveto: Saw V päihittää kaksi edellistä osaa lyhyemmän kestonsa ja kiinnostavampien ansojen ansiosta, mutta on silti heikko kauhuraina. Peliin joutuva viisikko ei koostu kovin kiinnostavista henkilöistä, mutta heille asetetut koetukset pitävät tarpeeksi hyvin mukanaan. Sen sijaan poliisitutkimus lähinnä tylsistyttää, sillä katsoja on tiennyt jo pidemmän aikaa Hoffmanin olevan Jigsaw'n apuri. Kestoa tuodaan väkisin lisää takaumilla, mitkä eivät tarjoa mitään uutta. Parissa kohtaa filmi onnistuu viihdyttämään, mutta muuten Saw V on yhtä tyhjäntekevä ja unohdettava kauhuleffa kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Sentään uusi ohjaaja David Hackl hyödyntää tiettyjä visuaalisia kikkoja maltillisemmin. Hän sortuu kuitenkin samaan kidutuspornoon kuin Darren Lynn Bousman, ymmärtämättä, mikä teki James Wanin ohjaamasta alkuperäisestä Sawista niin hyvän. Jos edellisten osien goreilu innosti ja haluat nähdä sitä lisää, tuottaa tämäkin elokuva samaa kieroa nautintoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Saw V, 2008, Twisted Pictures

Arvostelu: Snowpiercer (2013)

SNOWPIERCER

Ohjaus: Bong Joon-ho
Pääosissa: Chris Evans, Song Kang-ho, Jamie Bell, Octavia Spencer, Tilda Swinton, Go Ah-sung, John Hurt, Ewen Bremner, Alison Pill, Vlad Ivanov, Luke Pasquliano, Adnan Hasković, Clark Middleton ja Ed Harris
Genre: scifi, toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Snowpiercer perustuu Jacques Lobin, Benjamin Legrandin ja Jean-Marc Rochetten ranskalaiseen sarjakuvaan Le Transperceneige vuodelta 1982. Eteläkorelainen ohjaaja Bong Joon-ho löysi sarjakuvan vuonna 2005 ja luki sen kannesta kanteen heti kaupan ulkopuolella. Bong alkoi välittömästi suunnittelemaan filmatisointia sarjakuvan pohjalta ja sai myös ohjaajakaverinsa Park Chan-wookin kiinnostumaan siitä. Yhdessä he hankkivat sarjakuvan elokuvaoikeudet ja Bong aloitti käsikirjoituksen teon. Hän tuli kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että haluaa tehdä sen Etelä-Korean ulkopuolella ja alkoikin miettimään mahdollisuuksia tehdä elokuva joko Amerikassa tai Euroopassa. Bong saikin vakuutettua tsekkiläisen tuottajan ja leffan teko lähti kunnolla käyntiin. Näyttelijöiksi Bong sai isoja Hollywood-nimiä ja kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2012. Snowpiercer sai ensiesityksensä heinäkuussa 2013 Etelä-Koreassa, minkä jälkeen se alkoi hitaasti saamaan teatterilevitystä muihinkin maihin. Yhdysvalloissa syntyi ongelmia, sillä sen levityksen oli tarkoitus hoitua The Weinstein Companyn kautta, mutta yhtiön tuottaja (nykyään vankeustuomiota lusiva) Harvey Weinstein oli sitä mieltä, että elokuvaan pitäisi tehdä isoja muutoksia ennen sen esittämistä Yhdysvalloissa. Internetissä alkoi kampanja tätä vastaan, mutta yhtiö päätti muutosten sijaan myydä levitysoikeudet Radius-TWC:lle, mikä johti huomattavasti pienempään levitykseen. Elokuva ei ollutkaan mikään valtava menestys, mutta se sai paljon kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Suomeen Snowpiercer saapui kesällä 2014 ja itse kävin katsomassa sen elokuvateatterissa tätini kanssa ensi-iltaviikonloppuna. Pidin leffasta todella paljon ja olenkin katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Nyt kun Netflixiin on ilmestymässä uusi Snowpiercer-televisiosarja (2020-), päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja arvostella sen.

Vuonna 2031 ihmiskunnan yritys päihittää ilmastonmuutos on aiheuttanut uuden jääkauden. Ihmiskunnan rippeet matkustavat ääriolosuhteita kestävällä, koko Maapalloa kiertävällä junalla. Rikkaat asuvat hulppeissa olosuhteissa ensimmäisessä luokassa, kun taas köyhät on ahdettu junan perään. Perän asukit suunnittelevat kuitenkin vallankumousta...

Captain American roolista parhaiten tunnettu Chris Evans näyttelee Curtisia, yhtä junan peräpään epäonnisista, joka lähtee johtamaan kapinaa rikkaita vastaan. Vaikka Evans sopiikin edellämainitun patrioottisankarin osaan, hän tekee kenties uransa vahvimman roolisuorituksen tässä. Tärkeä vaikuttaja on se, kuinka hienosti Curtis on kirjoitettu. Hahmosta oppii pitkin elokuvaa uutta, mikä syventää häntä entisestään. Katsoja on välittömästi mukana Curtisin juonessa ja valmiina vallankumoukseen.
     Muita kapinaan osallistuvia ovat mm. John Hurtin näyttelemä vanha Gilliam, joka toimii usein viisauden äänenä, Jamie Bellin esittämä nuori Edgar, joka on innokas taistelemaan Curtisin vierellä, sekä Octavia Spencerin näyttelemä Tanya ja Ewen Bremnerin esittämä Andrew, joiden molempien lapset on viety heiltä junan etuosaan ties mihin tarkoitukseen. Matkan varrella mukaan tarttuvat myös ohjaaja Bongin luottonäyttelijä Song Kang-hon näyttelemä turvallisuusekspertti Namgoong Minsoo ja tämän tytär, Yona (Go Ah-sung). Hahmot ovat kaikki mielenkiintoisia ja jokaisella on tärkeä roolinsa vallankumouksen keskellä. Hurt sopii täydellisesti vanhan mentorin osaan, kun taas Bell on nappivalinta Curtisin tarmokkaaksi apuriksi. Bremner ja etenkin loistava Spencer tuovat riipaisevasti esiin lapsen menetyksen tunteen. Song ja Go ovat mainiot isänä ja tyttärenä, joilla on oma suunnitelmansa tapahtumavyyhdin aikana.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Tilda Swinton pastori Masonina, todella eksentrisenä persoonana, joka pitää junan luojaa ja kuljettajaa, herra Wilfordia (Ed Harris) suorastaan jumalaisena. Swinton on fantastisen hyvä räikeässä roolissaan, tuoden mukaan ilkikurisen pikimustaa huumoria kurjuuden keskelle.

Snowpiercer ei todellakaan ole mikään tavanomainen scifitoimintaelokuva, mitä olemme tottuneet näkemään esimerkiksi Hollywoodin tekemänä. Leffassa on kyllä iskevää toimintaa, mukaansatempaavaa jännitystä ja eeppisyyttä, mutta ne eivät todellakaan ole elokuvan keskiössä. Elokuvan hienous syntyy sen ajatuksia herättävästä kertomuksesta, missä todella syvennytään yhteiskunnan ongelmiin upein (vaikkakin usein kauhein) metaforin. Heti elokuvan alku pohtii ilmastonmuutosta ja ihmiskunnan tapaa sotkea asioita entistä pahemmin, yrittäessään korjata omia virheitään. Junassa taas korostuvat maailmaa piinaavat luokkaerot. Köyhät elävät hirveissä olosuhteissa, syöden pelkkiä rippeitä, kun taas rikkaat viettävät aikaansa eri asioista nauttien ja hienojen aterioiden kera. Tämän junan ensimmäinen luokka jättää kaikki muut junat varjoonsa kaikenlaisilla käsittämättömillä luksusjutuilla. Matkallaan kohti junan etuosaa ja moottoria kapinaryhmä näkeekin monenlaista täysin absurdia asiaa. Normaalisti katsojana ihailisi junan hulppeutta, mutta kun kaikki esitetään köyhien näkökulmasta, katsojakin näkee lähinnä kurjan puolen.

Matkaan sisältyy todella paljon erilaisia kohtaamisia, jotka vain lisäävät elokuvalle syvyyttä. Jokainen uusi vaunu tarjoaa jotain uutta, oli kyse sitten jostain ihmeteltävästä asiasta, jostain absurdista ja oudon hupaisasta tai jostain todella kauheasta. Jännitystä rakennetaan taitavasti jo sillä, ettei koskaan oikein tiedä, mitä seuraavasta vaunusta löytyy. Heti alkupäässä nähtävä teurastamo johtaa aikamoiseen verilöylyyn. Elokuva ei todellakaan halua säästellä katsojaansa, vaan se tarjoaa todella epämiellyttäviä hetkiä. Kun toiminta alkaa, on se brutaalia ja eri luokka-asteiden vihan toisiaan kohtaan voi aistia jokaikisestä vimmaisesta lyönnistä. Samalla kaiken kurjuuden keskellä tuikkii toivon kipinä, mikä pitää päähahmoja liikkeessä silloinkin, kun vastassa olisi joukko teurastajia kirveet kädessä. Tunnelma on muutenkin erinomaisesti luotu läpi elokuvan. Ohjaaja Bong Joon-ho tietää tasan tarkkaan, milloin hieroa kurjuutta katsojan naamaan ja milloin taas esittää asioita kieron huumorin kautta. Hän tuo mukaan paljon painavaa asiaa, mutta helpottaa sen nielemistä todella koukuttavalla ja eeppisellä scifiseikkailulla.

Huikean ohjauksen ja kiehtovan käsikirjoituksen lisäksi Snowpiercer on myös tekninen taidonnäyte. Elokuva on erittäin hyvin kuvattu. Samanaikaisesti karut että kauniit jäiset maisemaotokset, tiivistunnelmaiset kamera-ajot junassa ja kaaosta kuvastava käsivarakuva toimintakohtausten aikana tuovat kaikki oman lisänsä elokuvan visuaaliseen ilmeeseen, ja kaikki loksahtaa napakasti yhteen leikkauksessa. Valaisu ja värityö ovat esimerkillistä ja etenkin alkupäässä junan synkässä takaosassa on mietitty todella tarkkaan, mitä näytetään ja mikä jää piiloon pimeyteen. Mitä edemmäs junassa päästään, sitä valoisammaksi ja värikkäämmäksi elokuva muuttuu. Eri vaunujen lavasteet ovat upeat ja niiden tekijät ovat päästäneet luovuutensa valloilleen. Myös maskeeraukset ja puvut ovat onnistuneesti toteutetut. Visuaaliset tehosteet ovat yllättävän näyttävät vain 40 miljoonan dollarin elokuvaksi. Äänimaailma on loistokas ja tunnelmaa vain vahvistavat Marco Beltramin säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Snowpiercer on erinomainen, ajatuksia tosissaan herättelevä scifitoimintaelokuva. Leffa pureutuu iskevästi yhteiskunnallisiin ongelmiin ja kritisoi niin luokkaeroja kuin ilmastonmuutosta. Itse juna kuvastaa täydellisesti luokkaeroja, rikkaiden viettäessä luksusaikaa kirjaimellisesti ensimmäisessä luokassa, kun taas köyhät on ahdettu hirveisiin oltaviin junan perälle. Hirveyksiä ei peitellä tai kaunistella, vaan leffasta löytyy useita epämiellyttäviä juttuja ja hetkiä. Katsoja onkin heti valmis nousemaan kapinaan köyhien kanssa. Matka kohti junan etuosaa tarjoaa paljon erilaisia asioita ja jokainen vaunu on oma ihmeensä. Aika ei todellakaan käy tylsäksi, etenkään kun tarina on näin mukaansatempaava. Jännite pidetään kaiken aikaa korkealla, mutta mukaan mahtuu myös paljon kieroa huumoria. Näyttelijät ovat läpikotaisin mahtavia. Visuaalisesti filmi on todella hieno. Ohjaaja Bong Joon-ho on onnistunut luomaan äärimmäisen kiehtovan scifiseikkailun, josta löytyy tyylikästä ja brutaalia toimintaa, sekä eeppisyyttä, mutta mikä on myös erittäin syvällinen teemoissaan. Elokuvasta löytääkin uusia puolia joka katselukerralla. Snowpiecer saattaa olla suosikkielokuvani sen ilmestymisvuodelta ja suosittelenkin sen katsomista, jos haluatte nähdä ajatuksia herättävän, synkän scifiteoksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snowpiercer, 2013, Moho Film, Opus Pictures, Stillking Films, CJ E&M Film Financing & Investment Entertainment & Comics, SnowPiercer, CJ Entertainment, TMS Comics, TMS Entertainment, Union Investment Partners

Arvostelu: Bad Education (2019)

BAD EDUCATION

Ohjaus: Cory Finley
Pääosissa: Hugh Jackman, Allison Janney, Geraldine Viswanathan, Ray Romano, Alex Wolff, Annaleigh Ashford, Jimmy Tatro, Stefen Spinella ja Rafael Casal
Genre: draama, rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

Bad Education pohjautuu New York -lehden artikkeliin The Bad Superintendent, mikä kertoo Yhdysvaltojen historian suurimmasta kouluhuijauksesta 2000-luvun alussa. Käsikirjoittaja Mike Makowsky oli itse ollut kyseisen koulun oppilas tapahtuman aikoihin ja hän olikin vuosia miettinyt tositarinan kääntämistä elokuvan muotoon. Makowsky ostikin artikkelin elokuvaoikeudet ja sai useat tuottajat kiinnostumaan ideastaan. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2018 ja Bad Education sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla viime syyskuussa. Siellä HBO Films hankki elokuvan levitysoikeudet ja nyt leffa on saapunut Suomeen katseltavaksi HBO-suoratoistopalvelun kautta. Itse kiinnostuin elokuvasta sen päätähtien vuoksi, ilman että tiesin yhtään, mistä leffa edes kertoi. Katsoinkin Bad Educationin pari viikkoa sen jälkeen, kun se oli julkaistu HBO:hon.

Vuonna 2002 Roslynin high schoolissa Long Islandilla on menossa yksi parhaista vuosista aikoihin. Tälle on kuitenkin tulossa ikävä muutos, kun paljastuu, että joku on huijannut koulun budjetista itselleen rahaa satoja tuhansia dollareita jo monta vuotta.

Hugh Jackman näyttelee Roslynin tarkastajaa, tohtori Frank Tassonea, joka on koko high schoolin pidetyin henkilö. Frank muistaa kaikkien oppilaiden nimet, tavoitteet ja vahvuudet (jopa vanhojen oppilaiden, jotka ovat valmistuneet vuosia aiemmin), kannustaa jokaista suurella energialla ja häneltä löytyy aina aikaa auttaa oppilaita näiden pulmissa. Jackman suorastaan loistaa jatkuvasti hymyilevänä ja tsemppaavana tarkastajana, ja hoitaa homman yhä vain paremmin, mitä pidemmälle elokuva kulkee ja kun ikäviä asioita alkaa paljastumaan koulussa.

Allison Janney taas esittää Frankin avustajaa, Pamela Gluckinia, joka on todella erilainen kuin Frank. Pamela puhuu töksäytellen oppilaille, eikä ihan hirveästi edes vaikuta välittävän heistä. Kaikessa tympeydessään Janney onnistuu kuitenkin jälleen kerran tarjoamaan erittäin hyvän roolisuorituksen ja hän toimii mainiona vastakohtana Frankin persoonalle.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Ray Romano rehtori Spicerina, Geraldine Viswanathan koulun lehteen kirjoittavana Rachelina, sekä Alex Wolff lehteä pyörittävänä Nickinä. Romano on aina täydellinen valinta mukavan hepun rooliin ja häntä toivoisi näkevän elokuvissa enemmänkin. Viswanathan sopii hyvin koulussa tapahtuvien hämärähommien tutkijaksi, joka on yhdistelmä muutamasta todellisesta oppilaasta.

Bad Educationilla kestää jonkin aikaa lähteä kunnolla käyntiin. Elokuva käyttää oman aikansa esitelläkseen hahmojaan ja saa katsojan näkemään heidät tietyssä valossa. Kun huijaus paljastuu ensimmäisen kerran, leffa nappaa samantien tiukemmin mukaansa. On erittäin mielenkiintoista seurata, mistä huijauksessa onkaan kyse, ketkä siihen liittyvät ja mihin kaikki johtaa. Kun alkupäässä koulun henkilökunta saa tietää, että koulun rahoja on kadonnut suuria määriä, onnistuu tekijä puhumaan asian niin, että asian paljastuksessa koko koulu joutuisi ongelmiin. Henkilökunnan päättäessä pysyä hiljaa, on useammankin hahmon moraali koetuksella kuin vain alkuperäisen huijarin. Huijausta onnistutaankin kiemurtamaan yhä vain syvemmälle filmin aikana ja samalla katsoja koukuttuu entisestään.

Mielenkiintoisen tarinan ja hyvien näyttelijäsuoritusten lisäksi yksi elokuvan vahvuuksista on ohjaaja Cory Finley. Hän ottaa hyvin veijarimaisen asenteen tarinan kertomiseen. Hän tuo tiettyä jännitettä oikeisiin kohtiin ja osaa näyttää, kuinka vakava ja raskas juttu on kyseessä, mutta silti hän pyörittää pakettia tietyllä pilkkeellä silmäkulmassa. Mukaan on saatu monia huvittavia juttuja esimerkiksi tapauksen absurdien osuuksien vuoksi. Tunnelma on kaikin puolin todella oivallisesti rakennettu. Ohjauksen lisäksi tunnelmaa määrittää taidokkaasti Michael Abelsin erittäin napakka ja luova musiikkien käyttö. Elokuva myös viestii osuvasti siitä, kuinka helppoa voi olla luoda itselleen tietty imago ja olla todellisuudessa täysin muuta. Sitä tekevät kaikenikäiset ja tässä high schoolissa imagoaan etsivät niin oppilaat kuin henkilökunnan jäsenet.

Bad Education on myös teknisesti onnistunut elokuva. Kuvaus on taidokasta ja erityisesti pidin leffan hieman vanhanaikaisesta ulkonäöstä pienesti rätisevän ja poksuvan filmikuvan kanssa. Vielä parempaa on elokuvan leikkaus hieman hitaasta alusta huolimatta. Musiikin tahtiin kohtaukset kulkevat sulavasti ja yhdistyvät hienosti toisiinsa. Koulun lavasteet ovat onnistuneet ja Jackmanin maskeeraukset veikeät. Mike Makowskyn työstämä käsikirjoitus pitää hyvin otteessaan ja on kiehtovaa, että elokuvan käsikirjoittaja on itse ollut paikalla, kun siinä kuvatut asiat ovat tapahtuneet.

Yhteenveto: Bad Education on erittäin mainio ja veikeä kuvaus aikamoisesta huijauksesta. Elokuva lähtee hitaasti käyntiin, mutta kun huijaus ensimmäisen kerran käy ilmi, leffa nappaa heti mukaansa ja pitää oivallisesti otteessaan loppuun saakka. Tapaus muuttuu yhä vain mielenkiintoisemmaksi, mitä pidemmälle siinä päästään ja mitä enemmän koko homma kiemurtelee monimutkikkaammaksi. Koko jutun absurdiuden vuoksi elokuva sisältää paljon hyvää huumoria. Leffassa on jotain todella veijarimaista ja se nostaakin usein virneen katsojan kasvoille. Ohjaaja Cory Finley tekeekin hyvää työtä rakentaessaan leffan henkeä. Näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan. Allison Janney on loistava tympeänä Pamelana ja Hugh Jackman tekee yhden uransa parhaista suorituksista tarkastaja Frank Tassonena. Teknisestikin elokuva on onnistunut. Jos huushollistanne löytyy HBO, suosittelen erittäin lämpimästi Bad Educationin katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Education, 2019, HBO Films, Automatik Entertainment, Sight Unseen Pictures, Slater Hall Pictures

Arvostelu: Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000)

UNELMIEN SIELUNMESSU

REQUIEM FOR A DREAM

Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Ellen Burstyn, Jared Leto, Jennifer Connelly, Marlon Wayans, Christopher McDonald, Sean Gullette ja Keith David
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Requiem for a Dream, eli suomalaisittain Unelmien sielunmessu perustuu Hubert Selby Jr.:n samannimiseen kirjaan vuodelta 1978. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle vuonna 1997 ja se sai ensi-iltansa keväällä 2000 Cannesin elokuvajuhlilla. Filmiä näytettiin muutamalla muullakin elokuvafestivaalilla, ennen kuin se sai laajemman teatterilevityksen. Suomeen leffa saapui vasta keväällä 2001. Elokuva sai todella ylistäviä arvosteluita, mutta oli myös niitä, jotka eivät siitä pitäneet. Se tuotti budjettinsa takaisin, muttei ollut kovin iso hitti. Leffa oli ehdolla parhaan naispääosan Oscar-palkinnosta, mutta hävisi sen Erin Brockovichille (2000). Itse näin Unelmien sielunmessun ensimmäistä kertaa loppuvuodesta 2015 ja pidin sitä todella ahdistavana, mutta vaikuttavana kokemuksena. Mietin pitkään elokuvan ostamista, mutta koska se oli loppuunmyyty kaikkialla, eikä sitä ollut saatavilla Blu-rayna, ei se päätynyt hyllyyni. Vasta loppuvuodesta 2017 mietin, että haluaisin nähdä sen uudestaan ja samalla arvostelisin sen, jolloin etsin elokuvan käsiini ja katsoin sen toisen kerran.

Neljän ihmisen elämät alkavat vähitellen sortua kasaan, kun heidän addiktionsa lääkkeitä ja huumeita kohtaan kasvavat liian suuriksi, ja alkavat hallita heitä.

Manaajasta (The Exorcist - 1973) tuttu Ellen Burstyn oli tästä elokuvasta Oscar-ehdokkaana Sara Goldfarbin roolista, eikä mikään ihme. Burstyn on nimittäin aivan mielettömän hyvä roolissaan. Sara Goldfarb on leskiäiti, jonka elämä on muuttunut todella yksinäiseksi. Välillä hän käy juoruilemassa naapurinnaisten kanssa, mutta pääasiassa hän viettää päivät kotonaan katsoen televisiosta kilpailuohjelmaa. Kun Sara saa leffan alussa kutsun vieraaksi televisio-ohjelmaan, hänen elämässään tapahtuu vihdoin jotain tärkeää. Vierailun takia hän voi kehua ystävilleen ja pääsee ottamaan aurinkoa parhaalla paikalla. Mutta kun hän on tullut riippuvaiseksi ruoasta, ei hän mahdu hienoon mekkoonsa enää. Sara päättää siis aloittaa pillerikuurin, mikä alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan hänen mielenterveyteensä. Katsojana käy läpi elokuvan Saraa sääliksi, kun vierailupäivästä ei kuulu tietoa, mutta hän uskoo täysillä siihen, että hän pääsee televisioon ystäviensä ihailtavaksi. On traagista seurata, kuinka mukava rouva sekoaa vähitellen.

Thirty Seconds to Mars -yhtyeen laulaja Jared Leto (jonka olen nähnyt neljä kertaa livenä) näyttelee Harry Goldfarbia, Saran poikaa, joka on päätynyt mukaan huumebisnekseen. Harry ja hänen ystävänsä Tyrone (Marlon Wayans) yrittävät hankkia itselleen huumeita, jotta voisivat myydä niitä kovemmalla hinnalla eteenpäin. He eivät kuitenkaan ole katsoneet Scarface - arpinaamaa (Scarface - 1983) tarpeeksi, joten he myös käyttävät omaa kamaansa. Lisää aineita ei ole helposti saatavilla, joten vieroitusoireet alkavat hitaasti vaikuttamaan hahmoihin. Eniten ne vaikuttavat kuitenkin Harryn tyttöystävään Marioniin (Jennifer Connelly), mikä vaikuttaa tietysti parin suhteeseen. Harry on yhtä lailla elokuvan päähenkilö kuin hänen äitinsäkin, minkä lisäksi filmi keskittyy kunnolla myös Tyroneen ja Marioniin. Heidän taustansa eivät kuitenkaan ole niin hyvin esitetyt kuin Saran ja Harryn. Filmissä on pari hetkeä, joissa Tyronen menneisyyttä tuodaan esille, mutta sitä tehdään hieman liian pienesti, jolloin hahmon kohtalolla ei ole samalla lailla väliä. Pääasiassa komedioista tuttu Marlon Wayans näyttää kuitenkin osaavansa myös vakavamman puolen. Connelly ja Leto ovat todella hyviä rooleissaan - etenkin Leto, jonka ei uskoisi nykyään pystyvän niin kehnoon roolityöhön kuin Suicide Squadin (2016) Jokeri.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Christopher McDonald Saran katseleman televisio-ohjelman juontajana, Sean Gullette Marionin psykiatrina ja Keith David seksihullu Big Timinä.

Unelmien sielunmessu ei ole hilpeä elokuva, ei sitten millään. Mukana on yksi ainoa hetki, joka oli mielestäni huvittava, mutta muuten kyseessä on äärimmäisen ankea elokuva. Ystävysten kanssa vietettävään leffailtaan teos ei sovi lainkaan, jos ette halua vain masentaa itseänne. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen masentava elokuva, joka olisi huono, vaan sitä katsoessa ei vain voi pysyä iloisena. Elokuvan tarina on todella traaginen ja lohduton, jolloin sitä on erittäin ahdistavaa katsoa. Periaatteessa Unelmien sielunmessu pistää katsomaan noin tunnin ja kolmen vartin ajan, kuinka neljä ihmistä rikkoutuvat. Ei kestä kauaa, kun filmin alkupäässä jo ymmärtää, ettei hahmoille voi kovin hyvin käydä. Herkimmille elokuva voi aiheuttaa jopa liian suurta ahdistusta, jolloin sitä ei kykene katsomaan loppuun, mutta muille se on kuin huume, joka koukuttaa niin paljon, että on pakko tietää, mihin tarina vie hahmoja. Kyseessä on todella pysäyttävä kokemus, joka saa todella arvostamaan omaa elämäänsä, jos asiat ovat itsellä pääasiassa hyvin.

Elokuva näyttää täydellisesti, että huumeet ovat pahasta, ilman että se muuttuu kertaakaan saarnaavaksi. Olenkin sitä mieltä, että sen sijaan että kouluissa näytetään päihdevastaisia opetusvideoita, opiskelijoille pitäisi näyttää Unelmien sielunmessu, jonka jälkeen haluaa pysyä erossa jopa lääkkeistä, jos ei tiedä tarkkaan, mitä ne aiheuttavat. Filmissä on todella taidokkaasti luotu voimakas tunnelma, joka ahdistaa läpi leffan ja saattaa jopa koskettaa katsojaansa suuresti. Katsoja joutuu seuraamaan avuttomana vierestä, kun mukavilta vaikuttavat henkilöt ajautuvat syöksykierteeseen. Välillä sitä toivoo, että elokuva loppuisi jo, jottei kärsimystä tarvitsisi nähdä enempää, mutta samalla toivoisi, ettei filmi päättyisi, sillä siinä todella on jotain erittäin koukuttavaa. Unelmien sielunmessu on jokseenkin jopa kaunis teos, joka saa erilaiset kauheudet muuttumaan taiteeksi. Kun lopputekstit alkavat, on vaikea sanoa mitään, sillä elokuva on niin hienon järkyttävä ja niin järkyttävän hieno. Sen jälkeen saattaa olla vaikea nukahtaa, kun leffan kauhea sisältö jää pyörimään päässä voimakkaasti. Suosittelenkin katsomaan sen jälkeen jotain hilpeää, kuten vaikkapa jakso Simpsoneita (The Simpsons - 1989-), jotta ajatukset eivät muuttuisi liian synkiksi. Joillekin tämä saattaa aiheuttaa ahdistusta pitkäksikin aikaa, joten kannattaa varautua!

Elokuvan on ohjannut Darren Aronofsky, joka oli tätä ennen tehnyt vain leffan Pi - Usko kaaokseen (Pi - 1998). Sitä en ole itse vielä nähnyt, mutta tässä Aronofsky on tehnyt aivan mahtavaa työtä. Hänellä on ollut munaa tehdä jotain erittäin ahdistavaa, karua ja surullista, ja antaa se sellaisenaan katsojille. Aronofsky on myös käsikirjoittanut leffan ja tehnyt siinäkin upeaa työtä. On käsittämätöntä, että sellainen nero kuin Aronofsky, joka on ohjannut upean Unelmien sielunmessun ja loistavan Black Swanin (2010), voisi koskaan tehdä niin hirveää paskaa kuin Noah (2014), joka on yksi huonoimmista elokuvista, mitä olen ikinä nähnyt. Tässä Arnofskylla on voimakas tyyli, joka tulee hyvin esille kuvauksessa. Filmi käyttää yllättävän taidokkaasti hyödyksi pyöristävää linssiä, mikä luo oman ahdistavan tunteensa. Läpi elokuvan nähdään myös paljon lähikuvia hahmojen kasvoista, jolloin voi todella hyvin nähdä, mitä he tuntevat. Leikkaus on todella onnistunutta läpi filmin. Useassa kohtaa nähdään todella nopeaa leikkausta, kun hahmot käyttävät huumeita, mikä sopii elokuvaan täydellisesti. Myös nopeutukset ja kuvan jakautuminen kahtia toimivat yllättävän hyvin. Äänimaailma leffassa on erinomainen ja Clint Mansellin säveltämät musiikit ovat huikeat. Unelmien sielunmessun tunnuskappale "Lux Aeterna" on yksi parhaista sävellyksistä, minkä olen ikinä kuullut, eikä ole mikään ihme, että lähes kaikki tuttuni tietävät sen, vaikka eivät olisi kuulleet itse elokuvasta.

Yhteenveto: Unelmien sielunmessu on aivan kauhean ahdistava teos, mutta se koukuttaa kuin elokuva olisi huumetta. Leffa on äärimmäisen karu ja se saa katsojansa helposti ahdistumaan näkemästään. Läpi leffan joutuu kauhistelemaan ja säälimään hahmoja, joiden elämien tuhoutumista seuraa vierestä. Mukana on todella voimakas tunnelma, joka pitää tiukasti otteessaan. Filmin aikana miettii aina välillä, ettei sitä vain kykene kokemaan loppuun asti, sillä se on niin ahdistava, mutta samalla vaatii vain lisää, oli tuleva kuinka ikävää nähtävää tahansa. Ohjaaja Darren Aronofsky on saanut luotua erittäin hienon kokonaisuuden, joka on todella vaikuttava ja pysäyttävä. Visuaalinen puoli on pääasiassa tyylikäs ja erikoiset kikkailut sopivat erikoiseen elokuvaan. Näyttelijät suoriutuvat erittäin hyvin rooleistaan - etenkin Ellen Burstyn ja Jared Leto äitinä ja poikana. Marlon Wayans osoittaa, että taitaa muunkin kuin komedian, joten on harmi, ettei hänen taustansa avaudu tarpeeksi, vaan jää hieman tönköksi. Muuten kyseessä on mestarillinen ja surullisen kaunis teos. Suosittelen Unelmien sielunmessun katsomista kaikille. Herkimmät eivät välttämättä kestä sitä, eikä sitä todellakaan kuulu näyttää lapsille, mutta jo opiskelijoille se täytyy näyttää varoituksena huumeista. Ja kannattaa myös kuunnella "Lux Aeterna", sillä se on ihan mielettömän hieno kappale!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Requiem for a Dream, 2000, Artisan Entertainment, Thousand Words, Sibling Productions, Protozoa Pictures, Industry Entertainment, Bandeira Entertainment, Truth and Soul Pictures