Arvostelu: Pacific Rim - Hyökkäys Maahan (Pacific Rim - 2013)

PACIFIC RIM - HYÖKKÄYS MAAHAN

PACIFIC RIM

Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Charlie Hunnam, Rinko Kikuchi, Idris Elba, Charlie Day, Burn Gorman, Max Martini, Robert Kazinsky, Clifton Collins Jr. ja Ron Perlman
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Pacific Rim - Hyökkäys Maahan lähti liikkeelle käsikirjoittaja Travis Beachamin ideasta. Vuonna 2010 Legendary Pictures kiinnostui hänen ideastaan ja alkoi työstää sitä elokuvaksi. Samana vuonna ohjaaja Guillermo del Toro ilmoitti tekevänsä elokuvan H. P. Lovecraftin tieteiskirjasta "At the Mountains of Madness" (1936), mutta vieraillessaan Legendarylla, hän kiinnostui Beachamin ideasta todella paljon. Kun Universal hylkäsi del Toron työstämän scifileffan, hän päätti ohjata Pacific Rimin. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2011 ja filmin oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2012, mutta sitä jouduttiin viivästyttämään. Lopulta Pacific Rim - Hyökkäys Maahan sai ensi-iltansa kesällä 2013 ja se oli menestys. Kriitikot ja katsojat pitivät filmiä kelpo scifitoimintana, mutta elokuva ei ole kuitenkaan jäänyt elämään monien muiden tehostefilmien tavoin. Siksi monille saattoikin tulla yllätyksenä, että leffalle on nyt tehty jatko-osa, Pacific Rim - Kapina (Pacific Rim: Uprising - 2018). Itse en nähnyt ensimmäistä Pacific Rim - Hyökkäys Maahan -leffaa, kun se ilmestyi teattereihin. Mietin sen katsomista, mutta jostain syystä en sinä kesänä saanut aikaiseksi leffateatterissa käymistä. Näinkin elokuvan vasta tammikuussa 2014, kun sain sen myöhäisenä joululahjana. Pidin sitä monien muiden tavoin hyvänä, mutten kuitenkaan kovin ihmeellisenä. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun sen jatko-osa on ilmestymässä, päätin katsoa Pacific Rimin jälleen ja arvostella sen samalla.

Kun Tyyneenmeren pohjaan syntyy portti toiseen ulottuvuuteen, Maahan alkaa saapua jättimäisiä Kaiju-hirviöitä. Ihmiset rakentavat suuria Jäger-robotteja taistelemaan Kaijuja vastaan, ennen kuin ne tuhoavat koko ihmiskunnan.

Elokuvan päähenkilö on Charlie Hunnamin näyttelemä Raleigh Becket, joka toimii Gipsy Danger -nimisen robotin pilottina. Tavallaan Raleighista löytyy perinteistä rämäpääasennetta, jolloin hän on valmis tekemään johtajia uhmaavia päätöksiä, jos kokee sen tarpeelliseksi, mutta tavallaan hän on myös todella tottelevainen ja tekee kiltisti sitä, mitä käsketään. Alussa hahmolle on luotu kiinnostavaa taustaa perhetragedian kautta, mutta se tuntuu usein jäävän täysin unholaan, vaikka Raleigh sanoo sen vaivaavan häntä jatkuvasti. Valitettavasti Raleighista ei ole saatu luotua mitä kiinnostavinta sankarihahmoa, mikä johtuu lähinnä Hunnamista. Hänestä ei nimittäin löydy lähes ollenkaan karismaa rooliin ja hänen näyttelemisensä on usein harmillisen vaisua.
     Koska Jäger-robottien ohjaamiseen vaaditaan kaksi ihmistä, Raleigh saa parikseen nuoren Mako Morin, jota esittää Rinko Kikuchi. Valitettavasti Makokaan ei ole mitä vakuuttavin sankari, sillä hän tuntuu jatkuvasti vain valittavan kaikesta. Hänellekin on luotu pientä tragedian tynkää, mutta sekin jää liian pieneen osaan. Kikuchilta löytyy hetkiä, jolloin hän näyttäisi sopivan toimintaleffan naistähdeksi, mutta enemmänkin itämaisia taistelulajeja hyödyntävän toimintaleffan, eikä ison robottihirviömäiskeen.
     Jäger-ohjelmaa johtaa marsalkka Stacker, jona nähdään Idris Elba, joka on niin vaikuttava osassaan, että hän jättää Hunnamin ja Kikuchin jatkuvasti varjoonsa. Elbasta löytyy juuri tarvittavaa voimaa arvokkaan sotilaskomentajan rooliin, jolloin katsojana huomaa ajattelevansa, että tekisi varmaan kaiken, mitä marsalkka Stacker käskee. Elba pääsee myös pitämään huikean motivaatiopuheen, joka on yksi leffan rautaisimmista hetkistä. Ai että, Idris Elba olisi voinut yksin mennä mätkimään Kaijuja turpaan.

Jostain kumman syystä todella vakavaan elokuvaan on lisätty kaksi tutkijahahmoa, jotka ovat enemmän tai vähemmän humoristisia. Charlie Dayn näyttelemä tohtori Geiszler uskoo, että sodan voi voittaa tutkimalla Kaijujen DNAta ja mieltä, kun taas Burn Gormanin esittämä tohtori Gottlieb uskoo, että hän voi ennustaa, milloin Kaijuja ilmestyy portaalin kautta meidän maailmaamme. Ja tietty nämä tutkijat kilpailevat siitä, kumpi on oikeassa. Valitettavasti he eivät sovi elokuvaan lähes yhtään, mutta heille luotu sivujuoni on liian tärkeä tarinalle, jolloin sitä ei voi leikata pois. Charlie Day on aika rasittava puhuessaan todella nopeasti kovaan ääneen, kun taas Burn Gorman vetää roolinsa vain todella pahasti yli. On outoa, kun välillä ruutuun saapuu linkuttava heppu, joka näyttää jatkuvasti siltä, että hän voisi saada halvauksen.
     Muita Jäger-pilotteja Raleighin ja Makon lisäksi ovat Herc Hansen (Max Martini) ja hänen ylimielinen poikansa Chuck (Robert Kazinsky), jotka ohjaavat huipputeknologista Striker Eurekaa; hiljaiset venäläiset Sasha (Heather Doerksen) ja Aleksis Kaidanovsky (Robert Maillet), jotka ohjaavat Cherno Alphaa; sekä japanilaiset Wei Tangin kolmoset (Charles, Lance ja Mark Luu), jotka ohjaavat kolmikätistä Crimson Typhoonia. Hanseneille on saatu luotua ihan toimivaa isä-poika-draamaa ja vaikka se jää hieman heppoiseksi, on se enemmän kuin mitä muilla piloteilla on tarjottavana. Kuitenkin venäläisten ja japanilaisten Jägerit kuvastavat erinomaisesti kyseisiä maita, sillä Cherno Alpha on suuri, mutta hieman kömpelön näköinen, aivan kuin se olisi tehty vuosia ennen muita, kun taas Crimson Typhoon tuntuu todella japanilaiselta, sillä se on roboteista pienimpänä nopein ja ketterin. Muistan kun Pacific Rim - Hyökkäys Maahan oli ilmestymässä ja internetissä julkaistiin paljon kuvia eri maiden Jäger-roboteista (Suomella ei tainnut olla omaa), joten minua harmittaa yhä, että leffassa Jägereitä on vain neljä.
     Elokuvassa nähdään myös Clifton Collins Jr. Tendona, joka on se tyyppi, joka istuu huipputeknologisen pöydän takana ja antaa ohjeita Jäger-piloteille; sekä Guillermo del Toron Hellboy-elokuvista (2004-2008) tuttu Ron Perlman mustan pörssin kauppias Hannibal Chauna.

Ottaen huomioon, että Pacific Rimin tarina on aika älyvapaa, kyseessä on yllättävän vakava elokuva. Leffa kertoo jättiroboteista, jotka vetävät jättihirviöitä turpaan, joten aluksi voisi kuvitella, että luvassa on vain todella vauhdikasta meininkiä, jonka aikana ahmii popcornia, samalla kun tuijottaa hurjia taisteluita. Valitettavasti heti alkupäässä voi huomata, ettei pöhkö elokuva osaa heittää vitsiä omalla kustannuksellaan. Mukaan on kyllä heitetty joitain aivan kamalia muka-hauskoja repliikkejä, jolloin filmiin on kai yritetty tuoda kasaritoimintahenkeä mukaan, mutta se aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Esimerkiksi yhden taistelun jälkeen Kaiju makaa kuolleena maassa, mutta silti sankarimme epäilevät sen olevan vielä elossa, joten yksi heistä tokaisee: "Tarkistetaan löytyykö pulssia." Sitten Jäger ampuu Kaijua isolla lasertykillään, jolloin Kaijun rintakehä räjähtää. "Ei pulssia". Surkein juttu koko leffassa... Ja kun elokuva on niin totinen, tutkijahahmot tuntuvat äärimmäisen irrallisilta, aivan kuin ne olisi ängetty mukaan leffaan, kun joku studiopomo sanoi, että elokuva tarvitsee lisää huumoria. Vitsejä ei ole saatu toimimaan leffassa lähes lainkaan, mikä on harmi, sillä niitä se todella tarvitsisi.

Toisaalta elokuva ei välttämättä kaipaisi huumoria, jos sen toimintakohtauksista otettaisiin kunnolla kaikki irti ja tekijät päästäisivät luovuutensa valloilleen. Harmillisesti erittäin usein tuntuu siltä, etteivät edes toimintaosuudet saavuta täyttä potentiaaliaan. Mukaan on lisätty joitain aivan mahtavia juttuja, kuten se että Gipsy Danger käyttää pitkulaista laivaa mailana, jota se läimii päin ilkikurisen Kaijun naamavärkkiä. Tällaisia hetkiä filmissä pitäisi olla enemmän, mutta valitettavasti toimintakohtaukset ovat paikoitellen jopa hieman pitkäveteisiä, mikä on todella outoa. Kun leffassa on jättiroboja ja jättimonstereita, senhän pitäisi olla toimintapuoleltaan parasta ikinä! Mutta ei. Yhden lyönnin valmisteluun tarvitaan noin kymmenen sekuntia aikaa, kun käsi aluksi taipuu hitaasti taaksepäin, sitten kyynärpäässä syttyvät raketit, jotka työntävät nyrkin kohti maalitaulua. Samalla tavalla myös lasertykit latautuvat todella hitaasti. Ei siis ihme, että Kaijut tuntuvat usein ylivoimaisilta. Sillä on kai tarkoitus luoda lisäjännitettä, mutta lähinnä katsoja vain pohtii, mikä tässä nyt kestää niin kauan. Oikeaa jännitettä syntyisi sillä, että välillä näkyisi tuhoa pakenevia ihmisiä, jolloin tulisi sellainen olo, että monien elämät ovat oikeasti vaakalaudalla. Elokuvassa on haluttu jostain syystä korostaa, ettei sivullisille käy oikeastaan mitään. Pääasiassa toimintakohtauksia on kuitenkin tylsä katsoa sen takia, että leffassa sataa lähes tauotta ja koko ajan on pimeää. Jägerit ja Kaijut hukkuvat täysin ruudun täyttävien pisaroiden taakse ja sulautuvat synkkiin taustoihin.

Sen lisäksi, että toimintakohtaukset eivät ole täysin sitä mitä toivoisi, niitä on yllättävän vähän. Pacific Rim - Hyökkäys Maahan keskittyy nimittäin paljon enemmän ihmisdraamaan ja siihen on lisätty useita sivujuonia, jotta hahmoille syntyisi persoonaa. Raleigh yrittää selvitä menneisyytensä traumasta. Samoin myös Mako. Tutkijat yrittävät kilpailla siitä, kumpi on oikeassa Kaijuista. Toinen tutkijoista lähtee etsimään vastauksia, mitä seurataan paljon. Hansenin isällä ja pojalla on vaikea suhde. Näitä seuratessaan katsoja yrittää pähkäillä syytä siihen, että Jägereitä tarvitaan ohjaamaan kaksi. Se olisi jo tarpeeksi riittävä selitys, että Jäger on ihan liian iso kone yhdelle ihmiselle, mutta mukaan on vielä lisätty koko sulautushömpötys. Pilottien täytyy olla yhteensopivia, mihin liittyy kokonainen ohjelma, jonka kautta he tuntevat toistensa ajatukset ja näkevät heidän muistonsa. Pacific Rim - Hyökkäys Maahan esittelee paljon kaikenlaista uutta ja pääasiassa mielenkiintoista, mitä luultavimmin pohjustaakseen mahdollista elokuvasarjaa, mutta valitettavasti se jättää kaiken hieman puolitiehen. Isä-poika-suhde jää liian pahasti taustalle, jotta siitä välittäisi lopussa. Makon lapsuutta ei avata tarpeeksi. Tutkijat ovat jokseenkin ärsyttäviä. Ja pahimpana kaikesta, Raleighia esittävällä Charlie Hunnamilla ei vain ole tarpeeksi karismaa, jotta hän saisi katsojat aidosti kiinnostumaan hahmostaan. Kyseessä on kyllä ihan viihdyttävä teos, mutta Pacific Rim - Hyökkäys Maahan on silti liian täynnä kaikenlaista, eikä se löydä tasapainoa vakavuutensa ja pöhköytensä välille.

Mielestäni Guillermo del Toro on erittäin hyvä ohjaaja. Hänen kolme edellistä elokuvaansa - Hellboy (2004), Pan's Labyrinth (El laberinto del fauno- 2005) ja Hellboy II: The Golden Army (2008) - ovat todella hyviä, Pan's Labyrinth on jopa aivan mahtava, joten ihmettelen suuresti, mitä tämän filmin kohdalla tapahtui. Del Toro on selvästi parhaimmillaan fantasiapuolella, joten ehkä hänen olisi pitänyt pysyä siellä ja jättää scifipuoli muille. Hän vaikuttaa selvästi fanittavan animea, sillä leffasta huokuu paljon animevaikutteita. Harmi vain, ettei niitä oikein pysty yhdistämään länsimaisiin elokuviin toimivasti. Del Toron ja Travis Beachamin käsikirjoitus jää hieman laimeaksi, ja siihen tarvitsisi selkeää lisäpotkua ja siitä pitäisi ottaa joitain turhuuksia pois. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi pitänyt tiivistää hieman. Pacific Rim - Hyökkäys Maahan on kuitenkin hyvin kuvattu, minkä lisäksi robottien ja Kaijujen suunnittelijat ovat tehneet loistotyötä. Ne ovat selvästi erilaisia toisistaan, mutta kuuluvat silti täysin samaan maailmaan. Visuaaliset efektit ovat tyylikkäät, vaikkakin paikoitellen kohtaukset näyttävät hieman liian digitaalisilta. Sitä, joka keksi lisätä mukaan jatkuvan sateen, pitäisi hieman läpsäistä, sillä se saa monet kohtaukset näyttämään rumilta. Äänimaailma on kuitenkin huikea ja säveltäjä Ramin Djawadi on tehnyt yllättävän kelpoa työtä musiikkien parissa. Etenkin leffan tunnusmusiikki on erinomainen ja kenties jopa liian hyvä itse elokuvalle.

Yhteenveto: Pacific Rim - Hyökkäys Maahan on ihan viihdyttävä tehosterymistely, joka ei kuitenkaan saavuta potentiaaliaan. Elokuvan idea on tosi pöhkö, mutta filmi ei harmillisesti osaa heittää vitsiä omalla kustannuksellaan. Suurempi harmi on, että mukaan lisätyt vitsit ovat aika kauheita ja väkisin väännettyjä. Myös muka-humoristiset tutkijahahmot tuntuvat siltä, että ne on väkisin lisätty tuomaan hieman iloa oudon vakavaan ja synkkään kokonaisuuteen. Kaikkein suurin harmi on kuitenkin se, että jättirobottien ja suurhirviöiden väliset taistot ovat yllättävän pitkäveteisiä, mikä laskee leffan viihdearvoa. Elokuva keskittyy enemmän draamapuoleensa, mikä ei ole lainkaan sitä, mitä ihmiset haluavat nähdä leffassa, joka sisältää isoja roboja ja isoja monstereita. Draamapuoli voisi olla toimiva, mutta sitä on ihan liikaa, kuten on myös erilaisia juonikuvioita, joita ei pystytä viemään loppuun asti. Tehosteet eivät valitettavasti ole parhaasta päästä ja jotkut kohtaukset näyttävät hieman liian digitaalisilta. Jatkuva sade saa useat kuvat näyttämään rumilta, mikä vähentää viihdearvoa entisestään. Idris Elba on mahtava roolissaan, mutta muuten näyttelijät jättävät hieman kylmäksi - etenkin Charlie Hunnam, joka ei sovi pääosaan lähes ollenkaan. Säveltäjä Djawadi on sentään tehnyt loistotyötä musiikkien kanssa! Ihmettelen silti suuresti, mitä Guillermo del Torolle tapahtui tätä ohjatessaan. Ei Pacific Rim - Hyökkäys Maahan huono ole, ehei, mutta tiedän del Toron pystyvän parempaankin. Jos jättirobot ja -hirviöt ovat juttunne, niin kannattaa tämä vilkaista. Animefanit tunnistavat paljon vaikutteita, minkä lisäksi uskon, että leffan kohderyhmä, eli esiteinipojat voivat suorastaan rakastua tähän teokseen, vaikka he saattavat myös pettyä siihen, kuinka vähän turpaanvetoa se oikeasti sisältää. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.knowyourmeme.com
Pacific Rim, 2013, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Double Dare You

Arvostelu: Tomb Raider (2018)

TOMB RAIDER

Ohjaus: Roar Uthaug
Pääosissa: Alicia Vikander, Walton Goggins, Daniel Wu, Dominic West, Kristin Scott Thomas, Nick Frost ja Derek Jacobi
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Tomb Raider perustuu samannimiseen pelisarjaan, mikä alkoi vuonna 1996 ja on vuosien varrella noussut suureksi hitiksi. Pelien pohjalta tehtiin jo vuonna 2001 Angelina Jolien tähdittämä elokuva Lara Croft: Tomb Raider, jota kriitikot haukkuivat, mutta joka pärjäsi hyvin rahallisesti, joten sille tehtiin jatko-osa Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähde (Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life - 2003). Se ei kuitenkaan ollut yhtä tuottoisa leffa, eikä Jolie halunnut jatkaa roolissaan, joten leffasarja lopetettiin siihen. Kuitenkin vuonna 2011 GK Films osti pelin elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään uutta filmatisointia. Projekti lähti kunnolla käyntiin muutamaa vuotta myöhemmin ja kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017. Nyt Tomb Raider on ilmestymässä teattereihin ja minun täytyy sanoa, ettei se erityisemmin kiinnostanut itseäni. En ole koskaan pelannut alkuperäisiä pelejä, mutta olen nähnyt Jolien ensimmäisen Lara Croft: Tomb Raiderin ja se oli niin kamalaa kuraa, etten halunnut kuullakaan koko jutusta enempää. Kuitenkin lehdistönäytöksen lähestyessä aloin miettiä, että tässä uudessa versiossa on eri tekijät kuin aiemmissa leffoissa ja että uusi päätähti Alicia Vikander on paljon parempi näyttelijä kuin Jolie, joten tästä voi ehkä tullakin jotain. Silti menin katsomaan Tomb Raiderin todella varautuneena, sillä peleihin perustuvat leffat ovat harvemmin - vai pitäisikö sanoa, etteivät ne ole lähes koskaan - hyviä.

Lara Croft päätyy seikkailuun, kun hän lähtee etsimään isäänsä, joka katosi vuosia sitten autiolle saarelle.

Selvästi parasta elokuvassa on itse Lara Croft ja ennen kaikkea hahmoa näyttelevä Alicia Vikander. En ole "Tomb Raider" -pelejä pelannut, mutta sanoisin silti Vikanderin toimivan pääroolissa. Hän on erinomainen seikkailijana, joka joutuu jatkuvasti löytämään rohkeutensa ja keksimään nopeita ratkaisuja paineen alla. Olen aiemmin nähnyt Vikanderin lähinnä draamarooleissa, joten oli ilo huomata, että hän taitaa toiminnallisemmankin osan mainiosti. Leffassa on löydetty loistava tasapaino sille, ettei Lara voita helposti kaikkea, mutta hän ei kuitenkaan ole koko ajan vastustajiaan heikompi. Hahmo kiehtoo heti alussa, sillä hänen rikkaan sukunsa takia hän voisi elää ylellistä elämää, mutta hän on silti päättänyt elää kuin muut ja tienata itse elantonsa, mikä antaa jo vihjeitä siitä, miten hahmo on nokkela keksimään selviytymiskeinoja. Pidin todella paljon siitä, miten Lara oli hahmona kirjoitettu ja toivon, että hän nousisi monille nuorille naisille roolimalliksi samalla lailla kuin Wonder Woman viime vuonna.
     Harmillisesti elokuvan muut hahmot eivät ole läheskään yhtä hyvin kirjoitettuja. Antagonisti Mathias Vogel (Walton Goggins) on välillä arkeologisista jutuista kiinnostunut mies ja välillä taas kylmäverinen tappaja. Jälkimmäisestä puolesta huolimatta Goggins ei täysin onnistu olemaan kovin vaaralliselta tuntuva uhka Laralle. Sitten on kapteeni Lu Ren (Daniel Wu), joka vaikuttaa aluksi ihmisiä inhoavalta alkoholistilta, mutta muuttuu nopeasti rohkeaksi seikkailijaksi, kun hän päättää lähteä Laran mukaan. Mukana on myös eräs hahmo, joka muuttuu yhden yön aikana höperöstä erakosta täysijärkiseksi herraksi. Ottaen huomioon, kuinka hyvin Laran kehitys oli kirjoitettu, on harmillista, kuinka laiskasti muut hahmot on kiirehditty mukaan.
     Filmissä nähdään myös pienissä rooleissa Nick Frost hömelönä arvotavaraa ostavana Maxina, joka ei oikein tunnu sopivan mukaan muuten vakavaan leffaan, sekä Kristin Scott Thomas Laran isän (Dominic West) omistaman yhtiön tärkeänä työntekijänä.

Tomb Raider saattaa olla paras peliin perustuva elokuva, minkä olen nähnyt ja se on huomattavasti laadukkaampi teos kuin Jolien Lara Croft: Tomb Raider. Se ei kuitenkaan vielä takaa laatua, kun ottaa huomioon pelileffojen alhaisen tason. Ja voi kunpa voisinkin sanoa, että kyseessä on oikeasti todella hyvä tai mainio elokuva, mutta ihan sille tasolle ei vieläkään päästä. Tomb Raider onnistuu kuitenkin nappaamaan mukaansa ja viihdyttämään alusta loppuun, jolloin sitä katsoo oikein mielellään. Elokuvan tarina ei ole kovin kummoinen, mutta enpä usko kenenkään odottavan mitään häikäisevää mennessään katsomaan tätä filmiä. Leffan seikkailu on kuitenkin tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta katsojana haluaa tietää, mitä tulee tapahtumaan. Kun vihdoin päästään autiosaarelle, on luvassa vauhdikkaita toimintajaksoja, joista voi helposti huomata, että tekijät ovat kopioineet peleistä siistejä hetkiä elokuvaansa. Useat kohdat ovat hieman yliampuvia ja hölmöjä, mikä on toisaalta ihan hyvä asia, sillä liian vakavana teoksena Tomb Raider menettäisi viihdearvonsa.

Kenties eniten elokuvassa pidin Indiana Jones ja viimeistä ristiretkeä (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) muistuttavasta osiosta, jossa hahmot etsivät erästä asiaa ja he joutuvat keksimään tapoja selvitäkseen erilaisista ansoista arvoitusten avulla. Harmillisesti osio ei kuitenkaan käytä täyttä potentiaaliaan, eikä muutu niin jännittäväksi tai kekseliääksi kuin katsojana toivoisi. Myös loppuhuipennus jätti mielestäni paljon toivomisen varaa ja kun siirrytään takaisin sivistyksen pariin, leffan tunnelma lässähtää lähes täysin, vaikka lopuksi yritetäänkin hieman pohjustaa mahdollista jatko-osaa.

Kuten jo sanoin, parasta Tomb Raiderissa on Lara Croft ja häntä näyttelevä Alicia Vikander. Väärin kirjoitettuna tai jonkun toisen näyttelijän esittämänä hahmo ei välttämättä toimisi, jolloin elokuvan heikkoudet korostuisivat enemmän. Vikander pelastaa kokonaisuutta hieman, jolloin sen kehnommat muut hahmot ja hätäisesti kirjoitetun tarinan voi katsoa jollain tapaa sormien läpi ja nauttia parin tunnin ajan seikkailusta. Aikani ei kertaakaan käynyt pitkäksi filmin aikana ja olisin jopa halunnut päästä näkemään hieman enemmän. Loppujen lopuksi Tomb Raider jäi siis hieman pintaraapaisuksi ja sen takia toivonkin, että se saisi lähivuosina jatkoa. Mitään erityistä ei ole luvassa, mutta mielestäni kaikkien elokuvien ei tarvitse olla Oscareiden arvoisia mestariteoksia. Joskus on parasta, kun voi vaan rentoutua kahden tunnin ajan ja katsoa, kun Alicia Vikander juoksentelee viidakossa, ampuu pahiksia jousipyssyllä ja ratkoo arvoituksia löytääkseen jonkinlaisen aarteen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa norjalainen Roar Uthaug, joka aloittelee tällä uraansa Yhdysvalloissa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään varsinainen taidonnäyte, joten jää nähtäväksi, tullaanko Uthaugista kuulemaan enää Hollywoodissa. Geneva Robertson-Dworetin ja Alastair Siddonsin työstämä käsikirjoitus ei ole parhaasta päästä. Tuntuukin siltä, että he käyttivät viikkoja miettiäkseen, millainen henkilö Lara on ja sitten ideoivat kaiken muun parissa päivässä. Tomb Raider on sentään kuvattu taidokkaasti, mutta leikkaus on välillä liian nopeatempoista. Valaisu on oivallista synkkinä hetkinä, minkä lisäksi puvustus- ja maskeeraustiimit ovat tehneet hienoa työtä. Harmillisesti visuaaliset tehosteet eivät ole kovin vakuuttavat. Yhdessä kohtaa nähtävässä laskuvarjohypyssä taustakankaan käyttö oikein korostuu hahmon takana, minkä lisäksi yöllinen myrsky oli aika kehnosti toteutettu. Äänimaailma on kuitenkin oivallinen ja Junkie XL on saanut sävellettyä mukaan toimivia viidakkoteemaisia jumputuksia.

Yhteenveto: Tomb Raider on viihdyttävä seikkailuelokuva, joka toimii kun sitä katsoo, mutta josta ei jää paljoa mieleen, mitä kauemmin sen näkemisestä on kulunut aikaa. Tarina ei ole kummoinen, mutta se pitää katsojan mielenkiintoa yllä tarpeeksi hyvin - etenkin kun vähän väliä nähdään suoraan peleistä kopioituja toimintakohtauksia. Arvoitusten ratkomishetket ovat kiehtovia, mutta tietyistä kohdista puuttuu tarvittavaa jännitystä. Loppuhuipennus on harmillisen laimea, mutta leffaan mahtuu myös oivallisia hetkiä. Muuten näyttelijätyö ja näyttelijöiden esittämät hahmot eivät ole erityisen onnistuneita, mutta itse Lara Croft on erinomaisesti luotu ja häntä näyttelevä Alicia Vikander vetää toimintaroolin taidokkaasti. Kömpelöitä efektejä ja nopeatempoista leikkausta lukuunottamatta tekninen toteutus on hyvä. Pääasiassa viat löytyvätkin ohjaajasta, joka ei täysin tiedä, miten tehdä ison luokan filmejä ja käsikirjoittajista, joiden teksti jää loppujen lopuksi pintaraapaisuksi. Silti kyseessä on yksi parhaista pelielokuvista koskaan, joka viihdyttää tarpeeksi, jotta sille voisi mielellään katsoa jatkoakin. Pelien fanit käyvät aika varmasti katsomassa elokuvan, minkä lisäksi suosittelen Tomb Raideria nuorille, jotka haluavat nähdä vauhdikasta meininkiä viidakossa. Helppona popcorn-viihteenä tämä toimii parhaiten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Tomb Raider, 2018, Warner Bros. Pictures, GK Films, Metro-Goldwyn-Mayer, Square Enix

Arvostelu: Herra Rupikonna ja Iisoppi Kurkinen (The Adventures of Ichabod and Mr. Toad - 1949)

HERRA RUPIKONNA JA IISOPPI KURKINEN

THE ADVENTURES OF ICHABOD AND MR. TOAD

Ohjaus: James Algar, Clyde Geronimi ja Jack Kinney
Pääosissa: Basil Rathbone, Eric Blore, J. Pat O'Malley, Campbell Grant, Claud Allister, Colin Campbell, Alec Harford, Bing Crospy ja Pinto Colvig
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 8 minuuttia
Ikäraja: 7

The Adventures of Ichabod and Mr. Toad, eli suomalaisittain Herra Rupikonna ja Iisoppi Kurkinen on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 11. osa. Elokuvan teko alkoi jo vuonna 1938, kun herra Disneylle esiteltiin Kenneth Grahamen kirjoittama "Kaislikossa suhisee" ("The Wind in the Willows" - 1908) ja siitä aiottiin tehdä oma animaatioelokuvansa. Kuitenkin kun toinen maailmansota alkoi, Walt Disney ei voinut samalla tavalla enää tehdä koko illan leffoja, jolloin projekti pistettiin jäihin. Sodan aikana herra Disney ja animaattorit tulivat siihen tulokseen, ettei leffa toimisi yksittäisenä filminä, joten he päättivät julkaista sen jonkin toisen tarinan kanssa yhtenä kokonaisuutena. "Kaislikossa suhisee" oli aluksi tarkoitus yhdistää "Mickey and the Beanstalk" -lyhytelokuvaan, mutta se päätyikin Disneyn aiempaan teokseen, Pennittömään ja suruttomaan (Fun and Fancy Free - 1947). Samalla yhtiö suunnitteli elokuvaa Washington Irvingin novellista "The Legend of Sleepy Hollow" (1820), mutta tarina todettiin liian lyhyeksi kunnon elokuvaan. Vuonna 1947 Disney keksi yhdistää "Kaislikossa suhisee" ja "The Legend of Sleepy Hollow'n" yhdeksi kokonaisuudeksi ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Elokuva sai ensi-iltansa syksyllä 1949 (Suomessa se nähtiin vasta 2000-luvulla DVD-julkaisuna) ja siitä pidettiin. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut jäädä unholaan, eikä se tule koskaan kenellekään mieleen ensimmäisenä, kun pitäisi luetella Disney-klassikoita. Itse en ollut koskaan aiemmin edes nähnyt sitä. Kuitenkin kun kuulin, mitkä tarinat leffa sisältää, kiinnostuin kovasti, sillä pidän Tim Burtonin Päättömästä ratsumiehestä (Sleepy Hollow - 1999) ja minua kiehtoi tietää, miten Disney olisi toteuttanut niin karmivan tarinan. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin, että olisi vihdoin aika katsoa Herra Rupikonna ja Iisoppi Kurkinen. Ostinkin sen syntymäpäivänäni ja katsoin sen samana iltana ensimmäistä kertaa.

Elokuva koostuu Pennittömän ja suruttoman tavoin kahdesta täysin erilaisesta tarinasta. Tarinat on yhdistetty parilla hassulla kuvalla, joiden aikana kyseisen sadun kirja tulee ulos hyllystä ja kertojaääni alkaa lukea sitä. Ensimmäisenä nähdään Basil Rathbonen kertoma Rupikonnan tarina, eli "Kaislikossa suhisee" -osio. Siinä herra Mäyrä (Campbell Grant), arvokas Vesirotta (Claude Allister) ja sympaattinen Myyrä (Colin Campbell) yrittävät keksiä, miten saisivat erilaisia hullutuksia keksivän Rupikonnan (Eric Blore) aisoihin. Tällä kertaa hän nimittäin rymistelee hevosystävänsä Cyril Proudbottomin (J. Pat O'Malley) kanssa ympäri kyliä. Tarinaan liittyy myös varastettu automobiili, oikeudenkäynti ja suuri loppuhuipennus. Rupikonnan tarina on muuten ihan hassu, mutta usein tuntuu siltä, että tarina olisi kuitenkin pitänyt saada omaksi elokuvakseen, sillä puoleen tuntiin tiivistettynä se tuntuu välillä kiirehtivän ihan liikaa. Toisaalta jotkut kohdat kestävät tarpeettoman kauan, kuten tylsäksi muuttuva oikeudenkäynti, joten kyseessä on vain kehno rytmitys. Opetuksia on yritetty tunkea mukaan, mutta ne ovat niin laiskasti ujutettuja, ettei niillä tunnu olevan väliä. Loppuhuipennus käy myös hieman liian pitkäveteiseksi, jolloin toivoisi, että leffa siirtyisi seuraavaan tarinaan. Pari ihan hauskaa juttua on mukana, mutta muuten homma ei ihan toimi.

Toinen tarina taas kertoo opettaja Ichabod Cranesta, joka matkustaa Sleepy Hollowiin ja tapaa siellä kauniin Katrina van Tasselin, johon hän ihastuu. Kylän karskein äijä Brom Bones ei kuitenkaan pidä Ichabodista ja yrittää saada Katrinan itselleen. Niin ja jossain kohtaa mukaan tungetaan tarina päättömästä ratsumiehestä, joka piinaa kylää. Odotin kovasti näkeväni tämän toisen tarinan, mutta valitettavasti se onkin todella mitäänsanomaton. Sleepy Hollowista olisi helposti saanut aikaiseksi hieman karmivan, mutta lapsiystävällisen kummitustarinan, mutta se käyttääkin aikaa ihan muihin juttuihin. Päätön ratsumies nähdään vasta leffan viimeisten kymmenen minuutin aikana ja sitten elokuva jo päättyykin. Hahmon osuus on parasta elokuvassa, joten onkin harmi, ettei hän pääse loistamaan kunnolla. Lapsille lopetus voi olla hieman jännittävä, mutta se voisi olla vielä jotain enemmän, jotta vanhemmatkin viihtyisivät. Toinenkaan tarina ei ole kovin mukaansatempaava ja vaikka sekin sisältää pari ihan hassua kohtaa, on lopputulos heikko. Tämän tarinan kertojana ja useiden hahmojen ääninä toimii Bing Crospy.

Monen aiemman Walt Disney -klassikon tapaan myös Herra Rupikonna ja Iisoppi Kurkinen sisältää lauluja. Heti alkutekstien aikana kuullaan lyhyt esittelykipale. Ensimmäisen tarinan aikana kuullaan vain Rupikonnan ja Cyrilin hoilaama "The Merrily Song", joka sopii kohtaukseen, muttei jää mitenkään mieleen. Toisessa tarinassa sen sijaan lauletaan paljon, eivätkä hahmot puhu siinä lähes lainkaan. Tarina alkaa Ichabod Cranen esittelylaululla, joka kuulostaa aluksi vanhojen Aku Ankka -lyhyelokuvien tunnushoilotukselta. Tarinan toinen laulu esittelee Katrinan ja viimeisessä laulussa Brom Bones kertoo päättömästä ratsumiehestä. "Päätön ratsumies" -tarinankin laulut ovat aika mitäänsanomattomia.

Elokuva on animoitu ihan kivasti, mutta paikoitellen piirrosjälki ei ole parhaimmasta päästä. Taustoihin ei ole panostettu samalla tavalla kuin yleensä Disney-leffoissa ja hahmojen liikkeet eivät välillä näytä erityisen hyviltä. Leffan ohjaajina toimivat James Algar, Clyde Geronimi ja Jack Kinney, joista ensimmäinen ohjasi ensimmäisen tarinan ja kaksi jälkimmäistä toisen. Kolmikko ei ole tehnyt kovin kummoista työtä ja välillä tuntuu siltä, ettei projekti ole oikein kiinnostanut ketään. Kahta tarinaa lyhytelokuviksi sovittivat kuusi eri käsikirjoittajaa, eivätkä he ole saaneet toteutettua tiivistämistä onnistuneesti.

Yhteenveto: Kumpikaan Herra Rupikonnan ja Iisoppi Kurkisen tarinoista ei ole kovin kummoisesti toteutettu, jolloin leffa tuntuu aika tylsältä, vaikka kestääkin vain juuri ja juuri yli tunnin. Vaikka kummastakin löytyy pari hassua juttua, eivät ne pelasta kokonaisuutta. Ensimmäinen tarina tuntuu välillä kiirehtivän ja välillä taas hidastelevan turhaan. Toinen taas löytää juttunsa (eli päättömän ratsumiehen) vasta lopussa, jolloin siinäkin on paljon tarpeetonta materiaalia. Laulut eivät jää mieleen, eikä animointi ole parhaimmasta päästä. Kyllä Herra Rupikonnan ja Iisoppi Kurkisen ainakin kerran vilkaisee, muttei sitä luultavasti kovin nopeasti jaksa uudelleen katsoa. Onneksi tähän loppuivat Disneyn sodanaikaiset yhdistelmäteokset ja seuraavaksi päästään takaisin kunnon elokuvien pariin, alkaen Tuhkimosta (Cinderella - 1950).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.my-sf.com
The Adventures of Ichabod and Mr. Toad, 1949, Walt Disney Productions

Arvostelu: Lady Bird (2017)

LADY BIRD

Ohjaus: Greta Gerwig
Pääosissa: Saoirse Ronan, Laurie Metcalf, Beanie Feldstein, Lucas Hedges, Tracy Letts, Timothée Chalamet, Stephen McKinley Henderson, Lois Smith, Jordan Rodriguez, Marielle Scott, Odeya Rush ja John Karna
Genre: draama, komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Näyttelijä-käsikirjoittaja-ohjaaja Greta Gerwig keksi idean Lady Birdiin vuosia sitten. Vuosien varrella hän ehti kirjoittaa siitä monta erilaista käsikirjoitusta - yhden jopa yli 350 sivuisen tekstin, joka kulki nimellä "Mothers and Daughters". 2015 Gerwig sai rahoituksen IAC Filmsiltä ja alkoi kunnolla työstämään elokuvaa. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2016 ja Lady Bird sai ensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla syyskuussa 2017. Sen jälkeen sitä on näytetty useissa filmitapahtumissa, kunnes se sai laajan teatterilevityksen talvella 2018. Leffa on saanut paljon positiivista palautetta ja se oli ehdolla mm. neljästä Golden Globe -palkinnosta, joista se voitti kaksi (paras elokuva - musikaali tai komedia, ja paras naispääosa - musikaali tai komedia). Itse kiinnostuin filmistä, kun se alkoi saamaan näitä ehdokkuuksia ja kun huomasin, keitä siinä oli näyttelemässä. Kun se sai viisi Oscar-ehdokkuutta, aloin jännittämään, ehtisinkö nähdä sitä ennen Oscar-gaalaa, sillä sen Suomen ensi-illaksi oli ilmoitettu vasta huhtikuu. Onneksi sille järjestettiin kuitenkin lehdistönäytös pari viikkoa ennen gaalaa, jolloin pääsin katsomaan sen.

Sacramentolainen Christine "Lady Bird" McPherson unelmoi opiskelevansa jossain New Yorkin taidecollegessa. Hänen äitinsä ei kuitenkaan innostu ajatuksesta, joten Lady Birdin täytyy itse keksiä keinot haaveen toteuttamiseksi.

Pääroolissa Christinenä, eli Lady Birdinä nähdään ihastuttava Saoirse Ronan, joka tekee parhaan roolisuorituksen, mitä olen häneltä nähnyt, eikä ole mikään ihme, että hän on toistamiseen ehdolla parhaan naispääosan Oscar-palkinnosta. Siihen kun laskee vielä päälle naissivuosaehdokkuuden leffasta Sovitus (Atonement - 2007), voi helposti sanoa, että kyseessä on yksi lahjakkaimmista nuorista aikuisnäyttelijöistä tällä hetkellä. Ronan tuo äärimmäisen paljon sydäntä ja sielua hahmoonsa, ja antaa vain mennä, jolloin häntä on kaiken aikaa suuri ilo katsella. Lady Bird on todella päättäväinen persoona, joka tekee asiat kuten itse haluaa, mikä valitettavasti välillä tarkoittaa sitä, ettei hän mieti tarpeeksi päätöksiensä seurauksia muihin ihmisiin. Ronanin ilmeistä voi heti päätellä, jos hahmo saa jonkin oivalluksen ja katsoja haluaa heti tietää, mitä Lady Bird tekee seuraavaksi.
     Oscar-ehdolla on myös Lady Birdin Marion-äitiä näyttelevä Laurie Metcalf, joka on myös erinomainen roolissaan. Hänellä ja Lady Birdillä ei ole mitä helpoin äiti-tytär-suhde, mikä tekee filmistä paikoitellen hieman traagisen. Heidän suhteensa on kuitenkin saatu tuntumaan todella aidolta, minkä takia kaksikon kohtaukset toimivat erittäin hyvin. Marion on jatkuvasti stressaantunut, minkä Metcalf tuo hienosti esille, jolloin katsoja ymmärtää, miksi hän suuttuu niin helposti tyttärelleen. Lady Birdin Larry-isää taas esittää Tracy Letts, joka on kyllä hyvä, muttei tee mitään erityisempää vaikutusta. Marionilla ja Larrylla on myös aikuinen poika nimeltä Miguel (Jordan Rodriguez), joka on ihan hauska hahmo, mutta johon filmi ei oikeastaan koskaan keskity.
     Päähenkilön high school -elämästä kun tarina kerran kertoo, ovat monet leffan hahmoista tietty nuoria kuten Lady Bird itse. Lady Birdin paras ystävä Julie (Beanie Feldstein) on varsinainen ilopilleri. Danny (mainio Lucas Hedges) on luokan nuorukainen, johon Lady Bird iskee silmänsä ja Greg (Netflixin "Scream"-sarjasta, 2015-, minulle tuttu John Karna) on hänen kaverinsa. Väliinpitämättömältä angstiteiniltä vaikuttava Kyle (Timothée Chalamet) soittaa yhtyeessä ja Jenna (Odeya Rush) on se rikkaan perheen tyttö, jota Lady Bird ja Julie samaan aikaan halveksuvat ja ihailevat. Feldsteinin ja Ronanin väliltä löytyy oivallista kemiaa, jolloin heidän ystävyytensä tuntuu todelliselta. Hedges taas jatkaa tutulla hyvällä tyylillään ja Rush on mainio valinta rikkaan neidon rooliin. Valitettavasti Call Me by Your Namessa (2017) minut lahjoillaan häikäissyt Chalamet tekee todella tylsän roolityön tässä. Hänen hahmonsa on pienessä osassa ja tiedän ettei angstiteini välttämättä tarjoa paljoa esitettävää, mutta silti Call Me by Your Namen jälkeen tällainen roolityö Chalametilta on suuri pettymys. Tämä ei todellakaan ole hänen filminsä.
     Elokuvassa nähdään myös Lois Smith Lady Birdin uskonnollisen kirkon nunnarehtorina Sarah Joanina, Stephen McKinley Henderson näytelmäkerhon vetäjänä isä Leviatchina, sekä Marielle Scott Miguel-veljen tyttöystävänä Shellynä.

Väärän tekijän käsissä Lady Bird olisi vain yksi geneerinen romanttinen hömppäkomedia muiden joukossa, joita teinitytöt tykkäävät katsella. Toki tästä löytyy romantiikkaa ja komediaa, mutta oikeissa käsissä, Greta Gerwigin käsissä, siihen syntyy raikkautta ja jotain paljon enemmän. Jotain millä pääsee Oscar-ehdokkaaksi. Kyseessä on voimakas kuvaus erään henkilön nuoruudesta ja miten hän kasvaa ihmisenä, mikä on tietty tärkeää tällaisessa elokuvassa. Leffa kertoo taidokkaasti kokonaisen opiskeluvuoden tapahtumat puolessatoista tunnissa ilman, että se tuntuu koskaan kiirehtivän. Filmi pystyy yllättävänkin hyvin kertomaan tarinansa niin lyhyessä ajassa. Pidempänä se saattaisi muuttua tylsäksi, joten voi olla että näin yllättävän lyhyenä tarina kulkee kaikkein sujuvimmin. Tarinankerronnan sujuvuus on myös yllättävää, sillä väärin toteutettuna leffa tuntuisi liian episodimaiselta, jolloin näytetään yksi Lady Birdin päähänpisto ja mitä siitä tapahtuu, ja kun se on päättynyt, siirrytään seuraavaan. Näin elokuva kyllä kulkee eteenpäin, mutta se tapahtuu luontevammin kuin se voisi jonkun toisen ohjaajan käsissä tapahtua. Tarina pitää katsojan mielenkiinnon yllä taidokkaasti, mikä johtuu hienon näyttelemisen ja hyvien hahmojen lisäksi oivallisesta tunnelmasta.

Silti Lady Bird ei valitettavasti kyennyt täysin koskettamaan minua, eikä se saanut minua erityisemmin tuntemaan mitään hahmoja kohtaan, mutta se onnistui silti esimerkiksi naurattamaan. Kyseessä ei ole mikään hulvaton teos, vaan vitsit ovat lähinnä nokkelaa sanailua tai ihan hassuja hetkiä, mutta ne toimivat tarpeeksi hyvin. Parissa kohtaa naurahdin ihan ääneen, mutta usein pääasiassa hymähtelin tyytyväisenä. Huumorin ja leffan mukavan ilmapiirin vuoksi Lady Birdiä on erittäin miellyttävää katsella. Traagisuutta tarinaan taas tuodaan Lady Birdin epäonnella poikien ja ystävien kanssa, sekä hänen rikkinäisillä väleillään hänen äitinsä kanssa. Äiti-tytär-suhde onkin filmin hieno kantava voima, joka viedään lopussa upeaan, mutta tavallaan hienovaraiseen huipennukseen. Ainoa kunnon ongelmani elokuvan kanssa on se, että yhdessä kohtaa mukaan tuodaan merkittävältä vaikuttava juonikuvio, jossa eräälle hahmolle kerrotaan ikäviä uutisia. Mutta sitten koko juttu ja hahmo unohdetaan täysin, eikä tähän palata enää lainkaan, jolloin ihmettelin suuresti, miksi koko sivujuoni oli alunperin täytynyt kirjoittaa mukaan? Enkä voinut olla miettimättä The Roomin (2003) tiettyä samanlaista hetkeä, joka ei johda yhtään mihinkään. Siinä hahmo ei tosin katoa loppuleffan ajaksi... Joka tapauksessa Lady Bird on kuitenkin erittäin mainio ja ilahduttava teos, jonka katsoo erittäin mieluusti uudelleenkin!

Greta Gerwig on todella tehnyt hyvää työtä ohjauksen kanssa, minkä lisäksi hän on tosiaan myös käsikirjoittanut filmin ja onnistuu tuomaan aluksi liian nähdyltä tarinalta kuulostavaan juttuun raikkautta mukaan. Gerwig on myös onnistunut saamaan monet tällaiselle tarinalle perinteikkäät jutut vaikuttamaan tuoreilta, jolloin kliseitä ei huomaa, jos niitä ei ala oikein kunnolla miettimään. Dialogi on erinomaista ja luontevaa läpi leffan. Lady Bird on myös hyvin kuvattu elokuva. Se on muutenkin visuaalisesti tyylikäs teos hyvin mietityn värimaailmansa ansiosta. Leikkaus on sujuvaa läpi leffan, mutta aiemmin mainitsemaani ongelmaa olisi voinut miettiä tarkemmin, vaikka se olisi tosin pitänyt huomata jo käsikirjoitusvaiheessa. Ääniefektit eivät erityisemmin korostu, mutta säveltäjä Jon Brionin musiikit tuovat mukaan oivallista lisätunnelmointia.

Yhteenveto: Lady Bird on erittäin mainio kasvutarina, jossa Saoirse Ronan pääsee jälleen vakuuttamaan lahjoillaan. Hän on loistovalinta päärooliin, minkä lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, etenkin Laurie Metcalf Lady Birdin äitinä, Beanie Feldstein Lady Birdin parhaana ystävänä ja Lucas Hedges Lady Birdin ihastuksen kohteena. Vain Timothée Chalamet jättää pahasti kylmäksi laiskan roolisuorituksensa takia. Ohjaaja-käsikirjoittaja Greta Gerwig on muokannut hyvin perinteikkäältä kuulostavan kasvukertomuksen tuntumaan tuoreelta, jolloin se onnistuu yllättämään ilahduttavasti useaan otteeseen, vaikka kliseitäkin löytyy. Tarina kulkee muuten erittäin sujuvasti eteenpäin, mutta yhdessä kohtaa esitellään täysin turha juonikuvio, mikä ei johda yhtään mihinkään ja mikä on heikointa koko leffassa. Mutta toisaalta ketä se kiinnostaa enää filmin lopussa, mikä on erinomaisesti toteutettu. Jos filmi nappaisi minut paremmin mukaansa ja saisi minut oikeasti tuntemaan asioita leffaa katsoessani, saattaisi se saada yhden pisteen enemmän. Jo tällaisenaan kyseessä on kuitenkin todella hyvä elokuva, jonka katsomista voin suositella oikeastaan kenelle tahansa. Nuoret voivat helposti samaistua siihen, minkä lisäksi vanhempien kannattaa vilkaista Lady Bird sen voimakkaan äiti-tytär-suhteen takia, jos vaikka näkisivät lapsensa uudessa valossa - tai tietty toisinpäin kun nuoret katsovat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lady Bird, 2017, Scott Rudin Productions, Entertainment 360, IAC Films

Arvostelu: 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris - 2018)

15:17 PARIISIIN

THE 15:17 TO PARIS

Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Spencer Stone, Anthony Sadler, Alek Skarlatos, Judy Greer, Jenna Fischer, William Jennings, Bryce Gheisar, Paul-Mikél Williams, P. J. Byrne, Thomas Lennon ja Ray Corasani
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

21. elokuuta 2015 marokkolainen mies alkoi ampumaan matkustajia junamatkallaan Amsterdamista Pariisiin. Hänet pysäytti kolme amerikkalaista miestä, Spencer Stone, Anthony Sadler ja Alek Skarlatos. Kolmikko palkittiin ja he kirjoittivat yhdessä Jeffrey E. Sternin kanssa tapahtumasta kirjan "The 15:17 to Paris: The True Story of a Terrorist, a Train, and Three American Soldiers" (2016). Keväällä 2017 näyttelijä-ohjaaja Clint Eastwood ilmoitti tekevänsä elokuvan kirjan pohjalta ja sen työstäminen lähti käyntiin. 15:17 Pariisiin sai ensi-iltansa kuukausi sitten ja monien yllätykseksi se sai murska-arviot. Itsekin hämmästyin, kun näin leffan Rotten Tomatoes -prosentin ja ajattelin, että mitä ihmettä Eastwood on oikein tehnyt. Aloin uskomaan filmin kehnouteen, kun sille ei järjestetty ollenkaan lehdistönäytöstä Suomessa ja ajattelin, että katsoisin sen vasta vuokralta. Kuitenkin eräänä perjantaina ollessani syömässä isäni kanssa, joka on iso Clint Eastwood -fani, puhuimme 15:17 Pariisiin -leffasta ja päätimme spontaanisti mennä katsomaan sen. Eikä kestänyt kauaa, kun jo ymmärsin, miksi elokuvasta ei oltu pidetty...

Tositarina kolmesta ystävyksestä, jotka tekivät urotyön matkatessaan Euroopassa.

Elokuvassa on tehty sillä lailla jännä ratkaisu, että sen pääkolmikkoa Spenceriä, Anthonya ja Alekia on valittu näyttelemään todelliset Spencer, Anthony ja Alek. Valitettavasti kyseessä on todella huono ratkaisu, sillä kolmikko ei osaa näytellä lähes ollenkaan. Etenkin Alek on todella luonnoton roolissaan, mikä on tavallaan erikoista, sillä monethan varmasti ajattelevat, että onhan se helppoa näytellä itseään. Ei, ei ole ja Alek on siitä hyvä osoitus. Alek myös jää täysin taka-alalle, jolloin hänestä ei opi oikeastaan mitään koko filmin aikana. Hän on armeijan hommissa ja hänellä on tyttöystävä, muttei se riitä luomaan kunnon persoonaa tai henkilöä, mistä katsojana voisi välittää. Pääasiassa elokuva seuraa vain Spenceriä, joka on lapsesta asti ollut kiinnostunut armeijan jutuista. Harmillisesti hänkin jää henkilönä hieman ontoksi ja tylsäksi, vaikka hän kuinka yrittääkin olla kaikista paras. Näyttelijänä Spencer yrittää kovasti läpi leffan, mikä muuttuu usein ylinäyttelemiseksi. Hieman rasittava Anthony taas on se kolmas tyyppi, joka ei ole armeijassa, mutta joka on kahden muun tuttu lapsuudesta asti. Koska kolmikko tekee niin kehnoa työtä esittäessään itseään, katsojana ei voi muuta kuin hävetä heitä, vaikka leffan olisi tarkoitus saada katsoja olemaan ylpeä heistä. Siis olenhan minä ylpeä siitä, mitä kolmikko teki junassa. Juuri sen takia olikin niin huono ratkaisu laittaa heidät elokuvan päätähdiksi, kun heistä ei löydy ainesta siihen.
     Ja ai niin, kolmikko nähdään myös lapsina, joita esittävät William Jennings (Spencer), Paul-Mikél Williams (Anthony) ja Bryce Gheisar (Alek), eivätkä he ole yhtään aikuisversioitaan parempia. Lasten työtä ei tosin tee helpommaksi se, että heille kirjoitetut repliikit ovat surkeita, mutta useina hetkinä heitä on vain myötähäpeällistä katsoa. Minusta oli sääli, että jopa Gheisar, jota pidin Wonderissa (2017) ihan lupaavana näyttelijänalkuna, suoriutuu todella huonosti. Kolmesta lapsinäyttelijästä hän kuitenkin tekee parempaa työtä kuin aikuisnäyttelijä, sillä lapsi-Alekille on jopa vaivauduttu antamaan jotain tekemistä. Spencer on aika samanlainen lapsena että aikuisena, mutta itse hämmästelin kovasti, kuinka kapinahenkinen Anthony muuttuu aikuisena tyypiksi, joka ei oikeastaan uskalla tehdä mitään väärin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Spencerin äiti Joyce (Judy Greer) ja Alekin äiti Heidi (Jenna Fischer), jotka ovat pettyneitä Anthonyn esimerkkiä seuraaviin poikiinsa, sekä P. J. Byrnen näyttelemä opettaja, joka lähettää lapset jatkuvasti Thomas Lennonin esittämän rehtorin puheille. Itse junan ampujaa esittää Ray Corasani, joka on tarpeeksi hyvä hommaansa, eli näyttämään terroristilta.

En tiedä, mitä ihmettä Clint Eastwood on miettinyt elokuvaa tehdessään. 15:17 Pariisiin on nimittäin aivan hirveä tekele, mikä ei tee mitenkään oikeutta kolmikon sankariteolle, vaikka itse sankarit esiintyvätkin leffassa. Filmi olisi toiminut paljon paremmin dokumenttina, missä kolmikko olisi voinut kertoa omista tunteistaan tapahtuman aikana ja siinä olisi voitu tutkia enemmän sitä, mikä luultavasti sai terroristin yrittämään sellaista kauheaa tekoa. Tätä leffaa tehdessä olisi pitänyt jo ihan alussa huomata, ettei tapahtumasta oikeastaan saisi koko illan elokuvaa. Terroristin hyökkäys kestää noin kaksi minuuttia ja junassa vietetään aikaa suunnilleen vartti. Ei siis ihme, ettei filmi kestä puoltatoista tuntia kauemmin. On itse asiassa ihme, että se kestää edes niin kauan, sillä siinä ei oikeastaan ole tarinaa kerrottavanaan. On hyvin vaikea sanoa, että 15:17 Pariisiin kertoisi junan tapahtumista, sillä se on jätetty ihan loppuun. Harmillisesti ei voi myöskään sanoa, että elokuva kertoisi kolmikosta, vaikka se seuraakin heidän elämäänsä lapsuudesta asti. Tai noh, Spencerin elämää, joka haluaa armeijaan, liittyy armeijaan ja on armeijassa. Ja siinä se. Elokuva ei todellakaan kerro kolmikosta, sillä se ei perehdy henkilöihin ollenkaan. Siinä vain näytetään, kun henkilöt tekevät asioita. Suuri osa leffasta on pelkkää täytettä, joka saa katsojan tylsistymään kuoliaaksi.

Lapsiosio on tosiaan todella myötähäpellistä katsottavaa, sillä lapsinäyttelijät ovat niin kehnoja, minkä lisäksi se on kirjoitettu ja ohjattu surkeasti. Yhdessä kohtauksessa Spencerin äiti sanoo pojalleen, että hän joutuu jatkuvasti pettymään Spenceriin. Miksei tätä hyödynnetä motivoimaan Spenceriä? Toisessa kohtauksessa kolmikko leikkii metsässä jotain sotajuttua ja yhtäkkiä Anthony sanoo, ettei jaksa elämäänsä siellä ja päättää lähteä tekemään jotain. Mitä, sitä emme tiedä. Ja yhtäkkiä hahmot ovatkin aikuisia ja tavallaan täysin eri henkilöitä. Spencer on armeijassa ja... no siinä se. Täytettä täytteen perään. Jossain kohtaa Spencer ja Anthony keksivät lähteä matkalle Eurooppaan ja... pääsemme seuraamaan, kun he ottavat selfieitä uudella selfietikullaan Roomassa. Ja kun he hengailevat Venetsiassa. Ja käyvät baarissa Berliinissä. Ja yhtäkkiä Alek on heidän kanssaan bilettämässä. Ja he ovatkin Amsterdamissa, koska joku tyyppi Berliinissä sanoi, että sinne kannattaa mennä. Turistiosio kestää varmaankin puoli tuntia, se ei syvennä hahmoja yhtään ja siitä täysin selvästi puuttuu kokonaisia kohtauksia, sekä jonkinlaiset tekstit, jotka ilmoittavat, missä maassa nyt ollaan, sillä kolmikko vaikuttaa teleporttaavan paikasta toiseen.

Tunnin ja vartin ajan 15:17 Pariisiin on pelkkää täytettä, jolla ei ole mitään painoarvoa. Miten tällainen roskakäsikirjoitus edes hyväksyttiin? Onko Eastwoodista tullut ihan vanhuudenhöperö, vai mitä hän mietti lukiessaan Dorothy Blyskalin kauheaa tekstiä? Tämä on muuten Blyskalin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus ja sen kyllä huomaa. Noh, siinä kohtaa kun vihdoin päästään junaan, ajattelin, että ehkä itse terroristin hyökkäys ja sankariteko olisivat jollain lailla hienoa, jotta elokuvan olemassaololle löytyisi syy. Sen hyökkäyksenhän näkemistä kaikki odottavat. Ei ketään kiinnosta, kun kaverukset ottavat kuvia Colosseumin edessä viiden minuutin ajan. Ja on muuten täysin naurettavaa, kuinka Euroopan matkalla junan tapahtumia yritetään hienovaraisesti pohjustaa repliikeillä, kuten "Pariisissa on tylsää, ei sinne kannata mennä", "tästä tulee varmaan hauska reissu" ja "mitä voisi muka sattua". Minua hävetti yhä enemmän ja enemmän, mutta toivoin silti jokseenkin palkitsevaa huipennusta. Mutta ei. Kuten sanoin, hyökkäys kestää pari minuuttia ja se oli siinä. Amerikkalaisia sankareita isosti ylistävä lopetuskohtaus käyntiin, kaikki taputtavat ja ovat ylpeitä ja lopputekstit alkavat. Ei helvetti, kun oli paska leffa. Raivostuttavan tyhjentävä kokemus. Säälittää Spencerin, Anthonyn ja Alekin puolesta. He tekivät sankarityön ja Eastwood teki siitä paskan työn.

En ole kaikkia Eastwoodin elokuvia nähnyt, mutta niistä (ainakin) neljästätoista, mitkä olen nähnyt, on tämä ehdottomasti surkein. Hän ei vaikuta edes yrittävän tässä leffassa, vaan ohjaa koko roskan todella väliinpitämättömästi. Ja onko hänellä oikeasti noussut kusi hattuun? Sen lisäksi, että Spencerin huoneen seinällä on Eastwoodin ohjaaman Kirjeitä Iwo Jimalta (Letters from Iwo Jima - 2006) juliste, Alekilla on yhdessä kohtauksessa päällä paita, jossa on kuva Eastwoodista cowboy-hattu päässään. Kuten jo sanoin, Blyskalin käsikirjoitus on kauhea. Se on täynnä kaikkea ylimääräistä, eikä siinä pystytä tekemään todellisista henkilöistä todellisten henkilöiden tuntuisia, minkä lisäksi sen replikointi on läpi leffan kamalaa. Euroopan turistireissu tuntuisi merkittävämmältä, jos hahmojen keskustelut syventäisivät hahmoja ja kertoisivat heidän motiiveistaan, mutta ei. Leikkaus on kehnoa ja kuten sanoin, elokuvasta tuntuu puuttuvan kohtauksia. En kuitenkaan usko, että kuvattua materiaalia olisi mitenkään voinut pelastaa leikkaamossa. Sentään 15:17 Pariisiin on kuvattu taidokkaasti, kuten myös valaistu, lavastettu ja puvustettu. Se jäi tosin häiritsemään, ettei mukana ollut lainkaan kuvaa Amsterdamin asemalta, jossa näkyisi junan Pariisiin lähtevän kello 15:17. Äänimaailmakin on oivallinen, vaikka Christian Jacobin ja Thomas Newmanin musiikit eivät koskaan nouse esille millään lailla. Parissa kohtaa jopa mietin, että onko leffan aikana edes kuultu musiikkia?

Yhteenveto: 15:17 Pariisiin on aivan kauhea pohjanoteeraus Clint Eastwoodilta, joka tekee pelkkää hallaa kolmelle tosielämän sankarille. Spencer Stone, Anthony Sadler ja Alek Skarlatos eivät osaa näytellä lähes ollenkaan, jolloin heidän "seikkailuaan" on erittäin myötähäpeällistä seurata. Harmillisesti jopa heidän lapsinäyttelijänsä ovat surkeita. Kaikkein kamalinta on kuitenkin Dorothy Blyskalin käsikirjoitus, joka ei kerro itse tapahtumasta, muttei myöskään syvennä hahmoja tarpeeksi, jotta voisi sanoa leffan kertovan kolmikon elämästä. Elokuva koostuu vain kohtauksesta toisen perään, joilla ei ole oikeastaan mitään väliä ja joista suurin osa ei kiinnosta lähes ketään. Turistiosio on kauhean tylsää täytettä ja vaikka se tuntuu kestävän ikuisuuden, puuttuu siitä selkeästi kohtauksia. Blyskalin kirjoittamat repliikit ovat myös hirveitä, mikä ei yhtään helpota katselukokemusta. Clint Eastwood ei ole jaksanut edes yrittää tämän kammotuksen kanssa. Tekninen toteutus on pääasiassa taidokasta, muttei se riitä pelastaan muuten täysin surkeaa teosta. Älkää menkö katsomaan tätä filmiä. Vain fanaattisimmille Eastwood-faneille tätä voi suositella, mutta he tietty katsovat tämän muutenkin. Elokuva saa todella toivomaan, että herran filmiura lähenisi jo loppua, sillä olisi kauheaa, jos kaiken jälkeen hän ei pysty tämän parempaan ja vieläpä toistaisi virheensä tulevaisuudessakin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The 15:17 to Paris, 2018, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Malpaso Productions

Arvostelu: Death Wish (2018)

DEATH WISH

Ohjaus: Eli Roth
Pääosissa: Bruce Willis, Vincent D'Onofrio, Dean Norris, Kimberly Elise, Camila Morrone, Elisabeth Shue, Jack Kesy, Ronnie Gene Blevins ja Beau Knapp
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

Death Wish on uudelleenfilmatisointi Charles Bronsonin tähdittämästä toimintaleffasta Väkivallan vihollinen (Death Wish - 1974), joka taas perustuu Brian Garfieldin samannimiseen romaaniin vuodelta 1972. Jo vuonna 2006 heräsivät puheet uudelleenfilmatisoinnista, kun toimintastara Sylvester Stallone halusi tehdä oman versionsa tarinasta. Hänen työstämänään filmiä ei koskaan toteutettu, mutta vuonna 2012 ilmoitettiin, että uusi versio olisi silti tekeillä. Alunperin pääosaan kaavailtiin Liam Neesonia, mutta erimielisyyksien takia tekijöitä poistui projektista ja heidän tilalleen otettiin uusia, jolloin päärooliin valittiin Bruce Willis. Kuvaukset alkoivat syksyllä 2016 ja filmin oli tarkoitus ilmestyä jo marraskuussa 2017, mutta se päätettiinkin siirtää tälle vuodelle. Itse en ollut kovin innostunut, kun kuulin elokuvasta. En ole Bronsonin versiota nähnyt, mutten silti ymmärrä, miksi se on pitänyt tehdä nykypäivänä uudestaan. Sen lisäksi Bruce Willis on mielestäni vain huonontunut vuosien varrella ja nykyään häntä on paikoitellen jopa todella ärsyttävää katsoa leffassa. En siis oikein odottanut mitään kummoista, kun menin katsomaan Death Wishin.

Tohtori Paul Kerseyn kotiin murtaudutaan, ja hänen vaimoa ja tytärtä ammutaan. Kun poliisit eivät vaikuta tekevän tarpeeksi ratkaistakseen tapauksen, Paul päättää itse löytää ampujat.

2000-luvulla, etenkin viime vuosien aikana, on tullut hyvin selväksi, että Bruce Willis tekee useat roolinsa vain rahan takia. Roolitöistä ei näy minkäänlaista innostusta tai kiinnostusta projektia kohtaan, vaan Willis lähinnä pyörii puolivillaisesti kameran edessä siihen asti, että saa tarpeekseen, ottaa rahat ja lähtee. Olikin siis mukavaa vaihtelua, että Willis vaikuttaa kerrankin viihtyneen leffan kuvauksissa. Hänen roolisuorituksensa tohtori Paul Kerseynä, kovan luokan kirurgina, on hänen paras sitten Looperin (2012). Minua ei tympinyt nähdä häntä valkokankaalla ja vaikkei Willis kovin kummoinen näyttelijä olekaan, hän sopi osaansa täysin. Tietty Willis on uskottavampi rikollisia ammuskelevana äijänä kuin perhettään rakastavana tohtorina, mutta hän toimii siinäkin hommassa tarpeeksi hyvin.
     Paulin Lucy-vaimona nähdään Elisabeth Shue, kun taas pariskunnan Jordan-tytärtä esittää Camila Morrone. Jordan on urheilullinen nuori naisenalku, joka on muuttamassa New Yorkiin opiskelemaan - mikä on tietty vaikea unelma saavuttaa, jos joku murtautuu yöllä kotiisi ja ampuu sinua. Tytöstä oppii välittämään tarpeeksi filmin alussa, jotta katsojana jännittää, mitä hänelle käy, mutta hänen äidistään ei voi sanoa samaa. Lucy on todella persoonaton ja tylsä tapaus, jolle ei ole vaivauduttu keksimään mitään erityistä. Shue tekee parhaansa sillä vähällä, mitä hänelle on annettu, mutta paremman roolityön tekee näyttelijänuraa vasta aloitteleva Morrone.
     Elokuvassa nähdään myös mainio Vincent D'Onofrio Paulin Frank-veljenä, joka viettää paljon aikaa Paulin perheen kanssa, Dean Norris kaupungin murtoaaltoa tutkivana etsivä Rainsina, Kimberly Elise tämän työkaverina etsivä Jacksonina, sekä Beau Knapp, Jack Kesy ja Ronnie Gene Blevins murtautujina.

Death Wish on onneksi parempi elokuva kuin etukäteen ajattelin. Ei se mikään maailmaa mullistava ole, eikä siitä löydy klassikkoainesta, mutta viikonlopun aloittavana toimintaviihteenä se toimi erittäin oivallisesti. Itse tarina ei todellakaan ole mitään mullistavaa. Tällaisia "perheelle käy jotain, kostetaan tappamalla pahikset" -juonia on tullut nähtyä toimintaleffoissa usein. Joskus se saadaan toimimaan (Taken, 2008), joskus taas ei (Taken 3, 2014). Väärissä käsissä Death Wish olisi sitä heikompaa päätä samaa tarinaa jauhavista leffoista, joten onkin tavallaan onni, että ohjaksissa pyörii Eli Roth. Kyseessä ei onneksi ole mikään haudanvakava elokuva, josta katoaa viihteellisyys, kun se yrittää vakuuttaa katsojansa jatkuvasti siitä, ettei tämä ole leikin asia. Roth on ymmärtänyt, että samanlaisia elokuvia nähdään suunnilleen joka vuosi, joten hän on päättänyt tehdä oman versionsa hieman itseironisesti. Paikoitellen Death Wish selvästi tietää, kuinka hölmöltä kuulostaa, että mukava kirurgi muuttuisi noin vain kylmäksi tappajaksi. Leffa pistää siis parissa kohtaa kunnolla haisemaan, jolloin ei voi olla viihtymättä.

Rothin tuttuun tapaan raakuuksissa ei ole säästelty, joten kostoreissu on paikoitellen hyvinkin brutaali. Herkimmille siis varoitus, että parissa kohtaa väkivalta muuttuu todella roisiksi. Ohjaaja kuitenkin esittelee raakuudet kevyin mielin, jolloin suurin osa yleisöstä lähinnä naurahtaa, kun Paul esimerkiksi tönäisee pahiksen yläkerran kaiteesta läpi ja pahis putoaa pää edellä lattialle, jolloin niska katkeaa voimakkaasti rusahtaen ja hahmon naamalle jää hölmö ilme. Onhan se sairasta, mutta kierolla tavalla todella koomista. Death Wishin itseironisuus tekee siitä astetta paremman kostopätkän, joka viihdyttää alusta loppuun ja jonka voisi helposti katsoa uudelleenkin. Syvyyttä on hieman yritetty lisätä mukaan, kun joku saa kuvattua Paulin ampumassa rikollisia ja lataa videonsa internetiin, jolloin radiossa keskustellaan siitä, onko oikein siviililtä ottaa laki omiin käsiinsä, jos poliisi ei tee tarpeeksi. Samalla leffa näyttää, että ehkä se olisi joissain tapauksissa hyväksyttävää, mutta joissain todella typerää. Radiokohtaukset ovat kuitenkin liian alleviivaavia, jolloin suurimman osan niistä olisi voinut poistaa kokonaan.

Joe Carnahanin käsikirjoitus itsessään ei ole kovin kummoinen. Se sisältää hölmöjä repliikkejä - etenkin Paulin ja Lucyn isän (Len Cariou) välisessä kohtauksessa - minkä lisäksi se on vain liiankin perinteinen. On siis hyvä, että Eli Roth on tuonut mukaan omaa tyyliään, jolla nähtyyn juttuun syntyy jotain raikkautta. Death Wish on myös hyvin kuvattu; varsinkin sen laaja aloituskuva Chicagosta, mikä siirtyy kaahailevaan poliisiautoon, on näyttävä. Leikkaus on tarpeeksi sujuvaa, vaikkakin paikoitellen turhan nopeatempoista toimintakohtauksissa. Tekoveressä ei ole säästelty, mutta parit roiskahdukset näyttivät hieman digitaalisilta. Äänimaailma on todella oivallinen etenkin toiminnan aikana, mutta Ludwig Göranssonin musiikit eivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Death Wish on astetta parempi kostotarinan sisältävä toimintaleffa ohjaaja Eli Rothin tuoman itseironian ansiosta. Elokuva onnistuu nauramaan sille, kuinka hölmöltä sen juoni kuulostaa, mikä lisää koko homman viihdearvoa. Kierosta huumorista pitävät tulevat varmasti naureskelemaan hassun brutaaleille hetkille. Mukaan on yritetty tuoda hieman syvällisyyttä radio-ohjelman kautta, mutta sitä on mukana hieman liiankin paljon, jolloin sen sanoma ei jää millään lailla hienovaraiseksi. Bruce Willis onneksi toimii pääroolissa ja on mukava nähdä, että herra jälleen viihtyy elokuvan teon parissa. Muutkin näyttelijät sopivat osiinsa, vaikkeivät teekään mitä ihmeellisimpiä roolisuorituksia. Roth on saanut aikaiseksi erittäin viihdyttävän paketin, jonka katsoisi mielellään uudestaankin. Suosittelenkin toimintafaneja katsomaan leffan, sillä se tuo hieman jotain uutta hyvin perinteiseen tarinaansa. Saa nähdä, toimiiko Death Wish paremmin eurooppalaisyleisölle kuin amerikkalaisille. Ymmärrän tosin hyvin, miksei tämä ole mennyt kovin hyvin läpi Yhdysvalloissa. Mukana on esimerkiksi kohtaus, jossa Paul käy asekaupassa ja saa ostettua itselleen pistoolin yhtä helposti kuin karkkia kaupasta. Usean Yhdysvalloissa viime aikoina tapahtuneen ampumavälikohtauksen takia tällaista kohtausta katsotaan varmasti pahasti. Death Wishin ensi-ilta siirrettiinkin tälle vuodelle, koska se olisi alunperin ilmestynyt juuri Las Vegasissa tapahtuneen ammuskelun jälkeen. Siirrosta huolimatta se on ilmestynyt huonoon aikaan ja toivon, että vielä jonain päivänä tämä elokuva nähtäisiin paremmassa valossa Yhdysvalloissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Death Wish, 2018, Cave 76, Metro-Goldwyn-Mayer, Paramount Pictures, Spy Kids 4 SPV

Arvostelu: Säveltuokio (Melody Time - 1948)

SÄVELTUOKIO

MELODY TIME

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Hamilton Luske
Pääosissa: Roy Rogers, Dennis Day ja Bob Nolan
Genre: animaatio, musikaali
Kesto: 1 tunti 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Melody Time, eli suomalaisittain Säveltuokio on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan kymmenes osa. Vuonna 1947 Disney-yhtiö ilmoitti julkaisevansa kaksi elokuvaa, joissa yhdistellään erilaisia animaatioita, joita yhtiö on tehnyt. Nämä kaksi leffaa olisivat Säveltuokio ja "Two Fabulous Characters", joista jälkimmäinen nimettiin uudelleen Herra Rupikonna ja Iisoppi Kurkiseksi (The Adventures of Ichabod and Mr. Toad - 1949). Säveltuokion tarkoituksena oli tuottaa tarpeeksi rahaa, jotta Disney-yhtiö pysyisi yhä toiminnassa toisen maailmansodan yli. Elokuva sai ensi-iltansa kesällä 1948 (Suomessa vasta keväällä 1953) ja se menestyi ihan hyvin, muttei saanut kovin hyviä arvosteluja. Vasta myöhemmin se on noussut jonkinlaiseen klassikkoasemaan ja kriitikot ovat pitäneet siitä, koska... noh, se on 1940-luvun elokuva, joten siitä on kai pakko pitää. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Säveltuokiota, eikä se erityisemmin kiinnostanut minua, sillä tiesin sen muistuttavan hieman Fantasiaa (1940) ja Iskelmäparaatia (Make Mine Music - 1946) musiikkiensa takia. Kuitenkin kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Walt Disney -klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, kun olen armeijassa, tiesin, että oli vihdoin aika katsoa Säveltuokio ensimmäistä kertaa. Kyseessä oli siinä kohtaa viimeinen Disneyn klassikkosarjan animaatioelokuva, jonka näin. Elokuva oli myös listani mukaan 1700. filmi, jonka olen nähnyt. Harmi vain, ettei se ollut kovin kummoinen.

Säveltuokio muistuttaa tosiaan Fantasiaa ja Iskelmäparaatia, sillä jokainen koostuu animaatiopätkistä, joissa musiikki on tärkein osa. Säveltuokio on kuitenkin selvästi heikoin näistä kolmesta. Siitä ei koskaan löydy Fantasian upeita ja eeppisiä hetkiä, eikä Iskelmäparaatin viihdyttävän hauskoja kohtia. Elokuva on suorastaan mitäänsanomaton ja aika kehno. Ensimmäisessä, "Muisto erään talven kaukaisen" -nimisessä tarinassa nuori ihmispariskunta lähtee luistelemaan jäätyneelle lammelle, jossa romanttista hetkeä viettää myös pupupari. Aluksi kaikki sujuu hienosti, mutta sitten hommat alkavat mennä pieleen. On ihan huvittavaa seurata vierestä, kuinka paljon samaa löytyy ihmis- ja pupuparista. Toisena pätkänä on tiedossa kummallinen "Kimalaisen lento", jossa erilaiset soittimet ja soinnut alkaavat jahtaamaan kimalaisparkaa, joka vain haluaisi lennellä kukasta kukkaan. Kolmantena on luvassa jälleen kunnon tarina, joka kertoo Johnny Appleseedista, joka lähtee uudisraivaajien mukana tekemään lempipuuhaansa; istuttamaan omenapuita. Vaikka tarina sisältää pari ihan kelpo hetkeä, on se turhan uskonnollinen sopiakseen lastenleffaan, joiden pitäisi mielestäni olla aika neutraaleja.

Onneksi leffan taso lähtee hieman nousuun, sillä neljäs, Hardie Gramatkyn satuun perustuva, pienestä hinaajavene Pikku-Tuutista kertova tarina on kiinnostava ja silloin filmi saa ensimmäistä kertaa napattua mukaansa. Viides osio, joka perustuu Joyce Kilmerin "Trees"-runoon, ei valitettavasti ole kovin mielenkiintoinen, vaan aika tylsä ja tyrkyttää taas liikaa uskonnollista sanomaa ristin muotoisella puullaan. Visuaalisesti osio on ihan kaunis, mutta se ei jaksa herättää tunteita. Kuudennessa tarinassa päästään Aku Ankan ja José Cariocan mukaan tanssimaan samban tahdissa ja... no, siinä se. Huomioni heräsi ilahtuneena, kun näin Akun ruudulla, mutta pätkä itsessään ei ole hyvä ja sen kautta oikean näyttelijän tuominen mukaan on vain kummallista. On myös outoa, kun viimeinen tarina alkaa aidoista ihmisistä, Roy Rogersin selittäessä lapsille tarinaa Pecos Billistä, joka kasvoi lapsena preerialla kojoottien kanssa ja josta tuli maailman paras cowboy. Viimeiseksi on onneksi jätetty koko elokuvan paras osio, joka naurattaa kekseliäisyydellään ja outouksillaan. Pätkä toimisi paremmin yksinään, sillä kun elokuva sen jälkeen päättyi, tajusin, ettei aiemmista tarinoista ollut jäänyt lähestulkoon mitään mieleen. Säveltuokio on niin laimea kokonaisuus, että sen unohtaa nopeasti. Elokuvan tunnetasot eivät onneksi poukkoile samalla lailla jatkuvasti iloisesta surulliseen ja takaisin kuten Iskelmäparaatissa, mutta eipä teos muutenkaan kykene herättämään tunteita.

Harmillisesti leffan musiikitkaan eivät ole erityisen ihmeellisiä. Alkutekstien aikana soiva tunnuskappale "Melody Time" on hyvin Disney-henkinen kuten kuuluukin, mutta ensimmäisen tarinan aikana kuultava "Once Upon a Wintertime" ei pääse korostumaan tarpeeksi. Toisen tarinan Nikolai Rimsky-Korsakovin "Flight of the Bumblebee" -sävellystä hyödyntävä "Bumble Boogie" toimii, kuten toimivat myös Johnny Appleseedin tarinassa kuultavat "Pioneers" ja "There is a Lot of Work to Do", mutta "The Lord is Good to Me" on ihan liian uskonnollinen makuuni. Pikku-Tuutin aikana soiva nimikkolaulu on ihan menevä. "Trees" on tosiaan tylsä, ja Akun ja Josén tähdittämä "Blame it on the Samba" on aika ärsyttävä. Vaikka viimeinen tarina on kelpo, eivät sen aikana kuultavat kappaleet "Pecos Bill" ja "Blue Shadows on the Trail" ole muistettavia. Myös animoinnin taso vaihtelee läpi leffan. Pääasiassa leffa on visuaalisesti sarjakuvamainen - jos "Trees"-osion maalauksellisuutta ei laske mukaan - ja joissain pätkissä tyyliä on hyödynnetty paremmin kuin toisissa. Paikoitellen animointi on piirretty todella halvan ja nopean näköisesti, mikä häiritsee hieman. Elokuva ei siis tosiaan ole kovin kehuttava teos.

Yhteenveto: Säveltuokio on laimea elokuva, joka muistuttaa paljon Fantasiaa ja Iskelmäparaatia, muttei löydä niiden eeppisyyttä ja hauskuutta. Seitsemästä tarinasta vain Pikku-Tuut -veneen kertomus ja viimeisenä nähtävä taru Pecos Billistä ovat hyviä. Muut tarinat ovat joko tylsiä, ärsyttäviä, unohdettavia tai mitäänsanomattomia. Leffan musiikit eivät harmillisesti ole kovin kummoiset, eikä animointitaso ole parhaasta päästä. Sarjakuvamaisuus toimii, mutta jotkut kohdat ovat heikommin animoidut kuin toiset. Leffan tunneskaala ei onneksi heittele yhtä pahasti kuin Iskelmäparaatissa, mutta eipä se muutenkaan kovin laadukkaita tunteita saa aikaiseksi. Kyllä Säveltuokion katsoo kerran, mutta ei sitä välttämättä tarvitse uudelleen nähdä. Mieluummin suosittelen Disneyn kahta aiempaa musiikkiteosta; lapsille hassua Iskelmäparaatia ja aikuisille (paikoitellen) erittäin upeaa Fantasiaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.familymovienights.wordpress.com
Melody Time, 1948, Walt Disney Productions