Arvostelu: Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty - 1959)

PRINSESSA RUUSUNEN

SLEEPING BEAUTY

Ohjaus: Clyde Geronimi, Les Clark, Eric Larson ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Mary Costa, Verna Felton, Barbara Jo Allen, Barbara Luddy, Eleanor Audley, Bill Shirley, Taylor Holmes ja Bill Thompson
Genre: fantasia, lastenelokuva, musikaali
Kesto: 1 tunti 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Sleeping Beauty, eli suomalaisittain Prinsessa Ruusunen on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 16. osa. Elokuva perustuu Grimmin veljesten satuun "Dornröschen" (1812), joka taas perustuu Charles Perraultin tarinaan "La Belle au bois Dormant" (1697), joka taas pohjautuu pienesti Giambattista Basilen satuun "Sole, Luna, e Talia" (1634), joka taas perustuu kansantaruihin. Tuhkimon (Cinderella - 1950) menestyksen myötä Disneyllä alettiin tekemään uutta satuelokuvaa ja Prinsessa Ruususen työstäminen lähti käyntiin. Elokuvasta tuli erittäin kallis, siinä vaihtui ohjaaja pariin otteeseen ja ensi-iltaa siirrettiin kahdella vuodella eteenpäin. Lopulta se sai ensi-iltansa tammikuussa 1959, muttei tuottanut tarpeeksi rahaa takaisin, jolloin se muodostui taloudelliseksi pettymykseksi yhtiölle. Vuosien varrella leffa tietenkin julkaistiin useasti uudestaan ja siitä on tullut suuri klassikko. Itse näin Prinsessa Ruususen lapsena pariin otteeseen ja pidin siitä kovasti, etenkin loppuhuipennuksen takia. Kesti vuosia ennen kuin ostin elokuvan Blu-ray -muodossa ja näin sen uudestaan, mutta silloin se ei ollut enää yhtä mainio. Vuoden 2017 alussa päätin arvostella puolet Disneyn klassikkosarjan elokuvista alkuvuodella 2018, jolloin oli jälleen aika katsoa Prinsessa Ruusunen ja toivoin, että se olisi tällä kertaa maagisempi.

Kuningaskuntaan syntyy prinsessa nimeltä Aurora ja hänen syntymisensä kunniaksi järjestetään juhlat. Valitettavasti paikalle saapuu julma Pahatar, jota ei oltu kutsuttu ja joka on tästä erittäin vihainen. Pahatar langettaa kirouksen Auroran ylle, jolloin tyttö kuolisi kuudentenatoista syntymäpäivänään. Hyvät haltijakummit aikovat kuitenkin estää tämän ja vievät Auroran piiloon metsän siimekseen, jossa he kasvattaisivat Auroran siihen asti, että hän olisi varmasti turvassa.

Ottaen huomioon, että elokuvan nimi on Prinsessa Ruusunen, on outoa, ettei sen nimikkohahmo Ruususta, eli prinsessa Auroraa (Mary Costa) nähdä kovin paljoa. Kuitenkin hahmosta saa irti kaiken tarvittavan. Aurora haaveilee löytävänsä unelmiensa miehen, jonka kanssa hän voisi elää onnellisena elämänsä loppuun asti. Siinäpä se oikeastaan onkin. Tarina pyörii kaiken aikaa Auroran ympärillä, mutta hahmo itse ei pääse koskaan erityisemmin loistamaan. Monen muunkin prinsessatarinan tapaan myös hän viihtyy eläinten seurassa, jotka pitävät häntä ystävänä.
     Katsojat pääsevät lähinnä viettämään aikaa hyvien haltijakummien kanssa, joita on kolme: punaisiin pukeutuva Flora (Verna Felton), vihreisiin pukeutuva Fauna (Barbara Jo Allen) ja sinisiin pukeutuva Ilomieli (Barbara Luddy). Flora on päättäväisin kolmikosta ja yrittääkin "johtaa" muita. Tämä ei kuitenkaan käy Ilomielelle ja heidät nähdään usein kinastelemassa asioista. Fauna taas on rauhallinen tapaus, sekä hieman hömelö. Vaikka hahmoissa on pieniä eroavaisuuksia, heidät esitetään lähes koko elokuvan ajan yhtenäisenä tiiminä, jonka tarkoituksena on suojella Auroraa.

Elokuvan pahis on tosiaan Pahatar (Eleanor Audley), joka on erittäin ilkeä. Siis ihan oikeasti, miettikääpä: hän ei saa kutsua prinsessan syntymisjuhliin ja sen takia hän kiroaa Auroran kuolemaan. Ja kun hyvät haltijakummit vievät Auroran piiloon, Pahatar käyttää kuusitoista vuotta elämästään löytääkseen tytön ja tappaakseen hänet. Kuusitoista vuotta elämästä sen takia, ettei hän saanut kutsua juhliin! Pitää tästä lähtien muistaa aina lähettää Pahattarellekin kutsu, jos aion järjestää juhlat (mitä ei koskaan tosin tapahdu), sillä en halua mitään riskiä... Vaikka Pahatarta voikin pitää tylsänä sen takia, että hän on paha, koska se on kivaa, on hahmo kuitenkin niin onnistuneesti toteutettu, että katsojana ei voi muuta kuin pitää hänestä. Pahatar on erittäin onnistunut hahmo ja jo pelkästään hänen ulkonäöstään huokuu pahuus.
     Kun prinsessasadusta on kyse, niin tietty tässäkin elokuvassa täytyy olla päähahmolle unelmien prinssi. Prinsessa Ruususen prinssihahmo on Philip (Bill Shirley), joka on jo lapsena valittu Auroran puolisoksi, sillä Philipin ja Auroran isät ovat kavereita. Elokuvan alussa tämä tuntuu erittäin häiriintyneeltä, kun noin kuusivuotias Philip katsoo vastasyntynyttä Auroraa ja hänelle sanotaan, että tuossa on tuleva morsmaikkusi. Sellainen oli tietty aikoinaan ihan normaalia, mutta nykypäivänä se tuntuu vain väärältä. Kuitenkin kun Aurora vietiin lapsena pois linnasta, ei Philip tavannut tulevaa vaimoaan vuosiin ja kun he kohtaavat sattumalta metsässä, ei hän tiedä tytön olevan prinsessa. Onkin hienoa, että prinssihahmo päättää uhmata isäänsä ja koko kuningaskuntaa, sillä hän haluaa naida tapaamansa tytön, eikä hänelle määrättyä prinsessaa. On myös hienoa vaihtelua, että prinssihahmolla on jotain oikeaa tarjottavaa elokuvalle, toisin kuin Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvassa (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) ja Tuhkimossa, joissa prinssihahmot lähinnä vain olivat, eikä mitään sen ihmeellisempää
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Auroran vanhemmat, eli kuningas Stefanus (Taylor Holmes) ja kuningatar Leah (myös Floraa esittävä Verna Felton), sekä Philipin isä, eli kuningas Hubertus (Bill Thompson). Stefanuksella ja Hubertuksella on pari ihan huvittavaa kohtausta, mutta kuningatar Leah jää todella pahasti taka-alalle, eikä oikeastaan tee mitään koko elokuvan aikana.

Kuten kaksi Walt Disneyn edellistä prinsessaelokuvaa, eli Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Tuhkimo, myös Prinsessa Ruusunen alkaa hienosta kirjasta, joka aukeaa ja jossa lukee tarinan lähtökohdat. Tästä päästäänkin jo juhliin, mistä tapahtumat lähtevät liikkeelle. Jo elokuvan alusta huomaa, että teos on aika pinnallinen. Ei pelkästään sen takia, että Aurora haaveilee tapaavansa komean miehen, jonka kanssa hän voi elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Juhlissa Aurora saa hyviltä haltijakummeilta eri asioita lahjaksi ja ensimmäisenä hän saa Floralta kauneuden lahjan. Tiedän, että tämä perustuu vanhaan satuun ja elokuva on pääasiassa tehty tyttölapsille, mutta silti edes yksi lahjoista olisi voinut olla vaikkapa urheus tai se että hänestä tosiaan tulisi hyvä hallitsija joskus, eikä se että hän näyttää hyvältä. No onkohan sillä niin väliä, kun ei Auroraa erityisen paljoa leffassa nähdä. Pari muutakin pinnallisuutta on luvassa, eikä kovin syvällisiä juttuja ole tarjolla - jos perinteistä "tosirakkaus voittaa kaiken" -ajatusta ei lasketa mukaan.

Se ei kuitenkaan haittaa, sillä leffaan luotu tunnelma on mainio. Floran, Faunan ja Ilomielen puuhailuja on hauska seurata, Floran ja Ilomielen kinastellessa mekon väristä ja Faunan tehdessä kakkua, noudattaen ohjeita vähän liiankin kirjaimellisesti. Ja kuten jo sanoin aiemmin, kuningas Stefanuksella ja kuningas Hubertuksella on pari huvittavaa kohtausta yhdessä. Auroran haaveilua on pinnallisuudesta huolimatta mielenkiintoista katsella ja metsän eläimet ovat tietty tässäkin leffassa suloisia. Prinssi Philipin astuminen kuvaan toimii, sillä hänellä tosiaan on jotain tekemistä, etenkin loppupuolella, kun hän muuttuu tarinan sankariksi. Elokuvan lopussa onkin todella selkeää seikkailutunnelmaa, kun taistellaan Pahattaren hölmöjä kätyreitä sekä suurta lohikäärmettä vastaan. Lopusta löytyy myös hieman jännittävyyttä, joka toimii varmasti lapsille. Prinsessa Ruusunen nouseekin kahden aiemman Disneyn prinsessaelokuvan yläpuolelle, sillä se tuntuu tarjoavan enemmän. Jotkut kohdat ratkeavat aika helposti; esimerkiksi Pahatar itse kertoo Philipille, kuinka kirouksen voi murtaa (mikä on todella viisas teko...), mutta sellaiset voi helposti katsoa sormien läpi, kun kyseessä on lastenelokuva. Ja pakko sanoa, että useaan otteeseen Prinsessa Ruusunen on kaunis teos tyylinsä ja tunnelmansa takia.

Prinsessa Ruusunen on monen aiemman Disney-elokuvan tapaan musikaali, mutta siinä ei erityisen paljon lauleta. Elokuvan alussa, kun ihmiset saapuvat Auroran juhliin, kaikki hoilaavat kipaletta "Hail to the Princess Aurora" ja juhlissa kuullaan lahjojen antamisten aikana "The Gifts of Happiness and Song", mutta sitä kukaan hahmo ei laula, vaan se kuullaan taustalla. "I Wonder" ja "Once Upon a Dream" Aurora laulaa haaveillessaan metsässä. Lyhyt "Skumps" on juomalaulu, jonka kuninkaat Stefanus ja Hubertus hoilottavat. Elokuvan nimikkobiisi "Sleeping Beauty" kuullaan, kun eräs kaunotar nukahtaa. Tätäkään eivät hahmot laula, vaan se kuullaan kohtauksen taustalla. Prinsessa Ruususen kappaleet eivät ole erityisen ihmeellisiä tai muistettavia, mutta toimivat elokuvan aikana. Ne ovat myös pääasiassa lyhyitä, jolloin ne eivät vie erityisen paljoa aikaa leffasta. Kappaleiden ohessa kuultava hieno musiikki on sävelletty Pjotr Tšaikovskin "The Sleeping Beauty" -baletin pohjalta.

Elokuva on animoitu todella hyvin. Piirrosjälki on erinomaista ja tarkkaa. Hahmojen liikkeet toimivat hyvin ja etenkin lopun seikkailuosio on saatu näyttävän näköiseksi. Taustat ovat myös erittäin tyylikkäitä. Prinsessa Ruususen ohjauksesta vastaa Clyde Geronimi, joka on toiminut tätä ennen ohjaajana useassa Disney-elokuvassa, mukaan lukien Tuhkimossa, Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951), Peter Panissa (1953) ja Kaunotar ja Kulkurissa (Lady and the Tramp - 1955), joten kokemusta häneltä selvästi riittää. Geronimin lisäksi erinäisiä kohtauksia olivat ohjanneet Les Clark, Eric Larson ja Wolfgang Reitherman, jotka olivat aiemmin tehneet pääasiassa animaattorin hommia. Käsikirjoituksesta vastaa Erdman Penner, mutta hänen lisäkseen kirjoitusta oli hieman työstämässä myös kuusi muuta.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalit yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla eivät valitettavasti ole mitä parhaimmat. Julkaisu sisältää vain elokuvan kappaleet erikseen kuunneltavina, "Once Upon a Dream" -musiikkivideon Emily Osmentin laulamana, puolituntisen lyhytelokuva "Grand Canyonin" (1958), hieman tarpeettomalta tuntuvan pätkän "Dragon Encounter", jonka tarkoituksena on olla jännittävä seikkailu Pahattaren linnassa, jossa katsoja itse on prinssi Philip, sekä "Cine-Exploren", joka on Prinsessa Ruusunen kommenttiraidan ja erilaisten tietoiskujen kera. Jos kaipaa leffan teosta kertovia pätkiä, niin joutuu metsästämään harvinaisemman, kaksilevyisen Platinum Edition -julkaisun.

Yhteenveto: Prinsessa Ruusunen on mainio elokuva koko perheelle. Sen alkupuoli on jokseenkin pinnallinen, mutta se ei onneksi pilaa kokonaisuutta. Loppupuoliskolta löytyy hyvää seikkailuhenkeä ja hieman toimintaa. Mukana on myös kelpo huumoria, joka syntyy lähinnä kolmesta haltijakummista. Päähenkilöksi prinsessa Ruusunen, eli Aurora esiintyy yllättävän vähän ruudulla, vaikka tarina pyöriikin täysin hänen ympärillään. On hienoa, että prinssihahmolle on vihdoin keksitty jotain tekemistäkin ja luonnetta. Pahatar on erinomainen pahis ja on hauskaa miettiä, että hän oikeasti käytti kuusitoista vuotta elämästään kostaakseen sen, ettei häntä kutsuttu juhliin. Vaikka Prinsessa Ruusunen on musikaali, ei siinä lauleta kovin paljoa, eivätkä kappaleet ole kovin muistettavia. Elokuva on kuitenkin animoitu todella hyvin. Toisin kuin kaksi edellistä Disneyn prinsessaelokuvaa, Prinsessa Ruusunen on toimiva sekä tytöille että pojille, sillä siihen on saatu yhdistettyä hyvin romantiikkaa, kauneutta, urhoollisuutta ja sankaritekoja. Suosittelenkin elokuvaa perheen yhteiseen elokuvailtaan, jossa se toimii hyvin. Walt Disney teki vuonna 2014 näytellyn version elokuvan tarinasta nimeltä Maleficent - Pahatar, joka keskittyy enemmän Pahattareen ja jonka pääosassa nähdään Angelina Jolie.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
Sleeping Beauty, 1959, Walt Disney Productions

Arvostelu: Naapurini Totoro (となりのトトロ - 1988)

NAAPURINI TOTORO

となりのトトロ

Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Noriko Hidaka, Chika Sakamoto, Shigesato Itoi, Sumi Shimamoto, Tanie Kitabayashi, Toshiyuki Amagasa ja Hitoshi Takagi
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: S

となりのトトロ, eli suomalaisittain Naapurini Totoro on japanilaisen Studio Ghibli -yhtiön tunnetuin anime-elokuva. Ohjaaja Hayao Miyazaki sai idean elokuvaan omasta lapsuudestaan ja päätti lisätä mukaan keksimänsä satuhahmon. Miyazaki esitteli ideaansa graafikko Kazuo Ogalle ja yhdessä he alkoivat suunnittelemaan tarinaa. Kun Miyazaki oli saanut edellisen projektinsa, Laputa: Linna taivaalla -animaation (天空の城ラピュタ - 1986) valmiiksi, hän alkoi tosissaan työstämään Totoroa. Kun filmi valmistui, sen ei uskottu menestyvän kovin hyvin omillaan, joten se päätettiin julkaista yhdessä Studio Ghiblin toisen leffan, Tulikärpästen haudan (火垂るの墓 - 1988) kanssa. Se ei silti riittänyt, eikä Naapurini Totoro ollut hitti ilmestyessään. Vasta kun sen nimikkohahmo muutettiin pehmolelun ja muiden oheistuotteiden muotoon, leffan suosio nousi hurjasti. Suomessa leffa näytettiin televisiossa ensimmäisen kerran vuonna 1995, mutta silloin se kulki nimellä "Näkymätön ystävä". Vasta 2006 leffa ilmestyi teattereihin nykyisellä nimellään. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykypäivänä sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana animaatiofilminä. Itse en kuitenkaan innostunut elokuvasta, kun näin sen ensimmäisen kerran vuonna 2014. Sen päähenkilöt olivat mielestäni ärsyttäviä, enkä innostunut japanilaisesta animaatiotyylistä. Pysyinkin vuosia erossa kaikenlaisesta animesta, kunnes vasta alkuvuodesta 2018 aloin miettiä, olenko ollut vain todella ennakkoluuloinen. Aloin tutkimaan Studio Ghibliä ja se sai minut tosissaan kiinnostumaan animesta. Päätinkin kertaheitolla tilata koko Studio Ghiblin tuotannon ja laajentaa filmitietämystäni Japaniin. Kun leffat saapuivat, päätimme tyttöystäväni kanssa katsoa ensimmäiseksi Naapurini Totoron, sillä se oli ainoa, jonka olimme molemmat nähneet aiemmin. Samalla päätin kirjoittaa elokuvasta arvostelun sen kunniaksi, että se täyttää tänään 30 vuotta. Paljon onnea Totoro!

Nuoret tytöt Satsuki ja Mei muuttavat isänsä kanssa maaseudulle, lähelle kaunista metsää. Siellä he tapaavat Totoron ja tämän kaverit.

Elokuvan päähenkilöt ovat 10-vuotias Satsuki (Noriko Hidaka) ja 4-vuotias Mei (Chika Sakamoto), jotka ovat innostuneita ja leikkisiä lapsia. Satsuki on kuitenkin pikkusiskoaan vanhempi ja aloittanut aikuistumisensa. Enää ei voi vain leikkiä siskon kanssa, vaan hänestä täytyy myös pitää huolta. Ja kun Satsuki menee kouluun, leikkiminen ja metsän tutkiminen jää kokonaan Mein hommaksi. Satsukin ja Mein välille on luotu vahva side, jonka takia katsoja seuraa heidän tarinaansa mielellään. Silti heistä löytyy myös hieman ärsyttävä piirre. Tytöt ovat nimittäin usein todella äänekkäitä, etenkin Mei, joka huutaa useimmat repliikkinsä. Tämä on toki ymmärrettävää, kun kyseessä on pieni lapsi, joka vetää itkupotkuraivarit, kun ei saa haluamaansa, mutta silti hahmo on paikoitellen rasittava. Satsuki on selvästi äänekkäämpi leffan alussa, mutta alkaa hiljentyä, kun aikuistuminen tapahtuu.
     Satsuki ja Mei asuvat vain heidän isänsä, herra Kusakaben (Shigesato Isoi) kanssa, sillä heidän äitinsä (Sumi Shimamoto) on sairaalassa. Herra Kusakabe on hyvin rento heppu, joka lähtee helposti mukaan tyttäriensä leikkeihin ja kertookin heille useita uskomuksia ja satuja, kun tytöt löytävät jotain kummallista. Paikoitellen isähahmo tuntuu jopa hieman liiankin rennolta, kun ottaa huomioon, että hänen vaimonsa sairastaa, mutta on kivaa vaihtelua nähdä leffassa vanhempi, joka ei heti sano vastaan, jos lapsi kertoo tavanneensa erikoisia olentoja.
     Muita hahmoja leffassa ovat esimerkiksi lähellä asuva erikoinen poika Kanta (Toshiyuki Amagasa), hänen isoäitinsä (Tanie Kitabayashi) ja Satsukin koulukaveri Michiko (Chie Kojiro), sekä tietty itse Totoro (Hitoshi Takagi). Totoro on aivan käsittämättömän ihana ja suloinen hahmo, jota minkä tahansa ikäinen katsoja haluaisi vain halata. Totoro on myös hyvin erikoinen tapaus, sillä se vain ilmestyy paikalle ja se omaa erilaisia voimia. Pääasiassa Totoro vain on, mutta usein se myös hymyilee todella leveästi ja joskus se jopa lentää. Eikä pidä unohtaa Totoron ystävää, Kissabussia, joka on nimensä mukaisesti puoliksi kissa ja puoliksi linja-auto. Kissan kiiluvia silmiä hyödynnetään nokkelasti bussin etuvaloina ja se kulkee eteenpäin usean jalkaparin voimin.

En tiedä yhtään, miksei Naapurini Totoro iskenyt minuun, kun näin sen neljä vuotta sitten. Kyseessähän on aivan mielettömän hieno, täydet pisteet ansaitseva mestariteos! Tämä elokuva on aivan uskomattoman suloinen, hassu ja ihana - ihan niinkuin sen nimikkohahmokin. Se on myös erittäin kaunis ja liikuttava, enkä yhtään ihmettele, miksi elokuvaa arvostetaan niin paljon. Kyseessä ei ole mielestäni vain yksi kaikkien aikojen parhaista animaatioleffoista, vaan yleisesti yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista! Filmi todella imaisee mukaansa ja pitää katsojan lumoutuneena aina loppuun saakka, sillä siitä vain löytyy jotain todella maagista. Toisin kuin nykypäivän useat animaatiot, Naapurini Totorosta ei löydy vauhdikasta seikkailua, tanssinumeroita, jatkuvia vitsejä ja erityisen näyttäviä hetkiä. Tai no, tuosta jälkimmäisestä minun täytyy sanoa, että näyttävällä tarkoitin sitä, ettei mistään tule vaikkapa robottiarmeijaa tai avaruusolioita. Onhan Naapurini Totoro omalla tavallaan näyttävä elokuva. Juurikin sen rauhallinen maalaismaisema, sen seesteinen maailma tekee siitä niin näyttävän, kauniin ja lumoavan. Ja kun mukaan lisäilee jänniä juttuja, kuten Totoron, Kissabussin ja pienet nokipallurat, syntyy sitä taianomaisuutta.

Ennen filmin julkaisua tuottajat pelkäsivät, ettei elokuva menestyisi, sillä siitä puuttuu perinteisempi seikkailu ja selkeä hyvä-vastaan-paha -tarina. Tytöt eivät lähde Totoron ja Kissabussin kanssa matkalle, vaan lähinnä vain viettävät aikaa yhdessä metsän siimeksessä. Muttei leffa kaipaakaan mitään hurjaa seikkailua, kun kyseessä on yllättävänkin syvällinen tarina. Siinä missä lapset riemastuvat nähdessään hassun Totoron ja veikeästi hymyilen Kissabussin, aikuiset alkavat huomaamaan elokuvasta erilaisia puolia. Jossain kohtaa alkaa miettiä, ovatko Totoro ja kumppanit edes todellisia, vai pelkkää Satsukin ja Mein mielikuvitusta. Jos leffaa katsoo tarkkaan, voi huomata, että taikaolennot nähdään yleensä, kun joko molemmat tai toinen tytöistä on mennyt nukkumaan. Tai jos näin ei tapahdu, tytöt nähdään seuraavan kohtauksen alussa nukkumassa. Kertooko elokuva sittenkin siis siitä, kuinka kaksi lasta yrittää peittää pelkoaan äitinsä menettämisestä keksimällä erilaisia satuolentoja? Totoro nähdään usein kulkemassa kahden pienemmän olennon kanssa. Onko Totoro siis tyttöjen mielikuvitusversio heidän isästään ja kaksi pienempää olentoa ovatkin Satsuki ja Mei? Loivatko tytöt Totoron korvaamaan heidän isänsä aina siksi aikaa, kun hän on töissä? Tällaiset pohdinnat nostavat elokuvan arvoa silmissäni huimasti.

Elokuvan on tosiaan ohjannut kenties kaikkein tunnetuin animetekijä Hayao Miyazaki, joka ainakin tämän leffan perusteella vaikuttaisi todella nerokkaalta herralta. Hän on myös käsikirjoittanut leffan ja onnistunut luomaan huikean kokonaisuuden. Olin todella yllättynyt, että vaikkei leffassa tapahdukaan samalla lailla asioita kuin nykyanimaatioissa, vaan se kulkee hyvin rauhallisesti eteenpäin, ei Naapurini Totoro käynyt koskaan tylsäksi. Miyazaki on tuonut hienosti mukaan sydäntä, mikä saa katsojan todella välittämään tytöstä ja perheestä. Hän on saanut mukaan myös erikoista ajattomuutta. Luin elokuvan sijoittuvan 1950-luvulle, mutta se voisi toisaalta tapahtua tänäkin päivänä. Mestarillisen ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi kyseessä on myös erinomaisesti piirretty animaatio. En tiedä, mikä minua on ennen häirinnyt anime-tyylissä. Nyt olin vain erittäin uppoutunut näkemääni. Elokuvan maalaismaisema on ällistyttävän kaunis. Lähellä olevista taustoista löytyy huikeita yksityiskohtia, joita oli mahtavaa ihastella, minkä lisäksi pidin paljon siitä, että kauemmat taustat ovat hyvin maalaukselliset. Itse en oikeastaan katso japanilaisia leffoja tai ohjelmia, joten Naapurini Totoro oli todellinen kulttuurimatka minulle. Myös äänimaailma on upeasti toteutettu aina ääniefekteistä säveltäjä Joe Hisaishin hienoihin musiikkeihin asti. Ja pakkohan se on mainita lopputekstikappale "Tonari no Totoro", joka jää satavarmasti soimaan päässä. Itse olen hyräillyt sitä siitä asti, kun katsoin elokuvan. To-to-ro, Totooro...

Yhteenveto: Naapurini Totoro on aivan mielettömän hieno elokuva, joka sopii aivan kaiken ikäisille. Siitä puuttuu nykyanimaatioista tutut laulu-tanssikohtaukset, jatkuva vitsailu ja hurja seikkailu, mutta ne on korvattu todella sympaattisilla hahmoilla, kiehtovalla maailmalla ja yllättävän syvällisellä tarinalla. Leffa saa katsojan pohtimaan vielä pitkäksi aikaa, ovatko Totoro ja kumppanit todellisia, vai eivät? Äidin sairaus ja sen käsittely on jotain, mitä animaatioissa harvoin näkee ja se on toteutettu mestarillisesti. Vaikka nuoret tytöt saattavat paikoitellen käydä rasittaviksi äänekkyytensä takia, onnistuu leffa kuitenkin luomaan heidän välilleen erinomaisen siteen, mikä saa katsojan välittämään ja pitämään heistä. Visuaalisesti filmi on aivan käsittämättömän upean näköinen. Japanin maalaismaisema on todella kauniisti toteutettu ja sen yksityiskohtaisuus imaisee katsojan vieläkin paremmin mukaansa. Mukana on paljon suloisen hassuja, liikuttavia ja ihania hetkiä, jotka saivat minut täysin ihastumaan elokuvaan. Hayao Miyazaki on luonut täydet pisteet ansaitsevan mestariteoksen. Naapurini Totoro on mielestäni niitä elokuvia, jotka jokaisen täytyy katsoa ainakin kerran elämässään. Koko perheen yhteiseen leffahetkeen tämä sopii täydellisesti. En malta odottaa, että pääsen tutustumaan Studio Ghiblin muuhun tuotantoon. Saa nähdä, pääseekö niistä yksikään mielestäni näin korkealle... Naapurini Totorolle tehtiin 2000-luvun alussa jatkoa lyhytanimaatiolla "Mei ja kissanpentubussi" ("めいとこねこバス" - 2003), mutta se on nähtävissä vain japanilaisessa Ghibli-museossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.com ja elokuvan juliste www.movieposter.com
となりのトトロ, 1988, Studio Ghibli, Tokuma Japan Communications, Nibariki

Arvostelu: Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018)

HILJAINEN PAIKKA

A QUIET PLACE

Ohjaus: John Krasinski
Pääosissa: Emily Blunt, John Krasinski, Noah Jupe, Millicent Simmonds ja Cade Woodward
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

A Quiet Place, eli suomalaisittain Hiljainen paikka on Scott Beckin ja Bryan Woodsin ideoima kauhuelokuva. Kaksikko alkoi esittelemään tarinaansa alkuvuodesta 2016 ja kesällä he saivat koomikko John Krasinskin kiinnostumaan siitä. Krasinskia kiinnosti filmin teema lapsiaan suojelevista vanhemmista ja kertoessaan leffasta vaimolleen, näyttelijä Emily Bluntille, jonka kanssa hän oli juuri saanut lapsen, Blunt kehotti Krasinskia ohjaamaan elokuvan. Filmin kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja nyt vihdoin se saa ensi-iltansa. Itse kiinnostuin Hiljaisesta paikasta välittömästi, kun kuulin, mistä siinä on kyse. Elokuvan tarina vaikutti tosi mielenkiintoiselta, joten aloin innolla odottamaan sen näkemistä. Innostukseni vain kasvoi, kun aloin kuulla erittäin positiivisia, jopa ylistäviä arvosteluja siitä ja menin todella positiivisin mielin katsomaan sen.

Maatilalla asuva perhe joutuu elämään täydessä hiljaisuudessa, sillä tilan ympärillä liikkuu olentoja, jotka saalistavat tehokkaan kuulonsa avulla.

Sen lisäksi, että Emily Blunt sai miehensä John Krasinskin ohjaaman elokuvan, pariskunta myös näyttelee leffan perheen vanhempia. Koska Krasinski ja Blunt ovat oikea pari, heidän rakkautensa toisiaan kohtaan tuntuu hyvin aidolta läpi leffan. Myös heidän rakkautensa lapsiaan kohtaan tuntuu aidolta ja onkin hienoa, miten elokuva todella kertoo perheen väleistä ja henkilöistä, eikä vain pistä muutamaa tylsää hahmoa juoksemaan monstereita pakoon. Kauhun hetket tuntuvat katsojista pelottavammilta, kun välittää hahmoista, jotka ovat joutuneet tällaiseen tilanteeseen ja läpi filmin katsoja todella välittää perheestä. Krasinskin isähahmo Lee on selkeä perheen pää, muttei kuitenkaan sorru olemaan liian stereotyyppinen versio tyypillisestä isähahmosta. Bluntin äitihahmo Evelyniin on taas tuotu karmiva lisäys siten, että hän on raskaana, mikä pistää katsojan jännittämään, miten käy, kun vauva syntyy. Lapset voi opettaa olemaan täysin hiljaa, mutta entäpä vastasyntyneen, kovaan ääneen itkevän vauvan? Blunt ja Krasinski ovat läpi leffan erinomaiset rooleissaan ja niin ovat myös heidän lapsiaan näyttelevät nuoret.
     Pariskunnalla on kolme lasta: kuuro teinityttö Regan (Millicent Simmonds), helposti säikkyvä poika Marcus (Noah Jupe), sekä todella nuori Beau (Cade Woodward), joka ei oikein ymmärrä, miksi heidän pitää olla hiljaa. Lasta kiinnostaa hieman liiankin paljon ääntä pitävät lelut... Woodwardista ei paljoa saa irti elokuvassa, mutta Jupe ja Simmonds ovat erittäin mainiot - etenkin Simmonds, joka on ihan oikeasti kuuro. Kun muiden näyttelijöiden on pitänyt opetella viittomakieltä leffaa varten, Simmondsilla se on jo vahvasti hallussa. Katsojana myös kiintyy parhaiten hänen esittämäänsä tyttöön, minkä lisäksi hänen kohtauksensa ovat helposti karmivampia, sillä Regan ei voi kuulla lähestyvää hirviötä, eikä sitä kuinka paljon hän päästää ääntä. Jupe taas osoitti lahjansa minulle viime vuoden Wonderissa (2017) ja tekee sen vielä vahvemmin tässä. Usein hänestä oikein huokuu pelko, mikä sai ainakin itseni miettimään, miten lapsia peloteltiin kuvauspaikalla?

Viime vuonna koomikko Jordan Peele yllätti kaikki, kun hän päätti siirtyä näyttelemisestä ohjaamiseen, eikä tehnytkään debyyttiohjauksenaan komediaa, vaan kauhua. Peelen Get Out (2017) oli loistava filmi - niinkin loistava, että se huomioitiin muutamalla Oscar-ehdokkuudella ja jopa yhdellä voitolla. Ja nyt pääasiassa komediarooleista tunnettu John Krasinski päätti yllättäen ohjata kauhuleffan. Kyseessä ei kuitenkaan ole Krasinskin esikoisohjaus, vaan hän on jo aiemmin ohjannut komedialeffat Brief Interviews with Hideous Men (2009) ja The Hollars (2016), mutta siitä genrestä kauhuun vaihtaminen on silti yllättävä käänne. Onkin siis pakko vain ihmetellä, että mikä siinä on, että toista vuotta peräkkäin koomikko tekee paljon paremman ja laadukkaamman kauhuteoksen kuin yksikään kauhulle täysin omistautunut tekijä? Hiljainen paikka on nimittäin aivan mahtava filmi, josta muiden kauhutekijöiden pitäisi ehdottomasti ottaa mallia ja joka tulee aivan varmasti jäämään vuoden 2018 parhaiden elokuvien joukkoon!

Leffan idea on tosiaan hyvin kiehtova ja jo ensimmäisten minuuttien aikana käy selväksi, miksei kannata päästää ääntä. Nämä hirviöt ovat nopeita ja vaarallisia, ja ne tappavat kohteensa välittömästi. Ja koska ne voivat ilmestyä mistä vain koska tahansa, elokuvasta ei löydy kunnon hengähdystaukoja. Kyseessä on puolentoista tunnin mittainen piinaava kokemus, joka saa katsojan pysymään mahdollisimman paikoillaan ja hengittämättä, jottei mörkö hyökkää kimppuun. Leffa sai minut mukaansa niin taidokkaasti, että huomasin usein tekeväni noin, vaikka tiesin vain katsovani elokuvaa. Mukana on todella pitkiä, todella pelottavia kohtauksia, jotka olivat erinomaisesti rakennettuja. Vaikka leffasta löytyy nykykauhupätkistä liiankin tuttuja äkkisäikäytyksiä, niitä on hyödynnetty paljon tehokkaammin kuin yleensä, eikä mukana tainnut olla kuin yksi kerta, jolloin kovan äänen päästikin jokin pöhkö eläin, eikä hirviö. Ja seuraava äkkisäikäytys tuleekin siitä, kun hirviö nappaa sen pöhkön eläimen.

Pidin erityisen paljon siitä, miten Hiljainen paikka ei ole pelkkää monsterimässäilyä, vaan se todella keskittyy hahmoihinsa. Jos joku toinen olisi saanut idean käsiinsä, hän olisi saattanut suunnitella massiivisempaa kokonaisuutta, jossa kerrotaan, mistä tilanne lähti liikkeelle ja kuinka useampi perhe yrittää selviytyä tilanteesta. Tästä saisi kieltämättä vaikkapa mielenkiintoisen televisiosarjan, mutta uskon silti Krasinskin lähestymistavan olleen se parhain. Hän saa katsojat todella hahmojen mukaan, sillä leffa esittää kaiken tämän perheen näkökulmasta. Perhe ei voi tietää, mitä hirviöt ovat tai mistä ne tulevat, joten tämä jää arvoitukseksi myös katsojille. Katsojat näkevät hirviöitä vain niin paljon kuin hahmotkin, mikä on loistoratkaisu. Joitakin katsojia ratkaisu tulee ärsyttämään, mutta kuten hirviöpätkä Cloverfieldin (2008) kanssa, minä pidän siitä, että joitain asioita ei koskaan selitetä. Ja sen lisäksi, että Krasinski on päätynyt kertomaan yhdestä ainoasta perheestä, ei hän halua näyttää, miten maailma on muuttunut tällaiseksi. Heti filmin alussa lukee, että kyseessä on 89. päivä, jolloin perhe on jo keksinyt tavan selviytyä. Hiljainen paikka näyttääkin pääasiassa vain yhtä vuorokautta perheen elämästä, muttei sen edes tarvitse näyttää enempää. Vaikka katsoja haluaisikin seikkailla hahmojen kanssa pitkän televisiosarjan kautta, on elokuvan tarjoama vuorokausi jo tarpeeksi rankka ja pelottava, jotta katsoja voi helposti kuvitella loppupäivän ajan, millaisia muut päivät ovat.

Itselleni John Krasinski ei ole oikeastaan millään lailla tuttu nimi, mikä on aika ihme, kun ottaa huomioon, kuinka paljon hän on komediaa tehnyt. Tässä leffassa hän kuitenkin osoitti minulle pätevyytensä niin näyttelijänä, ohjaajana kuin käsikirjoittajanakin, etten malta odottaa, mitä hän seuraavaksi tekee (toivottavasti lisää kauhua). Hänen, Woodsin ja Beckin käsikirjoitus on erinomainen ja ihailen sitä, että he ovat päättäneet tehdä leffan, jossa suurin osa dialogista koostuu viittomakielestä, etenkin kun ottaa huomioon, miten vahvasti amerikkalaisyleisö vierastaa tekstitystä. Naureskelenkin usein, miten Yhdysvalloissa ei siedetä tekstitettyjä elokuvia, kun taas itse katson lähestulkoon vain niitä ja hyvin harvoin kotimaisia leffoja. En tiedä, mistä se johtuu, mutten vain pidä siitä, että elokuvassa puhutaan suomea... No mutta, takaisin Hiljaisen paikan pariin. On hienoa nähdä, että vahvan ohjauksen, näyttelijätyön ja käsikirjoituksen lisäksi myös tekninen toteutus on täysin kunnossa. Elokuva on todella taidokkaasti kuvattu ja leikattu. Sen valaisu on mestarillista, jolloin synkät kohdat ovat tarpeeksi valoisia, jotta niistä oikeasti näkee jotain. Lavasteet ja puvustus ovat tyylikkäästi toteutetut, minkä lisäksi tietokoneella toteutetut olennot ovat yllättävän hyvän näköiset, ottaen huomioon kuinka kökköjä digiefektejä kauhuleffoissa yleensä nähdään. Ja tärkeä osa kauhua on tietty äänimaailma, mikä on aivan mahtavasti luotu tähän leffaan. Pidin varsinkin siitä, miten Reganin kuuroutta on hyödynnetty huminalla ja täydellisellä hiljaisuudella. Marco Beltramin säveltämät musiikit ovat yllättävän oivalliset, vaikkakin muutamassa kohtaa olisin toivonut, ettei musiikkia olisi ollut ollenkaan, jolloin muut äänet korostuisivat paremmin.

Yhteenveto: Hiljainen paikka on erinomainen kauhuelokuva, joka ei suostu päästämään otteestaan. Filmi keskittyy upeasti hahmoihinsa ja saa katsojan oikeasti välittämään heistä, mikä johtuu myös erittäin mainioista roolisuorituksista. Blunt, Simmonds, Jupe ja Krasinski ovat kaikki loistavia ja uskottavia leffassa. Vaikka kaikki näyttelijät ovatkin leffassa aika lailla samaa tasoa, on elokuva kuitenkin Krasinskin tähtihetki. Hänen ohjauksensa on mestarillista ja hän pistää kauhulle omistautuneet tekijät nurkkaan häpeämään, ymmärtäessään mikä on oikeasti pelottavaa. Elokuva on alusta loppuun piinaavaa katsottavaa, josta ei koskaan löydy kunnon hengähdystaukoa. Leffa on kuitenkin tarpeeksi lyhyt, jottei jatkuva pelko käy tylsäksi. Krasinskin, Beckin ja Woodsin käsikirjoitus on erinomainen ja olen todella iloinen, että he päättivät lähes kaiken dialogin tapahtuvan viittomakielellä. Elokuva on myös tekniseltä toteutukseltaan hieno. Minä jopa yllätyin, kuinka hyvin leffan hirviöt on toteutettu. Unohtakaa siis laimeat teinisäikäyttelyleffat, kuten Ouija (2014), Incarnate (2016) ja Wish Upon (2017). Jos kauhua haluatte nähdä, niin teidän täytyy katsoa Hiljainen paikka. Olen jo nyt täysin varma, että se tulee jäämään vuoden parhaiden elokuvien joukkoon, enkä malta odottaa, että Krasinski tekisi joskus lisää kauhua!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Quiet Place, 2018, Platinum Dunes, Sunday Night

Arvostelu: Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verinen vuorokausi (Friday the 13th Part III - 1982)

PERJANTAI 13. PÄIVÄ, OSA 3

KAUHUN VERINEN VUOROKAUSI

FRIDAY THE 13TH PART III

Ohjaus: Steve Miner
Pääosissa: Dana Kimmell, Paul Kratka, Larry Zerner, Jeffrey Rogers, Tracie Savage, Catherine Parks, David Katims, Rachel Howard, Richard Brooker, Gloria Charles, Nick Savage ja Kevin O'Brien
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18

Friday the 13th (1980-), eli suomeksi Perjantai 13. päivä on yksi tunnetuimmista kauhuelokuvasarjoista ja siinä esiintyvä murhaaja Jason Voorhees on noussut suureen suosioon. Sarjan aloittanut elokuva Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) oli suuri hitti, mutta kriitikot eivät erityisemmin välittäneet siitä. Jatko-osa Perjantai 13. päivä, osa 2 (Friday the 13th Part 2 - 1981) ilmestyi vuotta myöhemmin ja siitä kriitikot pitivät vielä vähemmän. Myös se tuotti kuitenkin niin paljon rahaa, että jatkoa oli tiedossa. Alunperin kolmannen osan piti olla suoraa jatkoa edeltäjälle ja siinä olisi ollut sama päähenkilö, mutta näyttelijä Amy Steel ei halunnut jatkaa roolissaan, joten tarina piti kirjoittaa uudelleen. Kuvaukset lähtivät nopeasti käyntiin ja Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verinen vuorokausi ilmestyi kesällä 1982, vähän yli vuoden toisen osan jälkeen ja vieläpä 3D:nä. Tämäkin leffa oli suuri menestys, mutta kriitikot haukkuivat sen täysin lyttyyn. Nykypäivänä filmi on kuitenkin noussut kulttiklassikkoasemaan sarjan muiden osien ohessa. Itse tutustuin sarjaan vuonna 2015, kun näin vuoden 2009 version Friday the 13th. Katsoin sen seuraavana vuonna uudestaan, arvostellakseni sen juuri oikeaksi päiväksi. Tammikuussa 2017 oli aika vilkaista sekä arvostella alkuperäinen elokuva ja vaikken pitänyt siitä, pidin suunnitelmastani kiinni ja vuoden 2017 lokakuuta varten katsoin Perjantai 13. päivä, osa 2:n, kun oli taas perjantai kolmastoista päivä. Kun mietin, mitä leffoja arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, kun olen armeijassa, huomasin, että huhtikuussa olisi seuraava perjantai 13. päivä, joten katsoin sarjan kolmannen osan ja arvostelin sen päivää varten.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Perjantai 13. ja Perjantai 13. päivä, osa 2!

Nuoret lähtevät viettämään kesää Crystal Lakella sijaitsevaan mökkiin. Hauskanpito loppuu kuitenkin nopeasti, kun Jason Voorhees alkaa tappaa nuoria yksitellen...

Tämän elokuvan nuoria ovat mökillä aikoinaan asunut Chris-tyttö (Dana Kimmell), hänestä kiinnostunut Rick (Paul Kratka), kepposteleva Shelly (Larry Zerner), Andy (Jeffrey Rogers) ja hänen raskaana oleva tyttöystävänsä Debbie (Tracie Savage), Vera (Catherine Parks), sekä pilveä polttelevat Chuck (David Katims) ja Chili (Rachel Howard). Harmillisesti teinihahmot ovat paria poikkeusta lukuunottamatta todella mitäänsanomattomia. Vaikka Shelly tekeekin erilaisia piloja, on hän silti äärimmäisen hyväsydäminen kaveri, jolloin katsojana toivoo, ettei hän ainakaan kuolisi. Myös Debbien toivoo jäävän henkiin vauvan takia. Muiden hahmojen kohtalot taas eivät kiinnosta. Varsinkin pilviveikot Chuck ja Chili ovat niin vähän mukana muutenkin, että on ihan sama kuolevatko he vai eivät. Näyttelijätyö ei myöskään ole kummoista. Etenkin Chrisin monologihetki on todella kehnosti esitetty.
     Leffan murhaajahahmo Jason Voorheesilla (Richard Brooker) nähdään vihdoin kasvoilla hänen ikoninen jääkiekkomaskinsa. Vaikka sarja ei olekaan kovin lähellä sydäntäni, pidin silti hienona hetkenä sitä, kun naamari tulee ensimmäistä kertaa kuvaan. Hahmosta on saatu hieman uhkaavampi kuin edellisessä osassa, vaikka ilman maskia hän näyttää vain todella urpolta kehnon maskeerauksensa kanssa, eikä näytä yhtään samalta kuin edellisen leffan Jason.
     Tällä kertaa Jasonin lisäksi nuorille tuottavat hankaluuksia myös kolme moottoripyöräjengiläistä: johtaja Ali (Nick Savage), ylimielinen Fox (Gloria Charles) ja hieman hölmömpi Loco (Kevin O'Brien). Jengiläiset ovat oiva lisä leffaan, mutta heitä olisi voinut hyödyntää paremmin, jolloin nuoria olisi oikeasti piinannut tuplauhka.

Perjantai 13. päivä, osa 2:n tavoin myös kolmas osa alkaa edellisen leffan loppuhuipennuksesta, mutta tällä kertaa kohtaus näytetään sellaisenaan, eikä jonkun hahmon näkemänä painajaisena, kuten Osa 2:n alussa. Hyvin nopeasti elokuva pistää jännittämään, kun pientä kauppaa pitävä pariskunta huomaa, että heidän talossaan liikkuu joku. Sen jälkeen leffa lähtee käyntiin aika samalla tavalla kuin edelliset osat. Sillähän ei ole mitään väliä, miksi nuoret päätyvät Crystal Lakelle, kunhan niin tapahtuu, jotta Jason saa "leikkikavereita". Juoni on aika lailla sama kuin aiemmin, mutta uusia juttuja on tarpeeksi, jotta mielenkiinto pysyy yllä vieläkin. On harmi, ettei moottoripyöräjengiläisiä hyödynnetä kunnolla, sillä he ovat selvästi koko filmin raikkain asia. Tappokohdat eivät ole samalla lailla toteutetut kuin ennen, eli tappajan näkökulmasta tai siten että veitsi vain ilmestyy kuvaan, mikä on hyvä ratkaisu. Kaikki katsojat tietävät kuka tappaja on, jolloin on täysin turhaa yritellä piilotella Jasonia.

Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verinen vuorokausi on ihan viihdyttävä elokuva, muttei valitettavasti ihan pääse edellisen leffan tasolle. Tässä nuoret hahmot ovat selkeästi heikompia, minkä takia leffa ei ole yhtä kiinnostava. Elokuva ei kuitenkaan ole tylsä ja se tarjoaa tarpeeksi jännitystä, jotta sen jaksaa katsoa loppuun saakka. Pelottavasta elokuvasta ei ole kyse, mutta jännitettä on ihan riittävästi ja suurimmaksi osaksi äkkisäikäytykset ovat toimivia. Loppuhuipennukseen on onneksi saatu mukaan pientä kekseliäisyyttäkin. Tahatonta koomisuuttakin leffasta löytyy, varsinkin kohdissa, joissa on selvästi yritetty hyödyntää 3D-tekniikkaa esimerkiksi tökkäämällä veitsi päin kameraa. Alkuteksteistä 3D-yrityksen huomaa parhaiten, kun tekijöiden nimet tulevat kohti katsojaa huvittavan näköisesti, mikä tuo helposti mieleen alkuperäisen Teräsmiehen (Superman - 1978).

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tavoin Steve Miner, joka on taas kerran saanut mukaan ihan toimivaa tunnelmaa. Martin Kitrosserin ja Carol Watsonin käsikirjoitus ei ole kovin ihmeellinen, mutta eipä sen toisaalta tarvitsekaan olla. Leffa on kuvattu ihan hyvin ja leikkaus on pääasiassa toimivaa. Lavasteet ja asut ovat mainiosti toteutetut, mutta maskeeraus on aika kökköä, etenkin maskittoman Jasonin kohdalla, joka on lähinnä koominen. Äänimaailma on hyvä ja vaikka säveltäjä Harry Manfredini ei ole vieläkään saanut aikaiseksi muistettavia musiikkeja, on tuttu "Ki-ki-ki-ma-ma-ma" -kuiskaus yhä tehokkaan karmiva.

Yhteenveto: Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verinen vuorokausi on ihan kiva kauhuleffa, jonka teinihahmot ovat kuitenkin niin mitäänsanomattomia, ettei lähes kenenkään kohtalo tunnu miltään. Vain hyväsydämisestä Shellystä ja raskaana olevasta Debbiestä välittää hieman. Näyttelijätyökään ei ole kovin onnistunutta; varsinkin Dana Kimmellin esittämä monologikohtaus on kehno. Jason Voorhees on yhä mainio tappajahahmo ja on hienoa nähdä hänen käyttävän ikonista jääkiekkomaskiaan. Moottoripyöräjengiläiset ovat hyvä lisäys juoneen, joka on todella lähellä kahta edellistä osaa, mutta harmillisesti he ovat alikäytettyjä. Elokuva ei ole pelottava, mutta se tarjoaa ihan onnistuneesti jännitystä ja äkkisäikäytyksiä. Tahattoman koomisia hetkiä on tietty mukana ja maskeeraus näyttää pääasiassa hölmöltä. Kannattaa Perjantai 13. päivä, osa 3: Kauhun verinen vuorokausi kuitenkin katsoa, jos piditte kahdesta edellisestä osasta tai jos olette kauhufaneja. Täten toivotan kaikille hyvää perjantai kolmattatoista päivää ja pidän peukkuja, että se päättyisi teillä paremmin kuin tämän elokuvan nuorilla!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fridaythe13th.wikia.com
Friday the 13th Part III, Paramount Pictures, Georgetown Productions Inc., Jason Productions, Sean S Cunningham Films

Arvostelu: Rampage: Iso kohtaa isomman (Rampage - 2018)

RAMPAGE: ISO KOHTAA ISOMMAN

RAMPAGE

Ohjaus: Brad Peyton
Pääosissa: Dwayne Johnson, Naomie Harris, Jeffrey Dean Morgan, Malin Åkerman, Jake Lacy, P. J. Byrne, Joe Manganiello ja Demetrius Grosse
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Rampage, eli suomalaisittain hölmöltä kuulostava Rampage: Iso kohtaa isomman, perustuu samannimiseen videopeliin vuodelta 1986. Warner Bros. -yhtiö hankki pelin elokuvaoikeudet vuonna 2009 ja alkoi samantien työstämään filmiä. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja nyt se saa vihdoin ensi-iltansa... eikä minua oikeastaan kiinnosta koko tekele. Kuulin koko hommasta ensimmäisen kerran, kun leffan traileri julkaistiin ja se näytti mielestäni niin typerältä, että kyseessä voisi olla koko vuoden urpoin elokuva. Ja siinä kohtaa, kun elokuvan suomenkieliseen nimeen otettiin mukaan filmin mainoslause "big meets bigger", en vain voinut ottaa leffaa enää millään lailla tosissaan. Pitihän minun silti kuitenkin nähdä elokuva ja yritin pysyä mahdollisimman avoimin mielin, kun menin katsomaan Rampage: Iso kohtaa isomman sen lehdistönäytökseen. Viihdyin kyllä ohjaaja Brad Peytonin ja päätähti Dwayne Johnsonin edellisen yhteistyöleffan, San Andreasin (2015) parissa, joten toivoin saman käyvän myös Rampage: Iso kohtaa isomman kanssa.

Villieläimiä suojelevan Davis Okoyen gorillaystävä George alkaa yllättäen kasvamaan suuremmaksi ja aggressiivisemmaksi. Riehuva jättigorilla ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, sillä tuhoa ilmestyvät aiheuttamaan myös jättimäinen susi ja hirviömäinen krokotiili.

Elokuvan pääroolissa Davis Okoyena nähdään tosiaan Dwayne Johnson, joka sopii aika lailla täydellisesti rooliinsa tällaisessa leffassa. Aluksi Johnsonin lihaksikkuus ihmetyttää, kun hahmo vaikuttaisi pelkältä eläinrakkaalta tavikselta, mutta muskeleille on tietty annettu selitystä sillä, että Davis on ollut armeijan leivissä. Tällä selitetään myös se, miksi Davis osaa lentää helikopterilla ja käyttää aseita. Yritän tässä siis sanoa, että oli Johnsonin rooli mikä tahansa, hän tuppaa aina olemaan aika lailla täysin samanlainen joka leffassa. Eikä sillä hahmolla niin väliä, kunhan Johnson pääsee pullistelemaan hauiksiaan, heittämään hölmöjä vitsejä ja näyttämään coolilta. Eihän Johnson kummoinen näyttelijä ole, mutta löytyy hänestä tarpeeksi karismaa, jotta häntä jaksaa katsoa elokuvasta toiseen samassa roolissa.
     Davisin ei kuitenkaan tarvitse taistella jättieläimiä vastaan yksin, vaan hän saa mukaansa Naomie Harrisin esittämän tohtori Kate Caldwellin, joka tietää, mitä näille eläimille on käynyt. Hänen tehtävänsä on siis pääasiassa selittää asioita Davisille ja katsojille, sillä toimintakohtauksissa hänestä ei ole erityisemmin hyötyä. Tohtori Caldwell tuntuukin usein vain roikkuvan mukana, eikä Harris pääse koskaan näyttämään oikeita lahjojaan. Vaikka Harris onkin selkeästi Johnsonia lahjakkaampi näyttelijä, jää hän silti täysin Johnsonin varjoon läpi leffan.
     Muita hahmoja Rampagessa ovat mm. cowboy-henkinen agentti Russell (Jeffrey Dean Morgan), Davisin ystävä Nelson (P. J. Byrne), huipputehokas sotilas Burke (Joe Manganiello), sekä tympeä eversti Blake (Demetrius Grosse). Davisia ja tohtori Caldwellia lukuunottamatta elokuvalla on suuria vaikeuksia käsitellä hahmojaan. Uusia henkilöitä esitellään vähän väliä ja se tehdään niin, että heistä syntyy todella tärkeä vaikutelma. Etenkin sotilas Burken kohdalla esittely tehdään todella voimakkaasti, mutta hahmoa ei sitten hyödynnetäkään lähes lainkaan. Aivan kuin hänet olisi lisätty mukaan uusintakuvauksia varten. Agentti Russell taas on kirjoitettu aika kummallisesti, jolloin hänen muutoksensa tapahtuvat hieman liian äkillisesti. Jeffrey Dean Morgan sopii kyllä osaansa, mutta hahmo itsessään ei oikein toimi. Grosse on oiva valinta kylmän sotilasjohtajan rooliin, kun taas Byrne tuo ihan kelpo huumoria mukaan, miksi onkin harmi, että hänet unohdetaan aika nopeasti.
     Ja sitten ovat Malin Åkermanin ja Jake Lacyn näyttelemät Wydenin sisarukset, jotka johtavat Energyne-nimistä yhtiötä. En halua paljastaa hahmoista sen enempää, mutta sanon vain, että minä suorastaan vihasin heitä. En sen takia, mitä hahmot tekevät, vaan millaisiksi heidät on kirjoitettu. Åkermanin esittämä Claire on raivostuttava ämmä ja hän vetää roolin pahasti yli. Vielä pahempi on kuitenkin Lacyn roolityö Brett-veljenä, joka on jostain syystä tehty täydeksi tolloksi. Molemmat ylinäyttelevät ihan liikaa, mikä tekee heidän kohtauksistaan tuskallista katseltavaa ja koko leffan ajan toivoin, että jättimäiset eläimet repisivät heidät riekaleiksi.
     Ai niin, pitäähän niistä jättieläimistäkin puhua, etenkin George-apinasta, josta on onnistuneesti tehty kunnon hahmo. George ei ole pelkkä hirviö, vaan hänet pohjustetaan niin mainiosti, että katsojasta tuntuu oikeasti pahalta, kun hän alkaa muuttumaan. Olin yllättynyt, kun huomasin sääliväni digiapinaa, jota selvästi sattuu äkillinen kasvaminen. Davisin ja Georgen välille on myös luotu todella vahva yhteys, jolloin katsoja ei vain halua nähdä, kun jättigorilla tuhoaa kaupunkia. Katsoja haluaa nähdä, miten ihmeessä Davis ja tohtori Caldwell voivat pelastaa poloisen. Megasusi ja suurkrokotiili ovat sen sijaan pelkkiä hirviöhahmoja, joista katsoja ei välitä, mutta se ei todellakaan haittaa. Niistä kyllä tosin löytyy omat ongelmansa, mutta palataan siihen vähän myöhemmin...

Rampage: Iso kohtaa isomman ei onneksi ole niin kehno ja typerä elokuva kuin pelkäsin, mutta eihän sitä voi oikeasti hyväksi tai fiksuksi kutsua. Se onnistuu kuitenkin viihdyttämään tarpeeksi, jotta sitä voi pitää ihan kelpo hömppänä. Elokuva alkaa yllättävän jännittävästi, mikä saa katsojan heti mukaan tarinaan, vaikka jo prologi antaa vihjeitä leffan pöhköydestä. Sen jälkeen tapahtumia pohjustetaan tarvittavan onnistuneesti, vaikkakin hieman liian hidastempoisesti. Mielestäni elokuvalla kestää liian kauan käynnistyä kunnolla, mutta kun hirviöryminä vihdoin alkaa, vie filmi kunnolla mukanaan. Leffaan on saatu oivaa jännitettä mukaan ja suuri osa vitseistä saa ainakin hymähtämään. Hauskinta on, että Wydeneiden toimistoon on pistetty taustalle alkuperäinen "Rampage"-pelikone. Siistejä hetkiä on tarpeeksi, eivätkä tapahtumat ratkea liian helposti. Mukana on myös jonkinlaista sydäntä Davisin ja Georgen ystävyyden ansiosta, jolloin meininki ei äidy pelkäksi tuhoksi tuhon vuoksi.

Silti elokuvasta löytyy niitä selkeitä ongelmia. Ei minua se haittaa yhtään, kuinka hölmö leffan tarina on. Minua vain harmittaa, kuinka jotkut kohtaukset menevät täysin siitä, mistä aita on matalin, eivätkä edes yritä olla jotain mullistavaa omassa genressään. Ja minua tosiaan ärsyttää, miten useita hahmoja käsitellään elokuvassa. En koskaan odottanut Oscarin arvoisia suorituksia tai oikeasti kiehtovia henkilöitä, mutta se tapa, miten uusia henkilöitä vain esitellään aina, kun edellinen on käsitelty kiirehtien loppuun, on ärsyttävää. Elokuva ei myöskään löydä kunnon tasapainoa sille, onko se urpo sekamelska, jossa jättisusi osaa lentää ja suuryhtiötä voi johtaa täysin vajaaälyinen henkilö, vai onko se vakavasti otettava teos, jossa maailma täytyy pelastaa, ennen kuin kaikki kuolevat. Näiden lisäksi leffa myös jättää katsojan ihmettelemään jättieläimiin liittyviä asioita. Jos kerran George, susi ja krokotiili altistuvat täsmälleen samalla aineelle, miksi se vaikuttaa jokaiseen eri tavalla? Miksi eläimet kasvavat täysin eri kokoisiksi? Miksi krokotiili ja susi saavat supervoimat, mutta George on vain iso gorilla? En tiedä, eikä taida elokuvakaan tietää, kunhan tekijöillä on ollut hauskaa. Kieltämättä minullakin oli ihan hauskaa. Lopputuloksena on viihdyttävä paketti, muttei mitään sen ihmeellisempää.

Filmin on ohjannut Brad Peyton, jonka aiempi leffa San Andreas osoitti, että häneltä löytyy silmää katastrofielokuville. Tässä hän osoittaa sen jälleen, kun Chicagon talojen nuijiminen maan tasalle tuntuu ja näyttää hienolta. Ongelmat eivät johdukaan niinkään Peytonista, vaan Ryan Englen, Carlton Cusen, Ryan J. Condalin ja Adam Sztykielin käsikirjoituksesta. Jatkuvasti esiteltävät hahmot ja heidän heikko kehityksensä ei ole mitään verrattuna joihinkin repliikkeihin, joita elokuvassa kuullaan. Filmiin on kai yritetty ottaa mallia kasarin ja ysärin one-linereistä, mutta epäonnistuttu pahasti. Leikkauskin ontuu välillä ja jotkut toimintakohtaukset muuttuvat hieman sekaviksi liian nopean editoinnin takia. En myöskään tiedä, johtuiko se valaistuksesta vai 3D:stä, mutta yökohtaukset olivat niin pimeitä, että niistä oli vaikea saada selvää. Rampage: Iso kohtaa isomman on sentään kuvattu oivallisesti, minkä lisäksi sen visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät. Jotkut asiat, kuten jättisusi, näyttävät selkeästi digitaalisilta, mutta monet muut jutut on saatu näyttämään uskottavilta. Georgeen on selvästi panostettu enemmän kuin muihin hirviöihin. Äänimaailma on aivan mahtava ja oli hienoa, miten leffateatterin penkit tärisivät hirviöiden karjaisujen ja sortuvien talojen päästämän metelin takia. Andrew Lockingtonin säveltämät musiikit sopivat hyvin elokuvaan, mutteivät jää mieleen.

Yhteenveto: Rampage: Iso kohtaa isomman on kaikessa hölmöydessään kelpo viihdettä, jonka jaksaa katsoa ainakin kerran. Kovin hyvästä elokuvasta ei ole kyse, mutta filmi tarjoaa tarpeeksi nauruja, hirviöitä, tuhoa ja jännitystä, jotta siitä voi jollain lailla pitää. Leffan pelastava tekijä on Davisin ja George-apinan välille luotu luja ystävyys, johon on saatu oikeaa sydäntä mukaan. Tämä saa katsojan paremmin mukaan leffaan ja saa antamaan anteeksi joitain umpityperiä repliikkejä, sekä leffan kehnoa tapaa käyttää hahmojaan. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan suunnilleen juuri niin hyvin kuin vain voivat, jos ylinäytteleviä Åkermania ja Lacya ei lasketa mukaan. Dwayne Johnson sopii pääosaan täydellisesti. Visuaalisesti leffa on tyylikästä katseltavaa, vaikka paikoitellen digitaalisuus puskee selkeästi esille. Rampage: Iso kohtaa isomman sopiikin parhaiten niille, jotka kaipaavat elokuvalta lähinnä siistejä juttuja, hirviöitä, efektejä ja toimintaa. Jos itse olisin kohderyhmää, eli vähän yli 10-vuotias poika, olisin varmasti todella innoissani leffasta. Itseäni hieman kummastuttaa, ettei lopputekstien jälkeen nähdä normiksi tullutta lisäkohtausta. Mielestäni filmi olisi kaivannut loppuun kohtauksen, jossa selviää, että hirviöitä onkin vielä lisää jossain. Kenties tekijät olivat epävarmoja siitä, menestyykö elokuva vai ei...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Rampage, 2018, Flynn Picture Company, New Line Cinema, Twisted Media, Wringley Pictures

Arvostelu: Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 1955)

KAUNOTAR JA KULKURI

LADY AND THE TRAMP

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Barbara Luddy, Larry Roberts, Bill Thompson, Bill Baucom, Lee Millar, Peggy Lee, George Givot ja Verna Felton
Genre: animaatio, romantiikka, musikaali, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: S

Lady and the Tramp, eli suomalaisittain Kaunotar ja Kulkuri on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 15. osa. Elokuva perustuu Disneyllä työskennelleen Joe Grantin henkilökohtaiseen kokemukseen, jossa hänen koiransa alkoi jäädä huomiotta, kun Grant sai tyttöystävänsä kanssa lapsen. Tarinan suunnitteleminen alkoi jo 1930-luvun lopulla, mutta kun Disney itse ei ollut tyytyväinen lopputulokseen, leffan työstäminen loppui. Kun Disney luki 1940-luvun alussa Ward Greenen novellin "Happy Dan, The Whistling Dog", hän tajusi, että siitä saisi ammennettua lisäsisältöä Grantin tarinaan. Näin Kaunottaren ja Kulkurin työstäminen alkoi uudestaan. Kuitenkin muiden työn alla olevien elokuvien ja toisen maailmansodan takia leffan ilmestymisessä kesti. Vihdoin kesällä 1955 Kaunotar ja Kulkuri sai ensi-iltansa ja oli yksi Disneyn siihen asti menestyneimmistä elokuvista! Elokuva kuuluu joidenkin suosikkileffojen joukkoon ja romanttinen spagettikohtaus on noussut tunnetuksi ympäri maailman. Itse näin elokuvan lapsena pariin otteeseen ja pidin siitä, mutta kesti kauan, kunnes katsoin sen uudestaan. Vaikka spagettikohtaus on elokuvan ikonisin, olen silti nähnyt leffan lopetuksen useammin, sillä se esitetään aina Samu Sirkan joulutervehdyksessä (From All of Us to All of You - 1958-), jonka katson joka jouluaattona. Kokonaisuuden näin pitkästä aikaa vasta, kun ostin elokuvan Blu-rayna monen muun Disney-klassikkon kanssa. Silloin leffa ei ollut mielestäni enää erityisen hieno. Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Disney-klassikot tulivat mieleeni ja eräänä toukokuun päivänä koitti aika katsoa ja arvostella Kaunotar ja Kulkuri.

Kaunotar-koira asuu hyvässä ja rakastavassa kodissa, eikä mikään voisi pilata ihanaa elämää... kunnes Kaunottaren omistajat saavat vauvan ja koiraneito jää ulkopuolelle. Kaunotar karkaa ja tapaa kaduilla elävän Kulkuri-koiran, joka alkaa näyttää hänelle erilaista elämää.

Kaunotar (Barbara Luddy) on paikoitellen aika tylsä hahmo. Tylsällä tarkoitan lähinnä sitä, että hänessä ei tunnu olevan mitään kovin erityistä, eikä hän ole koskaan hauska, kuten muut koirahahmot. Leffan alkupuolella kaikki tuntuu olevan hänelle turhankin helppoa, sillä hän on tottunut hienoon elämään. Kuitenkin karatessaan hän päätyy kokemaan todella paljon uusia asioita, sekä näkemään koiramaailman varjopuolta, jolloin hahmo alkaa muuttua kiinnostavaksi. Kaunotar ei ole ennen joutunut oikeasti tekemään mitään ruokansa eteen ja nyt hänet pistetään asemaan, missä sellainen on pakollista. Aina kun Kaunottaren täytyy oikeasti tehdä jotain, hän on kiinnostava, mutta muulloin hahmo on tylsä.
     Show'n varastaakin kaiken aikaa toinen päähahmo, eli Kulkuri (Larry Roberts), joka tulee aivan erilaisesta maailmasta kuin Kaunotar. Kulkurin elämä on rankempaa, mutta hän nauttii siitä täysillä, sillä hän on vapaa ihmisistä. Hän ei erityisemmin pidä hienohelmahauveleista, mutta iskee silti silmänsä Kaunottareen. Kulkuri on lupsakka tyyppi, joka löytää paljon hupia maailmasta, eikä voisi kuvitellakaan päätyvänsä omistajan hihnaan.

Muita tärkeitä koirahahmoja ovat hienot hauvaherrat Tupsu (Bill Thompson) ja Jalo (Bill Baucom). Tupsu on pienempi ja terävämpi, kun taas Jalo on hupsumpi tapaus. Kaksikosta Jalo nousee selvästi suosikiksi, sillä häneen on luotu erilaisia persoonallisuuksia, kuten että häneltä puuttuu hajuaisti, mutta hän silti esittää muille olevansa mitä parhain vainukoira. Jalo myös aloittaa usein kertomaan, mitä hänen isoisänsä Lahjomaton tapasi sanoa, mutta hänen selityksensä tuppaa keskeytymään erilaisista syistä. Jalo on hieman vanhuudenhöperö, mikä tekee hänestä usein hassun ja lutuisen.
     Kaunottaren omistavat Jukka (Lee Millar) ja Rakas Kulta (laulaja Peggy Lee), joiden nimien keksimiseen ei ole varmaan käytetty paljoa aikaa. Jukalla ja Rakkaalla ei oikeastaan ole mitään persoonaa. Varakas pariskunta on vain mukana, jotta Kaunottarella olisi luksuskoti. Välillä he leikkivät Kaunottaren kanssa ja välillä he taas yrittävät pitää hänet rauhallisena. Ja sitten heillä on vauva. Siihen se jääkin. Heidän kasvojaankaan ei näytetä kovin usein, lähinnä vain heidän jalkojaan ja käsiään.
     Elokuvalla ei sinänsä ole pahista, mutta päähenkilöille eniten harmia aiheuttaa Saara-täti (Verna Felton) ja tämän siamilaiskissat Si ja Am (kummankin äänenä kuullaan Rakasta esittävä Peggy Lee). Saara-täti saapuu lapsenvahdiksi, kun Kullat päättävät lähteä lomalle. Akka ei voi sietää koiria ja kohteleekin Kaunotarta kuin mitäkin tuholaista. Tämän lisäksi hänen kattinsa rikkovat paikkoja ja saavat vieritettyä syyt Kaunotar-paran niskoille. Ei siis mikään ihme, että Kaunotar päättää häipyä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat todella stereotypinen italialaisravintolan omistaja Tony (George Givot) ja tämän ihan yhtä stereotypinen kokki Joe (Bill Thompson). Vaikka Tony ja Joe ovatkin äärimmäisen stereotypisia kuvauksia italialaisista, ovat he niin tökeröitä, ettei voi muuta kuin nauttia heidän kohtauksestaan ja heidät toivoisi näkevänsä useamminkin leffan aikana.

Kaunotar ja Kulkuri on tähän mennessä selkein rakkaustarina Disneyn animaatioklassikoista. Se on myös selvästi uskottavin. Aiemmin nähdyt romanssit, kuten Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffan (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) Lumikin ja prinssin rakkaus tai Tuhkimon (Cinderella - 1950) päähenkilön ja prinssin lempi, pääsevät esille vasta elokuvien loppupäässä ja ovat niin saturakkauksia, etteivät tunnu mitenkään todellisilta. Kaunotar ja Kulkuri sen sijaan on alusta loppuun päähenkilöiden rakkautta, mikä syntyy hienovaraisesti ja kulkiessaan eteenpäin kahden koiran romanssi alkaa tuntua yllättävänkin inhimmilliseltä. Kaksikolla on myös selkeitä ylä- ja alamäkiä tunteissaan, minkä monet aikuiskatsojat ovat kokeneet elämänsä aikana. Hienoa on myös, että tällä kertaa osapuolet ovat lähtöisin täysin eri lähtökohdista, jolloin suhde ei ole hyväksyttävä. Elokuvan aikana ylemmistöön kuuluvat Tupsu ja Jalo katsovatkin Kulkuria muutamaan otteeseen kuononvartta pitkin kuin mitäkin yhteiskunnan loista.

Elokuva käyttää hyvin aikaa esitelläkseen ja syventääkseen hahmojaan, ja parhaimmillaan elokuva on, kun Kaunotar ja Kulkuri tekevät asioita, jotka ovat jollain tapaa seikkailullisia. Ehdottomasti parasta koko elokuvassa on ravintolakohtaus, joka on jäänyt ihmisten mieleen erään spagettiannoksen takia. Siinä kohtauksessa ihastus muuttuu rakkaudeksi ja tunne on niin voimakkaasti toteutettu, että katsojat voivat ihan ääneen innostua: "Nyt se tapahtui!" Tällaisen hienon kohtauksen ympärillä olevaa teosta katsoessa jääkin harmittamaan, että itse lopetus on joidenkin Disney-pätkien tapaan turhan kiirehtivä. Lopussa esiintyvää rottaa ei pohjusteta lähes ollenkaan, vaan se vain tuodaan mukaan, jotta tarinassa olisi jonkin sortin "pahis". Siamilaiskatit ovat hauska lisä ja heitä nähdään mielestäni liian vähän.

Monen aiemman Disney-elokuvan tapaan myös Kaunotar ja Kulkuri on musikaali. Ensimmäisenä lauluna kuullaan alkutekstien aikana soiva "Bella Notte". Kappale kuullaan myös myöhemmin leffan aikana Tonyn esittämänä, menevämpänä versiona. Toiseksi kuullaan heti alkutekstien jälkeen "Peace on Earth", jossa ei vieläkään nähdä hahmojen laulavan. Tämä tapahtuu vasta kolmannen kipaleen aikana, kun Tupsu hoilailee hautaessaan luuta maahan. Neljäntenä on Kaunottaren tuumailubiisi "What is a Baby?", jonka jälkeen Rakas hyräilee lapselleen "La La La". Tähän mennessä yksikään kappale ei ole vielä oikein vakuuttanut, mutta onneksi kuudentena kuultava "The Siamese Cat Song" toimii ja jää jollain tapaa päähän soimaan hetkeksi. Viimeisenä on rankkurilla kuultava Riitta-koiran laulama "He's a Tramp", jossa on oivaa tunnelmaa mukana. Valitettavasti yksikään laulu ei ole erityisen muistettava ja pari tuntuu olevan mukana vain, jotta leffaa voisi kutsua musikaaliksi. Laulujen tapaan Oliver Wallacen säveltämät musiikit eivät oikeastaan jää mieleen.

Kaunotar ja Kulkuri on animoitu mainiosti. Etenkin koirista suurimmissa osissa olevat on piirretty erinomaisesti ja heidän liikkeensä ovat hienosti toteutettuja. Ihmishahmoihin ei ole selvästi panostettu ihan yhtä paljon ja heistä on tehty aika tylsät - jos ei laske mukaan Tonya ja Joeta. Taustat ovat onnistuneen tyylikkäitä. Ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske, jotka ovat aiemmin ohjanneet mm. Disney-klassikot Tuhkimo, Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951) ja Peter Pan (1953), joten kokemusta ja osaamista kyllä riittää. Elokuvan käsikirjoitus on toimiva, mutta sitä olisi voinut muutella joissain kohdissa, jolloin Kaunotar ja Kulkuri nousisi erinomaisen tasolle. Se on nimittäin todella lähellä sitä, muttei kuitenkaan ihan pääse sinne pienten heikkouksiensa takia.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on esimerkiksi Walt Disneyn muisteluvideo, elokuvasta poistettu kappale "I'm Free as the Breeze", seitsemänosainen "Lady's Pedigree: The Making of Lady and the Tramp", pätkä kuvakäsikirjoituksista, leffan alkuperäinen kuvakäsikirjoitus vuodelta 1943, koirista kertova "PuppyPedia: Going to the Dogs", "Bella Notte" -musiikkivideo, poistettuja kohtauksia ja trailereita, sekä Blu-ray 3D:n esittelyanimaatio Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa.

Yhteenveto: Kaunotar ja Kulkuri on todella hyvä ja hurmaava elokuva. Rakkaustarina on onnistuneesti luotu ja se on tähän mennessä Walt Disneyn elokuvien uskottavin. Kaunotar on välillä hieman tylsä hahmo, mutta usein myös mainio. Kulkuri nousee helposti suosikiksi, vaikka Jalo on myös erinomainen hahmo. Ihmisistä vain äärimmäisen stereotypinen italialainen Tony on jollain lailla oikeasti persoonallinen ja mieleenpainuva. Paras kohtaus koko elokuvassa tapahtuukin Tonyn ravintolan pihalla. Leffan laulut eivät ole kovin kummoisia, mutta animointi on todella hyvin toteutettu. Lapsille tämä kannattaa näyttää, sillä siinä on uskottavampi romanssi kuin monissa muissa Disney-teoksissa ja se on vieläpä kerrottu suloisten koirien kautta. Koirafaneille Kaunotar ja Kulkuri on tietty pakkohankinta. Elokuvalle tehtiin jatko-osa vuonna 2001 nimeltä Kaunotar ja Kulkuri II: Pepin seikkailut (Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure), mutta sitä en ole nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2017 - Muokattu 29.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lady and the Tramp, 1955, Walt Disney Productions

Arvostelu: Tappajahai (Jaws - 1975)

TAPPAJAHAI

JAWS

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Roy Scheider, Richard Dreyfuss, Robert Shaw, Murray Hamilton ja Lorraine Gary
Genre: jännitys
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Nykyään Steven Spielberg on erittäin tunnettu ohjaaja, joka on tehnyt monet arvostetut ja rakastetut teokset, kuten Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981), E.T. the Extra-Terrestrial (1982), Jurassic Park (1993) ja Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998), mutta ennen Tappajahain ilmestymistä, ei lähes kukaan tiennyt häntä. Tappajahai perustuu Peter Benchleyn samannimiseen kirjaan vuodelta 1974, josta tuottajat innostuivat ja päättivät tehdä elokuvan. Aluksi leffalla oli tarkoitus olla eri ohjaaja, mutta lopulta homma meni innokkaalle Spielbergille. Elokuvan teossa oli useita vaikeuksia, sillä kuvaukset alkoivat, ennen kuin käsikirjoitus oli läheskään valmis, kustannukset kävivät odotettua korkeammaksi ja Spielberg halusi tehdä elokuvan oikeasti meressä, oikean kokoisen hainuken kanssa, eikä studion altaassa. Lopulta Tappajahai sai kuitenkin ensi-iltansa kesäkuussa 1975 ja oli todella iso hitti - niinkin iso, että se oli aikanaan kaikkein menestynein elokuva, kunnes Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) ilmestyi. Elokuva oli myös arvostettu ja se oli ehdolla esimerkiksi neljästä Oscarista, joista se voitti kolme. Leffa nosti merenalaiset hirviöt suosioon ja sitä seurasikin useita samanlaisia teoksia. Itse näin Tappajahain aivan liian nuorena, ennen kuin olin edes aloittanut koulun. Leffa jätti minuun pahat traumat, enkä uskaltanut mennä uimaan sinä vuonna. Siitä alkoi myös haikammoni, minkä takia kesti useita vuosia, ennen kuin suostuin katsomaan Pixar-animaation Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) kunnolla. Olin jo pitkään halunnut päihittää pelkoni ja katsoa Tappajahain uudestaan, mutten koskaan tehnyt sitä... kunnes eräänä maaliskuisena päivänä vuonna 2017 päätin vihdoin kohdata tappajahain silmästä silmään ja katsoa elokuvan.

Amity-saaren itsenäisyyspäivän vietto ei mene putkeen, kun vesistössä alkaa liikkua ihmislihaa janoava valkohai. Kun uhrit lisääntyvät, eikä mikään muu auta, täytyy poliisipäällikkö Brodyn lähteä yhdessä haitutkija Hooperin ja haisaalistaja Quintin kanssa metsästämään petoa.

Elokuvan pääosassa poliisipäällikkö Martin Brodyna nähdään Roy Scheider. Brody tajuaa jo ensimmäisen uhrin kohdalla, että kyseessä on hai, mutta muut eivät suostu uskomaan häntä. Kun ihmiset vihdoin tajuavat, mistä on kyse, Brodyn kasvoilla nähdään selkeä "inhottaa olla oikeassa" -ilme. Brody tuntuu paikoitellen olevan saaren ainoa järkevä henkilö, joka miettii muutakin kuin rahaa tai omaa napaansa, mikä tekee hänestä heti pidettävän. Hahmoon tuodaan lisäsyvyyttä sillä, että hän ei erityisemmin pidä vedessä olemisesta. Tällainenhan on lähes pakollista, kun joutuu metsästämään vedessä uiskentelevaa haita. Scheider on mainio roolissaan ja tuo tunteensa esille hyvin pienilläkin osoituksilla. Brodylla on myös vaimo nimeltä Ellen (Lorraine Gary) ja kaksi lasta nimeltä Michael (Chris Rebello) ja Sean (Jay Mello).
     Haitutkija Matt Hooperia näyttelee Richard Dreyfuss. Hooper on erittäin energinen tapaus, joka myös vitsailee usein. Hän tietää eri hailajeista paljon, jolloin hänestä on suurta apua Brodylle. Hooper ei ole erityisen peloissaan koko elokuvan aikana ja kun hän näyttää pelkäävänsä, ei muita ole tätä näkemässä. Dreyfussin suoritus on todella hyvä ja hän voi helposti nousta suosikiksi, ollessaan niin avoin ja eläväinen henkilö.

Robert Shaw'n esittämä haisaalistaja Quint nähdään alkupuolella lyhyesti, mutta hän tulee tarinaan kunnolla mukaan vasta toisella puoliskolla, jolloin haita lähdetään metsästämään. Quint on aika ylimielinen tyyppi, joka kertoo paljon tarinoita erilaisista haitapauksista, joista hän on selvinnyt. Katsojana alkaa hyvin nopeasti epäilemään, että Quint vain kertoo päästään keksimiä tarinoita, mutta ottaen huomioon, miten itsevarmasti Quint hoitaa hommaansa, hän on selkeästi kohdannut haita useampaankin otteeseen. Hahmo saattaa tuntua hieman ärsyttävältä ja epämiellyttävältä tapaukselta - mitä hän onkin - mutta häneen on tehty pidettävyyttäkin, jolloin ei kaiken aikaa toivo, että hän päätyisi hain kitaan. Shaw vetää roolinsa erittäin hyvin.
     Amity-saaren pormestari Vaughnin (Murray Hamilton) taas näkisi oikein mielellään hain raatelemana. Pormestari nimittäin vähät välittää siitä, että Brody yrittää kertoa hänelle rannan läheisyydessä liikkuvasta haista. Elokuva tapahtuu kesällä ja silloinhan on paras turistikausi, kun ihmiset haluavat rannalle viettämään aikaa ja uimaan. Sehän olisi kamalaa bisnekselle, jos rannat suljettaisiin. Tämän takia pormestari ei kuuntele järjen ääntä, vaikka muutama henkilö ehtiikin kuolla. Hyvin nopeasti tajuaa, että pormestari on idiootti ja jokaisessa kohtauksessa, jossa hän esiintyy, ei voi muuta kuin toivoa, että hai tulisi ja söisi hänet. Myös Hamilton vetää roolinsa hyvin. Elokuvassa nähdään myös "Tappajahai"-kirjan kirjoittanut Peter Benchley pienessä roolissa.

Tappajahain voi helposti jakaa kahteen osaan. Ensimmäinen osa vietetään Amity-saarella ja aina välillä nähdään hain hyökkäyksiä. Toinen osa taas vietetään Quintin veneessä, kun kolmikko lähtee jahtaamaan haita. Jako on erittäin toimiva, sillä silloin leffa ei pysy kaiken aikaa samanlaisena, vaan muuttuu paljon, leffan tunnelman pysyessä silti lähes samana. Ensimmäinen puolisko tuntuu paikoitellen ihan joltain murhamysteerisarjan jaksolta, sillä vaikka tappaja on kaiken aikaa selvillä, löytyy tarinasta samanlaisia kohtia kuin tällaisista sarjoista. Tappajahai tietenkin alkaa sillä, että joku henkilö kuolee, mitä aletaan selvittämään. Tästä seuraava tunnelma on välillä hyvinkin samanlainen. Leffasta jopa löytyy kohta, jossa löydetään väärä syyllinen, jolloin luullaan hetken, että kaikki on hyvin, kunnes jälleen kuolee joku. Mitä pidemmälle ensimmäinen puolisko menee, sitä jännittävämmäksi elokuva muuttuu ja mitä useampi ihminen tajuaa, millainen riski veteen menemisessä on, sitä uhkaavammaksi tunnelmaa luodaan. Kun tuntuu siltä, ettei mikään auta, vaan hai tulisi ikuisesti piinaamaan Amity-saarta, on Brodyn pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja lähteä metsästysreissulle, mistä alkaa toinen puolisko.

Veneosuus keskittyy täysin kolmikkoon. Tällä puoliskolla vihdoin nähdään hai kunnolla, joka on ollut piilossa lähes koko aiemman ajan. Tämä osio ei ole enää yhtä jännittävä, vaikka viimeiset kymmenen minuuttia ovatkin piinaavia, kun kolmikon täytyy keksiä nopeasti, miten hai tapetaan, ennen kuin se tuhoaa heidän veneensä ja syö heidät. Tätä ennen nähdään erilaisia tapoja, joilla he yrittävät saada hain kuoliaaksi, mutta mikään ei tunnu toimivan. Toisella puoliskolla katsoja pääsee vielä paremmin tutustumaan hahmoihin. Brody, Hooper ja Quint ovat selkeästi erilaisia, jolloin leffaa seuraa suuremmalla mielenkiinnolla. Hain saapuessa paikalle, jokainen reagoi ja toimii eri tavoin, jolloin tilanteisiin saadaan erilaisia lähestymistapoja. Ja olisihan se tylsää seurata kolme täsmälleen samanlaista heppua. Paikoitellen tunnelma on niin hyvin luotu, että tuntuu siltä kuin olisi itse heidän kanssaan veneessä.

Murhamysteerin lisäksi Tappajahai kuulostaa helposti kauhuelokuvalta, ihmisiä ahmivan jättikalan takia, mutta sitä se ei ihan täysin ole. Elokuvassa on nimittäin voimakas seikkailuhenki, etenkin toisella puoliskolla. Jännittäviä osioita on tietenkin mukana, kuten myös verta ja irtoraajoja. Herkimmille en siis elokuvaa suosittele, vaikka puhdasta kauhua ei ole mukana. Haikammoisena pari pätkää oli tietty vaikeaa katsoa, mutta en muistanut ollenkaan, että leffassa on paljon huumoria mukana. Hooper tosiaan vitsailee välillä, minkä lisäksi mukana on muutamia muitakin huvittavia hetkiä. Etenkin kun hölmöt kalastajat lähtevät metsästämään haita elokuvan alkupäässä, hymy nousee helposti huulille, sillä tunnelma on niin koomisen kummallinen. Myös Quintin ja Hooperin välistä naljailua on hauska seurata. Kaikkein parhaiten kuitenkin naurahdin parissa kohtaa, jotka vaativat sitä, että kuvia oikeasti katsoo tarkemmin. Toinen on ruokailukohtauksessa, Brodyn kaataessa itselleen viiniä lähes tuopillisen verran ja toinen taas on leffaan mukaan livahtanut "virhe". Nimittäin kohtauksessa, jossa eräs lapsi kuolee ja vanhemmat juoksevat hakemaan muita muksuja pois vedestä, eräällä valkohattuisella miehellä on typerä virne kasvoillaan, muiden ollessa pakokauhun vallassa. Tämä vaatii erittäin tarkkaa silmää, mutta sieltä se kyllä löytyy.

Elokuvan tunnelmasta voi kiittää täysin ohjaaja Steven Spielbergiä, joka todella taitaa seikkailuhengen luomisen. Harmi, ettei hän siinä enää nykyään oikein onnistu... köh Iso kiltti jätti (The BFG - 2016) köh... Tappajahaissa hän näytti kertaheitolla osaavansa ohjaustyön upeasti. Ilman tätä elokuvaa Spielberg ei välttämättä olisi koskaan tehnyt muita upeita teoksiaan, joten on hienoa, että hän sai elokuvan itselleen. Jonkun toisen käsissä tästä olisi voinut tulla puhdas kauhuelokuva tai huonossa tapauksessa naurettava b-leffa. Käsikirjoituksesta vastaavat "Tappajahai"-kirjan kirjoittanut Peter Benchley, joka loi pohjan ja Carl Gottlieb, joka teki viimeistelyt. Kaksikko on yhdessä saanut aikaiseksi erittäin mainion jännityskertomuksen. Elokuva on kuvattu erinomaisesti ja mukana on hienoja pitkiä kuvia. Mitään erityistä kamerakikkailua ei ole luvassa, mutta kuvien sommittelu on täydellistä. Vedenalaisiin kuviin on saatu oikeanlaista karmivuutta. Leikkaus on todella sujuvaa. Visuaaliset tehosteet toimivat suurimmaksi osaksi nykypäivänäkin. Hai toteutettiin erilaisilla, oikean kokoisilla nukeilla, jotka ovat hienosti tehtyjä. Valitettavasti joissain kuvissa hai näyttää hieman epäaidolta verrattuna muihin kuviin. Musiikin sävellyksestä vastaa John Williams, joka on tuttuun tapaansa tehnyt mainiota työtä. Hänen työnsä tuo lisähenkeä seikkailuun, minkä lisäksi monien tuntema elokuvan tunnusmusiikki on erinomainen. Vaikka se koostuu pääasiassa vain parista nuotista, siitä tulee heti tunne siitä, että nyt jotain jahdataan.

Yhteenveto: Tappajahai on mestarillinen jännityselokuva, jossa on samaan aikaan kauhu- ja seikkailuleffojen tuntua. Alkupuoliskolta löytyy myös murhamysteerin henkeä. Vaikka leffassa on karmivia kohtia, verta ja irtoraajoja, mukana on myös huumoria ja iloista tunnelmaa. Elokuvan kolme päähahmoa ovat sopivasti erilaisia ja heidän näyttelijänsä ovat hyviä, jolloin heidän tekemistään seuraa mielellään. Pormestarin haluaisi nähdä mahdollisimman nopeasti hain uhrina. Itse hai on pääasiassa hyvin toteutettu, mutta joissain kuvissa se näyttää selvästi nukelta. Herkimmille elokuva voi olla hieman liian karmiva, mutta muuten suosittelen katsomaan sen, sillä sen henki on niin hyvin luotu. Tästä voi kiittää ohjaaja Steven Spielbergiä, joka selvästi taitaa seikkailutarinoiden teon. On suuri sääli, etteivät hänen 2000-luvun elokuvansa (paria teosta lukuunottamatta) ole yhtä hienoja. Olisi upeaa, jos Spielberg tekisi jälleen kunnon seikkailuteoksen. Tappajahai ei ollut yhtä pelottava kuin muistin, vaikka jännitinkin muutamaan otteeseen. Tämä ei silti vie haikammoani pois, sillä muissa leffoissa haita näytetään luultavasti enemmän ja ne ovat aidomman näköisiä. Elokuvalle on tehty kolme jatko-osaa: Tappajahai 2 (Jaws 2 - 1978), Tappajahai 3 (Jaws 3-D - 1983) ja Tappajahain kosto (Jaws: The Revenge - 1987), mutta niistä on kuullut lähinnä pelkkää pahaa, joten en ole varma, haluanko katsoa niitä, etenkin kun tämänkertainen Tappajahai-kokemukseni oli niin huikea, ettei sitä halua pilata.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2017 - Muokattu 16.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.knowyourmeme.com
Jaws, 1975, Universal Pictures, Zanuck/Brown Productions