Arvostelu: Shrek 2 (2004)

SHREK 2

Ohjaus: Andrew Adamson, Kelly Asbury ja Conrad Vernon
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, John Cleese, Julie Andrews, Antonio Banderas, Jennifer Saunders, Rupert Everett, Larry King, Aron Warner, Cody Cameron, Conrad Vernon ja Chris Miller
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! perustuva animaatioelokuva Shrek (2001) oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Ensimmäisen elokuvan käsikirjoittaneet Terry Rossio ja Ted Elliott eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä jatko-osan tarinasta kuin studio, joten he jättivät sarjan. Niinpä ensimmäisen osan ohjaaja Andrew Adamson otti vastuulleen myös kirjoittamisen tällä kertaa. Päänäyttelijät Mike Myers, Eddie Murphy ja Cameron Diaz palasivat rooleihinsa, neuvoteltuaan itselleen huiman palkan korotuksen 350 tuhannesta dollarista kymmeneen miljoonaan dollariin. Shrek 2 sai ensi-iltansa keväällä 2004 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se oli ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Elokuva sai paljon kehuja kriitikoilta, minkä lisäksi se oli valtava hitti lippuluukuilla, tienaten lähes miljardi dollaria, eli tuplasti sen, mitä ensimmäinen Shrek-elokuva tuotti. Kyseessä oli ilmestymisvuotensa isoin menestys, ohittaen jopa megahitit Harry Potter ja Azkabanin vangin (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004) ja Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:n (Spider-Man 2 - 2004). En valitettavasti muista, näinkö Shrek 2:n elokuvateatterissa, kun se ilmestyi, vai vasta myöhemmin vuokralta. Sen kuitenkin voin varmuudella sanoa, että katsoin tätä ja ensimmäistä osaa monen monta kertaa niiden ilmestyttyä. Viimeisten vuosien aikana olen katsonut leffat pari kertaa uudestaan ja kun huomasin ensimmäisen Shrekin täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla sen. En kuitenkaan halunnut lopettaa siihen ja katsoinkin pian myös Shrek 2:n.

Shrek ja Fiona ovat vasta palanneet häämatkaltaan, kun Fionan vanhemmat, kuningas Harold ja kuningatar Lillian kutsuvat heidät Kaukaiseen maahan juhlistamaan häitä. He eivät kuitenkaan tiedä Shrekin ja Fionan jättiydestä...

Tuttu pääkolmikko ensimmäisestä elokuvasta tekee tietty paluun. Shrek (Mike Myers) on aika lailla sama jääräpää kuin viimeksi, mutta tällä kertaa hän näyttää enemmän herkempää puolta, rakkaansa prinsessa Fionan (Cameron Diaz) vuoksi. Fiona osoittaa toistamiseen, että prinsessakin voi vetää turpaan, mutta harmillisesti muuten hahmo saa aika vähän tekemistä. Yllättävän onnistuneesti tehty moottoriturpa Aasi (Eddie Murphy) huomattiin varmasti studiolla suosituksi, joten hahmo pääsee jatkuvasti valokeilaan. Aasi ei vieläkään ärsytä, vaan naurattaa vähän väliä hölmöillä jutuillaan.
     Myös monet tutut satuhahmot palaavat jatko-osaan. Iso mutta-ei-kovin-paha susi (Aron Warner), kolme pientä possua (Cody Cameron), Pinocchio (Cameron) ja piparkakku-ukko (yksi ohjaajista, Conrad Vernon) hauskuuttavat jälleen. Hahmoista ja heidän saduistaan tehdään onnistuneesti pilkkaa. Uusina tulokkaina satuhahmojen joukkoon saapuvat mm. Hyvä Haltijatar (Jennifer Saunders), prinssi Uljas (Rupert Everett), sekä oma henkilökohtainen suosikkini, Saapasjalkakissa (Antonio Banderas). Olen selvästi enemmän kissaihminen kuin koiraihminen ja mielestäni kissat eivät pääse läheskään yhtä hyvin esille elokuvissa kuin koirat. Saapasjalkakissa onkin yksi parhaista kissahahmoista elokuvahistoriassa. Hän on äärimmäisen suloinen, mutta myös mitä etevin ja hurjin taistelija. Lisähienouden hahmoon tuo tietty meta-taso, sillä sen lisäksi, että hahmo on selvä parodia Zorrosta, hänen ääninäyttelijänsä Bandoras näytteli Zorroa elokuvissa Zorron naamio (The Mask of Zorro - 1998) ja Zorron legenda (The Legend of Zorro - 2005).
     Pidän kyllä todella paljon myös Hyvästä Haltijattaresta ja prinssi Uljaasta, joiden osuus elokuvassa on hauskasti ja muutenkin erinomaisesti kirjoitettu. Fionan vanhemmat, kuningas Harold (John Cleese) ja kuningatar Lillian (Julie Andrews) ovat vallan mainio lisäys. On samalla niin huvittavaa kuin jopa surullistakin, kuinka he suhtautuvat tyttärensä uuteen olomuotoon, sekä tämän mieheen Shrekiin.

Minulle tuottaa edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen vaikeuksia sanoa, pidänkö enemmän ensimmäisestä vai toisesta Shrek-elokuvasta. Molemmat ovat mielestäni aivan mahtavia. Shrek 2 onnistuu joissain jutuissa paremmin kuin edeltäjissä, muttei toisissa asioissa taas yllä samalle tasolle. Silti kyseessä on hämmentävän hyvä jatko-osa, minkä onnistumisella oli varmasti suuret paineet. Ensimmäinen Shrek oli fantastinen teos, leikitellessään satujen kliseillä ja tuoden twistejä mukaan vähän joka suunnasta, silti onnistuen pitämään lumoavan satuhengen. Prinsessaa ei pelastanutkaan komea prinssi, eikä prinsessa ole pelkkä avuton neito hädässä. Yksi hienoimmista asioista oli viesti sisäisestä kauneudesta, mikä erotti leffan monista pinnallisista klassikkokertomuksista. Elokuva oli todella nokkela, eikä ole helppo homma toistaa näitä menestyksen aineksia ja pitää juttua raikkaana vielä jatko-osassakin. Kuin ihmeen kaupalla Shrek 2 onnistuu tavoitteissaan ja tarjoaa loistokkaan seikkailun, mistä löytyy paljon samaa, mutta paljon myös uusia oivalluksia.

Jo ensimmäinen osa kikkaili sillä, että se yhdisteli nykypäivän asioita keskiaikaisiin kuvioihin. Shrek 2 vie tämän idean huomattavasti pidemmälle. Kaukaisesta maasta löytyy upeaa linnaa ja vanhanaikaisia taloja, mutta samalla siinä on jotain modernia - aivan kuin se olisi oman aikansa suurkaupunki, kuten Los Angeles (mihin viittaa jo Hollywood-kylttiä muistuttava Far Far Away -kyltti läheisellä kukkulalla). Matkansa varrella Shrek, Fiona ja Aasi kulkevat Beverly Hillsiä muistuttavan alueen läpi, missä asuvat isoimmat julkimot, kuten Tähkäpää ja Tuhkimo. Näitä modernisointeja viljellään pitkin leffaa, välillä isosti ja välillä huomaamattomammin. Yksi suosikeistani on se, että ritarit käyttävät pippurimyllyjä sumuttimien sijaan. Huumoria on siis tälläkin kertaa jokaiseen makuun ja kaikenikäisille. On pieruvitsiä, Aasin toilailua, nokkelaa sanailua, sekä rivoja juttuja, joiden aikana vanhempien täytyy taistella nauramista vastaan, jottei tarvitse selittää jälkikasvulle, mikä oli niin hilpeää. Lapsen kasvaessa elokuvan hienous vain lisääntyy, sillä joka katselukerralla siitä huomaa uusia puolia, joita ei ymmärtänyt aiemmin.

Huumorin lisäksi elokuvasta löytyy vahva seikkailun henki. Se nappaa heti mukaansa satukirja-aloituksella, eikä suostu päästämään irti ennen kuin lopputekstit rullaavat. On vauhdikkaita toimintakohtauksia, hempeää romantiikkaa ja jopa sujuvaa jännitystä. Loppuhuipennuksessa elokuva päättää tosissaan nostaa tasoa edelliseen osaan verrattuna. Kaiken keskellä on toinen erittäin hyvä tarina. Elliottin ja Rossion puuttumisesta huolimatta käsikirjoitustiimi on tehnyt todella taitavaa työtä kuljettaessaan kertomusta, hyödyntäessään hahmoja ja tuomalla mukaan valtavan määrän hulvattomia vitsejä. Kun hahmoista välittää tässä kohtaa paljon, on jatko-osaan saatu jopa kunnon koskettavuutta.

Ensimmäisen ja toisen osan välissä ehti vierähtää kolme vuotta, joten on selvää, että animaatioteknologia on kehittynyt näiden vuosien varrella huimasti eteenpäin. Shrek 2 näyttääkin monin tavoin paremmalta kuin edeltäjänsä (vaikka sekin näyttää yhä todella hyvältä). Taustoista löytyy paljon enemmän yksityiskohtia ja muutenkin filmi tarjoaa vaikuttavampia otoksia, joissa on paljon meneillään. Ihmishahmot näyttävät hieman luontevammilta ja eläinten turkit ovat hämmästyttävän hienoja. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu kaikin puolin. Harry Gregson-Williamsin tutut sävelmät ovat mukana, minkä lisäksi elokuvassa kuullaan paljon vanhempia, jo olemassa olevia kappaleita, kuten Bonnie Tylerin Holding Out For a Hero, Lipps Inc. -yhtyeen Funkytown ja Ricky Martinin Livin' La Vida Loca.

Yhteenveto: Shrek 2 on loistokas jatko-osa, joka yltää vaikuttavasti ensimmäisen elokuvan tasolle, pistäen joitain juttuja jopa paremmaksi. Tämäkin modernisointeja ja vekkulimaisia käänteitä hyödyntävä satu nappaa välittömästi mukaansa ja tarjoaa valtavasti riemua kaikenikäisille. Huumoria löytyy jokaiseen makuun ja filmiä seuraa suurella ilolla. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja filmi tarjoaa kaikenlaista, mitä kunnon satu kaipaakin - ja vielä enemmän! Tutut hahmot jatkavat hauskuuttamista ja uudet lisäykset hahmokaartiin toimivat kaikki hienosti, Saapasjalkakissan noustessa ehdottomasti omaksi suosikikseni. Animaatiojälki on parantunut edelliseen osaan verrattuna ja filmi on täynnä valloittavaa musiikkia. Kaiken kaikkiaan Shrek 2 on jopa hämmentävän laadukas jatko-osa, jota katsoessa en vieläkään osaa päättää, pidänkö enemmän ensimmäisestä vai toisesta osasta. Molemmat ovat loistoleffoja ja jos et vielä ole kumpaakaan nähnyt, tee itsellesi palvelus ja pistä ne katsontaan!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek 2, 2004, DreamWorks, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Things Heard & Seen (2021)

THINGS HEARD & SEEN

Ohjaus: Shari Springer Berman ja Robert Pulcini

Pääosissa: Amanda Seyfried, James Norton, Ana Sophia Heger, Alex Neustaedter, Natalia Dyer, Rhea Seehorn, F. Murray Abraham, Michael O'Keefe, Karen Allen, Jack Gore ja Emily Dorsch

Genre: kauhu, draama

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 16

Things Heard & Seen perustuu Elizabeth Brundagen kirjaan All Things Cease to Appear vuodelta 2016. Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Shari Springer Berman ja Robert Pulcini kiinnostuivat kirjan sovittamisesta elokuvamuotoon ja saivat Likely Story -yhtiön tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019 ja nyt Things Heard & Seen on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itseltäni leffa meni täysin ohi, ennen kuin se oli jo julkaistu ja vasta pari päivää ilmestymisen ja pienen pohdinnan jälkeen päätin ryhtyä katsomaan sitä.

Aviopari Catherine ja George Claire muuttavat tyttärensä Frannyn kanssa Saginawiin Georgen uuden opettajatyön perässä. Pian perheelle kuitenkin käy selväksi, että heidän uudessa talossaan on jotain pahasti pielessä, kun valot välkkyvät, huonekalut liikkuvat itsekseen ja pelokas Franny näkee kalpean naisen öisin.

Päärooleissa Clairen perheen vanhempina, Catherinena ja Georgena nähdään Amanda Seyfried ja James Norton, joista ensimmäinen on pätevä roolissaan ja toinen taas ei. Jokin Nortonin roolityössä ei onnistunut vakuuttamaan minua ja hän tuntui vain heikkenevän roolissaan, mitä pidemmälle leffa kulki. Seyfried hoitaa hommansa tasaisen varmasti ja sujuvasti, mutta harmillisesti elokuva vaatisi kummankin toimimista. Catherinen ja Georgen suhde ei ole mitään ruusuilla tanssimista. Paperilla hahmojen vaikea suhde saattaa toimia, mutta tämän näyttelijäparin esittämänä ei. Parin tytärtä Frannya esittää Ana Sophie Heger, joka joutuu lähinnä vain pelästymään yö toisensa perään aavemaista naista hänen huoneessaan.

     Lisäksi leffassa esiintyvät myös Michael O'Keefe ja Indiana Jones -elokuvista (1981-) tuttu Karen Allen Catherinen vanhempina, Better Call Saul -sarjasta (2015-) tuttu Rhea Seehorn Georgen uutena työkaverina, Stranger Things -sarjassa (2016) näyttelevä Natalia Dyer yksinäisenä Willisinä, Alex Neustaedter ja Jack Gore Clairen perheen lähellä asuvina veljeksinä Eddynä ja Colena, sekä F. Murray Abraham Georgen pomona. Osa näyttelijöistä tekee kelpo työtä, mutta Dyer ja Seehorn tunnutaan heittävän täysin hukkaan heikosti kirjoitettujen hahmojensa kanssa.

Things Heard & Seen on elokuvia, joiden voisi kuvitella iskevän minuun. Paperilla filmi vaikuttaa todella lupaavalta, mutta jokin toteutuksessa vain tökkii ja pahasti. Kyseessä on kauhuteos, mikä alkaa hyvin tyypillisenä kummitustarinana, mutta muovautuu joksikin "syvällisemmäksi". Tämä voisi olla vuoden parhaimpia edustajia genressään. Mutta jostain syystä lopputulos lävähtää suoraan naamalleen ja jättää jopa hieman katkeran tunteen. Kauhuosasto on todella kehnosti rakennettu. Vaikka on hyvä, että ohjaajaduo yrittää enemmänkin luoda painostavaa ilmapiiriä kuin luottaa pöljiin äkkipelästyksiin (joita on silti pari mukana), leffaa on vaikea kutsua pelottavaksi. Monet hetket ovat myös aivan liian tavanomaista meininkiä jopa taiteellisemman kauhudraaman vinkkelistä. Siinä on pari lyhyttä hetkeä, jotka ovat hieman karmivia, kun ei vielä tiedä, millaista kummittelua on luvassa, mutta leffan edetessä se karmivuus katoaa täysin ja lähinnä sitä vain tylsistyy, kun elokuva vain laahaa... ja laahaa... 

Tähän taas vaikuttaa suuresti se, kuinka tönkösti pääparin vaikea suhde esitetään. Se ei onnistu hetkauttamaan toivotulla tavalla, vaan lähinnä se vain tympii. Kun meno lähtee kolmio- ja jopa neliödraaman puolelle, tunnelma on enemmänkin melodramaattinen. Rakkauskuvioista on vaikea saada tarttumapintaa, jotta homma alkaisi kiinnostamaan. Turhautumista lisää se, että leffa paljastaa heti alussa, kuinka filmissä tulee käymään (ainakin osan siitä), enkä sen jälkeen ollut liiemmin kiinnostunut selvittämään, miten lopputulokseen päädytään? Ja se lopputulos vasta jättikin hölmistyneen tunteen. Toisaalta se istuu hyvin filmin metaforallisuuteen ja teemoihin, mutta samalla se on tahattoman naurettava. Ei Things Heard & Seen mikään läpimätä tekele ole, mutta Seyfriediä lukuunottamatta en keksinyt oikein mitään positiivista sanottavaa sen sisällöstä.

Koska en ole lukenut Brundagen kirjaa, johon filmi perustuu, en osaa sanoa, juontavatko leffan ongelmat juurensa jo siihen, vai ovatko ne vain ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Berman-Pulcinin epäonnistumisia. Duon rakentama tunnelma on todella hutera, eikä jaksa kantaa parituntisen filmin loppuun saakka. Käsikirjoitus taas ei tunnu tietävän, haluaisiko se olla selvä kummitustarina vai kuvaus rankasta suhteesta. Yhdistäminen voisi ajatuksena kuulostaa hyvältä, mutta Berman ja Pulcini eivät yrityksessään onnistu. Sentään Things Heard & Seen on kuvattu todella tyylikkäästi. Mukana on useita pitkiä otoksia, jotka antavat näyttelijöille tilaa ja rauhaa oikeasti näytellä ja tehdä asioita kameran edessä. Talon lavasteet ovat hienot ja samoin myös puvustus ja maskeeraus toimivat hyvin. Äänimaailma on kanssa sujuvasti rakennettu ja Peter Raeburnin säveltämät musiikit säestävät kelvollisesti taustalla.

Yhteenveto: Things Heard & Seen on suuresta potentiaalistaan huolimatta todella harmillisen vaisu ja jopa kehno kummituskertomus. Elokuvan yritykset olla niin pelottava kummitustarina kuin syvällisempi kuvaus rikkinäisestä parisuhteesta ovat heikosti toteutetut. Leffa ei saa jännittämään, eikä myöskään kiinnostumaan pääparin ongelmista. Amanda Seyfried suoriutuu hyvin roolistaan Catherinena, mutta James Norton ei vakuuta aviomies Georgena. Leffa tuntuu myös heittävän hukkaan sivunäyttelijät, kuten Rhea Seehornin ja Natalia Dyerin. Koin filmin todella tylsäksi tekeleeksi, eikä se onnistunut hetkauttamaan edes metaforiensa tai teemojensa puolesta. Jokin Shari Springer Bermanin ja Robert Pulcinin käsikirjoituksessa ja ohjauksessa tökkii. Sentään leffa näyttää todella hyvältä tyylikkään kuvauksensa puolesta. Sitä ja Seyfriediä lukuunottamatta Things Heard & Seenistä on vaikea keksiä positiivista sanottavaa. En voi edes todeta, että "kyllähän sen nyt mulkaisi", sillä jo se mulkaisu alkoi jossain kohtaa olla todellista työskentelyä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Things Heard & Seen, 2021, Likely Story, Netflix

Arvostelu: Lupaava nuori nainen (Promising Young Woman - 2020)

LUPAAVA NUORI NAINEN

PROMISING YOUNG WOMAN

Ohjaus: Emerald Fennell

Pääosissa: Carey Mulligan, Bo Burnham, Jennifer Coolidge, Clancy Brown, Laverne Cox, Alison Brie, Chris Lowell, Connie Britton, Max Greenfield, Adam Brody, Christopher Mintz-Plasse, Sam Richardson, Steve Monroe ja Alfred Molina

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

Promising Young Woman, eli suomalaisittain Lupaava nuori nainen on Carey Mulliganin tähdittämä mustan huumorin kostotrilleri. Killing Eve -sarjaa (2018-) työstänyt Emerald Fennell kehitteli filmin idean ja esitteli sen Margot Robbielle, joka tarttui siihen tuotantoyhtiönsä LuckyChap Entertainmentin kautta ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019. Elokuva sai maailmanensi-iltansa jo tammikuussa 2020 Sundancen elokuvajuhlilla, mutta juuri kun filmin oli tarkoitus saada teatterikierroksensa, koronapandemia alkoi ja elokuvateatterit ympäri maailman sulkeutuivat. Elokuvan julkaisua on siirrelty kerta toisensa perään, mutta nyt se on vihdoin ja viimein saapunut Suomeen. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun sen traileri julkaistiin viime vuoden alussa. Mitä enemmän leffaa ruvettiin kehumaan, sitä enemmän halusin sen nähdä. Lupaava nuori nainen saikin mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa ja leikkaus), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, naispääosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, roolitus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja brittiläiselokuvan palkinnot. Olinkin innoissani, kun elokuvasta järjestettiin vihdoin lehdistönäytös ja kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Lupaavan nuoren naisen.

Joka viikko Cassie menee viettämään iltaa yöklubille tai baariin, esittäen olevansa kauheassa humalassa ja odottaen, että joku mies yrittää käyttää häntä hyväkseen. Cassie on lopensa kyllästynyt näihin miehiin ja nyt on heidän aika kokea hänen kostonsa.

Pääroolissa Cassiena nähdään Carey Mulligan, joka on kerännyt roolityöllään useita palkintoehdokkuuksia sekä muutamia pystejäkin - ja täysin ansaitusti! Olen aina pitänyt Mulliganista näyttelijänä, mutta olen tottunut näkemään häneltä hiljaisempia ja mukavampia esiintymisiä. Cassien roolissa Mulligan kuitenkin todella päräyttää esiin synkemmät ja kierommat puolensa ja heittäytyy täysillä hahmon villin kostoretken vietäväksi. Mulligan kanavoi Cassien hurjia tunteita vaikuttavasti laidasta laitaan. Yhtenä hetkenä Cassie on erittäin kiva ja hauska, toisena taas jopa suorastaan pelottava. Mitä pidemmälle filmi etenee, sitä paremmin katsoja ymmärtää, mikä todella motivoi Cassieta kostamaan ja sitä enemmän hahmoa kannustaa - vaikka jossain kohtaa saattaisikin pohtia, ovatko hänen tekonsa enää moraalisesti oikein?

     Lisäksi elokuvassa esiintyvät myös mm. Jennifer Coolidge ja Clancy Brown Cassien vanhempina, Bo Burnham, Alison Brie ja Chris Lowell Cassien entisinä luokkatovereina Ryanina, Madisonina ja Alina, Laverne Cox Cassien pomona kahvilassa, sekä mm. Adam Brody, Christopher Mintz-Plasse, Sam Richardson ja Max Greenfield niljakkaina miehinä, jotka iskevät silmänsä humalaista esittävään Cassieen, uskoen tilaisuutensa koittaneen. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Hyväksikäyttäjien rooleihin valittiin tarkoituksella lähinnä aiemmin mukavia heppuja esittäneitä miehiä ja heistä saadaankin irti todella vastenmielisiä tyyppejä. 

Ai että, kylläpä nyt pitkä odotus palkittiin! Lupaava nuori nainen on kaikkea, mitä sen yli vuosi sitten julkaistu iskevä traileri lupaili ja vieläkin enemmän. Sen kostotarina on piristävän erilainen ja todella intensiivisesti tehty, minkä lisäksi aihe on tietty äärimmäisen ajankohtainen. Tietty valitettavasti naisten seksuaalista ahdistelua on tapahtunut läpi historian, mutta viime vuosien aikana siitä on ryhdytty puhumaan täysin uusin tavoin ja nämä miehet, jotka ovat ennen päässeet kuin koira veräjästä, joutuvat nyt vastuuseen teoistaan. Cassie on hahmo, jollaisen monet varmasti toivovat olevan olemassa tai jollainen moni haluaisi uskaltaa itse olla. Cassie on päättänyt näpäyttää näitä ahdistelijoita oikein toden teolla ja hänen matkaansa läpi leffan on äärimmäisen mielenkiintoista seurata. 

Elokuva on tietty erittäin feministinen, mutta samalla tällaisen tarinankin kanssa se onnistuu välttämään puhtaaksi miesvihaksi muuttumisen. Cassie ei ole leffassa vain miesten perässä, vaan hänen "oikeutensa" eteen päätyy myös naisia, jotka ovat joko katsoneet kauheita tapahtumia sormien läpi, vähätelleet uhreja tai asettautuneet täysin ahdistelijan puolelle. Ja kuten jo totesin, ei Cassiekaan mikään puhdas pulmunen ole, vaan hänenkin tekonsa muuttuvat jossain kohtaa arveluttaviksi. Leffa ei lähde maalailemaan toisista puhtoisia hyviksiä ja toisista ihmishirviöitä, mikä on hienoa. Samalla se kuitenkin takoo oikein tosissaan viestiään päin katsojaa, mikä on myös hyvä. Usein sanotaan, että kaikille pitäisi olla selvää, että "ei tarkoittaa ei", mutta tekijätkin tietävät, ettei se silti ole selvää, joten rautalangasta vääntäminen on pakollista. Jos katsoja kokee elokuvan liian syyllistäväksi, kenties sitten on peiliin katsomisen paikka ja omien tekojen ja sanojen pohtimisen aika.

Itselleni filmin ohjaaja-käsikirjoittaja Emerald Fennell ei ollut entuudestaan lainkaan tuttu nimi, mutta tämän jälkeen olen erittäin kiinnostunut, mitä hän pääsee vielä tekemään elokuvien puolella. Voisikin jopa sanoa, että Fennell on itse lupaava nuori nainen. Hänen käsikirjoituksensa on todella nokkela, Fennellin pyöritellessä kostotarinaa uudenlaiseen muottiin, sekä hyödyntäessä kekseliäästi naisten jatkuvasti kuulemia lauseita, mutta kääntäen niitäkin erilaisiin yhteyksiin. Tekstinsä pohjalta Fennell ohjaa elokuvaansa todella tyylikkäästi. Hänen rakentamansa tunnelma on erinomainen ja hän hyödyntää taidokkaasti palasia eri lajityypeistä muodostamaan kokonaisuuden. Filmistä löytyy hempeää romantiikkaa ja lämmintä hassuttelua, mutta siinä on myös todella painostavia, suorastaan kauhumaisia kohtauksia. Huumori on synkkää ja kieroa, kuten kuuluukin. Tunnelman vaihtelussa ainoastaan yksi apteekkiin ja Paris Hiltoniin liittyvä kohtaus aiheutti kamalaa myötähäpeää; muuten homma toimii.

Tekniseltä puoleltaankin Lupaava nuori nainen on onnistunut paketti. Se on mainiosti kuvattu, mitä vain vahvistaa tyylitelty valaisu ja värimaailma. Kuvauksessa kenties parasta on heti alussa, kun Fennell kuvaa yöklubilla tanssivia miehiä täysin samalla himokkaalla tavalla kuin miehet kuvaisivat naisia. Takapuolet keinuvat, kehot osuvat toisiinsa, kielet lipovat huulia... leffa näyttää heti ensiminuuteilla, mitä filmi tulee olemaan. Leikkauskin on pääosin onnistunutta, vaikka mukana onkin yksi ravintolakohtaus, missä koin erittäin häiritseväksi jatkuvat jatkumovirheet. Suunnilleen joka leikkauksen myötä vaihtuu, onko hahmolla kädessään juoma vai ranskalainen peruna, onko hän juuri laskemassa mukia pöydälle vai ottamassa siitä huikkaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat kaikki hyvin ja äänimaailma on oivallisesti laadittu efekteistä musiikkien käyttöön (miinus se Paris Hilton).

Yhteenveto: Lupaava nuori nainen on piristävän sähäkkä kostotrilleri synkällä huumorilla höystettynä. Heti vekkulimaisista ensiminuuteistaan lähtien filmi tekee selväksi, mistä tulee olemaan kyse ja tähän Cassien kostoreissuun hyppääkin innokkaasti mukaan. Tarina on äärimmäisen ajankohtainen ja Cassie hahmona monille varma ihailun kohde. Carey Mulligan säkenöi pääroolissa Cassiena, tarjoten huomattavasti monisävyisemmän roolityön kuin mitä häneltä on totuttu näkemään. Myös niljakkaita ahdistelijoita esittävät hoitavat hommansa hyvin. Hienoa kuitenkin on, ettei leffa tee asioista mustavalkoisia, vaan esittää ongelmia muiden lisäksi myös päähenkilön toimissa. Syyttävän sormen eteen eivät joudu vain miehet, vaan myös naisetkin. Emerald Fennellin ohjaus on napakkaa ja käsikirjoitus nokkela. Teknisesti filmi on vahvasti tyylitelty ja sitä on kaikin puolin innostavaa seurata. Aiheensa takia jotkut saattavat kokea elokuvan liian päällekäyvänä agendateoksena, mutta itse viihdyin valtavan paljon Lupaavan nuoren naisen seurassa. Ajankohtaisuutensa takia kyseessä on yksi vuoden tärkeimmistä elokuvista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Promising Young Woman, 2020, FilmNation Entertainment, Focus Features, LuckyChap Entertainment

Arvostelu: Minari (2020)

MINARI

Ohjaus: Lee Isaac Chung

Pääosissa: Steven Yeun, Han Ye-ri, Alan Kim, Noel Kate Cho, Youn Yuh-jung, Will Patton, Jacob M. Wade ja Scott Haze

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Minari on Lee Isaac Chungin ohjaama ja käsikirjoittama draamaelokuva, joka perustuu osittain Chungin omaan lapsuuteen. Chung työsti elokuvan tekstin vuonna 2018 ja sai Plan B Entertainmentin tarttumaan projektiinsa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja Minari sai maailmanensi-iltansa jo tammikuussa 2020 Sundancen elokuvajuhlilla. Sen jälkeen filmiä esitettiin eri festivaaleilla ja sen oli tarkoitus saada kunnon teatterikierroksensa vuoden 2020 aikana, mutta kun alkanut koronaviruspandemia sulki maailman elokuvateatterit, teatterijulkaisua piti siirtää. Hiljalleen Minaria on ryhdytty esittämään teattereissa ja nyt se saapuu myös Suomeen. Oma kiinnostukseni filmiä kohtaan heräsi vasta, kun se alkoi saamaan palkintoehdokkuuksia eri gaaloissa - mm. parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miespääosan, musiikin ja naissivuosan Oscar-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen, parhaan vieraskielisen elokuvan, ohjauksen, miessivuosan, roolituksen, musiikin ja naissivuosan BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälleen jälkimmäisen, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globen. Olinkin iloinen, kun pääsin päivää Oscar-gaalan jälkeen katsomaan Minarin sen lehdistönäytöksessä.

1980-luvulla eteläkorealainen Yin perhe muuttaa Yhdysvaltoihin, Arkansasiin, missä perheenisä Jacob toivoo voivansa perustaa korealaisfarmin ja myydä tuotteita amerikkalaisille.

Elokuvan seuraamaan Yin perheeseen kuuluvat parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden saaneen Steven Yeunin näyttelemä Jacob-isä, Han Ye-rin näyttelemä Monica-äiti, Noel Kate Chon esittämä Anne-tytär, parhaan miessivuosan BAFTA-ehdokkuuden saaneen 9-vuotiaan Alan Kimin näyttelemä David-poika ja parhaan naissivuosan Oscar- ja BAFTA-palkinnot voittaneen Youn Yuh-jungin esittämä myöhemmin perheen kanssa asumaan saapuva isoäiti Soon-ja. Näyttelijävalinnat ovat läpikotaisin nappivalintoja aikuisista lapsiin. The Walking Dead -sarjasta (2010-) parhaiten tunnettu Yeun on erinomainen isähahmona, joka uskoo täysillä "amerikkalaiseen unelmaan" ja menestymiseen farmibisneksessä Yhdysvalloissa. Ye-rin on yhtä lailla loistava epäilevänä Monica-vaimona. Cho on todella oivallinen isosiskona, mutta pieni Kim on ällistyttävän hyvä pikkuveli Davidina. Hän suorastaan sädehtii aina ollessaan ruudulla ja hahmon valloittavan sympaattinen riemu vääntää katsojan ilmeen väkisinkin leveään hymyyn. Jo ennen leffan ilmestymistä olin iloinen pojan puolesta, hänen voitettua Critics' Choice Movie Awardin parhaana nuorena näyttelijänä. Yuh-jung taas voitti täysin ansaitusti BAFTA:n ja Oscarin roolityöllään perheen isoäitinä. Hän eläytyy niin täysillä vekkulimaisen roolinsa vietäväksi, ettei voi muuta kuin ihailla. Näyttelijöille kirjoitetut hahmot ovat myös toinen toistaan kiinnostavampia ja jokaiseen panostetaan hienosti ja syvällisesti filmin kulkiessa eteenpäin.

Ennen kuin siirryn kehumaan Minaria lisää, on minun tähän väliin pakko mainita ainoa todellinen kritiikkini elokuvaa kohtaan ja se on suorastaan hävytön Mountain Dew -juoman mainostaminen ja tuotesijoittelu. Kyse ei todellakaan ole vain siitä, että juoma näkyy aina silloin tällöin taustalla, vaan se tuodaan vähän väliä esiin ja juomaa hehkutetaan jopa väkisin. Leffasta löytyy noin minuutin lyhyt kohtaus, missä David-poika herää aamulla ja välittömästi kaataa itselleen lasillisen Mountain Dew'ta. Hän laskee ison pullon pöydälle niin, että logo on selvästi näkyvissä ja vielä samalla toteaa, että tämä on suosikkijuomani. Tämä sponsoripuoli oli aivan kaameaa, eikä istunut filmiin lainkaan.

Nyt kun se moite on hoidettu pois alta, niin en voi muuta kuin sanoa, että olipas Minari aivan valloittavan lumoava, ihana ja liikuttava elokuva! Heti ensiminuuteistaan lähtien filmi onnistuu nappaamaan mukaansa kauniin kuvastonsa ja Emile Mosserin säveltämien hienojen melodioiden kautta. Vähitellen sitä sitten todella uppoutuu tämän perheen tarinan vietäväksi. Näyttelijät ovat fantastisia ja heidän hahmonsa erinomaisesti kirjoitettuja, joten heidän kertomuksensa seuraaminen on erittäin mielenkiintoista puuhaa. Kulttuurien kohtaaminen on työstetty mukaan onnistuneesti, eteläkorealaisen perheen totutellessa amerikkalaisiin tapoihin. Yit tuntuvat todelliselta perheeltä, todellisine ongelmineen ja hyvine puolineen. Vanhempien väliset konfliktit ovat autenttiset, mutta myös onnen hetket tuntuvat aidoilta, päätymättä liiallisen siirappisuuden puolelle. Hauskoja hetkiä on luvassa vähän väliä, eikä koskettavuudelta vältytä. Voi hyvinkin olla, että elokuvan aikana pyyhkii silmäkulmistaan niin surun kuin onnenkin kyyneliä.

Lee Isaac Chung tekee hienoa työtä niin käsikirjoituksensa kanssa kuin ohjaajana. Chung on ammentanut omista kokemuksistaan eteläkorealaistaustaisena, joka on kasvanut Yhdysvalloissa, mikä tarjoaa filmille todella henkilökohtaisen ja siten voimakkaan tunteen. Hänen rakentama tunnelmansa on kaikin puolin miellyttävä ja kun tämän perheen tarinaa uppoutuu seuraamaan, jää jopa hieman haikea olo, kun lopputekstien alkaessa heistä pitää päästää irti. Tekniseltä toteutukseltaan Minari on myös vakuuttava teos. Kuvaus on todella tyylikästä kaikessa hienovaraisuudessaan ja sitä vain auttaa lämmin, suorastaan suloinen värimaailma. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja niillä herätetään 1980-luku oivasti takaisin henkiin. Kun on viime vuosien aikana tottunut siihen, että kasari esitetään filmeissä räikeiden neon-valojen loisteessa, tällainen pienimuotoisempi ilme on piristävää. Äänimaailma on hyvin luotu ja kuten jo ehdinkin kehua, Emile Mosserin musiikit lisäävät teoksen kauneutta.

Yhteenveto: Häikäilemättömästä ja nolosta Mountain Dew -mainonnastaan huolimatta Minari on suorastaan valloittavan ihana elokuva. Tunnelma on kaikin puolin upeasti luotu ja tarinaan uppoutuu täysillä mukaan. Yin perheen elämää Yhdysvalloissa on todella mielenkiintoista seurata, etenkin kun hahmot ovat näin hyvin kirjoitettuja ja heidän näyttelijänsä tekevät loistotyötä. Steven Yeun ja Han Ye-rin ovat erinomaiset päärooleissa perheen vanhempina, mutta leffan todelliset tähdet ovat nuori Alan Kim ja Oscarin ja BAFTA:n voittanut Youn Yuh-jung perheen poikana ja isoäitinä. Kulttuurien kohtaaminen on taidokkaasti toteutettu, kuten myös perheen sisällä tapahtuvat konfliktit. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon, kuten myös herkkyyttä. Tekniseltä puoleltaankin Minari on hieno teos vaikuttavan kuvauksensa ja Emile Mosserin säveltämien kauniiden musiikkien ansiosta. Lee Isaac Chungin ohjaus ja käsikirjoitus ovat taidokkaat, Chungin ammentaessa oman elämänsä kokemuksista, tehden Minarista hyvin henkilökohtaiselta tuntuvan elokuvan, jota ei voi muuta kuin suositella erittäin lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Minari, 2020, Plan B Entertainment

Arvostelu: Tom Clancy: Armoa tuntematta (Tom Clancy's Without Remorse - 2021)

TOM CLANCY: ARMOA TUNTEMATTA

TOM CLANCY'S WITHOUT REMORSE

Ohjaus: Stefano Sollima

Pääosissa: Michael B. Jordan, Jamie Bell, Jodie Turner-Smith, Luke Mitchell, Jack Kesy, Todd Lasance, Jacob Scipio, Guy Pearce, Brett Gelman, Colman Domingo ja Lauren London

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Tom Clancy's Without Remorse, eli suomalaisittain Tom Clancy: Armoa tuntematta perustuu Tom Clancyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1993. Jo kirjan ilmestyessä Savoy Pictures ryhtyi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta ja päätähdeksi kaavailtiin Keanu Reevesiä. Projekti kuitenkin kariutui, kunnes John Milius saapui mukaan, aikeinaan ohjata ja käsikirjoittaa leffa. Päärooliin pohdittiin mm. Laurence Fishburnea ja Gary Siniseä, mutta taas suunnitelmat jämähtivät paikoilleen. Vuonna 2012 Paramount Pictures ryhtyi työstämään filmiä kirjan pohjalta, Christopher McQuarrien ohjauksessa. Tom Hardyn oli tarkoitus esittää päähahmoa, mutta tämäkin yritys kaatui ja niin McQuarrie kuin Hardy siirtyivät muihin projekteihin. 2017 Akiva Goldsman ryhtyi käsikirjoittamaan kahdesta Tom Clancyn kirjasta, Armoa tuntematta ja Iskuryhmä Rainbow'sta (Rainbow Six - 1998) elokuvasovituksia. Taylor Sheridan palkattiin kirjoittamaan Goldsmanin tekstejä uusiksi, Michael B. Jordan roolitettiin pääosaan ja ohjaajaksi valittiin Stefano Sollima. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin lokakuussa 2019, mutta koronaviruspandemian takia ne jouduttiin keskeyttämään keväällä 2020. Samalla elokuva siirtyi Paramountilta Amazonille, joka päätti julkaista filmin Prime Video -suoratoistopalvelussaan. Kuvaukset saatiin vietyä päätökseen lokakuussa 2020 ja nyt Tom Clancy: Armoa tuntematta on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itse en ole lukenut Clancyn kirjaa, mutta koska muutamat Clancyn kirjojen pohjalta tehdyistä elokuvasovituksista ovat minulle tuttuja, minua alkoi kiinnostaa, kun huomasin uuden filmin olevan tulossa. Katsoinkin Tom Clancy: Armoa tuntematta heti julkaisupäivän aamuna.

Kun Navy SEAL -sotilas John Kellyn raskaana oleva vaimo murhataan, John lähtee kostoretkelle, aikeinaan etsiä ja tappaa murhaajat. Samalla hänelle aukeaa salaliitto, joka voisi johtaa Yhdysvallat ja Venäjän sotaan.

Michael B. Jordan näyttelee John Kellyä, Yhdysvaltain Navy SEAL -sotilasta, jonka vaimo murhataan, joten hän päättää lähteä kostamaan - eli siis todella originaalia hahmoa toimintaelokuvassa, jollaisia ei ole nähty kyllästymiseen asti! Okei, on pakko sanoa, että kyseessä on todella tylsän tavanomainen päähenkilö, mutta tekijät hyötyvät paljon siitä, että he saivat Jordanin rooliin, sillä hän yrittää tehdä kaikkensa pitääkseen tätä tyhjänpäiväistä rainaa kasassa harteillaan. Jordan sopii erittäin hyvin pääosaan ja onkin suuri harmi, että elokuva hänen ympärillään on näin heikko.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Jamie Bell epäilyttävänä CIA-pomo Ritterinä, Jodie Turner-Smith komentajakapteeni Karen Greerinä, Guy Pearce puolustusministeri Clayna, sekä Lauren London suunnilleen yhden kohtauksen jälkeen kuolevana Johnin raskaana olevana vaimona Pamina. Bell yrittää parhaansa kehnon hahmonsa kanssa, mutta Turner-Smith tuntuu kaiken aikaa tietävän, kuinka tyhjää tyyppiä joutuu esittämään. Pearce taas hoitaa hommansa täysin vasemmalla kädellä, vailla mitään selvää mielenkiintoa leffaa kohtaan.

Tästä tulee varmaan aika lyhyt arvio tällä kertaa, sillä minulla ei yksinkertaisesti ole oikein mitään sanottavaa Armoa tuntematta -elokuvasta. "Geneerinen", "kliseinen" ja "mitäänsanomaton" ovat täydellisiä adjektiiveja kuvailemaan elokuvaa ja harmillisesti sekaan pitää vielä heittää "pitkästyttävä". Leffa kulkee niin tuttuja latuja niin ponnettomasti, että siitä on vaikea innostua missään kohtaa. Siinä ei kertaakaan tapahdu mitään, mikä saisi tuumimaan, että "tuo oli sentään ihan siistiä". Lähinnä leffaa vain tuijottaa, vilkuillen vähän väliä, kauanko kestoa on vielä jäljellä. Vaikka homma ratkeaa jo suunnilleen puolentoista tunnin kohdalla, katselukokemus tuntuu selvästi yli kaksituntiselta.

Minkäännäköistä kunnon tunnelmaa elokuvasta on turha etsiä. Vähäiset toimintakohtaukset eivät saa jännittämään, eivätkä ne edes tarjoa mitään luovia tappokeinoja tai tyylikästä menoa. Itse kertomuskaan ei jännitä, sillä koko salaliittohomma ei jaksa kiinnostaa - etenkään kun arvasin, kuka on kaiken takana heti, kun hahmo asteli ruutuun. Loppupäässä filmi lässähtelee oikein tosissaan - liekö sitten johtunut pandemia-ajan uudelleenkirjoituksista tai filmin siirtymisestä Paramountilta Amazonille. Niin tai näin, lopputulos on lähinnä päähenkilön esittely potentiaalista leffasarjaa varten, joka voisi joskus kulkea käsi kädessä Amazonin Tom Clancy's Jack Ryan -sarjan (2018-) kanssa. Elokuvan sijaan Armoa tuntematta herättääkin mielikuvia ylipitkästä televisiosarjan pilottijaksosta.

Elokuvan ohjaajana toimii Stefano Sollima ja käsikirjoittajan hommia hoitaa Taylor Sheridan (apunaan ensikertalainen leffakirjoittaja Will Staples). Filmin heikkoudet ohjauksessa ja tekstissä aiheuttavat suurta ihmetystä, sillä Solliman ja Sheridanin aiempi yhteistyö Sicario 2: Soldado (Sicario: Day of the Soldado - 2018) oli oikein onnistunut teos. Sen lisäksi, että kaksikon työ on heikkoa ihan vain leffaa miettiessä, Tom Clancyn fanit voivat kokea suuren pettymyksen, sillä netistä lukemani perusteella elokuva poikkeaa kirjasta aikamoisesti. Sentään tekniseltä puolelta löytyy päteviä puolia, kuten kelvollista kuvausta, lavastusta, erikoistehosteita ja äänisuunnittelua. Jónsin säveltämät musiikit menevät sujuvasti taustalla, mutta eivät tarjoa sen ihmeempää.

Yhteenveto: Tom Clancy: Armoa tuntematta on harmillisen laimea toimintaraina, joka kulkee niin tuttuja reittejä, että kliseisyys saa menettämään mielenkiinnon jo kauan ennen puoltaväliä. Toiminnan sarallakaan leffa ei onnistu tarjoamaan mitään erityistä, eikä homma koskaan saa jännittämään. Tarinastakaan ei löydy jännitettä, kun ylikäytetyt paljastukset arvaa jo filmin alkumetreillä. Kun juoni kulkee moneen kertaan nähtyjä polkuja, eikä toimintakaan hetkauta, elokuva tuntuu jopa aika pitkäveteiseltä. Clancyn kirjan faneille taas pettymystä tuottaa leffan voimakas poikkeaminen lähdemateriaalista. Lisäpisteen leffa saa päärooliin pätevästi sopivasta Michael B. Jordanista, joka aidosti yrittää pitää kokonaisuutta kasassa. Loppujen lopuksi koko elokuva tuntuu vain ylipitkäksi venytetyltä pilottijaksolta Jordanin hahmon omasta sarjasta. Toisaalta Jordanin hyvän työn takia haluaisin nähdä häntä lisää tässä roolissa, mutta eipä näin laimea leffa saa innostumaan jatkosta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Tom Clancy's Without Remorse, 2021, Amazon Studios, Skydance Media, Paramount Pictures, New Republic Pictures, Midnight Radio, Outlier Society, Weed Road Pictures

Arvostelu: Mitchellin perhe ja koneiden kapina (The Mitchells vs. the Machines - 2021)

MITCHELLIN PERHE JA KONEIDEN KAPINA

THE MITCHELLS VS. THE MACHINES

Ohjaus: Mike Rianda

Pääosissa: Abbi Jacobson, Danny McBride, Maya Rudolph, Mike Rianda, Eric Andre, Olivia Colman, Beck Bennett, Fred Armisen, Conan O'Brien, John Legend, Chrissy Teigen, Charlyne Yi ja Doug the Pug

Genre: animaatio, scifi, komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 7

The Mitchells vs. the Machines, eli suomalaisittain Mitchellin perhe ja koneiden kapina on Sonyn uusi animaatioelokuva. Lego Elokuvan (The LEGO Movie - 2014) ohjanneet ja Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) tuottaneet Phil Lord ja Christopher Miller ryhtyivät työstämään uutta hullunkurista animaatioleffaa. Alunperin "Connected"-nimellä kulkeneen elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa jo alkuvuodesta 2020, mutta sen julkaisua on kerta toisensa perään siirrelty. Koronaviruspandemian iskiessä Netflix osti lopulta elokuvan esitysoikeudet ja nyt Mitchellin perhe ja koneiden kapina on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut erityisen kiinnostunut filmistä vielä viime vuonna, kun se kulki "Connected"-nimellä. Elokuvan sisällöstä ei liikkunut oikein mitään tietoa, joten ei ihme, ettei kiinnostus herännyt - etenkin kun huomio pyöri kaikissa muissa, paljon odotetummissa filmeissä, joiden ensi-iltapäivät muuttuivat jatkuvasti. Kuitenkin kun leffan traileri vihdoin julkaistiin tämän vuoden alussa, se nousi heti kärkisijoille omalla vuoden odotetuimpien filmien listalla. Katsoinkin Mitchellin perhe ja koneiden kapinan heti, kun se oli ilmestynyt Netflixiin.

Katie Mitchell on aloittamassa collegen ja perhe päättää yhdessä viedä hänet uuteen opinahjoon. Kuitenkin samaan aikaan PAL-tekoäly päättää ottaa vallan ja lähettää robotteja ympäri maailman vangitsemaan kaikki ihmiset. Pian enää Mitchellin perhe on jäljellä ja heidän tehtäväkseen jää pysäyttää koneiden kapina ja pelastaa koko ihmiskunta.

Mitchellin perheeseen kuuluvat teini-ikäinen ja elokuvaurasta haaveileva Katie (äänenä Abbi Jacobson), hänen dinosauruksia fanittava pikkuveljensä Aaron (ohjaaja Mike Rianda), jääräpäinen isä Rick (Danny McBride) ja huolehtiva äiti Linda (Maya Rudolph) - unohtamatta tietenkään perheen hulvatonta koiraa Monchia (äänenä hauvajulkkis Doug the Pug), jonka silmät sojottavat koko ajan eri suuntiin ja jonka älykkyysosamäärä lähentelee nollaa. Yhdessä hahmot muodostavat rikkinäisen, mutta erittäin mainion perheen, jonka vauhdikkaaseen tieteisseikkailuun hyppää mukaan suurella riemulla. Jokainen perheenjäsen on hyvin rakennettu hahmo ja jokainen pääsee hyvin esille läpi leffan. Tärkeimpänä on Katien ja Rickin hajonnut isä-tytär-suhde, jonka vaikeudet nousevat heti alussa selville. Mutta kenties yhteinen reissu robottimaailmanlopun keskellä voi auttaa haavojen parantamisessa. Linda-äiti ja Aaron-velikin saavat hetkensä parrasvaloissa ja Monchi se vain jaksaa naurattaa loppuun asti.

Voi pojat, millainen riemastuttava piristysruiske Mitchellin perhe ja koneiden kapina onkaan! Hyvin nopeasti on selvää, että filmin taustalla pyörii samaa porukkaa kuin Lego Elokuvassa ja Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffassa; meno on aika lailla yhtä sekopäistä (mutta hallittua) tykitystä, joka levittää heti alussa suuren virneen katsojan kasvoille ja säilyttää innostuneen tunteen vielä pitkään filmin päätyttyä. Jo tässä vaiheessa on pakko hehkuttaa leffan hurjan häikäisevää ja räjähtävän värikästä animointia. Animaattorit ovat jälleen kääntäneet nupit kaakkoon ja ruudulle lävähtää kerta toisensa perään hysteerisen hauskaa kuvastoa. Osa yksityiskohdista saattaa jopa mennä ensimmäisellä katselulla ohi - niin vauhdikasta meno on. Homma ei kuitenkaan koskaan äidy hengästyttäväksi tai vaativaksi, vaan katsojana alkaa suorastaan vaatimaan lisää. Ja sitähän filmi tarjoaa.

Erityisen tyylikästä animaatiojäljessä on sen vekkulimainen ja saumaton yhdistelmä 2D- ja 3D-tekniikoita. Tavallaan leffa näyttää käsin piirretyltä, toisaalta taas selvästi tietokoneanimaatiolta. Digianimaation päälle on piirretty juttuja, jotka herättävät lisätunnetta kaksiulotteisuudesta. Hahmot ovat vekkulimaisen näköisiä ja taustat ovat hurjan vaikuttavia, täynnä kaikenlaista bongailtavaa aina pienistä huoneista isoihin kaupunkinäkymiin. Valojen ja värien käyttö on erittäin taidokasta. Vain parissa kohtaa filmi lähtee synkistelemään, muuten se tarjoaa kaiken värikkäiden valojen loisteessa.

Mutta eihän pelkkä visuaalinen hurmos vielä yksinään riitä ja onkin hienoa, että Mitchellin perhe ja koneiden kapina tarjoaa myös todella mukaansatempaavan scifiseikkailun täynnä hersyvää huumoria, josta koko perhe voi nauttia. Parhaimmillaan filmille nauraa vatsan kipeäksi ja se jaksaa kerta toisensa perään yllättää absurdeilla heitoillaan ja kommelluksillaan, mitä ruudulle sinkoilee. Itse kertomus on hilpeä, kun tämä hieman pöljä perhe yrittää päihittää ihmisvihaajaksi muuttuneen tekoälyn ja tämän robottiarmeijan, mutta samalla tarinan kautta tarjotaan syvällisyyksiäkin. Leffassa kommentoidaan ihmisten kipeää tarvetta älylaitteita ja internetiä kohtaan. Vanha nimi "Connected" kuvastaakin hyvin sitä, kuinka netin kautta ihmiset ovat yhteydessä toisiinsa, mutta siinä samalla ruudun ulkopuolella muiden ihmisten kanssa läsnäoleminen on heikentynyt. Tätä teemaa heijastetaan hyvin Mitchellin perheeseen, joka on liki hajoamispisteessä. Kun perheen ongelmiin syvennytään näin hyvin ja hahmoista hoksaa välittävänsä yllättävänkin paljon, loppupäässä saattaa jopa ihan herkistyä.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat ensikertalaiset Mike Rianda ja Jeff Rowe, jotka olivat aiemmin kirjoittaneet Disneyn Gravity Falls -animaatiosarjaa (2012-2016). Kaksikko on selvästi saanut apua tuottajaduo Lordilta ja Milleriltä, ja ohjaajat hoitavat hommansa todella tyylikkäästi. He onnistuvat tarjoamaan hullunkurista menoa ilman, että homma leviää koskaan käsiin. Kaikki on tarkoin suunniteltua ja huolellisesti toteutettua, vaikka osa jutuista tuntuisi kuinka päättömiltä. Tunnelma on läpikotaisin loistokkaasti rakennettu, eikä meno käy koskaan tylsäksi, vaikka kestoa on lähemmäs kaksi tuntia. Riandan ja Rowen työstämä käsikirjoituskin on todella hyvä ja vekkulimainen ja siitä heidän on ollut hyvä ammentaa ohjaukseensa. 

Yhteenveto: Mitchellin perhe ja koneiden kapina on aivan mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi nauttia. Tekijät eivät ole pidätelleet itseään, vaan tarjoavat mitä energisimmän tykityksen. Väärissä käsissä homma hajoaisi käsiin, mutta osaavien tekijöiden ansiosta absurdeimmatkin jutut ja hurjimmatkin kikkailut tuntuvat täysin hallituilta. Jo pelkästään visuaalisesti filmi on upea, yhdistellen tyylikkäästi kaksi- ja kolmiulotteista animointia, luoden veikeän omanlaisensa ulkonäön. Leffa on täynnä vekkulimaisia hahmoja ja pikkutarkkoja yksityiskohtia, mitkä kaikki tarjotaan varsinaisessa väripläjäyksessä, mitä on suuri ilo katsoa. Tarina on todella mukaansatempaava ja hahmot välittömästi pidettäviä. Mitchellin perheen matka tarjoaa valtavasti hupia ja nauraa saa vähän väliä. Elokuvasta löytyy myös syvällisemmätkin puolensa liittyen perheenjäsenten välisiin suhteisiin ja ihmisten teknologiariippuvuuteen ja kuinka se voisi koitua meidän kohtaloksemme. Kaikin puolin Mitchellin perhe ja koneiden kapina on riemastuttava animaatioleffa, jota katsoessa harmittaa, ettei sitä pääse kokemaan elokuvateatterissa - ja vieläpä 3D:nä. Kyllä, kerrankin on tehty elokuva, minkä tekisi mieli nähdä 3D:nä! Ajatella!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Mitchells vs. the Machines, 2021, Sony Pictures Animation, Lord Miller, Columbia Pictures

Arvostelu: Citizen Kane (1941)

CITIZEN KANE

Ohjaus: Orson Welles

Pääosissa: Orson Welles, William Alland, Ruth Warrick, Dorothy Comingore, Joseph Cotten, George Coulouris, Agnes Moorehead, Harry Shannon, Ray Collins, Erskine Sanford, Everett Sloane, Fortunio Bonanova ja Gus Schilling

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 16

"Rosebud."

Citizen Kane (Suomen televisioesityksissä käytetty myös nimiä Kansalainen Kane, Citizen Kane - sensaatioiden mies ja Himo) on Orson Wellesin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä elokuva, mitä usein tituleerataan kaikkien aikojen parhaimmaksi elokuvaksi. Aiemmin työstään teatterin ja radion parissa tunnettu Welles oli noussut maailmankuuluksi vuonna 1938 sensaatiomaisella radiokuunnelmallaan H. G. Wellsin tieteistarinasta Maailmojen sota (The War of the Worlds - 1898). Myös Hollywoodissa kiinnostuttiin Wellesistä ja tätä alettiin houkuttelemaan siirtymään elokuvien pariin. Aluksi Welles torjui monet käsikirjoitukset, rooliehdotukset ja työtehtävät studiolla, mutta kun hänen kaksi viimeisintä näytelmää osoittautuivat taloudellisiksi pettymyksiksi, hänen oli pakko nöyrtyä rahan tarpeessa ja matkata Los Angelesiin. Welles sai tehtyä RKO Picturesin kanssa ennenkuulumattoman sopimuksen, mikä takasi Wellesille täyden vallan elokuvasta, eikä RKO saisi puuttua projektiin millään lailla. Jonkin aikaa Welles ei millään saanut kehiteltyä ideaa, mikä kiinnostaisi häntä, kunnes hän keksi kertomuksen sanomalehtipohatan elämästä. Hän työsti ideoitaan paperille noin 300 sivun edestä, jotka hän lähetti käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczille, jonka tehtäväksi tuli kirjoittaa käsikirjoituksen ensimmäinen versio. Käsikirjoituksesta muodostui kuitenkin kiista, kun Mankiewicz antoi sen Wellesille, joka alkoi muokkaamaan sitä runsaalla kädellä ja täten eväsi Mankiewicziltä käsikirjoittajan tittelin filmistä. Mankiewicz alkoi uhkailla Wellesiä lakitoimilla, mutta RKO Pictures päätti lopulta antaa hänelle ja Wellesille yhdessä kunnian käsikirjoituksesta. Kesäkuussa 1940 filmin kuvaukset alkoivat harjoitusmielessä salaa työnimellä "RKO 281" ja ne päättyivät lokakuussa. Lopulta Citizen Kane saatiin valmiiksi ja se sai maailmanensi-iltansa 1. toukokuuta 1941 - tasan 80 vuotta sitten! Vielä ilmestyessään elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys lippuluukuilla, minkä uskottiin johtuvan siitä, että ennen ensi-iltaansa leffa oli joutunut ristiriitaisen maineen alle. Mankiewicz oli nimittäin työstänyt päähenkilön inhoamansa sanomalehtipohatta William Randolph Hearstin pohjalta, joka oli saanut tietää tästä ja siksi päätti, ettei filmi saisi minkäänlaista mainontaa lehdissään. Aluksi kriitikoiden vastaanottokaan ei ollut yksimielisesti kehuva, vaan jotkut kritisoivat sen aikakaudelleen poikkeavaa kerrontaa ja tyyliä. Samasta syystä toiset taas nostivat Citizen Kanen parhaimpien elokuvien listan kärkeen. Ja siellä se pysyy edelleen. Vielä 80 vuotta leffan ilmestymisen jälkeen se löytyy yhä monilta listoilta kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. Tai jos ei kaikista parhaimpana niin ainakin kymmenen parhaan joukosta. Itse näin Citizen Kanen monta vuotta sitten, kun isoäitini pisti minut katsomaan sen, todeten, että jos koen itseni elokuvafaniksi, minun täytyy nähdä se. Oikeassahan hän oli, mutta silloin liian nuorena en osannut filmiä arvostaa. Se oli pitkäveteinen, tarinaltaan epäselvä ja mikä pahinta, mustavalkoinen. Silloin en tainnut edes tietää, kuinka korkeassa asemassa sitä pidetään ja itse pidin sitä vain vanhana elokuvana muiden joukossa. Vuosien varrella elokuvatietämykseni on kuitenkin kasvanut valtavasti. Silti en ole katsonut Citizen Kanea uudestaan, lähinnä jopa pelätessäni sitä sen maineen takia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 80 vuotta, en aluksi edes ajatellut sen arvostelemista, sillä pohdin, etten vieläkään olisi valmis siihen. Ehkä sitten, kun leffa täyttää 90 vuotta, tuumin. Kuitenkin kun näin David Fincherin ohjaaman Mankin (2020), mikä kertoo Citizen Kanen teosta ja käsikirjoittajasta, se herätti täysin uudenlaisen kiinnostuksen Orson Wellesin filmiä kohtaan. Huomasin Citizen Kanen löytyvän Viaplayn valikoimasta ja hikipisara otsallani valuen ja sydän rinnassani hakaten pistin filmin pyörimään...

Valtavassa kartanossaan, Xanadussa, sanomalehtikeisari Charles Foster Kane menehtyy. Uutistoimittaja Jerry Thompson saa tehtäväkseen kirjoittaa Kanen elämästä jutun ja vastata kaikkia askarruttavaan kysymykseen: mitä tarkoittaa Kanen viimeinen sana, "Rosebud"?

Orson Welles ei tosiaan tyytynyt vain ohjaamaan, käsikirjoittamaan ja tuottamaan Citizen Kanea, hän myös näyttelee itse Charles Foster Kanea. Wellesistä löytyy juuri sellaista jyhkyvää karismaa ja elämää suurempaa mahtipontisuutta, mitä tällainen varakas ja maailmankuulu bisnesmies tarvitseekin. Welles tuntuu näyttelijänä kokeneelta ja varmalta, aivan kuin hänellä olisi vuosikymmeniä uraa takanaan... mutta todellisuudessa hän oli vasta 25-vuotias Citizen Kanea tehdessään. 25-vuotias. Kuinka moni kokee vielä kuolinvuoteellaankin, ettei saanut elämässään tarpeeksi aikaiseksi? Ja sitten meillä on vastapainona herra Welles, joka teki yhä tänä päivänä kaikkien aikojen parhaimmaksi elokuvaksi kutsutun teoksen vain 25-vuotiaana!

     Elokuvassa nähdään myös mm. William Alland reportteri Thompsonina, joka ryhtyy selvittämään Rosebudin mysteeriä, Agnes Moorehead ja Harry Shannon Kanen vanhempina, George Coulouris herra Thatcherina, joka ottaa Kanen lapsena huostaansa, Ruth Warrick Kanen ensimmäisenä vaimona Emilynä, Doroth Comingore Kanen toisena vaimona Susan Alexanderina, Erskine Sanford Kanen omistaman The Inquirer -lehden päätoimittajana, sekä Joseph Cotten Kanen parhaana ystävänä Jedediahina. Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä ja heidän hahmonsa tarjoavat kaikki oman kuvauksensa siitä, millainen Kane oli eläessään.

No, onko Citizen Kane se kaikkien aikojen ja koko maailmankaikkeuden paras ja upein ja mahtavin elokuva, miksi sitä on jo lähes vuosisadan ajan kutsuttu? Mielestäni koko tämä "kaikkien aikojen parhaan elokuvan" ajatus on jotenkin kummallinen ja hassu. Miten ihmeessä jokin elokuva kymmenien tuhansien filmien joukosta voisi olla se kaikkein kirkkaimpana loistava tähti? Toki jokaisella on luultavasti oma lempileffansa, mutta miten jokin voi olla objektiivisesti se kaikkein paras? Onko kaikkein paras se, missä ei absoluuttisesti ole yhtään mitään vikaa tarinasta ohjaukseen ja näyttelijöistä pienen pienimpiinkin teknisiin osa-alueisiin? Vai onko kaikkein paras se, mitä suuri enemmistö pitää parhaimpana? Internet Movie Database -sivustolla valtavan yleisöäänestyksen seurauksena vuoden 1994 Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption) pitää kaikkien aikojen parhaan elokuvan titteliä yli 2,3 miljoonan äänen kautta. Mutta maapallollahan elää yli seitsemän miljardia ihmistä, eihän tämä kaksi miljoonaakaan ole siis mikään enemmistö lopulta.

Maailman parhaan elokuvan titteli ei kuitenkaan ole pelkkä ylpeilyn aihe. Sen myötä Citizen Kanelle on myös herkästi muodostunut kenties maailman yliarvostetuimman elokuvan maine. Kaikkien aikojen parhaan elokuvan maine voi ymmärrettävästi aiheuttaa sen, että kun joku on kuullut joka suunnasta ylistystä ja kehuja niin paljon, että kun hän vihdoin ja viimein itse näkee Citizen Kanen, ei leffa vastaakaan ylistyksen nostattamia odotuksia. Elokuvaa saattaa jopa katsoa tahattomastikin ylikriittisellä silmällä, ajatusmaailmalla "kyllä minä muuten tästä löydän jonkin virheen, hahaa, tuo kuva oli hieman epätarkka, juu ei kyllä ole mikään maailman paras". Tai sitten esimerkiksi minun tapauksessani elokuvan maine voi aiheuttaa suuret paineet sen katseluun, minkä takia moni saattaa jopa jättää sen katsomatta. Kun filmiä kehutaan maasta taivaisiin, se voi tuntua jopa luotaantyöntävältä, eikä niinkään kiehtomusta lisäävänä.

Citizen Kanen kohdalla kuitenkin uskoisin, että tämä valtaviin mittoihin paisunut maine johtuu sen tavasta mullistaa elokuvataidetta. Se oli aikakaudelleen ainutlaatuinen luomus niin tarinankerrontansa kuin teknisen toteutuksensa puolesta. Tähänkin voi heittää argumenttina, että olihan tätä ennenkin tehty suuria keksintöjä elokuvissa, joten miksi juuri tätä pidetään niin korkeassa arvossa? Onhan se totta, että kyseessä ei ole esimerkiksi ensimmäinen puhe-elokuva, se kunnia kuuluu vuoden 1927 Jazzlaulajalle (The Jazz Singer). Värielokuvatkin oli jo keksitty, mutta silti Citizen Kane on mustavalkoinen, joten mikä tämän teknisessä puolessa on niin ihmeellistä? 

Elokuvassa hyödynnetään paljon erilaisia kikkoja, jotka ovat nykyään täysin arkisia leffoissa, mutta vuonna 1941 ne olivat lähes ennennäkemättömiä. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, jo pelkän lavasteen katon näyttäminen kuvassa loksautti aikoinaan suita auki. Tätä ennen monissa lavasteissa ei edes ollut kattoa, vaan pelkkiä lamppuja ja mikrofoneja. Kuvauksessa käytettiin uusin tavoin syväterävyyttä, jolloin kaikki otoksessa olivat teräviä, eivätkä vain etu- tai taka-alalla olevat. Lisäksi useiden liikkuvien kuvien liittäminen yhteen leikkauksessa lähes saumattomaksi otokseksi olivat aikanaan häikäisevää. Vielä tänäkin päivänä mukana on kuvia, jotka jaksavat ihmetyttää luovuudellaan. Esimerkiksi Kanen lapsuuteen sijoittuvassa kohtauksessa kamera kuvaa aluksi ulkona lumessa leikkivää Kanea ja alkaa vähitellen liikkumaan taaksepäin, sisälle ikkunasta keittiöön ja siitä vielä takaperin ruokahuoneeseen, missä kamera tuntuu mystisesti kulkevan ruokapöydän läpi. Toisessa kohtaa kamera kulkee kohti valokuvaa ihmisryhmästä, mistä se siirtyy hämmentävän saumattomasti tämän valokuvan ottamiseen.

Mutta jopa näissä teknisissä kikkailuissa on vuosikymmenien aikana syntynyt argumentteja siitä, etteivät ne ole Citizen Kanen keksintöjä, vaan ne ovat monista muista 1920- ja 1930-luvuilla ilmestyneistä filmeistä kopioituja. Tässä tapauksessa kyse saattaa olla kuitenkin samankaltaisesta ilmiöstä kuin Walt Disneyn animaatioklassikossa Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), jota usein pidetään ensimmäisenä koko illan piirroselokuvana, vaikka jo ennen sitä oltiin nähty sellaisia. Lumikin tavoin Citizen Kane oli kuitenkin se ensimmäinen teos, joka yhdisteli näitä aiemmin nähtyjä ja kokeiltuja tekniikoita, luodakseen jotain kokonaisuutena uudenlaista ja mullistavaa.

Vielä teknisiä kokeiluja enemmän Citizen Kane kuitenkin häikäisi ennennäkemättömällä tarinankerronnallaan. Vuonna 1941 katsojat olivat nähneet lähinnä vain elokuvia, jotka kulkivat yksinkertaisesti tarinan alusta sen loppuun. Elämäkertaleffat alkoivat henkilön synnystä ja johtivat hänen kuolemaansa. Citizen Kane kuitenkin alkaa Kanen kuolemasta ja kun toimittaja Thompson alkaa haastattelemaan Kanen läheisiä, pääsemme vasta erilaisten takaumien kautta näkemään Kanen elämää. Toki takaumia oltiin jo käytetty ennen, mutta Citizen Kane mullisti tavan käyttää niitä. Sen lisäksi, että osa takaumista saatetaan esittää väärässä järjestyksessä, jolloin katsoja hoksaa jonkin asian merkityksen vasta myöhemmin, niissä myös hyödynnetään kirjallisuudessa tunnettua "epäluotettavaa kertojaa". Emme siis täysin todellisuudessa näe Kanen elämää, vaan usean eri henkilön näkemykset Kanesta ihmisenä tämän eri elämänvaiheissa.

Näistä tarinankerronnallisista erikoisuuksista ja teknisistä kokeiluista päästään kuitenkin siihen kenties syvimpään syyhyn Citizen Kanen valtavalle arvostukselle: itse Orson Welles. Kuten aiemmin totesin, kameran edessä Wellesistä huokuu sellainen kokemus näyttelijänä, että häntä on äärimmäisen vaikea uskoa 25-vuotiaaksi. Ja sama todella pätee myös muilla osa-alueilla. Vain 25-vuotiaana Welles lähti rohkeasti murtamaan Hollywoodin rajoja ja mullistamaan elokuvataidetta. Elokuva on ohjattu sellaisella lahjakkuudella, että vielä uskomattomampaa kuin Wellesin ikä on se, ettei Welles ollut koskaan ennen ohjannut leffoja. Kun herralta myöhemmin sitten kysyttiin, mikä sai hänet tekemään niin rohkeita ratkaisuja Citizen Kanen kanssa, Welles totesi, että se johtui puhtaasti tietämättömyydestä. Hän oli niin uusi elokuvien parissa, ettei hänelle oltu määrätty, kuinka elokuvia pitää tehdä ja siksi hän tekikin kuten itsestä parhaalta tuntui. Wellesin apuna oli ennenkuulumaton sopimus, minkä ansiosta studiolla ei ollut mitään sananvaltaa siitä, millainen elokuvasta tulisi. Pahimmassa tapauksessahan Wellesin amatöörimäisyys olisi voinut johtaa fiaskoon. Toisaalta sellaisena studio hetken aikaa pitikin filmiä, sillä se floppasi lippuluukuilla. Siinä kohtaa studiopomot taisivat toivoa, että he olisivat voineet määrätä Wellesiä, mutta se olisi luultavasti johtanut täysin erilaiseen elokuvaan. Ja se taas olisi voinut johtaa siihen, että tuntemamme elokuvahistoria viimeiseltä 80 vuodelta ei olisi tällaisenaan toteutunut. Welles kokeili jotain hurjaa ja onnistui siinä - jopa aika lailla täydellisesti, ottaen huomioon Citizen Kanen maineen.

Nyt kun olen käyttänyt pitkän ajan sen pohdiskeluun, miksi Citizen Kane pitää itsellään niin korkeaa arvonimeä, on varmaan aika kertoa, mitä minä itse olin mieltä leffasta. Kuten alussa totesin, ensimmäisellä katselukerrallani vuosia sitten pidin elokuvaa tylsänä, enkä jaksanut kiinnostua jonkun sanomalehtikeisarin elämäntarinasta tai miksi hän sanoi "Rosebud" juuri ennen kuolemaansa. Tämänkertainen katselukokemus oli täysin päinvastainen. En pitänyt elokuvaa kertaakaan tylsänä, vaan heti pahaenteisistä ja synkistä aloituskuvistaan asti se piti minua tiukasti mukanaan. Olin täysin kiehtoutunut Charles Foster Kanen elämäntarinasta, etenkin sen kekseliään ja monipuolisen kerrontatyylin ansiosta. Rytmitys on yllättävänkin vauhdikas loppujen lopuksi ja tunnelmakin usein reipas, mihin vaikuttavat vahvasti ensikertalaissäveltäjä Bernard Herrmannin musiikit. Mukana on aika hauskojakin hetkiä. Lisäksi olin unohtanut lähes kaiken leffassa tapahtuneen ja samalla myös koko Rosebudin merkityksen, joten tämä mysteeri piti minut tiukasti koukussaan.

Ei, Citizen Kane ei räjäyttänyt tajuntaani tai vetäissyt mattoa jalkojeni alta tai järisyttänyt maailmaani tai noussut uudeksi suosikkielokuvakseni, kuten sen maineen takia monet saattavat jopa luulla käyvän, kun elokuvan vihdoin katsoo. Mutta enpä toisaalta löytänyt siitä sen kummemmin mitään vikaakaan. Parissa kohtaa, kun hahmot huusivat, ääni särkyi, mutta se nyt johtuu sen ajan mikrofoneista. Siinä se. Elokuva on erinomaisesti rakennettu kasaan ja tiesi katsoja sen tarinankerronnallisista saavutuksista tai ei, voi silti arvostaa täysillä hienosti laadittua käsikirjoitusta. Kane itsessään on upeasti kirjoitettu hahmo. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä traagisempana hänen elämänsä näkyy. On selvää, että kaiken maineen ja mammonankin keskellä Kane koki, että häneltä puuttuu se kaikkein tärkein. Kaikki tunsivat hänet, mutta hän oli silti yksinäinen. Kuten aiemmin sanoin, moni pohtii kuolinvuoteellaan, ettei saavuttanut oikeastaan mitään elämässään ja niin tekee myös Kane. Hänellä oli kaikkea, muttei silti oikein mitään. Sen lisäksi, että aiemmin mainitsemani asiat tekevät Citizen Kanesta elokuvahistorian merkkiteoksen, sen ajattomat teemat rakkaudenkaipuusta ja siitä, mitä pitää oikeasti tärkeimpänä, tekevät elokuvasta toisella tavalla yhä erittäin merkittävän. Orson Welles tuskin tajusi lahjojaan elokuvaa tehdessään, mutta hän osoitti epäilijänsä vääriksi. Hän oli aikamoinen visionääri ja kaiken huomioon ottaen Citizen Kane on ehdottomasti hänen mestariteoksensa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Citizen Kane, 1941, RKO Radio Pictures, Mercury Productions