maanantai 13. toukokuuta 2019

Arvostelu: Up - kohti korkeuksia (Up - 2009)

UP - KOHTI KORKEUKSIA

UP



Ohjaus: Pete Docter
Pääosissa: Ed Asner, Jordan Nagai, Christopher Plummer, Bob Peterson, Delroy Lindo, Jerome Ranft, John Ratzenberger, Elizabeth Docter ja Pete Docter
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 7

Up - kohti korkeuksia on Pixar-animaatioyhtiön kymmenes elokuva. Idea leffaan syntyi jo 2000-luvun alussa, kun ohjaaja Pete Docter kuvitteli mielessään talon, mikä lentää kymmenillätuhansilla ilmapalloilla. Itse tarina muovautui monenlaiseksi, kunnes Docter lopulta päätti, mihin juoneen todella keskittyä, jolloin elokuvaa alettiin kunnolla toteuttamaan. Up - kohti korkeuksia sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 13. toukokuuta 2009 - tasan kymmenen vuotta sitten! Filmi oli kriitikoiden ja katsojien ylistämä suurmenestys, ja se oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta, mihin on pystynyt vain kaksi muuta animaatiota, Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Toy Story 3 (2010)! Palkinto meni valitettavasti The Hurt Lockerille (2008), mutta Up - kohti korkeuksia onnistui voittamaan parhaan animaatioelokuvan ja parhaan musiikin palkinnot. Itse en harmillisesti nähnyt leffaa, kun se ilmestyi Suomen teattereihin lokakuussa 2009, mutta näin elokuvan heti alkuvuodesta 2010, kun se julkaistiin vuokrattavaksi. Suorastaan rakastuin elokuvaan ja olenkin nähnyt sen useaan otteeseen uudestaan. Kun huomasin, että Up - kohti korkeuksia viettää tänä vuonna 10-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan jälleen kerran ja arvostelemalla sen samalla.

Lähes 80-vuotias Carl Fredrickson päättää toteuttaa elinikäisen unelmansa ja matkustaa Etelä-Amerikkaan, Paratiisiputouksille. Carl lähtee vauhdikkaaseen seikkailuun tuhansien ilmapallojen lennättämällä talollaan ja kohtaa matkallaan innokkaan partiolaispojan, suklaata rakastavan linnun ja puhuvia koiria.

Ed Asnerin ääninäyttelemä Carl Fredrickson on ikänsä puolesta hyvin poikkeuksellinen päähenkilö animaatioelokuvassa. Yleensä animaatioiden päähenkilöt ovat nuorempia aikuisia tai ihan vain lapsia, sillä kohdeyleisö, eli lapset pystyvät samaistumaan heihin paremmin. Carlin iän kanssa tekijät ovat ottaneet riskin, mikä on todella kannattanut, sillä vanha päähenkilö luo elokuvaan samantien jotain uutta ja mielenkiintoista. Monet lapsikatsojista mitä luultavimmin rakastavat isovanhempiaan ja tämän leffan jälkeen lapset voivat sitten kuvitella mummojen ja vaariensa lähtevän hurjiin seikkailuihin. Carl on erinomaisesti kirjoitettu hahmo, sillä vaikka hän onkin aika äksy vanha herra, löytyy hahmon tympeydelle selkeä syy leffan alusta alkaen, jolloin hänen tylymmältäkin vaikuttavat toimensa ovat täysin ymmärrettävät. Äksyydestään huolimatta Carl on todella sympaattinen tapaus ja hänen kanssaan on heti valmis lähtemään seikkailuun.
     Vastoin tahtoaan Carl saa matkalleen mukaansa Rasmus-pojan (Jordan Nagai), reippaan ja intoa täynnä olevan partiolaisen, joka suhtautuu moniin asioihin eri tavalla kuin Carl. Hahmo on monin tavoin täysi vastakohta Carlille ja siksi he muodostavatkin täydellisen parivaljakon. Aluksi Rasmus saattaa tuntua rasittavalta energisyytensä vuoksi, mutta matkan aikana hänestä löydetään syvällisempiä puolia, mitkä tekevät hänestä hahmona huomattavasti sisältörikkaamman ja pidettävämmän.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kummallinen jättilintu, jonka Rasmus nimeää Keviniksi (linnun ääniä päästelee ohjaaja Pete Docter), älypantansa kautta englantia (tai suomea, ruotsia, jne. riippuen, minkä puhekielen katsoja valitsee elokuvaan) puhuvat koirat, joista tärkeimmät ovat Carliin ja Rasmukseen välittömästi rakastuva Dogi (leffan toinen käsikirjoittaja Bob Peterson) ja häijyltä vaikuttava Alfa (myös Peterson), sekä Carlin ihailema tutkimusmatkailija Charles Muntz (Christopher Plummer), joka on hahmona erittäin mielenkiintoinen tapaus. Muntzilla on arveluttavia suunnitelmia, mutta syyt niille ovat ymmärrettävissä - ainakin osittain. Dogi ja Kevin ovat mahtavat eläinhahmot eri tavoilla ja molemmat tarjoavat useat naurut leffan aikana. Sen sijaan Alfalle keskitystä vitsistä en ole koskaan erityisemmin välittänyt.




Up - kohti korkeuksia sisältää yhden elokuvahistorian parhaista aloituksista. Leffa lähtee käyntiin Carlin lapsuudesta ja kertoo ensimmäisen vartin aikana, kuinka hän on muuttunut innokkaasta pikkupojasta äksyileväksi vanhukseksi. Tämän aloituksen toteutus on aivan mielettömän hieno, sanoisin jopa täydellinen. Montaasi Carlin elämästä ei sisällä lainkaan sanoja, mutta mestarillisen visuaalisen tarinankerronnan ansiosta katsoja on kaiken aikaa perillä siitä, mitä tapahtuu. Aloitus on suorastaan sanoinkuvailemattoman kaunis ja ennen kaikkea sydäntäsärkevän koskettava. Pixar-yhtiö on tunnettu siitä, etteivät he päästä katsojaansa helpolla, vaan tarjoavat lähes joka leffallaan ainakin yhdet itkut. Upin alku on surullisinta, mitä Pixar on koskaan saanut aikaiseksi ja on häkellyttävää, kuinka vahvasti elokuva saa katsojan herkistymään jo ensiminuuttiensa aikana. Aloituksen upeutta jollain tavalla vain korostaa, että se on uskallettu laittaa koko perheen animaatioleffaan. Se sisältää yllättävänkin rankkoja aiheita, mitkä saattavat saada jotkut aikuiskatsojat pohtimaan, että mitäköhän tuli juuri alettua katsomaan? Jo pelkän aloituksensa puolesta totean jo nyt, että kaikkien pitäisi mielestäni nähdä Up - kohti korkeuksia ainakin kerran elämässään.

Aloituksen jälkeen leffa muuttaa tunnelmaansa paljon kevyempään suuntaan, kun itse seikkailu alkaa. Joillekin tämä saattaa olla helpotus, kun on ehtinyt jo pelätä, että koko elokuvan ajan pitäisi vollottaa kyynelkanavat kuiviksi, kun taas toisille tämä voi tuottaa pettymyksen. Ymmärrän täysin molemmat puolet, sillä vaikka onkin hyvä, että elokuva siirtyy kevyempiin tunnelmiin, on muutos tavallaan todella radikaali, kun realistinen elämäkerta-alku vaihdetaan kuviin ilmapallojen varassa lentävästä talosta. Itse kuitenkin innostun joka kerta lähtemään Carlin kanssa matkalle. Leffan alussa toistetaan useaan otteeseen huudahdusta "Seikkailu odottaa!" ja niin kyllä odottaakin. Up - kohti korkeuksia tarjoaa aivan mahtavaa seikkailuhenkeä, vauhdikkaita ja paikoitellen jännittäviäkin tilanteita, sekä tietty paljon huumoria. Jokaisesta hahmosta on onnistuttu luomaan jollain tavalla koominen ja huumoria löydetään eri tavoin. Mukana on niin hassua kohellusta eläinhahmojen puolesta kuin nokkelaa sanailua ihmisten kesken. Vaikka Carlin iäkkyydestä tehdään vitsiä, ei se koskaan muutu vanhojen pilkkaamiseksi. Uskoisin, että iäkkäätkin katsojat hekottelevat kuulokojettaan säätelevälle Carlille. Loppujen lopuksi kävelykeppiä tarvitseva Carl osoittaa olevansa aikamoinen teräsvaari.




Up - kohti korkeuksia on hyvin täydellisyyttä hipova teos, mutta minulta löytyy siitä muutamia pikkuvikoja. Kuten jo totesin, Alfa-koiran ääni ei ole mielestäni erityisen hauska, minkä lisäksi lentäjäkoirat ampuvat minusta jostain syystä yli. Ilmapalloilla lentävä talo ja puhuvat koirat sulatan kyllä täysillä, mutta lentokoneita ohjaavissa koirissa on jotain, mikä ei minulle toimi. Näiden koiriin liittyvien asioiden lisäksi täytyy kyllä todeta, että vaikka rakastankin elokuvan seikkailua Paratiisiputouksille, on leffassa selvä tasonpudotus täydellisen aloituksen jälkeen. Vaikka voisin ylistää aloitusta koko arvostelun ajan, johtaa se siihen ongelmaan, ettei mikään sen jälkeen nähtävä enää yllä samalla täydellisyyden tasolle. Onneksi loppupäässä filmi taas löytää sen vahvan tunteellisen iskunsa, minkä lisäksi läpi filmin elokuva osaa rauhoittua oikeissa kohtauksissa syventämään Carlia ja Rasmusta, ja muodostamaan heidän välilleen vahvan siteen. Upin viat ovat todella minimaaliset ja pääasiassa kyseessä on aivan uskomattoman hieno teos ja ehdottomasti yksi Pixarin parhaista elokuvista.

Ja Pixarin tuotannosta puheenolleen... on varmaan sanomattakin selvää, että tämä leffa on visuaalisesti huikea? Tuttuun Pixar-tyyliin animaatiojälki on fantastista kaikin puolin. Monet luontokuvat ovat niin täynnä yksityiskohtia, että jos niistä ottaisi pois kulmikkaat ja pyöreät ihmishahmot, voisivat ne olla aitoa kuvaa puista ja vuorista - niin tarkkaa työtä animaattorit ovat tehneet! Elokuva on täynnä näyttävää ja kaunista kuvastoa, minkä lisäksi värien käyttö on ihailtavaa. Tekijät ovat todella tienneet, milloin hyödyntää kirjavia ja milloin synkempiä värejä. Leffan äänimaailmakin on taiturimaisesti rakennettu ja säveltäjä Michael Giacchino todella ansaitsi Oscarinsa parhaasta musiikista. Giacchinon säveltämät melodiat Upia varten vain lisäävät elokuvan kauneutta. Pete Docterin ja Bob Petersonin työstämä käsikirjoitus on erinomainen niin tarinaltaan kuin dialogiltaan. Docter on myös tehnyt vaikuttavaa työtä ohjaajana ja päästää hassuutensa valloilleen Kevin-lintuna.




Tuttuun Pixar-tyyliin Up - kohti korkeuksia sisältää tietty viittauksia, eli "easter eggejä" yhtiön muihin filmeihin. Leffassa nähtävän oikeussalin numero A113 viittaa California Institute of the Artsin luokkahuoneeseen, missä monet Pixarin animaattorit ovat opiskelleet. Elokuvan alussa nähdään parikin viittausta Pixarin lyhytanimaatioon "Puolipilvistä" ("Partly Cloudy" - 2009), mikä esitettiin teattereissa ennen Upia. Carl myös vierailee matkatoimistossa, jonka esitteessä on bikineihin pukeutunut nainen Pixarin "Knick Knack" -lyhäristä (1989). Carlin seikkailun alkaessa katsoja voi bongata Pixar-leffoista tutun pizza-auton kahdestakin eri kuvasta, minkä lisäksi erään tytön huoneessa lojuu Toy Story 3:n Tuhti-nalle ja värikäs Pixar-pallo. Pallo koristaa myös yhtä Rasmuksen rintanapeista. Carlin rintamerkkinä toimiva pullonkorkki tai pikemminkin sen merkki on sama kuin monissa pulloissa ja tölkeissä Toy Story - leluelämää -elokuvassa (Toy Story - 1995).

Blu-rayn kuvanlaatu on tietysti huikea. Lisämateriaalina kaksilevyisen Blu-ray -julkaisun ensimmäisellä levyllä on mainitsemani lyhäri "Puolipilvistä", sekä lyhytanimaatio "Dogin salainen tehtävä" ("Dug's Special Mission" - 2009), erään hahmon tarinan päätöstä koskeva pätkä ja 22-minuuttinen "Adventure is Out There" -dokumentti, missä elokuvan tekijät matkaavat Etelä-Amerikkaan saamaan inspiraatiota Paratiisiputouksia varten. Levylle on myös piilotettu pätkä "The Egg", missä avataan tekijöiden vanhoja ideoita elokuvan tarinasta. Toiselta levyltä taas löytyy seitsemän dokumenttia elokuvan hahmoista, Carlin talosta ja musiikeista, vaihtoehtoinen kohtaus elokuvan alusta, lyhyitä mainosklippejä ja trailereita, sekä "Global Guardian Badge" -peli, missä testataan viisautta mm. maantieteessä. Yhteensä lisäkatsottavaa on noin tunniksi ja 50:ksi minuutiksi.

Yhteenveto: Up - kohti korkeuksia on lähes täydellinen mestariteos, mikä jokaisen täytyy nähdä ainakin kerran elämässään. Elokuvan sydäntäsärkevä alku on aivan mielettömän upeasti toteutettu ja se on yksi kaikkien aikojen hienoimmista elokuva-aloituksista. Sen jälkeen tunnelma kevenee ja seikkailu lähtee käyntiin. Filmi onnistuu todella imaisemaan katsojan mukaansa, tarjoten vauhtia ja vaaroja, kuten myös huumoria ja oikeissa kohdissa rauhoittumista ja hahmoihin syventymistä. Tarinan päähenkilö Carl on kaikesta äksyydestään huolimatta erittäin pidettävä tapaus ja partiopoika Rasmus on veikeä matkakumppani hänelle. Muutkin hahmot ovat mainioita, vaikken olekaan koskaan pitänyt Alfa-koiralle kirjoitetusta jatkuvasta vitsistä. Filmistä löytyy joitain todella pieniä vikoja, minkä takia se ei saavuta täyttä viittä tähteä, mutta painotan silti, että kyseessä on huikean mahtava filmi. Pixarin tuttuun tapaan animaatiojälki on sanoinkuvailemattoman mestarillista ja mukana on paljon häikäisevän kauniita ja näyttäviä kuvia. Musiikkikin on erinomaista ja säveltäjä Michael Giacchino voitti täysin oikeutetusti Oscar-pystin työstään. Up - kohti korkeuksia kuuluu ehdottomasti Pixarin parhaimmistoon ja vuosien päästä siitä tullaan varmasti puhumaan animaatioklassikkona.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Up, 2009, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures


lauantai 11. toukokuuta 2019

Arvostelu: Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013)

NÄLKÄPELI - VIHAN LIEKIT

THE HUNGER GAMES: CATCHING FIRE



Ohjaus: Francis Lawrence
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Woody Harrelson, Liam Hemsworth, Elizabeth Banks, Lenny Kravitz, Donald Sutherland, Stanley Tucci, Philip Seymour Hoffman, Sam Claflin, Jeffrey Wright, Lynn Cohen, Jena Malone, Willow Shields, Amanda Plummer, Patrick St. Esprit, Toby Jones ja Paula Malcomson
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 12

Suzanne Collinsin kirjaan perustuva elokuva Nälkäpeli (The Hunger Games 2012) oli suuri menestys, joten sarjaa päätettiin tietty jatkaa myös filmien muodossa. Jatko-osaa alettiin nopeasti suunnittelemaan ja vaikka projektiin tuli suuria muutoksia, kun sekä ohjaaja että käsikirjoittaja poistuivat leffasta, kuvaukset saatiin aloitettua jo syksyllä 2012. Lopulta Nälkäpeli - Vihan liekit sai ensi-iltansa marraskuussa 2013 ja se oli vielä isompi hitti kuin edeltäjänsä. Kriitikotkin pitivät elokuvasta enemmän ja niin pidin myös minä, kun näin filmin ensi-illassa. Olin lukenut "Vihan liekit" -kirjan ("Catching Fire" - 2009) jo ennen ensimmäisen Nälkäpelin ilmestymistä ja vaikken ollut innostunut jatko-osasta yhtä paljon kuin alkuperäisestä kirjasta, menin silti erittäin positiivisin mielin katsomaan leffan. Yllätyinkin kovasti, sillä siinä missä ensimmäinen elokuva jäi kirjan jalkoihin, Nälkäpeli - Vihan liekit oli mielestäni selkeästi lähdemateriaaliansa parempi teos. Ostinkin elokuvan heti Blu-rayna ja katsoin sen lyhyen ajan sisällä pariinkin otteeseen. Mutta sitten, jostain syystä en ole katsonut leffaa enää uudestaan. Olen jo pidemmän aikaa halunnut katsoa Nälkäpeli -filmit uudelleen ja arvostella ne, mutten ole saanut sitä aikaiseksi. Vihdoin kesällä 2018 päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoin sarjan ensimmäisen osan. Koska pidin siitä enemmän kuin aiemmin, katsoin Nälkäpeli - Vihan liekit heti seuraavana päivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Nälkäpeli!

Katniss ja Peeta lähtevät voittajien kiertueelle läpi vyöhykkeiden, mitä ei yhtään helpota vyöhykkeillä alkavat kapinat tai presidentti Snow'n uhkaukset tappaa Katnissin rakkaat, jos tämä ei saa kapinoita loppumaan. Tai että Nälkäpeli juhlii 75-vuotisjuhlaa, minkä kunniaksi tribuutit valitaan aiemmista voittajista, mikä tarkoittaa, että Katniss joutuu takaisin peliin...

Jennifer Lawrence palaa Katniss Everdeenin rooliin ja tekee vielä parempaa työtä kuin edellisessä osassa. Lawrence tuo hienosti esille, kuinka Nälkäpeli jätti jälkensä Katnissiin ja on ikävää seurata, kuinka pelin tapahtumat kummittelevat hänen mielessään. Katnissista löytyy yhä samaa kapinahenkeä, mutta edellisen osan jälkeen hän on alkanut ymmärtämään, ettei Capitol todellakaan leiki, vaan tekee kauheuksia, jos hän ei tottele. Niinpä Katniss onkin omaksunut paremmin roolinsa esittäessään, että hänen elämänsä on yhtä auvoa ja että hän on yhä onnellisesti rakastunut Peetaan.
     Myös Josh Hutcherson tekee vahvemman roolisuorituksen Peetana, joka pääsee tällä kertaa paremmin mukaan toimintaan. Edellisen osan tapahtumat vaikuttivat Peetaankin, joka on muuttunut synkemmäksi persoonana. Hutcherson luo jälleen hyvän vastapainon Lawrencelle ja kaksikon välinen suhde on onnistuttu luomaan erinomaiseksi. Vaikka heidän rakkautensa onkin huijausta, voi välillä huomata, että mukana taitaa olla todellisiakin tunteita.




Katnissin ja Peetan lisäksi muutkin tutut hahmot tekevät paluun. Woody Harrelson on toistamiseen loistava viinasta nauttivana Haymitchina. Elizabeth Banks säkenöi (kirjaimellisesti) räikeästi pukeutuvana ja meikkaavana Effienä, joka tarjoaa jälleen huumoria synkkyyden keskellä, vaikka hänestä voikin huomata, että Effie on alkanut ymmärtämään Capitolin kauheudet. Stanley Tucci osoittaa taas, miksi hän on täydellinen valinta energisen Nälkäpeli-juontaja Caesarin rooliin ja Lenny Kravitz on yhtä mainio lempeänä puvustaja Cinnana kuin viimeksi. Katnissin Gale-ystävää näyttelevä Liam Hemsworth ei vieläkään vakuuta näyttelijäntaidoillaan, mutta hänen tuomaa kolmiodraamaa käsitellään paremmin. Läpi leffan voi huomata, kuinka Katniss ja Gale haluaisivat viettää aikansa yhdessä, mutta Nälkäpeli-voiton jälkeen Katnissin täytyy jatkaa esittämistä Peetan kanssa. Myös Katnissin pikkusisko Prim (Willow Shields) ja heidän hiljainen äitinsä (Paula Malcomson) esiintyvät leffassa, mutta heidän osuutensa jää aika pieneksi.
     Donald Sutherlandin näyttelemän presidentti Snow'n pahuutta korostetaan lisää. Hahmon uhkaavuustasoa on nostettu ja Sutherland tekee huikeaa työtä julmana hallitsijana. Presidentti Snow'sta voi huomata, ettei hän siedä lainkaan tottelemattomuutta ja hänen tunteettomat käskynsä tappaa ihmisiä saavat katsojan inhoamaan häntä Katnissin kanssa. Hahmo ei kuitenkaan ole pelkkä yksiulotteinen pahis, vaan häneen onnistutaan tuomaan syvyyttä sillä, että hänelläkin on perhe, josta hän selkeästi välittää hyvin paljon.
     Uusina hahmoina leffassa esitellään uudet Nälkäpeli-tribuutit, jotka ovat voittaneet pelin joskus aiemmin. Vaikka tribuutit tulevat paljon myöhemmin mukaan kuin edellisessä elokuvassa, suuri osa heistä saa paljon paremmin ruutuaikaa kuin viime filmin tribuutit. Sam Claflinin oivasti näyttelemä Finnick vaikuttaa lehtien kansikuvapojalta, mutta hänestä tulee esille muitakin puolia. Jena Malonen esittämä Johanna on arvaamaton tapaus, kun taas Lynn Cohenin näyttelemä vanha ja mykkä Mags on hyvin sympaattinen henkilö. Vaikka se, että nuoret joutuvat tappamaan nuoria on aivan kauheaa, on myös hirvittävää, että todella paljon iäkkäämpi rouva joutuu peliin, varsinkin kun hän ei voisi mitenkään pärjätä ilman suojelua. Jeffrey Wright ja Amanda Plummer esittävät kaksikkoa Beeteetä ja Wiressia, joista ensimmäinen on hyvin älykäs ja toinen taas vaikuttaa seonneelta. Uutena hahmona elokuva esittelee myös uuden pelinjohtajan, Plutarch Heavensbeen, jota näyttelee mainio Philip Seymour Hoffman, sekä Capitolin rauhanvartijoita johtavan julman komentaja Threadin (Patrick St. Esprit).

Ensimmäinen Nälkäpeli teki loistotyötä rakentaessaan elokuvasarjan maailmaa ja Nälkäpeli - Vihan liekit tekee kenties vielä parempaa työtä syventäessään ja laajentaessaan sitä. Edellisessä osassa tämän maailman kauheudet näkyivät lähinnä Nälkäpelin kautta; kuinka rikkaat katsovat innoissaan, miten köyhät lapset tappavat toisiaan suorassa tv-lähetyksessä ja kuinka tribuuttien ympärille nousee hirveä mediahössötys, joka nostaa heidät julkisuuteen kuoleman kautta. Edellisessä osassa Katniss ja Peeta joutuivat julkisuuteen, koska he olivat menossa tappamaan ihmisiä ja tässä he kiertävät eri vyöhykkeitä, jossa heidän täytyy näyttää kuolleiden tribuuttien omaisille, että he selvisivät, mutta omaisten rakkaat kuolivat. Tämä johtaa hyvin pysäyttäviin kohtauksiin. Hetki, jossa edellisessä osassa menehtyneen Rue-tytön vyöhykkeen asukkaat kunnioittavat Katnissin apua tekemällä kolmen sormen käsimerkin, oli niin voimakkaasti luotu, että minulle tuli kylmiä väreitä. Vyöhykkeiden näkeminen jo itsessään laajentaa leffan maailmaa ja on kiehtovaa seurata, miten eri vyöhykkeet suhtautuvat voittajapariin.




Edellisen osan rankkuudet syntyivät tosiaan lähinnä itse Nälkäpelistä, kun taas tässä elokuvassa rankkoja hetkiä näytetään muutenkin paljon. Capitol esitetään paljon julmempana ja filmissä näytetään, kuinka valtion sotajoukot teloittavat ihmisiä suorassa lähetyksessä ja ruoskivat kapinoitsijoita näyttääkseen, ettei tällainen touhu kannata. Nälkäpeli - Vihan liekit on hyvin synkkä ja epätoivoinen teos, jolloin on hyvä, että Effie tuo muutamassa kohtaa pientä piristystä vakavaan henkeen. Itse pidän äärimmäisen paljon siitä, ettei elokuva säästele katsojia kovin paljoa, vaan uskaltaa tarjota kauheita hetkiä. Tässäkin osassa on mukana hyvää yhteiskuntakritiikkiä, sekä enemmän viittauksia siihen, kuinka mediassa valehdellaan ihmisille. Capitolin kamalilla touhuilla heitetään vertauksia natsien toimintaan toisen maailmansodan aikaan. Elokuvan ensimmäinen tunti on niin hienosti ja mielenkiintoisesti rakennettu, ettei filmi edes välttämättä tarvitsisi Nälkäpeliä. Siinä, missä edellinen osa sai katsojan kiinnostuksen nimenomaan pelin takia, Nälkäpeli - Vihan liekit toimisi todella hyvin ilmankin.

En kuitenkaan menisi sanomaan, että elokuva lässähtää, koska tässäkin on mukana peli, ehei. Kun presidentti Snow julistaa, että 75-vuotisjuhlan kunniaksi Nälkäpelin tribuutit valitaan aiempien voittajien joukosta ja Katniss tajuaa, että hänen on pakko palata painajaiseensa, on tilanne jälleen niin vahvasti luotu, että ihoni nousi hetkeksi kananlihalle. Siitä sitten alkaakin erinomainen pohjustus itse peliin ja on hienoa nähdä, kuinka tribuutit yrittävät eri tavoin saada pelin peruttua, sillä kukaan ei halua palata areenalle. Mutta kuten leffassa muutenkin tapahtuu, tarinan sankarit jäävät jatkuvasti alakynteen, jolloin mitään ei voi tehdä pelin perumiseksi. Sen enempää paljastamatta pelin sisällöstä sanon kuitenkin, että tämänkertainen Nälkäpeli on hienosti erilainen kuin ensimmäisen osan peli. Enkä tarkoita vain, millainen areena on visuaalisesti tai millaisia kauheuksia pelinluojat sinne tällä kertaa pistävät hahmojen päänvaivaksi, vaan peliä myös käsitellään toisin kuin viimeksi. Erilainen toteutustapa saa uuden pelin tuntumaan raikkaalta, eikä homma tunnu koskaan edellisen osan kierrättämiseltä ideoiden loputtua kesken. Peli on täynnä jännittäviä hetkiä ja koko elokuva jää niin jännään paikkaan, että katsoja oikein vaatii jatkoa. Nälkäpeli - Vihan liekit on loistava filmi, jonka juoni ei paperilla kuulosta yhtä kiinnostavalta kuin ensimmäisen osan, mutta toteutuksen ja teemojen käsittelyn kautta elokuva nousee selkeästi edellisen Nälkäpelin yläpuolelle.




Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Gary Ross tosiaan jätti projektin kiireisen aikataulun takia ja hänen korvaajakseen valittiin Francis Lawrence, joka tekee huomattavasti taidokkaampaa työtä kuin Ross. Lawrence osaa hyödyntää hahmoja ja maailmaa paremmin, minkä lisäksi hän on paljon lahjakkaampi toimintaohjaaja kuin edeltäjänsä. Enää ei ole luvassa hutiloiden ja heiluvasti kuvattuja toimintakohtauksia, vaan tällä kertaa niistä saa hyvin selvää, minkä lisäksi ne ovat paremmin rakennettuja ja leikattuja, ja siten jännittävämpiä. Leikkaus on muutenkin parempaa, eikä filmillä ole mikään kiire kertoa tarinaansa. Käsikirjoituksesta vastaavat Simon Beaufoy ja Michael deBruyn ovat tehneet erittäin hyvää työtä siirtäessään kirjaa elokuvaksi ja saaneet aikaiseksi erinomaisia dialogihetkiä. Visuaaliset tehosteet ovat edellistä osaa paremmat, mutta lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat yhtä taidokkaasti ja huolella toteutetut. Puvustajat ja maskeeraajat ovat päässeet leikittelemään enemmän capitolilaisten oudon tyylin kanssa. Tribuuttien asut Nälkäpelissä ovat tyylikkäämmät kuin viimeksi, kuten ovat myös Capitolin rauhanvartijoiden puvut... tavallaan. Vaikka pidänkin uusista asuista, saavat ne vartijat näyttämään roboteilta, eikä ihmisiltä. Äänimaailma on tietty hyvin luotu ja säveltäjä James Newton Howard on tehnyt hieman parempaa työtä musiikkien parissa.

Yhteenveto: Nälkäpeli - Vihan liekit on loistava filmi, joka nousee kaikin tavoin edeltäjänsä yläpuolelle. Filmi tekee upeaa työtä laajentaessaan sarjan maailmaa ja rakentaessaan sekä tarinaa että tunnelmaa. Leffa on paljon synkempi ja rankempi, mikä todella osoittaa Capitolin ja presidentti Snow'n julmuuden (joista jälkimmäistä vahvistaa Donald Sutherlandin hieno roolisuoritus). Mukana on useita kohtauksia, jotka aiheuttavat kylmiä väreitä, koska ne ovat niin vaikuttavasti luotuja. Voittokiertue ja kapinat ovat jo niin kiinnostavia juttuja, ettei filmi välttämättä edes tarvitsisi Nälkäpeliä ollakseen kiehtova. Onhan se kuitenkin hyvä, että tästäkin osasta peli löytyy ja mikä parasta, peli on mahtavasti erilainen kuin edellisessä elokuvassa. Elokuva luo jännitystä loistokkaasti läpi leffan eri tavoin ja saa katsojan vaatimaan jatkoa. Uusi ohjaaja Francis Lawrence on nappivalinta tekijäksi ja hän on tuonut esille parhaat puolet sekä kirjasta että näyttelijöistä. Jennifer Lawrence ja Josh Hutcherson parantavat suorituksiaan päähenkilöinä, ja Harrelson, Banks ja Tucci jatkavat hauskalla linjallaan. Visuaalisesti filmi on hyvin näyttävä ja se kuulostaakin paremmalta kuin edeltäjänsä. Jos piditte Nälkäpelistä, suosittelen äärimmäisen lämpimästi katsomaan myös Nälkäpeli - Vihan liekit. Vaikkei ensimmäinen filmi olisikaan täysin herättänyt intoanne sarjaa kohtaan, kannattaa tälle silti antaa mahdollisuus, sillä kyseessä todella on parempi teos.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games: Catching Fire, 2013, Lionsgate, Color Force


torstai 9. toukokuuta 2019

Arvostelu: The Equalizer - oikeuden puolustaja (The Equalizer - 2014)

THE EQUALIZER - OIKEUDEN PUOLUSTAJA

THE EQUALIZER



Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Denzel Washington, Marton Csokas, Chloë Grace Moretz, Johnny Skourtis, David Harbour, David Meunier, Melissa Leo, Bill Pullman, Haley Bennett ja Vladimir Kulich
Genre: trilleri, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

The Equalizer - oikeuden puolustaja on Denzel Washingtonin tähdittämä toimintaelokuva, mikä pohjautuu kasaritelevisiosarjaan Kutsukaa McCall (The Equalizer - 1985-1989). Vuonna 2010 ilmoitettiin, että Russell Crowe olisi kiinnostunut näyttelemään pääosaa sarjaan perustuvassa elokuvassa, mutta 2011 hänet vaihdettiin Washingtoniin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2013 ja lopulta The Equalizer - oikeuden puolustaja sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 2014 (Suomeen leffa saapui vasta syksyllä). Elokuva sai hieman ristiriitaiset arviot, mutta oli kuitenkin aikamoinen hitti. Itse näin leffan muistaakseni vuonna 2015 isäni kanssa, mutta katsoimme sen yöllä ja nukahdin parissa kohtaa, joten en muista filmistä lähes mitään. Olen välillä pohtinut katsovani elokuvan kunnolla uudestaan ja kun ilmoitettiin, että leffa saisi jatkoa, ajattelin toteuttaa tämän. Tästä huolimatta en katsonut elokuvaa ennen The Equalizer 2:n (2018) ilmestymistä teattereihin ja päätin lopulta odottaa, että jatko-osa saapuisi vuokralle, jotta voisin katsoa molemmat rauhassa kotona. Kun The Equalizer 2 ilmestyi vuokrattavaksi, lainasin isältäni ensimmäisen osan ja katsoin sen eräänä aamuna uudestaan... tai noh, ensimmäistä kertaa kokonaan.

Yksinäinen kodintarvikeliikkeen työntekijä Robert McCall käy iltaisin kuppilassa, missä hän tutustuu nuoreen prostituoituun tyttöön, Teriin. Kun Teri eräänä yönä hakataan henkihieveriin, Robert päättää kostaa tämän tekijöille. Samalla hän päätyy kuitenkin häiritsemään venäläisen rikollisjengin hommia, joka ottaa Robertin kohteekseen.

Robert McCall (Denzel Washington) vaikuttaa nopeasti vilkaistuna täysin normaalilta hepulta, joka käy hyvin tavallisessa paikassa töissä ja viettää illat lukien kirjaa ja juoden teetä kahvilassa. Kuitenkin kun häntä katsoo pidempään, voi huomata, että Robert piilottelee jotain ja ettei hän todellakaan ole sitä, miltä aluksi vaikutti. Kyseessä on todella kiehtova päähenkilö, jonka taustoja avataan mielenkiintoisesti läpi leffan. Parasta hahmossa kuitenkin on, että häntä on saatu näyttelemään Denzel Washington, joka on erinomainen valinta rooliin. Washington onnistuu olemaan kylmä kostaja, kuten myös täysin tavallinen heppu ja saa nämä kaksi täysin erilaista persoonaa tuntumaan samalta hahmolta. Washington osoittaa lahjakkuutensa useaan otteeseen filmin aikana ja lopulta on vaikea kuvitella ketään muuta hahmoksi.
     Nuorta prostituoitua, Teriä, jonka Robert ottaa suojelukseensa, esittää Chloë Grace Moretz. Itse olen aina pitänyt Moretzia lahjakkaana nuorena näyttelijänä. Jopa kehnommissa elokuvissa Moretz onnistuu vakuuttamaan. Tässä hän omaksuu rikkinäisen nuoren tytön roolin täydellisesti. Robertin tavoin Teriäkin selvästi vaivaa vaikea menneisyys, jota hän yrittää piilottaa käyttäytymisellään. Ainoa harmi Moretzin kohdalla on, että kun hänet on mukiloitu sairaalakuntoon, häntä hädintuskin enää nähdään elokuvassa.
     Elokuvan roistoina nähdään venäläisen rikollisjengin jäseniä, jotka ovat hyvin tyypillisiä Hollywood-toimintafilmin kuvauksia venäläisistä rikollisista. David Meunier esittää Slavia, joka kauppaa nuoria tyttöjä, kuten Teri. Marton Csokas näyttelee Nikolai Itchenkoa, vaarallista miestä, joka lähetetään hoitelemaan Robert. Vladimir Kulich taas esittää takapirua, herra Pushkiniä. Kaikki kolme sopivat hyvin rooleihinsa ja ajavat asiansa elokuvassa. Etenkin Csokas tekee vaikutuksen häijynä tappajana.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Robertin työkaveri Ralphie (Johnny Skourtis), Robertille tietoa rikollisista tarjoavat Susan (Melissa Leo) ja Brian Plummer (Bill Pullman), sekä korruptoitunut etsivä Masters (David Harbour). Ralphielle on jostain syystä päätetty kirjoittaa yllättävänkin iso juonikuvio. Lopulta sen merkityksen elokuvan päätarinan kanssa ymmärtää, mutta aluksi se tuntuu hieman tarpeettomalta lisäykseltä.




Kuten alussa kerroin, ensimmäisen kerran kun näin The Equalizer - oikeuden puolustajan, katsoin sitä keskellä yötä ja nukahtelin vähän väliä. Niinpä nyt kun katsoin sen uudestaan, tuntui kuin katsoisin filmiä ensi kertaa, sillä muistin siitä loppupeleissä hyvin vähän. Lähes kaikki ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tuli siis minulle enemmän tai vähemmän yllätyksenä. Yksi isoimmista yllätyksistä itselleni oli, ettei kyseessä niinkään ole puhdas toimintaleffa, vaan enemmänkin jännäri, trilleri jolla kestää aikaa rakentaa tunnelmaansa ja hahmojaan. Toimintaa on yllättävänkin vähän ja taistelut on ripoteltu maltillisesti, jotta niissä olisi enemmän painoarvoa. Tämä oli mielestäni vain positiivinen yllätys, sillä jostain syystä minulla oli käsitys, että elokuva olisi vain sitä, kun Robert tunkeutuu erilaisiin venäläisten rikollisten piilopaikkoihin ja ampuisi kaikki. Elokuva onnistui tarjoamaan huomattavasti enemmän. Itse asiassa Robert ei oikeastaan edes ammu ihmisiä; hän pitelee asetta lähinnä uhkaillakseen. Tappamiseen hän tuntuu käyttävän kaikkea muuta, mitä käteensä saa tappelun aikana, mikä johtaa todella kekseliäisiin kuolemiin. Eräässä kohtauksessa Robert esimerkiksi murskaa roiston niskan kirjalla.

Yksi parhaimmista asioista elokuvassa on erikoinen suhde, mikä Robertin ja Terin välille luodaan. Alun kohtaukset, joissa kaksikko alkaa oikeasti tutustumaan toisiinsa kahvilassa, muuttuvat yllättävänkin koskettaviksi. Kohtaukset onnistuvat luomaan vahvan siteen hahmojen välille, jolloin kun Terille käy huonosti, on tämä täydellisesti rakennettu motivaatio Robertille lähteä kostamaan. Jos alkupää hätiköisi esitellessään hahmoja, olisi leffa luultavasti aika tylsä ja keskinkertainen, mutta nyt kun alkuun on panostettu huolellisesti, katsoja imaistaan hyvin mukaan, eikä toimintakohtauksien vähäinen määräkään haittaa, sillä tarina on niin hyvä. The Equalizer - oikeuden puolustajasta löytyy pieniä ongelmia, kuten sivujuonet, joilla on kyllä selkeä paikkansa kokonaisuudessa, mutta jotka vievät hieman liikaakin aikaa. Elokuvalla on kestoa pari tuntia ja vartti, ja siitä saisi leikattua pienesti pois, jotta kokonaisuus olisi tiiviimpi ja ytimekkäämpi paketti. Jo tällaisenaan kyseessä on kuitenkin erittäin mainio filmi.




Elokuvan on ohjannut Antoine Fuqua, joka ohjasi Washingtonia aiemmin elokuvassa Training Day (2001), mistä Washington nappasi itselleen parhaan miespääosan Oscar-palkinnon. Fuqua on todella taidokas tekijä, joka osaa luoda tunnelmaa hyvin, eikä hyppää suoraan pelkkään mäiskeeseen. Hän myös käsittelee toimintakohtauksia onnistuneesti, eikä luota sekaviin leikkauksiin, jolloin katsoja lähinnä hämmentyy siitä, mitä tapahtuu. Filmi on muutenkin taidokkaasti leikattu, vaikka kokonaiskestoa voisikin hieman lyhentää. Tiivistämisen olisi voinut tehdä myös jo käsikirjoitusvaiheessa. Richard Wenkin teksti on sujuvaa, mutta hän olisi voinut esimerkiksi pienentää Ralphien merkittävyyttä tarinassa. Visuaalisesti The Equalizer - oikeuden puolustaja on hieno. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi lavastajat ovat tehneet oivaa työtä. Äänimaailma on muuten hyvin rakennettu, mutta Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit eivät nouse lainkaan esille.

Yhteenveto: The Equalizer - oikeuden puolustaja on erittäin mainio jännitysfilmi, mikä onnistuu olemaan paljon enemmän kuin tavallinen 2000-luvun kertakäyttötoiminta. Tämä johtuu pääasiassa Antoine Fuquan loistavasta ja rauhallisesta ohjaustavasta, kun hän pyrkii rakentamaan päähenkilöään ja tunnelmaansa, eikä vain pistä heti mäiskettä käyntiin. Toimintaakin löytyy, muttei erityisen suuressa määrin. Toimintakohtaukset ovat kekseliäitä, Robertin hyödyntäessä lähes kaikkea muuta aseina kuin itse aseita. Robertia esittävä Denzel Washington on tietty elokuvan kantava voima ja fantastinen valinta päärooliin. Myös Marton Csokas ja Chloë Grace Moretz tekevät mainiot roolityöt, vaikka jälkimmäinen katoaa aika tönkösti elokuvasta ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Paikoitellen elokuvan yli kaksituntinen kesto tuntuu liian pitkältä, kun hieman tarpeettomilta vaikuttavat sivujuonet saavat vähän liikaakin tilaa. Kokonaisuudessaan leffa pitää kuitenkin todella hyvin otteessaan ja suosittelenkin The Equalizer - oikeuden puolustajaa vanhempien toimintafilmien ystäville. Jos tarvitset jatkuvaa räiskimistä, ei leffa välttämättä sovi sinulle, mutta koukuttavaa jännitysnäytelmää etsiville tämä tarjoaa paljonkin. Saa nähdä, pääseekö The Equalizer 2 samalle tasolle...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Equalizer, 2014, Columbia Pictures Corporation, LStar Capital, Village Roadshow Pictures, Escape Artists, ZHIV Productions, Mace Neufeld Productions, Lonetree Entertainment


maanantai 6. toukokuuta 2019

Arvostelu: Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994)

RITA HAYWORTH - AVAIN PAKOON

THE SHAWSHANK REDEMPTION



Ohjaus: Frank Darabont
Pääosissa: Tim Robbins, Morgan Freeman, Bob Gunton, Clancy Brown, William Sadler, James Whitmore, Mark Rolston ja Gil Bellows
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 16

The Shawshank Redemption, eli suomalaisittain Rita Hayworth - avain pakoon perustuu Stephen Kingin tarinaan "Rita Hayworth and Shawshank Redemption" vuodelta 1982. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja Frank Darabont osti tarinan filmioikeudet Kingiltä ja kirjoitti sen pohjalta käsikirjoituksen. Hän ehdotti ideaa Castle Rock -yhtiölle, joka innostui tarinasta ja antoi Darabontin tehdä filminsä. Kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 1993 ja vaikka pitkät kuvauspäivät olivat tekijöiden ja näyttelijöiden mielestä tuskaa, leffa saatiin viimeisteltyä ja lopulta Rita Hayworth - avain pakoon sai ensi-iltansa syksyllä 1994. Elokuvasta pidettiin kovasti, mutta se ei menestynyt kovin kummoisesti. Filmi oli myös ehdolla seitsemästä Oscar-palkinnosta, muttei voittanut niistä ainuttakaan. Kuitenkin vuosien varrella sen suosio on vain kasvanut ja kasvanut jopa niin paljon, että suurella Internet Movie Database -sivustolla se on ollut jo noin kymmenen vuotta 250:n parhaan elokuvan listan ensimmäisellä sijalla! Tämän takia Rita Hayworth - avain pakoon herätti minun huomioni ja ihmettelin, mikä ihmeen leffa tämä oikein on ja miten se on noin suosittu? Kului kuitenkin vuosia ennen kuin vihdoin näin elokuvan ja vaikka pidin sitä erittäin hyvänä, en ymmärtänyt, mikä siinä olisi muka niin upeaa ja mahtavaa. 2017 alussa katsoin leffan uudestaan, sillä halusin kirjoittaa siitä arvostelun, mutten vieläkään pitänyt sitä erityisen ihmeellisenä. En kuitenkaan julkaissut arviotani ja kun oli kulunut melkein vuosi siitä, kun olin sen kirjoittanut, minun teki mieli katsoa Rita Hayworth - avain pakoon uudelleen. Onneksi tein niin, sillä vasta siinä kohtaa leffa kolahti aivan täysillä ja olin vain äärimmäisen vaikuttunut alusta loppuun. Vaikka olin onnellinen siitä, että voin vihdoin oikeasti ylistää elokuvaa, oli tämä myös harmillista, sillä jouduin kirjoittamaan lähes koko arvosteluni uudestaan...

Andy Dufresnea syytetään vaimonsa ja tämän rakastajan murhasta, jolloin hän joutuu Shawshankin vankilaan. Siellä hän saa ystäviä, auttaa vartijoita hyvällä numeropäällään, parantaa vankien elämää ja suunnittelee pakoa...

Tim Robbins esittää Andy Dufresnea, joka tuntuu alkupuolella hiljaiselta ja kun muut luulevat, ettei hän vain uskalla puhua, hän oikeasti tutkii muita ja koko Shawshankin vankilaa etäältä, luoden päässään suunnitelmia. Andy on erittäin mielenkiintoinen hahmo, sillä hänestä alkaa vähitellen löytyä uusia puolia. Hahmolla on loistava numeropää ja pankin varajohtaja kun on, monet Shawshankissa alkavat turvautua häneen raha-asioissaan. Elokuvan aikana hän alkaa parantamaan vankien oloa, esimerkiksi laajentamalla Shawshankin kirjaston tarjontaa. Robbins on erittäin mainio roolissaan, vaikka välillä hänen psykoottinen ilmeensä tuntuukin oudon karmivalta.
     Täydellisen kertojaäänen omaava Morgan Freeman näyttelee Rediä, joka voi saada tarjottua vangeille mitä vain he haluavatkaan, koska hänellä on loistavat suhteet ulkopuoliseen maailmaan. Tällä tavoin hän on yksi Shawshankin suosituimmista vangeista. Red kiinnostuu erikoisesta Andysta ja auttaa häntäkin saamaan tarvikkeita. Red toimii tosiaan kertojaäänenä, jolloin Freemanin ääni pääsee upeasti käyttöön. Tuttuun tapaansa myös Freemanin roolisuoritus on upea; hän on aivan täydellinen valinta rooliinsa vangiksi, joka on alkanut kyllästyä vankilaelämään ja menettää toivoaan vapautumisesta.




Shawshankin ilkikurista vankilanjohtaja Nortonia näyttelee erinomaisesti Bob Gunton. Norton ei oikein pidä Andysta, mutta joutuu suostumaan Andyn tekoihin, sillä vain Andy osaa auttaa häntä. Johtaja Nortonista on luotu onnistuneen uhkaava hahmo henkisesti ja leffan aikana pääseekin näkemään, kuinka julma hän osaa olla. Fyysisesti uhkaavana hahmona toimii ylivartija Hadley (Clancy Brown), joka tottelee Nortonia ja pitää vangit kurissa, vaikka se pistäisi heidät sairaalakuntoon.
     Muita vankihahmoja ovat William Sadlerin esittämä Heywood, joka on olevinaan kova äijä, muttei oikeasti olekaan täysin sitä; Mark Rolstonin näyttelemä Bogs, joka on heikkoja vankeja raiskaavan "sisko"-porukan johtaja, James Whitmoren esittämä vanha Brooks, joka työskentelee vankilan kirjastossa, sekä loppupuolella mukaan tuleva, Gil Bellowsin esittämä nuori Tommy, joka kertoo olleensa jo useissa vankiloissa ennen Shawshankia. Katsojana haluaa kaiken aikaa nähdä, että Bogsille kävisi huonosti, kun taas Brooksia käy usein sääliksi, sillä hän on viettänyt suurimman osan elämästään vankilassa, eikä tiedä enää paljoa ulkopuolisesta maailmasta.

No onko Rita Hayworth - avain pakoon se kaikkien aikojen paras elokuva? Sehän riippuu tietty täysin katsojasta. Vaikka pidinkin teoksesta kolmannella kerralla enemmän, ei se silti pääse kymmenen suosikkileffani joukkoon. Mutta on se silti aivan mielettömän upea filmi ja yksi parhaista, minkä olen koskaan nähnyt! Elokuva pystyy todella loistaviin asioihin erittäin yksinkertaisin tavoin. Sen tarina on erinomaisesti kerrottu sekä visuaalisesti, että Redin kertojaäänen kautta. Shawshankin vankilasta on luotu vaikuttava paikka, joka sisältää oman kulttuurinsa ja tapansa, joita katsoja pääsee seuraamaan. Vaikka mukana on useita karuja hetkiä, kuten raiskaavat "siskot" ja hakkaavat vartijat, vankilaan mahtuu yllättävän kauniita ja iloisiakin kohtauksia. On erittäin kiehtovaa seurata, kuinka Andy kehittyy leffan aikana ja miten hän alkaa muuttamaan vankilaa uusille ystävilleen mieluisammaksi paikaksi. Muutenkin hahmoja rakennetaan hienosti läpi elokuvan, jolloin heistä pitää ja välittää paljon. Tämän huomaa varsinkin parissa kohtauksessa, joista on saatu aikaiseksi yllättävän koskettavat. Hieman ennen puolta väliä nähdään pitkä surullinen osio, joka on niin liikuttava, että meinasin itkeä! Ja kuten olen usein arvosteluissani sanonut, minä en yleensä ikinä itke elokuvien aikana. Saa nähdä, avaako Rita Hayworth - avain pakoon kyynelhanat ensi kerralla. Suosittelenkin siis jo tässä kohtaa muistaa nenäliinat mukaan, jos uskot alkavasi herkästi vollottamaan.




Sen lisäksi, että elokuva onnistuu liikuttamaan, se saa myös kauhistelemaan sitä, kuinka kauan hahmot joutuvat olemaan vankilassa. Ajan kulumista ei filmissä oikeastaan näe, vaan se tuodaan esille hahmojen keskusteluissa tai Redin puheessa katsojille. Ei kestä kauaa, kun Red jo kertoo, että Andy on ollut vankilassa vuoden ja yhdessä kohtaa Red selittää, että hän pääsee auttamaan Andya kerran vuodessa kuukauden ajan, mikä viestii siitä, että tällaista on tapahtunut aika kauan. Ja sitten katsojille paljastetaan, että on kulunut YHDEKSÄNTOISTA vuotta siitä, kun Andy joutui vankilaan ja katsoja ei voi olla ajattelematta, kuinka hirveää se olisi. Ja Redin puheista käy selville, että hän on ollut Shawshankissa kaksi kertaa sen ajan! Näyttelijät esittävät hienosti, kuinka vuodet vaikuttavat heihin, mutta harmillisesti tekijät eivät ole miettineet, että noin kahdessakymmenessä vuodessa ihmiset muuttuvat aika paljon. Ainoa ongelmani leffan kanssa onkin se, etteivät maskeeraajat ole tehneet hahmoista lähes yhtään vanhemman näköisiä elokuvan loppupäässä kuin miltä he näyttivät alussa. Tällaisen ison yksityiskohdan puuttuminen vie itseltäni hieman pois teoksen uskottavuudesta, mutta se on liian pieni tekijä vähentämään pisteitä.

Rita Hayworth - avain pakoon kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, mutta se ei yllättävää kyllä tunnu niin pitkältä, vaikka lähes koko filmi tapahtuukin vain vankilan muurien sisällä. Kuten jo sanoin, tarina ja tunnelma ovat niin upeasti rakennettuja, että vankiladraaman seuraaminen on äärimmäisen ... vitsi tulossa ... vangitsevaa. Saattaa olla, että jossain kohtaa katsoja vapautetaan hahmojen kanssa, mutta sitä en kerro. Sen kuitenkin sanon, että elokuvan loppuhuipennus on aivan mielettömän fantastinen! Huipennusta pohjustetaan hienovaraisesti lähes koko leffan ajan ja kun suuri paljastus vihdoin tehdään, on katsoja aivan täpinöissään siitä, kuinka hienosti elokuva päättyy. On harmi, että tarkkaan mietittynä suomalainen nimi Rita Hayworth - avain pakoon paljastaa loppuhuipennuksen, mutta se ei onneksi vie pois katsojan kokemaa tunnetta. Lopputekstien alkaessa olin todella hämilläni. En tiedä, mikä elokuvassa oli aiemmin häirinnyt minua niin paljon. Nyt olin vain täysillä mukana ja aivan huikean vaikuttunut kokemastani!




Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa tosiaan Frank Darabont, joka on tehnyt mahtavaa työtä elokuvan kanssa. Hän on saanut mukaan paljon tunnetta ohjaajana ja kirjoittanut erinomaista dialogia käsikirjoitukseensa. Ehdoton suosikkirepliikkini kaikista elokuvan hienoista lauseista on, kun Andy toteaa, että aiemmin hän oli täysin viaton ja vasta vankilassa hänestä tuli rikollinen. On suuri harmi, ettei Darabont tee elokuvia enää, sillä hänen toinen teoksensa Vihreä maini (The Green Mile - 1999) on myös loistava elokuva ja hauskasti sekin perustuu Stephen Kingin kirjaan. Rita Hayworth - avain pakoon on tyylikkäästi kuvattu ja on hienoa, että elokuva on oikeasti kuvattu vankilassa, mikä on hienosti lavastettu. Puvustajat ovat tehneet taidokasta työtä vankihaalareiden kanssa. Leikkaus on mahtavaa läpi leffan, enkä lähtisi poistamaan tai lisäilemään mitään. Äänimaailma on oivallinen ja Thomas Newmanin säveltämät musiikit lisäävät hienosti tunnelmaa surullisien ja iloisien hetkien aikana.

Yhteenveto: Rita Hayworth - avain pakoon ei ole mielestäni kaikkein paras elokuva, mutta on se ehdottomasti yksi parhaista! Ohjaaja-käsikirjoittaja Frank Darabont on saanut aikaiseksi aivan mielettömän huikean ja koukuttavan kokonaisuuden, joka pitää katsojaa tiukasti otteessaan erinomaisella tarinallaan, jännittävillä hetkillään ja aivan täydellisellä loppuhuipennuksellaan, joka toimii joka katselukerralla yhtä mahtavasti. Vankilaelämästä on saatu hienosti oma kulttuurinsa ja katsoja seuraa sekä kiehtoutuneena että kauhistuneena paikan tapahtumia. Hymy nousee usein huulille, mutta parissa kohtaa voi myös tulla tippa linssiin. Etenkin ennen puolta väliä nähtävä osio on erittäin koskettava, sillä siihen on onnistuttu luomaan niin voimakas tunnelataus. Näyttelijät ovat myös todella mainioita. Tim Robbins on nappivalinta päärooliin, psykoottisista ilmeistään huolimatta. Bob Gunton on erinomainen inhottavana vankilanjohtajana, mutta parhaimman roolityön tekee kuitenkin upea Morgan Freeman, jonka ääntä käytetään juuri oikein läpi filmin. Ainoa ongelmani elokuvan kanssa on se, että vaikka hahmot viettävät useita vuosia vankilassa, sitä ei näe ulkoisesti lainkaan, mikä on harmillinen virhe maskeeraajilta. Tämä on kuitenkin niin pieni ongelma, ettei elokuvalta voi sen takia ottaa pisteitä pois. Kyseessä todella on yksi parhaista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt ja sanon täysin suoraan, että jokaisen pitää katsoa Rita Hayworth - avain pakoon ainakin kerran elämässään!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
The Shawshank Redemption, 1994, Castle Rock Entertainment


lauantai 4. toukokuuta 2019

Arvostelu: Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012)

NÄLKÄPELI

THE HUNGER GAMES



Ohjaus: Gary Ross
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Woody Harrelson, Elizabeth Banks, Lenny Kravitz, Stanley Tucci, Amandla Stenberg, Alexander Ludwig, Liam Hemsworth, Donald Sutherland, Wes Bentley, Toby Jones, Willow Shields ja Paula Malcomson
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 12

The Hunger Games, eli suomalaisittain Nälkäpeli perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. Hyvin nopeasti kirjan noustua hitiksi Color Force -yhtiö osti sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia Lionsgate-yhtiön kanssa. Itse kirjailija Collinsia pyydettiin auttamaan käsikirjoituksen kanssa ja kun teksti oli saatu kasaan, työryhmä oli palkattu ja näyttelijät roolitettu, kuvaukset alkoivat toukokuussa 2011. Lopulta Nälkäpeli sai ensi-iltansa maaliskuussa 2012 ja se sai positiivisen vastaanoton sekä kirjan faneilta että kriitikoilta. Elokuva oli myös yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä. Itsekin kävin katsomassa leffan heti ensi-iltapäivänä. Muistan, kun filmin ensi-iltaan oli vielä viikkoja, mutta suuri osa koulustani odotti leffaa aivan innolla. Itse en ollut kuullutkaan koko jutusta ja yritinkin saada selville, mistä oli kyse, mutta kirja oli koko ajan lainassa koulun kirjastosta. Kun vihdoin sain sen käsiini, jäin niin koukkuun siihen, että luin koko kirjan kannesta kanteen yhden illan aikana ja hommasimme heti ystävieni kanssa liput leffaan. Elokuva valitettavasti tuotti itselleni pettymyksen, mutta ostin sen silti Blu-rayna ja olen katsonut sen pariin kertaan uudestaan. Viime kerrasta on kuitenkin jo useampi vuosi aikaa, enkä oikein edes tiedä miksi. Siitä lähtien, kun aloin kirjoittamaan arvosteluja Elokuvan taikaa -sivulle, olen halunnut arvostella Nälkäpeli -leffat, mutta jostain syystä en ole saanut sitä aikaiseksi. Vasta kesällä 2018 päätin, että nyt on aika katsoa sarjan osat uudestaan ja arvostella ne. Katsoessani ensimmäistä Nälkäpeliä, en voinut olla pohtimatta, miksen ole katsonut tätä pitkiin aikoihin.

Dystopisessa tulevaisuudessa Yhdysvallat on muuttunut Panemiksi, joka jakautuu rikkaisiin, jotka asuvat loistokkaasti Capitolissa ja köyhiin, jotka asuvat kahdellatoista vyöhykkeellä. Vuosittain joka vyöhykkeeltä valitaan poika ja tyttö kisailemaan rikkaiden kamalassa tositv-ohjelmassa, Nälkäpelissä, jossa heidän täytyy tappaa toisensa. Vain yksi voi selvitä hengissä voittajana.

Elokuvan päähenkilö on Jennifer Lawrencen näyttelemä nuori Katniss Everdeen, joka valitaan Nälkäpeliin edustamaan vyöhykettä 12. Katniss on aluksi pelokas, mutta alkaa leffan aikana keräämään rohkeuttaan, mikä tekee hänestä koko ajan kiinnostavamman hahmon. Häneen on myös tuotu oivaa kapinahenkeä mukaan, jolloin jo tässä osassa voi aavistella, että hän tulee vaikeuttamaan rikkaiden elämää tulevaisuudessa. Lawrence on nappivalinta päärooliin. Hän on uskottava niin pelätessään kuin hyökätessään jousipyssyn kanssa.
     Katnissin lisäksi vyöhykkeeltä 12 Nälkäpeliin päätyy myös Josh Hutchersonin esittämä Peeta Mellark. Toisin kuin Katniss, Peeta ei ole urhea, mutta häneltä löytyy kyllä omat keinonsa suojella itseään pelissä, mitkä tosin ovat aika naurettavat. Koska hahmo tulee leipuriperheestä ja hän on koristellut kakkuja koko ikänsä, hän kykenee maskeeraamaan itsensä täydellisesti näyttämään puulta tai kalliolta... Siis mitä ihmettä?! Ne pari kertaa, kun kikkaa käytetään, aiheuttavat lähinnä silmien pyörittelyjä, sillä kaiken vakavuuden keskellä tuollainen hölmöily ei sovi mukaan. Yksinään Peeta ei ole mitä kiinnostavin tapaus, mutta hän tuo oivaa vastapainoa Katnissille, minkä lisäksi hänen kauttaan leffaan tietty saadaan pakollista romanssintynkää... Hutcherson ei ole yhtä vakuuttava osassaan kuin Lawrence, mutta toimii silti tarpeeksi hyvin toisena päähenkilönä.




Katnissin ja Peetan lisäksi vain muutama 24:stä Nälkäpeliin päätyneestä "tribuutista" saa hyvin ruutuaikaa. Heitä ovat mm. innokas Cato (kehnosti roolitettu Alexander Ludwig), joka toimii pääkaksikon pahimpana vastuksena pelissä; pieni lapsi Rue (osaansa täydellisesti sopiva Amandla Stenberg), joka saa katsojan sympatiat puolelleen heti kun nähdään, että näinkin nuoria valitaan tappopeliin; tappamisesta nauttiva Clove (Isabelle Fuhrman), joka on aikamoinen veitsenheittäjä; Ruen kanssa samalta vyöhykkeeltä tuleva Thresh (Dayo Okeniyi); sekä hiljainen vaanija "Ketunnaama" (Jacqueline Emerson). Vaikka on ymmärrettävää, etteivät kaikki tribuutit voi saada kunnolla aikaa alle kahden ja puolen tunnin elokuvassa, on tämä silti harmillista ja katsoja voi siten helposti arvata, ketkä tribuuteista kuolevat.
     Muita tribuutteja tärkeämpiä hahmoja ovatkin ne, jotka jäävät pelin ulkopuolelle. Aina yhtä mahtava Woody Harrelson näyttelee alkoholisoitunutta Haymitchia, joka vyöhyke 12:n edellisenä voittajana kouluttaa Katnissia ja Peetaa Nälkäpeliin. Harrelsonin hauskan roolityön ansiosta onkin hyvä ratkaisu, että peli katkaistaan välillä, jotta näytetään hänen reaktioitaan tapahtumiin. Katnissia ja Peetaa auttavat myös todella kummallisesti pukeutuva Effie (rooliin erinomaisesti istuva Elizabeth Banks) ja mukava puvustaja Cinna (laulaja Lenny Kravitz). Cinnan ja Katnissin välille ehditään pikaisesti luoda aidolta tuntuvaa ystävyyttä ja luottamusta, mutta Effie tarjoaa lähinnä nauruja oudolla tyylillään. Hauskoja hetkiä tarjoaa myös Stanley Tuccin fantastisesti esittämä Nälkäpeliä juontava Caesar, sekä hänen vähälle huomiolle jäävä avustajansa Claudius (Toby Jones). Kotipuolella, vyöhyke 12:lla taas peliä seuraavat Katnissin pikkusisko Prim (Willow Shields), heidän äitinsä (Paula Malcomson), sekä Katnissin ystävä Gale (erittäin pökkelösti näyttelevä Liam Hemsworth), joka selkeästi haluaisi olla enemmän kuin pelkkä ystävä.
     Tarinan pahiksia taas ovat Panemia johtava presidentti Snow (Donald Sutherland), sekä Nälkäpeliä ohjaava outopartainen Seneca Crane (Wes Bentley). Kirjan lukeneena tiedän, että Senecan roolia kasvatettiin huomattavasti elokuvaa varten, mikä on hyvä ratkaisu, sillä siten päästään näkemään, mitä pelin taustalla tapahtuu ja miten koko hommaa ohjaillaan. Hahmo ei kuitenkaan ole samalla lailla hyytävän paha kuin presidentti Snow. Sutherland on täydellinen valinta julman diktaattorin rooliin, joka valehdellen esittää kansalleen, että hänen luoma maailmansa olisi paratiisi.

Nälkäpelin maailma onkin yksi sen parhaimmista asioista. Monissa samanlaisissa tarinoissa on yleensä hieman hutiloiden luotu maailma, mutta tässä tarinassa eri paikkojen tarjoamat osaset luovat mielikuvan todentuntuisesta paikasta, mikä saa katsojan imeytymään paremmin sisälle tarinaan. Kyseessä ei todellakaan ole hilpeä maailma, vaikka se onkin hyvin kiehtova. Leffa korostaa upeasti värimaailmalla köyhien oloa ankean harmailla vyöhykkeillä ja tarjoaa tälle hienon vastakohdan värikkäällä Capitolilla, jossa ihmiset pukeutuvat kuin mitkäkin lady gagat korostamaan rikkauttaan ja hyviä oltaviaan. Tämän lisäksi on mestarillista, kuinka Nälkäpeli on saatu tuntumaan todelliselta televisio-ohjelmalta. Jos kilpailijat vain valittaisiin ja heidät vietäisiin suoraan tappoareenalle, ei tämä vielä tarjoaisi tarpeeksi. Ei, Nälkäpeli esitetään kunnon show'na, jota Capitolin väki fanittaa oikein huolella. Tribuuteista tulee julkkiksia, joita haastatellaan ja joiden asemasta monet ovat jopa kateellisia. Capitolilaiset kerääntyvät katsomaan peliä kuin Big Brotheria, jossa seurataan ihmisiä ympäri vuorokauden. He lyövät vetoa suosikkiensa puolesta ja jotkut ovat jopa innokkaita ryhtymään tribuuttien sponsoreiksi. Nälkäpelin maailma on todella sairas. Läpi leffan ei voi muuta kuin ihmetellä, millaiset ihmiset voisivat innostua katsellessaan, kun lapset tappavat muita lapsia?




Mutta millainen itse elokuva sitten on? Erinomaisesti luotu maailma ei takaa vielä hyvää elokuvaa. Voinkin ilokseni todeta, että pidin Nälkäpelistä enemmän kuin koskaan aiemmin. Kirjan lukemisesta oli ehtinyt vierähtää jo niin pitkä aika, etten enää verrannut kahta eri kerrontatapaa toisiinsa, vaan pystyin nauttimaan leffasta enemmän. Vaikka pidän elokuvan alusta, jossa selitetään, miksi tällainen peli on olemassa ja jossa Caesar haastattelee Senecaa pelin perinteistä, itse tarina starttaa hieman liian hitaasti. Hahmojen esittelyt ovat harmillisen laiskasti toteutetut, joten onkin onni, ettei kestä kovin kauaa, kun Katniss ja Peeta jo aloittavat matkansa kohti Nälkäpeliä. Matkan aikana elokuvan maailmaa esitellään lisää, jolloin homma alkaa tosissaan muuttua kiinnostavaksi. Vaikka pääkaksikosta tehdäänkin yhtäkkiä Panemin isoimpia kuuluisuuksia ja heitä viedään näytille ties mihin tilaisuuksiin, leffa muistuttaa silti jatkuvasti tulevasta kamppailusta. Leffa luo pikkuhiljaa oivaa jännitettä, joka sitten purkautuu upeasti, kun itse peli lähtee käyntiin.

Elokuvan tekijät kokivat suuria paineita tehdessään itse peliosiota, sillä Yhdysvalloissa katsotaan hyvin pahasti, jos lapsi kuolee leffassa. Lapsia täytyi kuitenkin kuolla, sillä siitä leffassa on kyse. Tai pikemminkin elokuvassa on kyse Nälkäpelin moraalikysymyksistä. Eihän tällainen peli ole missään tilanteessa hyväksyttävää ja silti tämän maailman johto tarjoaa sellaisen mitä parhaimpana viihteenä. Syvällisemmät pohdinnat, sekä yhteiskuntakritiikki, joka taitaa olla tänä päivänä ajankohtaisempaa kuin vuonna 2012, nostavatkin Nälkäpelin pois pelkästään nuorisolle tehtyjen filmien joukosta ja tarjoavat aikuisillekin mahdollisuuden nauttia teoksesta. Pohdinnat myös tarjoavat tekijöille jonkinlaisen oikeuden tehdä viihdettä lapsien tappamisesta. Tai no, ei filmiä täysin voi viihteeksi kutsua, sillä se käsittelee sairaita teemojaan hyvinkin vakavasti. Peli ei tosin ole alusta loppuun pelkkää verilöylyä, vaan siihen kuuluu myös paljon piileskelyä, sekä ravinnon löytämistä. Ja pitäähän sitä kemiaa luoda Katnissin ja Peetan välille. Hitaista hetkistään huolimatta elokuva pysyy loppuun asti hyvin kiehtovana ja jännittävänä, minkä lisäksi mukana on myös yksi aidosti koskettava kohtaus. Loppuhuipennusta olisi tosin voinut muuttaa hieman, sillä näin se ampuu pienesti yli. Toisaalta Capitolin tyyli ampuu muutenkin pahasti yli, joten kenties se onkin juuri tällaisenaan täydellinen.




Nälkäpelin ohjauksesta vastaa Gary Ross, joka on tehnyt oikein mainiota työtä sovittaessaan kirjan maailmaa elokuvamuotoon ja luodessaan jännitystä. Toimintakohtauksissa Ross ei kuitenkaan ole mitä lahjakkain tekijä, vaan hän on päättänyt hyödyntää paljon heiluvaa kameratyöskentelyä, jolloin taisteluista ei saa kunnolla selvää. Joko tällä on haettu kaoottisuuden tunnetta tai sitten ratkaisuun on päädytty, jotta lasten kuolemat olisivat nopeammin ohi, eikä raakuuksia tarvitsisi näyttää selkeästi. Ross on myös käsikirjoittanut elokuvan yhdessä Billy Rayn ja kirjailija Collinsin kanssa. Kolmikko on onnistunut hyvin ja pidän kovasti heidän tekemistään lisäyksistä tarinaan. On hyvä, ettei leffa keskity vain Katnissiin kuten kirja, vaan siinä annetaan tilaa myös muille kiinnostaville henkilöille. Toimintakohtausten lisäksi kuvaus on muutenkin hieman turhan heiluvaa. Paikoitellen sillä onnistutaan luomaan paniikin tuntua, mutta suurimmaksi osaksi tyyli lähinnä häiritsee. Leikkauskin on välillä liian nopeatempoista, mutta pääasiassa tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, eikä lähes kahden ja puolen tunnin kesto käy pitkäksi. Lavastus-, maskeeraus- ja puvustustiimit ovat tehneet loistotyötä, mutta visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä. Muistan jo leffateatterissa miettineeni, että digiliekit ovat todella epäaidon näköiset. Äänimaailma on kuitenkin hienosti rakennettu ja pidän etenkin siitä, kun peli alkaa, eikä ääniä oikeastaan kuulu lainkaan. Paria mahtipontista melodiaa lukuunottamatta James Newton Howardin säveltämät musiikit eivät jää mieleen.

Yhteenveto: Nälkäpeli on erittäin mainio elokuva, joka rakentaa maailmansa ja tunnelmansa hienosti. Leffa saa yliampuvan Capitolin ja ankeat vyöhykkeet tuntumaan todellisilta paikoilta, minkä lisäksi itse Nälkäpeli on saatu tuntumaan aidolta tositelevisio-ohjelmalta faniensa, haastattelujensa ja mainostamisensa kanssa. Elokuva tekee erinomaista työtä esitellessään Panemia ja samalla siinä rakennetaan taidokkaasti jännitettä, mikä purkautuu upeasti, kun itse peli vihdoin alkaa ja samantien elokuva aloittaa uudenlaisen jännityksen luomisen. Vaikka toimintakohtaukset ovat hieman sekavasti kuvattuja ja sisältävät kömpelöitä digiefektejä, on Nälkäpeli-osio erittäin kiinnostavaa seurattavaa. Tätä auttaa paljon myös Jennifer Lawrence, joka on erinomainen valinta pääosaan. Katnissista välittää filmin alusta alkaen ja on hienoa kokea tämä matka hänen kanssaan. Muutkin hahmot ovat oivallisia, vaikkeivät kaikki tribuutit saakaan paljoa ruutuaikaa ja vaikka Galea esittävä Liam Hemsworth onkin todella puinen roolissaan. Elokuva toimii erittäin hyvin omana tarinanaan, mutta samalla se myös pohjustaa hienosti jatkoa, jota katsojana jää innolla odottamaan. Jos olet vasta nyt alkanut lukemaan Suzanne Collinsin kirjoja, suosittelen katsomaan myös elokuvan, sillä tulet mitä luultavimmin innostumaan siitäkin. Leffaan lisätyt kohtaukset avaavat paremmin sarjan maailmaa ja henkilöitä. Pääasiassa Nälkäpeliä pidetään vain nuorten elokuvana, mutta mielestäni teoksen syvällisemmät moraalipohdinnat ja yhteiskuntakritiikki tekevät siitä mielenkiintoisen katselukokemuksen myös aikuisille.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games, 2012, Lionsgate, Color Force


torstai 2. toukokuuta 2019

Arvostelu: Eighth Grade (2018)

EIGHTH GRADE



Ohjaus: Bo Burnham
Pääosissa: Elsie Fisher, Josh Hamilton, Emily Robinson, Catherine Oliviere, Jake Ryan, Luke Prael, Daniel Zolghadri, Fred Hechinger ja Imani Lewis
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

Eighth Grade on ex-tubettajan ja nykyisen koomikko Bo Burnhamin esikoisohjaus. Burnham sai idean elokuvaan omasta nuoruudestaan, YouTube-taustastaan ja ahdistuksestaan, ja kehitteli tarinan, kun huomasi useaan otteeseen nuorten tyttöjen ottavan itsestään kuvia ostoskeskuksissa, mikä pisti hänet ajattelemaan, millaisia nämä tytöt ovat oikeasti ilman älypuhelimiaan. Käsikirjoituksen työstö lähti liikkeelle vuonna 2014 nimellä "The Coolest Girl in the World", mitä hän lähti myymään eri yhtiöille seuraavina vuosina. Pieni A24-yhtiö sai projektin, mutta sillä ehdolla, että Burnham saisi ohjata sen. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja lopulta Eighth Grade sai ensiesityksensä Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2018. Sen jälkeen leffaa on esitetty useissa eri tapahtumissa ja Suomessa se esitettiin nyt alkuvuodesta Season Film Festivalilla. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä - etenkin kun elokuva tuntui saavan pelkkiä kehuja ja monet ylistivät sitä yhdeksi vuoden parhaista leffoista. Jossain kohtaa alkoi kuitenkin tuntumaan siltä, ettei elokuva koskaan saapuisi Suomeen ja kun se vihdoin näytettiin Season Film Festivalilla, minua harmitti suuresti, sillä en päässyt katsomaan sitä. Suureksi ilokseni Eighth Grade kuitenkin ilmestyi vuokrauspalvelu Blockbusteriin, mitä kautta pääsin vihdoin katsomaan sen.

Introvertti Kayla-tyttö yrittää selvitä inhottavan kahdeksannen luokan viimeisistä viikoista, ennen kuin hän voisi aloittaa puhtaalta pöydältä high schoolissa.

Viidenkymmenen hakijan joukosta päähenkilö Kaylan roolin nappasi nuori Elsie Fisher, koska Burnhamin mukaan muut tytöt olivat itsevarmoja, jotka esittivät ujoa ja vain Fisher oli ujo, joka esitti itsevarmaa, ja juuri sitä Burnhamin mielestä rooli vaati. Fisherin roolitus on täysi napakymppi; hän tekee aivan uskomattoman hienon roolisuorituksen ja häikäisee jatkuvasti lahjakkuudellaan. Fisher ei tunnu koskaan millään lailla teennäiseltä - paitsi silloin kun hänen hahmonsa Kayla yrittää esittää olevansa joku muu kuin oikeasti on - vaan hän huokuu sellaista aitoutta, mikä puuttuu aika lailla kaikista teinileffoista. Aitoutta vain korostaa se, ettei Fisherin finnejä meikata piiloon, eikä hän omista mitään missivartaloa, vaan hän todella uskaltaa näyttää itsensä sellaisena kuin hän on - mitään häpeilemättä. Kuinka usein tällaista nähdään teinileffoissa? Kayla on välittömästi erittäin samaistuttava tapaus, oli katsoja sitten lopulta tyttö tai poika tai mitään muutakaan. Kaylan on tarkoitus näyttää yleisesti nuoruuden vaikeuksia ja niihin voi samaistua kuka tahansa sukupuolesta riippumatta. Mielenkiintoisen lisäyksen Kaylaan tuovat hänen YouTube-videonsa, missä hän yrittää antaa vinkkejä nuoruuden ongelmiin ja varttumisesta selviytymiseen, mutta läpi leffan on selvää, että hänelle itselleen tuottaa suunnattomia vaikeuksia seurata omia vinkkejään. Hahmosta alkaa välittämään nopeasti ja haluan vielä kerran painottaa, kuinka onnekkaita elokuvan tekijät olivat löytäessään Fisherin päärooliin. Yksi parhaimmista roolisuorituksista lapsinäyttelijältä, minkä olen koskaan nähnyt!
     Muita hahmoja leffassa ovat Kaylan isä (Josh Hamilton), jolla on suuria vaikeuksia löytää tapa kommunikoida tyttärensä kanssa, koulun suosituin tyttö Kennedy (Catherine Oliviere), jota Kayla samaan aikaan ihailee ja inhoaa, Kennedyn nörtti sukulainen Gabe (Jake Ryan), Kaylan ihastus Aiden (Luke Prael), sekä Kaylan ihailemat high school -nuoret Olivia (Emily Robinson), Aniyah (Imani Lewis), Trevor (Fred Hechinger) ja Riley (Daniel Zolghadri). Muut näyttelijät tekevät myös hyvää työtä, vaikka heidän hahmonsa jäävät lopulta aika vähäiselle ruutuajalle. Hamilton on erittäin mainio hieman pöhkönä isänä, joka yrittää keksiä tavan löytää yhteyden tyttäreensä.




Oletko kyllästynyt perinteisiin teinileffoihin, joissa kierrätetään vain paria eri juonta täysin ennalta-arvattavasti? Teinileffoihin, jotka tuntuvat enemmän fantasialta kuin oikealta kuvaukselta teini-iästä? Teinileffoihin, joissa koulun suosituin tyttö työntää sivuun itsekkyytensä ja tekee epäsuosituimmasta ja hammasrautoja käyttävästä tytöstä meikin ja kampauksen voimalla tanssien tähden? Teinileffoihin, jotka esittävät yhden tai kahden kohtauksen ajan olevansa syvällisiä, mutta ovat kokonaisuuksina loppujen lopuksi todella onttoja ja sieluttomia? Niin minäkin! Tuon jälkeen tämä kuulostaa hieman mainostelevisiolta, mutta... Eighth Grade on vastaus ongelmaanne! Tämä leffa on kaikkea sitä, mitä nuo geneeriset teinirainat voivat vain unelmoida olevansa ja vieläkin enemmän. Kaylaa esittävän Elsie Fisherin tavoin tämä filmi tuntuu aivan käsittämättömän aidolta. Ohjaaja-käsikirjoittaja Bo Burnham tuntuu todella ymmärtävän nuoria, ja hänen ohjauksensa ja Fisherin ilmiömäisen roolityön vuoksi katsoja pääsee täysillä Kaylan pään sisään ja ihan oikeasti ymmärtää, mitä tämä joutuu kokemaan. Sen lisäksi, että elokuva onnistuu olemaan kaikille sukupuolille lähestyttävä teos, myös aikuiset pystyvät uppoutumaan siihen omien nuoruusmuistojensa kautta. Vanhemmille kyseessä onkin tärkeä leffa, sillä elokuva käsittelee hienosti, kuinka vaikeaa teini-ikäisen ja vanhemman kommunikointi on. Kuinka rajojaan koetteleva nuori ajautuu yhä vain kauemmas vanhemmistaan ja kuinka tärkeää vanhemmalle on löytää oikea tapa kommunikoida lapsensa kanssa ja saada tämä pidettyä "oikealla polulla".

Pintapuolisesti Eighth Grade vaikuttaa vain kuvaukselta kasiluokkalaisen tytön parista viimeisestä viikosta ennen kesäloman alkua, mutta pintaa syvemmältä löytyy todella monikerroksinen ja monimutkikas tunnekuohujen ja ajatusvirtojen käsittely. Kuten jo sanoin, katsoja oikein imaistaan Kaylan pään sisälle. Vielä syvällisemmäksi homma muuttuu, kun kyseessä on teini-ikäisen pää, mikä kokee suuria vaikeuksia käsitellä kaikkea, mitä siellä pyörii. Elokuva käsittelee erilaisia paineita, joita nuori kokee joka päivä mennessään kouluun. Elokuva käsittelee sosiaalisen median tuomia lisäpaineita, kun nuori ei pysty pudottamaan rooliaan kotiin päästessään, vaan sitä täytyy jatkaa kellon ympäri. Kaylan YouTube-videoiden kautta käy hyvin selväksi, että näemme jatkuvasti ihmisiä, jotka vaikuttavat jonkinlaiselta, mutta ovatkin todellisuudessa täysin muuta. Kayla vaikuttaa videoillaan reippaalta ja iloiselta, mutta onkin oikeasti ujo. Monet teistä, jotka lukevat nyt tätä arviota, eivät varmasti tiedä, millainen minä oikeasti olen - vaikka tuntisittekin minut tosielämässä. Vielä lisäksi MeToo-liikkeen alettua elokuva uskaltaa hypätä erittäin vaikean aiheen pariin, eli alaikäisen kokemaan seksuaaliseen ahdisteluun. Eighth Gradesta löytyy todella, siis todella epämiellyttävä kohtaus, mikä jää varmasti kummittelemaan pitkäksi aikaa päässä. Enkä voi kuvitellakaan, miltä sellaisesta katsojasta tuntuu, joka on joskus joutunut olemaan samassa tilanteessa kuin Kayla.




Bo Burnham käsittelee näitä vaikeita aiheita mitä erinomaisimmalla tavalla. Elokuvasta ei huomaa, että kyseessä on hänen esikoisohjauksensa, vaan Burnhamin työ on äärimmäisen taidokasta, enkä malta odottaa näkeväni, mitä muuta hän voisi saada aikaiseksi. Vielä ohjaamista parempaa työtä Burnham tekee kuitenkin käsikirjoittajana - etenkin dialogin kirjoittajana. Filmin aitouden tunteeseen vaikuttaa vahvasti se, kuinka aidosti hahmot puhuvat toisilleen. Leffa on täynnä "öö" ja "niinku" -sanoja, joita nuoret käyttävät kaiken aikaa. Lisäksi kaikkien hankalien aiheiden käsittelyn mukaan Burnham onnistuu tuomaan paljon huumoria, mikä syntyy pääasiassa tavasta näyttää Kaylan koulun oppilaita ja mitä kaikkea tunneilla tapahtuu. Eighth Grade on myös teknisesti taidokkaasti toteutettu. Vaikka mukana ei ole mitään hurjia kamerakikkoja, on täydellinen ratkaisu, että pääasiassa kamera on lukittu Kaylaan. Katsojalle ei usein näytetä, mitä hänen ympärillä olevat ihmiset tekevät puhuessaan, vaan elokuva keskittyy näyttämään, miten Kayla reagoi kaikkeen hänen ympärillään. Leikkaus on napakkaa, eikä filmillä olekaan kestoa kuin puolitoista tuntia. Anna Meredithin säveltämät elektroniset musiikit ovat erikoinen mutta toimiva lisä leffan henkeen. Parhaiten musiikkipuolelta jää kuitenkin soimaan Enyan "Orinoco Flow" -kappale. Burnham valitsi kappaleen, koska siinä on taikuuden tuntua, ja kun sosiaalinen media on kuin pyhä paikka Kaylalle, Burnham ajatteli kappaleen kuvastavan täysin sitä pyhyyttä. Ja niin se totta vie tekeekin.

Yhteenveto: Eighth Grade on aivan mahtava ja ennen kaikkea todella aidolta tuntuva elokuva teini-iästä. Leffa välttää kaikin tavoin vajoamisen geneeriseksi massateinifilmiksi, mitkä ovat lopulta enemmänkin fantasiaa epäuskottavien ja satumaisten käänteidensä kanssa. Ne ovat myös todella pinnallisia tekeleitä, kun taas Eighth Grade uskaltaa mennä oikeasti syvällisiin paikkoihin ja se käsittelee aiheitaan erinomaisesti. Nuorten kokemat valtavat paineet koulun, sosiaalisen median ja sukulaisten kautta ovat isossa roolissa ja filmi pistää miettimään, millaisia näkemämme ja tuntemamme ihmiset ihan oikeasti ovat. Leffasta löytyy mainiota huumoria, mutta se menee myös todella ahdistaviin tunnelmiin erään karmaisevan ja pysäyttävän kohtauksen aikana. Elokuva onnistuu liikuttamaan ja siinä pääsee täysin päähenkilö Kaylan päähän, mihin vaikuttavat ohjaaja-käsikirjoittaja Bo Burnhamin upea tapa ymmärtää nuoria, nokkela kameratyöskentely, sekä käsittämättömän huikean roolityön tekevä Elsie Fisher. Eighth Graden pitäisi mielestäni kuulua jokaisen yläasteikäisen katselulistalle, minkä lisäksi vanhempienkin kuuluisi nähdä se. Käykää siis tekin vuokraamassa tämä leffa ja jos innostuitte siitä kuten minä, jakakaa tätä arviota eteenpäin, jotta yhä useampi tulee tietoiseksi tästä muuten liian pienelle huomiolle jäävästä tärkeästä elokuvasta. Gucci!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Eighth Grade, 2018, A24, IAC Films




Yhteistyössä

keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Arvostelu: Star Trek: Nemesis (2002)

STAR TREK: NEMESIS



Ohjaus: Stuart Baird
Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Marina Sirtis, Gates McFadden, Tom Hardy ja Ron Perlman
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Gene Roddenberryn luoma Star Trek ilmestyi maailmaan vuonna 1966 ja on siitä lähtien kerännyt faneja televisiosarjojen, animaatioiden, pelien, sarjakuvien ja elokuvien voimalla. Itse kiinnostuin koko jutusta vasta yli 40 vuotta myöhemmin, kun näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -elokuvan vuodelta 2009. Sitä ennen olin nähnyt vain yksittäisiä jaksoja vanhoista sarjoista, joita olin pitänyt tylsinä. Innostuneena kävin katsomassa Abramsin filmin jatko-osat, Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016), leffateatterissa, mutten kuitenkaan ajatellut vanhojen elokuvien katselua. Vasta loppuvuodesta 2016 huomasin, että tyttöystäväni omisti viisi ensimmäistä Star Trek -leffaa ja katsoimme ne yhdessä. Star Trek: Avaruusmatka (Star Trek: The Motion Picture - 1979) oli mielestäni todella tylsä ja vaikka Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982) oli selkeä parannus, jatkoimme filmien katselua vasta muutamaa kuukautta myöhemmin. Star Trek III: Spockin paluu (Star Trek III: The Search for Spock - 1984) ja Star Trek IV: Kotiinpaluu (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) olivat ihan kivoja seikkailuleffoja, mutta koska Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) oli kehno, eikä tyttöystäväni omistanut muita sarjan elokuvia, kesti jälleen kuukausia, kunnes jatkoimme sarjan katselua. Katsoimmekin Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) ja eri Star Trek -televisiosarjaan, "The Next Generationiin" (1987-1994) perustuvat elokuvat Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994), Star Trek - ensimmäinen yhteys (Star Trek: First Contact - 1996) ja Star Trek - kapinan (Star Trek: Insurrection - 1998) heti, kun olin ostanut ne. Yksikään niistä ei ollut erityisen hyvä, mutta koska Kapinan jälkeen oli tiedossa enää yksi filmi, haukuttu floppi Star Trek: Nemesis, päätimme katsoa sen vain pari päivää Kapinan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek - sukupolvetStar Trek - ensimmäinen yhteys ja Star Trek - kapina!

Kapteeni Picard ja U.S.S. Enterprisen miehistö matkaavat Romulukselle, jossa he kohtaavat Picardin kloonin, Shinzonin. Aluksi Shinzon vaikuttaa olevan rauhan asialla, mutta pian käy selväksi, että hänellä on kauhea suunnitelma koko Liiton tuhoamiseksi.

Patrick Stewart nähdään jälleen kapteeni Picardina ja hän suoriutuu taas kerran oivallisesti roolistaan. Kapteeni Picard pääsee näyttämään kykynsä toimintasankarina, mutta muuten hahmo jää hieman etäiseksi. Stewart on edelleen mainio johtajahahmo, minkä hän osoitti myös pari vuotta aikaisemmin ilmestyneessä X-Menissä (2000). Toisaalta parissa kohtaa leffaa vaikuttaisi siltä, että Stewart haluaisi mieluummin siirtyä kokonaan mutanttileffojen pariin ja jättää U.S.S. Enterprisen kapteenin tuolin lopullisesti.
     U.S.S. Enterprisen miehistö koostuu vanhoista tutuista hahmoista kolmesta edellisestä filmistä. Brent Spinerin näyttelemä androidi Data on taas kerran sivuhahmoista isoimmassa roolissa. Spiner on myös isommassa osassa, sillä hän pääsee esittämään myös toista androidia, B-4:ää (hehe, tajusitteko, B-4 sanotaan kuin "before", eli "ennen"). Martina Sirtiksen esittämä Troi pääsee paljon isompaan rooliin, sillä hän ja försti Riker (Jonathan Frakes) ovat menneet naimisiin, jonka takia heidät nähdään jatkuvasti yhdessä. Michael Dornin esittämä klingonkomentaja Worf pääsee toimintaan mukaan, mutta LeVar Burtonin näyttelemä konemestari Geordi La Forge tuntuu lähinnä roikkuvan mukana, kuten tekee myös lääkintäupseeri Beverly Crusher (Gates McFadden). Näyttelijät ovat jälleen ihan kivoja rooleissaan, mutta yksikään heistä ei ole oikeasti kovin kummoinen.
     Elokuvan pahista, Picardin klooni Shinzonia näyttelee nykyään paljon tunnetumpi Tom Hardy. Tämä on Hardyn toinen elokuvarooli, ja vaikka sen huomaa, osoittaa hän silti jo tässä hieman taitojaan. Ongelma onkin siinä, kuinka tönkösti Shinzon on hahmona kirjoitettu. Häneen saadaan kiinnostavuutta sillä, että hän tekee kuolemaa, mutta muuten hahmo jää aika unohdettavaksi. Shinzonin kätyriä, varakuningasta näyttelee Ron Perlman, jota ei millään voi tunnistaa monsterimaskeerausten takaa.




Star Trek: Nemesis on kenties jopa haukutuin Star Trek -elokuva, joten pelkäsin etukäteen näkeväni jotain ihan kamalaa roskaa. Yllätyinkin positiivisesti, sillä kyseessä onkin ihan katsottavaa viihdettä. Uskoisin, että inho leffaa kohtaan johtuu lähinnä siitä, että se on paljon toiminnallisempi kuin aiemmat sarjan elokuvat. Jo filmin alkupäässä nähdään vauhdikas takaa-ajokohtaus, joka tuo autonsa ja aavikkomaisemansa takia helposti mieleen Mad Max -elokuvat (1979-2015). Loppuhuipennuksesta on tehty isohko avaruustaistelu, jota on kivaa katsella. Voi tosin olla, ettei ihmisiä häiritse toiminnan määrä, vaan sen laatu - vai pitäisikö sanoa laaduttomuus. Etenkin takaa-ajokohtaus on todella kehnosti toteutettu ja se tuntuu oudon irralliselta hetkeltä. Takaa-ajokohtaus on kuin ryöstetty huonoista B-luokan elokuvista, jotka ovat suoraan televisioon tehtyjä. Itse asiassa koko Star Trek: Nemesis tuntuu enemmän tai vähemmän siltä kuin se olisi tehty pienemmällä rahalla televisiokatseluun. Se vaikuttaa oikealta elokuvalta, mutta samalla se tuntuu myös jotenkin kummalliselta.

Elokuvasta huomaa selvästi, että Tähtien sota: Episodi I - Pimeä uhka (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) oli ilmestynyt juuri teattereihin, kun tätä on alettu työstämään. Leffassa on muutamia hetkiä, jolloin se yrittää olla hieman Star Warsimpi kuin Star Trek yleensä, mutta siinä se ei kuitenkaan onnistu. Filmi ei myöskään osaa yhdistellä kevyttä huumoripuolta synkkään kostoteemaan, jolloin tunnelma heittelee oudosti aina silloin tällöin. Star Trek: Nemesis onnistuu kuitenkin yhdessä asiassa paremmin kuin edeltäjänsä: se ei ole lähes kertaakaan pitkäveteinen. Elokuva ei kuitenkaan ole kovin mukaansatempaava - takaa-ajokohtaus tuntuu lähinnä luotaantyöntävältä - mutta se viihdyttää tarpeeksi, jotta sen jaksaa katsoa loppuun asti. Kovin hyvästä leffasta ei ole kyse, mutta se ei toisaalta ole mitään uutta vanhojen Star Trek -filmien keskuudessa. Jos laittaisin vanhat Star Trek -filmit paremmuusjärjestykseen, Star Trek: Nemesis pääsisi noin puoleen väliin listaa, Star Trek - kapinan, Star Trek - sukupolvien, Star Trek V: Viimeisellä rajalla ja sarjan huonoimman osan eli Star Trek: Avaruusmatkan yläpuolelle. Mielestäni vanhoista elokuvista paras on Star Trek II: Khanin viha, toiseksi paras hölmö Star Trek IV: Kotiinpaluu ja pronssisijalle pääsee Star Trek - ensimmäinen yhteys. Neljäntenä on viihdyttävä seikkailu Star Trek III: Spockin paluu ja juuri Nemesiksen yläpuolelle pääsee Star Trek VI: Tuntematon maa. Omissa silmissäni yksikään niistä ei kuitenkaan pääse uusien Star Trek -filmatisointien tasolle.




Sarjan ohjaus on vaihtunut Stuart Bairdille, joka on aiemmin tehnyt lähinnä leikkaajan hommia. Hän on myös ohjannut pari toimintaleffaa, Ratkaisun hetket (Executive Decision - 1996) ja Takaa-ajajat (U.S. Marshals - 1998), mutta kovin hyvä hän ei vaikuta ohjaajana olevan. Leikkaajana Baird on osoittanut taitonsa esimerkiksi huikeassa Casino Royalessa (2006), joten siinä työssä hänen pitäisi pysyä. John Loganin käsikirjoituskaan ei ole kovin hyvä. Elokuva on kuitenkin kuvattu ihan kelvosti ja sen leikkaus on sujuvaa. Valaisu on muuten toimivaa, mutta koko aavikko-osuus on pahasti ylivalottunut. Kohtaus näyttää muutenkin ihan hirveältä käsittämättömän surkean värimäärittelynsä takia, mikä parhaiten saa katsojan luulemaan, että ruudulla pyörii pienellä budjetilla tehty B-leffa. Visuaaliset efektit ovat ihan kivoja, vaikkakin todella digitaalisen näköisiä. Ääniefektit eivät ole parhaasta päästä, eikä Jerry Goldsmith ole saanut aikaiseksi muistettavia musiikkeja.

Yhteenveto: Star Trek: Nemesis on ihan kiva päätös vanhoille Star Trek -elokuville. Se on toiminnallisempi kuin aiemmat, mistä itse pidin, vaikkakin toimintakohtaukset olisivat voineet olla selkeästi parempia. Loppuhuipennus on kyllä viihdyttävä, mutta Mad Maxista varastettu autotakaa-ajokohtaus on monin tavoin kehnosti toteutettu, ja koko aavikko-osuuden värimäärittely tuottaa katsojalle halun repiä silmät päästä. Muuten elokuva viihdyttää, eikä sitä katsoessa käy aika pitkäksi. Kovin hyvästä teoksesta ei ole kyse, mutta oli filmi parempi kuin odotin. Näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, ja on hauska nähdä leffassa Tom Hardy, kun hän ei ollut vielä tunnettu. Visuaaliset efektit ovat selvästi tietokoneella toteutetut ja muistuttavat videopelejä, mutta se ei onneksi häiritse liikaa. Eniten elokuvassa häiritsee sen B-luokan henki, jolloin se tuntuu usein suoraan televisioon tehdyltä. Jos olet Star Trekin suuri fani, niin pitäähän tämäkin elokuva nähdä, mutta muuten Star Trek: Nemesistä voi suositella vain pienen budjetin avaruustoimintahömpän ystäville. Leffasarjan oli tarkoitus jatkua tämän jälkeen esiosalla Star Trek: The Beginning, mutta kun Nemesis ei ollutkaan toivottu menestys, suunnitelmat muuttuivat. Ja hyvä niin, sillä seuraavaksi ilmestyi J. J. Abramsin loistava Star Trek -leffa, joka vihdoin osoitti, että sarjasta voi saada aidosti oikeasti hyvän!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Star Trek: Nemesis, 2002, Paramount Pictures, Digital Image Associates