Arvostelu: Memory (2022)

MEMORY

Ohjaus: Martin Campbell

Pääosissa: Liam Neeson, Guy Pearce, Taj Atwal, Harold Torres, Monica Bellucci, Ray Fearon, Daniel de Bourg, Ray Stevenson, Josh Taylor, Scot Williams, Natalie Anderson, Lee Boardman, Atanas Srebrev ja Mia Sanchez

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Memory perustuu belgialaisen Jef Geeraertsin kirjaan De zaak Alzheimer vuodelta 1985, jonka pohjalta oli jo vuonna 2003 tehty belgialainen elokuva The Memory of a Killer (De zaak Alzheimer). Alkuvuodesta 2020 ilmoitettiin, että Liam Neeson tähdittää amerikkalaista filmatisointia Geeraertsin kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja lopulta Memory ilmestyi elokuvateattereihin kesäkuun alussa. Itseltäni meni elokuva täysin ohi, kun siitä järjestettiin lehdistönäytös ja se saapui teattereihin. Pohdin muutamankin viikon ajan, että jaksanko raahautua jälkikäteen elokuvateatteriin katsomaan sitä, kunnes lopulta isäni osoitti mielenkiintoa leffaa kohtaan ja päätimme käydä katsomassa Memoryn yhdessä kuukausi ensi-illan jälkeen.

Alzheimeria sairastava palkkatappaja joutuu itse tappolistalle, kieltäydyttyään tappamasta kohdettaan.

Liam Neeson näyttelee jälleen kerran jonkin sortin tehotappajaa. Hänen tämänkertainen hahmonsa Alex Lewis on kuitenkin poikkeava edeltäjistään sillä, että hän sairastaa Alzheimer-muistisairauden varhaista vaihetta. Hahmon täytyykin ottaa lääkkeensä tasaisin väliajoin tai hän saattaa unohtaa, mitä hommaa on tekemässä. Neeson on tuttuun tapaansa karismaattinen ja sopii toki täydellisesti osaansa. Parasta työtä hän tekee, kun Alexin viimeisimmästä lääkkeenotosta on vierähtänyt aikaa ja hahmo alkaa hourailla.

     Alex ei kuitenkaan ole tarinan ainoa päähenkilö, sillä kenties vielä enemmän ruutuaikaa saa Guy Pearcen näyttelemä FBI-agentti Vincent Serra. Pearce istuu mainiosti rooliinsa agenttina, jonka tutkimaan tapaukseen tietty liittyvät Alexin tappokohteet. Alexin ja Vincentin välille muodostuukin ihan mielenkiintoinen yhteys, kummankin ollessa samojen tyyppien perässä, mutta täysin erilaisin moraalein siitä, kuinka lainmukaisesti homma pitää hoitaa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Taj Atwal ja Harold Torres Vincentin työkavereina, FBI-agentteina Amisteadina ja Marquezina, Ray Fearon heidän pomonaan Nussbaumina, Ray Stevenson etsivä Morana, Lee Boardman Alexin työnantajana Mauriciona, Monica Bellucci katalana kiinteistömoguli Davana Sealmanina ja Josh Taylor tämän poikana Randyna. Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan muuten kelvollisesti, mutta Bellucci on täysin väärä valinta pahiksen osaan. Belluccin työ on myötähäpeällisen huonoa läpi leffan, eikä hän tarjoa yhtäkään uskottavaa tunnetilaa tai lausu ainuttakaan luontevasti soljuvaa repliikkiä.

Memory on harmillisesti jälleen yksi Neesonin liukuhihnalta tuotettu tusinatrilleri, joka katoaa mielestä pian sen näkemisen jälkeen - mikä on hieman ironinen ilmaisu elokuvan aihepiirien takia. Minulla oli joitain odotuksia elokuvaa kohtaan, sillä sen on ohjannut kaksi mahtavaa James Bond -elokuvaa, 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995) ja Casino Royalen (2006) tehnyt Martin Campbell. Campbell kuitenkin jatkaa viime vuosiensa heikkoa linjaa Green Lanternin (2011) ja The Foreignerin (2017) vanavedessä. Memory on hieman ponnettomasti tehty, mihin vaikuttaa isosti Dario Scardapanen työstämä käsikirjoitus, joka ei oikein tunnu pysyvän kasassa. Teksti ailahtelee niin etenemisen kannalta kuin myös sen puolesta, kuka milloinkin tuntuu olevan leffan päähenkilö. Asiaa ei auta se, että Belluccin pahis on surkea ja siten elokuva menettää vastuspuolelta paljon.

Elokuva tarjoaa aika ajoin ihan kelvollista toimintaa ja muutamat oivallisen rujot tapot, mutta siihen se sitten jääkin. Lähes kahden tunnin kestossaan filmi tuntuu liian pitkältä ja sen ote löysenee katsojan ympäriltä edetessään. Alexin muistivaikeuksista ei saada irti niin paljoa kuin voisi toivoa, eikä hänen ja FBI:n kissa-ja-hiiri-jahti todellisen uhkan ollessa läsnä lähde kunnolla käyntiin. Memory onnistuu hetkellisesti yllättämään loppupäässä eräällä ratkaisullaan, mutta sitten tuottamaan pettymyksen juuri viime minuuteilla ennen lopputekstejä. Sen enempää paljastamatta totean vain, että elokuvan loputtua herää turhauttava tunne siitä, että tarvitsiko Neesonin hahmoa lopulta oikein mihinkään? 

Teknisiltä ansioiltaan Memory on kuitenkin ihan pätevästi tehty. Se on pääasiassa oivallisesti kuvattu ja mukana on joitain varsin tyylikkäitäkin otoksia. Toimintakohtausten aikana kamera heiluu välillä hieman liikaa. Lavastustiimi on tehnyt hyvää työtä puitteiden kanssa ja asut ja maskeerauksetkin näyttävät onnistuneilta. Erikoistehosteista näkyy pienempi budjetti esimerkiksi erään räjähdyksen aikana, mutta efektit ajavat asiansa. Äänimaailma rymistelee mainiosti taisteluiden aikana ja Rupert Parkesin säveltämät musiikit jumputtavat sujuvasti taustalla.

Yhteenveto: Memory on aika mitäänsanomaton lisä Liam Neesonin tusinajännäreiden turhauttavankin pitkäksi käyvälle listalle. Neeson hoitaa hommansa menevästi ja Guy Pearcekin toimii roolissaan FBI-agenttina. He eivät kuitenkaan onnistu nostamaan tasoa heppoisen käsikirjoituksen ja keskinkertaisen ohjauksen kanssa. On suorastaan käsittämätöntä, että kaksi loistavaa 007-elokuvaa ohjannut Martin Campbell ei enää tämän parempaan tunnu pystyvän. Mukana on pari oivallista toimintakohtausta ja tappoa ja loppupäästä löytyy ihan yllättävä ratkaisu. Elokuva ei kuitenkaan ole jännittävä, eikä Monica Bellucci vakuuta yhtään pahiksen roolissa. Viime minuutit tuntuvat myös turhauttavilta. Ei vaadita muistiongelmia, että Memory katoaa nopeasti mielestä sen näkemisen jälkeen. Neesonin koville faneille elokuva on toki pakkokatsottavaa, mutta muuten tämän kanssa voi odottaa siihen, että leffa tulee joskus vaikkapa televisiosta, eikä muuta katsottavaa löydy.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Memory, 2022, Black Bear Pictures, Arthur Sarkissian Productions, Saville Productions, Welle Entertainment

Arvostelu: The Black Phone (2021)

THE BLACK PHONE

Ohjaus: Scott Derrickson

Pääosissa: Mason Thames, Madeleine McGraw, Ethan Hawke, Jeremy Davies, E. Roger Mitchell, Troy Rudeseal, Rebecca Clarke, James Ransone, Miguel Cazarez Mora, Tristan Pravong, Jacob Moran, Brady Hepner, Banks Repeta, J. Gaven Wilde, Spencer Fitzgerald, Jordan Isaiah White ja Brady Ryan

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

The Black Phone perustuu Joe Hillin samannimiseen novelliin vuodelta 2004. Ohjaaja Scott Derrickson oli pitkään halukas tekemään elokuvan Hillin tekstin pohjalta ja kun hän poistui Doctor Strange in the Multiverse of Madnessista (2022) Marvel-studion kanssa koituneiden taiteellisten erimielisyyksien takia, hän päätti vihdoin toteuttaa haaveensa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja The Black Phone sai maailmanensi-iltansa jo saman vuoden syyskuussa Fantastic Festillä Texasissa. Nyt elokuva saapuu myös Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin sen näkemistä innokkaasti, etenkin kun leffa alkoi kerätä kehuja maailmalta vuoden alussa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan The Black Phonen sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1978 Denverissä joku sieppaa lapsia. Eräänä päivänä koulupoika Finney joutuu tämän sieppaajan uhriksi. Vankilanaan toimivasta kellarista Finney löytää rikkinäisen puhelin, joka alkaa yhtäkkiä soida.

Elokuvadebyyttinsä tekevä Mason Thames näyttelee 13-vuotiasta Finneytä, koulukiusattua ja vaikeasta perheestä tulevaa poikaa, joka joutuu karmivia naamioita käyttävän sieppaajan (Ethan Hawke) uusimmaksi uhriksi. Thames on yllättävänkin hyvä löytö osaansa, tulkiten taidokkaasti hahmonsa tuntemuksia elokuvan edetessä. Katsoja on täysillä Finneyn puolella, toivoen ja jännittäen, että hahmo pääsisi pakoon Hawken näyttelemältä naamiomieheltä. Ohjaaja Derricksonin aiemmassakin kauhuleffassa, Sinisterissä (2012) nähty Hawke on odotetusti erinomainen vastenmielisenä hahmona. Naamion takaa Hawke tekee paljon eleillään ja äänellään, mutta myös silmillään, kun niitä pääsee näkemään.

     Elokuvassa nähdään myös Madeleine McGraw Finneyn siskona Gweninä, Jeremy Davies sisarusten alkoholisti-isänä, E. Roger Mitchell ja Troy Rudeseal kadonneiden lasten tapausta tutkivina etsivinä, sekä J. Gaven Wilde, Spencer Fitzgerald, Jordan Isaiah White ja Brady Ryan Finneyn kiusaajina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin. Vaikka Thames ja erityisesti Hawke ovatkin todella mainioita rooleissaan, show'n varastaa nuori McGraw sanavalmiin siskon osassa. Hän ja hänen hahmonsa tuovat paljon leffaan, kuten yllättävänkin toimivaa huumoria jännityksen keskelle.

The Black Phone ei ole turhaan kerännyt kehuja viime kuukausien aikana. Kyseessä on erittäin tiivistunnelmainen kauhuelokuva, joka nousee jopa vuoden parhaiden filmien joukkoon. Se käynnistää kertomuksensa tehokkaasti, kasvattaen jännitystä yhä vain enemmän, katsojan odottaessa, milloin vääjäämätön tapahtuu ja Finney löytää itsensä sieppaajan kellarista lukkojen takana. Filmi pitää läpi liki tunnin ja 45 minuutin keston otteensa tiukasti kiinni katsojastaan ja tarjoaa yhä vain ahdistavampia ja jännittävämpiä hetkiä. Jossain puolen välin tienoilla on erinomaisen piinaava kohtaus, jossa koko kehoni oli jännittynyt paikoilleen ja pidätin hengitystä, sillä kohtaus oli niin vakuuttavasti tehty.

Ilmapallojen kanssa lapsia sieppaamaan saapuvan antagonistin, 1970-luvun amerikkalaisen ja ongelmaisen pikkukaupunkinsa ja yliluonnollisten elementtiensä kanssa The Black Phone tuntuu vahvasti siltä kuin se pohjautuisi Stephen Kingin teokseen. Hillin novellin pohjalta Derricksonin ja C. Robert Cargillin työstämä käsikirjoitus on väkevä ja mielenkiintoinen, eikä siitä oikeastaan turhaa löydy. Finneyn perheen välinen draama on onnistunut lisä kaikessa inhottavuudessaan. Tekstin pohjalta Derrickson tekee vahvaa työtä ohjauksen kanssa. Tunnelma on kaiken aikaa painostava, mihin vaikuttaa Mark Korvenin synkkä musiikki. Epätoivon tunne kasvaa leffan edetessä, eikä vaadi edes kesähelteitä, että hikipisarat valuvat katsojan ohimoita pitkin Finneyn pakoyrityksiä seuratessa.

On hienoa, että Derrickson nimenomaan panostaa ahdistavan ja karmivan ilmapiirin luomiseen, eikä luota tylsiin äkkisäikäytyksiin. Parit kovaääniset böö-pelottelutkin mahtuu mukaan, mutta ne istuvat filmiin hyvin ja niitä on syytäkin säikähtää. Äänimaailma on mainiosti rakennettu. The Black Phone on myös tyylikkäästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Visuaalisessa ilmeessä hyödynnetään hyvin 1970-luvun estetiikkaa. Sen lisäksi, että lavasteet ja asut huokuvat aikakautta, myös aika ajoin filmin rakeilu ja tyylittely toistavat onnistuneesti 70-lukua.

Yhteenveto: The Black Phone on loistava kauhuelokuva, joka pitää tiukasti otteessaan läpi kestonsa. Tunnelma on tehokkaasti rakennettu ja jännitettä kasvatetaan taiturimaisesti, luottamatta tylsiin äkkisäikäyttelyihin. Parhaimmillaan meno on jopa piinaavan painostavaa. Tarina nappaa hyvin mukaansa ja mysteerinen puhelinkuvio pitää mielenkiintoa yllä. Finneyn todella haluaa pääsevän pakoon ja hänen yrityksensä muuttuvat kerta toisensa perään jännittävämmiksi. Nuori Mason Thames on hyvä valinta siepatuksi pojaksi ja Ethan Hawke on hyytävä sieppaajana. Show'n kuitenkin varastaa Finneyn siskoa esittävä Madeleine McGraw. Scott Derrickson tekee hyvää työtä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on onnistunut. The Black Phone nousee ainakin toistaiseksi vuoden kauhutarjonnan parhaaksi suorittajaksi ja suosittelen sitä kaikille genren faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Black Phone, 2021, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Crooked Highway

Arvostelu: Matkalla Perditioniin (Road to Perdition - 2002)

MATKALLA PERDITIONIIN

ROAD TO PERDITION

Ohjaus: Sam Mendes
Pääosissa: Tom Hanks, Tyler Hoechlin, Paul Newman, Daniel Craig, Jude Law, Stanley Tucci, Jennifer Jason Leigh, Liam Aiken, Dylan Baker ja Ciarán Hinds
Genre: rikos, draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Road to Perdition, eli suomalaisittain Matkalla Perditioniin perustuu Max Allan Collinsin ja Richard Piers Raynerin samannimiseen sarjakuvaan vuodelta 1998. Collinsin agentti oli erityisen innostunut kaksikon työstä ja sanoi useasti sarjakuvan kääntyvän hyvin elokuvan muotoon ja saikin Collinsin ja Raynerin esittelemään sarjakuvaa Hollywoodissa. Tuottaja Richard D. Zanuck kiinnostui sarjakuvasta ja se päätyi hänen kautta Steven Spielbergille, joka hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet yhtiölleen DreamWorksille. Spielberg ei kuitenkaan itse halunnut ohjata elokuvaa, työstäessään useampaa leffaa jo samanaikaisesti, joten hän ehdotti projektia Sam Mendesille, joka tarttui siihen innoissaan. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2001 ja lopulta Matkalla Perditioniin sai maailmanensi-iltansa 12. heinäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Se sai myös kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, lavastus, äänitys, äänitehosteet ja musiikki), joista se voitti parhaan kuvauksen palkinnon, kolme BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa), joista se voitti parhaan kuvauksen ja lavastuksen palkinnot, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan miessivuosan Golden Globesta. Itse en ollut ennen nähnyt Matkalla Perditioniin, mutta yksi kaverini on kehunut sitä minulle kovasti, joten ostin sen jo pari vuotta sitten valmiiksi hyllyyni katsomista varten. Kun huomasin Matkalla Perditioniin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein vilkaista, mistä on oikein kyse ja arvostella elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1931 nuori Mike saa selville isänsä Michael Sullivanin työskentelevän paikalliselle rikollispomolle ja näkee kauhistuttavan teloituksen. Kun Sullivanin pomo saa tietää asiasta, hän käskee sekä isän että pojan tapettavaksi, jolloin Sullivanin ja Miken täytyy lähteä karkumatkalle Perditioniin.

Pääroolissa mafialle hommia tekevänä Michael Sullivanina nähdään Tom Hanks, joka on todella yllättävä valinta kylmäksi gangsteriksi. Pääasiassa puhtaasti hyviksiä näyttelevä ja Hollywoodin ehkä mukavimpana näyttelijänä tunnettu Hanks istuu hämmentävän hyvin rooliinsa ja on selvää, että Hanks itsekin nauttii erilaisen hahmon esittämisestä. Jo pelkkä Hanksin karisma saa heti kiinnostumaan Sullivanista, mitä vain vahvistetaan, kun leffa kulkee eteenpäin ja hahmoa kehitetään lisää. Sullivanin poikaa, Michael Sullivan junioria näyttelee Tyler Hoechlin, joka on myös mainio valinta osaansa. Poika on koko ikänsä kummastellut isänsä mysteeristä käytöstä, kunnes kaamea totuus paljastuu. Tämän myötä isä-Sullivanin täytyy alkaa itsekin pohtia omia elämänvalintojaan uusiksi, kun hänen poikansa henki joutuu vaakalaudalle. Hanks ja Hoechlin muodostavat uskottavan isä-poika-duon, jonka matkaa on kiinnostavaa seurata.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Jennifer Jason Leigh Sullivanin vaimona Anniena, Liam Aiken Sullivanin perheen toisena lapsena Peterinä, edesmennyt Paul Newman mafiapomo John Rooneyna, Daniel Craig tämän ylimielisenä poikana Connorina, Jude Law palkkatappaja Maguirena, sekä Stanley Tucci Frank Nittinä, joka oli ihan todellinen gangsteri 1930-luvulla. Kaikin puolin näyttelijät ovat nappivalintoja rooleihinsa. Osa roolituksista voi tänä päivänä tuntua hassuilta, mutta yllättäen jokainen toimii. Nykyään lähinnä komedioista tuttu Tucci istuu hyvin gangsteriksi, Law on jopa aika hyytävä tappajana, James Bond -tähti Craig tulkitsee kiinnostavasti itsestään liikoja luulevaa mafiapomon nyhveröpoikaa ja Newman on erinomainen John Rooneyna. 

Voi pojat, kuinka positiivisesti Matkalla Perditioniin onnistui minut yllättämään! Vaikka kaverini onkin elokuvaa kovasti kehunut minulle, minusta tuntuu, ettei elokuvasta oikein muuten puhuta ja se on jäänyt unohduksiin. Koen sen hassuksi, sillä mielestäni kyseessä on yksi ilmestymisvuotensa parhaista elokuvista. Matkalla Perditioniin on todella virkistävä teos mafiagenressä, tuoden monista leffoista tutun gangsterimaailman eloon erilaiselta tuntuvalla tavalla. Siitä löytyy tuttuja mafiajuttuja, kuten esimerkiksi häikäilemättömän kylmäsydämisiä murhia ja tiettyä kirjoittamatonta hierarkiaa gangsterikulttuurissa, mutta kaikki tarjotaan jotenkin piristävästi - jos nyt ei siis lasketa sitä, että elokuva on usein todella synkistelevä ja suorastaan melankolinen. Jatkuva sade vain lisää filmin alakuloisuutta, mutta silti elokuva ei ole koskaan mitään masentavaa surussa vellomista. Kyseessä on itse asiassa aika kauniskin teos.

Erityisen voimakasta filmissä on Michael Sullivan seniorin ja juniorin välinen isä-poika-suhde. Kun kaksikko joutuu karkumatkalle, vuosia lähinnä töidensä perässä kulkenut, sisäänpäin sulkeutunut ja perheensä ulos teljennyt isä pääsee ensimmäistä kertaa aikoihin oikeasti tutustumaan lapseensa ja lapsi taas saa oudolla tavalla isänsä takaisin, josta on pitkään haaveillut. Tapa, jolla näiden hahmojen lähentyminen pakomatkan aikana esitetään, on jopa liikuttava ja tuo sympaattista valoa jatkuvan ankeuden ja sateen keskelle. Tämän vuoksi Michael Sullivaneista alkaa tosissaan välittämään ja heidän puolestaan jännittämään. Law on aidosti häijy Maguiren roolissa, mikä tuo mukaan muutaman todella tiivistunnelmaisen kohtauksen.

Kaiken kaikkiaan tunnelma Matkalla Perditioniin -elokuvassa on upea. Se imaisee katsojan nopeasti mukaansa ja tiukentaa otettaan, mitä pidemmälle filmi etenee. Ohjaaja Sam Mendes oli juuri pari vuotta aiemmin palkintoja kahmineella American Beauty -elokuvallaan (1999) osoittanut lahjansa ja jatkaa samaa tässä. Mendes hallitsee niin kokonaisuutta kuin tiettyjä yksittäisiä palasia ihailtavan varmalla otteella. Erityisesti muutamat kohtaukset ovat huippuunsa asti hiottuja. Näissä kohtauksissa pidän siitä, kuinka Mendes kertoo asioita katsojalle visuaalisin keinoin. Eri ohjaaja voisi helposti sortua liikaan selittelyyn, mutta Mendes luottaa, että katsoja on pysynyt tarkkana läpi filmin ja kun tietyt yksityiskohdat nostetaan myöhemmin uudestaan nokkelasti esille, katsojan palkitsee suuri ahaa-elämys. Kaikki elokuvassa rakentuu kohti todella voimakasta loppuhuipennusta ja lopputekstien rullatessa minun teki mieli antaa aplodit.

Myös käsikirjoittaja David Selfiä pitää kiittää siitä, että luotto pysyy visuaalisessa tarinankerronnassa turhien selittelyjen sijaan. Dialogit Self hoitaa kunnialla ja juonenkuljetus sujuu taidokkaasti, mitä tukee onnistunut leikkaus. Tekniseltä toteutukseltaan Matkalla Perditioniin on muutenkin hieno teos. 1930-luku on herätetty takaisin henkiin näyttävin lavastein ja asuin. Maskeeraukset äityvät paikoitellen hurjiksi. Äänimaailma on mainiosti kasattu efekteistä Thomas Newmanin säveltämiin musiikkeihin, jotka vain lisäävät elokuvan herkkyyttä, surumielisyyttä ja kauneutta. Teknisestä näkökulmasta parasta on kuitenkin kuvaus, josta vastasi vain puoli vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen menehtynyt Conrad Hall, joka voitti postuumisti parhaan kuvauksen Oscar- ja BAFTA-palkinnot. Molemmat pystit menivät täysin oikeaan osoitteeseen; niin tyylikästä kameratyöskentely on. Kaikki kuvasommittelusta kamera-ajoihin ja vieläpä valaisuun on erinomaista. Hall voikin olla ylpeä, että hänen viimeinen työnsä oli näin hienolta näyttävä tapaus!

Yhteenveto: Matkalla Perditioniin on erinomainen rikoselokuva, joka on samanaikaisesti niin synkkä ja melankolinen kuin myös kauniskin. Elokuva vie todella iskevästi mukanaan ja kiristää otettaan katsojan ympärillä yhä enemmän, mitä pidemmälle leffa kulkee. Tunnelma on vakuuttavasti rakennettu ja tarina tehokkaasti kerrottu. Sam Mendes tekee loistotyötä ohjaajana ja David Selfin työstämä käsikirjoitus on myös vahva. On hienoa, kuinka leffa hyödyntää visuaalisia kikkoja ja luottaa katsojaansa, eikä selittele tiettyjä juttuja turhaan ja tylsästi auki. Tom Hanks on yllättävänkin hyvä valinta gangsteriksi ja Tyler Hoechlin sopii passelisti tämän pojaksi. Heidän isä-poika-suhteensa on onnistunut. Paul Newman, Stanley Tucci, Daniel Craig ja Jude Law hoitavat sivuosatonttinsa kunnialla kotiin. Teknisiltä ansioiltaankin Matkalla Perditioniin on vaikuttava, erityisesti todella tyylikkään kuvauksensa puolesta. Suosittelen elokuvaa äärimmäisen lämpimästi tiivistunnelmaisten rikosdraamojen ystäville. 20-vuotisjuhla on hyvä syy katsoa leffa joko ensimmäistä kertaa ikinä tai ties kuinka monetta kertaa uudestaan. On kyllä harmi, että elokuva on tuntunut jääneen tyystin unholaan, sillä se on aivan mahtava teos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Road to Perdition, 2002, DreamWorks, Twentieth Century Fox, The Zanuck Company

Arvostelu: Dredd (2012)

DREDD

Ohjaus: Pete Travis
Pääosissa: Karl Urban, Olivia Thirlby, Lena Headey, Wood Harris, Domhnall Gleeson, Warrick Grier, DeObia Oparei, Rakie Ayola, Francis Chouler, Daniel Hadebe, Langley Kirkwood, Edwin Perry, Karl Thaning ja Michele Levin
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18

Dredd perustuu John Wagnerin ja Carlos Ezquerran Judge Dredd -sarjakuvaan, joka ilmestyi ensi kertaa vuonna 1977 osana 2000 AD -lehteä. Sarjakuvan pohjalta oli jo vuonna 1995 tehty Sylvester Stallonen tähdittämä elokuva Judge Dredd - tuomari (Judge Dredd), joka sai negatiivisen vastaanoton sarjakuvan faneilta. Vuonna 2006 Alex Garland ryhtyi työstämään käsikirjoitusta kokonaan uudelle elokuvalle sarjakuvan pohjalta. Hän sai DNA Filmsin, IM Globalin ja Reliance Big Picturesin tekemään yhteistyötä saadakseen filmin tehtyä. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2010 ja lopulta Dredd sai maailmanensi-iltansa San Diegon Comic-Conissa 11. heinäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuvaa kehuivat niin fanit kuin kriitikot, mutta se oli taloudellinen pettymys. Itse näin Dreddin vasta vuonna 2013 vuokralta ja pidin elokuvasta todella paljon. Olen nähnyt elokuvan muutamaan otteeseen uudestaan ja kun huomasin Dreddin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa Yhdysvallat ovat lähes kokonaan aavikoitunutta jätemaata ja koko maan asukkaat ovat ahtautuneet yhteen valtavaan kaupunkiin, Mega City Oneen, missä rikos kukoistaa ja lakia valvovat vain tuomarit. Tuomari Dredd ja hänen kokelaansa Anderson saavat tehtäväksi pysäyttää suurta tornitaloa hallitsevan huumeparonitar Ma-Man.

Pääroolissa tuomari Dreddinä nähdään Karl Urban, joka oli jo nähty esimerkiksi Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja Star Trekissä (2009), mutta joka nousi vihdoin tässä leffassa kunnolla toimintasankariksi... ja vietti koko elokuvan lähes koko naaman peittävä kypärä päässään. Urbanin täytyy tehdä lähes kaikki työ äänellään, suullaan ja päänsä kääntelyillä, sillä Dreddin silmät ovat piilossa koko elokuvan ajan. Ratkaisu on toimiva ja Urban saa yllättävänkin paljon aikaan hyvin vähällä. Hän huokuu karismaa ja äijäilee täydellisesti läpi filmin. Hahmona tuomari Dredd on mitä tylyin lainvalvoja, joka on ottanut elämäntehtäväkseen puhdistaa Mega City Onen saastaa niin paljon kuin ehtii. Hän seuraa lakia kuin se määrittäisi pyhästi kaiken hänen elämässään, eikä anna armoa niille, jotka poikkeavat laista. Avukseen tehtävälleen Dredd saa kokelastuomari Andersonin, jota esittää Olivia Thirlby. Anderson tuo huomattavasti enemmän tunteita esille kuin Dredd ja Thirlby suoriutuu mainiosti osastaan. Hahmosta löytyvät omat kiinnostavat puolensa, joiden vuoksi en ihmettele, vaikka osa katsojasta innostuu enemmän Andersonista kuin Dreddistä.

     Elokuvan pahiksena toimii Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Cersei Lannisterina parhaiten tunnetun Lena Headeyn näyttelemä huumeparonitar Ma-Ma. Headey osoittaa tässäkin olevansa mitä parhain valinta häikäilemättömän vihollisen osaan ja oikein kunnolla eläytyy inhan hahmonsa vietäväksi. Lisäksi leffassa nähdään mm. Wood Harris, Domhnall Gleeson ja Warrick Grier Ma-Man kätyreinä, jotka avustavat huumeparonitarta joko vapaasta tahdostaan tai pakotettuina.

Jos Dreddin tarina lainvalvojista, jotka jäävät jumiin tornitaloon, rikollispomon joukkojen jahdatessa heitä, kuulostaa tutulta, olet mitä luultavimmin nähnyt indonesialaisen toimintaelokuvan The Raid: Redemption (2011). Elokuvien väliltä löytyy paljon samankaltaisuuksia, mutta ottaen huomioon, että Dreddiä lähdettiin kuvaamaan jo lähes vuosi ennen The Raid: Redemptionin ilmestymistä, yhteydet ovat luultavasti puhdasta sattumaa. Vaikka The Raid: Redemption onkin filminä hieman parempi ja sen toimintakohtaukset tyylikkäämpiä, olen silti aina intoillut Dreddistä enemmän. Suurimmat syyt tähän ovat Dredd itse, sekä elokuvan synkkä kuva tulevaisuudesta. Yhdysvaltojen muuttuminen pääasiassa kuolleeksi ja myrkylliseksi autiomaaksi ja koko kansan ahtautuessa samaan rikollisuuden valtaamaan kaupunkiin, jota puolustaa vain tuomariryhmä, on kiehtova ajatus. Elokuva esittelee heti alussa tämän dystopian napakasti, eikä aikaakaan, kun Dredd ja Anderson ovat jumissa Ma-Man hallitsemassa tornitalossa ja toiminta voi alkaa.

Ja kun puhun toiminnasta, niin tarkoitan ääriväkivaltaista ja brutaalia taistelua, jonka vuoksi leffan korkea K18-ikäraja on täysin perusteltu. Toimintaa ei ole siistitty yhtään nuoremmille katsojille sopivaksi, vaan veri roiskuu ja elokuvassa keksitään yhä vain luovempia ja kauheampia tapoja pistää ihmisiä hengiltä. Dredd ei todellakaan sovellu herkemmille katsojille, mutta itse olen aina pitänyt filmin toimintapuolesta. Toiminnan kuuluukin olla onnistunutta, sillä elokuvan tarina on todella ohut, eikä päähahmolle ole vaivauduttu kirjoittamaan kehityskaarta. Kun tykitys alkaa, on meno niin päheää, etteivät tällaiset puutteet paljoa vaivaa. Vasta muutaman uudelleenkatselun myötä tiettyihin vikoihin alkaa kiinnittää huomiota, mutta silti Dredd on tarpeeksi rautainen teos, että se pitää tiukasti mukanaan. Osa leffan viehätystä on sen tietynlainen yksinkertaisuus. Turhat on karsittu pois ja kesto on ymmärretty pitää vain puolessatoista tunnissa, jolloin aika ei käy pitkäksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Pete Travis, joka rakentaa mukaan erittäin ytimekkään tunnelman ja täyttää elokuvan mitä mainioimmalla toimintarytinällä. Travisilla on myös silmää tyylikkäille visuaalisuuksille. Dredd on vaikuttavasti kuvattu, erityisesti silloin, kun hahmot käyttävät SloMo-huumetta, joka saa ajan hidastumaan käyttäjänsä vinkkelistä. Hidastuksena kuvattuja hetkiä vahvistaa aistikkaaksi muuttuva räikeä värimaailma. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat taidokkaasti tehdyt ja alle 50 miljoonan dollarin budjetin filmiksi erikoistehosteet ovat yllättävänkin hyvin kestäneet aikaa. Äänimaailma on myös onnistunut, niin tykittävien tehosteiden kuin Paul Leonard-Morganien musiikkien puolesta.

Yhteenveto: Dredd on tehokas toimintarymistely, joka tykittelee tyylikkäästi menemään. Vain puolentoista tunnin kestossaan homma on napakka, eikä turhalle jää aikaa. Elokuva vie hyvin mukanaan, esitellessään alussa nopeasti dystooppinen tulevaisuudenkuvansa ja heittäen sankarit sitten selviytymistaistelun keskelle. Toiminta on brutaalia ja häijyä, ja leffa on ehdottomasti K18-ikärajansa ansainnut. Rankat tappotavat tekevät leffasta vaikeaa katseltavaa osalle katsojista, kun taas toiset tulevat tykkäämään häpeilemättömästä meiningistä. Tarina on todella yksinkertainen, mutta silti tehokas. Karl Urban on erinomainen valinta tylyn tuomari Dreddin rooliin ja muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan - etenkin Olivia Thirlby alokastuomari Andersonina ja Lena Headey huumeparonitar Ma-Mana. Aika pienen budjetin leffaksi Dredd näyttää yhä oikein hyvältä. Jos kaipaat tylyä toimintateosta iltaasi ja/tai olit pettynyt Stallonen tähdittämään tulkintaan sarjakuvien pohjalta, suosittelen erittäin lämpimästi Dreddiä, etenkin nyt sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi. Elokuva on yksi viime vuosikymmenen parhaista toimintarainoista ja on huutava vääryys, ettei sille ole vieläkään saatu jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dredd, 2012, DNA Films, Peach Trees, Rena Films, IM Global, Reliance Big Pictures, Reliance Big Entertainment

Arvostelu: Tron (1982)

TRON

Ohjaus: Steven Lisberger
Pääosissa: Jeff Bridges, Bruce Boxleitner, David Warner, Cindy Morgan, Barnard Hughes, Dan Shor ja Peter Jurasik
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Tron on Steven Lisbergerin ohjaama ja käsikirjoittama tieteisseikkailu, joka perustuu Lisbergerin ja Bonnie MacBirdin yhteisideaan. Idea lähti liikkeelle, kun animaattorina toiminut Lisberger näki ensimmäistä kertaa Pong-videopelin ja alkoi suunnittelemaan tarinaa videopelin sisällä. Lisberger oli jo aiemmin kehitellyt Tron-nimisen seikkailijahahmon ja koki vihdoin keksineensä kertomuksen, jossa hyödyntää hahmoaan. Aluksi Lisberger halusi tehdä elokuvasta animaation, mutta kun tietojenkäsittelytieteilijä Alan Kay sai tietää Lisbergerin ideasta, hän ehdotti, että elokuva toteutettaisiin oikeiden näyttelijöiden ja tietokoneanimaation sekoituksena. Yhdessä Kayn ja MacBirdin kanssa Lisberger alkoi työstämään filmiä, kirjoittaen käsikirjoitusta ja tehden samalla esimerkkivideoita, joilla he havainnollistivat studioille, mistä heidän ideassaan on kyse. Warner Bros. Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer ja Columbia Pictures torjuivat Lisbergerin, mutta Walt Disney Productions kiinnostui tieteistarinasta. Näin mittavaa tietokonetehosteiden käyttöä ei oltu ennen kokeiltu elokuvissa ja tekijät joutuivatkin käyttämään kaikkea luovuuttaan saadakseen filmin valmiiksi. Tekijät onnistuivat pistämään elokuvan kasaan ja lopulta Tron sai maailmanensi-iltansa 9. heinäkuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta uudenlaisten efektiensä ansiosta, mutta kritiikkiä käsikirjoituksestaan. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta puvustuksesta ja parhaista äänistä, muttei saanut parhaiden erikoistehosteiden ehdokkuutta, Oscar-akatemian kokiessa, että elokuva oli enemmän animaatiota kuin erikoistehosteita. Kuitenkin vuonna 1996 elokuva sai erityispalkinnon teknisistä saavutuksista. Vuosien varrella Tronista on muodostunut kulttiklassikko ja niin scifigenren kuin erikoistehoste-elokuvien merkkipaalu, jota on jatkettu videopelien, sarjakuvien, animaatioiden ja jatko-osan, Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010) voimalla. Minä en ole nähnyt tätä alkuperäistä Tronia koskaan ennen, mutta kävin katsomassa Tron: Perinnön enoni kanssa elokuvateatterissa, kun se ilmestyi joulukuussa 2010. Vuosien varrella olen pohtinut alkuperäisfilmin katsomista useasti, mutta eri syistä se on jäänyt tekemättä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni katsomalla alkuperäisen Tronin.

Insinööri Kevin Flynn yrittää tunkeutua ENCOM-yhtiön tietokonejärjestelmään ja paljastaa yrityksen johtajan, herra Dillingerin varastaneen ideansa Flynniltä. Järjestelmää kuitenkin suojelee Master Control -ohjelma, joka siirtää Flynnin kokonaan tietokonejärjestelmän sisälle.

Jeff Bridges näyttelee Kevin Flynniä, tietokoneinsinööriä, joka sai vuosia aiemmin neronleimauksia tietokoneisiin ja videopeleihin liittyen, mutta hänen ideansa varastettiin ja nyt hän kantaa kaunaa varasta, herra Dillingeriä (David Warner) kohtaan. Bridges on oiva valinta päärooliin ja Flynnillä on hyvät motiivit ryhtyä taistoon Dillingeriä ja ENCOM-yhtiötä vastaan, mutta silti hahmo on jotenkin todella tylsä. Hänellä ei ole oikein mitään kehityskaarta, vaan hän vain päätyy videopelien maailmaan ja siinä se. Flynnin ohella Bridges esittää myös tietokoneohjelma Cluta, minkä lisäksi tympeää bisnesmiestä hyvin esittävä Warner ääninäyttelee pahaa Master Control -ohjelmaa, sekä näyttelee tämän käskyläistä Sarkia, joka on aika tylsä vastus Flynnille.

     Oikeastaan kaikki elokuvan merkittävät näyttelijät nähdään niin todellisessa maailmassa kuin tietokonejärjestelmän sisällä. Bruce Boxleitner esittää ENCOM:in työntekijää Adamia, sekä turvaohjelma Tronia. Cindy Morgan näyttelee Adamin tyttöystävä Loraa, sekä Yori-ohjelmaa, joka auttaa Tronia. Barnard Hughes taas nähdään tohtori Gibbsinä, joka luo laitteen, jolla todellisesta maailmasta voidaan siirtää objekteja tietokoneen sisälle, sekä suojeluohjelma Dumontia. Itse Tron-hahmo on harmillisen tylsä sankaritapaus, eivätkä sen koommin muutkaan hahmot (tai heidän näyttelijänsäkään) vakuuta.

Kuten alun esittelystä kävi selväksi, Tron oli erikoistehosteidensa saralla lähes ennennäkemätön työ, missä yhdisteltiin oikeita näyttelijöitä, perinteistä käsin piirrettyä animaatiota ja tietokone-efektejä. Lopputuloksena on omana aikanaan varmasti säväyttänyt teos, mutta jonka visuaalinen puoli on pahasti ajan julmien hampaiden nakertama. Ihailen toki tekijöiden luovuutta kokeilla uusia juttuja tehosteiden kanssa, sekä kunnioitan, mitä he saivat oman aikansa laitteistolla aikaan, mutta silti läpi leffan en voinut olla miettimättä, että moni asia ei näytä enää hyvältä. Hommaa ei auta se, että elokuvaa varten hyödynnettiin useaa eri animaatiofirmaa, jotka kaikki tekivät työnsä eri tavoin. Niinpä efektit ovatkin selvästi monien panosten summa ja tehosteiden taso vaihtelee valtavasti. Jotkut jutut näyttävät yhä kelvollisilta, kun taas toiset pistävät silmään keskeneräisen näköisinä. Animointi on usein todella pökkelöä ja töksähtelevää, mikä tekee monista jännittäviksi tarkoitetuista kohtauksista lähinnä koomisia. Monet pelkistetyt jutut eivät johdu vain videopelimäisen ulkonäön saavuttamisesta, vaan monista teknisistä rajoitteista, joiden takia tekijöiden oli pakko minimalisoida monia asioita. Vuonna, jolloin tehtiin paljon scifin merkkiteoksia, kuten E.T. the Extra-Terrestrial (1982), Blade Runner (1982), The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982) ja Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), Tron on kestänyt aikaa heikoiten.

Toki tähän vaikuttaa suuresti se, että noiden neljän efektit perustuvat pääasiassa käytännön tehosteisiin, eikä tietokonekikkailuun. Tronin visuaalisessa puolessa parasta ovatkin käytännön efektit, eli virtuaalihahmojen ulkonäöt. Hahmot näyttävät muuten mustavalkoisilta, mutta heidän asujaan pitkin kulkee energiavirralta näyttäviä värikkäitä viivoja. Nykypäivänä tällaisen saisi helposti aikaan, mutta ei vuonna 1982. Näyttelijöiden piti pukea päälleen asut, jotka olivat pääasiassa valkoiset, mutta viivat mustat. Jälkitöissä nämä värit käännettiin negatiiviksi, jolloin asut muuttuivat mustiksi ja viivat valkoisiksi, jonka jälkeen nämä viivat pystyttiin jälkikäteen valottamaan eri värein. Tämä voi kuulostaa vielä helpolta, mutta sen lisäksi hahmot piti leikata käsityöllä irti taustasta ja liittää tietokonetehostetaustoihin. Asiaa vain vaikeuttaa se, että jokaisen näyttelijän naama piti myös leikata irti taustasta ja valottaa ja värittää uudestaan, ennen kuin se liitettiin takaisin värimuunneltuun asuun. Ja kun kyseessä on filmiaika, tämä piti tehdä fyysisesti joka ikiselle kuvalle, joka pääsi mukaan elokuvaan. Ja jos yhdessä sekunnissa näytetään 24 kuvaa, yhtä minuuttia varten tekijöiden piti tehdä tätä leikkaa-liimaa-temppua yli 1400 kertaa! Ja nämä virtuaalihahmot ovat ruudulla noin tunnin verran. Puhutaan siis kymmenistä tuhansista kuvista, jotka piti leikata käsin pariinkin otteeseen.

Heikosti vanhentuneet tehosteetkin voi katsoa sormien läpi, jos käsikirjoitus on kunnossa. Harmillisesti veikeää pohjaideaa lukuun ottamatta Steven Lisberger ei saa paljoa aikaiseksi seikkailustaan tietokonemaailman sisällä. Tronia ennen Lisberger oli toiminut lähinnä vain animaattorin hommissa ja hyppy siitä käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi ei suju luontevasti. Lisberger luottaa liikaa efektiensä voimaan ja kun niiden voima on ajan myötä hiipunut, jäljelle jää lähinnä aika tyhjänpäiväinen kuljeskelu virtuaalitodellisuudessa tylsien hahmojen ja lähinnä kiusallisten toimintakohtausten kera. Vaaran ja kiireellisyyden tunne puuttuu kokonaan, eikä tarina pidä mukanaan. Seikkailuhenkeäkään ei löydy. Kerronta on kömpelöä ja hahmojen käsittely jopa aika kehnoa. Tron on loppujen lopuksi lähinnä oman aikansa mullistavien erikoistehosteiden show. Se on elokuva, jonka teknisten saavutusten ja vuosikymmenien varrella uusien elokuvantekijöiden inspiroimisen vuoksi kunnioitan sitä enemmän kuin oikeasti pidän siitä leffana.

Yhteenveto: Tron on hyvistä ideoistaan ja oman aikansa vallankumouksellisista erikoistehosteistaan huolimatta aika keskinkertainen tieteisseikkailu. Tarina lähtee kiinnostavasti liikkeelle, mutta muuttuu harmillisen latteaksi hahmojen astuessa pelimaailmaan. Seikkailuhenki ja vaaran tunne uupuvat, eikä toivottavaa kiireellisyyttä ja jännitystä löydy. Hahmotkaan eivät pahemmin vakuuta, eivätkä näyttelijät ole erityisen kaksisia rooleissaan. Elokuva jää lopulta uudenlaisten erikoistehosteidensa esittelyksi. Osa efekteistä, kuten hahmojen ihailtavan monimutkikkaasti työstetyt asut näyttävät yhä hyviltä, mutta monet digitaalisesti tehdyt taustat ja alukset ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia, ellei jopa vuosikymmeniä sitten. Steven Lisbergerin ohjaus ja käsikirjoitus ovat hieman ontuvia ja kaipaisivat lisäpotkua. Tron kuuluu niihin klassikkoelokuviin, joita enemmänkin kunnioitan kuin joista oikeasti pidän. Se on oman aikansa merkkiteoksia, joka ei ole kuitenkaan kestänyt aikaa kummoisesti. Vuoden 1982 scifielokuvien tarjonnasta suosittelenkin tämän ylitse kaikkea muuta koko perheen leffa E.T. The Extra-Terrestrialista kauhuleffaan The Thing - "se" jostakin ja avaruusseikkailu Star Trek II: Khanin vihasta pohdiskelevaan Blade Runneriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tron, 1982, Walt Disney Productions, Lisberger/Kushner

Arvostelu: Thor: Love and Thunder (2022)

THOR: LOVE AND THUNDER

Ohjaus: Taika Waititi

Pääosissa: Chris Hemsworth, Natalie Portman, Taika Waititi, Tessa Thompson, Christian Bale, Chris Pratt, Dave Bautista, Pom Klementieff, Sean Gunn, Bradley Cooper, Vin Diesel, Jaimie Alexander, Russell Crowe, Kat Dennings ja Stellan Skarsgård

Genre: toiminta, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Thor: Love and Thunder on Marvelin elokuvauniversumin 29. elokuva ja se perustuu skandinaavisen mytologian ukkosenjumalaan pohjautuvaan Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Ensimmäisen oman elokuvansa, Thorin (2011) jälkeen hahmo on esiintynyt niin jatko-osissa Thor: The Dark World (2013) ja Thor: Ragnarok (2017), kuten myös yhdessä muiden supersankarien kanssa elokuvissa The Avengers (2012), Avengers: Age of Ultron (2015), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Thor: Ragnarokin osoittauduttua niin kriitikoiden kuin fanien kehumaksi hitiksi, tekijät ryhtyivät suunnittelemaan hahmon neljättä soololeffaa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja alun perin elokuvan piti ilmestyä jo marraskuussa, mutta leffan ensi-iltaa on siirretty pariinkin otteeseen. Nyt Thor: Love and Thunder saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ihan positiivisin mielin. Thor: Ragnarok oli mielestäni selvästi hahmon elokuvista paras ja toivoin onnistumisen toistuvan, samojen tekijöiden ollessa puikoissa. Kävin katsomassa Thor: Love and Thunderin lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen sen ensi-iltaa.

Guardians of the Galaxyn matkaan päätynyt Thor palaa Maahan, kun uusi paha voima, jumalten tappaja Gorr uhkaa hävittää kaikki jumalat universumista. Thor saa liittolaisikseen uskollisen kiviukko Korgin, uutta Asgårdia johtavan Valkyrien, sekä entisen tyttöystävänsä Jane Fosterin, joka omaa nyt Thorin voimat.

Chris Hemsworth palaa ukkosenjumala Thorin rooliin jo ties kuinka monennetta kertaa, esitettyään hahmoa elokuvien lisäksi myös parissa lyhytleffassa ja What If...? -animaatiosarjassa (2021-). Thor: Love and Thunder jatkaa hahmon tarinaa siitä, mihin Avengers: Endgamessa jäätiin. Itsensä takaisin lihaksikkaaksi kuntoillut Thor hengailee nyt Guardians of the Galaxy -tiimin, eli Peter Quillin (Chris Pratt), Draxin (Dave Bautista), Rocketin (Bradley Cooper), Grootin (Vin Diesel) ja Mantiksen (Pom Klementieff) kanssa. Hemsworth jatkaa roolissa Thor: Ragnarok -leffan kautta hyväksi todetulla hassutteluasenteella, kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa, löytäen koomisuutta jumalhahmon sankaripatsastelusta. Näyttelijä on erittäin hyvässä vedossa, eikä onneksi näytä vielä tippaakaan kyllästymistä rooliin, vaikka on esittänyt Thoria jo yli vuosikymmenen ajan.

     Elokuvassa nähdään myös muita vanhoja tuttuja, kuten ohjaaja Taika Waititin esittämä kivijätti Korg, joka pyörii Thorin mukana ja Tessa Thompsonin näyttelemä Valkyrie, joka johtaa uutta Asgårdia. Natalie Portman tekee paluun tohtori Jane Fosterin rooliin, loistettuaan poissaolollaan Thor: Ragnarokissa. Hänen myötä myös Kat Denningsin esittämä Darcy ja Stellan Skarsgårdin näyttelemä tieteilijä Selvig käyvät pistäytymässä. Waititi on yhä lystikäs Korgina ja Thompson suoriutuu jälleen mainiosti soturin osasta. Portman tekee aiempaa parempaa työtä Janena, päästen tällä kertaa toimintaan mukaan. Kuten mainoksissakin on jo paljastettu, Jane omaa nyt Thorin voimat ja käyttää aseenaan Thorin entistä vasaraa Mjölniriä.

Tällä kertaa hahmot saavat vastaansa jumalia vihaavan ja niitä tappavan Gorrin, jota näyttelee Christian Bale. Erinomaisen näyttelijän vuoksi minulla oli isot odotukset pahista kohtaan ja Gorr onnistui jopa ylittämään ne. Hahmolla on harmillisen vähän kohtauksia, mutta kenties hyvä niin, sillä kyseessä on hyytävän karmiva ilmestys, joka onnistuu herättämään aidon epämiellyttävää tunnetta olemuksellaan. Bale on täydellinen valinta rooliin, leikitellen häijyllä hahmollaan hyvin. Parasta kuitenkin on, että katsoja ymmärtää täysin Gorrin vihan jumalia kohtaan, eikä hahmo vajoa Marvelin unohdettavien roistojen valitettavan pitkälle listalle.

Thorin omat elokuvat eivät ole lähteneet samalla lailla lentoon kuin hänen Avengers-kavereidensa Iron Manin ja Captain American. Ensimmäinen Thor on mielestäni Marvelin elokuvauniversumin heikointa osastoa ja oikeastaan vasta Thor: Ragnarokissa, hahmon kolmannessa soololeffassa hahmosta alettiin oikeasti saada jotain irti. Haudanvakava pullistelu riisuttiin pois ja Thorista kuoriutui aidosti hauska vekkuli ja sama jatkuu nyt Thor: Love and Thunderissa. Tiedän kuuluvani tässä vähemmistöön, mutta sanoisin, että Love and Thunder on vielä Ragnarokia parempi leffa. Thor: Ragnarok on todella hauska elokuva, jossa hahmo uudistettiin onnistuneesti, mutta draamaosastoltaan ja pahiksensa puolesta se jäi aika latteaksi. Love and Thunderissa nämäkin puolet toimivat. Siinä, missä Odinin kuolema Ragnarokissa ei oikein onnistunut liikuttamaan suuntaan tai toiseen heikon dramaattisen toteutuksensa kanssa, tässä leffassa dramaattiset puolet ovat mainioita ja onnistuvat iskemään tunteisiin.

Ragnarokista tuttu hyvänmielinen huumori on vahvasti läsnä leffassa ja elokuvan aikana saakin nauraa vähän väliä niin aika nokkelillekin oivalluksille, kuten myös todella pöljille jutuille. Kaiken aikaa rääkyvät avaruusvuohet eivät onneksi missään kohtaa muutu ärsyttäviksi, vaan niiden päästämä meteli jaksaa naurattaa useammankin kerran jälkeen. Hahmojen välinen sanailu on hilpeää ja virne pysyy katsojan kasvoilla... kunnes Gorr saapuu kuvioihin. Mustavalkoinen pahishahmo (siis ulkonäöltään, ei sisällöltään) tuo mukaan ihan kauhuelementtejä. Kauhuvivahteita on tänä vuonna nähty Marvelin tuotannoissa Moon Knight -sarjassa (2022-) ja Doctor Strange in the Multiverse of Madness -leffassa (2022), mikä on hieno juttu. Toimintakohtaukset ovat oivallisia; erityisesti kaksintaistelut Thorin ja Gorrin välillä, jumaltentappajan tuntuessa oikeasti vaaralliselta.

Ei Thor: Love and Thunder ongelmaton leffa kuitenkaan ole. Sen viat muodostuvat lähinnä ensimmäisen puoliskon hieman kömpelöstä tarinankerronnasta. Varsinkin Janen muutos nais-Thoriksi on hätiköiden toteutettu ja olisi vaatinut enemmän aikaa. Kun hahmo on supervoimissaan, häntä hyödynnetään mainiosti ja yllättävinkin tavoin. Koska Ragnarokissa Thorin ja Janen ero hoidettiin parilla repliikillä ja olankohautuksella, tässä täytyy olla mukana takaumia, jotka hieman rikkovat tarinan soljuvuutta. Leffa kuitenkin löytää tehonsa edetessään ja muuttuu paremmaksi, mitä pidemmälle se pääsee.

Taika Waititi pitää ominaista lystikästä menoaan yllä, mutta uskaltaa tällä kertaa uiskennella huomattavasti synkemmissäkin vesissä. Hänen ja Jennifer Kaytin Robinsonin käsikirjoitus vaatisi kuitenkin hiomista paikoitellen. Vaikka on hauska nähdä Guardians of the Galaxy jälleen, hahmot todella tuntuvat siltä, että Waititi käyttää hahmoja vain, koska hänen on pakko, jotta isompi Marvel-tarina jatkuisi luontevasti Avengers: Endgamesta. Visuaalisesti Thor: Love and Thunder on todella näyttävä, vaikka parissa kohtaa Gorrin loihtimat varjohirviöt ovat niin pimeitä, ettei niistä oikein erota mitään. Leffa on Ragnarokin tapaan todella värikäs, mutta Gorrin ollessa kuvioissa kuvat muuttuvat jopa mustavalkoisiksi. Kuvaus on taidokasta, lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja erikoistehosteet hienot. Äänimaailma jyrisee tehokkaasti ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin. Musiikeista jää kuitenkin lähinnä mieleen parit Guns N' Rosesin kappaleet, joita leffassa soitetaan useasti. Bändille on taidettu maksaa hyvät rahat, kun muiden yhtyeiden biisejä ei taideta kuulla lainkaan.

Yhteenveto: Thor: Love and Thunder on erittäin mainio fantasia- ja scifipainotteinen supersankariseikkailu, josta löytyy paljon hauskaa huumoria kuten myös yllättävänkin oivallisia kauhuelementtejä. Ohjaaja-käsikirjoittaja-Korg Taika Waititi tykittelee menemään komediaosastolla tuttuun tapaansa ja saa katsojan nauramaan kerta toisensa perään. Waititi uskaltaa tällä kertaa kuitenkin synkentyä ja tarjoaa niin mainiota draamaa kuin myös karmivia juttuja. Jumaltentappaja Gorr on mahtava pahishahmo, jonka roolissa Christian Bale on fantastinen. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, mutta Bale varastaa show'n ollessaan ruudulla. Chris Hemsworth jatkaa mainiota linjaansa Thorina ja Natalie Portman suoriutuu oivallisesti supervoimaisen Janen osasta. Elokuvan tarinankerronta on alkupuoliskolla paikoitellen hieman takkuilevaa etenkin Janen kuvioiden osalta, mutta leffa soljuu sujuvammin, mitä pidemmälle se menee ja paranee edetessään. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on taidokkaasti toteutettu ja taistelut ovat tietty näyttävää katseltavaa. Thor: Love and Thunder toimii varmasti, jos piti Thor: Ragnarokin huumoriotteesta ja vielä varmemmin, jos kaipasi Ragnarokiin vahvempaa pahista ja tasokkaampaa draamaosastoa huumorin tasapainoksi.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Thor: Love and Thunder, 2022, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Fox Studios Australia

Arvostelu: The Expendables 3 (2014)

THE EXPENDABLES 3

Ohjaus: Patrick Hughes

Pääosissa: Sylvester Stallone, Jason Statham, Mel Gibson, Dolph Lundgren, Wesley Snipes, Antonio Banderas, Randy Couture, Harrison Ford, Arnold Schwarzenegger, Jet Li, Terry Crews, Kellan Lutz, Ronda Rousey, Glen Powell, Victor Ortiz ja Kelsey Grammer

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Toimintastarojen tähdittämä The Expendables (2010) oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. The Expendables 2 (2012) menestyi vielä edeltäjäänsä paremmin, joten kolmososan teko lähti heti liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2013 ja lopulta The Expendables 3 sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva ei saanut kummoista palautetta kriitikoilta, eikä se ollut edeltäjiensä veroinen taloudellinen hitti - osittain sen takia, että jo pari viikkoa ennen ilmestymistä koko elokuva vuoti nettiin hyvällä kuvanlaadulla, missä sen arveltiin saaneen jopa lähes 200 000 katselua ensimmäisenä päivänä. Itse katsoin elokuvan vasta vuokralta ja pidin sitä aika keskinkertaisena toimintaleffana. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa neljännen filmin voimin, päätin katsoa The Expendablesit läpi ja arvostella ne. Noin puolitoista kuukautta kakkosleffan jälkeen katsoin The Expendables 3:n.

Vapautettuaan yhden Expendables-tiimin jäsenistä vuosien vankeudesta, ryhmä lähetetään kohtaamaan tähän asti pahimman vastustajansa, yhden ryhmän perustajista, Conrad Stonebanksin.

Sylvester Stallone, Jason Statham, Dolph Lundgren, Randy Couture ja Terry Crews palaavat rooleihinsa Expendables-tiimin jäseninä Barney Rossina, Lee Christmasina, Gunner Jenseninä, Toll Roadina ja Hale Caesarina, minkä lisäksi aiemmista filmeistä tutut Jet Li ja Arnold Schwarzenegger käyvät pistäytymässä Yin Yangina ja Trench Mauserina. Bruce Willisin esittämä Church ainoastaan mainitaan, Willisin pyytäessä esiintymisestään liian kovaa liksaa, jolloin hahmo kirjoitettiin ulos elokuvasta ja korvattiin Harrison "Indiana Jones" Fordin esittämällä CIA:n operaatiojohtaja Drummerilla. Vanhat tutut hoitavat hommansa yhä ihan menevästi, joskin samaa intoa ei tunnu enää löytyvän leffasarjaa kohtaan kuin aiemmin.

     Karismaattisen Fordin lisäksi tulokkaina leffasarjaan saapuvat myös Wesley Snipes pitkään vankeudessa lusineena Doctor Deathina, Antonio Banderas hölösuisena Galgona, huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon voittanut Kelsey Grammer Barneyn tuttuna Bonapartena, sekä Mel Gibson tämänkertaisena vihollisena, yhtenä Expendables-joukon alkuperäisenä jäsenenä, Conrad Stonebanksina. Snipes on elokuvan parasta antia, hypäten tyylillä huipputappajan osaansa. Banderas tuo mukaan kelpo huumoria, Gibsonin toimien oivana roistona. Grammerin Razzie-voitto tuntuu pahasti liioitellulta, etenkin kun hänen ruutuaikansa on todella vähäinen. Elokuvassa oli alun perin tarkoitus esiintyä myös Jackie Chan, Nicolas Cage ja Milla Jovovich, mutta harmillisesti nämä suunnitelmat eivät toteutuneet.

The Expendables 3 lähtee mainiosti liikkeelle vauhdikkaalla toimintakohtauksella, jossa Barney ja kumppanit vapauttavat Doc Deathin junavankilastaan. Kohtaus nappaa hyvin mukaansa ja lupailee viihdyttävää leffaa, jossa vanhat äijät heittävät huonoa läppää samalla, kun ampuvat roistoja kumoon - jopa silloin, kun pahispuolen aseeton edustaja yksinkertaisesti vain poistuu vessasta yhä housut kintuissa. Elokuva kuitenkin menettää vetoaan, mitä pidemmälle se etenee. Jossain kohtaa Barney päättää hajottaa Expendables-ryhmän, pelätessään, että tämä homma voisi koitua hänen kamujensa kuolemaksi, joten sen sijaan hän pestaa nuoria ja kokemattomampia tyyppejä (Kellan Lutz, Ronda Rousey, Glen Powell ja Victor Ortiz) auttamaan häntä. Heidän elämänsä eivät kaiketi merkitse Barneylle mitään.

Jo leffasarjan toisessa osassa hyödynnettiin tylsästi nuorta sotilashahmoa (Liam Hemsworth), jonka ainoa funktio oli lopulta vain toimia motivaattorina vanhoille äijille ja samaa kikkaa kokeillaan myös tässä. Katsojaa ei kuitenkaan saada kiinnostumaan tästä uudesta nelikosta yhtään, joten menossa ei tunnu olevan painoarvoa. Kun nelikko tuodaan mukaan, leffan taso laskee huomattavasti. Viihdearvo hiipuu ja elokuva muuttuu jopa raskassoutuiseksi. Lopputaistelu onnistuu sentään hieman koukuttamaan uudestaan, mutta silloinkin tykitys ja tulitus muuttuu nopeasti tylsän itseään toistavaksi ja jännityksettömäksi mekastukseksi. Monelle toimintafanille voi myös tulla pettymyksenä, kuinka verettömiä taistelut ovat.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Patrick Hughes, joka on The Expendables 3:n jälkeen tehnyt ihan veikeän The Hitman's Bodyguardin (2017) ja sen kehnohkon jatko-osan Hitman's Wife's Bodyguardin (2021). Harmillisesti Hughesin työ ei ole kummoista tässä. Hän ohjaa toimintakohtauksia ihan sujuvasti, muttei saa niihin tunnetta, vaan homma jää vain totaalisen pintapuoliseksi rymistelyksi. Tähän vaikuttaa toki Stallonen, Creighton Rothenbergerin ja Katrin Benediktin heikko käsikirjoitus. On toki väärin olettaa, että tällaisen filmin teksti olisi tätä laadukkaampi, mutta silti toivoisin, että kolmikon rustaama juoni olisi edes hieman kiinnostavampi. Sentään he ovat kirjoittaneet ihan hauskoja kettuiluja hahmojen välille. Elokuva on ihan toimivasti kuvattu, siinä on kelpo lavasteita, asuja ja maskeerauksia ja äänimaailma rymistelee mukavasti. Erikoistehosteet ovat pääasiassa sujuvat, mutta paikoitellen räjähdyksistä paistaa läpi digitaalisuus.

Elokuvasta on olemassa muutamaa minuuttia pidempi Extended Cut, joka sisältää lähinnä kuvia pahiksista, joihin luodit osuvat, siistitymmän teatteriversion leikatessa tällaisista otoksista pois. Kokonaan uusia kohtauksia versiosta ei löydy, jos ei lasketa Expendables-tiimin tappamaa vessassa-kävijä-parkaa.

Yhteenveto: The Expendables 3 on kelvollisesta alusta ja lopustaan huolimatta aika heikko toimintarymistely, jossa leffasarjan vetovoima alkaa tosissaan hiipua. Stallonesta ja kumppaneista ei löydy samaa intoa elokuvaa kohtaan kuin parissa aiemmassa osassa. Näyttelijäkaartin pelastavina tekijöinä toimivatkin tulokkaat Wesley Snipes, Mel Gibson, Harrison Ford ja Antonio Banderas, joista erityisesti Snipes ja Banderas heittäytyvät hyvin rooliensa vietäväksi. Tämänkertainen tarina on aika yhdentekevä ja muuttuu jopa hieman pitkäveteiseksi, kun nuoret sotilaat tuodaan mukaan. Katsojana ei pahemmin jaksa välittää tapahtumista. Toimintakohtaukset ovat ajoittain ihan viihdyttäviä, mutta turhan verettömiä ja siistittyjä, sekä vähän liian yksitoikkoisia tykityksessään. Tekninen osasto toimii passelisti, joskin erikoistehosteista näkyy digitaalisuus. Jos aiemmat The Expendables -rainat iskivät lujaa, kolmososa tuskin on poikkeus. Nyt jään ihan mielenkiinnolla odottamaan tulevaa neljättä elokuvaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Expendables 3, 2014, Lionsgate, Millennium Films, Nu Image Entertainment GmbH, Davis-Films, Ex3 Productions, Fipex Holding, Nu Boyana Film Studios