Arvostelu: Titaanien raivo (Wrath of the Titans - 2012)

TITAANIEN RAIVO

WRATH OF THE TITANS

Ohjaus: Jonathan Liebesman
Pääosissa: Sam Worthington, Rosamund Pike, Toby Kebbell, Liam Neeson, Ralph Fiennes, Bill Nighy, Édgar Ramírez, Danny Huston, John Bell ja Lily James
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Elokuvan Jumalten taistelu (Clash of the Titans - 1981) uudelleenfilmatisointi Titaanien taistelu (Clash of the Titans - 2010) oli negatiivisista arvosteluista huolimatta hitti, joten jatkoa päätettiin tehdä. Ohjaaja Louis Leterrier ei kuitenkaan halunnut jatkaa, joten hänet korvattiin Jonathan Liebesmanilla. Myös näyttelijöiden puolelta jotkut eivät halunneet jatkaa sarjan parissa, joten heidät joko vaihdettiin tai kirjoitettiin ulos tarinasta. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2011 ja lopulta Wrath of the Titans, eli suomalaisittain Titaanien raivo sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin kuin ensimmäinen osa, minkä lisäksi kriitikot lyttäsivät leffan. Elokuva sai jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta miessivuosasta (Liam Neeson). Itse näin leffan vasta vuonna 2015, enkä oikeastaan pitänyt siitä. En ole siis katsonut leffaa toistamiseen, kunnes nyt huomasin ensimmäisen osan täyttävän kymmenen vuotta ja arvostelin sen tämän kunniaksi. Samalla päätin antaa Titaanien raivolle toisen mahdollisuuden ja katsoin sen uudestaan.

Kuolemanjumala Haades vangitsee ukkosenjumala Zeuksen ja aikoo herättää pahan titaanin Kronoksen takaisin henkiin. Zeuksen pojan Perseuksen täytyy vapauttaa isänsä ja pysäyttää Haades, ennen kuin maailma kohtaa tuhonsa.

Pökkelö Sam Worthington palaa Perseuksen rooliin, eikä hän onnistu parantamaan suoritustaan edellisestä leffasta. Tässä on vielä ongelmana, että Perseuksen hahmo on tällä kertaa todella tylsästi kirjoitettu, eikä katsoja lähde hänen uuteen seikkailuun lainkaan innoissaan tai kiinnostuneena. Perseus on mennyt Ion (Gemma Arterton) kanssa naimisiin ja saanut pojan nimeltä Helius (John Bell). Arterton ei tosin halunnut jatkaa sarjan parissa, joten hänen hahmonsa on tapettu leffojen välillä, mikä on todella hölmöä, sillä edellinen filmi kirjaimellisesti päättyi siihen, kun Zeus herätti Ion takaisin henkiin Perseuksen rakkaaksi.
     Worthingtonin lisäksi myös Liam Neeson, Ralph Fiennes ja Danny Huston palaavat rooleihinsa jumalveljeksinä Zeuksena, Haadeksena ja Poseidonina. Neeson sopi erittäin hyvin jylhän jumalan osaan ensimmäisessä filmissä, mutta tässä hän ei tunnu millään tavalla suurelta ja vahvalta voimalta, vaan ihan tavalliselta tyypiltä. Fiennesin Haadesta uhkaa sama ja ensimmäisestä osasta tuttu aavemainen savuvartalo on jätetty tekemättä ja Haades tallustaa tavallisten ihmisten tavoin. Kumpikaan ei tunnu jumalilta ja niissä parissa kohtaa, kun he käyttävät voimiaan, katsojalle herää lähinnä mielikuva kahdesta ikälopusta supersankarista, jotka haluaisivat vain jäädä jo eläkkeelle. Fiennes ja Neeson eivät siis pääse millään oikeuksiinsa elokuvassa. Edellisen osan tavoin Poseidonin rooli on aika mitätön, eikä Huston saa tälläkään kertaa kuin pari minuuttia ruutuaikaa.

Muuten näyttelijät ovat joko pistetty vaihtoon tai he esittävät uusia hahmoja. Prinsessa Andromeda on kruunattu kuningattareksi ja samalla näyttelijä on vaihtunut Alexa Davalosista Rosamund Pikeen. Vaihto ei ole tapahtunut parempaan päin, sillä Pike ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä. Pidin hänestä paljon Gone Girlissä (2014), mutta muissa rooleissa hän jättää pahasti kylmäksi jokseenkin tympeän olemuksensa vuoksi ja sama tapahtuu tässä. Myös sodanjumala Areksen näyttelijä on vaihdettu Tamer Hassanista Édgar Ramíreziin. Uusina hahmoina taas esitellään Poseidonin kapinahenkinen poika Agenor (kamalaa peruukkia pitävä Toby Kebbell) ja jumalten aseita takova Hephaestus (aina mahtava Bill Nighy). Nykyään elokuvista kuten Baby Driver (2017) ja Mamma Mia! Here We Go Again (2018) tunnettu Lily James tekee tässä ensimmäisen leffaroolinsa sotilaana.

Siinä, missä itselleni Titaanien taistelu tuntui muuttuvan viihdyttävämmäksi paketiksi joka katselukerran myötä, ei samaa voi sanoa Titaanien raivosta. Leffa oli mielestäni jopa kehnompi kuin ensimmäisellä kerralla. Elokuva tuntuu todella kiirehtien toteutetulta ja jopa jollain tapaa keskeneräiseltä. Se alkaa todella tönkösti ja lähes heti katsojan pitäisi olla valmis hyppäämään mukaan seikkailuun. Kyseessä on kestoltaan vielä edellistäkin osaa lyhyempi filmi ja alkulogoja ja lopputekstejä lukuunottamatta leffa on vain puolitoista tuntia pitkä. Ylimääräiselle ei siis taaskaan ole aikaa ja edellisen osan tavoin leffan täytyy painaa menemään aikamoista turbovauhtia. Hahmojen täytyy kohdata mahdollisimman monta hirviötä matkallaan, jotta toimintaa saataisiin mukaan paljon, mutta kaikki tuntuu aivan liian helpolta ja esimerkiksi taistelu legendaarista Minotaurusta vastaan tuottaa suuren pettymyksen. Sen ja valtavien kyklooppien kohdalla katsoja ehtii todella lyhyeksi aikaa innostua, että kenties nyt leffa lähtisi käyntiin, mutta kun ei niin ei.

Jo edellinen osa kärsi liian nopeatempoisesta rytmityksestä, mutta siitä sentään löytyi hieman mukaansatempaavaa ja viihdyttävää seikkailuhenkeä. Titaanien raivosta se puuttuu kokonaan ja kun leffasta on päätetty vielä tehdä ankean harmaa, on sitä aika tylsää katsoa. Edellisessäkään leffassa ei ollut hahmoissa liiemmin kehumista, mutta tässä sekin vähä puuttuu. Elokuva yrittää hieman saada mukaan draamantynkää erilaisilla isä-poika-suhteilla, mutta se on niin kömpelösti kirjoitettua, että katsoja toivoisi sen ajan käytettävän pidempiin hirviötaisteluihin. Loppumäiskeestä tulee vahvasti mieleen ensimmäisen osan finaali Krakenin kanssa ja jos se tuotti pettymyksen, on sama luvassa myös tässä. Ei Titaanien raivo aiheuttanut mitään raivoa itsessäni, kun sitä katsoi, vaan se on lähinnä niitä leffoja, mistä on vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Lähinnä vain harmittaa, sillä elokuva, mikä sisältää miekkataistoja, kyklooppeja, jumalolentoja, hirviöitä sun muuta, on ajatuksen tasolla erittäin hyvä. Mikä tekijöillä meni siis vikaan, että lopputulos on näin huono?

Leffan ohjauksesta vastaa Jonathan Liebesman, joka osoitti tämän lisäksi pari vuotta myöhemmin Teenage Mutant Ninja Turtlesissa (2014) osaavansa tehdä vauhdikasta, mutta sielutonta toimintahömppää. Liebesman ei onnistu saamaan katsojaa kiinnostuneeksi näkemästään ja menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Elokuvan rytmitysongelmista voi syyttää käsikirjoittajaduo Dan Mazeauta ja David Leslie Johnsonia, sekä leikkaaja Martin Walshia. Iso tekijä leffan tiivistykseen on myös luultavasti studio, joka on halunnut mahdollisimman vauhdikkaan tekeleen. Sentään Titaanien raivo on kuvattu kelvollisesti ja siinä on tyylikkäitä lavasteita ja asuja. Ääniefektit toimivat, mutta visuaaliset tehosteet eivät ole erityisen hyviä. Javier Navarreten säveltämät musiikit ovat lähinnä pauhaavaa meteliä.

Yhteenveto: Titaanien raivo on todella surkea seikkailutoimintaelokuva, mistä puuttuu seikkailuhenki täysin ja minkä toimintakohtaukset ovat toinen toistaan mitäänsanomattomampia. Taisteluja on haluttu paljon, mutta kaikki ratkeaa turhan helposti, eikä jännitettä löydy lainkaan. Jos edellisessä elokuvassa Kraken-hirviö tuotti pettymyksen, tässä kaikki mahtavat monsterit esitetään laimeasti. Leffan rytmitys on erittäin kömpelö ja kaikella on kauhea kiire. Mihinkään ei keskitytä, eikä katsojaa lopulta kiinnosta kenenkään kohtalo. Draaman takia mukaan tuodut isä-poika-juonikuviot aiheuttavat lähinnä myötähäpeää kehnolla kirjoituksellaan. Näyttelijöissäkään ei ole liiemmin kehumista ja jopa Liam Neeson ja Ralph Fiennes vaikuttavat tässä väsähtäneiltä. Sam Worthington on entistä puisempi Perseuksena, eikä Rosamund Pike toimi kuningattarena. Leffa ei onnistu tarjoamaan edes näyttäviä efektejä. Titaanien raivo voisi olla parhaimmillaan eeppinen seikkailuelokuva, mutta tekijät ovat menneet täysin siitä, mistä aita on matalin. Erittäin huono raina, eikä ihme, ettei elokuvalle suunniteltua jatko-osaa, "Revenge of the Titansia" ole tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wrath of the Titans, 2012, Warner Bros., Legendary Entertainment, Cott Productions, Furia de Titanes II, A.I.E., Thunder Road Pictures, Sur-Film

Arvostelu: Final Destination - viimeinen määränpää 3 (Final Destination 3 - 2006)

FINAL DESTINATION - VIIMEINEN MÄÄRÄNPÄÄ 3

FINAL DESTINATION 3

Ohjaus: James Wong
Pääosissa: Mary Elizabeth Winstead, Ryan Merriman, Kris Lemche, Alexz Johnson, Texas Battle, Sam Easton, Chelan Simmons, Crystal Lowe, Amanda Crew, Jesse Moss ja Gina Holden
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 18

Jeffrey Reddickin ideasta lähtenyt kauhuelokuva Final Destination - viimeinen määränpää (Final Destination - 2000) oli hitti, joten elokuvalle päätettiin tehdä jatkoa. Final Destination - viimeinen määränpää 2 (Final Destination 2 - 2003) ei ollut ihan yhtä menestynyt, mutta sekin tuotti rahaa niin paljon, että kolmas osa pistettiin heti kehitteille. Reddick ei halunnut enää jatkaa sarjan parissa ja tuottajat päättivätkin, että kolmas osa toimi itsenäisenä elokuvana, eikä olisi suoraa jatkoa kahdelle edelliselle osalle. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2005, mutta kun testiyleisöt reagoivat sen loppuun negatiivisesti, sille kuvattiin uusi päätös marraskuussa. Lopulta Final Destination - viimeinen määränpää 3 sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2006 ja se menestyi paremmin kuin sarjan aiemmat osat. Kriitikot eivät tosin tällekään filmille lämmenneet. Itse en ollut nähnyt ainuttakaan Final Destination -elokuvasarjan osaa ennen viime vuotta. Kun huomasin, että sarjan avausosa täyttää tänä vuonna 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen. Vaikken pitänyt siitä lähes lainkaan, päätin katsoa ja arvioida loputkin osat sarjasta.

McKinley High'n opiskelijat juhlivat valmistumistaan huvipuistossa, kun nuori Wendy saa näyn, missä hän ja hänen ystävänsä kuolevat vuoristorataonnettomuudessa. Kauhistunut Wendy ja muutama muu eivät suostu laitteen kyytiin ja joutuvatkin näkemään, kun Wendyn näky käy toteen. Vaikka he selvisivät tästä, alkavat henkiinjääneet kuolemaan mystisesti yksitellen...

Nykyään kuuluisa Mary Elizabeth Winstead tuhlaa lahjansa tämän leffan pääroolissa Wendynä ja selvää kyllästymistä on nähtävissä joissain kohtauksissa. Toisaalta on mukava nähdä joku osaava näyttelijä Final Destination -elokuvan pääosassa, minkä lisäksi jostainhan on aina pakko aloittaa. Winstead tekee parhaansa sillä, mitä hänelle on annettu, eikä se ole paljon. Wendy on tylsä hahmo, jonka piirteeksi jää se, että hän on kontrollifriikki... mitä katsoja ei varmaan tietäisi, jos Wendy ei sanoisi niin useasti elokuvan aikana.
     Muita kohtalokkaasta vuoristoratakyydistä selviäviä ovat Wendyn sisko Julie (Amanda Crew), Wendyn kaveri Kevin (Ryan Merriman), pariskunta Ian (Kris Lemche) ja Erin (Alexz Johnson), ystävykset Ashley (Chelan Simmons) ja Ashlyn (Crystal Lowe), heitä liehittelevä ja kuvaava pervo Frank (Sam Easton), sekä urheilija Lewis (Texas Battle, mikä on muuten yksi siisteimmistä nimistä ikinä, ainakaan Wikipedian mukaan se ei ole hänen taiteilijanimensä). Hahmot ovat tietenkin totaalisen yksiulotteisia ja unohdettavia, eikä monilla heistä ole muuta tarkoitusta kuin kuolla jollain kammottavalla tavalla.

Vaikka elokuvan hahmot eivät ole kiinnostavia, on ollut hyvä päätös tekijöiltä, etteivät he liity edellisten osien hahmoihin, vaan aloittavat täysin oman tarinansa. Heidän pitää siis itse selvittää, mistä Wendyn näyssä ja onnettomuudesta selvinneiden oudoissa kuolemissa on kyse. Tämä mahdollistaa sen, että elokuvan voi katsoa, vaikkei olisi nähnyt sarjan aiempia osia. Niille, jotka ovat nähneet kaksi ensimmäistä Final Destinationia, tämä kolmas osa ei tarjoa oikeastaan mitään uutta. Surullista on erityisesti se, että kun katsoja tietää, miten Kuoleman "suuri ja mahtava suunnitelma" toimii (mikä on yhä huvittava konsepti, mitä en vain osaa ottaa tosissani), katsoja myös tietää, missä järjestyksessä hahmot tulevat kuolemaan. Leffasta ei löydy minkäänlaista jännitettä, vaan katsojana suorastaan odottaa, milloin seuraava tylsä ja ärsyttävä tyyppi pääsee hengestään, sillä ne ovat filmin ainoita mielenkiintoisia hetkiä. Joissain tapoissa on kyllä käytetty luovuutta, mutta ne tapahtuvat usein niin monimutkaisen tapahtumaketjun kautta, että katsojaa lähinnä naurattaa.

Kenties isoin ongelmani Final Destination - viimeinen määränpää 3:n kanssa on, ettei se tajua lainkaan, kuinka typerä elokuva se on. Elokuva tarjoaa mitä yliampuvimpia kuolemia, mutta leffa ei ole itsetietoinen ja se esittää kaiken täysin vakavasti. Leffa käy todella usein ylidramaattisuuden puolella, mikä muuttuu lähes aina korniksi ja sitten hulvattomaksi. Elokuva selvästi kuvittelee olevansa paljon enemmän kuin se oikeasti onkaan ja siksi se on lähinnä surkuhupaisan huono. Joillekin katsojille filmin vakavuus toimii hyvin, mutta omasta mielestäni nämä elokuvat toimisivat vain, jos ne oikeasti ymmärtäisivät oman pöhköytensä ja vetäisivät homman kieli poskessa. Tällaisenaan tuntuu siltä kuin elokuva tarjoaisi muka-coolina raakoja kuolinkohtauksia ja leveilisi, että "Hähää! Kestättekö tätä?" mikä muuttuukin nopeasti ihmetykseksi "Miksi te nauratte minulle?!"

Ensimmäisen Final Destinationin ohjaaja James Wong palaa kolmannen osan ohjaajaksi ja tekee vielä kehnompaa työtä kuin viimeksi. Wong ei vieläkään osaa rakentaa tunnelmaa - etenkään tässä leffassa, mikä ei tiedä yhtään, onko se vakavaa kauhua vai hulvatonta komediaa. Kummassakaan elokuva ei onnistu, eikä yhdistelmä toimi lainkaan. Wongin ja Glen Morganin käsikirjoitus vain kierrättää edellisiä osia. Sentään leffasta löytyy onnistuneita kuvia ja yksi erinomainen leikkaus hauta-arkkuihin - se oli ihailtavinta koko teoksessa. Mukana on myös hyviä lavasteita ja kelpo maskeerauksia. Digiefektit ovat pahasti päivittyneet ja näyttävät nykyään vain koomisilta. Ääniefektit lisäävät kuolinkohtauksien huvittavuutta, kuten tekee myös Shirley Walkerin säveltämä ylidramaattinen musiikki.

Elokuvasta on olemassa interaktiivinen "Thrill Ride Edition", missä katsoja voi tehdä pieniä muutoksia elokuvaan. Lähinnä katsoja voi vain nähdä vaihtoehtoisen kuoleman, mutta hauskinta on, että jos filmin alussa päättää, etteivät Wendy ja kaverit nouse lainkaan vuoristoradan kyytiin, elokuva päättyy siihen.

Yhteenveto: Final Destination - viimeinen määränpää 3 jatkaa samalla huonolla linjalla sarjan edellisten elokuvien kanssa. Filmi vain kierrättää aiempien osien juttuja, eikä keksi tuoda lähes mitään uutta mukaan. Sentään päähenkilöksi on tällä kertaa valittu osaava näyttelijä, mutta harmillisesti Mary Elizabeth Winsteadin lahjat valuvat hukkaan täysin yhdentekevässä roolissa. Hahmolle luotu kontrollifriikki-persoona tulee esille vain siten, että hahmo toistaa useasti olevansa sellainen. Minkäänlaista jännitettä ei ole luvassa ja kauhistuttaviksi tarkoitetut kuolinkohtaukset ovat lähinnä koomisia - jopa hulvattomia. Elokuva ei kuitenkaan mene komediasta, sillä se on niin haudanvakavasti tehty. Se vain lisää leffan tekijöiden osaamattomuuden tuntua. Jos nämä filmit olisi tehty selvästi kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa, voisivat nämä olla viihdyttäviä kauhukomedioita. Tällaisenaan Final Destination - viimeinen määränpää 3 on jo kolmas surkuhupaisan kökkö kauhuraina putkeen samassa elokuvasarjassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Final Destination 3, 2006, New Line Cinema, Hard Eight Pictures, Zide-Perry Productions, Practical Pictures, Matinee Pictures, Kumar Mobiliengesellschaft mbH & Co. Projekt Nr. 1 KG

Arvostelu: What We Do in the Shadows (2014)

WHAT WE DO IN THE SHADOWS

Ohjaus: Jemaine Clement ja Taika Waititi
Pääosissa: Taika Waititi, Jemaine Clement, Jonathan Brugh, Ben Fransham, Cori Gonzalez-Macuer, Stu Rutherford, Jackie van Beek, Rhys Darby ja Elena Stejko
Genre: komedia, fantasia, kauhu
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 16

What We Do in the Shadows on uusiseelantilaisten Taika Waititin ja Jemaine Clementin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä komedia, mikä perustuu kaksikon lyhytelokuvaan What We Do in the Shadows: Interview with Some Vampires vuodelta 2005. Kaksikko oli pitkään pohtinut työstävänsä koko illan elokuvan lyhytleffan pohjalta ja kun Waititi oli saanut valmiiksi filminsä Boy (2010), he alkoivat tosissaan työstämään sitä. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2012 ja koska tekijät ja näyttelijät improvisoivat paljon ja saivat uusia ideoita kaiken aikaa, kuvamateriaalia tuli pitkälti yli 100 tunnin edestä. Leikkausprosessi kestikin lähes vuoden, kunnes elokuva saatiin puolentoista tunnin mittaiseksi. What We Do in the Shadows sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2014, minkä jälkeen sitä esitettiin useilla leffafestivaaleilla (mm. Suomessa Night Visionsissa samaisen vuoden lokakuussa), kunnes se alkoi saamaan teatterilevitystä. Leffa oli niin halpa, että jo seitsemän miljoonan dollarin lipputuloillaan sen pystyi laskemaan hitiksi. Lisäksi kriitikot kehuivat filmiä kovasti ja se on kerännyt oman uskollisen fanikuntansa, minkä vuoksi elokuvan pohjalta on jopa tehty samanniminen televisiosarja (2019-). Itse en ollut aiemmin nähnyt What We Do in the Shadowsia, mutta kaverini Episodi-lehdeltä on suositellut sitä minulle jo muutaman vuoden ajan. Nyt kun What We Do in the Shadows -televisiosarjan toinen tuotantokausi on tulossa, päätin vihdoin tutustua koko hommaan, ensin katsomalla elokuvan ja sitten sarjan.

Dokumenttia Uuden-Seelannin vampyyreista tekevä kuvausryhmä majoittuu wellingtonilaiseen vampyyrikommuuniin, mikä koostuu neljästä erilaisesta verenimijästä, joiden ikähaarukka ulottuu parista sadasta vuodesta useampaan tuhanteen ikävuoteen asti.

Vampyyrikommuunin neljä vampyyria ovat hienostuneesti käyttäytyvä, 379-vuotias Viago (elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Taika Waititi), itsestään liikoja luuleva 862-vuotias seksihullu Vladislav (elokuvan toinen ohjaaja-käsikirjoittaja Jemaine Clement), nuori - 183-vuotias - ja hieman kapinahenkinen Deacon (Jonathan Brugh), sekä nosferatumainen, suunnilleen 8000-vuotias Petyr (Ben Fransham). Kyseessä on erittäin lystikäs, vaikkakin Petyrin kohdalla myös karmiva, porukka "yön lapsia". Jokaiselle on luotu oma veikeä persoonansa ja näyttelijät ovat mahtavia rooleissaan. Elokuvasta näkee kaiken aikaa, kuinka hysteerisen hauskaa heillä on ollut kuvauksissa ja se sama tunne välittyy kotisohvalle, pitäen katsojan hymyn kaiken aikaa yllä.

Kuten juonikuvauksesta voi jo hieman päätellä, What We Do in the Shadows on mokumentti, eli se esittää olevansa dokumentti, eikä ole ihan tavallinen elokuva. Vampyyrit otetaan välillä haastatteluun, jossa he kertovat tuntemuksiaan kämppätovereistaan ja muutenkin elämästään kommuunissa. Sisältö on muutenkin hyvin dokumentillinen ja leffa seuraakin lähinnä hahmojen arkea ja puuhastelua. Mukana on kyllä selvä tarina, mutta sekin kerrotaan kuin dokumentissa. Monet tyyliratkaisut ovat samoja ja Waititi ja Clement ovat pitäneet tarkkaan huolta, että lopputulos ei leviä käsiin. Leffaa on tehty huolellisesti, eikä meno muutu täysin älyttömän typeräksi pelleilyksi, mutta samalla voi huomata, että tekijät eivät ota monia asioita tosissaan. Elokuvalla on jatkuva pilke silmäkulmassaan ja jo se saa napattua katsojan heti ensiminuuteilla mukaansa.

Isoin syy siihen, että elokuva nappaa heti mukaansa on se, että se todella on aivan mielettömän hauska. Ai että, kuinka paljon nauroinkaan What We Do in the Shadowsin aikana! Ja jos naapurini lukevat tätä, pahoittelen kovasti, että katsoin leffan keskellä yötä... Waititi on vuosien varrella osoittanut useasti olevansa komedianero ja tekee sen tässäkin. Elokuva tarjoaa hulvattomia vitsejä, hahmoja ja tilanteita toisensa perään. Mukana on ihanan kuivaa huumoria, yliampuvaa verellä mässäilyä, fantastista ilmehdintää ja valtava määrä riemukasta absurdiutta, mikä takaa sen, että puolentoista tunnin kesto on hujauksessa ohi. Saisiko tästä sen alkuperäisen yli 100 tunnin version, sillä tämä ei todellakaan riitä? Vampyyrifaneille on myös tarjolla valtava määrä viittauksia muihin vampyyrileffoihin, kuten myös mahtavaa leikittelyä hirviöön kuuluvien kliseiden kustannuksella.

Näyttelemisen lisäksi Waititi ja Clement tekevät upeaa työtä ohjaajina ja käsikirjoittajina. Kaksikon idea leffalle on suorastaan nerokas ja he pyörittelevät sitä kekseliäästi läpi elokuvan, tuoden mukaan uusia oivalluksia, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Kuvaus ei ole kovin elokuvauksellista, vaan se mukailee juurikin dokumentteja kuvakulmillaan ja sommitteluillaan. Leikkauskin on samanlaista. Samaa kuvaa on voitu pätkiä useaankin otteeseen. Leikkaus on todella napakkaa ja siinäkin on pidetty hauskaa. Vampyyrien kodin lavasteet ovat erinomaiset, asut ovat hupaisan vanhanaikaiset ja etenkin Petyrin maskeeraukset ovat täydelliset. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Plan 9:n musiikit sisältävät niin dokumenttivivahteita kuin vaikutteita vampyyriteoksista.

Yhteenveto: What We Do in the Shadows on hulvaton vampyyrikomedia, mikä tarjoaa niin paljon lystiä ja riemua puolentoista tunnin kestonsa aikana, että sen katsoisi mielellään heti uudestaan. Taika Waititi ja Jemaine Clement tekevät erinomaista työtä niin ohjaajina, käsikirjoittajina kuin näyttelijöinä. Läpi elokuvan paistaa, että kaksikko on halunnut pitää mahdollisimman paljon hauskaa, mutta samalla he onnistuvat pitämään teoksen hienosti kasassa, eikä se koskaan leviä käsiin kaikessa pöhköydessään. Elokuva tarjoaa monenlaista huumoria ja se leikittelee hauskasti vampyyrikliseiden kustannuksella. Lisähuvin leffaan tuo sen mokumenttityyli. Hahmojen haastattelut tarjoavat makeat lisänaurut. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat hienosti luotu ja näyttelijät pistävät itsensä täysillä likoon hullunkurisissa rooleissaan. Suosittelen What We Do in the Shadowsia todella lämpimästi vampyyrien faneille, jotka kestävät (vaarnalla) piikittelyä, sekä yleisesti komedioiden, etenkin absurdien sellaisten ystäville!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
What We Do in the Shadows, 2014, Unison Films, Defender Films, Funny or Die, New Zealand Film Commission, Resnick Interactive Development

Arvostelu: Saw II (2005)

SAW II

Ohjaus: Darren Lynn Bousman
Pääosissa: Donnie Wahlberg, Tobin Bell, Erik Knudsen, Shawnee Smith, Dina Meyer, Franky G, Emmanuelle Vaugier, Beverley Mitchell, Lyriq Bent, Glenn Plummer, Tim Burd, Tony Nappo ja Noam Jenkins
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia / Unrated Version: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18

James Wanin ohjaama ja Leigh Whannellin käsikirjoittama ja tähdittämä kauhuelokuva Saw (2004) oli valtava hitti, tienaten budjettinsa takaisin satakertaisesti. Jo elokuvan ensi-iltaviikonloppuna filmi tuotti niin paljon rahaa, että jatko-osan teosta ilmoitettiin heti. Wania pyydettiin ohjaamaan toinen osa, mutta hän oli jo aloittanut Dead Silence -leffan (2007) työstämisen, eikä hänellä ollut aikaa. Samaan aikaan musiikkivideoita tehnyt Darren Lynn Bousman oli kirjoittanut oman tarinansa nimeltä "The Desperate", mutta yhtiöiden mielestä se oli liian samanlainen kuin Saw, eivätkä halunneet tehdä sitä. Eräs saksalainen studio oli kuitenkin kiinnostunut siitä ja päätti rahoittaa projektin. Elokuvalle etsittiin kuvaajaa ja yksi vaihtoehdoista oli Sawin kuvaaja, joka luki käsikirjoituksen ja ehdotti Bousmanille, että tämä antaisi sen luettavaksi Sawin tuottajalle Gregg Hoffmanille. Hoffman innostui tekstistä ja ehdotti, että sitä käytettäisiin Saw II:n tarinana, mihin Bousman suostui. Bousman myös palkattiin leffan ohjaajaksi ja filmin kuvaukset lähtivät käyntiin. Saw II ilmestyi lokakuussa 2005 ja se oli vielä edellistäkin osaa menestyneempi, vaikka osa kriitikoista lyttäsikin sen täysin. Itse näin Saw II:n muutama vuosi sitten heti seuraavana päivänä ensimmäisen osan jälkeen ja pidin sitä ihan toimivana jatkona. Nyt kun sarjaa herätellään jälleen takaisin henkiin elokuvalla Spiral: From the Legacy of Saw (Spiral: From the Book of Saw - 2020), päätin katsoa aiemmat elokuvat uudestaan.

Samaan aikaan, kun poliisit etsivät sarjamurhaaja Jigsaw'ta, kahdeksan henkilöä heräävät likaisesta talosta ja nauhuri kertoo heille, että uusi kauhistuttava peli on alkanut...

Jigsaw'n kammottavaan peliin ovat tällä kertaa päätyneet nuori poika Daniel (Erik Knudsen), miehet Xavier (Franky G), Gus (Tony Nappo), Obi (Tim Burd) ja Jonas (Glenn Plummer), sekä naiset Laura (Beverley Mitchell), Addison (Emmanuelle Vaugier) ja ensimmäisessä leffassa peliin joutunut Amanda (Shawnee Smith). Valitettavasti vain muutama hahmo kahdeksikosta on jollain tapaa kiinnostava ja jonka kohtalosta välittää hieman. Joistain hahmoista huomaa nopeasti, että he ovat mukana vain kuollakseen pelin ansoissa, eikä katsojana edes vaivaudu yrittämään luoda minkäänlaista tunnesidettä heihin. Näyttelijät kuitenkin suoriutuvat rooleistaan kelvollisesti ja tuovat kauhun tunteensa toimivasti esille.

Elokuvassa seurataan myös Jigsaw'ta (Tobin Bell) jäljittäviä poliiseja, Eric Matthewsia (Donnie Wahlberg) ja ensimmäisestä Sawista tuttua Allison Kerrya (Dina Meyer). Kerry on hieman enemmän esillä kuin viime filmissä, mutta jää silti jälleen miespoliisin varjoon. Mark Wahlbergin veli Donnie toimii hyvin poliisina, joka yrittää saada sarjamurhaajan vangittua hinnalla millä hyvänsä. Bell pääsee huomattavasti paremmin esille kuin ensimmäisessä osassa ja hänessä on jotain todella vangitsevaa. Bellin tapa puhua saa katsojan kuuntelemaan tämän jokaisen sanan hiirenhiljaa. Harmi vain, etteivät hahmot tietenkään kuuntele Jigsaw'ta tarpeeksi tarkkaan.

Saw II on tehty samalla ajatusmallilla kuin monet muutkin jatko-osat: "Mitä enemmän mukana on kaikkea, mistä ihmiset pitivät ensimmäisessä osassa, sitä parempi toinen osa on." Valitettavasti tämä harvoin toimii. Tekijät eivät hoksanneet, että ensimmäisen osan vahvuus oli sen erittäin hyvä tapa hyödyntää sen yksinkertaista lähtökohtaa. Filmi oli pienimuotoinen, mutta se käytti sitä tehokkaasti. Siinä, missä ensimmäisessä Sawissa jätettiin asioita mielikuvituksen varaan ja esimerkiksi oman jalan irti leikkaaminen näytettiinkin sivustakatsojan kauhistunein ilmein, Saw II:a tehdessä on varmaan uskottu, että katsojat haluavat vain nähdä mahdollisimman kauheita ansoja ja tapoja kuolla. Jos leffalta odottaa niitä, voi luultavasti olla tyytyväinen näkemäänsä. Ne taas, jotka pitivät enemmän ensimmäisen osan psykologisemmasta kauhupuolesta ja sen pienestä filosofioinnista koskien ihmisen tarvetta selviytyä, saattavat pettyä siihen, että jatko-osa päättikin lähteä kohti kidutusporno-osastoa.

Onneksi elokuvasta löytyy myös nokkeluutta - lähinnä sen loppuratkaisun kanssa (mitä en tietenkään paljasta). Edes elokuvan kaikille näyttelijöille ei paljastettu filmin loppua ja leffaan jopa kuvattiin muutama vaihtoehtoinen lopetus, jotta oikea ratkaisu ei vuotaisi ulos. Saw II:n lopetus on niinkin nokkela, että se saa katsojan antamaan anteeksi jotkut filmin heikkoudet. Lopetus myös jää pyörimään katsojan mielessä, joten kyllä tästä psykologistakin puolta hieman löytyy. Ja onhan se pakko sanoa, että ansatkin ovat suurimmaksi osaksi kekseliäitä ja kammottavia. Katsoja pistetään toistamiseen pohtimaan, voisiko itse selvitä näistä ansoista elävänä? Filmiin on saatu painostavaa tunnelmaa, eikä se joissain kohdissa säästele katsojaansa siltä, mitä hirveyksiä se voikaan tarjota. Kenenkään puolesta ei kuitenkaan pelkää ja toisin kuin ensimmäisessä osassa, missä syvennyttiin kahteen päähenkilöön hyvin, tässä henkilöt jäävät niin ontoiksi, että ansakohtauksissa lähinnä haluaa nähdä, miten käy, kun aika loppuu.

Ensikertalaisohjaaja Darren Lynn Bousman pitää katsojan toimivasti kiinnostuneena tapahtumiin läpi leffan, muttei hänestä löydy yhtä vahvaa kauhuneroutta kuin ensimmäisen Sawin ohjanneesta James Wanista. Bousman ja ensimmäisestä osasta palaava käsikirjoittaja Leigh Whannell eivät ole kiinnostuneita kirjoittamaan hyviä hahmoja, vaan kaksikon päämäärä on lähinnä ällöttää katsojaa ansoilla. Teknisesti Saw II on osittain hyvin tehty ja osittain ei. Mukana on hyviä kuvia, mutta mukana on myös kehnoja otoksia. Leikkaus on välillä sujuvaa, mutta leffassa on häiritsevän paljon hetkiä, joissa leikkaaja on pistänyt turbovaihteen päälle. Ensimmäisessä Sawissa hyödynnettiin parissa kohtaa silppuleikkausta, hidastuksia ja nopeutettuja kuvia hyvin, mutta tässä ne ovat vain todella kömpelöä kikkailua. Elokuvan inhottava, keltaista ja vihreätä sekoittava värimaailma on juuri oikealla tavalla ruma ja se tehostaa epämiellyttävää oloa, mitä aiheuttavat jo hienosti kuvottaviksi tehdyt lavasteet. Maskeeraajat ovat myös tehneet hyvää työtä muutamassa kohtaa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Charlie Clouserin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisänsä. Sarjan tunnusmusiikki on toistamiseen erinomainen.

Elokuvasta on olemassa pari minuuttia pidempi Unrated Cut, mikä sisältää tietysti pidempään kestäviä kuvia raaimmista hetkistä. Pidempi versio ei tuo ainuttakaan kokonaan uutta kohtausta mukaan, mutta jostain syystä kohtaus erään ajastimen kanssa on erilainen. Pidennetyssä versiossa ajastimessa on aikaa yksi minuutti enemmän kuin teatteriversiossa, joten tekijät joutuivat kuvaamaan kaikki kuvat ajastimesta kahdesti eri aikojen kanssa.

Yhteenveto: Saw II on tarpeeksi menevä jatko-osa, vaikka kadottaakin paljon ensimmäisen elokuvan hyvistä puolista. Koukuttava psykologinen ahdistus, filosofinen pohdiskelu, suuri painostavuus ja yksinkertaisuuden hyödyntäminen tehokkain keinoin joutuvat siirtymään syrjään, kun tämänkertaiset tekijät haluavat lähinnä kauhistuttaa ällöillä ansoilla. Hahmoista ei välitä, vaan lähes kaikkien kohdalla haluaa vain nähdä, kuinka pahaa jälkeä ansat heille aiheuttavat. Kuvottavuuksia korostetaan, joten gorefanit saavat varmasti mitä tilaavat. Tekninen toteutus on paikoitellen epätasaista ja tällä kertaa silppuleikkaukset ja nopeutetut kuvat ovat enemmän urpoa pelleilyä kuin visuaalisesti tyylikäs tehokeino. Käsikirjoittajat ovat kuitenkin keksineet nokkelan tavan pyöritellä juonta ja loppupään aidosti yllättävä käänne saa antamaan anteeksi tietyt kömmähdykset. Jos pidit ensimmäisestä Sawista, kannattaa tämä toinenkin osa katsoa. Kyseessä ei ole yhtä hyvä teos, mutta kaikessa keskinkertaisuudessaankin Saw II toimii tarpeeksi kelvollisesti - etenkin jos tietää, mitä on luvassa sarjan seuraavissa elokuvissa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Saw II, 2005, Saw 2 Productions, Twisted Pictures, Lions Gate Films, Evolution Entertainment, Got Films

Arvostelu: Tie El Doradoon (The Road to El Dorado - 2000)

TIE EL DORADOON

THE ROAD TO EL DORADO

Ohjaus: Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul
Pääosissa: Kevin Kline, Kenneth Branagh, Rosie Perez, Armand Assante, Edward James Olmos, Jim Cummings ja Tobin Bell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

The Road to El Dorado, eli suomalaisittain Tie El Doradoon lähti liikkeelle entisen Disney-pomo Jeffrey Katzenbergin ideasta tehdä seikkailuelokuva, mikä sijoittuisi löytöretkien aikaan. Katzenberg ehdotti ideaansa käsikirjoittajakaksikko Ted Elliottille ja Terry Rossiolle, jotka kiinnostuivat ja alkoivat työstämään tekstiä. Kertomukseen otettiin vaikutteita mm. Rudyard Kiplingin kirjasta "The Man Who Would Be King" vuodelta 1888. Alunperin filmin oli tarkoitus olla paljon vakavampi ja synkempi, eli enemmän aikuiseen makuun. Kuitenkin pikkuhiljaa Katzenberg alkoi nähdä leffan enemmän kevyempänä seikkailuna ja tekstiä muokattiin. Aluksi ohjaajiksi oltiin valittu Will Finn ja David Silverman, mutta kirjoitusprosessin venyessä he jättivät projektin ja uusiksi ohjaajiksi palkattiin Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul. Animointiprosessi käynnistyi, mutta siinäkin syntyi ongelmia, sillä DreamWorks työsti samaan aikaan animaatioleffa Egyptin prinssiä (The Prince of Egypt - 1998) ja koki, että se vaati isomman työryhmän, jolloin tämän elokuvan työstäminen venyi jälleen. Lopulta se kuitenkin saatiin valmiiksi ja Tie El Doradoon sai maailmanensi-iltansa 31. maaliskuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eikä edes tuottanut budjettiaan takaisin. Kriitikotkaan eivät erityisemmin lämmenneet leffalle. Itse olen kuitenkin pitänyt filmistä lapsesta lähtien, eikä sen teho ole kadonnut vuosien varrella. Kun huomasin, että Tie El Doradoon täyttää nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ties kuinka monetta kertaa ja arvostelemalla sen.

1500-luvun alussa kaksi huijaria, Miguel ja Tulio saavat käsiinsä kartan, mikä johdattaa El Doradon kultaiseen kaupunkiin. Siellä kaksikkoa pidetään jumalina ihmisten muodossa, mutta pystyvätkö Miguel ja Tulio huijaamaan kaupunkilaisia ja livahtamaan karkuun kultakasan kera?

Kenneth Branagh ja Kevin Kline ääninäyttelevät Miguelia ja Tuliota, kahta vekkulimaista huijaria, jotka ovat vähän väliä ongelmissa. Läpi leffan onkin veikeää seurata, kuinka he yrittävät livahtaa pois vaikeuksista ja puhua itseään ulos konflikteista. Hahmot ovat myös oivallisen erilaiset toisistaan, Tulion järkeillessä tarkemmin ja ottaessa asiat vakavammin kuin Miguel, joka haluaa pitää hauskaa ja joka on huomattavasti hyväsydämisempi. Kaksikosta välittää nopeasti ja heidän seikkailuunsa lähtee erittäin mielellään mukaan. Molemmille on myös kirjoitettu toimivat kehityskaaret.

El Doradossa Miguel ja Tulio tapaavat mm. kaupungin lempeän päällikkö Tannabokin (Edward James Olmos), varas Chelin (Rosie Perez) ja häijyn ylipappi Tzekel-Kanin (Armand Assante), joka lastenleffan hahmoksi puhuu yllättävän paljon ihmisten uhraamisesta. Pidänkin kovasti siitä, että Tzekel-Kanista on uskallettu tehdä näinkin julma tapaus, joka tarjoaa jännitystä aikuisellekin. Hahmot ovat kaikin puolin mainioita - jopa vähälle ruutuajalle jäävä, Miguelin ja Tulion perässä El Doradoa etsivä Hernán Cortés (Jim "Nalle Puh" Cummings) onnistuu välittämään suurta uhkaavuutta.

En vieläkään hoksaa, miksi Tie El Doradoon sai ilmestyessään niin laimean vastaanoton sekä arvosteluissa että lippuluukuilla. Kyseessä on mielestäni todella hyvä seikkailuleffa, mikä nappaa mukaansa niin lapsen kuin aikuisenkin ja viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Ihailtavaa elokuvassa on, kuinka hyvin ja omalla painollaan se onnistuu kertomaan tarinansa, vaikka kestoa on vain alle puolitoista tuntia. Filmillä ei tunnu olevan mikään kiire, eikä se hypi kertomuksessaan, vaan ehtii kertoa kaiken rauhassa, syventäen myös hahmojaan hyvin. Miguelin ja Tulion kehityskaaret kulkevat eteenpäin sulavasti, eikä leffa edes sinänsä tarvitsisi lisäpituutta.

Toisaalta elokuva voisi kyllä olla pidempikin, sillä hahmojen matkaan uppoutuu niin hyvin. El Doradon etsiminen voisi kestää hieman kauemmin, vaikka jo tällaisenaan se esitetään hupaisasti, Elton Johnin ja Tim Ricen "The Trail We Blaze" -kappaleen säestämänä. Lisäksi itse El Dorado vaikuttaisi niin kiehtovalta paikalta, että sitä tutkisi mielellään lisääkin. Eli vaikka tarina itsessään kerrotaan kiirehtimättä ja hahmoihin syvennytään oivallisesti, itse maailmasta näytetään lopulta vain pintaraapaisu mahdollisesta potentiaalista. Tämä voikin olla iso syy sille, miksi olen lapsesta asti halunnut nähdä jatko-osan tälle leffalle.

Tunnelmakin on mainiosti rakennettu. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kuten jo kerroin, Tzekel-Kanin myötä elokuva saa paikoitellen hyvinkin synkkiä ja jännittäviä piirteitä koko perheen animaatioteokseksi. Loppuhuipennuksesta on tehty passelin tiivistunnelmainen ja siinä on jopa pieniä kauhupiirteitä - lapsiystävällisesti tietenkin! Huumoriakin löytyy paljon; niin hauskoja vitsejä kuin hupaisaa fyysistä komediaa. Huumoripuoli on hyvin tasapainotettu kaikenikäisille ja itse pidän etenkin muutamista selkeistä silmäniskuista aikuiskatsojia kohtaan.

Visuaalisesti Tie El Doradoon on erittäin tyylikäs tapaus. Vaikka tietyt tietokonelisäykset, kuten vesi ja kulta pistävät hieman silmään, sillä ne eivät ole ikääntyneet kaksisesti, on käsin piirretty animaatiojälki yhä vaikuttavaa. Hahmot liikkuvat sulavasti ja maisemat ovat näyttävät. Ohjaajakaksikko Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul rakentavat tunnelmaa oivallisesti ja Ted Elliottin ja Terry Rossion työstämä käsikirjoitus pitää mukanaan toimivan tarinan ja hyvien hahmojen ansiosta. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja mukana on useita hauskoja yksityiskohtia ääniefekteissä. Hans Zimmerin ja John Powellin säveltämät musiikit, sekä Elton Johnin laulut säestävät tapahtumia hyvin, vaikka nykyään huvittaakin, kuinka selvästi Zimmer on lainaillut tiettyä melodiaa tästä sävellyksiinsä Pirates of the Caribbean -leffasarjassa (2003-2017).

Yhteenveto: Tie El Doradoon on erittäin mainio, mukaansatempaava ja viihdyttävä seikkailuelokuva koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Elokuvan tunnelma on iskevästi luotu, jolloin itsekin haluaa lähteä tutkimusmatkalle kultaiseen kaupunkiin. Leffa sisältää oivallista huumoria kaikenikäisille ja luvassa on useammatkin makeat naurut. Jännitystäkin löytyy ja on hienoa, kuinka synkkä hahmo pahis Tzekel-Kanista on uskallettu tehdä. Vaikka filmi kestää vain puolitoista tuntia, se ehtii hyvin kertoa tarinansa kiirehtimättä. Hahmot rakennetaan hyvin ja Miguelista ja Tuliosta huomaa oikeasti välittävänsä. Monenlaisia tunteitakin mahtuu mukaan. Visuaalisesti elokuva on taidokkaasti tehty ja tiettyjä aikansa nähneitä digilisäyksiä lukuunottamatta animaatiojälki on yhä upeaa. Musiikit luovat mukavan lisänsä tunnelmaan. Itse El Doradosta näytetään kuitenkin lopulta pelkkä pintaraapaisu ja elokuva voisikin hyötyä muutamista lisäminuuteista, joissa hahmot tutkivat kultaista kaupunkia enemmän. Jo tällaisenaan Tie El Doradoon on kuitenkin todella hyvä elokuva ja minua harmittaa, ettei se ilmestyessään saanut ansaitsemaansa huomiota. Jos leffa on siis jäänyt näkemättä ja pidät animaatioista ja seikkailuista tai sinulla on lapsia, kannattaa elokuva ottaa joku päivä katseluun. Tai jos elokuvan katselusta on vierähtänyt pidempi aika, suosittelen vilkaisemaan sen uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Road to El Dorado, 2000, DreamWorks, DreamWorks Animation, Stardust Pictures

Arvostelu: Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990)

TEINI-IKÄISET MUTANTTININJAKILPIKONNAT

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES

Ohjaus: Steve Barron
Pääosissa: Brian Tochi, Josh Pais, Corey Feldman, Robbie Rist, Judith Hoag, Kevin Clash, Elias Koteas, James Saito, Jay Patterson, Michael Turney, Toshishiro Obata, Raymond Serra ja Sam Rockwell
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

"Cowabunga!"

Teenage Mutant Ninja Turtles, eli suomalaisittain Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat perustuu Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomaan sarjakuvaan. Kaksikko oli pitkään yrittänyt saada aikaiseksi jotain, millä pääsisivät isoiksi tekijöiksi sarjakuvabisneksessä, mutta ideat eivät olleet tarpeeksi toimivia, jotta kukaan olisi kiinnostunut niistä. Eräänä päivänä Eastman piirsi kuvan suurikokoisesta kilpikonnasta, jolla oli naamio ja ninja-aseet. Homma lähti liikkeelle vitsistä, mutta Laird ajatteli, että tässä saattaisikin olla potentiaalia johonkin isompaan ja pian kaksikko kehitteli neljä ninjakilpikonnahahmoa ja tekivät niille sarjakuvan, missä oli paljon vaikutteita Marvelin "Daredevil"-sarjakuvista (1964-). Kustantamot eivät siltikään kiinnostuneet, joten kaksikko päätti puskea sarjakuvan ulos omin rahoineen ja siitä julkaistiin ensimmäiset 3000 kopiota vuonna 1984. Yllättäen sarjakuva nousikin suureen suosioon ja lopulta isommat kustantamot alkoivat tekemään tarjouksia saadakseen kilpikonnat hoteisiinsa. Suosio vain kasvoi, kun sarjakuvien pohjalta tehtiin piirrossarja Turtles - mutanttikilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles), mikä pyöri vuodesta 1987 vuoteen 1996. Kilpikonnista tuli järjetön villitys, mistä alettiin vääntämään ties mitä oheistuotteita leluista muropaketteihin ja tietty oli vääjäämätöntä, että jossain kohtaa tehtäisiin koko illan elokuvakin. Suosiosta huolimatta lähes kaikki filmistudiot kieltäytyivät leffan teosta, koska uskoivat sen floppaavan rahallisesti. Lopulta siihen aikaan pieni New Line Cinema -yhtiö uskoi leffan potentiaaliin ja projekti pääsi etenemään. Kuvaukset alkoivat kesällä 1989 ja lopulta Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat sai maailmanensi-iltansa 30. maaliskuuta 1990 - eli tasan 30 vuotta sitten! Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, minkä lisäksi monet moittivat filmiä liiallisesta synkkyydestä ja väkivallan ihannoimisesta, mutta näistä huolimatta elokuva oli jättimäinen menestys. Synkkyyden ja väkivallan kritisoiminen meni Iso-Britanniassa ja Saksassa jopa niin pitkälle, että kaikki nunchaku-aseeseen liittyvät hetket poistettiin (mikä on hieman kummallinen valinta, kun mukana on teräaseitakin) ja Saksassa toimintakohtauksiin lisättiin hassuja äänitehosteita. Itse tutustuin ninjakilpikonniin lapsena 2000-luvun alussa televisiossa pyörineen piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 2003-2009) kautta ja innostuin hahmoista välittömästi. Kävin vuosien varrella teattereissa katsomassa myös animaatioleffan Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (TMNT - 2007), sekä Michael Bayn tuottamat mekastukset Teenage Mutant Ninja Turtles (2014) ja Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016). Tämän vuoden 1990 filmatisoinnin näin vasta muutama vuosi sitten, enkä oikein tiennyt, mitä ajatella siitä. Hommasin sen kuitenkin Blu-rayna ja kun huomasin, että leffa täyttää 30 vuotta, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

New York on ikävän rikosaallon kourissa pahan Jalka-klaanin toimesta. Viemäreistä saapuu kuitenkin pelastus neljän ninjataidoilla varustetun teini-ikäisen mutanttikilpikonnan muodossa.

Nämä elokuvan nimen mukaiset teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat ovat tietty sinistä naamiota ja kahta miekkaa käyttävä johtohahmo Leonardo (äänenä Brian Tochi, puvussa stuntmies David Forman), violettia naamiota ja pitkää sauvaa käyttävä älykkö Donatello (ääni Corey Feldman, puvussa Leif Tilden ja Ernie Reyes Jr.), punaista naamiota ja kahta terävää sai-asetta käyttävä kapinahenkinen Raphael (sekä äänenä että puvussa Josh Pais) ja oranssia naamiota ja sensuroituja nunchakuja käyttävä vitsiniekka Michelangelo (ääni Robbie Rist, puvussa Michelan Sisti). Hahmot on saatu juuri oikeanlaisiksi persooniltaan ja mikä parasta, kaikki neljä saavat aika lailla yhtä paljon ruutuaikaa. Nelikon yhteishenki on mahtavasti luotu ja katsojalle nousee jatkuvasti hymy huulille, kun seuraa heidän puuhailujaan. Parhaiten elokuva taitaa kuitenkin syventyä Raphaeliin, joka haluaisi mieluummin toimia yksin, mutta leffan aikana hänen täytyy oppia ymmärtämään perheen ja yhteistyön merkitys. Vaikka ääninäyttelijät ovatkin mainioita rooleissaan, haluan nostaa paremmin esille kilpikonnapuvuissa hikoilleet stuntnäyttelijät. Asut olivat kuumat, painavat ja äärimmäisen epämukavat, mutta niin vain näyttelijät painavat täysillä menemään. Raphaelin esittäjä Pais hoiti tosiaan sekä ääninäyttelyn, että asussa esiintymisen ja klaustrofobian vuoksi kokemus oli hänelle entistä kauheampi. Olen itse tehnyt joitain vuosia sitten keikkoja maskottiasussa ja jo muutama päivä sitä on ihan tarpeeksi, joten voin vain kuvitella, kuinka rikki nämä näyttelijät ovat olleet kymmenien työpäivien jälkeen.

Vastaansa kilpikonnanelikko saa hauskasti nimetyn Jalka-klaanin ja sitä johtavan pahan Silppurin (äänenä David McCharen, puvussa James Saito). Lapsille Silppuri on suurella todennäköisyydellä pelottava tapaus, mutta aikuisiällä hahmo on enemmänkin huvittavan näköinen. Hahmon kypärä ja terävillä veitsillä varustetut panssarinpalat ovat tyylikkäät, mutta kimmeltävä tummanpunainen asu rikkoo hahmon uhkaavuuden täysin. Onneksi hahmon esittäjät saavat Silppuriin oikeaa henkeä, jolloin katsoja ei sentään repeä nauruun, kun Silppuri saapuu kuvaan. Sen sijaan Jalka-klaanin ninjojen naamiot tarjoavat makeat naurut hölmöillä kärpäsensilmillään. Kuka ihme sai idean siihen, että ninjojen naamioiden pitää näyttää näin typeriltä? Silppurin oikeaa kättä, Tatsu-ninjaa näyttelee Toshishiro Obata, mutta hänen äänenään toimii Michael McConnohie. Yhtä Silppurin kätyreistä esittää muuten nuori Sam Rockwell yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan!
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kilpikonnien isänä toimiva ja ninjataitoja itsekin hallitseva jättirotta, mestari Tikku (äänenä ja nuken ohjaajana Kevin Clash), uutisreportteri April O'Neil (Judith Hoag), rosvoja vastaan taisteleva ja jääkiekkonaamiota käyttävä Casey Jones (Elias Koteas), Aprilin pomo Charles (Jay Patterson), tämän rikollisille poluille joutunut poika Danny (Michael Turney), sekä poliisipäällikkö Sterns (Raymond Serra). Hoag sopii oivallisesti innokkaan reportterin rooliin, joka saa selville, että jonkinlaiset olennot taistelevat Jalka-klaania vastaan. Tikku-rotasta on onnistuttu luomaan iäkäs ja arvokas mestari, joka herättää jopa katsojan kunnioituksen. Casey Jonesista en sen sijaan ole oikein koskaan välittänyt, mutta kai hän tuo jonkinlaisen toimivan lisän leffaan. Hahmo on villi, mutta osaa oikeissa kohdissa rauhoittua ja tehdä niin kuin pitää.

Ajan hammas ei valitettavasti ole ollut kovin ystävällinen tälle elokuvalle. Jopa vanhojen fanien täytyy tunnustaa, että 30 vuotta sitten upeilta näyttäneet kilpikonnapuvut näyttävät juuri siltä, mitä ne ovatkin: puvuilta. Elokuva ei onnistu enää visuaalisesti vakuuttamaan siitä, että nämä olisivat puhuvia ja taistelevia jättikilpikonnia, vaan katsoja tiedostaa täysin, että nämä ovat miehiä heilumassa kumipuvuissa. Vaikka täytyykin nostaa hattua asut luoneelle Jim Hensonille ja tämän tiimille, sekä kilpikonnien suita ohjaileville animaattoreille, näyttävät hahmot nykyään aika kömpelöiltä ja hassuilta. Mestari Tikku on selkeä nukke (vaikkakin todella taidokkaasti ja tarkasti tehty sellainen) ja Silppurista ja Jalka-klaanilaisista on kadonnut uhkaavuus pöhköjen asujensa kanssa. Etenkin alkupäässä tahaton hymy nousee väkisinkin huulille, mutta mitä pidemmälle leffa kulkee, sitä paremmin käy selväksi, että juurikin nämä kumipuvut ja nuket tekevät tästä filmistä niin viehättävän ja ikonisen. Kun katsojana pääsee yli teknisen toteutuksen kömpelöistä puolista, muuttuu elokuva erittäin viihdyttäväksi ja meneväksi paketiksi. Ja kuten jo totesin, en voi muuta kuin ihailla kilpikonna-asujen sisältä löytyviä stuntmiehiä, jotka tekevät ties mitä temppuja puvuissa. Esiintyjien totaalinen omistautuminen ja heittäytyminen rooleissaan luo illuusion elävistä mutanttininjakilppareista.

Elokuvaa tosiaan kritisoitiin liiallisesta synkkyydestä ja väkivallasta, mikä on toisaalta ymmärrettävää, sillä elokuvan ilmestyessä lapset tunsivat paremmin piirrossarjan värikkäät ja hauskat kilpikonnaseikkailut, eivätkä alkuperäisistä sarjakuvista tuttuja synkkiä ja brutaaleja taistelijoita. Itse en kritisoi niinkään filmin synkkyyttä, vaan sitä, kuinka elokuvalle tuottaa suuria vaikeuksia yhdistää sarjakuvista tuttu synkkyys ja piirrossarjasta tuttu koomisuus. Leffan tunnelma on todella kummallinen, kun se näyttää visuaalisesti samalta kuin vuosi aiemmin ilmestynyt Tim Burtonin Batman (1989), mutta jatkuvat vitsit ja kilpikonnien käytös on hyvin lapsiystävällistä. Tämä johtuu luultavasti siitä, että ohjaaja Steve Barron suosi sarjakuvien tummuutta, mutta studio halusi leffan muistuttavan piirrossarjaa, jolloin lopputuloksena on todella epätasainen paketti. En siis kritisoi synkkyyttä, vaan sitä, ettei elokuva osaa päättää, kumpaa ääripäätä se haluaisi olla. Toiminta äityy kyllä paikoitellen hieman liian brutaaliksi, mutta mukaan mahtuu paljon piirrossarjamaista hupsuttelua taisteluiden aikana. Vaikka vitsit tarjoavatkin usein edes positiivisen hymähdyksen ja meno on kaikin puolin erittäin viihdyttävää, lopulta parhaat kohtaukset elokuvassa ovat niitä, mitkä oikeasti syventyvät kilpikonniin henkilöinä. Etenkin nuotiokohtaus on filmin selkeä tähtihetki, vaikka siinä ei vitsailla tai taistella ollenkaan. Ilman näitä hetkiä katsoja näkisi vain tyyppejä heilumassa tavallista kalliimmissa halloweenasuissa, eikä leffa olisi saavuttanut sitä suosiota, minkä se nykyään omaa.

Elokuva on oivallisesti kuvattu ja myös leikkaus on suurimmaksi osaksi ajasta mainiota. Todd W. Langenin ja Bobby Herbeckin työstämä käsikirjoitus mukailee paljon sarjakuvien ja piirrossarjan juonikuvioita, jotta fani pidetään varmasti tyytyväisenä. Vaikka sanoinkin, että kilpikonna-asut todella näyttävät asuilta, haluan vielä painottaa, että asuiksi nämä ovat todella hienot luomukset ja kilpparit näyttävät juuri siltä kuin pitääkin. Efektitkään eivät tänä päivänä näytä kummoisilta, mutta toisaalta sekin myös lisää leffan viihdyttävyyttä. Äänimaailmasta löytyy omat hassut hetkensä ja John Du Prezin säveltämät musiikit ovat veikeät läpi leffan.

Yhteenveto: Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat on oikein mainio ja erittäin viihdyttävä paketti vielä 30 vuotta myöhemminkin. Vaikka kilpikonnien asut ovat selkeästi asut, mestari Tikku on selkeä nukke ja Jalka-klaanin jäsenet ovat aika pöhkö ilmestys, on ajan hammas lähinnä tehnyt filmistä uudella tavalla viehättävän. Ja täytyyhän sitä nostaa hattua Jim Hensonin tiimille, joka on kilppariasut valmistanut, sekä tietty stunttinelikolle, joka asuissa on hikoillut. Tärkeintä on, että kilpikonnat näyttävät juuri siltä kuin pitääkin ja he ovat persoonina juuri oikeanlaiset. Paha Silppuri on paikoitellen hieman koominen ilmestys, mutta sentään osa hänen uhkaavuudestaan on saatu säilytettyä, mutta lähinnä erikoisen synkän tunnelman vuoksi. Isoin miinus leffalle tuleekin siitä, ettei se oikein tiedä, haluaako se olla synkkä ja väkivaltainen kuin alkuperäinen sarjakuva, vai valoisa, värikäs ja hassu kuin piirrossarja, jolloin se on outo yhdistelmä kumpaakin. Heikkouksineenkin Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat on yhä paras filmatisointi Eastmanin ja Lairdin sarjakuvasta. Lapsille se on luultavasti (ainakin hetken aikaa) kovin juttu ikinä... tai sitten he eivät jaksa katsoa kumipukuisten äijien hölmöilyä. Tätä katsoessa leffaherkun on tietysti pakko olla pizza.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Teenage Mutant Ninja Turtles, 1990, New Line Cinema, 888 Productions, Golden Harvest Company, Limelight Entertainment, Mirage Productions, Northshore Investments Ltd.

Arvostelu: Titaanien taistelu (Clash of the Titans - 2010)

TITAANIEN TAISTELU

CLASH OF THE TITANS

Ohjaus: Louis Leterrier
Pääosissa: Sam Worthington, Liam Neeson, Ralph Fiennes, Gemma Arterton, Mads Mikkelsen, Liam Cunningham, Nicholas Hoult, Hans Matheson, Jason Flemyng, Tine Stapelfeldt, Ian Whyte, Pete Postlethwaite, Vincent Regan, Polly Walker, Luke Evans ja Danny Huston
Genre: fantasia, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Clash of the Titans, eli suomalaisittain Titaanien taistelu on uudelleenfilmatisointi elokuvasta Jumalten taistelu (Clash of the Titans) vuodelta 1981. Vuonna 2002 tuottaja Adam Schroeder ja käsikirjoittajat John Glenn ja Travis Wright kiinnostuivat tekemään uuden version elokuvasta. Projekti ei kuitenkaan edennyt heidän käsissään, vaan vuonna 2007 se päätyi tuottaja Basil Iwanykille, joka pisti parinkin eri kirjoittajan kautta tarinan uusiksi ja hankki Stephen Norringtonin ohjaajaksi. Norrington ei kuitenkaan ollut mielestään tarpeeksi tietoinen alkuperäisestä filmistä ja hänet korvattiin Louis Leterrierillä. Käsikirjoitusta pistettiin taas uusiksi ja lopulta kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2009. Jälkituotannossa syntyi kuitenkin ongelmia, kun studio pakotti tekijöitä muokkaamaan filmistä 3D-version, mitä ohjaaja Leterrier itse on jälkikäteen julkisesti haukkunut. Titaanien taistelu sai maailmanensi-iltansa vihdoin 26. maaliskuuta 2010 - tasan 10 vuotta sitten - ja se oli hitti lippuluukuilla, vaikkei voittanut kriitikoita puolelleen. Itsekin kävin katsomassa filmin, kun se saapui Suomeen ja kyseessä oli itse asiassa ensimmäinen 3D-leffa, minkä näin. Olin kuitenkin hyvin pettynyt elokuvaan ja mielestäni leffan trailerit olivat parempia kuin itse filmi. Vuonna 2015 päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja pidin siitä hieman enemmän kuin aiemmin, muttei se silti ollut mielestäni hyvä. Nyt kun Titaanien taistelu täyttää 10 vuotta, päätin pistää sanonnan "kolmas kerta toden sanoo" testaukseen ja katsoin elokuvan uudelleen.

Antiikin Kreikassa ihmiset ovat päättäneet kääntää selkänsä jumalille ja siitä raivostutaan jumalvuori Olympoksella. Kuoleman jumala Haades uhkaa vapauttaa hirviömäisen Krakenin tuhoamaan ihmiset, jos nämä eivät polvistu jumalten edessä. Nuori kalastaja Perseus päätyy sotilasryhmän mukaan vaaralliselle matkalle löytämään keinon voittaa Kraken.

Pääroolissa Perseuksena nähdään Avatar (2009) -tähti Sam Worthington, joka on näyttelijäkaartin heikoin lenkki. Worthingtonin tympeät ilmehdinnät eivät oikein vakuuta, eikä hän onnistu kertaakaan välittämään kunnon sankarihenkeä suorituksellaan. Hahmonakaan Perseus ei vakuuta ja vaikka hänelle onkin kirjoitettu selkeä motiivi lähteä mukaan seikkailuun, on hän suurimmaksi osaksi aika tylsä matkalainen. Hänestä myös kehkeytyy taistelija turhankin helposti, ottaen huomioon, että hän on pelkkä kalastaja. No okei, hyvin nopeasti käy selväksi, että hän on enemmänkin, mutta se on aika laiska selitys sille, kuinka hän on niin täydellinen kaikessa.

Perseuksen mukaan seikkailuun lähtee urheiden sotilaiden joukko, jotka ovat jokainen enemmän tai vähemmän yksiulotteisia tyyppejä. Sotilaiksi on kuitenkin saatu roolitettua päteviä näyttelijöitä, kuten huikea tanskalaisihme Mads Mikkelsen joukon johtajana Dracona, nuori Nicholas Hoult epävarmana Eusebioksena, Hans Matheson jousiampuja Ixasina ja Game of Thrones -hittisarjasta (2011-2019) tuttu Liam "Davos" Cunningham tuimana Solonina. Cunningham ei ole muuten porukan ainoa Game of Thrones -näyttelijä, vaan myös Hurttaa sarjassa esittävä Rory McCann on yksi sotilaista, mutta hänen osuutensa jää todella pieneksi. Mikkelsen, Hoult ja Cunningham ovat tuttuun tapaansa mainioita, mutta Mikkelsenistä paistaa välillä läpi turhautuminen siitä, ettei käsikirjoitus tarjoa hänelle paljoa sisältöä. He ovat kuitenkin jokainen parempia rooleissaan kuin Worthington, miksi onkin hyvä, ettei Perseus matkaa yksin.
     Kun Kreikan mytologiasta on kyse, on mukana tietty tunnettuja jumalia, titaaneja ja muita yliluonnollisia hirviöitä. Liam Neeson näyttelee ukkosenjumala Zeusta, kun taas hänen pahaa Haades-veljeään esittää Ralph Fiennes. Kolmas veljeksistä, merten jumala Poseidon (Danny Huston) jää kuitenkin yllättävän minimaaliseen osaan. Neesonista löytyy sopivaa arvokkuutta ja ylhäisyyttä Zeukseksi, mutta häntä on vaikea ottaa tosissaan hohtavan haarniskansa ja hieman hömelön partansa vuoksi. Yleensä loistavia pahisrooleja, kuten Schindlerin listan (Schindler's List - 1993) Amon Göth ja Harry Potter -sarjan (2001-2011) lordi Voldemort tarjoava Fiennes ei kuitenkaan toimi Haadeksena, vaikka ajatuksen tasollahan roolitus on täydellinen. Fiennes osaa yleensä hyödyntää ääntään ja eleitään mestarillisesti, mutta tässä hän tuntuu vievän ne liian pitkälle ja muuttuu lähinnä koomiseksi. Muita jumalia esittävät mm. Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Luke Evans ja jälleen yksi Game of Thrones -näyttelijä Alexander Siddig. Hirviöolentoja ovat taas esimerkiksi sinisilmäinen djinni (Ian Whyte), karmiva Medusa (Natalia Vodianova), tietäjägraiat (Ross Mullan, Robin Berry ja Graham Hughes), sekä Haadesta palveleva rujo Kalibos (Jason Flemyng).
     Leffaan on jotenkin kummasti onnistuttu ahtamaan vielä enemmänkin hahmoja, kuten Io (Gemma Arterton), jonka tehtäväksi jää lähinnä selittää kaikki myyttiset jutut hahmoille ja katsojille, Argoksen kaupungin kuningas Kefeus (Vincent Regan) ja kuningatar Kassiopeia (Polly Walker), sekä heidän tyttärensä prinsessa Andromeda (Alexa Davalos), Perseuksen kalastajaisä Spyros (Pete Postlethwaite), tämän vaimo Marmara (Elizabeth McGovern) ja hullu Prokopion (Luke Treadaway). Filmillä on paikoitellen isoja vaikeuksia käsitellä suurta hahmogalleriaansa vain hieman yli puolentoista tunnin kestossaan. Usein mainiot Arterton ja Postlethwaite kokevat siis saman ongelman kuin monet muut elokuvan näyttelijöistä, eikä heille ole keksitty tarpeeksi kunnon tehtävää.

Titaanien taistelusta on tainnut muodostua itselleni jonkin sortin guilty pleasure -elokuva. Tiedostan leffan kehnouden, mutta samalla se onnistuu jollain oudolla tapaa viihdyttämään minua joka katselukerralla enemmän. Lisäksi näin jälkikäteen 10 vuotta myöhemmin katsottuna elokuva tuntuu jopa kelpo fantasiaseikkailulta, kun sitä vertaa myöhemmin ilmestyneisiin samanhenkisiin tekeleihin, kuten Immortalsiin (2011), Herculekseen (2014) ja naurettavan typerään Gods of Egyptiin (2016). Ei tässä todellakaan mitään uutta Taru sormusten herrasta -mestariteosta (The Lord of the Rings - 2001-2003) saada aikaiseksi, eikä Titaanien taistelu yllä edes pöhkön 300-pullistelupätkän (2006) tasolle, mutta jatkuva eeppinen audiovisuaalinen mekastus pitää tarpeeksi toimivasti yllä mielenkiinnon tapahtumia kohtaan elokuvan lyhyen keston ajan. Kun mukana on hirviöitä ja jumalia, on osuvaa, ettei elokuva hillitse itseään yhtään, vaan painelee täysillä menemään, pistäen hahmot taistelemaan niin manalan demoneita kuin jättimäisiä skorpioneja vastaan. Pari vitsiäkin kaiken menon ja meiningin keskellä ehditään murjaista, mutta ne naurattavat lähinnä mauttomuudellaan.

Jos joku sanoisi (kuten varmasti sanookin), että tämä elokuva on täyttä kuraa, en ihmettelisi yhtään. Titaanien taistelu on yliampuviin sfääreihin paisuteltu fantasiaraina, minkä ohut juoni kerrotaan kömpelösti ja kiirehtien, sen hahmot ovat tylsän yksiulotteisia, eikä katsoja luultavasti muista mitään elokuvasta enää seuraavana päivänä. Jokin tässä leffassa saa minut silti palaamaan sen äärelle aina tasaisesti viiden vuoden välein ja joka kerralla huomaan nauttivani siitä jollain kierolla tavalla enemmän kuin aiemmin. Kreikan mytologia on aina kiehtonut minua, etenkin silloin kun elokuva ilmestyi ("Percy Jackson" -kirjat, 2005-, olivat kova juttu tuossa vaiheessa) ja vaikka leffa lähinnä vain lainaa tunnetuimmat oliot ja hyödyntää niitä omilla tavoillaan, jokin siinä silti viehättää minua. Esimerkiksi olen aina pitänyt Medusaa yhtenä kaikkien aikojen karmivimmista taruolennoista ja siitä syystä Titaanien taistelun kohtaus Medusan temppelissä saa jännittämään joka kerta. Harmillisesti itse suuri pohjustettu finaali tuottaa aikamoisen pettymyksen ja kaiken elokuvan rakentaman Kraken-kohun jälkeen homma ratkaistaan turhankin helposti.

Filmin ohjaajana pyörii tosiaan Louis Leterrier, joka on aiemmin tehnyt mm. supersankaripläjäys The Incredible Hulkin (2008). Tässä Leterrier vie massiivisuuden vielä isommalle tasolle ja tuntuukin, että hän on pyrkinyt lähinnä tekemään helppoa viihdettä, eikä ohjauksesta löydy edes yritystä tehdä kovinkaan varteenotettavaa filmiä. Travis Beachamin, Phil Hayn ja Matt Manfredin kyhäämästä käsikirjoituksesta voi huomata, kuinka tarina on muuttunut pitkän tekoprosessin vaiheilla moneen eri suuntaan ja siihen on jatkuvasti lisätty uusia puolia, vaikkeivät ne oikeasti mahtuisikaan mukaan. Käsikirjoitus on pöljä ja sisältää useita naurettavan huonoja repliikkejä. Titaanien taistelu on kuitenkin visuaalisesti tyylikkään näköinen, vaikka jotkut efekteistä ovatkin kärsineet vuosien varrella. Elokuvassa on yllättävänkin näyttäviä kuvia, vaikka laajat maisemakuvat sotilasjoukon matkasta tuovat vähän liiankin vahvasti mieleen Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) samanlaiset upeat otokset. Leikkaus on ihan sujuvaa kohtausten sisällä, eivätkä toimintakohtaukset ole onneksi pilkottu epäselväksi mössöksi. Lavasteet ovat todella hienosti toteutetut ja puvustustiimi on tehnyt loistotyötä hahmojen asujen kanssa. Maskeerauksetkin ovat tyylikkäästi luodut. Ääniefektit ovat mahtipontisia ja äänekkäitä, ja Ramin Djawadin säveltämät musiikit vain lisäävät eeppisyyden tuntua. Djawadi muuten sävelsi myös Game of Thronesin musiikit. Lisäksi hauskana faktana kerron, että suosikkiyhtyeeni Musen laulaja-kitaristi Matthew Bellamyn oli alunperin tarkoitus säveltää elokuvan musiikit. Kiertueen vuoksi hän joutui kuitenkin jättämään leffan.

Yhteenveto: Titaanien taistelu on todella keskinkertainen, mutta silti ihan viihdyttävä fantasiapläjäys. Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia, mihin on haluttu ahtaa mahdollisimman paljon hahmoja, tapahtumia ja hirviöitä, jolloin leffa kiirehtii minkä kerkeää, eikä siitä löydy tilaa hengittää tai syventää sen valtavaa hahmogalleriaa. Taistelukohtaukset ovat kuitenkin oikein meneviä ja on jatkuvasti mielenkiintoista nähdä, millaisen uuden mörön tekijät tuovat ruudulle. Kohtaus Medusan temppelissä on leffan ehdottomia huippuhetkiä. Hirviöt ovatkin pääasiassa tyylikkäästi toteutettuja, mutta harmillisesti elokuvan isosti pohjustama Kraken tuottaa lopulta valtavan pettymyksen. Käsikirjoitus on aika kömpelö ja siihen kirjoitetut repliikit - etenkin vitsit - ovat usein kehnoja. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan epätasaisesti. Mads Mikkelsen, Nicholas Hoult ja Liam Cunningham hoitavat hommansa oivallisesti, mutta Sam Worthington on huono pääroolissa. Yllättäen myös Liam Neeson ja Ralph Fiennes tarjoavat oudon heikot roolityöt. Titaanien taistelu ei ole hyvä elokuva, mutta jokin siinä ja etenkin Kreikan mytologiassa kiehtoo itseäni ja viihdyn tämän parissa joka kerralla hieman enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Clash of the Titans, 2010, Warner Bros., Legendary Entertainment, Thunder Road Pictures, The Zanuck Company, Moving Picture Company