Arvostelu: Wake Up Dead Man: Veitset esiin -mysteeri (Wake Up Dead Man: A Knives Out Mystery - 2025)

WAKE UP DEAD MAN: VEITSET ESIIN -MYSTEERI

WAKE UP DEAD MAN: A KNIVES OUT MYSTERY

Ohjaus: Rian Johnson

Pääosissa: Daniel Craig, Josh O'Connor, Glenn Close, Josh Brolin, Jeremy Renner, Kerry Washington, Andrew Scott, Daryl McCormack, Cailee Spaeny, Thomas Haden Church, Mila Kunis, Jeffrey Wright ja Annie Hamilton

Genre: rikos, mysteeri

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama, sekä Daniel Craigin tähdittämä murhamysteerielokuva Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten Johnson ryhtyi tekemään lisää elokuvia Craigin etsivähahmosta. Vuonna 2021 Johnson solmi Netflixin kanssa diilin kahdesta Veitset esiin -leffasta. Niistä ensimmäinen, Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri (Glass Onion: A Knives Out Mystery) julkaistiin Netflixissä joulukuussa 2022 ja seuraavan elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024. Nyt Wake Up Dead Man: Veitset esiin -mysteeri on saapunut Netflixiin ja itse odotin sen näkemistä positiivisin mielin, tykättyäni sarjan kahdesta edellisestä osasta. Katsoinkin leffan pian sen ilmestyttyä.

Kun joku löytyy puukotettuna kesken pikkukaupungin pitkäperjantain jumalanpalveluksen, etsivä Benoit Blanc saapuu tutkimaan murhaa.

Daniel Craig nähdään jo kolmatta kertaa omalaatuisena etsivä Benoit Blancina, joka päätyy jälleen uuden tapauksen äärelle. Tässä kohtaa rooli alkaa olla jo tuttuakin tutumpi Craigille ja hän on selvästi palannut hahmoksi ilomielin. Tutut maneerit ja vekkuli puhetapa ovat tallella ja tuodaanpa Blanciin hieman syvyyttä tämän uskontoon liittyvien pohdintojen kautta, elokuvan tapahtuessa pääasiassa kirkossa ja sen pihamailla. Blanc on yhä mainio hahmo ja ilahduttavaa vaihtelua satatuhatta kertaa nähdyille Sherlock Holmesille ja Hercule Poirotille. Toivonkin, ettei Craig kyllästy tähän rooliin samalla tavalla kuin James Bondin esittämiseen, sillä Blancia näkisi mielellään lisääkin.

     Kiinnostavampaa on kuitenkin tavata elokuvan tarjoamat uudet tuttavuudet, eli toki murhaepäillyt. Josh Brolin näyttelee pikkukaupungin kirkon monsignorea Wicksiä, joka pitää saarnansa varsin rajulla otteella, kun taas Josh O'Connor esittää kirkkoon vähän aikaa sitten siirtynyttä isä Judia, joka uskoo enemmän ihmisten kuuntelemiseen ja heidän auttamiseen hengellisyyden kautta. Kirkossa työskentelevät myös monitoiminen Martha (Glenn Close) ja puutarhuri Samson (Thomas Haden Church). Monsignoren johtamaan seurakuntaan taas kuuluvat uskolliset tohtori Nat (Jeremy Renner), juristi Vera (Kerry Washington) ja hänen influensseripoikansa Cy (Daryl McCormack), kirjailija Lee (Andrew Scott) ja sellisti Simone (Cailee Spaeny). Lisäksi elokuvassa nähdään Jeffrey Wright piispa Langstromina ja Mila Kunis poliisipäällikkö Scottina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainiossa vedossa. O'Connor tuo paljon syvyyttä hahmoonsa, mutta kieltämättä show'n varastavat Brolin ja Close varsin eksentrisinä hahmoinaan.

Veitset esiin -elokuvasarja ei petä vieläkään! Vaikkei Wake Up Dead Man ylläkään alkuperäisen Benoit Blanc -murhamysteerin tasolle, pidin siitä hieman enemmän kuin edellisestä leffasta, Glass Onionista. Kyseessä on taas kerran erittäin koukuttava ja mielenkiintoinen tapaus, joka kypsyttelee skenaariota ja hahmojaan onnistuneesti niin, että kun murha tapahtuu, on katsojana täysillä mukana selvittämässä, mistä onkaan oikein kyse. Syyllistävä sormi osoittelee vähän joka suuntaan, samalla kun erilaiset teoriat valtaavat niin katsojan kuin Blancin mielen. Motiiveja löytyisi monia, mutta kuka päätti lopulta suorittaa itse teon?

Lähes kahden ja puolen tunnin kesto pitää pääasiassa tehokkaasti otteessaan, vaikka parissa kohtaa koinkin pituuden hieman liiallisena. Mukana on kuitenkin joitain niin tehokkaan tiivistunnelmaisia kohtauksia, sekä tehokkaita koukkuja ja käänteitä, että usein aika kulkee kuin hujauksessa. Jännitettä pidetään hyvin yllä, vaikka sekaan on ripoteltu myös oivaa huumoria. Vitsienkin kera sanoisin Wake Up Dead Manin olevan tähän mennessä synkin Veitset esiin -mysteeri. Tämänkertaista mysteeriä rikastuttaa elokuvan hengelliset teemat. Vaikken itse olekaan uskonnollinen, pidin siitä, kuinka hahmojen erilaisia uskoja käsitellään läpi leffan. Elokuva myös piikittelee onnistuneesti niille, jotka väärinkäyttävät ihmisten uskoa omiin tarkoituksiinsa.

Rian Johnson on selvästi löytänyt hyvän otteen tästä leffasarjasta, enkä pistäisi yhtään pahitteeksi, vaikka hän tekisikin lisää Veitset esiin -elokuvia aina muutaman vuoden välein. Enkä pistäisi todellakaan vastaan, jos joku päivä Benoit Blanc tekisi yhteistyötä Johnsonin luoman Poker Face -sarjan (2023-2025) päähenkilö Charlie Calen kanssa. Johnsonilla on periaatteessa toimivaksi todettu kaava, mutta hän onnistuu silti tarjoamaan jokaisen mysteerinsä raikkaalla otteella. Lisäksi Wake Up Dead Man on teknisesti taitavasti tehty. Elokuva on osaavasti kuvattu ja kohtauksessa, jossa Blanc puhuu isä Judin kanssa uskonnosta, hänen ateistista näkemystään visualisoidaan pilvisyydellä ja harmaalla, mutta kun isä Jud tarjoaa oman vinkkelinsä hengellisyyteen ja sen tuomaan turvaan, aurinko paistaa taas. Lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja äänityöskentelykin on pätevää Nathan Johnsonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wake Up Dead Man: A Knives Out Mystery, 2025, Netflix, Ram Bergman Productions, T-Street

Arvostelu: Tonttu (2025)

TONTTU

Ohjaus: Joonas Berghäll ja Hannes Vartiainen

Pääosissa: Soma Zimmatore, Thea Achillea, Marco Stylianou, Alma Pöysti, Vesa Vierikko, Eldar Skar, Lisa Loven Kongsli, Kati Outinen, Sara Melleri ja Jarkko Niemi

Genre: seikkailu

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Tonttu on uusi suomalainen jouluelokuva. Pääasiassa dokumentteja tehneet ohjaajat Joonas Berghäll ja Hannes Vartiainen työstivät leffan käsikirjoituksen yhdessä Veera Tyhtilän ja Mette Sø'n kanssa. Kesti kuitenkin pari vuotta, kunnes he saivat rahoituksen kasaan erinäisiltä tahoilta, kuten Suomen Elokuvasäätiöltä, Norjan filmi-instituutilta ja Rein Film Finnmarkilta. Tekijät päättivät toteuttaa leffan poikkeuksellisesti niin, että vaikka elokuva on suomalainen ja suuri osa sen näyttelijöistä ovat suomalaisia, päärooleihin valittiin brittiläisiä lapsia ja elokuva kuvattiin englanniksi puhuttuna, minkä jälkeen se dubattiin suomeksi. Tonttu sai ensi-iltansa jo marraskuussa, mutta itse päätin odottaa elokuvan kanssa siihen, että lumisateet saapuisivat Helsinkiin asti. Kun eräänä aamuna herätessäni sää näytti tarpeeksi jouluiselta, kävin vihdoin katsomassa Tontun.

Talvi ja Lumi ovat orpotyttöjä auto-onnettomuuden jäljiltä. Kun Talvi adoptoidaan uuteen perheeseen, Lumi kokee joutuneensa hylätyksi ja karkaa. Hän päätyy tonttumaahan, seikkailuun tonttupoika Pyryn kanssa.

Vaikka Tonttu on tosiaan suomalainen elokuva, sen päärooleihin valittiin englantilaisia lapsia. The Witcher - Noituri -sarjassa (The Witcher - 2019-) vilahtanut Thea Achillea ja Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:ssa (2024) esiintynyt Soma Zimmatore näyttelevät Talvia ja Lumia, kahta tyttöä, kenties siskoja, jotka menettivät vanhempansa auto-onnettomuudessa ja ovat olleet siitä asti orpokodissa. Talvi ja Lumi ovat olleet vuosia erottamattomat ystävykset, mutta heidän välinsä tulehtuvat, kun Talvi on valmis muuttamaan uuteen perheeseen ja Lumi taas haluaisi tämän jäävän hänen kanssa orpokotiin. Achillea ja Zimmatore ajavat asiansa päärooleissa, joskin tuntuu kummalliselta katsoa kotimaista joululeffaa englantilaisten päätähtien kanssa, katsoi elokuvan sitten englanniksi tai suomeksi dubattuna, jolloin Talvin äänenä kuullaan Viola Käki ja Lumina Helmi Kallio. Ongelma muodostuu siitä, että Käen ja Kallion puheiden energiatasot eivät lähes missään kohtaa istu Achillean ja Zimmatoren esiintymiseen ruudulla. Sama vika koskee myös tonttupoika Pyryä, jonka Lumi kohtaa. Pyryä näyttelee ruudulla Marco Stylianou, mutta hänen äänenään kuullaan Aleksi Johansson.

     Hämmentävin veto on kuitenkin se, että aikuisia sivuhahmoja näyttelevät suomalaiset, kuten orpokodin vetäjiä esittävät Alma Pöysti ja Eero Milonoff, tonttu Rääpäkkää näyttelevä Vesa Vierikko ja tonttu Tuiskua esittävä Kati Outinen ovat myös puhuneet englantia kuvauksissa ja dubanneet sitten itse itsensä suomeksi. On hassua katsoa esimerkiksi Pöystin suun liikkuvan täysin eri tahtiin, vaikka tietää naisen puhuvan suomea äidinkielenään. Talvin uusia vanhempia näyttelevät Eldar Skar ja Lisa Loven Kongsli ovat puolestaan norjalaisia, todennäköisesti dubaten sitten oman puheensa norjaksi.

Elokuvan erikoinen toteutus kansainvälistä yleisöä tavoitellessa on valitettavasti vain ensimmäinen ja näkyvin seikka, mikä koituu lopulta Tontun kohtaloksi. On sääli, että tekijät eivät ole luottaneet siihen, että jos he tekisivät suomalaisen jouluelokuvan suomeksi ja dubbaisivat sen sitten englanniksi, siitä voisi potentiaalisesti muodostua menestys. Kansainvälisyyttä tavoitellessaan tekijät ovat kadottaneet täysin sen Suomi-viehätyksen, mikä taas teki esimerkiksi Niko-poroanimaatioista hittejä Euroopassa. Samaa kansainvälisen menestyksen tavoittelua on nähty tänä vuonna myös Sisu 2 -toimintaleffassa (2025) ja Delivery Run -jännärissä (2024). Kenties tämä on asia, mihin pitää yksinkertaisesti tottua ja ehkäpä tässä on sitten kotimaisen elokuvan tulevaisuus.

Tontun todelliset viat löytyvät kuitenkin sen kehnosta käsikirjoituksesta ja kömpelöstä ohjauksesta. Kyseessä on jouluseikkailu, joka ei millään nappaa mukaansa ja josta ei juuri joulufiilistä tai seikkailuhenkeä löydy. Kyseessä on jopa erikoisen haikea elokuva, joka junnaa paikoillaan. Vaikka toisaalta olen iloinen, että vielä nykyään maltetaan tehdä lastenleffoja, jotka etenevät rauhassa omalla painollaan ja malttavat jättää tilaa hahmojen välisille keskusteluille, eivätkä ole pelkkää vauhdikasta turbotykitystä keskittymisvaikeuksista kärsiville, mielsin silti Tontun jopa aika pitkäveteiseksi elokuvaksi. Tontun on vaikea kuvitella toimivan lapsille tai aikuisille, mikä on sääli, sillä toivoin, että kököstä dubbauksesta huolimatta elokuvan voisi silti tulevaisuudessa joinain jouluina katsoa villasukat jalassa, piparien ja lämpimän kaakaon kera.

Suureksi ongelmaksi muodostuu myös Lumi. Hänestä muovautuu jopa hieman hassusti leffan päähenkilö sen jälkeen, kun olemme aluksi nähneet Talvin menettävän vanhempansa auto-onnettomuudessa ja yrittämässä sitten päästä elämässä eteenpäin uuden perheen kautta. Tästä katkeroitunut Lumi on aika ärsyttävä ja onkin jopa hieman yllättävää, kun hän on se, joka päätyy seikkailuun tonttumaassa. Tai siis "seikkailuun", jos siksi voi kutsua sitä, että paikalliset eivät halua ihmistyttöä joukkoihinsa, mutta eivät suostu päästämään tätä poiskaan, vaan tekevät tästä lapsityöläisen riveihinsä. Kaikkea tätä seuratessa elokuva myös toistuvasti saa katsojan pohtimaan, onko Lumi edes todellinen, vai pelkkää Talvin mielikuvituksen tuotetta - vanhempien kuoleman traumasta syntynyt tuki ja turva? Elokuva ei vaikuta lopulta itsekään osaavan päättää. Lisäksi Lumiin ja Talviin liittyvä tematiikkakin jää kömpelöksi.

Elokuvan harvoihin todellisiin vahvuuksiin kuuluu sen tyylikäs tekninen toteutus. Tonttu on taitavasti kuvattu ja drooniotokset lumisista metsämaisemista ovat kauniita. Lavasteet ovat hienot ja puvustus mainiota. Dubbausta lukuun ottamatta äänityöskentely toimii ja Tuomas Kantelisen säveltämät musiikit yrittävät taustalla parhaansa mukaan luoda edes jonkinlaista leikkisää taianomaisuutta aikamoisen ankeuden keskelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Tonttu, 2025, Dreamland Pictures, Oktober Oy

Arvostelu: Tuntematon sotilas (1955)

TUNTEMATON SOTILAS

Ohjaus: Edvin Laine

Pääosissa: Kosti Klemelä, Heikki Savolainen, Reino Tolvanen, Veikko Sinisalo, Matti Ranin, Åke Lindman, Vilho Siivola, Leo Riuttu, Pentti Siimes, Kaarlo Halttunen, Jussi Jurkka, Kale Teuronen ja Tauno Palo

Genre: sota, historia

Kesto: 2 tuntia 57 minuuttia

Ikäraja: 12

Tuntematon sotilas perustuu Väinö Linnan samannimiseen kirjaan vuodelta 1954. Ohjaaja Armand Lohikoski ja säveltäjä Toivo Kärki lukivat kirjan ja paloivat halusta päästä tekemään siitä elokuvan. He esittelivät kirjan tuottaja T. J. Särkälle, joka ei aluksi pitänyt lukemastaan, mutta näki siinä lopulta potentiaalia. Lohikoski ja Kärki tosin jäivät nuolemaan näppejään, kun Särkkä valitsi ohjaajaksi Edvin Laineen ja säveltäjäksi Ahti Sonnisen. Särkkä ja Laine hankkivat kirjan filmatisointioikeudet miljoonalla markalla, peitoten tarjouksen Suomi-Filmi -yhtiöltä, joka yritti myös tehdä elokuvaa kirjan pohjalta. Aluksi Suomen puolustusvoimat kieltäytyivät antamasta sotilaskalustoa kuvauksiin, koska puolustusvoimien johto oli suuttunut Särkän aiemmasta elokuvasta Majuri maantieltä (1954), mieltäen sen kuvauksen Suomen armeijasta loukkaavana. Särkkä ja Laine menivät tuolloisen pääministeri Urho Kekkosen ja sisäministeri Väinö Leskisen juttusille ja saivat heidät taivuttelemaan rajavartiolaitoksen antamaan tarvittavaa kalustoa kuvauksiin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1955 ja lopulta Tuntematon sotilas sai ensi-iltansa 23. joulukuuta 1955 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli jo ilmestyessään suurmenestys, nykyään jopa Suomen historian katsotuin elokuva. Elokuva voitti parhaan tuottajan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen ja leikkauksen Jussi-palkinnot ja se sai kriitikoiltakin lähinnä kehuja. Vuosien varrella Tuntemattomasta sotilaasta on muodostunut ehta klassikko, sekä kenties koko Suomen elokuvahistorian arvostetuin teos, joka on vuodesta 2000 lähtien esitetty televisiossa joka itsenäisyyspäivänä. Itsekin katsoin Tuntemattoman sotilaan eräänä itsenäisyyspäivänä isoäitini kanssa, useita vuosia sitten. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt jo 70 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Kesällä 1941 itäsuomalaisen korpivaruskunnan konekiväärikomppania lähtee taistelemaan jatkosodassa Venäjää vastaan.

Elokuvan keskiössä olevaan itäsuomalaisen korpivaruskunnan konekiväärikomppaniaan kuuluvat muun muassa vänrikki Koskela (Kosti Klemelä), alikersantti Hietanen (Heikki Savolainen), alikersantti Rokka (Reino Tolvanen), alikersantti Lahtinen (Veikko Sinisalo), vänrikki Kariluoto (Matti Ranin), alikersantti Lehto (Åke Lindman), alikersantti Mäkilä (Vilho Siivola), sotamies Vanhala (Leo Riuttu), sotamies Määttä (Pentti Siimes), sotamies Rahikainen (Kaarlo Halttunen), sotamies Susi (Kale Teuronen), majuri Sarastie (Tauno Palo) ja poppoota tiukasti käskyttävä upseeri Lammio (Jussi Jurkka), joka ei siedä minkäänlaista hassuttelua. Tämä komppania on täynnä monenmoista persoonaa ja tyyppiä, joista katsoja voi valita suosikkinsa. On rauhallisempaa heppua, pelokkaampaa, vitsailevampaa ja vakavampaa. Omaksi suosikikseni nousi saman tien Hietanen, joka lähtee sotaan virne naamalla ja vitsejä murjoen, mutta joka synkentyy elokuvan edetessä. Inhokiksi onkin sitten helppo todeta upseeri Lammio, jolla ei ole varmaan mitään mukavaa sanottavaa koko leffan aikana. Vaikka näyttelijäkaarti koostuukin tarinan puolesta kenties turhan vanhoista näyttelijöistä, he suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja heistä huokuu toivottava veljellinen yhteys.

Miten edes lähteä purkamaan Tuntematonta sotilasta, eittämättä suomalaisen elokuvahistorian suurinta kulmakiveä ja klassikkoa? No sanotaan heti, ettei elokuva ole turhaan mainettaan saanut, vaan kyseessä on upea teos, joka mielestäni kilpailee muun maailman suurten sotaklassikkojen seurassa. Tuttu peruskaura sotatarinoista toki löytyy, lähtien nuorista ja vitsailevista sotilaista, jotka lähtevät puolustamaan sankarillisesti maatansa, mutta joiden hymyt hyytyvät nopeasti, kun käy selväksi, mitä sota todellisuudessa on. Sotakohtaukset ovat yhä 70 vuotta myöhemmin katsottuna vaikuttavia. Kokoluokka on kaikin puolin suuri, jännitys korkealla ja kuvauspaikkana toimineen metsän puut saavat kyllä kyytiä. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä synkeämmäksi meno muuttuu ja yhä useampi tovereista kaatuu viereltä.

Elokuvan voima ei kuitenkaan ole isoissa taistelukohtauksissa, vaan kaikessa niiden välissä nähdyssä, eritoten näiden nuorten sotilaiden välisissä keskusteluissa. Suuri osa dialogista napattiin suoraan Väinö Linnan kirjasta ja teksti onkin todella nasevaa. Vaikka jo sotakohtaukset pitävät lujasti otteessaan, ne ovat nimenomaan nämä monipuoliset ja eri murteiden täyttämät keskustelut, vitsailut ja pohdiskelut, mitkä tekevät liki kolmituntisesta Tuntemattomasta sotilaasta mukaansatempaavan. Loppupää elokuvasta taas äityy toki surullisemmaksi ja jo alkutekstien aikana nähtyyn hautajaiskohtaukseen palattaessa on tippa herkästi linssissä. Kun elokuva tehtiin, jatkosodasta oli kulunut vasta vähän päälle vuosikymmen ja tapahtuma oli takuulla hyvin kaikkien kuvauksissa paikallaolleiden muistissa. Se, että näyttelijät ja työryhmä itse elivät tuon ajan, tekee kaikkien panoksesta entistä uskottavampaa ja jo itsessään erottaa tämän Tuntemattoman sotilaan moderneista sotaleffoista, joissa työryhmä pääsee lähelle aitoa toista maailmansotaa vain veteraaneja haastattelemalla.

Edvin Laineen ohjaus on kaikin puolin väkevää ja hän hallitsee niin intiimimmät draamanhetket kuin suuremman spektaakkelin. Juha Nevalaisen käsikirjoitus nähtävästi jätti pois Linnan kirjassa esiintynyttä kritiikkiä Suomen armeijan toimista tuottaja Särkän vaatimuksesta, mutta lähdemateriaaliaan astetta patrioottisempanakin homma toimii erittäin hyvin. Tuntematon sotilas on myös teknisesti mainio, eikä ajan julma hammas ole juurikaan päässyt nakertamaan elokuvaa kuluneiden vuosikymmenten varrella. Filmi on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus asiallista ja maskeerauksetkin mainiot. Tehosteet ovat edelleen komeat ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu, vaikka äänitys ajoittain särähtääkin. Ahti Sonnisen säveltämät musiikit säestävät kertomusta oivallisesti, mutta voimakkaimman tunnereaktion tarjoaa toki heti alkutekstien aikana kuultava Jean Sibeliuksen Finlandia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Tuntematon sotilas, 1955, Suomen Filmiteollisuus

Arvostelu: Avatar: Fire and Ash (2025)

AVATAR: FIRE AND ASH

Ohjaus: James Cameron

Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Stephen Lang, Britain Dalton, Jack Champion, Trinity Bliss, Oona Chaplin, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, Joel David Moore, Giovanni Ribisi, Dileep Rao ja David Thewlis

Genre: scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 3 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 12

James Cameronin scifielokuva Avatar (2009) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma megamenestys, jopa kaikkien aikojen eniten tienannut elokuva, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Jo ennen ensimmäisen elokuvan ilmestymistä Cameron oli vihjannut, että hänellä oli suunnitelmia kahdelle jatko-osalle, jotka kuvattaisiin yhtä kyytiä ja joiden oli alun perin tarkoitus ilmestyä vuosina 2014 ja 2015. Esituotanto kuitenkin venyi venymistään ja kuvaukset saatiin käyntiin vasta vuonna 2017. Kakkososa Avatar: The Way of Water sai lopulta ensi-iltansa vasta joulukuussa 2022 ja kolmososan oli tarkoitus ilmestyä heti seuraavana jouluna, kunnes se siirrettiin taas vuodella eteenpäin ja sitten taas kerran vuodella eteenpäin. Nyt, vihdoin ja viimein, Avatar: Fire and Ash saapuu elokuvateattereihin, mutta itse en ole ollut erityisen innoissani. Pidän valtavasti alkuperäisestä Avatarista, mutta jatko-osien loputtomalta tuntunut odotus, sekä The Way of Waterin tuottama valtava pettymys söivät pahasti intoani. Kävin silti uteliaana katsomassa Avatar: Fire and Ashin sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa 3D:nä, toivoen leffan olevan edeltäjäänsä parempi.

Jake Sully perheineen kohtaa uuden vihollisen, kun Quaritch lyöttäytyy yhteen raakalaismaisen Mangkwan-klaanin ja näiden johtajan Varangin kanssa.

Avatar-elokuvien tutut hahmot tekevät paluun. Metkayina-vesiheimon luokse asuttautuneet Jake Sully (Sam Worthington), Neytiri (Zoe Saldaña) ja heidän lapsensa Lo'ak (Britain Dalton) ja Tuk (Trinity Jo-Li Bliss), adoptiotytär Kiri (Sigourney Weaver) ja ihmispoika Spider (Jack Champion) surevat eri tavoin Neteyamin kuolemaa, samalla kun Spider pohtii, kuuluuko hän na'vien vai ihmisten luokse ja Kiri yrittää saada yhteyden na'vien jumalaan, Eywaan. Erityisesti Lo'ak-poika on ottanut isoveljensä kuoleman raskaasti, kokien olevansa syypää. Tukia lukuun ottamatta lapsihahmoista saadaan hieman enemmän irti tässä elokuvassa, mutta Jaken ja Neytirin kohdalla tehdään kömpelöitä vetoja. Hahmojen luonteet, motiivit ja ajatusmaailmat vaihtelevat sen mukaan, mitä kohtaus heiltä vaatii, ilman uskottavaa tai välillä edes ymmärrettävää syytä.

     Vastaansa Sullyn perhe saa taas kerran Quaritchin (Stephen Lang), jota Cameron ei meinaa uskaltaa pistää hengiltä. Hahmoon saadaan hieman syvyyttä leffan aikana, niin Spider-poikansa kuin na'vilta näyttämisen kautta. Sen sijaan muut tutut pahikset, kenraali Ardmore (Edie Falco), kapteeni Scoresby (Brendan Cowell) ja ykkösosasta paluun tekevä ahne Parker (Giovanni Ribisi) pysyvät tylsän yksiulotteisina tyyppeinä. Vanhojen tuttujen uudelleenkohtaamisen sijaan kiinnostavampaa on kuitenkin kolmosleffan tarjoama uusi tuttavuus, vihamielistä na'vi-heimo Mangkwaneja johtava Varang (Oona Chaplin). Hahmo on aidosti kiinnostava katkeruudessaan, tämän kokiessa Eywan pettäneen Mangkwanit vuosia sitten hädän hetkellä. Onkin sääli, että väkevän esittelyn jälkeen Varang pusketaan sivuun huomattavasti tylsempien hahmojen tieltä.

Olin tosiaan aika pettynyt Avatar: The Way of Wateriin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen ja se madalsi odotuksiani kolmososaa kohtaan selvästi. Tästä huolimatta Avatar: Fire and Ash tuotti myös pettymyksen ja harmikseni intoni koko elokuvasarjaa kohtaan on hiipunut kovaa kyytiä. Kolmososa käynnistyy vielä todella lupaavasti. On kiinnostavaa nähdä jokin na'vi-heimo pahiksina ja näiden julmien Mangkwanien lisäksi leffa esittelee alussa myös mielenkiintoisen lentävän kauppiasheimon, joiden matkaan Sullyn perhe lähtee. Ensimmäisen tunnin aikana pidin näkemästäni aika paljonkin ja tuumin, että tästähän tulee taatusti parempi Avatar-elokuva kuin The Way of Waterista.

Erittäin lupaavan ensimmäisen tunnin jälkeen Fire and Ash kuitenkin pysähtyy kuin seinään ja ottaa aivan käsittämättömän takapakin. Sen sijaan, että leffa veisi tarinaa eteenpäin, se muuttuukin kierrätykseksi kaikesta siitä, mitä The Way of Waterissa nähtiin. Hahmot palaavat sukeltelemaan avaruusvalaiden kanssa, joita kapteeni Scoresby miehistöineen palaa taas metsästämään. Vuorotellen Sullyn penskat kidnapataan ja heillä kiristetään Sullya antautumaan. Loppuhuipennuskin on monin paikoin identtinen siihen, mitä kakkososassa nähtiin, mutta siihen on liitetty valmistautumisosio, mikä tuntuu vain ykkösosan kierrätykseltä. Mitä ihmettä tässä tapahtui? Elokuva vaikuttaa aluksi vievän seikkailua Pandoralla kiehtoviin uusiin suuntiin ja sitten mielikuvitus katkeaa kuin seinään. Kohtausten laiskaa kierrätystä ei auta se, että Fire and Ashilla on kestoa jopa kolme tuntia ja vartti. Kun leffa muuttuu lähes kopioksi edeltäjästään, eikä mukana ole edes jännitettä, sillä Cameron ei uskalla laittaa näitä hahmoja vaaroihin, joissa olisi oikeasti seuraamuksia, mielsin kolmannen Avatar-elokuvan jopa pitkäveteiseksi. Loppuhuipennus on massiivinen, mutta siitä puuttuu kaikki eeppisyys ja säväyttävyys.

Cameronin, Rick Jaffan ja Amanda Silverin käsikirjoitus ontuu monella tapaa ja kolmikko meneekin usein siitä, mistä aita on matalin. En tajua, mikseivät he antaneet uusien ideoiden johdattaa heitä kiinnostaville uusille poluille, vaan he ryhtyivät kopioimaan edellisosan tekstiä. Käsikirjoitus takeltelee myös hahmokaarien, heidän motiiviensa ja mielenmaisemiensa kanssa, eikä asiaa auta kömpelö leikkaus, missä elokuva velloo liikaa yhdentekevämmissä kohtauksissa, mutta lähes juoksee läpi tarinankerronnallisesti tärkeitä hetkiä.

Jos jokin Avatar: Fire and Ashissa ansaitsee toki kehut, niin sen tekninen toteutustapa - joskin tällä kertaa jatkuva vaihtelu kuvataajuuksien välillä häiritsi, kun ajoittain hahmot liikkuvat todella sulavasti ja ajoittain taas lähes töksähdellen. Tämä johtuu siitä, että osa elokuvasta esitetään 48 kuvan sekuntitahtia ja osa tavanomaisella 24 kuvan sekuntitahdilla. Muuten leffa tarjoaa jälleen komean audiovisuaalisen elämyksen, joka jättää taas muut vuoden tehosterainoista varjoonsa. Pandora on edelleen mykistävän upea ilmestys, eikä elokuvan monimutkikkaissa tehosteissa ole valittamista. Myös äänimaailma on väkevästi rakennettu Simon Franglenin säveltämiä musiikkeja myöten. Valitettavasti elokuvasarjan kolmososassa pelkät näyttävät kuvat eivät enää riitä, jos käsikirjoitus on näin hataralla pohjalla. Mikäli Avatar-elokuvasarja tästä vielä jatkuu, Cameron saisi tehdä tarinan puolesta reippaita ryhdistysliikkeitä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Avatar: Fire and Ash, 2025, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment

Arvostelu: Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più - 1965)

VAIN MUUTAMAN DOLLARIN TÄHDEN

PER QUALCHE DOLLARO IN PIÙ

Ohjaus: Sergio Leone

Pääosissa: Clint Eastwood, Lee Van Cleef, Gian Maria Volonté, Mario Brega, Luigi Pistilli, Aldo Sambrell, Klaus Kinski, Mara Krupp, Benito Stefanelli, Antoñito Ruiz, Josef Egger, Panos Papadopoulos, Tomas Blanco, Dante Maggio, Werner Abrolat, Frank Braña, José Canalejas, Rosemary Dexter ja Peter Lee Lawrence

Genre: western, toiminta

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 16

Sergio Leonen ohjaama ja Clint Eastwoodin tähdittämä lännenelokuva Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari - 1964) oli kriitikoiden aluksi nuivasta vastaanotosta huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli luvassa. Kun Leone oli ryhtymässä kehittelemään jatko-osaa, ensimmäisestä elokuvasta ei ollut vielä olemassa englanninkielistä versiota, joten Eastwood ei ollut vielä nähnyt lopputulosta ja siten epäröi jatko-osaan suostumisesta. Leone kiirehtikin saadakseen Eastwoodille esitysversion katseltavaksi ja Eastwood oli niin myyty näkemästään, että suostui välittömästi tekemään lisää elokuvia miehen kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Vain muutaman dollarin tähden sai maailmanensi-iltansa 18. joulukuuta 1965 - tasan 60 vuotta sitten! Tämäkin elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai aluksi vaisun vastaanoton kriitikoilta, mutta joka on vuosien varrella noussut kiistattomaksi klassikoksi ja jota pidetään nykyään yhtenä kaikkien aikojen parhaista länkkäreistä. Itse en ollut aiemmin nähnyt Vain muutaman dollarin tähden -elokuvaa. Olin nähnyt Dollari-trilogian päätösosan Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) jo lapsena ja viime vuonna katsoin Kourallisen dollareita sen 60-vuotisjuhlan kunniaksi. Kun huomasin Vain muutaman dollarin tähden juhlivan heti vuotta myöhemmin omia kuuskymppisiään, päätin vihdoin katsoa senkin ja samalla arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.

Kaksi palkkionmetsästäjää päättävät lyöttäytyä yhteen napatakseen vankilasta karanneen rikolliskoplan johtajan, josta tarjotaan mojovaa rahasummaa.

Clint Eastwood tekee paluun kenties tunnetuimpaan rooliinsa "mieheksi vailla nimeä", joka tosin kulkee tällä kertaa nimellä Manco. Manco on palkkionmetsästäjä, jonka päivät kuluvat lähinnä etsintäkuulutettujen tyyppien löytämiseen ja näiden nappaamiseen - elävänä tai kuolleena, sillä ei Mancolle juuri ole väliä, kunhan rahat saa. Eastwood on toistamiseen erinomaisessa vedossa roolissaan. Hän uhkuu karismaa, tuijotellessaan sikari suussa stetson-hattunsa alta. Kun Manco heittää ponchonsa olalleen, päästäkseen paremmin käsiksi revolveriinsa, niin katsoja kuin vastuskin tietävät, että se on menoa nyt.

     Eastwood jää kuitenkin tässä elokuvassa pienesti sivurooliin ja paikoitellen tuntuu siltä, että keskiössä on toinen palkkionmetsästäjä, Douglas Mortimer, jota näyttelee Lee Van Cleef. Rooliin haluttiin alun perin Charles Bronson, mutta tämä kieltäytyi. Toisaalta hyvä niin, sillä Van Cleef on täydellinen valinta Mortimeriksi. Mies on virnuilevampi ja monisanaisempi palkkionmetsästäjä kuin Manco, mutta silti ihan yhtä taitava. Mahtava roolissaan on myös Gian Maria Volonté, joka esittää Mancon ja Mortimerin jahtaamaa rikolliskoplan johtajaa, El Indiota. Volonté nähtiin jo yhtenä Kourallinen dollareita -leffan pahiksista, Ramónina, mutta Vain muutaman dollarin tähden -elokuvassa hän pääsee paljon paremmin vauhtiin. Hän tekee hahmostaan uhkaavan, mutta myös todella kiehtovan.

Kourallinen dollareita oli jo todella hyvä lännenelokuva, joka ravisteli lajityyppiä ja loi perustan sille, millaisena westernit tunnettaisiin nykyään, lähtien tiivistunnelmaisista tuijotteluista, salaperäisestä pyssysankarista ja Ennio Morriconen ikonisista musiikeista. Tavallaan se kuitenkin tuntuu hassusti harjoitustyöltä, kun katsoo trilogian seuraavan osan, Vain muutaman dollarin tähden. Kyseessä on oikeastaan aika lailla joka osa-alueella parannus edelliseen elokuvaan, työryhmän uppouduttua tähän maailmaan entistä paremmin ja hiottua jälkeään entisestään. Tutut elementit ovat tallella, mutta kaikesta löytyy jotain piirun verran enemmän. Hahmot ovat monisävyisempiä, tarina vahvempi, ilmapiiri vangitsevampi ja toiminta jännittävämpää. Sekaan mahtuu jopa joitain todella hauskoja hetkiä, etenkin kun Manco ja Mortimer tapaavat ja selvittävät, mikä toinen on miehiään.

Jo edellisessä osassa oli mainio kertomus kaikessa ytimekkäässä yksinkertaisuudessaan, mutta toisaalta tarina kyläpoloista roistoilta suojelevasta sankarista ei ollut järin omaperäinen. Kourallinen dollareitahan oli itse asiassa luvaton uusintaversio japanilaisesta Yojimbo - onnensoturista (用心棒 - 1961). Vain muutaman dollarin tähden -leffan tarina samaa roistoa jahtaavista palkkionmetsästäjistä, jotka lyöttäytyvät yhteen, tuntuu uniikimmalta ja väkevämmältä. Kertomus nappaa heti mukaansa ja vain tiukentaa otettaan katsojan ympärillä edetessään. Päähenkilöt eivät ole mitään suorasukaisia sankareita ja osa jännitteestä syntyy siitä, pitävätkö Manco ja Mortimer sanansa, vai onko luvassa selkäänpuukotuksia. Jo leffan varrella nähdään useita todella jännittäviä tuijotuskisoja kahden hikisen, asettaan kohti hapuilevan miehen välillä, mutta äärimmäisen tiukka loppuhuipennus onnistuu tosissaan naulaamaan katsojan penkkiinsä jännittävyydessään.

Ohjaaja Sergio Leone vain parantaa otettaan tässä elokuvassa. Hän hallitsee niin isomman kokonaisuuden kuin tiiviit yksittäiset kohtaukset ja hänen lempihommaansa on selvästi pistää kamera mahdollisimman lähelle näyttelijöiden silmiä, kuvatakseen kun nämä pälyilevät toisiaan, että kuka nappaa aseensa ensimmäisenä esiin. Luciano Vincenzonin työstämä käsikirjoitus on vahva, etenkin kun loppupäässä hahmojen todelliset motiivit pelkän maallisen mammonan lisäksi selviävät. Vain muutaman dollarin tähden on myös visuaalisesti aivan pirun komea. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu, oli kyse sitten jylhistä maisemaotoksista, huikeasti etu- ja taka-alaa hyödyntävistä kuvista tai niistä tiukoista lähikuvista näyttelijöiden katseista. Lavasteet ovat komeat, puvustus mainiota ja maskeerauskin onnistunutta. Ennio Morriconen säveltämät musiikit ovat vielä paremmat kuin viimeksi. Vaikka jo tunnussävelmä on mukaansatempaava, pidin erityisesti Indion kantaman kellon nätistä melodiasta, joka tuo kaunista herkkyyttä kaiken machopullistelun keskelle. Teknisen toteutuksen heikointa antia on kuitenkin äänitys. Kaikki dialogi on jälkikäteen äänitettyä ja osa vielä englantia puhuvien ääninäyttelijöiden dubbaamaa alkuperäisten italialaisnäyttelijöiden päälle, minkä kyllä huomaa läpi leffan. Osittain jo siksi elokuva on parhaimmillaan, kun hahmot pitävät suunsa kiinni ja Leone antaa kuvakerronnan ja Morriconen hoitaa kaiken replikoinnin puolesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Per qualche dollaro in più, 1965, Produzioni Europee Associate, Arturo González Producciones Cinematográficas, Constantin Film

Arvostelu: The Revenant (2015)

THE REVENANT

Ohjaus: Alejandro G. Iñárritu

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hardy, Domhnall Gleeson, Will Poulter, Forrest Goodluck, Paul Anderson, Kristoffer Joner, Duane Howard, Melaw Nakehk'o, Arthur Redcloud, Lukas Haas, Brendan Fletcher ja Grace Dove

Genre: seikkailu, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 36 minuuttia minuuttia

Ikäraja: 16

The Revenant perustuu Michael Punken samannimiseen kirjaan vuodelta 2002, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin Hugh Glassin kohtaamisesta harmaakarhun kanssa vuonna 1823. Elokuvan teko käynnistyi jo vuonna 2001, kun tuottaja Akiva Goldsman sai Punken kirjan käsiinsä ennen sen julkaisua ja innostui tarinasta niin paljon, että hankki heti sen filmatisointioikeudet. David Rabe ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, Park Chan-wook pestattiin ohjaajaksi ja Samuel L. Jacksonin oli tarkoitus tähdittää elokuvaa. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan. Vuonna 2010 Mark L. Smith kirjoitti uuden käsikirjoituksen, John Hillcoat valittiin ohjaajaksi ja Christian Balea kaavailtiin päärooliin. Vuotta myöhemmin Alejandro G. Iñárritu korvasi Hillcoatin ohjaajana ja tämä valitsi Leonardo DiCaprion päätähdeksi. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2014 ja niiden aikana koettiin useita takaiskuja, kun monet työryhmän jäsenet lähtivät kävelemään vaativien työolosuhteiden takia, minkä takia budjetti paisui lopulta yli kaksinkertaiseksi. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta The Revenant sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus, äänitys, äänitehosteet ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan ohjauksen, miespääosan ja kuvauksen palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja miespääosan palkinnot. Itse kävin katsomassa The Revenantin, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa 2016. Pidin elokuvasta paljon ja olen katsonut sen kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Jouduttuaan harmaakarhun hyökkäyksen kohteeksi ja todistettuaan poikansa murhan, kuolemaan jätetty Hugh Glass taistelee tiensä erämaan halki, vannoen kostoa.

Monien vuosien hartaan odotuksen jälkeen Leonardo DiCaprio voitti vihdoin ja viimein parhaan miespääosan Oscar-palkinnon The Revenantista - ja täysin ansaitusti. DiCaprio näyttelee Hugh Glassia, tosielämän turkisansastajaa, joka joutui erään työkeikan aikana harmaakarhun hyökkäyksen kohteeksi ja päätti kostaa niille, jotka jättivät hänet kuolemaan. Elokuvassa tähän on vielä lisätty se, että Hugh'n poika, puoliksi pawnee-intiaani Hawk (Forrest Goodluck) tapettiin, koska tämä aikoi kertoa tapahtuneesta viranomaisille, mikä toki vain lisää Hugh'n vimmaa entisestään. DiCaprio tulkitsee hahmonsa selviytymistaistelua erinomaisesti ja ihailtavalla antaumuksella. Hänen valmistautumisensa rooliin ei ollut suinkaan helppo prosessi. DiCaprion täytyi opetella arikaran kieltä ja totutella uimaan hyytävässä vedessä, minkä lisäksi hän kokeili itse selviytymistä erämaassa syömällä vain raakaa biisonia ja nukkumalla eläimen ruhon sisällä. Katsoja voi tuntea Hugh'n tuskan ja vannoutuneisuuden, ja katsojana on täysillä mukana, kun mies aloittaa selviytymistaistelunsa ja kostoretkensä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Domhnall Gleeson joukkoa johtaneena kapteeni Andrew Henrynä, Tom Hardy Hugh'ta inhoavana John Fitzgeraldina, sekä Will Poulter nuorena Jim Bridgerinä, joka joutuu ikävässä tilanteessa välikäteen. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, etenkin Hardy, joka sai parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden, ansaitusti. Hardy on mahtavan kiero roolissaan, toimien täydellisenä vastakappaleena rehdille, mutta petettynä julmaksi äityvälle Hugh'lle.

The Revenant oli yhä kolmannellakin katselukerrallaan, kymmenisen vuotta myöhemmin todella vangitseva kostotarina, jonka säväyttävyyteen vaikuttaa toki paljon se, kun tietää, että monilta osin elokuva perustuu tositarinaan. Elokuva on täynnä kohtauksia, jotka meinaavat loksauttaa katsojan suun auki, sillä niin upeita ne ovat - lähtien harmaakarhun hyökkäyksestä, joka pistää tämän piinaavan selviytymiskamppailun aluilleen. Muistan selvästi, kuinka pirun jännittävä kohtaus oli ensi kertaa katseltuna ja vielä nytkin tekee pahaa seurata sivusta, kun suuri karhuemo käsittelee Hugh'ta kuin ylienerginen lapsi räsynukkea. Kohtaus on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka ikävän rujoja hetkiä mahtuu tämän vaikean taipaleen varrelle.

Vaikka elokuva kulkee eteenpäin hitaammanpuoleisesti ja kestoa on hieman yli kaksi ja puoli tuntia, ei The Revenantin parissa juuri missään kohtaa ehdi tylsistyä. Puolenvälin paikkeille Hugh'n matka alkaa hieman tuntua venytetyltä, mutta toisaalta tosielämässä mies raahasi itseään läpi erämaan jopa kuusi viikkoa. Loppua kohti leffa saa kuitenkin taas uutta puhtia ja onkin todella mielenkiintoista nähdä, miten tämä intensiivinen kertomus saa loppunsa. Sen lisäksi, että elokuva on varsinainen jännitysnäytelmä, on siitä myös muuhunkin. Selviytymistaistelunsa lisäksi Hugh käy myös mielensä sisäistä kamppailua ja leffan unenomaiset kohtaukset tuovat tiettyä mystiikkaa mukaan. Seassa on myös joitain todella kauniita hetkiä ja näkyjä, kaiken karuuden keskellä.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Alejandro G. Iñárritu teki aikamoisen tempun 2010-luvun puolessavälissä. Ensin hän nappasi parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-pystit Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorancella) (2014) ja sitten heti vuotta myöhemmin hän voitti uudelleen parhaan ohjauksen palkinnon The Revenantilla. Hienoa myös on, että Birdman ja The Revenant ovat kuin yö ja päivä, täysin erilaiset teokset toisistaan. Niitä kuitenkin yhdistää Iñárritun väkevä näyttelijäohjaus, taiturimainen tunnelmanluonti ja tarkka silmä tyylikkäälle tekniselle toteutuksella. Siis pyhä jysäys, The Revenant on visuaalisesti järisyttävän hieno. Se on henkeäsalpaavan komeasti kuvattu. Kamera liikkuu pitkät ajat täysin sulavasti näyttelijöiden ympärillä, todella heittäen katsojan näiden tapahtumien keskelle. Leffa on myös fantastisesti valaistu, etenkin kun ottaa huomioon, ettei siinä käytetty lainkaan studiolamppuja, vaan pelkästään luonnonvaloa ja tulta. Lavastus on oivaa, puvustus mainiota ja maskeeraajat ovat tehneet todella rujoa työtä karhun aiheuttamien vammojen kanssa. Itse karhu on yllättävänkin vakuuttava digiluomus, näyttävämpi ilmestys kuin monissa nykypäivän Hollywood-efektispektaakkeleissa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Ryuichi Sakamoton ja Alva Noton säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Revenant, 2015, New Regency Productions, RatPac Entertainment, Anonymous Content, M Productions, Appian Way, Alpha Pictures, CatchPlay, Taiwanese Revenant

Arvostelu: Nouvelle Vague (2025)

NOUVELLE VAGUE

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Guillaume Marbeck, Zoey Deutch, Aubry Dullin, Bruno Dreyfürst, Benjamin Clery, Matthieu Penchinat, Pauline Belle, Blaise Pettebone, Benoît Bouthors, Paolo Luka Noé, Adrien Rouyard ja Antoine Besson

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

Nouvelle Vague perustuu tositapahtumiin yhden ranskalaisen elokuvan uuden aallon ensimmäisistä elokuvista, Viimeiseen hengenvetoon (À bout de souffle - 1960) tekemisestä. Uudesta aallosta kiinnostunut Richard Linklater halusi tehdä elokuvan aallon synnystä. Holly Gent ja Vincent Palmo Jr. työstivät elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen, minkä jälkeen Michèle Halberstadt ja Laetitia Masson käänsivät sen ranskaksi. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja lopulta Nouvelle Vague sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2025 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se kilpaili pääpalkinto Kultaisesta palmusta. Itselleni ranskalaisen elokuvan uusi aalto tai Viimeiseen hengenvetoon eivät ole erityisen tuttuja, mutta kiinnostuin Nouvelle Vaguesta sen ohjaajan ja napakan trailerin takia. Kun elokuva vielä sai parhaan komedia- tai musikaalielokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, kävin uteliaana katsomassa sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1959 Pariisissa elokuvakriitikko Jean-Luc Godard vannoo siirtyvänsä itsekin elokuvantekijäksi. Hän ryhtyy päättäväisesti tekemään omaa elokuvaansa täysin erikoisella tyylillään, uskoen muuttavansa elokuvat ikiajoiksi, samalla kun kaikki ympärillä ennakoivat lopputuloksesta fiaskoa.

Guillaume Marbeck näyttelee Jean-Luc Godardia, Cahiers du cinéma -sanomalehden elokuvakriitikkoa, jolla oli haaveena itsekin päästä tekemään elokuvia. Jokin kuitenkin on pidätellyt miestä, eikä hän ole aiemmin saanut aikaiseksi kuin yhden lyhytelokuvan, mitä hän itse halveksuu. Kuitenkin vuonna 1959 Godard päättää vihdoin ja viimein nyt olevan oikea aika ja hän ryhtyy tekemään elokuvaa. Käsikirjoitusten laatiminen ei miestä kuitenkaan kiinnosta, mutta hän on varsin ison taiteilijasieluegonsa kanssa varma, että lopputuloksesta ei voi tulla kuin hyvä. Marbeck tulkitsee tätä voimakasta persoonaa ansiokkaasti. Hän tekee aurinkolasiensa taakse läpi leffan piiloutuvasta Godardista tietynlaisen veijarin, joka samanaikaisesti ihastuttaa että vihastuttaa.

     Elokuvassa nähdään myös Adrien Rouyard ja Antoine Besson Godardin kollegoina François Truffautina ja Claude Chabrolina, jotka olivat Godardin ärtymykseksi jo saaneet omat elokuvansa aikaiseksi, Bruno Dreyfürst tuottaja Georges de Beauregardina, joka suostuu rahoittamaan Godardin esikoisleffan siitäkin huolimatta, että mies on haukkunut aika lailla kaikki Beauregardin tuottamat leffat, Matthieu Penchinat kuvaaja Raoul Cotardina, sekä Aubry Dullin ja Zoey Deutch Godardin elokuvan tähtinä, nyrkkeilijätaustaisena sotaveteraani Jean-Paul Belmondona ja amerikkalaisena, mutta ranskaa taitavana Jean Seberginä, jota käytetään leffan myyntivalttina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan - etenkin Deutch Seberginä, jota alkaa nopeasti kaduttaa se, että suostui mukaan ensikertalaisen Godardin amatöörimäiseltä räpellykseltä tuntuvaan tuotantoon.

Nouvelle Vague on kiinnostava ja varsin hupaisakin katsaus ranskalaisen elokuvan uuden aallon syntyyn. 1950-luvun lopulla ranskalainen elokuvakulttuuri oli kaavoihinsa kangistunut ja Godardin kaltaiset, näkemäänsä kyllästyneet tyypit hengittivät raikasta eloa paikalliseen taiteenlajiin. Godardia ei todellakaan kiinnostanut tehdä elokuvaansa tavanomaisesti. Käsikirjoitukseen hän ei vaivautunut käyttämään aikaansa ja leffa syntyi oikeastaan sitä mukaan kun sitä kuvattiin. Kohtauksia ei harjoiteltu etukäteen, sillä Godard halusi näyttelijöistä irti mahdollisimman spontaaneja suorituksia. Ääntä ei nauhoitettu kuvauspäivinä lainkaan, vaan näyttelijät saivat sanoa kameran edessä oikeastaan mitä tahansa, sillä heidät dubattaisiin jälkituotannossa. Valoja ei käytetty, kuvauslupia ei kyselty ja kuvauspäivät kestivät tasan niin kauan kuin Godard koki inspiraatiota. Joskus kuvattiin iltaan asti, joskus työt lopetettiin jo parin otoksen jälkeen. Miestä pidettiin amatöörinä ja lopputuloksesta pelättiin fiaskoa, mutta kuinkas sitten kävikään...

Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla, sillä leffassa on niin viihdyttävä ilmapiiri läsnä kaiken aikaa. Meno vain paranee, kun kuvaukset käynnistyvät ja kun jokainen kuvauspäivä tuo mukanaan uudet oikkunsa ja haasteensa. Leffa tarjoaa hauskoja tilanteita ja keskusteluja, mutta se saa myös pohtimaan nykyhetken elokuvakulttuuria. Etenkin Hollywood voisi kaivata modernia uutta aaltoa; uusia pähkähulluja ja säännöistä viis veisaavia visionäärejä, jotka saapuisivat ravistelemaan pakkaa.

Nouvelle Vague ei yllä ohjaaja Richard Linklaterin parhaiden töiden tasolle, mutta se on ennen kaikkea mainio rakkauskirje tuota aikakautta kohtaan - jo ihan visuaalisessa mielessä. Jos jostain elokuva nimittäin ansaitsee kehut, niin siitä, kuinka se ei tunnu yhtään 2020-luvun teokselta. Tähän vaikuttaa hieman rätisevä mustavalkokuva lähes neliömäisessä kuvasuhteessa. Nähdäänpä kuvan oikeassa yläkulmassa jopa tasaisin väliajoin musta pallura, joka viesti aikoinaan elokuvateatterien koneenhoitajille, että filmi pitää vaihtaa. Leffa on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin osaavasti rakennettu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nouvelle Vague, 2025, ARP Sélection, Detour Filmproduction, Ciné+OCS, Centre national du cinéma et de l'image animée (CNC), Canal+, Chanel

Arvostelu: Jujutsu Kaisen 0 (劇場版 呪術廻戦 0 - 2021)

JUJUTSU KAISEN 0

劇場版 呪術廻戦 0

Ohjaus: Sunghoo Park

Pääosissa: Megumi Ogata, Mikako Komatsu, Yuichi Nakamura, Koki Uchiyama, Tomokazu Seki, Kana Hanazawa, Takahiro Sakurai, Mitsuo Iwata, Koichi Yamadera, Satsumi Matsuda, Risae Matsuda, Show Hayami ja Shizuka Itō

Genre: anime, fantasia, toiminta

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Gege Akutamin mangaan perustuva animesarja Jujutsu Kaisen (呪術廻戦) nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä lokakuussa 2020. Sarjan avauskausi oli kuitenkin alkuperäisistä suunnitelmista huolimatta hypännyt yli mangan pohjana toimineen Jujutsu Kaisen 0 -esiosatarinan. Sarjan ohjaaja Sunghoo Park koki, että tarina olisi fiksuinta sovittaa elokuvaksi sen sijaan, että tarina ujutettaisiin osaksi sarjan jaksoja. Park ja käsikirjoittaja Hiroshi Seko laajensivat Akutamin alkuperäistä mangatarinaa, jotta he saivat aikaiseksi lähes kahden tunnin mittaisen elokuvan. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit ryhtyivät hommiin ja Jujutsu Kaisen 0 sai ensi-iltansa joulukuussa 2021. Itse kiinnostuin Jujutsu Kaisenista, kun elokuva saapui Suomen teattereihin toukokuussa 2022, mutta minulla ei ollut käytössä animeen keskittyvää Crunchyroll-suoratoistopalvelua, joten homma jäi ajatuksen tasolle. Kuitenkin nyt kun sarja on saamassa kolmannen tuotantokauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin Jujutsu Kaisenin avauskaudesta ja pian sen loputtua katsoin uteliaana esiosaelokuva 0:n.

Kun teinipoika Yuta Okkotsun paras ystävä ja hänen rakastamansa Rika-tyttö kuolee auto-onnettomuudessa, tyttö takertuu Yutaan ylisuojelevana ja julmana kirouksena, herättäen Tokyo Jujutsu High Schoolin huomion.

Jujutsu Kaisen 0 ei jatka Yuji Itadorin tarinaa siitä, mihin Jujutsu Kaisen -sarjan ensimmäisellä kaudella jäätiin, vaan elokuva hyppää muutaman vuoden ajassa taaksepäin ja keskittyy eri teinipoikaan, Yuta Okkotsuun (äänenä Megumi Okata). Yutalla on ollut paras ystävä lapsesta asti, Rika-tyttö (Kana Hanazawa) ja varttuessaan heidän välinsä lämpenivät ystävyydestä eteenpäin romanttisemmaksi. Kaikki kuitenkin muuttui, kun Rika menehtyi auto-onnettomuudessa ja hänen henkensä takertui kirouksena Yutaan, suojellen tätä kaikelta, minkä Rika kokee vähänkään vaaraksi rakkaalleen. Yuta on hyvin erilainen päähenkilö kuin Yuji ja hänen traaginen tarinansa onnistui jopa nappaamaan minut paremmin mukaansa. Yuta ei ole mikään rento vitsiniekka, vaan tämä menetys on murskannut hänet, eikä asiaa auta se, että hänen rakkaastaan on tullut hirviömäinen olio, joka satuttaa kaikkia, jotka suunnilleen edes mulkaisevat Yutaa omituisesti.

     Elokuvan sivuhahmot ovat kuitenkin pääasiassa tuttuja sarjasta. Silmänsä sitova Satoru Gojo (Yuichi Nakamura) rekrytoi Yutan Tokyo Jujutsu High Schooliin opettelemaan kirouksia vastaan taistelua ja hänen opiskelutoverinsa ovat vielä avauskaudella aika pieneen rooliin jääneet Maki (Mikako Komatsu), Toge (Koki Uchiyama) ja Panda (Tomokazu Seki). Tämä kolmikko saa enemmän tilaa leffassa ja etenkin sushireseptein puhuva Toge muuttuu huomattavasti kiinnostavammaksi hahmoksi. Tarinan pahis, entinen opiskelija ja tavallisia ihmisiä halveksuva manaaja Suguru Geto (Takahiro Sakurai) jättää kuitenkin hitusen kylmäksi. Getoa ja Gojoa linkittää yhteinen menneisyys, johon olisin suonut käytettävän enemmän aikaa.

Minun on pakko todeta, että pidin Jujutsu Kaisen 0:sta hieman enemmän kuin varsinaisen Jujutsu Kaisen -sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta. Vaikka tarinan pahis jättääkin toivomisen varaa, pidin muuten siitä, että kertomus on varsin tiivis, eikä lähde juuri rönsyilemään sinne tai tänne. Koin Yutan tosiaan mielenkiintoisemmaksi päähenkilöksi kuin Yujin ja olinkin kiinnostunut näkemään, kuinka nuorukainen pärjää rakkaansa kanssa, joka on muuttunut pakkomielteiseksi ja ylisuojelevaksi kiroukseksi. Tämä puoli elokuvasta onkin sen kirkkaasti parasta antia ja osa katsojista voi kiintyä menoon niin syvälle, että herkistyy ihan kyyneliin leffan loppusuoralla.

Elokuvasta löytyy myös sitä tutumpaa Jujutsu Kaisen -menoa, kun Yutaa koulitaan manaajaksi Gojon, Makin, Togen ja Pandan avustuksella. Kuten jo totesin, Toge saa lisää lihaa luidensa ympärille ja leffan huippuhetkiin kuuluu Yutan ja Togen yhteinen missio puolenvälin paikkeilla, jossa Togen kyvyt pääsevät kunnolla käyttöön. Toimintakohtaukset ovat tälläkin kertaa komeaa ja viihdyttävää katseltavaa, joskin sarjan tapaan niistä uupui itselleni se todellinen jännite. Ja vaikka elokuvassa käsitellään aika synkkiä ja traagisia aiheita, löytyy siitä myös toisinaan kelpo huumoria. Tiettyine kauneusvirheineenkin Jujutsu Kaisen 0 toimii mainiona lisäyksenä animesarjalle. Koska kyseessä on esiosatarina, voi sen hyvin katsoa, vaikka itse sarja ei olisi tuttu. Vajaan parin tunnin kestossa se on myös helppo tapa testata, toimisiko Jujutsu Kaisen itselle konseptina.

Visuaalisesti Jujutsu Kaisen 0 on vähemmän yllättäen todella näyttävä. Animaatiojälki on läpikotaisin tyylikästä ja yksityiskohtaista. Animaattorit pääsevät tosissaan vauhtiin toimintakohtausten aikana, mutta rauhallisemmissa kohtauksissa katsojana taas pääsee paremmin ihastelemaan taustoja, joihin on nähty paljon vaivaa. Myös värien käyttö on oivallista. Äänimaailma on pätevästi rakennettu musiikkeja myöten ja King Gnun esittämä tunnuskappale Ichizu on sopivan herkkä, korostaen hyvin Yutan ja Rikan suhdetta.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

劇場版 呪術廻戦 0, 2021, Mappa, Shueisha, Toho Animation

Arvostelu: Minun Afrikkani (Out of Africa - 1985)

MINUN AFRIKKANI

OUT OF AFRICA

Ohjaus: Sydney Pollack

Pääosissa: Meryl Streep, Robert Redford, Klaus Maria Brandauer, Michael Kitchen, Shane Rimmer, Malick Bowens, Joseph Thiaka, Stephen Kinyanjui, Michael Gough, Suzanne Hamilton, Rachel Kempson ja Graham Crowden

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia

Ikäraja: 12

Out of Africa, eli suomalaisittain Minun Afrikkani perustuu Isak Dinesenin, eli Karen Blixenin samannimiseen omaelämäkerralliseen kirjaan vuodelta 1937, Judith Thurmanin kirjaan Karen Blixen - tarinankertojan elämä (Isak Dinesen: The Life of a Story Teller) vuodelta 1983 ja Errol Trzebinskin kirjaan Silence Will Speak: A Study of the Life of Denys Finch Hatton and His Relationship With Karen Blixen vuodelta 1977, jotka kaikki pohjautuvat tositapahtumiin Karen Blixenin elämästä. Mirage Enterprises hankki oikeudet kirjoihin ja ryhtyi työstämään niiden pohjalta filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Minun Afrikkani sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 1985 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai kriitikoilta positiivista palautetta, sekä yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, miessivuosa, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, äänityksen ja musiikin palkinnot, sekä kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naispääosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miessivuosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Minun Afrikkani -elokuvaa, vaikka olen omistanutkin sen jo jonkin aikaa Blu-rayna. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa Minun Afrikkani ja samalla arvostella sen.

Vuonna 1913 rikas tanskalainen Karen Blixen muuttaa Keniaan, naidakseen ruotsalaisen paronin ja asuakseen tämän kanssa maitofarmilla. Keniassa Karen kuitenkin tapaa metsästäjä Denys Finch Hattonin, johon hän rakastuu.

Alun perin päärooliin Karen Blixeniksi oli ehdolla Audrey Hepburn, mutta pestin nappasi Meryl Streep, joka sai roolityöllään uransa jo kuudennen Oscar-ehdokkuuden. Kuten odottaa saattaakin, Streep on osassaan erinomainen. Kaikki eleitä, ilmeitä ja puhetapaa myöten on huolellisesti suunniteltu ja sulavasti tarjottu kameran edessä. Streepistä löytyy eleganssia rikkaaksi tanskalaisnaiseksi, joka haluaa vahvistaa asemaansa hyvillä naimakaupoilla. Hänellä on myös taito lumota katsoja kuuntelemaan tarkkaan, mitä hänellä on sanottavanaan, mikä on tärkeää, kun hänen hahmonsa Karen kehuskelee läpi leffan tarinankertojan taidoillaan.

     Elokuvassa nähdään myös parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon voittanut Klaus Maria Brandauer Karenin miehenä, paroni Bror von Blixeninä, Robert Redford suurriistan metsästäjänä Denys Finch Hattonina, Michael Kitchen tämän ystävänä Berkeley Colena, Malick Bowens Karenin avustajana Farahina, Stephen Kinyanjui paikallisen kikuju-heimon päällikkö Kinanjuina, sekä myöhemmin hovimestari Alfredin roolista Batman-elokuvista (1989-1997) tunnetuksi tullut Michael Gough lordi Cholmondeleynä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan. Brandauer on oiva fiininä, mutta silti lipevänä paronina ja Redfordissa on tiettyä vetovoimaa, ettei ihme, että Karen ei pysty vastustaa tämän metsästäjähahmoa. Redfordin ja Streepin väliltä löytyykin kiistämätöntä kemiaa.

Nyt pitääkin todeta, että Minun Afrikkani ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta, vaan tuotti minulle jopa jonkinmoisen pettymyksen. Ei kyseessä huono elokuva ole, mutta kun miettii, ketä on työskennellyt kameran edessä ja takana, sekä että elokuva voitti useita palkintoja, odotin siltä kyllä enemmän. Elokuva ei onnistunut erityisemmin imaisemaan mukaansa, eikä sen liikuttavaksi tarkoitettu lopetus juuri osunut tunteisiini toivotulla tavalla. Elokuva hyötyykin runsaasti siitä, kuinka lahjakkaita näyttelijöitä siinä on mukana ja kuinka teknisesti taidokkaasti se on tehty (palataan tähän kohta), sillä Sydney Pollackin ohjaus ja Kurt Luedtken käsikirjoitus jättivät mielestäni toivomisen varaa.

Vielä elokuvan ensimmäinen puolikas oli mielestäni oikein toimiva. On kiinnostavaa seurata, kun varakas Karen matkustaa Afrikkaan ja asettuu aloilleen Keniassa. Kulttuurilliset erot ovat huomattavia ja sen lisäksi, että on mielenkiintoista nähdä, kuinka Karen tutustuu Keniaan, on myös ajoittain huvittavaa, kun paikalliset kummaksuvat hänen tapojaan. Hymy nousee väkisinkin huulille, kun lapset ihmettelevät monipäisellä joukolla Karenin käkikelloa, odottaen milloin lintu ilmestyy esiin laulamaan. Parit kohtaukset saalistavien leijonien kanssa ovat onnistuneen jännittävät. Karenin ja Denysin romanssi lähtee rakentumaan mainiosti, mutta sitten meno jotenkin tyssähtää puolen välin tietämillä. Toisen puoliskon aikana kahden tunnin ja kolmen vartin kesto alkaa tosissaan tuntua ja elokuva muuttuu yllättävänkin raskassoutuiseksi. Hyvin alustettu rakkaustarina vajoaa latteaksi melodraamaksi ja näin nykypäivänä katsottuna Karenin "valkoinen pelastaja" -rooli alkaa muuttua vaivaannuttavaksi. Kokonaisuus on kelvollinen, mutta parhaan elokuvan Oscar-pysti olisi mielestäni tuona vuonna kuulunut Steven Spielbergin filmille Häivähdys purppuraa (The Color Purple - 1985).

Näyttelijätöiden lisäksi kehut ansaitsee myös työryhmä kameran takana. Lukuun ottamatta alkupäässä nähtävää kohtausta lumisessa Tanskassa, joka on kiusallisen selvästi kuvattu taustakankaan edessä studiossa, Minun Afrikkani tarjoaa varsinaista teknistä taituruutta. Se on parhaimmillaan upeasti kuvattu teos, jonka isoja maisemakuvia kelpaa kyllä katsella. Lavastus on hienoa, puvustus tyylikästä ja maskeeraus oivallista. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja John Barryn säveltämät musiikit maalailevat erittäin kauniisti läpi elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Out of Africa, 1985, Mirage Enterprises

Arvostelu: Sydäntalvi (Dead of Winter - 2025)

SYDÄNTALVI

DEAD OF WINTER

Ohjaus: Brian Kirk

Pääosissa: Emma Thompson, Judy Greer, Marc Menchaca, Laurel Marsden, Gaia Wise, Cúán Hosty-Blaney ja Brían F. O'Byrne

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Dead of Winter, eli suomalaisittain Sydäntalvi on Emma Thompsonin tähdittämä uutuustrilleri. Elokuvan teko lähti liikkeelle nimellä "The Fisherwoman". Elokuva kuvattiin täällä Suomessa, Kolilla alkuvuodesta 2024 ja nyt Sydäntalvi saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun luin Thompsonin tähdittävän Suomessa kuvattua jännäriä. Kiinnostus muuttui todelliseksi innostukseksi, kun sain kutsun elokuvan kutsuvierasnäytökseen, missä paikalla oli itse Thompson. Elokuvan jälkeen pääsin vielä VIP-jatkojuhliin, missä tapasin itse Thompsonin, hänen miehensä Greg Wisen, sekä heidän tyttärensä, myöskin elokuvassa näyttelevän Gaia Wisen.

Leskeksi jäänyt kalastaja Barb löytää syrjäisestä mökistä kidnapatun tytön ja kun hän ei saa ulkomaailmaan yhteyttä, Barb päättää itse pelastaa tämän.

Emma Thompson näyttelee Barbia, vastikään leskeksi jäänyttä kalastajanaista, joka yrittää löytää elämälleen merkitystä miehensä kuoleman jälkeen. Matkatessaan järvelle, missä hän kävi miehensä kanssa ensitreffeillä, hän päätyy keskelle kidnappaustapahtumaa ja uusi merkitys löytyy pelastusoperaatiosta. Thompson on tuttuun tapaansa erittäin hyvä roolissaan, kanavoiden vakuuttavasti niin hahmonsa surua miehen kuoleman myötä kuin myös tarvetta auttaa sieppauksen uhria. Pelastusoperaation ohessa näemme myös takaumia Barbin nuoruudesta ja kuinka hän tapasi miehensä Carlin (Cúán Hosty-Blaney). Nuorta Barbia näyttelee Thompsonin tytär Gaia Wise. Wisekin on hyvä osassaan, vaikkei häneltä toki ainakaan vielä äitinsä karismaa löydy. Ihmisinä he vaikuttivat molemmat äärimmäisen mukavilta ja oli suuri ilo huomata, että suuret roolit, palkinnot ja muut eivät olleet tehneet Thompsonista tippaakaan diivaa. Hän oli suorastaan ihana kohteliaisuudessaan ja huomaavaisuudessaan, puhumattakaan siitä kuinka hauska hän oli elokuvaa edeltäneessä Q&A-tilaisuudessa.

     Elokuvassa nähdään myös Laurel Marsden siepattuna teinityttönä, sekä Judy Greer ja Marc Menchaca tämän sieppaajina. Sieppaajat ovat kiinnostavat tyypit jo siksi, että mikä edes on heidän syynsä kidnappaukselle. Greerin näyttelemä nainen on dominoiva osapuoli ja Menchaca tasapainottelee hyvin siinä, että hän saa sieppaajamiehestä hieman hassun tyypin, kadottamatta tilanteen jännitettä.

Sydäntalvi osoittautui oikein mainioksi pikkutrilleriksi, joka nappaa nopeasti mukaansa ja pitää pääasiassa hyvin otteessaan loppuun saakka. Elokuvan kertomus on varsin simppeli, mutta toisaalta sitäkin tehokkaampi. Vain parit lokaatiot ja pieni hahmokaarti herättävät jo itsessään eristäytyneen tunteen ja on heti helppo ymmärtää, miksi Barb päättää tehdä itse kaikkensa pelastaakseen tytön. Syvyyttä tuovat Barbin nuoruutta esittelevät takaumat, vastikään menehtynyttä miestään surevan naisen muistellessa suhteen alkuaikoja. Aluksi tuntui siltä, että kohtaukset ovat mukana vain, jotta Thompson saisi roolin tyttärelleen, mutta lopulta nämä takaumat tarjoavat elokuvan kaipaaman tunnelatauksen.

Sen lisäksi, että on jännittävää seurata Barbin jopa yllättävänkin neuvokasta yritystä pelastaa tyttö pulasta, on erittäin kiinnostavaa ylipäätään selvittää, miksi juuri tämä tyttö on siepattu ja mihin sieppaajakaksikko häntä tarvitsee? Mysteeri avautuu hiljalleen, samalla kun tunnelma tiivistyy ja pelastusoperaatio muuttuu yhä vain hankalammaksi, kaksikon hoksatessa jonkun ulkopuolisen hiippailevan heidän mökkinsä läheisyydessä. Loppusuoralla meno äityykin sitten jo aidosti vangitsevaksi. Ei Sydäntalvi mikään maailmaa järisyttävä teos ole, mutta mukavan napakka jännäri, jonka voisi sujuvasti katsoa toistamiseenkin.

Elokuvan on ohjannut Brian Kirk, joka on tutumpi nimi television puolelta. Kirk on aiemmin ohjannut jaksoja muun muassa Game of Thronesista (2011-2019), Dexteristä (2006-2013) ja Boardwalk Empiresta (2010-2014). Sydäntalven parissa Kirk hoitaa tonttinsa passelisti, kuten tekee myös käsikirjoittajaduo Nicholas Jacobson-Larson ja Dalton Leeb. Teknisesti elokuva on myös oivallinen. Se on hyvin kuvattu ja pohjois-Suomen lumiset maisemat pääsevät kyllä oikeuksiinsa läpi leffan. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin äityvät varsin rujoiksi. Parit tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on sujuvasti rakennettu Volker Bertelmannin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dead of Winter, 2025, Augenschein Filmproduktion, Crafthaus, Film- und Medienstiftung NRW, Leonine Studios, MMC Studios, Stampede Studios, Wild Bunch Germany, Zweites Deutsches Fernsehen (ZDF)