Arvostelu: Perhosvaikutus (The Butterfly Effect - 2004)

PERHOSVAIKUTUS

THE BUTTERFLY EFFECT

Ohjaus: Eric Bress ja J. Mackye Gruber

Pääosissa: Ashton Kutcher, Amy Smart, Logan Lerman, John Patrick Amedori, Sarah Widdows, Irene Gorovaia, Cameron Bright, Jesse James, Elden Henson, Jake Kease, Kevin G. Schmidt, William Lee Scott, Ethan Suplee, Melora Walters, Eric Stoltz, Kevin Durand, Nathaniel Deveaux ja Callum Keith Rennie

Genre: trilleri, fantasia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

The Butterfly Effect, eli suomalaisittain Perhosvaikutus on Ashton Kutcherin tähdittämä trilleri. Eric Bress ja J. Mackye Gruber työstivät elokuvan käsikirjoituksen, joka pyöri pitkään Hollywoodissa luetuimpien tekstien joukossa. Kesti kuitenkin pitkän aikaa, ennen kuin kaksikko sai rahoituksen leffalleen, mikä tapahtui vasta, kun Ashton Kutcher luki käsikirjoituksen ja innostui siitä niin kovasti, että hyppäsi mukaan tuottajaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Perhosvaikutus sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 17. tammikuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli taloudellinen menestys, johon katsojat tykästyivät ja josta on muodostunut moderni kulttiklassikko. Itse olen tiennyt Perhosvaikutuksesta vuosia, mutta jostain syystä en ole koskaan katsonut sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Koko ikänsä oudoista muistinmenetyksistä kärsinyt Evan Treborn huomaa aikuisena kykenevänsä siirtämään mielensä ajassa taaksepäin näiden muistinmenetysten hetkeen ja muuttaa tapahtumien kulkua. Evan saa kuitenkin pian huomata, ettei ajan ja tapahtumien kanssa kannattaisi ryhtyä leikkimään...

Elokuvan pääosassa nähdään tosiaan 70's Show'sta (That '70s Show - 1998-2006) tuttu Ashton Kutcher, jonka roolihahmo Evan Treborn hoksaa aikuisena omaavansa kummallisen kyvyn siirtää mielensä ajassa taaksepäin. Kun Evan vielä huomaa, että hän voi myös vaikuttaa asioihin, eikä vain nähdä vihdoin tapahtumien kulkuja, joiden aikana hän lapsena kärsi muistiongelmista, hän päättää muuttaa tiettyjä merkkihetkiä, uskoessaan parantavansa tulevaisuutta. Tästä alkaa kuitenkin aikamoinen sekasotku, jota ei noin vain korjatakaan. Evan on hahmona mainio ja hänen omalaatuiselle aikamatkalleen hyppää kiinnostuneena mukaan. Ashton Kutcher ei kuitenkaan ole draamanäyttelijänä parhaasta päästä ja leffaa parantaisikin, jos pääroolissa nähtäisiin joku toinen. Evania lapsena näyttelevät Logan Lerman ja John Patrick Amedori hoitavat kuitenkin hommansa oivallisesti.

     Elokuvassa nähdään myös Melora Walters ja Callum Keith Rennie Evanin vanhempina, Amy Smart (sekä lapsina Sarah Widdows ja Irene Gorovaia) Evanin ihastuksenkohteena Kayleigh'nä, William Lee Scott (lapsina Cameron Bright ja Jesse James) Kayleigh'n veljenä Tommynä, sekä Elden Henson (ja lapsina Jake Kease ja Kevin G. Schmidt) kaveriporukkaan kuuluvana Lennynä. Nathaniel Deveaux esittää Evanin muistiongelmia tutkivaa tohtori Redfieldiä, Eric Stoltzin näytellessä Kayleigh'n ja Tommyn sairasta isää ja Ethan Supleen esittäessä Evanin kämppistä Thumperia. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan vahvemmin kuin Kutcher. Parasta työtä tekee Smart, joka pääsee näyttämään lahjojaan enemmän, kun Evanin tekemät muutokset menneisyydessä vaikuttavat voimakkaasti hänen lähipiiriinsä nykyhetkessä.

Perhosvaikutus sisältää lähtökohtiensa puolesta erinomaisen juonen, josta saisi takuulla oikeissa käsissä aikaiseksi erinomaisen elokuvan. Harmillisesti uransa alkutaipaleella olleen ohjaaja-käsikirjoittajaduo Eric Bressin ja J. Mackye Gruberin kyvyt eivät olleet riittävät siihen ja lopputulos jääkin lähinnä hyväksi yritykseksi. Bressin ja Gruberin idea on kuitenkin fantastinen. Kukapa ei olisi edes kerran elämänsä aikana pohtinut, että "voi kunpa voisin palata ajassa taaksepäin ja muuttaa jonkin asian, mikä parantaisi nykyhetkeä"? Kukapa ei olisi jälkikäteen katunut, että jossain tilanteessa olisi pitänyt toimia eri tavalla? Tämä ei jää Evanille enää pelkän pohdiskelun varaan, kun hän hoksaa uudet kykynsä. Mutta kuten varmaan kaikki aikamatkustustarinat, mitä on koskaan kerrottu, myös Perhosvaikutus opettaa, ettei aikaa kannata ruveta sörkkimään.

On erittäin kiinnostavaa seurata, mitä tapahtuu, kun Evan kerta toisensa perään siirtää mielensä lapsuuteensa, muuttaa jonkin asian ja palattuaan nykyhetkeen hän saattaa huomata asioiden muuttuneen varsin villistikin. Mitä enemmän hän asioita muuttaa, sitä isompaa sotkua hän luo ja jossain kohtaa alkaa näyttää siltä, että teki hän mitä tahansa parantaakseen omaa ja lähipiirinsä elämää, sitä enemmän hän vain aiheuttaa hallaa kaikille ympärillään. Elokuvan nimi juontaakin juurensa Edward Lorenzin vuonna 1972 ilmaisemassa pohdinnassa, että voisiko perhosen siipien heilahdus Brasiliassa aiheuttaa vaikkapa tornadon Texasissa? Pienilläkin muutoksilla voi olla katastrofaaliset seuraamukset.

Elokuvan mahtavat ja kiehtovat lähtökohdat kompuroivat kuitenkin hieman Bressin ja Gruberin keskinkertaiseen elokuvantekoon. Sen lisäksi, että kaksikon käsikirjoituksesta löytyy aukkoja omasta logiikastaan, eivätkä alkupään vihjailut tulevasta käy täysin järkeen, kun pääsee loppuun asti, on kerronta myös takkuilevaa ja hosuvaa. Leffa kiirehtii ja välillä jopa hyppelehtii täysin turhaan, kun se voisi käyttää rauhassa aikansa kaikkeen. Tämä väkevä konsepti pitäisi otteessaan helposti vaikka kahden ja puolen tunnin mitassa, mutta elokuva on valitettavasti puristettu liiankin tiiviiseen, vajaan parin tunnin pakettiin. Bress ja Gruber eivät myöskään osanneet viedä kertomustaan tyydyttävästi loppuun, mitä vihjailee jo se, että leffalle kuvattiin useampikin loppu. Alkuperäinen, ohjaajien versiosta löytyvä finaali on pikemminkin koominen kuin shokeeraava yliampuvuudessaan, kun taas teatteriversion lopetus on toisaalta toimivan katkeransuloinen, mutta samanaikaisesti aika lattea kaiken kasvattelun jälkeen.

Teknisiltä ansioiltaan Perhosvaikutus on pääasiassa kelvollinen, vaikka leikkaus kaipaisikin rauhallisempaa otetta. Elokuva on kuvattu hyvin, joskin jotkut jälkikäteen tehdyistä hidastuksista näyttävät satunnaisesti jopa rumilta, lisäten leffan ajoittaista melodramaattisuutta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, kun Evanin tekemät muutokset muuttavat välillä jopa hahmojen ulkonäköjä tai asuintiloja radikaalisti. Erikoistehosteet ajavat asiansa hyvin ja äänimaailma on oivasti rakennettu, joskin Michael Subyn säveltämät musiikit ovat omiaan lisäämään ylidramaattista tunnelmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Butterfly Effect, 2004, BenderSpink, FilmEngine, Katalyst Films, Province of British Columbia Production Services Tax Credit

Arvostelu: Dynamiitti Napoleon (Napoleon Dynamite - 2004)

DYNAMIITTI NAPOLEON

NAPOLEON DYNAMITE

Ohjaus: Jared Hess

Pääosissa: Jon Heder, Efren Ramirez, Tina Majorino, Aaron Ruell, Jon Gries, Haylie Duff, Emily Kennard, Trevor Snarr, Shondrella Avery, Sandy Martin ja Diedrich Bader

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Napoleon Dynamite, eli suomalaisittain Dynamiitti Napoleon on Jared Hessin ohjaama komedia. Elokuva lähti liikkeelle Hessin yliopistossa työstämästä lyhytelokuvasta Peluca (2002), joka esitettiin Slamdancen elokuvajuhlilla. Siellä Hessin koulutoveri Jeremy Coon kehotti häntä tekemään sen pohjalta täyspitkän leffan, johon Coon halusi hypätä mukaan tuottajana. Hessiä yritettiin taivutella valitsemaan päärooliin jonkun tunnetun näyttelijän, mutta Hess koki rooliin sopivan vain Pelucaakin tähdittänyt Jon Heder. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2003 pienen 400 tuhannen dollarin budjetilla ja lopulta Dynamiitti Napoleon sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 17. tammikuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pieneen budjettiinsa verrattuna valtava hitti, joka keräsi kehuja kriitikoilta ja josta on vuosien varrella muodostunut moderni kulttiklassikko. Itse olen ollut tietoinen Dynamiitti Napoleonista jo vuosia, mutten ollut katsonut sitä koskaan aiemmin. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Sosiaalisesti kömpelö 16-vuotias Napoleon Dynamite yrittää selviytyä uudesta kouluvuodesta, saada tyttöystävän, tehdä ystävästään Pedrosta koulun uuden puheenjohtajan ja selvitä kummallisten sukulaistensa kommelluksista.

Elokuvaa suunnitellessa roolittajat yrittivät saada ohjaaja Jared Hessiä valitsemaan päärooliin Napoleon Dynamiteksi jonkun tunnetun nuoren näyttelijän, kuten Jake Gyllenhaalin, mutta Hess piti päänsä ja rooli meni Pelucankin pääroolissa nähdylle Jon Hederille. Ja hyvä niin, sillä Heder on niin ilmiömäisen mahtava roolissaan, ettei Napoleoniksi voi kuvitella ketään muuta. Kaikki Hederin puoliunisesta ja tympääntyneestä ulkoasusta tarkkaan mietittyyn puhe- ja liiketapaan on kuin hakunisku puhtaaseen kultasuoneen - elokuva ei toimisi läheskään näin hyvin, jos Napoleonia esittäisi joku toinen. Heder tekee Napoleonista kenties kaikkien aikojen sosiaalisesti kömpelöimmän teinihahmon, joka on samanaikaisesti valtavan vaivaannuttava ja valtavan hauska.

     Nimikkohahmon lisäksi elokuva on muutenkin täynnä toinen toistaan kiusallisempia ja eksentrisempiä tyyppejä. On Napoleonin nettideittailuun hurahtanut isoveli Kip (Aaron Ruell) ja heidän huimapäinen isoäitinsä (Sandy Martin), sekä itsestään aivan liikoja luuleva Rico-setä (Jon Gries). Koulun puolella taas nähdään rahaa taiteellaan keräävä Deb (Tina Majorino), suosituin tyttö Summer (Haylie Duff), hänen kiusaava poikaystävänsä Don (Trevor Snarr) ja paras ystävänsä Trisha (Emily Kennard), sekä uutena kouluun saapuva meksikolaispoika Pedro (Efren Ramirez), josta muodostuu välittömästi Napoleonin paras ystävä. Hahmogalleria ja heidän näyttelijänsä ovat läpikotaisin loistovedossa. Kaikki ovat täysillä mukana tässä kummallisessa tyylissä, luoden poppoon, jonka hervottomia edesottamuksia voisi jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa.

Miksi ihmeessä en ole älynnyt katsoa Dynamiitti Napoleonia aiemmin? Kyseessähän on aivan mahtava komediaelokuva, enkä yhtään ihmettele, että sen ympärille on muovautunut oma vannoutunut fanikuntansa. Sen lisäksi, että elokuva sisältää riemastuttavan hahmokattauksen, heidän ympärille on keksitty monenlaisia todella hauskoja tilanteita ja tapahtumaketjuja. Huumori rakentuu voimakkaasti myötähäpeän varaan ja leffa saakin katsojan onnistuneesti pyörimään vaivaantuneena istuimellaan. Ja sanon tämän vain hyvällä. Koen parhaan tilannehuumorin syntyvän usein juurikin myötähäpeästä. Kun se on vielä näin hyvin tehty, saa suorastaan ihastuttavan pöljä leffa nauramaan makeasti kerta toisensa perään viime minuuteilleen asti. Vaikka näiden mahtavien hahmojen kanssa viettäisi aikaa pidempäänkin, on puolitoista tuntia kuitenkin täydellisen napakka mitta. Vaikka lisää haluaisi toisaalta nähdä, on luultavasti vain parempi, ettei jatkoa tehtäisi, sillä filmi on niin omalaatuinen onnistuminen, että sen onnistumisen toistaminen olisi luultavasti vain vaivaannuttavaa, mutta ihan vääristä syistä.

Elokuva leikittelee teinikomedioiden kliseillä, tuntuen ajoittain jopa nokkelalta parodialta niistä, sekä satiirilta yleisesti amerikkalaisesta high school -kulttuurista. Leffaan mahtuu tietty tanssiaisia sun muita perinteisiä juttuja, mutta huomattavasti viihdyttävämmin tehtynä kuin yleensä. Hymy pidetään visusti katsojan huulilla ja ajoittain ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä kummaa tekijätiimin päässä on liikkunut, että he ovat keksineet näin absurdeja juttuja? Vähän väliä on vaikea sanoa, onko leffa tyhmä, vai suorastaan nerokas. Kaiken kruunaa loppuhuipennuksen loistava tanssinumero.

Jared Hessin ohjaus on fantastista ja hän onnistuu luomaan täysin omalaatuisen ja vekkulin maailman filmiin. Hän saa kaikki puhaltamaan taitavasti yhteen hiileen, jolloin kaikessa omituisuudessaankin kaikki tuntuu oudon luontevalta. Hessin ja hänen vaimonsa Jerushan käsikirjoitus on myös oikein mainio. Erityistä syvempää tarinaa leffalta on turha hakea, vaan se lähinnä vain näyttää yhtä kouluvuotta Napoleonin elämästä. Dynamiitti Napoleon on kuvattu pätevästi ja Idahon nätin karuja maisemia esitellään tyylikkäästi. Lavasteet ovat oivalliset ja niin puvustajat kuin maskeeraajat ovat osuneet maalitaulun keskelle hahmojen ulkonäköjen kanssa. Äänimaailma on hyvin rakennettu John Shiwartin musiikkeja myöten. Omat kehunsa ansaitsee myös vekkuli alkutekstipätkä, joka keksittiin vasta, kun leffa oli periaatteessa jo muuten valmis.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Napoleon Dynamite, 2004, Fox Searchlight Pictures, Paramount Pictures, MTV Films, Access Films, Napoleon Pictures

Arvostelu: Whiplash (2014)

WHIPLASH

Ohjaus: Damien Chazelle

Pääosissa: Miles Teller, J. K. Simmons, Paul Reiser, Melissa Benoist, Austin Stowell, Nate Lang ja Chris Mulkey

Genre: musiikki, draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Whiplash on Damien Chazellen ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Yrittäessään saada musikaalielokuvaansa La La Land (2016) tehtyä, Chazelle työsti tarinan omien kokemustensa pohjalta Princetonin koulussa, missä hänen musiikinopettajansa oli erittäin vaativa ja häijy persoona. Saadakseen rahoituksen täyspitkään elokuvaan, Chazelle tiivisti käsikirjoituksensa pohjalta 18-minuuttisen lyhytelokuvan, joka esitettiin tammikuussa 2013 Sundancen elokuvajuhlilla. Siellä lyhäristä innostuttiin niin paljon, että Chazelle sai kerättyä tuotantotiimin ympärilleen ja täyspitkän leffan teko käynnistyi. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin syyskuussa 2013 ja lopulta Whiplash sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 16. tammikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Hiljalleen leffa sai festivaalien lisäksi kunnon teatterikierroksen ja Suomeen filmi saapui vasta alkuvuodesta 2015. Elokuva oli ylistetty menestys, joka sai muun muassa viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja sovitettu käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan, leikkauksen ja äänen palkinnot, sekä parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon ja parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden. Itse katsoin Whiplashin vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin siitä paljon. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen.

Andrew Neiman opiskelee Shafferin konservatoriossa New Yorkissa, haaveenaan nousta seuraavaksi rumpalisuuruudeksi. Hän pääsee osaksi arvostetun, mutta julman opettajan, Terence Fletcherin bändiä, missä hänen haaveensa joutuu todelliselle koetukselle.

Pääroolissa rumpalipyrkyri Andrew Neimanina nähdään Miles Teller, joka tekee elokuvassa uransa tähän asti parhaan roolisuorituksensa. Teller on aivan mahtava itseään ääriraajoille puskevana nuorukaisena, jonka matka alkaa varsin sinisilmäisenä haaveilijana, mutta joka muovautuu elokuvan edetessä onnistuneesti hurjempaan suuntaan. Teinistä asti rumpuja soittanut Teller hikoilee ja hakkaa menemään rumpusetin äärellä läpi leffan ja voin kuvitella, että pitkien, itseään toistavien kuvauspäivien jälkeen hänen kätensä olivat oikeastikin verillä.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin J. K. Simmons, joka voitti roolityöllään parhaan miessivuosan palkinnot muun muassa Oscar-, Golden Globe-, BAFTA-, Satellite- ja Screen Actors Guild -gaaloissa, ihan vain muutaman merkittävimmän mainitakseni - ja kaikki täysin ansaitusti. Simmons on häkellyttävän upeassa vedossa, näytellessään Shafferin konservatoriossa jazz-bändiä opettavaa Terence Fletcheriä, jonka metodit ovat lievästi sanottuna kyseenalaisia, käyttäytyminen vähätellysti ilmaistuna tökeröä ja ego niin iso, ettei huoneeseen toista vastaavaa mahtuisi. Ravintolaohjelmien kokki-ikoni Gordon Ramsayta hieman muistuttava Fletcher on aivan hirvittävä mulkero, joka ei kuitenkaan muutu millään lailla vihattavaksi, pääasiassa Simmonsin ansiosta. Simmons suoltaa aikamoisia kamaluuksia oppilailleen ja vieläpä aikamoisella tahdilla, eikä katsojana voi muuta kuin pöyristyä ja nauraa. Simmons herkuttelee inhottavalla hahmollaan oikein tosissaan, vetäen menon niin intensiiviseksi, että kotikatsomossakin nousee hiki ohimoille. Fletcheriin on onneksi kirjoitettu muitakin puolia, jotka inhimillistävät muuten mahdollisesti liian hirviömäistä kusipäätä.

Näiden kahden hahmon välisen vastakkainasettelun ympärille on rakennettu aivan fantastinen elokuva, joka säväyttää katselukerta toisensa jälkeen. Whiplash nappaa heti mukaansa kohtauksella, jossa Fletcher sattuu bongaamaan Andrew'n harjoittelemassa rumpusooloaan ja rakentuu siitä sitten yhä vain koukuttavammaksi tahtojen taisteluksi, joka käy ajoittain jopa psykologisen jännärin rajoilla. Kaikki rakentuu tehokkaasti kuin kaiken aikaa menoaan kasvatteleva kappale, johtaen lopulta täydelliseen finaaliin, jossa näiden hahmojen vaikea suhde huipennetaan päräyttävästi. Se on esimerkillisen onnistunut nostatus, jonka päätteeksi katsojan on helppo sanoa hymyssä suin, että "Huh huh, mikä leffa!" Finaali haastaa myös katsojansa moraalin. Fletcher perustelee kyseenalaisia toimintatapojaan, joilla on useanlaisia vaikutuksia. Onko oikein rikkoa nuorten mieliä kerta toisensa perään, kunnes seasta löytyy se lannistumaton lahjakkuus, jolla on potentiaalia saavuttaa korkeudet?

Huipennuksen lisäksi elokuva on täynnä muitakin täydellisyyteen asti hiottuja kohtauksia, joista tunnetuin on takuulla ensimmäinen treenisessio Fletcherin bändin kanssa, jonka aikana opettaja paljastaa todellisen luonteensa. Yhä vain intensiivisemmäksi nouseva kohtaus on ensimmäinen osoitus siitä, kuinka hyvää työtä Miller ja Simmons tekevät ja kuinka täydellisesti heidän kemiansa kohtaavat. Näyttelijäsuorituksia vain vahvistaa Damien Chazellen erinomainen käsikirjoitus, joka on täynnä nasevaa dialogia ja sellainen määrä erilaisia solvauksia, että niistä olisi riittänyt useampaankin leffaan. Simmonsin ärjymistä olisi helposti voinut katsoa yksinään parin tunnin ajan. Chazellen tekstin ainoa kauneusvirheeksi laskettava puoli on hieman turhalta tuntuva romanssi Andrew'n ja Supergirl-sarjasta (2015-2021) tutun Melissa Benoistin esittämän elokuvateatterityöntekijän kanssa. Sitä lukuun ottamatta Whiplash on aika lailla täydellinen elokuva.

Käsikirjoituksen lisäksi Chazellen ohjaus on erittäin väkevää ja vaikka miehellä oli taustalla vain yksi täyspitkä filmi, lähes täysin unholaan jäänyt indie-elokuva Guy and Madeline on a Park Bench (2009), Chazelle suoriutuu kuin kokenut ammattilainen. Chazelle ällistyttää monella tapaa ja hänellä on myös silmää vahvoille visuaalisuuksille ja korvaa voimakkaalle äänimaailmalle. Whiplash on todella tyylikkäästi kuvattu ja kuvaaja Sharone Meir uskaltaa mennä lähelle kohteitaan, tehden filmistä entistä intiimimmän ja jännittävämmän. Loppuhuipennuksen kamerapyöritykset ovat myös vakuuttavaa seurattavaa. Leffa on onnistuneesti leikattu ja rytmitetty - pakkohan sen on olla, jos Chazelle on täyttänyt käsikirjoituksensa repliikillä "not quite my tempo". Puitteet ovat mainiot, valaisu tyylikästä, värimäärittely räikeän leikittelevä ja äänimaailma tietty täynnä rumpujen hengästyttävää pauketta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Whiplash, 2014, Bold Films, Blumhouse Productions, Right of Way Films, Sierra / Affinity

Arvostelu: Monster - Vaarallinen leikki (怪物 - 2023)

MONSTER - VAARALLINEN LEIKKI

怪物

Ohjaus: Hirokazu Kore-eda

Pääosissa: Sōya Kurokawa, Sakura Andō, Eita Nagayama, Hinata Hiiragi, Mitsuki Takahata, Akihiro Tsunoda, Shidō Nakamura ja Yūko Tanaka

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Monster - Vaarallinen leikki on ohjaaja Hirokazu Kore-edan uusi elokuva. Tehtyään ranskalaisen The Truth -elokuvan (La Vérité - 2019) ja eteläkorealaisen Pikku tähti -elokuvan (브로커 - 2022), Kore-eda ryhtyi työstämään uutta japanilaista leffaa. Yleensä elokuvansa itse käsikirjoittava Kore-eda pyysi ihailemaansa Yuji Sakamotoa kirjoittamaan elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2022 ja lopulta Monster - Vaarallinen leikki sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2023, missä se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin ja olin kiinnostunut katsomaan sen, nähtyäni leffan trailerin useaan otteeseen Pojan ja haikaran (君たちはどう生きるか - 2023) yhteydessä. Kävin katsomassa Monster - Vaarallisen leikin, kun se oli jo pyörinyt viikon elokuvateattereissa.

Yksinhuoltajaäiti Saori kummastelee poikansa yhtäkkistä outoa käytöstä ja epäilee, että tämän opettaja on pahoinpidellyt häntä.

Monster - Vaarallinen leikki kertoo useasta hahmosta, joiden elämät kohtaavat, kun epäilys hirviömäisestä teosta herää. On vastikään miehensä menehtymisen jälkeen yksinhuoltajaäidiksi jäänyt Saori Mugino (Sakura Andō) ja tämän vaitonainen, mutta äkillisesti kummallisesti käyttäytyvä poika Minato (Sōya Kurokawa). On Minaton opettaja Michitoshi Hori (Eita Nagayama), jonka Saori epäilee käyneen käsiksi poikaan, sekä Hiron tyttöystävä Hirona (Mitsuki Takahata). On koulun rehtori Fushimi (Yūko Tanaka), joka ei tunnu ottavan minkäänlaista kantaa tapahtuneeseen ja väistelee Saorin kysymyksiä. Ja sitten on Minaton koulukiusattu luokkatoveri Yori Hoshikawa (Hinata Hiiragi) ja tämän isä Kiyotaka (Shidō Nakamura), joilla on myös roolinsa tässä kaikessa. Hahmot ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja heistä aukeaa hetki hetkeltä uusia puolia, mitkä mullistavat katsojan tapaa ajatella heistä pitkin elokuvaa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Andō tulkitsee väkevästi huolestunutta äitiä, joka suutahtaa, kun koulun henkilökunta tuntuu väheksyvän tapahtunutta ja suosivan opettajan puolta. Nagayama vakuuttaa opettaja Horina, johon vakavat syytökset kohdistuvat. Huipputyötä tekevät myös pitkän roolitusprosessin jälkeen Minaton ja Yorin osat napanneet lapsinäyttelijät Kurokawa ja Hiiragi, jotka pääsevät näyttämään lahjojaan elokuvan viimeisellä kolmanneksella.

Akira Kurosawan Rashomon - paholaisen temppeli -klassikon (羅生門 - 1950) jalanjäljissä kulkeva Monster - Vaarallinen leikki leikittelee katsojan näkökantojen kanssa, kertomalla samaa tarinaa uudestaan eri hahmojen vinkkeleistä. Samanlaista nähtiin myös muutaman vuoden takaisessa Ridley Scottin The Last Duelissa (2021), mutta Monster vain korostaa, kuinka kömpelö The Last Duelin toteutus oli. Siinä, missä The Last Duelissa ei juuri jäänyt tilaa epäilykselle ja kaiken päälaelleen kääntämiselle, vaan katsojana oli alusta loppuun varma tapahtuneesta, Monster - Vaarallinen leikki haastaa ja manipuloi katsojaansa todella tehokkaasti yhdestä mielipiteestä toiseen. Yuji Sakamoton käsikirjoitus on aivan mahtava ja nokkela, ja sen pohjalta ohjaaja Hirokazu Kore-eda on työstänyt erittäin vahvan ja tunteikkaan draaman.

Elokuvan alkupäässä katsojana on täysin Saori-äidin puolella, etsimässä oikeutta pojan pahoinpitelijää kohtaan. Syyttävä sormi osoittaa itselläkin opettajaa, koska näin elokuva haluaa katsojan toimivan. Elokuva kuitenkin mullistaa hyvin yksioikoiselta vaikuttavaa tarinaansa moneen otteeseen ja kiskoo onnistuneesti mattoa jalkojen alta useammankin kerran. Juuri, kun luulet päässeesi jyvälle, mistä Monsterissa on todellisuudessa kyse, se toteaa taas, että ähäkutti. Väärissä käsissä moinen leikittely voisi koitua elokuvan kohtaloksi, mutta Kore-edan varmassa otteessa filmi vain paranee edetessään. Mitä pidemmälle leffa etenee, sitä syvemmälle katsoja uppoaa menoon mukaan. Lopputulema onkin erityisen herkkä, tulkitsi sen katsojana miten tahansa.

Monster - Vaarallinen leikki käsittelee todella väkevästi vaikeita aiheita, jotka ovat olleet viime aikoina useasti esillä. Jatkuvasti pohditaan, että kenelle lankeaa vastuu huonosti käyttäytyvästä lapsesta; vanhemmille vai koululle? Usein puhutaan, että nykyään vanhemmat kasvattavat lapsensa liiankin vapaasti, mutta opettajatkaan eivät saa juuri yhtään enää rangaista oppilaitaan. Elokuva myös kommentoi sitä, kuinka koulun henkilökunnan kunnollinen suhtautuminen ja puuttuminen konfliktitilanteisiin tuntuu ikuiselta ongelmalta. Tämän lisäksi elokuvassa pohditaan paljon ihmisluonnetta, kun erilaisia syytöksiä tehdään. Nykyään epäillyt tuomitaan sosiaalisessa mediassa samoin tien ja usein tämä leima jää elämään, vaikka totuus paljastuisikin toiseksi. Median kautta uskomme herkästi tietävämme kaiken jostakusta, vaikka meillä ei todellisuudessa olisi aavistustakaan, mitä tämä käy läpi elämässään. Erityisesti tässä Kore-eda on halunnut haastaa katsojansa. Tunnustan itsekin, että olin heti valmis lynkkaamaan opettaja Horin. Kun leffa käy tapahtumiaan läpi uusista vinkkeleistä, alta paljastuu monia syvempiä kerroksia, mikä sai minut jatkuvasti näkemään Monster - Vaarallisen leikin uudessa valossa. Elokuva saa myös jatkossa suhtautumaan varovaisemmin tiettyihin uutisiin, pohtimaan tarkemmin erilaisia perspektiivejä, kun kuulee jostain skenaariosta ja muistamaan, ettei itse tosiaan voi tietää, mitä toisilla on meneillään elämässään.

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Vaikka leffa käykin samoja hetkiä läpi välillä kolmeenkin otteeseen, ei se muutu koskaan tylsäksi kertaukseksi, vaan jokaisesta uusinnasta oppii jotain uutta ja jokaisen kohtauksista näkee eri tavalla kuin edellisellä kerralla. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut ja maskeeraukset. Äänimaailma on hyvin rakennettu. Musiikeista vastaa Kore-edan idoli, Ryuichi Sakamoto, joka menehtyi syöpään maaliskuussa 2023, pari kuukautta ennen Monster - Vaarallisen leikin ensiesitystä Cannesissa. Sakamoto oli heikossa kunnossa jo siinä kohtaa, kun Kore-eda otti häneen yhteyttä ja saikin sävellettyä elokuvaan lähinnä vain pari pientä pianosävelmää, jotka ovat monitunteikkaita kuten itse leffakin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

怪物, 2023, Toho Company, Gaga, AOI Production, Bun-Buku, Fuji Television Network

Arvostelu: Häivähdys purppuraa (The Color Purple - 1985)

HÄIVÄHDYS PURPPURAA

THE COLOR PURPLE

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Whoopi Goldberg, Danny Glover, Oprah Winfrey, Margaret Avery, Willard Pugh, Akosua Busia, Desreta Jackson, Howard Starr, Adolph Caesar, Laurence Fishburne, Leonard Jackson, Carl Anderson, Dana Ivey, Phillip Strong, Peto Kinsaka ja Lelo Masamba

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 12

The Color Purple, eli suomalaisittain Häivähdys purppuraa perustuu Alice Walkerin samannimiseen, Pulitzer-palkittuun kirjaan vuodelta 1982. Walker ei aluksi halunnut myydä kirjan oikeuksia elokuvaa varten, sillä hän ei ollut tyytyväinen siihen, kuinka afroamerikkalaisia ja naisia kohdeltiin Hollywoodissa. Hän kuitenkin suostui lopulta tuottajakaksikko Jon Petersin ja Peter Guberin tarjoukseen sillä ehdolla, että ainakin 50 prosenttia työryhmän jäsenistä olisi afroamerikkalaisia tai naisia ja että hänellä olisi päätösvalta lopullisesta käsikirjoituksesta. Elokuvan säveltäjäksi palkattu Quincy Jones ehdotti Steven Spielbergiä ohjaajaksi, mistä aluksi niin Walker kuin Spielberg olivat epäileväisiä, kummatkin siksi, että Spielberg on valkoinen mies. Lopulta Walker kuitenkin innostui ajatuksesta, nähtyään Spielbergin E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) ja Spielberg suostui hommaan, saatuaan Walkerin siunauksen. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Häivähdys purppuraa sai ensi-iltansa joulukuussa 1985. Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai runsaasti kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta, sekä jopa yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus ja musiikki), sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon. Elokuva sai kuitenkin myös kritiikkiä sen kuvauksesta tummaihoisista miehistä ja siitä, että elokuvaa ei ohjannut tummaihoinen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Häivähdystä purppuraa, vaikka olenkin jopa omistanut elokuvan Blu-rayna muutaman vuoden. Nyt kun Walkerin kirjan pohjalta on tehty uusi elokuvasovitus, päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa ja arvostella Spielbergin elokuvan.

Vuonna 1909 isänsä hyväksikäyttämä teini-ikäinen Celie-tyttö naitetaan leskeksi jääneelle Albert Johnsonille. Varttuessaan Celie yrittää löytää paikkansa maailmassa ja päästä takaisin siskonsa ja heti syntyessään Celieltä pois vietyjen lastensa luokse.

Ennen Häivähdys purppuraa -elokuvan ilmestymistä Whoopi Goldberg oli tunnettu lavakoomikkona. Hän oli ollut mukana vain yhdessä elokuvassa aiemmin, pienelle huomiolle jääneessä Citizen: I'm Not Losing My Mind, I'm Giving It Awayssa (1982). Häivähdys purppuraa nosti Goldbergin maailmankuuluksi ja toi hänelle niin Golden Globe -palkinnon kuin Oscar-ehdokkuuden, kummatkin täysin ansaitusti. Goldberg näyttelee Celie Harrisia, joka on joutunut kestämään lapsuutensa väkivaltaisuutta ja seksuaalista pahoinpitelyä isältään (Leonard Jackson), jonka seurauksena hän on jopa synnyttänyt kaksi lasta, Adamin ja Olivian, jotka kuitenkin kummatkin vietiin häneltä heti syntymisen jälkeen. Rankka elämä jatkuu, kun Celie naitetaan leskeksi jääneelle ja väkivaltaan taipuvalle Albert Johnsonille (Danny Glover). Goldberg (sekä Celietä lapsena esittävä Desreta Jackson) on loistava roolissaan, tehden kertaheitolla kenties koko uransa vakuuttavinta työtä. Hän tulkitsee moniulotteista hahmoaan erinomaisesti ja tunteikkaasti. Glover tekee myös väkevän roolisuorituksen, joskin hänen hahmonsa on mitä inhottavin paskiainen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Akosua Busia Celien siskona Nettienä, Willard Pugh Albertin poikana Harpona, Oprah Winfrey ensimmäisessä leffaroolissaan Harpon tyttöystävänä Sofiana, Margaret Avery Albertin show-esiintyjärakkaana Shug Averyna, Adolph Caesar Albertin isänä, sekä nuori Laurence Fishburne yhdessä ensimmäisistä leffarooleistaan Harpon muusikkokaverina Swainina. Sivunäyttelijät ovat myös hyviä osissaan, etenkin huikeaa työtä tekevä Oprah sanavalmiina Sofiana.

Jo ennen elokuvan ilmestymistä on väitelty siitä, oliko Steven Spielberg oikea tyyppi Häivähdys purppuraa -elokuvan ohjaksiin? Pohdintaa puolesta ja vastaan tapahtui tosiaan myös Spielbergin itsensä toimesta. Oli sitten mitä mieltä tahansa siitä, että valkoinen mies on ohjannut elokuvan tummaihoisen naisen vaikeista kokemuksista, ei voi kuin myöntää, että Spielberg on saanut aikaiseksi helkkarin hyvän filmin. Tuohon aikaan vielä pääasiassa viihteellisistä leffoista, kuten Tappajahaista (Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjistä (Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrialista tunnettu ohjaaja näytti ensi kertaa kykyjään vaativien draamateosten puolella ja osoitti, miksi Spielbergiä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista ja moniosaavimmista elokuvaohjaajista.

Häivähdys purppuraa on varsinaista tunteiden vuoristorataa. Kyseessä ei todellakaan ole helppo katselukokemus, se käy selväksi jo ensiminuuteilla, kun isänsä raiskaama, teini-ikäinen Celie synnyttää jo toisen lapsensa, joka napataan heti äitinsä sylistä ja viedään ties minne. Elokuva on ajoittain todella rankka, kun siinä on mukana lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, kotiväkivaltaa ja naisten ala-arvoista kohtelua monin eri tavoin. Monet kohtaukset ovat todella ahdistavia ja iljettäviä. Niiden vastapainona elokuvassa kuitenkin vallitsee toivon tunne, mikä antaa lohtua aina, kun kaikki näyttää synkältä. En etukäteen tiennyt, mihin olin ryhtymässä ja rankan aloituksen jälkeen yllätyinkin, kuinka hauska elokuva välillä on. Ikävyyksineenkin siitä löytyy suurta elämän riemua, joka nostaa tunteet pintaan. Silmät kostuvat leffan aikana useasti, välillä surusta, välillä ilosta. Välillä ei välttämättä edes osaa täysin sanoa, että miksi. Siitä yleensä tunnistaa vaikuttavan elokuvan.

Tunteikkuuteen vaikuttaa myös todella vahva tarina. Alice Walkerin kirjan pohjalta Menno Meyjesin käsikirjoitus on väkevä ja se pitää mielenkiinnon tiukasti yllä, vaikka kestoa on kaksi ja puoli tuntia. Katsojana jää täysin koukkuun Celien elämäntarinaan ja on erittäin mielenkiintoista seurata, kun teini-ikäinen, hyväksikäytetty ja lukutaidoton tyttö kasvaa läpi leffan ja löytää paikkaansa maailmasta. Sivuhahmojen tuomat sivujuonet ovat myös toimivat, etenkin Sofian, osittain juuri Oprah Winfreyn upean roolityön ansiosta. 

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan laadukas. Se on hienosti kuvattu. Mukana on useita upeita otoksia, joissa niin kuvasommittelu kuin kameraliikkeet ovat tarkoin suunniteltuja. Leikkauskin on sulavaa ja pitkästä kestostaan huolimatta elokuva tuntuu ytimekkäältä. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet vakuuttavaa työtä, kuljettaessaan tarinaa visuaalisesti vuodesta 1909 1930-luvun lopulle. Maskeeraajat ovat saaneet aikaan ikäviä ruhjeita hahmoille. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Quincy Jonesin säveltämät musiikit tunnelmoivat nätisti taustalla läpi leffan. Ei ihme, että Jonesin työ sai useita palkintoehdokkuuksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Color Purple, 1985, Warner Bros., Amblin Entertainment, The Guber-Peters Company

Arvostelu: Mean Girls (2024)

MEAN GIRLS

Ohjaus: Samantha Jayne ja Arturo Perez Jr.

Pääosissa: Angourie Rice, Renée Rapp, Auli'i Cravalho, Jaquel Spivey, Avantika, Bebe Wood, Christopher Briney, Tina Fey, Tim Meadows, Jenna Fischer, Busy Phillips, Ashley Park ja Jon Hamm

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

Rosalind Wisemanin kirjaan Queen Bees and Wannabes (2002) löyhästi pohjautuva teinikomedia Mean Girls (2004) oli kehuttu jättihitti, josta on vuosien varrella muodostunut yksi merkittävimmistä elokuvista lajityypissään. Leffalle työstettiin suoraan televisiossa julkaistu jatko-osa Mean Girls 2 (2011), jonka kuitenkin haukkuivat lyttyyn niin kriitikot kuin alkuperäisleffan fanit. Elokuvan pohjalta työstettiin myös musikaaliesitys, jonka ensi-ilta oli loppuvuodesta 2017 ja joka nousi Broadwaylle seuraavana keväänä. Kun musikaali sai viimeisen esityksensä alkuvuodesta 2020, sekä alkuperäisen leffan kuin musikaalin käsikirjoittanut Tina Fey ilmoitti, että musikaalin pohjalta tehtäisiin uusi elokuvasovitus Mean Girlsistä. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista suoraan Paramount+ -suoratoistopalvelussa, mutta studio päättikin antaa elokuvalle kunnon teatterikierroksen ja nyt Mean Girls -uudelleenfilmatisointi saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni alkuperäinen Mean Girls on aivan mahtava elokuva, mutten odottanut uutta versiota lainkaan. En kokenut uudelleenfilmatisoinnille tarvetta, enkä lämmennyt ajatukselle musikaalisovituksesta. Kävin silti katsomassa uuden Mean Girlsin ennakkoon sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Koko lapsuutensa kotikoulussa viettänyt Cady Heron aloittaa ensi kertaa opinnot ihka aidossa high schoolissa. Koulussa hän kohtaa paikan suosituimman teinityttötrion, Plastikit, jotka vaikuttavat aluksi ottavan Cadyn joukkoonsa. Pian Cadylle kuitenkin selviää kolmikon todellinen luonne.

Pääroolissa Cady Heronina nähdään tällä kertaa Tom Hollandin Spider-Man -elokuvista (2017-2021) tuttu Angourie Rice. Rice on osoittanut useasti sivurooleissa näyttelijäntaitojaan ja osoittaa Mean Girlsissä pärjäävänsä pätevästi pääroolissakin - suurimmaksi osaksi ajasta. Rice tulkitsee oivallisesti sinisilmäistä ja lähes kaikesta kokematonta Cadya, mutta kun tyttö muuttuu Plastikkien myötä ilkeämmäksi, Rice ei tuo tätä puolta esille erityisen vakuuttavasti.

     Itse Plastikit, eli ne "ilkeät tytöt" ovat tietty tuttu kolmikko, joukon johtaja Regina George (Renée Rapp), salaisuuksista huolen pitävä Gretchen (Bebe Wood) ja tyhmä Karen (Avantika). Elokuvan kirkkaasti parasta antia on Reginaa esittävä Rapp, joka ainoana näyttelijäkaartista pystyy pistämään kampoihin alkuperäisleffan näyttelijälle. Eipä toisaalta ihme, sillä Rapp esitti Reginaa Broadway-musikaalissa yli vuoden ajan, jolloin hän pystyi omaksumaan katalan hahmonsa. Rapp oikein herkuttelee kierossa osassaan. Wood ja Avantika sen sijaan eivät täysin toimi rooleissaan. Erityisesti Avantika tekee idiootista Karenista tällä kertaa lähinnä ärsyttävän.

     Paluun alkuperäisestä Mean Girlsistä tekevät käsikirjoittajankin hommaa hoitava Tina Fey opettaja Norburyksi ja Tim Meadows rehtori Duvalliksi. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Jenna Fisher Cadyn äitinä, Auli'i Cravalho ja Jaquel Spivey Cadyn ensimmäisinä koulukavereina Janisina ja Damianina, Christopher Briney Cadyn ihastuksenkohde Aaronina, Jon Hamm valmentaja Carrina ja Broadway-esityksessä Gretcheniä näytellyt Ashley Park ranskanopettaja Parkina. Fey ja Meadows vetävät roolinsa uusintakierroksella aika tylsällä vaihteella. Muut näyttelijät ajavat asiansa, joskin Hamm ei pääse tekemään oikein mitään valmentajana, jonka kyseenalaista käytöstä on minimoitu.

Mean Girls oli hillittömän hauska, kekseliäs, näpäyttävä ja aivan mahtava elokuva. Suorastaan fetch. Niin, puhun siis siitä alkuperäisestä leffasta, jonka voi mieltää jo moderniksi klassikoksi. Uusi Mean Girls taas on kuin yksi Plastikeista. Se on muovia, kertakäyttöroinaa, jonka sysäät nopeasti syrjään ja unohdat, mutta joka jää kuitenkin elämään ympäristölle haitallisena. Se on pinnallinen, kolkko ja kaikin tavoin tylsä toisinto loistavasta alkuperäisleffasta. Siinä, missä alkuperäiselokuva kestää useita katselukertoja ja naurattaa joka kerralla yhtä makeasti, meinasin nukahtaa tylsyyteen uutta versiota katsoessani. Vitsit ovat samoja ja kohtauksia käydään läpi robottimaisesti kuin tarkistuslistaa rastien. Renée Rapp yrittää parhaansa kantaa elokuvaa harteillaan, mutta hän ei pysty poistamaan totaalista tarpeettomuuden ja sieluttoman rahastuksen lemua, joka leffaa ympäröi.

Uuteen Mean Girlsiin on tehty ihan vain muutamia muutoksia. Parit ikoniset repliikit on poistettu, sosiaalinen media on ymmärrettävästi tuotu mukaan ja jostain syystä Cadylla ei ole isää. Leffa on myös oudon himokas. Merkittävin muutos on toki se, että tällä kertaa kyseessä on musikaali. Minulla ei yleisesti ole mitään musikaaleja vastaan ja veikkaan, että homma toimisi Broadwayn puolella. Tässä leffassa musikaaliaspekti ei toimi, ei sitten yhtään. Kun musikaaleja tehdään, ne pitäisi alusta alkaen rakentaa niin, että laulut istutetaan mukaan. Alkuperäisessä Mean Girlsissä ei nähty musikaalinumeroita, joten tässä uudessa ne ovat erityisen väkinäisen tuntuisia. Elokuvan jo valmiiksi kömpelö kerronta rikkoutuu joka kerta, kun uusi laulu alkaa. Kun laulu päättyy, kerrontaa voidaan taas jatkaa. Näin leffa saadaan venytettyä liki kahden tunnin mittaan.

Ohjaajina toimivat ensikertalaiskaksikko Samantha Jayne ja Arturo Perez Jr., joiden kokemattomuus paistaa läpi. Käsikirjoituksesta vastaa tälläkin kertaa Tina Fey, jonka työ on nyt käsittämättömän laiskaa. Elokuvaa katsoessa tuntuukin siltä, ettei Fey olisi saanut muuta merkittävää urallaan aikaiseksi ja siksi lypsää nyt Mean Girlsiä rutikuivuuteen asti. Sentään elokuva on hyvin kuvattu. Eräs musikaalinumeroista jää laulultaan aika yhdentekeväksi, mutta sen aikana nähdään tyylikkäästi toteutettu, yhdeksi pitkäksi kuvaksi lavastettu otos. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, äänitehosteet myös. Laulut ovat samat Jeff Richmondin säveltämät ja Nell Benjaminin sanoittamat kuin musikaaliesityksessä. Kappaleet ovat toinen toistaan unohdettavampia, eikä oikeastaan yksikään jäänyt mieleen. Siitä jo tunnistaa epäonnistuneen musikaalin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mean Girls, 2024, Paramount Pictures, Broadway Video, Little Stranger

Arvostelu: Poor Things (2023)

POOR THINGS

Ohjaus: Yorgos Lanthimos

Pääosissa: Emma Stone, Mark Ruffalo, Willem Dafoe, Ramy Youssef, Vicki Pepperdine, Jerrod Carmichael, Hanna Schygulla, Kathryn Hunter, Suzy Bemba, Margaret Qualley ja Christopher Abbott 

Genre: komedia, fantasia

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 16

Poor Things perustuu Alasdair Grayn samannimiseen kirjaan vuodelta 1992. Yli viisitoista vuotta myöhemmin kreikkalainen elokuvantekijä Yorgos Lanthimos innostui kirjasta valtavasti ja tapasi Grayn puhuakseen tämän kanssa mahdollisesta elokuvasovituksesta. Gray suostui ja elokuvan suunnittelu käynnistyi. Lanthimos päätyi kuitenkin muihin projekteihin, mutta Poor Things pysyi hänen mielessään kaiken aikaa. Tehdessään elokuvaansa The Favouritea (2018), hän keskusteli näyttelijä Emma Stonen kanssa Grayn kirjasta ja Stone innostui ideasta. Kun The Favourite voitti palkintoja ja menestyi hyvin, Lanthimos koki vihdoin pystyvänsä tekemään kirjasta sen ansaitseman adaptaation. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta Poor Things sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2023. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen ja itse odotin sen näkemistä innolla. Olin pitänyt todella paljon Lanthamosin edellisistä englanninkielisistä elokuvista, The Lobsterista (2015), The Killing of a Sacred Deeristä (2017) ja The Favouritesta, ja halusin nähdä, mitä hänen kummallinen mielensä seuraavaksi tuottaisi. Olinkin iloinen, kun pääsin näkemään Poor Thingsin ennakkoon jo ennen joulua Finnkinon After Work -näytöksessä.

Erikoisen tiedemiehen, Godwin Baxterin uusin luomus on aikuisen naisen kehon omaava Bella, jonka aivot ovat kuitenkin vauvan tasolla. Kasvaessaan Bella päättää karata ja tutkia maailmaa, sekä itseään.

Jo useamman fantastisen roolisuorituksen tarjonnut Emma Stone tekee kenties parasta työtään Poor Thingsissä. Stone näyttelee Bella Baxteria, tieteellistä koetta, joka on kuin taapero aikuisen naisen kehossa. Stone heittäytyy sellaisella vimmalla roolinsa vietäväksi, ettei katsojana voi muuta kuin ihailla ja hämmästellä. Hän tulkitsee upeasti hahmoaan, joka esitellään kehitykseltään vauvan tasolla olevana. Aluksi Bella ei osaa puhua tai lukea, hädin tuskin edes kävelläkään. Kaikki eleet, äännähdykset ja muut Stone on omaksunut todella taidokkaasti pieniltä lapsilta ja onkin huvittavaa kuin myös kummallista katsoa, kun aikuiselta naiselta näyttävä Bella sylkee ruoan takaisin lautaselle dramaattisesti, jos ei pidä siitä tai vetää ehdat itkupotkuraivarit lattialla, jos ei saa tahtoaan läpi. Elokuvan edetessä Bella kehittyy ja Stone vain jatkaa vaikutusten tekemistä. Hahmo on heti pidettävä ja Bellan matkaa ryhtyy seuraamaan mielellään.

     Sivurooleissa taas nähdään muun muassa Willem Dafoe Bellan luoneena tiedemiehenä Godwin "Jumala" Baxterina, Ramy Youssef tämän assistenttina Max McCandlesina ja Vicki Pepperdine tämän kodinhoitajana, rouva Priminä, Mark Ruffalo lakimies Duncan Wedderburnina, sekä Hanna Schygulla, Jerrod Carmichael, Kathryn Hunter ja Suzy Bemba Bellan karkumatkalla kohtaamina vekkuleina persoonina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Sivurooleista kirkkaimmat tähdet ovat vähemmän yllättäen Dafoe, joka on nappivalinta eksentrisen ja epämuodostuneen tiedemiehen rooliin, sekä Ruffalo, joka irrottelee todella hauskasti naistenmiehenä, oltuaan vuosikymmenen jumissa Bruce Bannerin, eli Hulkin roolissa Marvelin elokuvissa.

En ole nähnyt Yorgos Lanthimosin kreikkalaisia elokuvia, ainoastaan hänen englanninkieliset elokuvansa The Lobsterin, The Killing of a Sacred Deerin, The Favouriten ja nyt Poor Thingsin. Vaikka pidin jo kolmesta aiemmasta todella paljon, täytyy minun sanoa, että Poor Things on parasta työtä, mitä olen Lanthimokselta tähän mennessä nähnyt. Kyseessä on aivan fantastinen ja häkellyttävän mielikuvituksellinen aikuisten satuelokuva ja suorastaan hulvattoman hauska mustan huumorin komedia. Elokuvan aikana pääsee nauramaan vähän väliä, oli kyse sitten kierosta huumorintajusta tai absurdiuden tulvasta, joka virtaa läpi leffan. Juuri kun luulit nähneesi kaiken, elokuva vetäisee taas kerran maton jalkojesi alta ja yllättää ratkaisuillaan ja keksinnöillään. Ihan jokaiseen makuun elokuva ei todellakaan sovi, mutta jos olet nauttinut Lanthimoksen aiemmista filmeistä, Poor Things tarjoaa varsinaista herkkua.

Elokuvasta löytyy myös vahva tarina. Klassikkohirviöistä tykkäävänä koin kertomuksen viittaukset Mary Shelleyn Frankensteiniin ilahduttavina, Bellan ollessa hieman vastaavanlainen kokeilu tohtori Baxterilta. Kun Bella lähtee matkalleen, on erittäin kiehtovaa ryhtyä seuraamaan tapahtumia. Bella kokee hurjan kehityskaaren elokuvan aikana ja katsojana pääseekin tutkimaan monenlaisia asioita täysin naiivein silmin. Matkan varrelta löytyy hyvää kummastelua muun muassa naisten roolista yhteiskunnassa, sekä nasevaa satiiria esimerkiksi valtaapitävistä miehistä. Ja seksiä, paljon seksiä. Bellan kasvutarinaan kuuluu seksuaalinen herääminen, eikä tätä puolta piilotella lainkaan. Ihmisluontoa, sekä kaikkien paikkoja yhteiskunnassa pohditaan ja kyseenalaistetaan ansiokkaasti läpi leffan.

Elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja kaikessa outoudessaankin sen maailma lumoaa mukaansa täysin. Kohtaus toisensa perään en voinut kuin ihastella steampunk-henkistä maailmaa, joka on luotu upein lavastein ja tehostein. Lavastuksesta löytyy paljon teatterimaisuutta ja välillä näyttäisikin siltä, että elokuva olisi kuvattu teatterin lavalla. En kuitenkaan sano tätä millään lailla negatiivisessa mielessä - tyylikeino nimenomaan luo leffalle niin omaperäisen ilmeen. Värikäs taivas on ajoittain jopa psykedeelinen ilmestys, vain vahvistaen tiettyä aikuisten satumaisuutta. Tämä kaikki avautuu pitkän mustavalkoisen alun jälkeen kuin merkiksi Bellan maailmankuvan laajenemisesta.

Poor Things on muutenkin visuaalisesti ja teknisiltä ansioiltaan vaikuttava. Se on todella tyylikkäästi kuvattu, vaikka aluksi saattaakin kestää hetki tottua vähän väliä käytettävään, pyöristävään kalansilmälinssiin. Tällä kuitenkin korostetaan valtavan maailman laajenemista Bellan silmin katsottuna, minkä lisäksi se saa osan kohtauksista näyttämään siltä kuin ne olisi kuvattu ovisilmän läpi, viittauksena Bellan kokemaan valvontaan ja kontrolliin. Erikoistehosteet ovat onnistuneet, etenkin tohtori Baxterin erilaiset eläinyhdistelmät. Baxterin rujo maskeeraus taas on palkinnon arvoinen suoritus. Äänimaailmakin on tasokkaasti rakennettu Jerskin Fendrixin kummia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Poor Things, 2023, Searchlight Pictures, Film4, Element Pictures, TSG Entertainment