Arvostelu: Madagascar (2005)

MADAGASCAR

Ohjaus: Eric Darnell ja Tom McGrath

Pääosissa: Ben Stiller, Chris Rock, Jada Pinkett Smith, David Schwimmer, Sacha Baron Cohen, Cedric the Entertainer, Andy Richter, Tom McGrath, Chris Miller, Jeffrey Katzenberger, Conrad Vernon ja Eric Darnell

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 7

Madagascar on DreamWorksin animaatioelokuva. Kun Eric Darnell oli saanut valmiiksi animaatioleffan Antz - Muurahaizet (Antz - 1998), hän ryhtyi suunnittelemaan DreamWorksille elokuvaa pingviini-rockyhtyeestä. Leffa kuopattiin vuonna 2001, mutta Darnell halusi hyödyntää pingviini-ideaansa vielä jossain kohtaa. Kun DreamWorks ryhtyi työstämään elokuvaa karanneista eläintarhan eläimistä, Darnell näki tilaisuutensa koittaneen ja hyppäsi mukaan ohjaajana. Näyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Madagascar sai maailmanensi-iltansa 15. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, mutta se oli silti jättimenestys, joka sai parhaan animaatioelokuvan Annie-ehdokkuuden. En muista, näinkö elokuvan jo teatterissa, vai vasta vuokralta, mutta katsoin Madagascarin useasti lapsena ja pidin siitä valtavasti. Viime katselusta on vierähtänyt jo ainakin vuosikymmen ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Neljä eläintä karkaavat New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta ja päätyvät monen mutkan kautta Afrikan lähellä sijaitsevalle Madagaskarin saarelle. Villissä luonnossa luksuskohteluun tottunut eläinnelikko yrittää selviytyä erilaisten vaarojen ympäröimänä.

Madagascarin keskiössä on eläinkaverusten nelikko, johon kuuluvat Alex-leijona (äänenä Ben Stiller), Marty-seepra (Chris Rock), Gloria-virtahepo (Jada Pinkett Smith) ja Melman-kirahvi (David Schwimmer). Alex nauttii täysin rinnoin suursuosiostaan Central Park Zoon keulakuvana, kun taas Marty haaveilee pääsevänsä kokemaan todellisen avaran luonnon. Melman uskoo täysillä sairastavansa ties mitä, kun taas Gloria toimii usein poppoon järjen äänenä. Hahmot ovat oivallisen erilaiset toisistaan, niin lajeina kuin persoonina ja tämän nelikon seikkailuun hyppää ilomielin mukaan. On viihdyttävää seurata, kuinka eri tavoin hahmot suhtautuvat tilanteeseen, löytäessään itsensä Madagaskarilta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat pingviininelikko Kippari (Tom McGrath), Kowalski (Chris Miller), Rico (Jeffrey Katzenberger) ja Alokas (Christopher Knights), jotka muovautuivat alkuperäisestä rockyhtye-ideasta eläintarhapaon järjestäjiksi, simpanssit Mason (Conrad Vernon) ja Phil, sekä Madagaskarilla kohdatut makit, joita johtaa ylimielinen mutta pöljä kuningas Julien (Sacha Baron Cohen). Sivuhahmotkin toimivat mainiosti ja yleisesti koko ääninäyttelijäryhmä suoriutuu hommistaan mainiosti. Show'n varastaa Cohen energisenä kuningas Julienina. Alun perin Julien oli vain yksi maki muiden joukossa, jolla oli alkuperäisessä käsikirjoituksessa vain pari repliikkiä, mutta kun Cohen koe-esiintyi rooliin, hän sai työryhmän nauramaan niin vatsa kippurassa, että he ryhtyivät heti suurentamaan hahmon osuutta.

Madagascar onneksi toimii yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen vallan mainiosti. Ei se pääse samalle tasolle DreamWorksin huippuleffojen, kuten Shrekin (2001), Kung Fu Pandan (2008) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) kanssa, mutta se on silti erittäin viihdyttävä animaatioseikkailu, joka tarjoaa kosolti hupia niin lapsille kuin aikuisille ja joka on tainnut jo tarpeeksi hyvin varmistaa asemansa popkulttuurin historiassa, jotta siitä voidaan puhua jo jonkin tason modernina animaatioklassikkona. Vajaan puolentoista tunnin mittainen leffa nappaa heti mukaansa veikeiden hahmojensa ansiosta ja tiukentaa otettaan varsinaisen seikkailun alkaessa. Mitään ylimääräistä ei mukaan mahdu, vaan leffa on tehokkaan tiivis ja napakka paketti. Ajoittain kenties turhankin napakka ja eläinnelikon seikkailua olisi mielellään katsellut hieman pidempäänkin.

Elokuvasta löytyy paljon hauskoja hetkiä ja vitsejä koko perheelle. Osa jutuista naurattavat enemmän perheen pienempiä, kun taas jotkut toiset jutut hivelevät enemmän vanhempien nauruhermoja. Leffasta löytyy toki vekkuleita viittauksia autiosaarielokuviin, kuten muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen Cast Away - tuuliajolla (Cast Away - 2000). Hymy muovautuu jatkuvasti katsojan huulille. Seasta löytyy myös joitain varsin jännittäviäkin kohtauksia, etenkin Alex-leijonan puolesta, eläinkaverusten viettäessä aikaa Madagaskarilla. Kaiken mainion kasvattelun jälkeen loppuhuipennus kaipaisi hieman lisäpotkua. Vaikka toisaalta Madagaskarille ominaiset petoeläimet fossat ajavat asiansa tarinan niin sanottuina "pahiksina", jotain enemmän jää toivomaan.

Elokuvan animaatiojälki on oivallista, vaikkei se enää tänä päivänä häikäisekään samalla lailla, nykypäivän huippuyksityiskohtaisten ja visuaalisesti tajunnanräjäyttävien animaatioiden jälkeen katseltuna. Hahmot ovat vekkulin näköisiä ja liikkuvat sulavasti. Niin New York kuin Madagaskarin viidakko ovat taitavasti toteutettuja. Leffa on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma on myös sujuvasti rakennettu ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit säestävät seikkailua hyvin. Parhaiten elokuvan musiikeista mieleen jää kuitenkin Reel 2 Realin I Like to Move It kuningas Julienin ja makien esittämänä, joka jää pitkäksi aikaa päähän soimaan todellisena korvamatona.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Madagascar, 2005, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Kiss Kiss Bang Bang (2005)

KISS KISS BANG BANG

Ohjaus: Shane Black

Pääosissa: Robert Downey Jr., Val Kilmer, Michelle Monaghan, Corbin Brensen, Dash Mihok, Larry Miller, Rockmond Dunbar, Shannyn Sossamon, Angela Lindvall, Daniel Browning Smith ja Laurence Fishburne

Genre: rikos, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Kiss Kiss Bang Bang perustuu löyhästi Brett Hallidayn kirjaan Bodies Are Where You Find Them vuodelta 1941. Kun The Long Kiss Goodnight (1996) ei ollut toivottu menestys ja jouduttuaan torjutuksi Oscar-akatemialta, käsikirjoittaja Shane Black päätti uudistaa uransa ja ohjata ensimmäisen elokuvansa. Hän ryhtyi kynäilemään romanttista komediaa, johon alkoi rakentua monenlaisia piirteitä metavitseistä murhamysteeriin. Black kaupitteli käsikirjoitustaan nimeltä "You'll Never Die in This Town Again" useille studioille, mutta hänet torjuttiin kerta toisensa perään. Lopulta Blackin käsikirjoittamat Tappavan aseen (Lethal Weapon - 1987) ja Viimeisen partiopojan (The Last Boy Scout - 1991) tuottanut Joel Silver päätti auttaa Blackia leffan kanssa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2004 ja lopulta Kiss Kiss Bang Bang sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva keräsi kehuja kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen pettymys. Itse näin Kiss Kiss Bang Bangin kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Varas saa yllättävän työpaikan elokuvasta yksityisetsivän näyttelijänä ja valmistautuakseen rooliin, hänen täytyy seurata oikeaa yksityisetsivää työssään. Heti ensimmäisenä iltanaan miehet päätyvät selvittämään kuuluisan naisen murhaa.

Päärooliin Kiss Kiss Bang Bangiin oli ehdolla muun muassa Benicio del Toro, Hugh Grant ja jopa Jackass-tähti Johnny Knoxville, kunnes tuohon aikaan huumekohujen keskellä ryvennyt Robert Downey Jr. sai pestin. Tuohon aikaan osasyy oli se, että kehnossa maineessa olleen Downey Jr:n sai halvalla mukaan vain viidentoista miljoonan dollarin budjetilla tehtyyn leffaan. Nykyään Downey Jr. on niin iso nimi Iron Man -roolinsa ja Oscar-voittonsa myötä, että häntä tuskin saa enää mihinkään leffaan viidellätoista miljoonalla. Downey Jr. näyttelee Harry Lockhartia, varasta, joka poliisia paetessaan piiloutuu vahingossa yksityisetsivästä kertovan elokuvan koekuvauksiin ja onnistuu vakuuttamaan elokuvantekijät niin hyvin, että hän saa pestin. Downey Jr. on nappivalinta rooliin ja hänelle ominainen heittäytymisensä ja sanavalmiutensa istuvat täydellisesti hahmolle. On kiinnostavaa seurata, kuinka rikollinen päätyy täysin yllättäen Hollywoodiin ja millaisille poluille hän heti ajautuu.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Larry Miller tuottaja Dabney Shaw'na, Michelle Monaghan näyttelijä Harmony Faith Lanena, Corbin Bernsen entisenä näyttelijänä Harlan Dexterinä, sekä Val Kilmer todellisena yksityisetsivänä, Perry van Shrikena, eli nykypäivänä ei-niin-korrektilta-kuulostavasti Homo-Perrynä, jonka työtä Harryn täytyy seurata, valmistautuakseen rooliinsa ja pian Harry ja Perry hoksaavat selvittävänsä yhdessä ehtaa murhaa. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa, etenkin Monaghan ja Kilmer, jotka sanailevat taidokkaasti Downey Jr:n kanssa.

Kiss Kiss Bang Bang on edelleen erittäin lystikäs rikoskomedia, joka käynnistyy perin vekkulista skenaariosta. On hupaisaa seurata, kuinka Harryn elämä mullistuu, kun yhdessä yössä hän siirtyy rosvosta näyttelijäksi, hänet heitetään Hollywood-tähtien juhliin ja hän päätyy selvittämään todellista murhaa aidon yksityisetsivän kanssa. Vähemmästäkin menisi pää pyörälle ja on hauska nähdä Harryn yrittävän navigoida tietään tämän kaiken läpi, yrittäen peitellä taustaansa niin uusilta työnantajiltaan kuin ihmisten salaisuuksia nuuskivalta Perryltä.

Tarina vie tehokkaasti mukanaan ja jaksaa kantaa läpi tunnin ja kolmen vartin keston. Murhatutkimukseen mahtuu monenlaista kommellusta ja käännettä, jotka niin yllättävät kuin hauskuuttavat onnistuneesti. Shane Blackin käsikirjoitus on miehelle tutusti nokkela, eikä Black halua päästää hahmojaan tai katsojaansakaan helpoimman kautta, vaan kääntää kliseitä päälaelleen. Oli kyse sitten Blackin keksimistä skenaarioista tai hänen loihtimastaan hilpeästä dialogista, jota energiset näyttelijät tykittävät hyvällä tahdilla, hänen tekstinsä tarjoaa useat makeat naurut viime minuuteille asti. Harryn ja Perryn väliset näsäviisaat keskustelut ovat mahtavia ja Harryn ja Harmonyn välille rakentuva romanssintynkä on onnistunut. Veikeän lisänsä tuo Harryn naseva kertojaääni, joka saattaa välillä jopa pysäyttää leffan ja palata ajassa taaksepäin, koska Harry unohti kertoa jonkin tärkeän seikan. Mukaan ripotellut toimintakohtaukset ovat sähäköitä ja ihmisiä pistetään loppua kohti hengiltä yllättävänkin tiuhaan tahtiin.

Vaikka Kiss Kiss Bang Bang oli Shane Blackin esikoisohjaus, ei ensikertalaisuus näy lopputuloksesta ollenkaan. Black on selvästi uransa edetessä seurannut muiden ohjaajien työtä ja hallitseekin kuvaukset lopulta tyylikkäästi. Sen lisäksi, että ohjaus ja käsikirjoitus ovat hyvällä tolalla, on myös leffa teknisiltä ansioiltaan oivallinen. Se on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on osaavasti rakennettu. John Ottmanin musiikit säestävät ilmapiiriä leikittelevästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kiss Kiss Bang Bang, 2005, Warner Bros., Silver Pictures

Arvostelu: Warfare (2025)

WARFARE

Ohjaus: Ray Mendoza ja Alex Garland

Pääosissa: D'Pharaoh Woon-A-Tai, Will Poulter, Cosmo Jarvis, Joseph Quinn, Kit Connor, Charles Melton, Michael Gandolfini, Finn Bennett, Taylor John Smith, Henry Zaga, Adain Bradley ja Noah Centineo

Genre: sota

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Warfare perustuu viestintäupseeri Ray Mendozan omiin kokemuksiin Irakin sodassa marraskuussa 2006. Mendoza ja ohjaaja Alex Garland tapasivat Civil Warin (2024) tekoprosessin aikana, kun Mendoza toimi elokuvassa armeijakuvauksen neuvonantajana. Kuunneltuaan Mendozan juttuja Irakista, Garland ehdotti, että he työstäisivät miehen kokemuksista elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt Warfare on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Garlandilta olevan tulossa uusi leffa. Mainokset näyttivät hyviltä ja kävinkin katsomassa Warfaren heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Irakin Ramadissa joukko yhdysvaltalaisia Navy SEAL -sotilaita ajautuu ahtaalle ja joutuu taistelemaan paetakseen.

Reservation Dogs -televisiosarjasta (2021-2023) tuttu D'Pharaoh Woon-A-Tai näyttelee itse Ray Mendozaa, viestintäupseeria, jonka kokemuksesta Irakin sodassa elokuva kertoo. Mendoza ei ole kuitenkaan halunnut nostaa itseään mitenkään elokuvan selväksi päähenkilöksi, vaan mies on yksi sotilas muiden joukossa. On myös Will Poulterin näyttelemä joukon johtaja Erik, Joseph Quinnin esittämä Sam, Cosmo Jarvisin näyttelemä tarkka-ampuja Elliott, Kit Connorin näyttelemä Tommy, James Gandolfinin pojan Michaelin esittämä McDonald, Taylor John Smithin esittämä tarkka-ampuja Frank, sekä Charles Meltonin näyttelemä toista joukkuetta johtava Jake. Nämä miehet jäävät hahmoina toisaalta ohkaisiksi, eikä heistä juuri avata sen enempää; miksi he ovat armeijassa, keitä kotiin jäi odottamaan ja niin edelleen. Mukana ei siis onneksi ole esimerkiksi sitä tyypillistä kohtausta, missä joku vetäisisi lompakostaan esiin kuvan vaimostaan ja lapsistaan, mikä yleensä aina tarkoittaa ikävän kohtalon sinetöimistä. Enemmänkin hahmoista nousee esille heidän persoonansa ja se, miten itse kukin reagoi, kun paska osuu tuulettimeen. Sanotaan, että kriisitilanteessa ihmiset reagoivat kolmella eri tavalla. Joku ottaa johdon, osa pystyy shokin jälkeen toimimaan tämän johdolla ja loput lamaantuvat täysin. Näistä miehistä voikin löytää nämä kolme piirrettä. Tämän hetken nousevista miesnäyttelijöistä koostuva esiintyjäkaarti on hyvässä vedossa - etenkin Poulter porukan johtajana ja Quinn, joka pääsee vetämään osansa varsin intensiivisesti.

Jos Warfarelta tosiaan odottaa niitä kaikista tyypillisimpiä sotaelokuvien kliseitä ja reittejä, voi vastassa olla aikamoinen pettymys. Hahmojen taustoja ei lähdetä pahemmin avaamaan, kenellekään ei ole kirjoitettu mitään hahmokaarta, mukana ei ole dramaattisen musiikin säestämiä suruhetkiä, eikä myöskään suuria taisteluita ympäri sotatannerta. Kyseessä on Ray Mendozan ja hänen tiiminsä muistoihin perustuva kuvaus yhdestä heidän tehtävästään, joka melkein meni kammottavalla tavalla pieleen. Elokuva on myös kuvaus sodan täydellisestä järjettömyydestä, joka jättää niin hahmonsa kuin katsojankin lopulta hieman tyhjän päälle. Mutta siis vain hyvällä tavalla.

Warfare sijoittuu lähes kokonaan yhteen rakennukseen, minne Navy SEAL -sotilaat majoittuvat ja mistä muodostuu heidän linnakkeensa, kun vastapuolen sotilaat aloittavat hyökkäyksensä heitä vastaan. Vaikka mukana onkin intensiivistä tulitaistelua, leffa näyttää että suuri osa sodasta menee odotteluun, että jotain tapahtuisi. Todella pitkään nämä tyypit vain istuskelevat ja tarkkailevat, mitä kaduilla ja rakennuksissa heidän ympärillään tapahtuu. Pitkät pätkät näytetään tarkkuuskiväärin kautta. Meno ei ole kuitenkaan koskaan tylsää, vaan jännite syntyy samantien. Katsojasta tuntuu heti siltä kuin olisi itsekin jumissa tuossa talossa. Ja kun ryminä alkaa, se saa kyllä säpsähtämään aikamoisesti niin kankaalla kuin katsomossa. Warfare on tiivistunnelmainen, karu, rujo ja häikäilemättömän todentuntuinen sotaelokuva, joka jää pyörimään päässä pidemmäksikin aikaa ja saa kiittämään joka päivä onneaan siitä, ettei ole vastaavassa tilanteessa.

Kun Ray Mendoza auttoi Alex Garlandia Civil Warissa armeijaa koskevien kohtausten uskottavassa toteutuksessa, Warfaressa Garland auttoi Mendozaa herättämään tämän vision henkiin valkokankailla. Sotaveteraanin ja ohjaajakonkarin yhteistyö on sulavaa ja he saavat rakennettua vangitsevan ilmapiirin, sekä joitain järisyttäviä kohtauksia. Elokuva on todella hyvin kuvattu, lavasteet ovat erinomaiset, puvustus mainiota ja maskeeraukset suorastaan inhottavan groteskit. Erikoistehosteet ovat vaikuttavat ja äänimaailma taitaa olla tähän mennessä vuoden paras. Lähes totaalinen musiikin puute herättää tunteen siitä kuin katsoisi ihan oikeasti todellisia tapahtumia niitä toistavan elokuvan sijaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Warfare, 2025, A24, DNA Films

Arvostelu: Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master - 1988)

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 4 - UNIEN VALTIAS

A NIGHTMARE ON ELM STREET 4: THE DREAM MASTER

Ohjaus: Renny Harlin

Pääosissa: Lisa Wilcox, Danny Hassel, Robert Englund, Tuesday Knight, Brooke Theiss, Ken Sagoes, Rodney Eastman, Andras Jones, Toy Newkirk, Nicholas Mele ja Brooke Bundy

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 18

Kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli taloudellinen hitti, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985) ei ollut kummoinen menestys, eikä se voittanut kriitikoita puolelleen, mutta Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987) menestyi jälleen paremmin ja sai parempaa palautetta kriitikoilta. Alkuperäisen elokuvan ohjaaja Wes Craven esitteli tuottajakaksikko Sara Risherille ja Robert Shayelle idean neljänteen leffaan, mutta tuottajat pitivät sitä liian omituisena ja tarttuivat sen sijaan William Kotzwinklen ideaan. Ohjaajaksi valittiin suomalainen Renny Harlin, joka oli tehnyt Shayen tuottaman Vankila-elokuvan (Prison - 1987). Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1988 ja lopulta Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias sai ensi-iltansa saman vuoden elokuussa. Elokuva menestyi hitusen paremmin kuin Unien soturit, mutta sai vaihtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse pidän valtavasti alkuperäisestä Painajainen Elm Streetillä -leffasta ja kun viime vuonna huomasin elokuvan täyttävän 40 vuotta, päätin arvostella koko elokuvasarjan läpi. Ryhdyin uteliain mielin katsomaan nelososaa, Unien valtiasta, sillä olin pitänyt yllättävänkin paljon edellisosasta Unien sotureista ja halusin toki nähdä, mitä Harlin saa aikaiseksi Freddy Kruegerin parissa.

Freddy Krueger herää henkiin ja lähtee kostamaan unien sotureille, Kristenille, Kincaidille ja Joeylle, jotka onnistuivat päihittämään hänet aiemmin.

Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien sotureista hengissä selvinneet hahmot tekevät paluun, joskin Patricia Arquette ei halunnut jatkaa roolissaan Kristeninä, joten hänet korvattiin Tuesday Knightilla. Kincaid (Ken Sagoes) ja Joey (Rodney Eastman) ovat myös pikaisesti menossa mukana, lähinnä yrittäen uskotella Kristenille, ettei tämän tarvitse hätäillä, vaan Freddy Krueger (Robert Englund) on hoideltu pois päiväjärjestyksestä. Mutta ilman Freddyä ei olisi elokuvaa, joten tämä raitapaitainen painajainen tekee jälleen paluun ja lähtee tietty hänet tappaneen kolmikon perään. Arquetten roolisuoritus kolmosleffassa ei ollut erityisen kaksinen, mutta häntä tulee kyllä ikävä, sillä korvaaja Knight on suorastaan kehno osassaan. Sagoes on ihan hauska, mutta Eastmanista ei juuri jää mitään sanottavaa. Englund on tuttuun tapaansa elokuvan parasta antia, eikä häntä näytä vielä lainkaan kyllästyttävän Kruegerin näytteleminen.

     Elokuvassa nähdään myös Lisa Wilcox Kristenin ystävänä Alicena, Andras Jones tämän veljenä Rickinä ja Nicholas Mele sisarusten isänä, Danny Hassel Alicen ihastuksena Danina, Brooke Theiss kuntoilevana Debbienä, sekä Toy Newkirk fysiikkanero Sheilana. Yksikään uusista näyttelijöistä ei juurikaan vakuuta, eikä katsojana pahemmin jaksa välittää yhdenkään hahmon kohtalosta.

Valitettavasti edes suomalaiset "Torille!" -lasit eivät onnistuneet pelastamaan Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtiasta. Pidettyäni paljon kolmosleffa Unien sotureista, pistin jopa aika innoissani Unien valtiaan pyörimään, mutta ei kestänyt kauaa, kun oli jo selvää, että nyt on luiskahdettu alamäkeen ja reippaasti. Jo ensinnäkin tapa, jolla Freddy Krueger herätetään takaisin henkiin, on täysin typerä ja siitä lähteekin liikkeelle varsin pöljä raina. Elokuvaa on selvästi tehty hieman enemmän kieli poskessa, mutta eipä huumoriosasto juuri toimi. Leffa tuntuu kuin kauhukomedialta, joka ei naurata, eikä myöskään pelota. Eipä elokuvassa tainnut olla ainuttakaan kohtaa, joka olisi ollut edes jännittävä.

Aina riemastuttava Robert Englund auttaa katselukoettelemusta hieman, kuten tekevät myös parit ihan kekseliäät unikohtaukset. Vesisänky, ötökkämutaatio ja sielupizza ovat vekkuleita ideoita, mutta mitään edellisleffan marionettikohtauksen kaltaista "Vau, mutta samanaikaisesti hyi hitto" -reaktiota ei pääse syntymään. Kuten jo totesin, hahmojen kohtalot eivät jaksa kiinnostaa, mikä tekeekin leffan tapahtumista yhdentekeviä ja sitä kautta itse elokuvasta ajoittain jopa pitkäveteisen. Ei Unien valtias mikään läpimätä leffa ole, mutta on se tähän mennessä Painajainen Elm Streetillä -sarjan heikointa antia.

Elokuvan ohjaajana toimii tosiaan suomalaissyntyinen Renny Harlin, joten eipä sinänsä ihme, että varsinkin täällä Suomessa Unien valtiasta pidetään yleisesti korkeassa arvossa leffasarjan varrelta. Itseäni Harlinin työ tässä ei vakuuttanut yhtään. Hän ei saa luotua jännittäviä tilanteita tai edes sarjalle ominaista karmivan unenomaista ilmapiiriä, vaan seassa on jopa useita kömpelyydessään tahattoman koomisia hetkiä. Lopputulosta onkin verrattu usein MTV:n musiikkivideoihin. Asiaa ei auttanut se, että elokuvan teon aikaan Hollywoodissa oli käynnissä käsikirjoittajien lakko, joten leffaa työstettiin eteenpäin kuin lennosta, mikä myös näkyy valmiista tuotteesta. Elokuva on sentään kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, maskeeraukset oivat ja käytännön tehosteet tälläkin kertaa hienot. Äänimaailma on ihan hyvin työstetty Craig Safanin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master, 1988, New Line Cinema, Heron Comminucations, Smart Egg Pictures

Arvostelu: Mies ja alaston ase 2½ (The Naked Gun 2½: The Smell of Fear - 1991)

MIES JA ALASTON ASE 2½

THE NAKED GUN 2½: THE SMELL OF FEAR

Ohjaus: David Zucker

Pääosissa: Leslie Nielsen, Priscilla Presley, George Kennedy, O. J. Simpson, Robert Goulet, Richard Griffiths, Jacqueline Brooks, Anthony Savage, Lloyd Bochner, Tim O'Connor, Peter Mark Richman, John Roarke, Margery Ross ja "Weird Al" Yankovic

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Hei, me pamputetaan! -televisiosarjaan (Police Squad! - 1982) perustuva komediaelokuva Mies ja alaston ase (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1990 ja lopulta Mies ja alaston ase 2½ sai ensi-iltansa kesäkuussa 1991. Elokuva oli edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla, mutta ei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Mies ja alaston ase -trilogian jo lapsena, muutamaankin otteeseen. Nyt kun elokuvasarja on yllättäen jatkumassa, päätin odotellessa katsoa alkuperäisen trilogian uudestaan ja arvostella sen. 

Komisario Frank Drebin rikospoliisista ryhtyy tutkimaan epäilyttävää Quentin Hapsburgia, jolla on ilkikurinen suunnitelma varmistaakseen, että ympäristöystävällinen aurinkovoima ei korvaa rahakkaita ja luonnolle haitallisia laitoksia.

Leslie Nielsen tekee paluun komisario Frank Drebiniksi rikospoliisista ja jatkaa tutun lystikkäällä linjallaan. Hän laukoo jälleen kuivia vitsejä täydellisellä pokerinaamalla, tuoden tarpeen vaatiessa lisähuumoria vekkuleilla ilmeilyillä. Pilke pysyy silmäkulmassa ja Nielsen osoittaa taas kerran olevansa komedian parhaita taitajia. Frank on edelleen erittäin pidettävä heppu, jonka uuteen tutkimukseen hyppää mielellään mukaan.

     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut George Kennedy poliisikapteeni Ed Hockenina, O. J. Simpson etsivä Nordberginä, sekä Priscilla Presley Frankin palavasti rakastamana Janena, joka oli ottanut hatkat juuri heidän hääpäivänään. Uusina tuttavuuksina esitellään tämänkertainen pahis Quentin Hapsburg (Robert Goulet), joka haluaa pitää itsensä ja ympäristölle haitallisilla öljy-, hiili- ja atomivoimalaitoksilla rahaa tahkoavat bisnesmiestoverinsa varakkaina, yrittämällä pistää päiviltä ympäristöystävällisen aurinkoenergian puolesta puhujan tohtori Meinheimerin (Richard Griffiths). Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Goulet istuu mallikkaasti tämänkertaiseksi roistoksi, kun taas Griffiths on oiva tuplaroolissa arvostettuna tohtorina ja tämän identiteetin varastavana Earl Hackerina.

Mies ja alaston ase 2½ ei paljoa kalpene hykerryttävän hauskalle ykkösosalle, vaan luvassa on tälläkin kertaa valtavasti hupia puolentoista tunnin verran alkuteksteistä lopputeksteihin. Voi kun minulla onkin ikävä sitä aikaa, kun komedialeffat ottivat ilon irti myös alku- ja lopputeksteistä. Jatko-osa tarjoaa aika lailla juuri sitä mitä ykkösosakin, pääasiassa samoilla vahvuuksilla ja heikkouksilla. Jos jossain jatko-osan voi mieltää edeltäjäänsä paremmaksi, niin loppuhuipennus on ytimekkäämpi kuin ykkösen turhan pitkäksi venytetty pesäpallomatsisekoilu.

Elokuvan tarinalla ei tälläkään kertaa ole juuri väliä, vaan juonentapainen toimii lähinnä keinona viedä hahmoja yhä vain uusiin hauskoihin kommelluksiin. Leffan aikana pääsee nauramaan makeasti ja vedet silmissä kerta toisensa perään, vitsivyörytyksen ollessa lähes taukoamatonta. Nauruja kirvoitetaan katsojasta monin keinoin, oli kyse sitten nokkelasta sanailusta, fyysisestä koheltamisesta tai taustoille piilotetuista lisävitseistä, joita ei taaskaan välttämättä hoksaa vielä ensimmäisellä katselulla. Juuri mitään ideaa ei ole pidetty liian pöljänä ja jos tekijät ovat halunneet, että hahmojen autoillessa Washingtonissa, taustalla näkyy jostain syystä yhtäkkiä Colosseum, niin sitten taustalla myös näkyy Colosseum. Tällä kertaa mukana on myös enemmän selvää parodiointa muista elokuvista, kuten Casablancasta (1942), Psykosta (Psycho - 1960) ja ohjaaja-käsikirjoittaja David Zuckerin veljen Jerry Zuckerin leffasta Ghost - näkymätön rakkaus (Ghost - 1990). Tätä nerokasta pönttöilyä jaksaa katsoa kerta toisensa perään ja hymy pysyy visusti huulilla läpi keston.

David Zuckerin ohjaus ja yhdessä Pat Proftin kanssa työstetty käsikirjoitus ovat tälläkin kertaa hyvää työtä, tekstin ollessa täynnä kekseliäitä juttuja. Mies ja alaston ase 2½ on myös kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Etenkin seksikohtaukseen leikatut kiertoilmaisukuvat ovat toinen toistaan vekkulimpia ideoita. Lavastus on oivallista, samoin puvustus. Erikoistehosteet ovat tarkoituksellisen hupsut ja äänimaailmastakin löytyy omat lisähuvituksensa. Ira Newbornin säveltämä tunnusmusiikki on aina yhtä riemastuttava, jämähtäen jälleen pitkäksi aikaa soimaan päässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Naked Gun 2½: The Smell of Fear, 1991, Paramount Pictures

Arvostelu: Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007)

FANTASTIC FOUR: HOPEASURFFARI

FANTASTIC FOUR: RISE OF THE SILVER SURFER

Ohjaus: Tim Story

Pääosissa: Ioan Gruffudd, Jessica Alba, Chris Evans, Michael Chiklis, Julian McMahon, Kerry Washington, Andre Braugher, Laurence Fishburne, Doug Jones, Beau Garrett ja Brian Posehn

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Fantastic Four (2005) oli kriitikoiden nuivasta palautteesta huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2006 ja lopulta Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer, eli suomalaisittain Fantastic Four: Hopeasurffari sai ensi-iltansa kesäkuussa 2007. Elokuva sai kriitikoilta hieman paremman vastaanoton kuin ensimmäinen osa, mutta se ei ollut yhtä iso hitti lippuluukuilla. Itse katsoin Fantastic Four: Hopeasurffarin heti, kun se saapui myyntiin ja vuokralle Suomessa. En pitänyt elokuvasta yhtä paljon kuin ensimmäisestä osasta, mutta olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Viime kerrasta on kuitenkin vierähtänyt ainakin kymmenen vuotta. Nyt kun ensimmäinen Fantastic Four -elokuva viettää 20-vuotisjuhlaansa ja Marvelilta on tulossa uusi The Fantastic Four: First Steps -elokuva (2025), päätin katsoa aiemmat elokuvat uudestaan ja samalla arvostella ne. Pidin ensimmäisestä Fantastic Fourista enemmän kuin muistin ja aloitin uteliain mielin Fantastic Four: Hopeasurffarin katselun, toivoen, että se pystyisi samaan.

Reed Richardsin ja Sue Stormin häät keskeytyvät, kun ulkoavaruudesta saapunut mystinen Hopeasurffari aiheuttaa kaaosta ja varoittaa Maata lähestyvästä tuhoajasta, Galactuksesta.

Tuttu Fantastic Four, eli näin suomalaisittain Ihmenelosten tiimi tekee paluun jatko-osassa. Ioan Gruffudd näyttelee porukan älykköä, supervenyvää Reed Richardsia, eli Herra Fantastista, Jessica Alba esittää hänen morsiantaan, näkymättömäksi muuttuvaa ja voimakenttiä luovaa Sue Stormia, eli Näkymätöntä naista, Chris Evans nähdään Suen veljenä, tulivoimaisena Johnny Stormina, eli Liekkinä ja Michael Chiklis palaa rooliinsa Ben Grimmiksi, eli kiviseksi ja väkivahvaksi Möykyksi. Nelikon hieman reistaileva ryhmädynamiikka oli ensimmäisen elokuvan suurin voimavara ja sama tapahtuu myös tällä kertaa. Sankarit tulevat kuitenkin hieman paremmin toimeen ja ajoittaisesta kettuilusta huolimatta Johnny ja Ben puhaltavat enemmän yhteen hiileen. Reedin ja Suen romanssi kukkii ja pari onkin juuri aloittamassa vuosisadan häät, kun heidät vedetään takaisin sankarihommiin. Gruffudd, Evans ja Chiklis ovat toistamiseen oivallisia rooleissaan, mutta Alba jää tälläkin kertaa nelikon heikoimmaksi suorittajaksi.

     Paluun tekevät myös Benin mielitietty, sokea Alicia (Kerry Washington) ja ykkösleffan pahis Victor Von Doom (Julian McMahon), jolla on tietty uudet katalat suunnitelmat Ihmenelosten päiden menoksi. Tärkeämpi vastus on kuitenkin hirmuista Galactusta palveleva Hopeasurffari (asussa Doug Jones ja äänenä Laurence Fishburne), joka saapuu valmistelemaan Maata kosmisen herransa seuraavaksi ateriaksi. Hopeasurffari on hupsusta konseptistaan huolimatta onnistuneesti toteutettu hahmo, kun taas Tohtori Doom jää tälläkin kertaa vaisuksi versioksi siitä, mitä sarjakuvien superpahis voisi olla. Merkittävänä hahmona nähdään myös viime vuonna menehtyneen Andre Braugherin näyttelemä armeijan kenraali Hager ja käypä ruudulla myös kääntymässä joku Stan Lee, kuka lie sitten onkaan...

Kuten kerroin arvostelussani ensimmäisestä Fantastic Fourista, kyseinen elokuva osoittautui jopa pienimuotoiseksi yllätykseksi, kun katsoin sen nyt uudestaan vuosien tauon jälkeen. Siitä löytyy selvät vikansa, mutta moniin myöhemmin ilmestyneisiin supersankarielokuviin verrattuna se näyttäytyy mielestäni nyt paremmassa valossa kuin ilmestyessään. Harmillisesti täysin samaa ei voi sanoa jatko-osasta Fantastic Four: Hopeasurffari. Kakkoselokuva on lähinnä ihan kiva tapaus, joka jää hassusti puolitiehen potentiaalistaan. Monille faneille erityisesti elokuvan tulkinta Galactuksesta jättimäisenä avaruuspilvenä oli suoranainen pyhäinhäväistys ja vaikka tämän version voisikin katsoa sormien läpi, on varsinainen mittelö mahtiolentoa vastaan leffan lopussa aikamoinen antikliimaksi kaiken kasvattelun jälkeen. Ihmeneloset eivät edes ryhdy taistelemaan tätä pahaa olentoa vastaan.

Elokuva muutenkin lässähtää käsiin loppumetreillään. Se rakentelee oikein toimivasti mysteeriä avaruudesta saapuneen surffailijan ja tämän palveleman mestarin ympärillä, minkä lisäksi ensimmäiset kohtaamiset Hopeasurffarin kanssa ovat aidosti viihdyttäviä ja mukaansatempaavia toimintakohtauksia. Avaruushahmosta ja tämän monimutkikkaasta suhteesta herraansa olisi saatu kaiveltua esiin enemmänkin, mutta sellaiseen ei tunnu olevan aikaa - etenkin kun Tohtori Doom on varsin väkinäisesti tungettu mukaan. Asiaa ei auta, että leffalla on kestoa vain puolitoista tuntia. Omalla painollaan rakentuva mysteeri ja jännite törmäävät kuin seinään, kun aika loppuu kesken ja viimeisen vartin aikana kaikki kiirehditään turhauttavalla tavalla päätökseensä.

Tim Story jatkoi ohjaajan penkillä ja onnistuu hetkittäin toistamaan ykkösleffan tiettyä viehättävyyttä, mikä syntyy mainion nelikon kautta. Hänen ongelmaksi kuitenkin koitui Don Paynen ja Mark Frostin kömpelö käsikirjoitus, jossa on haukattu liian iso pala kakkua purtavaksi. Teknisiltä ansioiltaankin Fantastic Four: Hopeasurffari jättää toivomisen varaa. Se on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus mainiota, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä ajat sitten. Etenkin loppuhuipennuksen efektimekastus näyttää tänä päivänä aika heikolta. Äänimaailma on sen sijaan pätevästi rakennettu ja toistamiseen John Ottman tunnelmoi hyvin musiikeillaan.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, jolla yritettiin pohjustaa mahdollista kolmososaa. Elokuvan heikohkon vastaanoton myötä studiolla päädyttiin lopulta siihen tyypillisimpään ratkaisuun, eli aloittaa koko homma alusta muutaman vuoden jälkeen. Palataan vuoden 2015 Fantastic Four -leffaan sitten kuukauden päästä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer, 2007, Twentieth Century Fox, Marvel Studios, Constantin Film, 1492 Pictures, Bernd Eichinger Productions

Arvostelu: Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005)

KINGDOM OF HEAVEN - TAIVAS MAAN PÄÄLLÄ

KINGDOM OF HEAVEN

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Orlando Bloom, Eva Green, Marton Csokas, Jeremy Irons, David Thewlis, Edward Norton, Brendan Gleeson, Ghassan Massoud, Liam Neeson, Alexander Siddig, Michael Sheen, Velibor Topić, Kevin McKidd, Jouko Ahola, Nikolaj Coster-Waldau ja Iain Glen

Genre: sota, draama, seikkailu, historia

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

Kingdom of Heaven, suomalaiselta lisänimeltään Taivas maan päällä on Ridley Scottin ohjaama, historiasta ammentava toimintaelokuva. Historiasta kiinnostunut William Monahan työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Scottin kiinnostumaan siitä. Yhdessä he veivät tekstin 20th Century Foxille, joka tarttui siihen innostuneesti, Scottin edellisen historiaeepoksen, Gladiaattorin (Gladiator - 2000) oltua taloudellinen jättihitti ja parhaan elokuvan Oscar-voittaja. Jo varhaisessa vaiheessa studiopomot olivat kuitenkin huolestuneita elokuvan potentiaalisesti mammuttimaisesta pituudesta ja kun kuvausten jälkeen Scott esitteli studiolle yli kolme tuntia kestävän leikkausversion, nämä painostivat Scottia leikkaamaan leffasta huomattavasti lyhyemmän. Scott suostui ja lopulta nelisenkymmentä minuuttia lyhyempänä Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä sai maailmanensi-iltansa 2. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka sai heikon vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, pääasiassa juuri kömpelön leikkauksensa takia. Scott päättikin myöhemmin julkaista kotona katseltavaksi alkuperäisen, huomattavasti pidemmän leikkausversionsa, mikä sai positiivisempaa palautetta. Itse katsoin Kingdom of Heavenin ensimmäistä kertaa varmaan viitisentoista vuotta sitten. Olin pitänyt valtavasti Gladiaattorista ja kun historiantunnit siirtyivät ristiretkiin, halusin tietty heti nähdä saman ohjaajan elokuvan aiheesta. Olin kuitenkin todella pettynyt näkemääni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kun huomasin Kingdom of Heavenin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille toisen mahdollisuuden ja katsoa sen kummatkin versiot.

Vuonna 1184 Ranskassa asuva seppä Balian lähtee isänsä mukaan ristiretkelle Jerusalemiin, toivoen Pyhän maan tuovan hänelle vapahduksen, Balianin menetettyä vaimonsa ja lapsensa, mutta mies päätyykin keskelle kristittyjen ja muslimien sotaa alueesta.

Pääroolissa vaimonsa ja lapsensa menettäneenä seppä Balianina nähdään Orlando Bloom. Bloom oli vastikään noussut maailmankuuluksi tähdeksi esitettyään ensin Legolas-haltiaa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja näyteltyään sitten Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous -merirosvoseikkailussa (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Bloom oli juuri saanut toisen historiallisen eeposelokuvan, Troijan (Troy - 2004) kuvaukset purkkiin, kun hänelle tarjottiin pääroolia Kingdom of Heavenissa. Aluksi Bloom oli sitä mieltä, ettei jaksaisi esiintyä jälleen yhdessä mammuttiluokan teoksessa, mutta otti roolin vastaan, päästäkseen työskentelemään ohjaaja Ridley Scottin kanssa. Valitettavasti omasta mielestäni Bloom ei ole kummoinen valinta rooliin. Edellisissä leffoissa hän teki hyvää työtä, mutta Kingdom of Heavenissa Bloom lähinnä patsastelee yksi-ilmeisenä ja aika tylsänä. Loppupäässä Bloom heittäytyy enemmän roolin vietäväksi, mutta pitkin elokuvaa en voinut olla pohtimatta, että onko kyse ohjaajan ratkaisusta, vai oliko Bloom lopulta liian väsähtänyt edellisten megaprojektiensa jäljiltä? Asiaa ei auta se, että hänen hahmonsa ei ole kaksisesti kirjoitettu. Balianin pään sisälle ei oikein pääse, miehen suru perheensä menetyksen jälkeen ei tunnu merkittävältä ja hänen kehityskaarensa Jerusalemia puolustavaksi ritariksi ei ole kummoisesti toteutettu.

Bloomin lisäksi elokuva pitää sisällään varsin nimekkään näyttelijäkaartin, sekä jopa suomalaisverta, voimamies Jouko Aholan esiintyessä elokuvan alkupäässä Odo-soturina. Liam Neeson näyttelee Balianin isää Godfreyta, David Thewlis tämän mukana kulkevaa nimetöntä hospitaalin jäsentä, Edward Norton Jerusalemin kuningas Balduin IV:ää, Eva Green tämän siskoa Sibyllaa ja Marton Csokas tämän vallanahnetta miestä Guy de Lusignania, Jeremy Irons kuningasta neuvovaa Tiberiasia, Brendan Gleeson rietasta Reynaldia, Ghassan Massoud Jerusalemia havittelevaa muslimijohtaja Saladinia ja Alexander Siddig tämän kansleria Imad ad-Diniä. Pikkurooleissa nähdään lisäksi Michael Sheen pappina, sekä myöhemmin Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutuiksi tulleet Nikolaj Coster-Waldau kylän sheriffinä ja Iain Glen Englannin kuningas Rikhard Leijonamielenä. Sivunäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, joskin Eva Greenin ja Orlando Bloomin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa.

Valitettavasti Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan teatteriversio jätti minut aika kylmäksi uusintakatselullakin. Kun katsoin elokuvan ensi kertaa, en edes tiennyt, että siitä olisi olemassa pidempi versio, jota aika lailla kaikki kehuivat teattereissa julkaistua, saksittua versiota paremmaksi. Yksi elokuvan merkittävimmistä vioista onkin sen leikkaus. Teatteriversio on aika kömpelösti pistetty kasaan, eikä tarina solju kummoisesti eteenpäin. Oikeastaan kaikki juonikuviot ja samalla niiden täyttämät hahmot jäävät puolitiehen. Ja kun hahmoista ei saa toivotulla tavalla otetta, ei myöskään heidän kertomuksensa juuri nappaa mukaansa. Täten vajaat kaksi ja puoli tuntia kestävä teatterileikkaus on ajoittain varsin raskas katselukoettelemus.

Ei Kingdom of Heavenin teatteriversio kuitenkaan huono ole, lähinnä vain todella keskinkertainen ja siten lähinnä turhauttava. Seasta löytyy hyviä hetkiä ja tapahtumaketjuja, minkä lisäksi teemat uskosta ja uskonnosta ovat vahvoja. Kristittyjen ja muslimien samankaltaisuuksia tutkitaan onnistuneesti, kuten sitä, kuinka molemmat osapuolet perustelevat hirveitä tekojaan Jumalan kautta, oikeuttaakseen tekonsa itselleen. Konfliktia rakennellaan pitkästi, ripotellen muutamia yhteenottoja sinne tänne leffan varrelle. Pitkä odotus palkitaan loppuhuipennuksessa, kun Balianin johdolla kristityt yrittävät puolustaa Jerusalemia muslimeilta, jotka haluavat takaisin sen, mitä pitävät omanaan. Koska katsojana ei ole saanut muodostettua tunnesiteitä hahmoihin, on sota toisaalta jännityksetön, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö Ridley Scott osaisi tehdä hurjan komeaa jälkeä. Jerusalemin piiritys on valtava finaali, joka äimistyttää kaikin puolin teknisellä toteutuksellaan. Menoa ei ole tehty lapsiystävälliseksi, vaan tekoverta roiskitaan ja kummaltakin osapuolelta pistetään sotilaita hengiltä roppakaupalla.

Elokuvasta on tosiaan olemassa jopa yli neljäkymmentä minuuttia pidempi ohjaajan versio, mitä monet kehuvat teattereissa julkaistua huomattavasti paremmaksi. Versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös joitain kokonaan uusia kohtauksia, joissa syvennytään lisää hahmoihin ja heidän välisiin suhteisiinsa. Pidennetty versio on myös vielä raaempi kuin teatterijulkaisu.

Katsoi elokuvasta kumman version tahansa, leikkausta lukuun ottamatta tekniset puolet ovat enemmän kuin kunnossa. Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä on upeasti kuvattu, oli kyse sitten näyttävistä maisemaotoksista tai intiimeistä lähikuvista. Lavasteet ovat todella komeat ja puvustuskin on vakuuttavaa. Erikoistehosteet ovat hienot ja värimäärittely on tyylikästä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat onnistuneen mahtipontiset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kingdom of Heaven, 2005, Twentieth Century Fox, Scott Free Productions, BK, KOH, Reino del Cielo, Studio Babelsberg, Inside Track 3, Calle Crudaza, Dune Films, Medusa Film, Pathé, StudioCanal, Kanzaman