Arvostelu: AVP: Alien vs. Predator (2004)

AVP: ALIEN VS. PREDATOR

Ohjaus: Paul W. S. Anderson

Pääosissa: Sanaa Lathan, Raoul Bova, Lance Henriksen, Ewen Bremner, Colin Salmon, Tommy Flanagan, Agathe de La Boulaye, Sam Throughton, Joseph Rye, Petr Jákl, Tom Woodruff Jr. ja Ian Whyte

Genre: toiminta, jännitys, seikkailu, scifi

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia - Extended Version: 1 tunti 43 minuuttia - Unrated Version: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Sigourney Weaverin tähdittämä scifikauhuelokuva Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979) ja Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator - 1987) olivat kehuttuja menestyksiä, joita seurasi useita jatko-osia. Näistä avaruushirviöistä tehtiin myös muita oheistuotteita, kuten leluja, pelejä ja sarjakuvia, joista osassa Alien ja Predator päätyivät taistelemaan toisiaan vastaan ja tämän idean fanit ottivat avosylein vastaan. 1990-luvulla alkuperäisen Alienin ohjaaja Ridley Scott ja sen jatko-osan Aliens - paluun (Aliens - 1986) ohjaaja James Cameron ryhtyivät yhteistuumiin suunnittelemaan uutta elokuvaa aiheesta, mutta Alienin ja Predatorin elokuvaoikeudet omistavat 20th Century Fox -yhtiö torjuikin kahden konkarin ideat ja ilmoitti tekevänsä elokuvan huippusuositun Alien versus Predator -sarjakuvan (1989) pohjalta. Elokuva oli ollut kehitteillä jo kymmenen vuoden ajan, mutta vasta kun ohjaaja Paul W. S. Anderson hyppäsi mukaan ideoidensa kanssa, tuotanto lähti tosissaan rullaamaan. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2003 ja lopulta AVP: Alien vs. Predator sai maailmanensi-iltansa 12. elokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai nuivan vastaanoton avaruushirviöiden faneilta muun muassa alhaisemman ikärajan takia, minkä lisäksi kriitikot lyttäsivät leffan. Itselleni AVP: Alien vs. Predator on kuitenkin hieman hassusti jopa aika tärkeä elokuva. Se oli ensikosketukseni Alienin ja Predatorin maailmoihin. Näin leffan kenties liian nuorena suunnilleen viitisentoista vuotta sitten, kun serkkuni puhuivat elokuvasta ja vierestä keskustelua kuunneltuani tulin siihen lopputulokseen, että minun olisi pakko nähdä tämä kahden avaruusmölliäisen yhteenotto. Katsoimmekin filmin heti ja ala-asteikäinen meikäläinen oli täysin myyty. Vuosien varrella fiilikseni elokuvaa kohtaan ovat kuitenkin ailahdelleet ja pisteeni ovat kyllä roimasti tippuneet alkuperäisistä korkeuksista. Kun huomasin AVP: Alien vs. Predatorin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Weyland-yhtiö lähettää ryhmän tutkimaan Antarktiksella havaittua mystistä lämpöjälkeä. Paikan päällä, yli kilometrin jään alta löytyvässä pyramidissa ryhmä saa kauhukseen huomata joutuneensa kahden avaruusolentolajin ikiaikaisen sodan keskelle.

Keskelle Antarktiksen jäätikköä yllättäen syntynyttä lämpöjälkeä tutkimaan lähtee Alien-elokuvista tutun Weyland-yhtiön kasaama ryhmä tutkijoita, selviytymisoppaita, turvamiehiä ja muita. Porukkaan kuuluvat muun muassa Aliens - paluussa ja Alien³:ssa (1992) Bishop-androidia esittäneen Lance Henriksenin näyttelemä yhtiön johtaja, herra Weyland itse, oppaana toimiva Lex (Sanaa Lathan), arkeologi Sebastian (Raoul Bova) apulaisensa Thomasin (Sam Throughton) kanssa, tutkija Miller (Ewen Bremner), asemiehet Stafford (Colin Salmon), Verheiden (Tommy Flanagan), Rousseau (Agathe de La Boulaye) ja Stone (Petr Jákl), sekä poraaja Quinn (Carsten Norgaard). Paria poikkeusta lukuun ottamatta hahmot jäävät yksiulotteisiksi tyypeiksi, joista monet on kirjoitettu mukaan ihan vain alienien tai predatorien uhreiksi. Hieman pahvisenakin joukko koostuu tarpeeksi tykättävistä persoonista, jotta heidän haluaa nähdä pääsevän pakoon, kun tutkimuskohteen todellinen luonne paljastuu. Näyttelijät hoitavat hommansa ihan kelvollisesti, mutta ei yksikään erityistä vaikutusta tee. Lathan pärjää toimivasti Lexinä, järjen ääntä yrittävänä oppaana, joka on selvästi kirjoitettu Alien-elokuvista tutun Sigourney Weaverin esittämän Ripleyn pohjalta.

     Mutta katsojaahan totta kai kiinnostavat tässä leffassa eniten ne nimikkomonsterit. Parissa varsinaisessa Alien-elokuvassakin kyseistä liskomaista hirviötä esittänyt Tom Woodruff Jr. ja kaikkia leffan predatoreja esittävä ja samalla elokuvadebyyttinsä tekevä Ian Whyte ovat varmasti hikoilleet olioasuissaan oikein antaumuksella. Onkin muuten aivan mahtavaa, että olennot päätettiin pääasiassa toteuttaa asuin, sillä sen avulla elokuva on vanhentunut paremmin kuin jos oliot olisi kyhätty tuohon aikaan kovassa nousussa, mutta silti aika hataralla pohjalla olleiden tietokonetehosteiden varassa. Selviä digialieneita mahtuu myös mukaan, mutta niitä hyödynnetään aika säästeliäästi silloin, kun kyseisiä otoksia ei ole saanut aikaan näyttelijällä tai nukella. Pääasiassa ikonisten avaruushirviöiden toteutus on upeaa jälkeä ja kun ne lyödään noin puolen välin paikkeilla vihdoin samaan aikaan ruutuun, olentojen faneilta pääsee väkisinkin innostunut vinkaisu.

AVP: Alien vs. Predator on tosiaan minulle ehkä hieman kummallisesti todella nostalginen elokuva ja minun on vaikea suhtautua siihen täysin objektiivisesti. En todellakaan pidä sitä maailman kovimpana juttuna kuten vuosia sitten, mutta tunteeni elokuvaa kohtaan vaihtelevat suunnilleen joka katselulla. Toisinaan pidän sitä aika heikkona popcorn-viihteenä, joskus taas mainettaan parempana monsteripläjäyksenä. Tämänkertainen katselukerta kallistui jälkimmäiseen suuntaan. Ei AVP: Alien vs. Predator mikään kovin ihmeellinen elokuva ole, eikä se pääse millään kahden ensimmäisen Alien-leffan tai alkuperäisen Predator - saalistajan fantastiselle tasolle, mutta on se sentään kirkkaasti parempi kuin sitä edeltänyt kaamea Alien - ylösnousemus (Alien Resurrection - 1997), sekä tämän surkea jatko-osa Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007), josta kuitenkin puhutaan joskus toiste enemmän.

Kyseessä on passeli viihde-elokuva, joka pitää menevästi mukanaan läpi vähän päälle puolentoista tunnin kestonsa. Leffa rakentaa jännitettä paikoitellen pätevästi, kun tutkimusryhmä saapuu Antarktikselle selvittämään lämpöjäljen saloja. Seassa on ihan aitoa yritystä luoda kauhun tunnetta, vaikka aika ajoin meno lipsahtelee liikaa turhien kovaäänisten äkkisäikäytysten varaan. Nimikkohirviöt saavat varsin tasaisesti ruutuaikaa ja kummatkin ovat mielestäni tarpeeksi paljon esillä - ei liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Tutkijoiden kohtaamiset näiden olentojen kanssa ovatkin oivaa seurattavaa ja kohtauksissa sulautetaan hyvin yhteen juttuja kummankin monsterin omista leffasarjoista, joskin Alien-elokuvat tuntuvat olevan selvästi isommin edustettuna. Oman lisänsä jännitykseen tuo pyramidin kekseliäs muuttuva-labyrinttimäinen luonne, jossa sen seinät avautuvat ja sulkeutuvat tasaisin väliajoin, erottaen hahmoja toisistaan ja saaden katsojan varpailleen siitä, kumpi mörökölli seuraavassa huoneessa odottaa. Lisäksi pidän kovasti siitä, kuinka elokuvassa yritetään rakentaa pitkäaikaista historiaa alienien ja predatorien väliselle sodalle ja kuinka ihmiset linkittyvät siihen. Tämä ei ihan istu hirviöiden omien elokuvien logiikkaan, mutta toimii tässä omassa pikkujatkumossaan.

Jos jossain leffa kuitenkin tuottaa pettymyksen, niin siinä, kun nämä nimikkomonsterit pistetään vihdoin vastakkain. Vaikka on todella siistiä nähdä alien ja predator samaan aikaan ruudulla ja vieläpä näin upeasti toteutetusti, niin hirviöiden aloittaessa matsinsa, ei meno ole niin mageeta ja eeppistä kuin voisi toivoa. Tähän vaikuttaa toimintakohtausten ajoittain kömpelö toteutus. On takkuilevaa hidastuskuvaa, liian lähelle näyttelijöitä menevää heiluvaa kameraa ja silppuavaa leikkausta, josta on välillä vaikea saada selvää, että kuka nyt lyökään ja ketä. Pari ihan toimivaa käsirysyä ja päräyttävää hetkeä on mukana, mutta en ihmettele, että juuri tällä saralla ihmisiltä löytyi valituksen aihetta. Predatorin kanssa tehdään myös leffan loppupäässä ratkaisu, joka ei varmasti miellytä monia. Toisaalta se syö hirviön uhkaavuutta roimasti, mutta samalla sopii hahmoon liittyvään kulttuuriin kunnioituksesta sotureiden välillä.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Paul W. S. Anderson, joka oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä videopelileffoistaan Mortal Kombat (1995) ja Resident Evil (2002), mutta jonka aiempi scifikauhuilu, Alien - kahdeksannesta matkustajasta paljon lainaillut Viimeinen horisontti (Event Horizon - 1997) oli selvästi se leffa, jolla Anderson voitti pestinsä tästä filmistä. Anderson on mielestäni parhaimmillaankin aika keskinkertainen elokuvantekijä, mutta AVP: Alien vs. Predatorissa hän suoriutuu tarpeeksi mallikkaasti. Hän selvästi yrittää kovasti ja aika ajoin onnistuukin mukiinmenevästi. Visuaalisesti AVP: Alien vs. Predator on kestänyt yllättävänkin hyvin aikaa. Toimintakohtaukset ovat tosiaan aika hektisiä tekniseltä toteutukseltaan, mutta leffaan mahtuu kuitenkin paljon todella näyttäviä otoksia ja ovelia kuvakulmia. Valaisua hyödynnetään tehokkaasti ja etenkin yhdessä kuvassa pimeydestä hiljalleen esiin hiipivä xenomorph on komea näky kaikessa hyytävyydessään. Pyramidin lavasteet ovat erinomaiset, sisältäen veikeästi vivahteita eri kulttuureista, sekä jylhiä patsaita ja muita koristeita monstereista. Puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet hyvää työtä ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin työstetty. Harald Kloserin säveltämät musiikit ovat mainiot ja nekin pitävät sisällään pieniä vaikutteita Alienien ja Predatorien sävelmistä.

Elokuvasta on olemassa kolme eri leikkausversiota; alkuperäinen teattereissa julkaistu versio, sekä pari pidennettyä versiota. Niistä ensimmäisessä nähdään vaihtoehtoinen alku, mutta jälkimmäinen on noin kahdeksan minuuttia pidempi ja sisältää pidennettyjä kohtauksia, hieman lisättyä dialogia, sekä muutamia väkivaltaisempia hetkiä. Versio on huomattavasti alkuperäistä teatterileikkausta verisempi, joten suosittelenkin leikkauksista juuri tätä kaikista pisintä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

AVP: Alien vs. Predator, 2004, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Brandywine Productions, Lonlink Productions, Stillking Films, Kut Productions, Studio Babelsberg, Inside Track Films, Charenton Productions Limited, Impact Pictures

Arvostelu: Borderlands (2024)

BORDERLANDS

Ohjaus: Eli Roth

Pääosissa: Cate Blanchett, Kevin Hart, Ariana Greenblatt, Jack Black, Florian Munteanu, Jamie Lee Curtis, Edgar Ramírez, Janina Gavankar ja Haley Bennett

Genre: scifi, toiminta, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

Borderlands perustuu samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 2009. Pian ensimmäisen pelin ilmestyttyä tuottaja Avi Arad tapasi Gearbox Software -yhtiön pomon Randy Pitchfordin ja esitteli tälle idean elokuva-adaptaatiosta, mistä Pitchford innostui. Leigh Whannell palkattiin ohjaajaksi ja Aaron Berg ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta. Oren Uziel, Craig Mazin, Juel Taylor ja Tony Rettenmaier työstivät kukin vuorollaan tekstiä uudestaan ja lopullisen käsikirjoituksen rustasi Eli Roth, joista jälkimmäinen korvasi Whannellin ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja kaksi vuotta myöhemmin tyytymätön studio palkkasi Tim Millerin ohjaamaan uudelleenkuvauksia Zak Olkewiczin uusien käsikirjoitussivujen pohjalta. Nyt Borderlands on saapunut elokuvateattereihin, yllättävän vähin äänin, ottaen huomioon, kuinka suosittuja lähdemateriaalina toimivat pelit ovat ja kuinka pinnalla videopeliadaptaatiot tällä hetkellä ovat. Itse olin tiennyt pelisarjasta jo pitkään, mutta vasta viikkoa ennen elokuvan ilmestymistä pelasin Borderlands 2:a (2012), huomattuani sen löytyvän tyttöystäväni pelikirjastosta. Kävin uteliain mielin katsomassa Borderlands-elokuvan sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Palkkionmetsästäjä Lilith matkustaa vihaamalleen lapsuutensa kotiplaneetalle Pandoralle etsimään rikkaan bisnesmiehen tyttären, jonka uskotaan olevan ainoa, joka voi avata Pandoraan piilotetun mysteerisen holvin.

Borderlands sisältää peleistä tuttujen hahmojen ryhmän, jotka päätyvät seikkailulle Pandoralla. Ei siis Avatar-leffoista (2009-) tutulla sinisten avaruusolentojen täyttämällä Pandoralla, vaan Mad Max -leffoista (1979-2024) lainailevalla aavikoituneella ja rämäpäisten rikollisten täyttämällä postapokalyptisellä joutomaaplaneetalla. On Cate Blanchettin näyttelemä Lilith, tiukka ja liipaisinherkkä palkkionmetsästäjä, Kevin Hartin näyttelemä Roland, päämääräinen soturi, jolla on sydän paikallaan, Jamie Lee Curtisin esittämä Patricia Tannis, tekniikkavelho, Florian Munteanun esittämä Krieg, vähäsanainen ja -älyinen hullu lihaskimppu, Jack Blackin ääninäyttelemä robotti CL4P-TP, eli tuttavallisesti Claptrap, sekä Ariana Greenblattin näyttelemä Tiny Tina, nuori ja rasavilli räjähdeintoilija sekä rikkaan Atlasin (Edgar Ramírez) tytär, jonka uskotaan olevan ainoa, joka voi avata Pandoran mahtavia voimia sisällään pitävän holvin. Näyttelijäkaarti sai monet nostelemaan kulmiaan heti, kun heidän mukanaolonsa ilmoitettiin. Blanchett ja Curtis ajavat mukiinmenevästi asiansa ja Blackin ääni istuu hyvin ärsyttävälle robotille. Komediallisista ja kovaäänisistä rooleista tuttu Hart tuntuu kuitenkin hassulta valinnalta tarkan ja päättäväisen sotilaan osaan, Greenblattin irrottelu on enemmän vaivaannuttavaa kuin hupaisaa, eikä Ramírez pahemmin vakuuta tylsässä antagonistiroolissa.

En tiedä, johtuiko se siitä, että odotukseni Borderlands-elokuvaa kohtaan olivat todella alhaiset jo pelkän markkinoinnin (ja sen vähyyden) takia, vai siitä, etten ollut paria kertaa enempää pelannut lähdemateriaalina toimivia pelejä, vai siitä, että olin juuri edellisiltana saanut loppuun myötähäpeällisen surkean videopeliadaptaatio Knuckles-televisiosarjan (2024), mutta minun täytyy tunnustaa, että osittain jopa viihdyin Borderlands-leffan parissa ihan menevästi. Kyseessä ei ole järin hyvä elokuva ja näkemänsä unohtaa luultavasti pian leffan päättymisen jälkeen, mutta silti näkemäni oli kaikessa keskinkertaisuudessaan tarpeeksi passelia hömppää.

Elokuva käyttää heti alussa vajaan minuutin kertoakseen taustaa tälle intergalaktiselle maailmalle ja mistä Pandorassa ja sen holvissa on oikein kyse, ennen kuin se pistää haisemaan, eikä jarrua juuri painella koko loppuleffan ajan. Tekijöillä on sentään ollut älliä pitää elokuva vain hieman päälle puolentoista tunnin mitassa, jolloin turbovauhdilla eteenpäin kiitävän toimintaseikkailun kanssa ei juuri aika käy pitkäksi. Ruutuun pusketaan koko ajan menoa ja meininkiä, ja hahmoja heitellään vaaratilanteesta toiseen. Jännitettä ei juuri ole ja tarinan etenemisen on helppoa arvata ennalta, jopa juonenkäänteisiin asti, mutta homma toimii tarpeeksi kivasti. Oikeastaan vasta turhan hölmöksi ja överiksi ampuvassa lopputaistelussa aloin kokea ähkyä, mutta muuten sekopäisyys tyydytti. Pelisarjan vannoutuneimmille faneille Borderlands voi kuitenkin olla iso pettymys, jo sen takia, että toisin kuin räävitöntä kielenkäyttöä ja veristä toimintaa sisältävät pelit, elokuvasovitus on siistitty lapsiystävällisemmäksi.

Elokuvan ohjauksesta vastasivat lopulta Eli Roth ja tuottaja Tim Miller, jälkimmäisen hoidettua viimevuotiset lisäkuvaukset, Rothin oltua kiireinen Thanksgiving-kauhuelokuvan (2023) parissa. Kumpikaan ei saa sekoboltsista konseptista niin paljoa irti kuin voisi toivoa. Usean käsikirjoittajan läpi käynyt teksti on aika lattea, mutta sentään meno on leikattu niin napakaksi, että hahmoja pusketaan yhä vain uusiin tilanteisiin. Jos jotain täytyy kehua, niin sitä, kuinka tämä pelien hullunkurinen maailma on tuotu valkokankaille lavastuksen, puvustuksen ja tietokonetehosteiden avulla. Kaikki efektit eivät todellakaan näytä hyviltä ja esimerkiksi selvät digi-ihmiset ja Pandoran olennot näyttävät viimeistelemättömiltä, mutta digitaalisesti toteutetut maisemat näyttävät mainioilta. Leffa on myös kivan värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat ihan menevästi taustalla. Mieltäni toki lämmitti, että mukaan oli ujutettu suosikkiyhtyeeni Musen Supermassive Black Hole -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Borderlands, 2024, Lionsgate Films, Media Capital Technologies, Arad Productions, Picturestart, Gearbox Studios, 2K Games

Arvostelu: Se päättyy meihin (It Ends with Us - 2024)

SE PÄÄTTYY MEIHIN

IT ENDS WITH US

Ohjaus: Justin Baldoni

Pääosissa: Blake Lively, Justin Baldoni, Brandon Sklenar, Jenny Slate, Hasan Minhaj, Isabela Ferrer, Alex Neustaedter, Amy Morton ja Kevin McKidd

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

It Ends with Us, eli suomalaisittain Se päättyy meihin perustuu Colleen Hooverin samannimiseen kirjaan vuodelta 2016. Vuonna 2019 Justin Baldoni hankki kirjan elokuvaoikeudet tuotantoyhtiönsä Wayfarer Studiosin kautta, mutta tuotanto junnasi pari vuotta paikoillaan koronaviruspandemian takia. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2023, mutta puolessa välissä kuvauksia tuotanto keskeytettiin Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Lopulta leffa saatiin tehtyä loppuun ja nyt usean viivästyksen jälkeen Se päättyy meihin on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut kuullutkaan Hooverin kirjasta, ennen kuin näin elokuvan trailerin ensimmäistä kertaa. En juuri piitannut siitä, eikä odotuksiani nostattanut se, kun työkaverini haukkuivat kirjan lyttyyn. Kävin silti katsomassa Se päättyy meihin -leffan sen ensi-iltapäivänä.

Lily Bloom yrittää käsitellä väkivaltaisen isänsä kuolemaa, kun hän kohtaa neurokirurgi Rylen. Lily rakastuu Ryleen, mutta alkaa vähitellen huomata tämän käytöksessä samanlaisia aspekteja kuin vanhempiensa vaikeassa suhteessa. Pakkaa sekoittaa Lilyn nuoruudenrakkaus Atlas, joka saapuu yllättäen takaisin kuvioihin.

Gossip Girl -televisiosarjasta (2007-2012) tuttu Blake Lively näyttelee kukkakaupan avaamisesta haaveilevaa Lily Blossom Bloomia... aivan kuin naisen kukkaintoilu olisi salakavalasti manipuloitu hänen alitajuntaansa nimen kautta. Lily käsittelee vaikeaa lapsuuttaan väkivaltaisen isänsä (Kevin McKidd) ja tälle jatkuvasti anteeksiantaneen äitinsä (Amy Morton) kanssa ja aikuistuessaan Lilyn välit vanhempiinsa ovat muuttuneet lähes olemattomiksi. Naisen elämä mullistuu, kun hän kohtaa lyhyen ajan sisällä kaksi miestä, teiniaikansa suuren rakkauden ja uuden hurmurin. Lively on roolissaan erittäin mainio, kanavoiden hyvin hahmonsa vaikeita tuntemuksia pitkin leffaa. Takaumissa nuorta Lilyä näyttelevä Isabela Ferrer on aikamoinen löytö, sillä tyttö menee täysillä läpi nuoresta Livelystä.

     Lilyn kohtaamat miehet ovat ohjaaja Justin Baldonin näyttelemä Ryle, karismaattinen ja itsevarma neurokirurgi ja Brandon Sklenarin näyttelemä Atlas, Lilyn teini-iän rakkaus, jonka perään nainen edelleen huomaa haikailevansa silloin tällöin. Baldoni hoitaa tonttinsa niin kameran takana kuin edessä pääasiassa pätevästi ja Livelyn tavoin hänkin tulkitsee monimutkikasta hahmoaan hyvin. Sklenar on sen sijaan hitusen tylsä pönöttäjä, jolla on hetkensä, mutta joka jää näyttelijänä elokuvan heikoimmaksi anniksi. Oiva on myös Rylen siskoa ja Lilyn yhteistyökumppani Allysaa näyttelevä Jenny Slate, joskin hänen hahmonsa tasapainottelee hienoisella rajalla, muuttuuko energinen hölösuu ärsyttäväksi.

Trailerin perusteella kammosin, että Se päättyy meihin olisi seuraava After (2019), toksisia suhteita romantisoiva roska, joka antaa täysin vääränlaisia viestejä kohdeyleisölleen, nuorille naisille. Ilokseni elokuva onkin huomattavasti odottamaani laadukkaampi teos, jonka tapa käsitellä toksisia suhteita tuntuu kypsältä ja moniulotteiselta, eikä lapselliselta tai mustavalkoisen yksiulotteiselta. Luin, että kirjaa on nimenomaan haukuttu parisuhdeväkivaltaa romantisoivaksi. Voi olla, että kirjassa juttuja hoidetaan eri tavalla, mutta itse nimenomaan pidin elokuvan käsittelyä vaikeasta aiheesta onnistuneena.

Elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan pidin leffaa lähinnä ihan kivana romanttisena hömppänä, joka kulkee varsin kliseisiä polkuja, etenkin siinä kohtaa, kun myös Atlas tuodaan takaisin Lilyn elämään ja homma muuttuu kolmiodraamaksi. Onneksi elokuvan jännite ei rakennu niinkään sen varaan, että kumman miehen Lily lopulta valitsee, vaan toisella puoliskolla tarinan synkemmät pilvet alkavat varjostaa hahmoja. Toisella puoliskollaan leffa imaisee paremmin mukaansa ja pidin erityisesti siitä, että leikkausvalinnoilla jotkut ensimmäisen tunnin hetket saavat uuden näkökulman toisen tunnin aikana. Fifty Shades -trilogian (2015-2018), After-leffojen (2019-2023), 365 päivää -rainojen (365 dni - 2020-2022) sun muun kuran jälkeen Se päättyy meihin pitää sisällään fiksumman viestin katsojakunnalleen ja olen iloinen, että kerrankin tällainen toksisia suhteita vastustava tarina nousee suosituksi pahoja poikia idolisoivien kertomusten sijaan, enkä pistäisi vastaan, jos Hooverin jatkokirja Se alkaa meistä (It Starts with Us - 2022) kääntyisi jonain päivänä elokuvamuotoon.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Ryleä näyttelevä Baldoni, jonka työ on suurimmaksi osaksi oivallista, joskin joissain vakavammissa hetkissä hän äityy muovaamaan ilmapiirin turhan melodramaattiseksi. Esimerkiksi elokuvassa tietty sataa vain silloin, kun Lily on surullinen. Christy Hallin käsikirjoitus on pääasiassa menevä, vaikka osa dialogista onkin aavistuksen kömpelöä. Se päättyy meihin on joitain häiritsevän heiluvia käsivaraotoksia lukuun ottamatta kelvollisesti kuvattu. Lavastus on mainiota, mutta puvustajat tekevät kyseenalaisia valintoja Lilyn asujen suhteen. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Rob Simonsenin ja Duncan Blickenstaffin säveltämät musiikit eivät koskaan erotu leffassa vähän väliä soivien eri artistien kappaleiden seasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

It Ends with Us, 2024, Sony Pictures Television, Wayfarer Studios, Saks Picture Company

Arvostelu: Longlegs (2024)

LONGLEGS

Ohjaus: Osgood Perkins

Pääosissa: Maika Monroe, Blair Underwood, Alicia Witt, Nicolas Cage, Michelle Choi-Lee, Dakota Daulby, Kiernan Shipka, Carmel Amit ja Ava Kelders

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

Longlegs on Maika Monroen ja Nicolas Cagen tähdittämä kauhuelokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Osgood Perkins sai idean elokuvaan muutamia vuosia sitten ja ryhtyi kynäilemään ideansa pohjalta käsikirjoitusta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2023 ja nyt Longlegs saapuu vihdoin ja viimein myös Suomenkin elokuvateattereihin, leffan villin markkinoinnin tehtyä elokuvasta jättihitin maailmalla kesän aikana. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Cagen näyttelevän kauhuelokuvassa ja leffan kryptiset mainokset ja häiriintyneet julisteet vain lisäsivät kiinnostustani. Tietämättä mitään elokuvan tarinasta ja näkemättä yhtäkään varsinaista traileria, kävin katsomassa Longlegsin Finnkinon järjestämässä erityisnäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

1990-luvun Oregonissa FBI-agentti Lee Harker ryhtyy tutkimaan useiden perheiden samankaltaisia kuolemia, jotka vaikuttavat itsemurhilta, mutta jokaiselta rikospaikalta löytyy kirje samalta henkilöltä, Longlegsiltä.

It Follows -kauhuelokuvasta (2014) tuttu Maika Monroe näyttelee Lee Harkeria, nuorta FBI-agenttia, joka saa vastuulleen jäljittää sarjamurhaajaksi epäilty Longlegs, jota taas näyttelee Nicolas Cage. Monroe on nappivalinta rooliin ja hän tulkitsee erinomaisesti urallaan nousevaa agenttia, joka haluaa näyttää kykynsä FBI:lle kieron murhavyyhdin selvittämisellä. Monroe tuo esille hahmonsa monet puolet ja katsojana seuraa erittäin kiinnostuneena, kuinka Lee pyrkii sysäämään syrjään pelkonsa, löytääkseen vastaukset kysymyksiinsä ja toivottavasti myös päästäkseen mysteerisen Longlegsin jäljille. Cage taas on suorastaan hyytävä Longlegsinä, joka ymmärrettiin pitää markkinoinnissa lähes kokonaan piilossa. Cagella on tällä hetkellä aivan mahtava putki tällaisissa omalaatuisissa ja vinksahtaneissa filmeissä, enkä voisi olla iloisempi miehen puolesta, joka oli ryvennyt suuren osan 2000-luvusta toinen toistaan köykäisemmissä rainoissa taloudellisten ongelmiensa takia. "Cage-sanssi" on todellinen, enkä malta odottaa, mitä kaikkea tämä aikakausi tuo vielä tullessaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Blair Underwood Leen pomona Carterina, Alicia Witt Leen äitinä, Michelle Choi-Lee ja Dakota Daulby muina FBI-agentteina, sekä Sabrina: Pimeällä puolella -sarjasta (Chilling Adventures of Sabrina - 2018-2020) tuttu Kiernan Shipka Longlegsin teoista ainoana selviytyjänä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, etenkin Underwood ja Witt.

Pitkän odotuksen ja jännittämisen jälkeen Longlegs ei onneksi tuottanut pettymystä. Kyseessä on paras kauhuelokuva pitkään aikaan, joka onnistui tosissaan työntymään ihoni alle ja sai minut erittäin ahdistuneeksi läpi kestonsa. Longlegs on sellainen elokuva, jonka ilmapiiri on niin onnistuneen inhottava, että kaiken aikaa tekisi mieli katsoa muualle, mutta silmät ovat lukittuneet valkokankaalle kuin hypnoosissa. Osgood Perkinsin rakentama tunnelma on aivan fantastinen ja hän saa katsojan sykkeen koholle tuon tuosta, usein sähäkän leikkauksen ja epämiellyttävän kuvaston avulla. Vähän väliä hahmojen taakse on asetettu joko oviaukko tai ikkuna ja katsojana ei voi olla tuijottamatta taustaa, odottaen jonkin karmivan ilmestyvän esiin.

Vangitsevan tunnelman lisäksi myös elokuvan tarina on todella koukuttava. Päähenkilön tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen Longlegsin mysteeristä. Miten perheet kuolevat samalla tavalla, itsemurhalta vaikuttaen, eikä missään näy merkkiäkään tunkeutujasta? Ainoa vinkki koko Longlegsin olemassaolosta ovat hänen jättämät kirjeensä. Tämä rikostutkimus vain lumoaa kierosti mukaansa yhä vain tiukemmin, mitä pidemmälle elokuva etenee. Paljastukset ovat kauhistuttavia, joskin elokuva olisi voinut keksiä toisen keinon tapahtumaketjun avaamiselle kuin pistää eräs hahmoista loppupäässä selittämään juurta jaksaen, mistä kaikessa onkaan ollut kyse.

Tekniseltä puoleltaankin Longlegs on vakuuttava. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on joitain mieleenpainuvia otoksia, jotka saattavat jäädä kummittelemaan yön pimeydessä. Valaisu on taidokasta, eikä pimeämmistäkään kohtauksista ole vaikeaa saada selvää. Hienolla lavastuksella ja puvustuksella 1990-luku herätetään takaisin henkiin ja Nicolas Cagen maskeeraukset Longlegsinä tekevät hänestä liki tunnistamattoman. Äänimaailma on karmivasti rakennettu ohjaaja Perkinsin veljen, salanimeä Zilgi käyttäneen Elvis Perkinsin säveltämiä musiikkeja myöten. Kauhujuurethan ovat Perkinsin veljeksillä vahvat, sillä kuten sukunimestä voikin jo päätellä, miesten isä on itse Norman Bates, Psyko-klassikkoa (Psycho - 1960) tähdittänyt Anthony Perkins.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Longlegs, 2024, C2 Motion Picture Group, Oddfellows Entertainment, Range Media Partners, Saturn Films, Traffic.

Arvostelu: Trap (2024)

TRAP

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Josh Hartnett, Ariel Donoghue, Saleka Shyamalan, Hayley Mills, Jonathan Langdon, Alison Pill, Lochland Miller, Marnie McPhail, Vanessa Smythe, Kid Cudi ja M. Night Shyamalan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Trap on ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalanin uusi elokuva. Shyamalan sai idean elokuvaan laulajatyttäreltään Salekalta, joka oli pohtinut konsertin ja elokuvatarinan yhdistämistä toisiinsa Princen Purple Rainin (1984) tapaan. Kun Shyamalan sai kuulla vuonna 1985 tapahtuneesta operaatio Flagshipistä, jossa naamioituneet lainvalvojat nappasivat kiinni 101 rikollista lavastamalla suurtapahtuman, hän keksi elokuvaansa tarinan. Aluksi hän pohti, että hän antaisi jonkun toisen tehdä leffan, mutta kun Shyamalan hoksasi, että voisi roolittaa Saleka-tyttärensä elokuvan artistiksi, hän päätti itse ohjata ja käsikirjoittaa sen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2023 ja nyt Trap on saapunut elokuvateattereihin. Kuten aina Shyamalanin leffojen kohdalla, niiden ideat vaikuttavat mielestäni todella hyviltä, mutta toteutukset jättävät nykyään aina paljon toivomisen varaa. Trap vaikutti juonensa perusteella erittäin kiinnostavalta, mutta olin silti epäileväinen Shyamalanin työstä. Kävin uteliain, mutta silti varovaisin fiiliksin katsomassa Trapin heti sen ensi-iltapäivänä.

Cooper Adams vaikuttaa pintapuoleisesti mukavalta perheenisältä, mutta todellisuudessa hän on kiero sarjamurhaaja Teurastaja. Eräänä päivänä Cooper vie tyttärensä tämän suosikkiartistin Lady Ravenin keikalle, vain hoksatakseen, että koko konsertti on pelkkä lavastus Teurastajan nappaamiseksi.

Pitkään valtavirtaelokuvista poissa ollut Josh Hartnett on tekemässä jonkin sortin paluuta. Trapissa hän näyttelee Cooper Adamsia, päivisin kaikkien pitämää perheenisää, öisin hirvittävää sarjamurhaajaa Teurastajaa, jota poliisi on etsinyt kuumeisesti jo pidemmän aikaa. Hartnett on pääasiassa mainio monipuolisessa roolissaan, onnistuen välittämään niin miellyttävän Cooperin kuin päästään vinksahtaneen Teurastajan puolet. Mainio on myös Ariel Donoghue, joka näyttelee Cooperin tytärtä, jonka Cooper vie tämän suosikkiartistin keikalle.

     Ja tätä suosikkiartisti Lady Raveniahan tosiaan näyttelee ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalanin tytär Saleka Shyamalan. Kun alkukesästä ilmestynyt The Watchers -kauhuraina (2024) oli Shyamalanin toisen tyttären, Ishanan esikoiselokuva, joka tuntui siltä, että rahoittajaisä-Shyamalan yrittää nostattaa tyttärensä elokuvauraa, Trap tuntuu hyvin pitkälti vain isukin yritykseltä boostata laulajatyttärensä Salekan uraa. Kun Saleka on lavalla, ei hän karismattomuudessaan vakuuta siitä, että hän vetäisi monikymmentätuhatpäisen yleisön areenalle, mutta ei käy kieltäminen, etteikö hän osaisi laulaa. Saleka teki elokuvaa varten useita kappaleita, jotka soivat pitkin leffaa ja loppupäässä hän pääsee myös näyttelemään, hoitaen tuon tontin kelvollisesti.

Voi M. Night Shyamalan... Kaukana ovat ne ajat, kun mies teki vielä hyviä filmejä, mutta ei käy kieltäminen, etteikö hän osaisi jatkuvasti keksiä todella mielenkiintoisia konsepteja, joilla herättää katsojien kiinnostuksen kerta toisensa perään. Hyvät premissit johtavat kuitenkin lähes poikkeuksetta köykäiseen lopputulokseen, eikä Trap ole poikkeus. Kyseessä on jälleen yksi äärimmäisen turhauttava tekele Shyamalanilta, jonka idea on lähtökohtaisesti todella hyvä, mutta jossa toteutus tökkii ajoittain pahasti. Silti Trap taitaa olla miehen paras leffa sitten Splitin (2016). Se tosin ei paljoa vaadi.

Mutta koska tämä Shyamalan-raina ansaitsee risujen lisäksi myös ruusuja, käydään niitä positiivisia juttuja ensin läpi. Sen lisäksi, että Hartnett on hyvä roolissaan ja premissi on mainio, leffa on myös osan ajasta jännittävää seurattavaa. Se, että Cooper on todellisuudessa sarjamurhaaja, ei ole mikään Shyamalan-leffojen pakollinen twisti, vaan tämä tehdään selväksi jo elokuvan alkuvaiheilla. Siitä huolimatta, että katsoja tietää kyseessä olevan mieleltään pahasti sairas yksilö, katsojana silti huomaa jännittävänsä Cooperin puolesta, kun tämä saa selville konsertin olevan lavastus hänen nappaamisekseen. Jännityksen lomassa mukaan mahtuu myös joitain aidosti hauskoja hetkiä, pääasiassa Lady Ravenin tuotteita myyvän Jamien (Jonathan Langdon) puolelta.

Ja sitten ne risut... mistäköhän sitä aloittaisi? Siinä, missä Shyamalan onnistuu ohjauksessaan paremmin kuin muutamassa edellisessä filmissään, on hänen käsikirjoituksensa tälläkin kertaa ärsyttävän kömpelö. Dialogi on sentään kelvollista, mutta Shyamalanille on selvästi tuottanut vaikeuksia miettiä, kuinka edetä hyvästä lähtökohdasta. Katsojana ei voi olla pohtimatta, kuinka hölmö poliisien lavastusjuoni oikeastaan onkaan, mutta samalla on turhauttavaa, kuinka epäilyttävästi Cooper ryhtyy käyttäytymään, kun hänelle selviää jutun todellinen laita. Jos mies vain seuraisi rauhallisesti konserttia tyttärensä kanssa, ei hän luultavasti joutuisi minkäänlaisiin ongelmiin, mutta ei. Jossain kohtaa alkaa suorastaan ärsyttämään, kuinka Cooper jatkuvasti lähtee huitelemaan muualle, vetäen joka kerta enemmän huomiota itseensä. Lopulta katsojana miettii, miten ihmeessä näin hätiköivä sarjamurhaaja on edes onnistunut pysymään vapaalla jalalla, joten onkin Cooperin onni, miten tyhmiä konsertissa paikalla olevat poliisit ovat.

Vielä konserttiin keskittyvän elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan pidin Trapia ailahtelevana, mutta silti ihan menevänä jännärinä. Todelliset ongelmat muodostuvat kuitenkin toisella puoliskolla, kun elokuva ei tiedä, mitä tehdä keikan päätyttyä. Vaikka kestoa on vain tunti ja kolme varttia, on siinä selvästi ihan liikaa, sillä Shyamalanin ote lipsuu vähän väliä. Menoa olisi taatusti saanut tiivistettyä; poistaa keikan aikana käytävää tyhjänpäiväistä haahuilua ja pistää leffa loppumaan aiemmin. Sillä en taatusti ollut ainoa, joka luulee useamman kerran viimeisen puolen tunnin aikana, että nyt leffa päättyy, mutta sitten se jatkuukin vielä.

Tekniseltä puoleltaan Trap on pääasiassa onnistunut. Se on suurimmaksi osaksi ajasta hyvin kuvattu. Etenkin konserttikohtaukset ovat todella näyttävää seurattavaa monituhatpäisen yleisön ja menevän show'n kanssa. Itseäni kuitenkin häiritsivät muutamat hetket, joissa hahmot keskustelevat kahdestaan ja heidät pistetään tuijottamaan suoraan kameraan. Lavastus on vaikuttavaa ja puvustus oivaa. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Herdís Stefánsdóttirin säveltämät musiikit eivät juuri erotu vähän väliä soivien Salekan biisien seasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Trap, 2024, Blinding Edge Pictures

Arvostelu: Collateral - väärä aika väärä paikka (Collateral - 2004)

COLLATERAL - VÄÄRÄ AIKA VÄÄRÄ PAIKKA

COLLATERAL

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Jamie Foxx, Tom Cruise, Jada Pinkett Smith, Mark Ruffalo, Peter Berg, Bruce McGill, Irma P. Hall, Barry Shabaka Henley, Klea Scott, Emilio Rivera, Javier Bardem ja Jason Statham

Genre: trilleri, toiminta

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Collateral, suomalaiselta lisänimeltään Väärä aika väärä paikka, on Michael Mannin ohjaama toimintatrilleri. Stuart Beattie sai idean elokuvaan jo 17-vuotiaana, ollessaan taksin kyydissä ja pohtiessaan, mitä jos joku taksikuski kyyditsisi tietämättään tappajaa. Beattie esitteli "The Last Domino" -työnimellä kulkeneen ideansa tuottajakaverilleen Julie Richardsonille, joka taas vei idean eteenpäin Frank Darabontin perustamalle Edge City -yhtiölle. Yhtiöllä kiinnostuttiin elokuvasta, mutta kun HBO (jolle Edge City tuotti elokuvia) kieltäytyi projektista, se päätyi DreamWorksille, missä siitä innostuttiin. Alun perin ohjaajaksi oli ehdolla muun muassa Mimi Lederiä ja Fernando Meirellesiä, kunnes pestiin valittiin Michael Mann. Pääosiin taas kaavailtiin ensiksi Russell Crowea ja Adam Sandleria, mutta kumpikin jätti projektin ja lopulta rooleihin palkattiin Tom Cruise ja Jamie Foxx. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2003 ja lopulta Collateral - väärä aika väärä paikka sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai myös parhaan miessivuosan ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet, parhaan miessivuosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan ohjauksen, käsikirjoituksen, miessivuosan, leikkauksen ja äänen BAFTA-ehdokkuudet ja parhaan kuvauksen BAFTA-palkinnon. Itse näin Collateralin jo hyvin nuorena ja pidin siitä paljon. Olen katsonut sen kerran tai pari uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Taksikuski Max saa eräänä yönä kyytiinsä Vincentin, joka tarjoaa hänelle mojovaa rahasummaa sitä vastaan, että Max kyyditsee ainoastaan Vincentiä läpi yön, kun tämä hoitaa bisneksiään. Kun Maxille selviää, että Vincentin bisnekset liittyvät ihmisten murhaamiseen, alkaa kyyti, josta vaikuttaisi olevan mahdotonta päästä pois.

Jamie Foxx nähdään Maxina, joka on työskennellyt taksikuskina yli vuosikymmenen, samalla haaveillen omasta limusiiniyhtiöstään. Tom Cruise taas näyttelee Vincentiä, palkkatappajaa, joka eräänä yönä sattuu hyppäämään juuri Maxin kyytiin, hoitaessaan tappokeikkaa Los Angelesissa. Pian käy selväksi, että Max on panttivanki omassa taksissaan, Vincentin uhkaillessa ja kiristäessä häntä toimimaan hänen henkilökohtaisena kuljettajanaan läpi yön. Asetelma on trillerille mitä erinomaisin ja nämä kaksi hahmoa ovat niin vakuuttavasti kirjoitettuja kuin myös näyteltyjä. Foxx tekee yhden uransa parhaista töistä Maxina, joka ryhtyy vähitellen keräämään rohkeuttaan elämänsä hurjimman kyydin aikana. Foxx sai suorituksellaan jopa parhaan miessivuosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet ja vaikka hän hävisikin niistä jokaisen, ei tuo tainnut painaa miehen mieltä, sillä samoissa gaaloissa hän onnistui nappaamaan parhaan miespääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot työstään Ray-elokuvassa (2004). Cruise taas tekee yhden oman elokuvauransa poikkeuksellisimmista rooleista. Pääasiassa sankaritonttia hoitava Cruise on yllättävänkin toimiva valinta pahiksen osaan. Collateral taitaakin olla ainoa elokuva, jossa Cruisen jahdatessa hahmoja ase kourassaan, katsoja ei kannusta häntä onnistumaan, vaan hänen kohteitaan selviytymään.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Ruffalo ja Peter Berg etsivinä Fanningina ja Weidnerinä, Jada Pinkett Smith asianajaja Anniena, Bruce McGill FBI-agentti Pedrosana, Irma P. Hall Maxin äitinä, Javier Bardem rikollispomo Felixinä, sekä Jason Statham pienessä roolissa heti elokuvan alussa miehenä, joka antaa Vincentille hänen työnkuvansa sisältävän laukun. Statham on myöhemmin haastatteluissa todennut kyseessä olevan Frank Martin, hänen roolihahmonsa Transporter-elokuvissa (2002-2015). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan, etenkin Ruffalo ja Pinkett Smith.

Collateral - väärä aika väärä paikka sen kuin paranee iän ja uudelleenkatselujen myötä. Heat - ajojahdin (Heat - 1995) ohjaajana parhaiten tunnettu Michael Mann osoittaa lahjakkuutensa toimintatrillerien saralla tässäkin ja tarjoaa jännittävän ja vangitsevan parituntisen, jonka parissa ei aika käy pitkäksi. Elokuva nappaa heti mukaansa Los Angelesin yöelämään ja Maxin taksin kyytiin, ja kun Vincent hyppää sekaan, sekä paljastaa todelliset kyntensä, alkaa aivan mahtava ajomatka. Kuten tulikin jo sanottua, leffan premissi on loistava ja siitä on saatu kypsyteltyä sitäkin parempi lopputulos. Elokuva kasvattelee jännitystään erinomaisesti läpi kestonsa, muuttuen finaaliaan kohti jopa piinaavan tiivistunnelmaiseksi. Sekaan mahtuu useita väkeviä kohtauksia, oli kyse sitten pääkaksikon välisen jännitteen kulkemisesta vuoristoratamaisesti tai räiskyvistä toimintakohtauksista, Vincentin päästessä kunnolla irti. Nämä väkivallan purkaukset vain saavat katsojan jännittämään enemmän Maxin selviytymisen puolesta.

Elokuva on jo pintapuoleisesti todella onnistunut juonta, ohjausta, näyttelijöitä ja tunnelmaa myöten, mutta se nousee vielä korkeammalle tasolle hiljalleen avautuvien syvempien puoltensa ansiosta. Maxin ja Vincentin kohtaaminen ei jää pelkäksi intensiiviseksi jännitysnäytelmäksi, vaan yhteinen matka avaa kummastakin asioita niin katsojille kuin myös toisilleen ja jopa itselleen. Ampumiset, takaa-ajot ja sen sellaiset ovat kyllä koukuttavaa katseltavaa, mutta elokuvan parasta antia ovat näiden kahden erilaisen miehen keskustelut taksimatkan aikana. Meno käy jopa ajoittain todella filosofiseksi, kun Max ja Vincent pohtivat palkkatappajan työtä, kilpailevien roistojen tappamisen moraalisia puolia, sekä jopa yksittäisten ihmisten merkityksestä ja merkityksettömyydestä järjettömän valtavassa universumissa. Näihin kahteen hahmoon kiintyy hyvin eri tavoin ja kun heidän matkansa viedään vihdoin päätökseensä, on tunne lopputekstien aikana monimutkikas ja haikea.

Michael Mann rakentaa ilmapiiriä fantastisesti, pitäen tiukasti katsojastaan kiinni läpi elokuvan. Ja kun Mann on ohjaksissa, voi myös olla varma, että leffa näyttääkin hyvältä. Collateral - väärä aika väärä paikka on todella tyylikkäästi kuvattu ja yöllinen Los Angeles näyttää kertakaikkiaan upealta. Leikkaus on taidokasta ja lavasteet ja puvut oivalliset. Äänimaailma on hyvin rakennettu tehosteita ja James Newton Howardin tunnelmallisesti maalailevia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Collateral, 2004, Paramount Pictures, Dreamworks Pictures, Edge City, Parkes/MacDonald Image Nation

Arvostelu: Takaikkuna (Rear Window - 1954)

TAKAIKKUNA

REAR WINDOW

Ohjaus: Alfred Hitchcock

Pääosissa: James Stewart, Grace Kelly, Thelma Ritter, Wendell Corey, Raymond Burr, Judith Evelyn, Georgine Darcy, Ross Bagdasarian, Sara Berner, Frank Cady, Jesslyn Fax, Rand Harper, Havis Davenport ja Irene Winston

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 16

Rear Window, eli suomalaisittain Takaikkuna perustuu Cornell Woolrichin novelliin It Had to Be Murder vuodelta 1942. Ohjaaja Alfred Hitchcock kiinnostui Woolrichin tekstistä ja päätti kääntää sen elokuvamuotoon. Elokuvaa varten rakennettiin valtavat lavasteet, Paramount-yhtiön siihen asti suurimmat, joiden vuoksi studiotiloista täytyi jopa purkaa lattia ja rakentaa lavaste kellarista lähtien. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1953 ja lopulta Takaikkuna sai maailmanensi-iltansa 1. elokuuta 1954 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoilta ja oli ehdolla neljästä Oscar-palkinnosta (paras ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja äänitys). Vuosikymmenten varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään Takaikkunaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse katsoin Takaikkunan ensimmäistä kertaa joitakin vuosia sitten ja pidin sitä hienona teoksena. Olen jo pitkään pohtinut leffan uudelleenkatselua ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 70 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Takaikkunan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Onnettomuuden jäljiltä ammattivalokuvaaja L. B. Jefferies lojuu kotonaan seitsemän viikkoa jalka kipsissä, ainoana hupinaan naapureiden puuhien seuraaminen takaikkunastaan. Kun mies eräänä päivänä näkee jotain hämärää tapahtuvan vastapäisessä talossa, hän päättää selvittää, mistä on kyse.

James Stewart tähdittää uransa toista Hitchcock-elokuvaa näppärän Köysi-jännärin (Rope - 1948) jälkeen. Stewart esittää L. B. Jefferiesiä, kavereille ihan vain Jeffiä, ammattivalokuvaajaa, joka on valokuvaustilanteessa joutunut onnettomuuteen, minkä takia hän lojuu nyt kotonaan jalka kipsissä jo useampaa viikkoa putkeen. Karismaattinen Stewart tulkitsee hyvin Jeffin totaalista tylsistymistä ja kuinka tämä jo ammatikseen ihmisten tekemisiä tarkkaileva mies antaa periksi kiinnostukselleen ja alkaa tirkistellä naapureitaan takaikkunastaan. Kun tämä johtaa mitä luultavimmin kauhistuttavan rikoksen havaitsemiseen, Jeff kokee pakkomiellettä selvittää asioiden todellinen laita. Stewart on erinomainen roolissaan ja hänen hahmonsa tavoin katsojankin on aivan pakko saada tietää, mitä naapurissa oikein tapahtuu?

     Elokuvassa nähdään myös Grace Kelly Lisana, johon kärttyisellä Jeffillä on vaikea suhde, Thelma Ritter Jeffin luona käyvänä hoitajana Stellana, Wendell Corey komisario Doylena, sekä muun muassa Raymond Burr, Irene Winston, Judith Evelyn, Ross Bagdasarian, Georgine Darcy, Rand Harper ja Sara Berner Jeffin naapureina, joita tämä tarkkailee päivät pitkät. Kelly on myös nappivalinta rooliinsa ja hänen ja Stewartin väliltä löytyy väkevää kemiaa, vaikka heidän hahmonsa tulevat täysin eri maailmoista. Ritter tarjoaa hyvää huumoria nasevia kommentteja laukovana hoitajana. Muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongata itse Hitchcockin pianistinaapurin asunnosta elokuvan alkupäässä.

Ei ole mikään ihme, että Alfred Hitchcockia tituleerataan usein jännityksen mestariksi. Hän on ylistyksensä ehdottomasti ansainnut ja Takaikkuna on yksi Hitchcockin lahjojen vakuuttavimmista esittelyistä. Kyseessä on aika lailla täydellinen elokuva, jossa jännitettä rakennetaan kaiken aikaa korkeammaksi, kunnes se huipennetaan piinaavan intensiivisessä finaalissa. Ei ole myöskään mikään ihme, että elokuvaa on kopioitu viimeisten 70 vuoden varrella useampaan otteeseen. Muun muassa Brian De Palman trilleri Kuolema tulee kahdesti (Body Double - 1984), Shia LaBeoufin tähdittämä Paranoia (Disturbia - 2007) ja viimeisimpänä Netflixin Nainen ikkunassa (The Woman in the Window - 2021) ovat paljon velkaa Takaikkunalle.

Elokuvan nerokkuus syntyy siitä, että sen päähenkilö ja samalla myös katsoja ovat jumissa Jeffin asunnossa. Kaikki päähahmon (ja samalla myös katsojan) saama informaatio tulee siitä, mitä Jeff näkee ikkunastaan. Tai mitä hän ei näe. Hitchcock hyödyntää tätä asetelmaa läpikotaisin fantastisesti ja kasvattelee tehokkaasti vainoharhaisuutta siitä, onko Jeff oikeassa aavistuksensa kanssa, vai onko hän käsittänyt jotain pahasti väärin? Tämä jossittelu alkaa takomaan myös katsojan takaraivossa. Harvoin elokuvat saavat näin vahvasti katsojansa tuntemaan siltä kuin olisi oikeasti paikan päällä ja eläisi päähenkilön pään sisällä. Elokuvassa vallitsee vahva moraalikysymys Jeffin tarkkailusta. Sitä toisaalta tietää, että ei pitäisi katsoa ja ihmisille pitäisi antaa rauhansa, mutta niin Jeff kuin lopulta katsojakaan ei voi välttää kiusausta.

Leffa ei kuitenkaan ole mikään pelkkä tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä, jossa joka sekunti katsoja joutuu olemaan varpaillaan, sydän tykyttäen ja hikipisarat valuen. Takaikkunaan mahtuu paljon hyvää huumoriakin, oli kyse sitten hieman hupsuista naapureista tai läpi elokuvan käytävistä nokkelista sanailuista. Romantiikkaakin löytyy ja Jeffin ja Lisan vaikeaa suhdetta kehitellään mainiosti läpi tarinan. Lukuun ottamatta yhtä hieman heikommin ikääntynyttä tehostetta loppuhuipennuksessa, kaikki yksinkertaisesti toimii täysillä. Niin naapurissa tapahtuvien epäilyttävien juttujen seuraaminen kuin hahmojen käymät keskustelut vaikkapa ihmissuhteistaan ovat vangitsevia ja vajaan parin tunnin kesto kulkee hujauksessa. Naapureiden puuhien seuraaminen on erittäin koukuttavaa jo ennen kuin jotain hämärää alkaa tapahtua. Kukapa ei olisi joskus jämähtänyt tuijottamaan ikkunastaan, mitä muut ihmiset tekevät? Kukapa ei olisi kiinnostunut tietämään, kuinka muut ihmiset elävät elämiään? Tuttuun tapaansa Hitchcock sukeltaa ihmisen mielen salatumpiin kolkkiin ja nostaa esille asioita, joista pelkkä puhuminenkin aiheutti elokuvan ilmestymisen aikaan paheksuntaa.

Hitchcockin mestarillisen ohjauksen apuna toimii John Michael Hayesin mahtava, Oscar-ehdokkuuden saanut ja mielestäni voiton ansaitseva käsikirjoitus. Hayes on kynäillyt erinomaisen ja esimerkillisen jännitystarinan, joka ei kuitenkaan lokeroidu vain yhteen genreen. Takaikkuna on teknisiltäkin ansioiltaan upea. Se on todella taidokkaasti kuvattu. Pitkät, naapureiden toimintaa seuraavat ja lopuksi Jeffin asuntoon takaikkunan kautta kulkevat kamera-ajot ovat näyttäviä. Talojen muodostama sisäpiha on aivan uskomaton lavaste usean täysin sisustetun asunnon, eri vuorokauden aikoja simuloivien valojen ja muutenkin häikäisevien yksityiskohtiensa kanssa. En ihmettele, jos katsojalle tulee täytenä yllätyksenä, ettei kyseessä olekaan aito sisäpiha New Yorkissa, sillä niin mielettömän hieno toteutus on! Myös äänityöskentely on vakuuttavaa. Franz Waxmanin musiikit elokuvan alussa ja lopussa tunnelmoivat oivallisesti ja muuten filmi käyttää äänimaailmassaan ulkoa ja eri asunnoista kantautuvia ääniä ja musiikkeja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rear Window, 1954, Alfred J. Hitchcock Productions