Humiseva harju (Wuthering Heights - 2026) - elokuva-arvostelu

HUMISEVA HARJU

WUTHERING HEIGHTS

Ohjaus: Emerald Fennell

Näyttelijät: Margot Robbie, Jacob Elordi, Hong Chau, Martin Clunes, Shazad Latif, Alison Oliver, Ewan Mitchell, Charlotte Mellington, Owen Cooper ja Vu Nguyen

Genre: romantiikka

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

Wuthering Heights, eli suomalaisittain Humiseva harju perustuu Emily Brontën samannimiseen kirjaan vuodelta 1847. Vuonna 2024 Emerald Fennell ilmoitti työstävänsä seuraavaksi elokuvan Brontën kirjasta, luettuaan sen teini-ikäisenä ja innostuttuaan siitä paljon. Useat studiot alkoivat kilpailla saadakseen elokuvan omaksi. Siitä huolimatta, että Netflix tarjosi elokuvasta jopa 150 miljoonaa dollaria, Warner Bros. Pictures voitti tarjouskilpailun paljon pienemmällä, 80 miljoonan dollarin tarjouksellaan, luvattuaan Fennellille, että elokuva saisi kunnon teatterilevityksen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Humiseva harju on saapunut teattereihin kohun saattelemana. Itse en ole lukenut Brontën kirjaa; tiedän vain sen klassikkostatuksen. Kiinnostuin, kun luin Fennellin tekevän adaptaatiota kirjan pohjalta, olinhan pitänyt paljon Fennellin kahdesta edellisestä elokuvasta, Lupaavasta nuoresta naisesta (Promising Young Woman - 2020) ja Saltburnista (2023). Kävinkin uteliaana katsomassa Humisevan harjun ystävänpäivänä.

Catherine Earnshaw ja tämän perheen kanssa lapsesta asti asunut orpopoika Heathcliff ovat rakastaneet toisiaan jo vuosia. Mutta kun Catherine valitseekin naapurin muuttaneen rikkaan Edgar Lintonin, Heathcliff katkeroituu ja päättää sabotoida suhteen.

Päärooleissa Catherine Earnshaw'na ja Heathcliffinä nähdään Fennellin aiemmat elokuvat tuottanut Margot Robbie ja Saltburnissa näytellyt Jacob Elordi, joista jälkimmäisen valinta on aiheuttanut paljon pahennusta, koska Humiseva harju -kirjassa Brontë nähtävästi kuvailee Heathcliffiä mustalaiseksi. Myös Robbien valinta on aiheuttanut kummastusta, sillä hänen hahmonsa on vasta aikuisuuden kynnyksellä tarinassa, kun taas Robbie on jo 35-vuotias. Robbie ja Elordi näyttelevät kuitenkin hyvin, kuten kummaltakin voi odottaa. Heidän väliltä löytyy lopulta myös kemiaa, vaikka aluksi heidän yhteiset kohtauksensa ovat aika jäykkiä. Nuorena Heathcliffinä nähdään muuten mestarillisesta Adolescence-sarjasta (2025) palkintoja kahminut Owen Cooper, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Catherinen alkoholisti-isä (Martin Clunes), Catherinen palvelija Nelly (Hong Chau), naapuriin muuttava rikas Edgar Linton (Shazad Latif) ja tämän hieman erikoinen suojatti Isabella (Alison Oliver). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, etenkin Clunes yhä vain pahemmin rappiolle vajoavana herra Earnshaw'na. Oliver taas tarjoaa leffan harvat naurut vaivaannuttavana Isabellana.

En ole tosiaan lukenut Brontën Humisevaa harjua - joka jäi valitettavasti naisen ainoaksi kirjaksi, hänen menehdyttyä vain vuosi kirjan julkaisun jälkeen - mutta netistä tutkimani perusteella Emerald Fennellin Humiseva harju -elokuva on todella löyhä adaptaatio. Elokuvan logoon onkin jopa lisätty heittomerkit, sillä Fennellinkin mukaan kyse on vain hänen visiostaan kirjan pohjalta. Jos kirja on siis lähellä sydäntä, ei uutta leffaa oikein voi suositella. Heathcliffin etnisyyden vaihtamisen lisäksi elokuva nähtävästi unohtaa muutenkin Brontën tarinan yhteiskuntakriittisemmät aspektit ja Fennell on tehnyt enemmänkin provosoivan ja sensaationhakuisen pikkutuhman pukudraaman. Tämä käy selväksi jo avauskohtauksesta, missä Catherine katselee lapsena jonkun miehen hirttäjäisiä ja mies saa kuristuessaan erektion, mikä taas saa yleisön innostumaan.

Fennellin Humiseva harju taitaa toimia parhaiten, jos sen katsoo täysin omana teoksenaan, miettimättä lähdemateriaalia sen taustalla. Catherinen ja Heathcliffin tarina ei ole mikään ruusuinen rakkaustarina, vaan Fennell pistää oikein haisemaan sen toksisuudella. Kun Catherine valitseekin Edgarin, Heathcliff suivaantuu tästä niin, ettei mikään ole enää pyhää. Traaginen tarina vetää kieltämättä mennessään ja muuttuu loppua kohti liikuttavaksi. Paikoitellen leffa laahaa kurjuudessa ja yhä vain inhottavammaksi muuttuvissa hahmoissaan, minkä lisäksi jossain kohtaa jatkuviin seksikohtauksiinkin alkaa turtua. Monelle katsojalle voi tosin tulla pettymyksenä, että Elordin arpiseksi maskeerattua selkää lukuun ottamatta paljasta pintaa ei ole juuri luvassa. Toisaalta Fennellin Humiseva harju on irstas, mutta toisaalta se on myös ajoittain omituisen pidätteleväinen. Elokuva jakaa taatusti mielipiteitä varsin villisti, mikä vaikuttaisi olevan liikaakin Fennellin aikomus.

Jos jostain ei kuitenkaan moitittavaa löydy, niin Humisevan harjun mielettömästä teknisestä toteutuksesta. Elokuva on erinomaisesti kuvattu ja siitä löytyy monia suorastaan mykistäviä otoksia. Usvaiset kukkulat ovat jo itsessään upea näky ja niitä esitellään oikein koko rahan edestä. Värien käyttö on myös ajoittain todella näyttävää, etenkin otoksissa, joissa Heathcliff ratsastaa tummana siluettina oranssia auringonlaskua vasten. Lavasteet ovat myös komeat ja puvustus todella tyylikästä. Olen yllättynyt, jos leffaa ei huomioida vuoden 2027 Oscar-gaalassa kuvauksesta, lavastuksesta ja puvustuksesta. Myös äänimaailma on taitavasti rakennettu ja Anthony Willisin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla. Willisin musiikkien lisäksi Charli XCX (jonka muuten näin Tennispalatsissa viime kesänä) on tehnyt elokuvaa varten kokonaisen albumillisen kappaleita, mutta Chains of Love -biisiä lukuun ottamatta en juuri innostunut kuulemastani.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wuthering Heights, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Lie Still, LuckyChap, MRC Film

Crime 101 (2026) - elokuva-arvostelu

CRIME 101

Ohjaus: Bart Layton

Näyttelijät: Chris Hemsworth, Mark Ruffalo, Halle Berry, Barry Keoghan, Monica Barbaro, Corey Hawkins, Nick Nolte, Tate Donovan, Drew Powell ja Jennifer Jason Leigh

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Crime 101 perustuu Don Winslow'n samannimiseen novelliin vuodelta 2020. Amazon ja Netflix kävivät kilpailun novellin filmatisointioikeuksista ja lopulta Amazon voitti vuonna 2023. Alun perin Pedro Pascalin oli tarkoitus näytellä elokuvassa, mutta koska hän oli kiireinen The Fantastic Four: First Stepsin (2025) parissa, hänet korvattiin Mark Ruffalolla. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Crime 101 on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta jo ihan vain sen näyttelijäkaartin takia ja kävinkin uteliaana katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä.

Rikosetsivä Lou Lubesnick ryhtyy tutkimaan hämmästyttävän tarkkoja ryöstöjä Los Angelesiin johtavan 101-tien varrella, samalla kun ryöstäjä Mike Davis valmistautuu rikollisuransa isoimpaan ja vaarallisimpaan koitokseen.

Crime 101 oikein vilisee Marvel-näyttelijöitä, lähtien Thorin roolista tunnetusta Chris Hemsworthista, joka esittää rikollista Mike Davisia, joka on muutaman vuoden aikana tehnyt todella tarkkaan suunniteltuja ryöstöjä pitkin 101-tietä. Ryöstöissä kenellekään ei käy huonosti, saaliit ovat mojovia ja Mikesta ei näy kameroissa jälkeäkään. Hemsworth on tuttuun tapaansa karismaattinen roolissaan ja istuukin oikein passelisti rikolliseksi, jonka puolesta jännittää. Mike ei ole mikään selvä pahis, vaan häneltä löytyy omat moraaliset puolensa ja hän yleensä selvittää, että ryöstettävät kohteet ovat vakuutettuja.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Ruffalo 101-tien ryöstöjä tutkivana etsivä Lou Lubesnickinä ja Corey Hawkins tämän työparina Tillmanina, Nick Nolte Miken pestaavana Moneyna, Barry Keoghan äkkipikaisena pikkurikollisena Ormonina, Halle Berry epäkiitolliselle vakuutusyhtiölle työskentelevänä Sharon Combsina, sekä Monica Barbaro Mayana, josta tulee Mikelle se pakollinen romanttinen kiinnostuksen kohde, mikä pistää miehen pohtimaan, mitä hän todellisuudessa haluaisi elämältään. Tästä huolimatta Maya tuntuu hahmona väkinäiseltä lisäykseltä ja hänet voisi poistaa elokuvasta kokonaan, eikä juuri mikään lopulta muuttuisi. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita osissaan, joskin mahtavan Task-sarjan (2025-) jälkeen Ruffalo tuntuu vain esittävän turhankin samanlaista kyttähahmoa. Keoghan taas on jälleen aikamoinen sekopää, täydellinen vastakohta huolelliselle Mikelle.

Crime 101 osoittautui oikein mainioksi ja paikoitellen varsin tiivistunnelmaiseksikin rikoselokuvaksi, joka nappaa onnistuneesti mukaansa heti alun jännittävällä timanttiryöstöllä ja pitääkin sitten sopivasti otteessaan läpi keston. Toisinaan elokuvan lähes kahden ja puolen tunnin mitassa olisi leikkausvaraa, etenkin Mayan kuviossa, mutta pääasiassa leffa kuitenkin toimii alusta loppuun. On kiinnostavaa seurata, kuinka eri hahmojen juonikuviot alkavat hissuksiin linkittäytyä toisiinsa ja kun Mike alkaa suunnitella viimeiseksi ajattelemaansa ryöstöä.

Elokuvan mielenkiintoisin puoli tulee siitä, että vaikka päähenkilö onkin ryöstäjä, joka elelee hulppeasti varastetuilla rahoilla, tarinan todelliset pahikset tuntuvat tulevan ihan muualta. Leffan edetessä niin katsojille kuin hahmoille käy selväksi erilaiset korruptiot, muiden hyväksikäytöt ja muut, mitkä saavat itse kunkin löystämään tiukkoja moraalejaan. Elokuvan varrelle on ripoteltu joitain todella vangitsevia kohtauksia, oli kyse sitten tiukasta takaa-ajosta tai itse varsinaisesta huipennusryöstöstä, missä moni asia voi mennä herkästi pieleen. Ei Crime 101 mitään uutta juuri keksi ja se on paljon velkaa ryöstöelokuvien kuninkaalle, Heat - ajojahdille (Heat - 1995), mutta pidin silti näkemästäni ja suosittelenkin elokuvaa kaikille jännittäviä rikosleffoja fanittaville.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Bart Layton, jonka kädenjäljestä kyllä näkee inspiraation lähteet. Tutuista palikoita Layton on saanut aikaiseksi pätevän elokuvan omassa genressään ja tekstissään hän kulkee sulavasti eri hahmojen juonikuvioiden välillä. Crime 101 on myös teknisesti mainio. Se on paikoitellen todella tyylikkäästi kuvattu, etenkin öisten ajokohtausten aikana. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja tehosteet näyttävät päteviltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Blanck Massin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä jännittävään ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Crime 101, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, Amazon MGM Studios, Working Title Films, RAW, Wild State, The Story Factory

Goat: Kaikkien aikojen paras (Goat - 2026) - elokuva-arvostelu

GOAT: KAIKKIEN AIKOJEN PARAS

GOAT

Ohjaus: Tyree Dillihay

Näyttelijät: Caleb McLaughlin, Gabrielle Union, Aaron Pierre, Nicola Coughlan, David Harbour, Stephen Curry, Nick Kroll, Jenifer Lewis, Patton Oswalt, Sherry Cola, Eduardo Franco, Andrew Santino, Bobby Lee, Ayesha Curry, Wayne Knight ja Jennifer Hudson

Genre: animaatio, urheilu, komedia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Goat: Kaikkien aikojen paras on uusi animoitu urheiluelokuva. Nicolas Curcio ja Peter Chiarelli kehittelivät elokuvan tarinan jo vuonna 2019 ja saivat ideansa läpi Columbia Picturesilla ja Sony Pictures Animationilla. Aaron Buchsbaum ja Teddy Riley työstivät varsinaisen käsikirjoituksen, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi käynnistyi. Nyt Goat: Kaikkien aikojen paras on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffan näkemistä innolla. Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä.

Nuori vuohi Will Harris saa elämänsä tilaisuuden, kun hänet valitaan heikosti menestyvän karjupallojoukkue Thornsin uudeksi pelaajaksi, ensimmäisenä keskikokoisena eläimenä maailmassa. Willin täytyy todistaa lahjansa niin vastustajille, omille joukkuetovereilleen kuin myös itselleen.

Goat: Kaikkien aikojen paras sijoittuu pelkkien ihmismäisten eläinten asuttamaan maailmaan, missä suosituin urheilulaji on koripalloa muistuttava karjupallo. Yksi karjupalloa rakastavista on vuohi Will Harris (äänenä Caleb McLaughlin), jonka haaveena olisi pelata isossa liigassa suosikkijoukkueessaan Thornsissa. Ongelma vain on se, että karjupallo on isojen eläinten, kuten leijonien, karhujen ja virtahepojen laji, eikä pienempien kuten vuohien. Tähän tulee kuitenkin muutos, kun kuin ihmeen kaupalla Willin haave toteutuu ja hänestä tulee Thornsin uusi pelaaja. Will on saman tien tykättävä hahmo ja nuorukaisen haluaa nähdä todistavan epäilijänsä vääriksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Willin kaverit Hannah-maasusi (Sherry Cola) ja Daryl-kapybara (Eduardo Franco), Willin ravintolapomo Carol-laama (Ayesha Curry), Willin vuokranantaja Frank-gerbiili (Wayne Knight), Thorns-joukkueen omistava Flo-pahkasika (Jenifer Lewis), joukkueen valmentaja Dennis-nenäapina (Patton Oswalt), joukkueeseen kuuluvat Jett Fillmore -pantteri (Gabrielle Union), Olivia-strutsi (Nicola Coughlan), Archie-sarvikuono (David Harbour), Lenny-kirahvi (Stephen Curry) ja Modo-komodonvaraani (Nick Kroll), sekä Thornsin ykkösvastustaja, ylimielinen Mane Attraction (Aaron Pierre), jota on helppo inhota heti ensikohtauksestaan lähtien. Hahmogalleria on läpikotaisin mainio ja täynnä monenmoista persoonaa. Kaikki Thorns-tiimistä pääsevät esille erilaisten piirteidensä ansiosta. Kiinnostavin sivuhahmoista on Willin idoli Jett, jota pidettiin aiemmin karjupallon ykköstähtenä, mutta joka on iän myötä hidastunut. Jett ei haluaisi myöntää edes itselleen, että hänen parhaat päivänsä ovat takanapäin, mitä ei auta puskista joukkueeseen mukaan revitty vuohi.

Goat: Kaikkien aikojen paras osoittautui erittäin mainioksi koko perheelle sopivaksi urheiluanimaatioksi, joka viihdyttää onnistuneesti läpi kestonsa. Elokuvan käsikirjoitus ei kiinnostavasta eläinmaailmastaan huolimatta ole järin omaperäinen, vaan tällaisia altavastaajatarinoita on urheiluleffojen puolella nähty pilvin pimein. Tarina on toisaalta hyvinkin ennalta-arvattava, eikä siitä käänteineenkään juuri löydy yllätyksiä sellaisille, jotka ovat nähneet edes pari vastaavaa elokuvaa. Mutta eipä se toisaalta hirveästi haitannut, koska tuttu tarina kerrotaan tässä niin hyvin. Lisäksi näytöksessäni olleet lapsikatsojat eläytyivät menoon mukaan lopulta sillä tavalla, että se muistutti siitä, että jotkut kokevat tämän itsestäni tutulta tuntuvan kertomuksen ensi kertaa. Vaikka yleensä ääntä pitävät lapset ärsyttävät leffanäytöksissä, Goatin aikana heidän hurraa-huutonsa ja aplodinsa vain nostivat hymyn huulilleni.

Tuttuakin tutumman tarinan antaa helposti anteeksi, kun se on täytetty näin veikeillä hahmoilla ja se kerrotaan näin mukaansatempaavalla energialla. Osalle aikuiskatsojista leffa voi olla turhankin hektinen, mutta itselleni sen sähäkkyys toimi ja muutamat draamankaaret rauhoittavat menoa tarpeen vaatiessa. Itse karjupallomatsit ovat tehokkaan vangitsevia, etenkin kun areenat muuttuvat peli peliltä luovemmiksi ja vaarallisemmiksi. Väliin tykitetään paljon hauskaa huumoria, joka syntyy niin aidosti hupaisasta fyysisestä kohelluksesta, sekä nokkelasta sanailusta. Onhan jo itse elokuvan nimi nokkela. "Goat" kun tarkoittaa vuohen lisäksi myös "greatest of all time", eli kaikkien aikojen parasta.

Visuaalisesti Goat: Kaikkien aikojen paras on aikamoista silmäkarkkia - mitäpä muuta voikaan odottaa samalta animaatioyhtiöltä, joka työskenteli myös leffojen Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) ja K-popparit demonien jäljillä (KPop Demon Hunters - 2025) parissa? Noista elokuvista tuttu kokeilullisempi tyyli on mukana myös tässä ja lopputulos on paikoin uskomaton taidonnäyte. Hahmot liikkuvat etenkin karjupallokentällä sulavasti ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia - sellaisiakin yksityiskohtia kuten tarkkaan mallinnettu PlayStation 5 -pelikonsoli, muistuttaen katsojia siitä, että he katsovat Sonyn elokuvaa. Leffa on myös ilahduttavan värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Kris Bowersin mainiosti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Goat, Yhdysvallat, 2026, Columbia Pictures, Modern Magic, Sony Pictures Animation, Unanimous Media

Cold Storage (2026) - elokuva-arvostelu

COLD STORAGE

Ohjaus: Jonny Campbell

Näyttelijät: Joe Keery, Georgina Campbell, Liam Neeson, Lesley Manville, Gavin Spokes, Ellora Torchia, Vanessa Redgrave, Richard Brake ja Sosie Bacon

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Cold Storage perustuu David Koeppin samannimiseen kirjaan vuodelta 2019. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta on tekeillä elokuva, jonka Koepp käsikirjoittaa itse. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2023 ja nyt Cold Storage on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin yllä olevan julisteen tulevien leffojen joukossa, enkä halunnut tietää siitä sen enempää etukäteen. Kävinkin uteliaana katsomassa Cold Storagen heti ensi-iltapäivänä.

Varastolla työskentelevät Teacake ja Naomi saavat selville, että syvällä varastotilan uumenissa on hylätty armeijan tutkimuslaitos, minne piilotettu vaarallinen ja supertarttuva sieni on alkanut levitä.

Stranger Things -sarjasta (2016-2025) tuttu Joe Keery ja Barbarian-elokuvasta (2022) tuttu Georgina Campbell näyttelevät Teacakea ja Naomia, jotka työskentelevät varastolla, mistä ihmiset voivat ostaa itselleen säilytyshuoneita tavaroilleen. Kaksikko ei kuitenkaan tiedä, että erilaisten roinien lisäksi varaston uumenissa piilee jotain todella vaarallista, mikä on pääsemässä ulos vankeudestaan. Keery ja Campbell ovat kelpo valinnat rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy hyvää kemiaa. Campbellin esittämä Naomi on rauhallisempi ja tarkkaavaisempi tyyppi, kun taas Keery esittää aikamoista hölösuuta. Periaatteessa Keery esittää Stranger Things -hahmoaan Steveä, joskin eri hiustyylillä.

     Elokuvassa nähdään myös Liam Neeson selkävaivojensa takia eläköityneenä eversti Robert Quinnina ja Lesley Manville tämän entisenä työparina Trini Romanona, Sosie Bacon NASA:n tutkija Hero Martinsina, Ellora Torchia armeijalla työskentelevänä Abigailina ja Richard Brake tämän inhottavana esimiehenä Jerabekina, sekä Gavin Spokes Teacaken ja Naomin ärsyttävänä pomona Griffininä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa ihan passelisti. Neesonista löytyy karismaa entisenä everstinä, joka on harvoja ihmisiä maan päällä, jotka tietävät varaston uumenista löytyvän sienen uhkaavudesta. Onpa myös kivaa nähdä Neeson jossain muussa kuin tusinatoimintarainassa.

Cold Storage jäi mielestäni harmillisen vaisuksi kauhukomediaksi, jossa olisi varmasti ollut potentiaalia paljon parempaankin. Tällaisenaan tuntuu siltä, että jokin pidättelee leffaa kaiken aikaa, oli kyse sitten Koeppin käsikirjoituksesta hänen oman kirjansa pohjalta tai sitten pienehköstä budjetista, joka taisi mennä lähinnä näyttelijöihin. Elokuva voisi olla villimpi, ronskimpi, hauskempi, ällöttävämpi, verisempi... Yksinkertaisemmin sanottuna Cold Storagen olisi pitänyt pitää enemmän hauskaa konseptinsa parissa.

Lähtökohtaisesti elokuva on nimittäin erittäin lupaava. Elokuvan alku pohjustaa sienen vaarallisuuden onnistuneesti ja kun päästään varastolle, leffa rakentaa jännitettä pätevästi. Mutta kun sieni alkaa tartuttamaan ihmisiä ja muuttamaan näistä omaa zombimaista armeijaansa, jonka ainoa tehtävä on levittää sientä muualle maailmaan, elokuva ei uskallakaan pistää haisemaan. Parit yrjöt ja tartunnan saaneiden räjähtelyt ovat kierolla tavalla veikeät, mutta etenkin loppusuoralla elokuva jää lähinnä toistamaan samoja temppuja, kun sen pitäisi nostaa kierroksiaan. Kun lopputekstit pyörähtivät käyntiin, ensireaktioni oli: "siinäkö se nyt olikin?" Ei Cold Storage huono ole ja sen katsoo kyllä sujuvasti kertakäyttöisenä kauhukomediana. Mutta jotain jää uupumaan ja se taas jää harmittamaan teatterista poistuessa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa lähinnä televisiosarjojen parissa työskennellyt Jonny Campbell, jonka olisi pitänyt irrotella rohkeammin vekkulin konseptin kanssa. Samaa jää kaipaamaan myös Koeppin tekstistä, joka voi kenties toimia tällaisenaan kirjana, mutta joka tarvitsisi lisäpotkua elokuvamuodossa. Teknisestikin Cold Storage on hieman epätasainen. Se on ihan hyvin kuvattu ja sopivan napakasti leikattu kasaan, eikä leffa tunnu puolentoista tunnin kestossa liian pitkältä. Lavasteet ovat hienot, puvustus on oivallista ja tartunnan saaneiden maskeeraukset ovat tyylikkään ällöttävät. Tietokonetehosteista kuitenkin näkyy pienehkö budjetti, erityisesti tartunnan saaneesta peurasta, joka näyttää lähinnä videopelistä repäistyltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Mathieu Lamboley tunnelmoi kivasti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cold Storage, Yhdysvallat, Ranska, 2026, StudioCanal, Ciné+OCS, Bibi Film tv, HunkyDory Films, Morocco Shooting and Support

A Thousand Blows, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

A THOUSAND BLOWS - KAUSI 2

Luoja: Steven Knight

Näyttelijät: Malachi Kirby, Erin Doherty, Stephen Graham, James Nelson-Joyce, Jason Tobin, Darci Shaw, Hannah Walters, Morgan Hilaire, Jemma Carlton, Caoilfhionn Dunne, Daniel Pays, Catherine McCormack, Ned Dennehy, Stanley Morgan, Garry Cooper, Richard Dillane ja Francis Lovehall

Genre: draama, jännitys

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 42 minuuttia - 48 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Steven Knightin luoma televisiosarja A Thousand Blows nousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin helmikuussa 2025. Avauskausi kuitenkin sisälsi vasta puolet Knightin suunnittelemista kahdestatoista jaksosta, jotka oli kuvattu yhtä kyytiä vuoden 2023 puolivälin paikkeilla. Niinpä toista kautta ryhdyttiin leikkaamaan siinä kohtaa, kun avauskausi julkaistiin ja niinpä jo nyt, alle vuotta myöhemmin A Thousand Blowsin toinen kausi on ilmestynyt (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse pidin sarjan avauskautta mainiona ja olen ihan positiivisin fiiliksin odottanut sen jatkumista. Ryhdyinkin katsomaan A Thousand Blowsin toista tuotantokautta pian sen ilmestyttyä.

Mary Carr kehittelee juonta, jolla hän saisi Forty Elephantsin uuteen kukoistukseen, mutta siihen hän tarvitsisi nyrkkeilykehät jättäneitä Hezekiah Moscow'ta ja Sugar Goodsonia.

A Thousand Blowsin keskiössä oleva pääkolmikko tekee paluun. Sekä Hezekiah Moscow (Malachi Kirby) että Sugar Goodson (Stephen Graham) ovat jättäneet nyrkkeilykehät taakseen, Hezekiahin tapettua vahingossa vastustajansa edelliskauden lopun ottelussa ja Sugarin vaivuttua alkoholismin pyörteisiin. Mary Carrilla (Erin Doherty) on kuitenkin oma suunnitelmansa miesten varalle, kun hän yrittää saada Forty Elephants -naisrikollisjengiä uuteen loistoon. Kirby, Graham ja Doherty ovat edelleen hyvässä iskussa rooleissaan. Kirby ja Graham tulkitsevat vakuuttavasti hahmojensa vaikeita tuntemuksia avauskauden koettelemusten jäljiltä, kun taas Doherty leikittelee veijarimaisesti Maryna.

     Menossa mukana ovat yhä myös muun muassa James Nelson-Joyce Sugarin pikkuveljenä Treaclena, Jason Tobin majataloaan pyörittävänä Lao Lamina, sekä Morgan Hilaire, Darci Shaw ja Jemma Carlton Forty Elephantsiin kuuluvina Esmenä, Alicena ja Bellenä, kun taas uusina tuttavuuksina kakkoskaudella esitellään prinssi Albert Victor (Stanley Morgan) ja Forty Elephantsin mukaan hyppäävä Sophie Lyons (Catherine McCormack), joka on ihan tosielämän rikollinen. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa vähintään passelisti.

A Thousand Blows jatkaa kakkoskaudellaan avauskauden viitoittamaa kelpo linjaa, mutta eipä sarja vielä tälläkään kaudella tehnyt minuun mitään sen suurempaa vaikutusta. Homman nimi on tällä kertaa toki jo selvä ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka hahmot suhtautuvat uusiin tilanteisiinsa, joihin heidät avauskauden päätteeksi jätettiin. On myös ihan mielenkiintoista ryhtyä seuraamaan Maryn uutta juonittelua, varsinkin kun se vaatii Hezekiahia ja Sugaria hautaamaan sotakirvestään edes tilapäisesti. 

Tältäkin kaudelta löytyy muutamat täsmähetkensä, jotka vakuuttavat jollain tasolla, mutta vieläkään A Thousand Blows ei silti lähde kunnolla kiitoon. Nyrkkeilypuolta on tällä kertaa vähemmän, mutta matsit ovat yhä mainion tylyjä ja paikoitellen jopa hitusen jännittäviäkin. Se kunnon koukuttavuus jää kuitenkin uupumaan. Loppusuorallaan kakkoskausi ryhtyy jo vihjailemaan mahdollisesta jatkosta, joka näillä näkymin veisi sarjaa varsin uusiin suuntiin. Kolmannesta kaudesta ei kuitenkaan ole vielä varmuutta, toisin kuin yli vuosi sitten kakkoskaudesta, koska tämä tosiaan kuvattiin yhtä kyytiä ensimmäisen kanssa. Jos A Thousand Blows tästä vielä jatkuu, katson sarjaa sujuvasti lisää, mutta täytyy todeta, ettei minua ihan kamalasti harmita, jos sarja päätetäänkin lopettaa tähän.

Kauden ohjaajat Katrin Gebbe ja Dionne Edwards hoitavat tonttinsa passelisti, samalla kun Steven Knightin johtama käsikirjoitustiimi vie sarjaa menevästi eteenpäin. Teknisesti A Thousand Blows pitää myös tasonsa. Kakkoskausi on tyylikkäästi kuvattu ja sarjan lavasteet ovat edelleen varsin näyttävät. Puvustus on myös onnistunutta ja maskeeraukset sopivan rujoja. Äänimaailma on pätevästi tehty nyrkinosumia myöten ja Federico Jusidin säveltämät leikittelevät musiikit pysyvät sarjan parhaana puolena.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

A Thousand Blows, Iso-Britannia, 2025-, The Story Collective, Matriarch Productions, Water & Power Productions

Steal, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

STEAL - KAUSI 1

Luoja: Sotiris Nikias

Näyttelijät: Sophie Turner, Jacob Fortune-Lloyd, Archie Madekwe, Jonathan Slinger, Andrew Howard, Ellie James, Andrew Koji, Harry Michell, Elòise Thomas, Patrick O'Kane, Anastasia Hille, Thomas Larkin, Díana Bermudez, Spike Leighton, Yusra Warsama, Tomisin Ajani ja Peter Mullan

Genre: rikos, trilleri

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 42 minuuttia - 54 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Steal on Sophie Turnerin tähdittämä trillerisarja. Sotiris Nikias kehitteli sarjan tarinan ja sai Drama Republic -yhtiön mukaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja lopulta Stealin ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa tammikuussa 2026. Itse kiinnostuin, kun näin Amazonin mainostavan sarjaa. Ryhdyinkin katsomaan Stealia heti sen julkaisupäivänä.

Eläkerahastoja käsittelevän Lochmill Capital -yhtiön työntekijöiden arkipäivä muuttuu yhtäkkiä jännitysnäytelmäksi, kun paikalle saapuu aseistettuja ihmisiä aikeinaan varastaa yhtiöltä miljardeja.

Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) parhaiten tunnettu Sophie Turner näyttelee Zara Dunnea, joka on työskennellyt Lochmill Capitalilla jo jonkin aikaa. Työkaverit ovat tulleet tutuksi, homman nimi on selvä ja kaikki luistaa periaatteessa hyvin. Zaran elämä lähtee kuitenkin raiteiltaan, kun eräänä päivänä konttorille saapuu ryöstäjien joukko, joka keplottelee Zaran kautta muutaman miljardin arvoiset eläkerahastot itselleen. Turner tulkitsee hyvin hahmonsa paniikkia tilanteen keskellä, mutta myös muita vaikeita tunteita, joita tilanteen ympärillä syntyy. Zara on oiva päähenkilö, etenkin kun hänestä selviää jaksojen edetessä lisää.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa Archie Madekwe, Harry Michell ja Elòise Thomas Zaran työkavereina Lukena, Milona ja Myrtlenä, jotka reagoivat eri tavoin hurjaan tapahtumaan, Jonathan Slinger, Andrew Howard, Díana Bermudez, Spike Leighton, Yusra Warsama ja Tomisin Ajani ryöstäjien joukkona, sekä Jacob Fortune-Lloyd ja Andrew Koji ryöstöä tutkimaan saapuvina rikoskomisario Rhys Covacina ja talousrikostutkija Darren Yoshidana. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa vähintään kelvollisesti. Ryöstäjiksi on saatu sopivan karskeja ja häijyjä tyyppejä, kun taas Fortune-Lloyd ja Koji istuvat passelisti virkavallan edustajiksi.

Steal osoittautui varsin toimivaksi rikossarjaksi, joka ajaa hyvin asiansa, mutta joka ei tarjonnut sen suurempaa vaikutusta. Itse avausjakson ryöstö on taitavan tiivistunnelmaisesti tehty ja vaikka myös myöhempien jaksojen tutkinta on mielenkiintoista seurattavaa, etenkin kun tapauksesta ilmenee nopeasti paljon erilaisia käänteitä, sarja toisaalta syyllistyy käyttämään parhaat paukkunsa heti alussa. Tarina lähtee kieltämättä yllättäville poluille, mutta myöhemmät jaksot eivät koskaan tavoita pilottijakson intensiteettiä.

Kuusi jaksoa on juuri sopiva mitta tälle kertomukselle, jolloin hommaa ei ole venytetty liian pitkäksi. Jokainen jakso tuo uudet käänteet tarinaan tai uusia mutkia matkaan, mikä pitää jännitettä kelvollisesti yllä. Ne tarinan huomattavasti ennalta-arvattavammatkin puolet, kuten Zaran ja erään toisen välille syntyvä romanssintynkä, hoidetaan myös oivallisesti. Parit sähäkämmät toimintakohtaukset vievät mukanaan ja onhan se kiinnostavaa nähdä, kuinka kaikki lopulta ratkeaa päätösjaksossa. Steal on kaikin tavoin täydellisen kelpuutettava sarja, jonka saattaa lyhyen kestonsa vuoksi katsoa yhden illan aikana. Mitään sen ihmeellisempää Steal ei kuitenkaan tuonut ainakaan minulle. Jos sarjaa päätetään jatkaa, katson lisää sujuvasti, mutten koe että sellaista tarvittaisiin.

Sarjan ohjaajat Sam Miller ja Hettie Macdonald pitävät ilmapiiriä sujuvasti yllä, vaikka se todellinen vangitsevuus jää ykkösjakson jälkeen uupumaan. Stealin luoja Sotiris Nikitaksen työstämä käsikirjoitus on näppärä, mutta jotain siitäkin jää lopulta kaipaamaan. Teknisesti sarja on pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivaa ja tehosteetkin toimivat. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, joskin Martin Phippsin ja Benji Merrisonin säveltämistä musiikeista ei jää mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Steal season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Steal, Iso-Britannia, 2026-, Amazon MGM Studios, Drama Republic

Scary Movie 2 (2001) - elokuva-arvostelu

SCARY MOVIE 2

Ohjaus: Keenen Ivory Wayans

Näyttelijät: Anna Faris, Regina Hall, Shawn Wayans, Marlon Wayans, Christopher Masterson, Kathleen Robinson, Tori Spelling, David Cross, Tim Curry, Chris Elliott, James Woods, Andy Richter, Richard Moll, Veronica Cartwright, Natasha Lyonne ja Beetlejuice

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Kauhuelokuvia parodioinut Scary Movie (2000) oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Dimension Films -yhtiö ei ollut antanut lupaa jatko-osalle ennen kuin ensimmäinen todetaan menestykseksi ja kun näin kävi, yhtiö antoi tekijöille alle vuoden aikaa valmistaa kakkososan. Tuotanto oli lopulta niin kiireinen, että Wayansin veljekset, joiden työhön kuului näyttelemistä, ohjaamista, käsikirjoittamista ja tuottamista, eivät suostuneet palaamaan sarjaan enää. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Scary Movie 2 julkaistiin heinäkuussa 2001. Elokuva sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta, eikä se menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta se oli silti hitti. Itse katsoin Scary Movie 2:n jo lapsena, pian ensimmäisen jälkeen ja pidin tästäkin leffasta. Olen vuosien varrella katsonut elokuvan muutamankin kerran uusiksi, mutta mielipiteeni on muuttunut negatiivisempaan suuntaan. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa, päätin katsoa aiemmat Scary Moviet uudestaan ja pari viikkoa ykkösleffan jälkeen pistin Scary Movie 2:n pyörimään.

Stevenstonin verilöylystä selvinnyt Cindy Campbell ystävineen pestataan unettomuuskokeiluun vanhassa kartanossa. Yön aikana nuorille selviää, että talossa kummittelee.

Osa ensimmäisen Scary Movie -elokuvan tutuista hahmoista tekee paluun... siitäkin huolimatta, että jotkut heistä kuolivat. Ketään ei myöskään tunnu haittaavan, että Shawn Wayansin näyttelemä Ray paljastui yhdeksi leffan murhaajista. Anna Faris palaa rooliinsa Cindy Campbellina, joka yrittää totutella uuteen elämään collegessa ja toipua aiemmista traumoistaan, kun hänet ystävineen pestataan erikoiseen kokeiluun. Mukaan lähtevät Rayn lisäksi myös tämän tyttöystävä, Regina Hallin näyttelemä Brenda ja tämän veli, Marlon Wayansin esittämä pilviveikko Shorty. Faris, Hall ja Wayansit ovat toistamiseen vekkulissa vedossa, ylinäytellen yhteen hiileen minkä ehtivät.

     Uusina tuttavuuksina leffassa tavataan nuoret Buddy (Christopher Masterson), Theo (Kathleen Robertson) ja Alex (Tori Spelling), jotka osallistuvat myös kokeiluun, jonka ovat järjestäneet professori Oldman (Tim Curry) ja tutkija Dwight (David Cross). Show'n varastaa epämuodostuneen kätensä kanssa sekoileva talonmies Hanson (Chris Elliott) ja nähdäänpä Manaajaa (The Exorcist - 1973) parodioivassa alkukohtauksessa myös James Woods ja Andy Richter pappeina, sekä nykyään Netflixin Orange Is the New Black -sarjasta (2013-2019) tuttu Natasha Lyonne riivattuna Megan-tyttönä. Alun perin manaajan osassa oli tarkoitus nähdä itse Marlon Brando, mutta tämä joutui sairautensa vuoksi jättäytymään roolista yhden kuvauspäivän jälkeen. Charlton Hestonia ja jopa presidentti Bill Clintonia kaavailtiin tilalle, ennen kuin Woods nappasi roolin.

Scary Movie 2 ei ole yhtä veikeä tapaus kuin edeltäjänsä, mutta se on silti ihan hassu leffa ja jos jostain elokuvaa voi kehua, niin siinä päätettiin parodioida hyvin erilaisia kauhuelokuvia kuin viimeksi. Siinä missä ensimmäinen Scary Movie vitsaili slashereiden, kuten Screamin (1996) ja Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 1997) kustannuksella, Scary Movie 2 ottaa käsittelyyn paranormaalit kauhuilut. Kuten jo kävikin selväksi, elokuva käynnistyy Manaaja-parodialla (mikä onkin leffan parasta antia) ja myöhemmin elokuvassa nähdään tuttuja juttuja muun muassa Poltergeistista (1982) ja Hannibalista (2001), pääjuonen mukaillessa The Haunting - paholaistaloa (The Haunting - 1999). Mukaan mahtuu parodiaa muistakin kuin kauhuleffoista, lopputaistelun matkiessa tällä kertaa Charlien enkeleitä (Charlie's Angels - 2000).

Toisin kuin loppuun asti viihdyttänyt ensimmäinen elokuva, Scary Movie 2:lta hiipuu lupsakkuus loppua kohti, minkä lisäksi siinä on muitakin kohtauksia, joista joko loppuu teho kesken kaiken tai jotka muuten vain venyttävät vitsiä aivan liian pitkäksi. Leffa ei myöskään yleisesti ole yhtä hauska kuin edeltäjänsä ja sen huumori on entistä lapsellisempaa. Silti seasta löytyy hupaisat hetkensä ja vitsinsä, joiden takia leffan taso pyörii siellä keskinkertaisuuden tietämillä. Jos siis piti ensimmäisestä Scary Moviesta, luulisi kakkosenkin uppoavan edes jollain tasolla.

Keenen Ivory Wayans palasi ohjaamaan myös jatko-osan, mutta kun hänet pakotettiin työstämään leffa hirveässä kiireessä, hän ei suostunut enää tekemään seuraavia osia. Samaan ratkaisuun päätyivät muutkin Wayansin veljeksistä, näyttelijät Shawn ja Marlon, jotka vastaavat tälläkin kertaa käsikirjoituksesta usean muun tyypin kanssa. Kiirehditty tuotanto on taatusti suuri syy siihen, miksi monet vitseistä tuntuvat venytetyiltä ja miksi meno lässähtää loppua kohti. Scary Movie 2 on tekniseltä puoleltaan kelvollinen. Se on ihan hyvin kuvattu, kummituskartanon lavasteet ovat oivalliset ja efektit ovat tarkoituksellisen käppäiset lisähuumorin takia. Äänimaailma on myös ihan menevästi rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scary Movie 2, Yhdysvallat, 2001, Dimension Films, Wayans Bros. Entertainment, Gold/Miller Productions, Brad Grey Pictures

Landman, kausi 2 (2025-2026) - sarja-arvostelu

LANDMAN - KAUSI 2

Luojat: Taylor Sheridan ja Christian Wallace

Näyttelijät: Billy Bob Thornton, Ali Larter, Jacob Lofland, Michelle Randolph, Paulina Chavez, Kayla Wallace, Demi Moore, Colm Feore, James Jordan, Sam Elliott, Andy Garcia, K.C. Clyde, Guy Burnet, Miriam Silverman, Stefania Spampinato, Bobbi Salvör Menuez, Mackenzie Astin ja Wolé Parks

Genre: draama

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 47 minuuttia - 1 tunti 12 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Taylor Sheridanin ja Christian Wallacen luoma televisiosarja Landman nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä marraskuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Landmanin toinen tuotantokausi on julkaistu (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse pidin sarjan avauskaudesta ja olenkin positiivisin mielin odotellut sarjan jatkumista. Kun Landmanin toisesta kaudesta oli enää muutama jakso julkaisematta, ryhdyin vihdoin katsomaan sitä.

Montyn kuoleman myötä Tommy nousee M-Tex -öljy-yhtiön uudeksi toimitusjohtajaksi. Firman johtaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin helppoa, etenkin kun Tommy saa tietää Montyn olleen pahoissa veloissa.

Billy Bob Thornton palaa rooliinsa Tommy Norrisiksi, joka on siirtynyt pelkän maamiehen tehtävistä M-Tex -öljy-yhtiön uudeksi toimitusjohtajaksi, edeltäjä Monty Millerin (Jon Hamm) kuoltua äkillisesti avauskauden lopussa. Tommy yrittääkin pitää firmaa kasassa, mitä ei auta yhtään hänen kotielämänsä haasteet, jotka syntyvät yleensä hänen rasittavasta ex-vaimostaan Angelasta (Ali Larter). Samalla kun Angela hyysää parin tytärtä Ainsleyta (Michelle Randolph), heidän poikansa Cooper (Jacob Lofland) on lähtenyt omiin öljybisneksiin ja pitää omaa kotiarkeaan rakkaan Arianansa (Paulina Chavez) ja tämän pienen lapsen kanssa. Thornton on edelleen loistovedossa roolissa ja tarjoaa hyvää huumoria happamalla naamallakin, kun elämä ei meinaa lopettaa Tommyn ahterin potkimista. Larter heittäytyy täysillä Angelaksi, josta ei oikein vieläkään osaa sanoa, onko hahmo hauska vai raivostuttava. Randolph on oiva pilalle hemmoteltuna tyttärenä, Lofland toimii öljybisnekseen paremmin jyvälle pääsevänä poikana ja Chavez on yhä mainio tämän rakkaana.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Demi Moore Montyn vaimona Camina, Colm Feore lakimies Nathanina, Kayla Wallace asianajaja Rebeccana ja James Jordan Tommylle uskollisena Dalena, minkä lisäksi ykköskaudella vain piipahtanut Andy Garcia on tällä kaudella isommassa roolissa kartellipomo Danny Morrellina. Uutena tulokkaana kaudella esitellään Tommyn vanha isä T.L., jota esittää aina karismaattinen Sam Elliott.

Landmanin toinen tuotantokausi ei ole ihan yhtä hyvä kuin avauskausi, mutta sarja jatkaa silti pääasiassa oivallista rataansa. Meno on periaatteessa samaa kuin edelliskaudella, vaikka Tommy onkin nyt enemmän osallisena isoissa bisneksissä suurkaupungeissa. Miehellä on entistä enemmän rautoja tulessa ja erilaisia ongelmia tuntuu puskevan esiin ovista ja ikkunoista. Kun puhelin soi, siihen ei haluaisi vastata, sillä asia ei ole juuri koskaan mitään positiivista. Milloin on tapahtunut onnettomuus, milloin ovat rahat loppuneet ja milloin Angela soittaa saatuaan taas jonkin erikoisen päähänpiston, mikä tarvitsee Tommyn kukkaronnyörien höllentämistä.

Kauden kymmeneen jaksoon mahtuu taas monenmoista tapahtumaa, jotka vaihtelevat reippaasti kiinnostavuustasossaan ja mielestäni tälle kaudelle mahtuu enemmän tyhjänpäiväisempää täytettä ja saman toistoa. Parhaimmillaan, kuten kolmosjakson stressaavan myrkyllisen kaasuvuodon aikana, sarja on edelleen väkevä. Draama on toimivaa, mutta vielä parempaa on sarjan vekkuli huumorintaju. Sitten taas heikoimmillaan sarja on yrittäessään olla ajan hermoilla, kun Ainsley tapaa huutosakkileirillä muunsukupuolisen Paigynin (Bobbi Salvör Menuez), eivätkä kultalusikka suussa syntynyt, rahaa, koruja ja rusketusta rakastava Ainsley ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin tuohtunut ja pronomineja esittelyn aikana kyselevä vegaani-Paigyn tietenkään tule toimeen. Tämä osio tuntuu siltä kuin sarja yrittäisi laajentaa yleisöään, mutta samalla suututtamatta korkeita katsojalukuja tarjoavia konservatiiveja Texasissa, missä Landman on nähtävästi megahitti. Etenkin kuvion ratkaisu kauden lopussa tuntuu jopa kiusallisen lapselliselta.

Stephen Kay on tällä kaudella ohjannut kaikki jaksot, Sheridanin toimiessa jälleen ainoana käsikirjoittajana. Kaksikon työ on pääasiassa toimivaa, vaikka Sheridanin tekstit kaipaisivatkin toisinaan tiivistämistä tai kenties jotakuta toista tuomaan hieman erilaista näkökulmaa esimerkiksi naishahmojen puolelle. Teknisesti Landman pysyy mainiona. Kakkoskausi on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraajat peittävät hahmoja ties mihin sotkuun työmaalla. Äänimaailma on kanssa pätevästi rakennettu ja Andrew Lockingtonin säveltämä musiikki tunnelmoi taustalla kivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Landman, Yhdysvallat, 2025-, MTV Entertainment Studios, 101 Studios, Bosque Ranch Productions, Imperative Entertainment, Texas Monthly, Paramount Television Studios

Yövahti, kausi 2 (The Night Manager - 2026) - sarja-arvostelu

YÖVAHTI - KAUSI 2

THE NIGHT MANAGER

Luoja: David Farr

Näyttelijät: Tom Hiddleston, Diego Calva, Camila Morrone, Hayley Squires, Paul Chahidi, Olivia Colman, Indira Varma, Hugh Laurie, Alistair Petrie, Kirby Howell-Baptiste, Noah Jupe, Slavko Sobin ja Alberto Ammann

Genre: jännitys, toiminta

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 1 tunti - 1 tunti 5 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

John le Carrén Yön pakolainen -kirjaan (The Night Manager - 1993) perustuva televisiosarja Yövahti nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin helmikuussa 2016. Teos tarkoitettiin alun perin minisarjaksi, mutta menestyksen myötä sille alettiin suunnitella jatkoa. Helmikuussa 2023 varmistettiin, että jatkoa oli tekeillä BBC:n ja Amazon Prime Videon yhteistyönä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt Yövahdin toinen tuotantokausi on julkaistu. Itse pidin sarjan avauskaudesta, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Katsoin kuitenkin uteliaana, mitä tekijät olivat tällä kertaa saaneet aikaiseksi.

On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Jonathan Pine sai kiinni Richard Roperin. Nyt hän työskentelee peitetehtävissä Yöpöllöt-valvontayksikön johtajana ja saa selville, että Roperin seuraajat ovat jatkaneet tämän laittomia bisneksiä.

Tom Hiddleston palaa noin vuosikymmenen tauon jälkeen rooliinsa Jonathan Pineksi, joka tosin kulkee nykyään peitenimellä Alex Goodwinina ja auttaa MI6:a johtamalla valvontayksikkö Yöpöllöjä. Jonathanista - tai siis Alexista - on tullut hyvä työssään ja hän on päässyt jyvälle vakoojien maailman saloista. Hahmo on edelleen pidettävä ja Hiddleston jatkaa pätevää suorittamistaan roolissa.

     Vanhoista tutuista kakkoskaudella nähdään myös Olivia Colman MI6:lle työskentelevänä Angela Burrina, Alistair Petrie Richard Roperia (Hugh Laurie) auttaneena Sandyna ja Noah Jupe Roperin poikana Dannyna. Uusina tuttavuuksina kausi esittelee muun muassa Yöpöllöihin kuuluvan Sally Price-Jonesin (Hayley Squires), teknisiä asioita MI6:lla hoitavan Basil Karapetianin (Paul Chahidi), salaisen palvelun johtajan Mayra Cavendishin (Indira Varma), kolumbialaisen asekauppiaan Teddy Dos Santosin (Diego Calva) ja bisnesnainen Roxana Bolañosin (Camila Morrone), jonka kanssa vähemmän yllättäen Jonathanille tulee juttua. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, oli kyse sitten sarjan vanhoista konkareista tai uusista tuttavuuksista. Sally ja Basil ovat kelpo apulaiset Jonathanin missiolle, kun taas Teddy toimii menevästi tämänkertaisena pahiksena.

Yövahti-sarjan avauskausi oli erittäin mainio paketti, joka nähtävästi adaptoi John le Carrén kirjan onnistuneen uskollisesti. Sarjan jatkoa tehtäessä ongelmaksi vain muodostui se, ettei le Carré itse ollut ikinä tehnyt kirjalleen jatkoa, vaan Jonathan Pinen seikkailut olivat jääneet yhteen romaaniin. Jatkokirjaa ei myös enää voi tulla idean isältä, sillä kirjailija menehtyi joulukuussa 2020. Tekijöiden mukaan le Carré oli ykköskauden tekoaikana esitellyt ideoitaan mahdollisesta jatkotarinasta, mutta nämä jäivät nähtävästi käyttämättä. Sen sijaan tekijät päättivät sooloillen rahastaa kirjailijan luomuksen pohjalta ja paikoitellen Yövahdin jatkokausi tuntuu vain laiskahkolta fanifiktiolta.

Näyttelijät suoriutuvat hyvin ja sekaan mahtuu joitain jännittäviä tilanteita, mutta muuten mielsin Yövahdin kakkoskauden aika turhaksi rahastukseksi. Tämänkertainen tarina ei saanut napattua minua mukaansa ja puolenvälin paikkeilla homma menetti otteensa mielestäni sen kaikista laiskimman mahdollisen ratkaisun myötä. Toimintakohtaukset ovat kelvollisen viihdyttäviä, on ihan kiinnostavaa seurata Jonathanin yritystä soluttautua Teddyn piireihin ja Jonathanin ja Roxanan välisistä kohtauksista löytyy sopivasti kemiaa. Kausi jää silti aika yhdentekeväksi ja siitä puuttuu se intensiteetti ja vangitsevuus, mitkä tekivät avauskaudesta niin toimivan. Yövahdin olisi mielestäni pitänyt jäädä yhden kauden mittaiseksi minisarjaksi, mutta eipä se tule jäämään edes tähän kakkoskauteen. Tarina nimittäin jää täysin kesken ja kolmatta kautta työstetään parhaillaan.

Tällä kertaa ohjausvastuussa on Georgi Banks-Davies, joka saa ajoittain rakennettua tiivistunnelmaisia tilanteita. Ongelmaksi vain muodostuu David Farrin käsikirjoitus, joka menee mielestäni sieltä, mistä aita on matalin ja on valitettavan selvää, ettei Farrin tukena ollut tällä kertaa vahvaa lähdemateriaalia. Teknisesti Yövahti pitää kuitenkin kutinsa. Kakkoskausi on taitavasti kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset äityvät jopa aika rujoiksi. Tehosteet toimivat passelisti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Federico Jusidin säveltämät musiikit hyödyntävät pääasiassa toimivasti Victor Reyesin tuttuja melodioita, mutta Jusidin yritys tehdä tunnussävelmästä entistä mahtipontisemman saa musiikin nimenomaan menettämään osan jylhyydestään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of The Night Manager season 2 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

The Night Manager, Iso-Britannia, 2016-, The Ink Factory, BBC, Demarest Films, Producciones Fortaleza, AMC, 127 Wall, AG Studios, Character 7, Hangtime International Pictures, Nostromo Pictures

Batman - Lepakkomies, kausi 2 (Batman - 1966-1967) - sarja-arvostelu

BATMAN - LEPAKKOMIES - KAUSI 2

BATMAN

Luoja: William Dozier

Näyttelijät: Adam West, Burt Ward, Alan Napier, Neil Hamilton, Stafford Repp, Madge Blake, Cesar Romero, Burgess Meredith, Julie Newmar, Otto Preminger, Eli Wallach, John Astin, Victor Buono, Shelley Winters, Walter Slezak, Vincent Price, Michael Rennie, Tallulah Bankhead, Van Williams ja Bruce Lee

Genre: komedia, toiminta

Jaksomäärä: 60

Jakson kesto: noin 25 minuuttia - Yhteiskesto: noin 25 tuntia

Ikäraja: 12

DC:n sarjakuviin perustuva televisiosarja Batman - Lepakkomies nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä tammikuussa 1966, joten jatkoa oli luvassa. Ensin sarjan pohjalta tehtiin elokuva Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966), jonka jälkeen tekijät ryhtyivät kiireessä kuvaamaan kakkoskautta sarjalle. Toisen tuotantokauden esitys käynnistyi syyskuussa 1966, vain neljä kuukautta ensimmäisen kauden päättymisen ja kaksi kuukautta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Katsojaluvut lähtivät aikamoiseen laskuun kauden edetessä, mutta sarja pysyi silti tarpeeksi suosittuna. Itse olin nuorempana nähnyt joitain jaksoja sarjasta, sekä Batman - Lepakkomies -elokuvan. Kun huomasin sarjan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen kokonaan läpi ja samalla arvostella sen. Pidin ensimmäisestä tuotantokaudesta ja aloitin kakkoskauden katsomisen positiivisin mielin.

Miljonääri Bruce Wayne ja hänen suojattinsa Dick Grayson jatkavat Gotham-kaupungin kansalaisten suojelua viheliäiltä rikollisilta Lepakkomiehenä ja Robinina.

Adam West ja Burt Ward palasivat rooleihinsa miljonääri Bruce Wayneksi ja nuoreksi Dick Graysoniksi, eli Gothamin kaupunkia suojeleviksi Lepakkomieheksi ja Robiniksi, kaksikon näyteltyä hahmoja ensin sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella ja sitten ihka aidossa elokuvassa. Westin ja Wardin välinen side tuntuu entistä vahvemmalta tällä kaudella ja kaksikko heittäytyy jälleen mainiosti rooliensa vietäväksi, vetäen homman täysin naamat peruslukemilla silloinkin, kun ympärillä tapahtuva on aika hupsua. Sen enempää syvyyttä Lepakkomieheen tai Robiniin ei saada kaivettua - ei, vaikka siihen löytyisi kyllä aikaa tuotantokauden mittavasta 60 jakson kattauksesta.

     Muita hahmoja kaudella ovat vanhat tutut hovimestari Alfred (Alan Napier) ja Harriet-täti (Madge Blake), poliisikomisario Gordon (Neil Hamilton) ja poliisipäällikkö O'Hara (Stafford Repp), sekä tietty monet erilaiset roistot, joita Lepakkomies ja Robin kohtaavat, kuten ikoniset Jokeri (Cesar Romero), Pingviini (Burgess Meredith), Kissanainen (Julie Newmar), Pakkasherra (Otto Preminger ja Eli Wallach) ja Arvuuttaja (näyttelijä vaihtunut John Astiniin, Frank Gorshinin kieltäydyttyä paluusta ilman tuntuvaa palkankorotusta), sekä vähemmän tunnetut rikolliset, kuten kuningas Tut (Victor Buono), Ma Parker (Shelley Winters), Kellokuningas (Walter Slezak), Egghead (Vincent Price), Nukkumatti (Michael Rennie) ja Musta Leski (Tallulah Bankhead). Napier, Blake, Hamilton, Repp, Romero, Meredith ja Newmar jatkavat oivaa suorittamistaan, pahisnäyttelijöiden revitellessä taas oikein kunnolla kameran edessä. Eggheadin ja Ma Parkerin kaltaiset rosvot tuovat kivaa vaihtelua niiden tunnetuimpien pahisten sekaan, mutta ei ole ihme, ettei heistä koskaan noussut samanlaisia klassikkovastuksia, kuten Jokerista ja Pingviinistä.

Lisäksi kakkoskaudella nähdään myös vierailevina tähtinä Van Williams ja Bruce Lee toisena tuohon aikaan suurta suosiota nauttivana sankarikaksikkona, Green Hornetina ja Katona. Huvittavaa tosin on, että kun parissa jaksossa Green Hornet ja Kato saapuvat Gothamiin vierailulle, eräässä toisessa jaksossa Bruce ja Dick katsovat The Green Hornet -televisio-ohjelmaa (1966-1967). Ovatko Green Hornet ja Kato siis tässä maailmassa todellisia ihmisiä, vai televisiosarjan fiktiivisiä hahmoja?

Batman - Lepakkomiehen toinen tuotantokausi jatkaa sarjan avauskauden linjalla... niin hyvässä kuin pahassa. Näyttelijät ovat tosiaan oivallisessa vedossa ja ilmapiiri pysyy kivan lystikkäänä ja sarjakuvamaisena. Lepakkomies ja Robin asetetaan monien eri rikollisten eteen ja heidän täytyykin yrittää pysäyttää jos jonkinlaisia juonia, joihin kuuluu kidnappauksia, timanttiryöstöjä sun muuta. Suosikkini kauden tarjonnasta on tarina, jossa Pingviini ja Lepakkomies asettuvat ehdolle Gothamin pormestarinvaaleihin. Lepakkomies ja Robin ovat satavarmoja, että eihän tunnettu rikollinen voisi mitenkään pärjätä vaaleissa, mutta niin vain aikamoinen showmies Pingviini saa nopeasti gothamilaiset puolelleen. Voi 1960-lukua, kun tällainen meno Yhdysvalloissa tuntui vielä fiktiolta...

Kakkoskausi myös kulkee samaa kaavaa kuin edeltäjänsä, kertoen tuplajaksoja, jotka etenevät pahiksesta ja tämän katalasta juonesta riippumatta lähes identtistä polkua. Roisto tekee jotain ikävää, uusavuttomat poliisit hälyttävät Lepakkomiehen ja Robinin apuun, ensimmäinen jakso loppuu siihen että kaksikko ajautuu ansaan ja toisessa jaksossa noustaan takaisin voitokkaina. Pientä poikkeusta tähän tuovat parit triplajaksot, joista ensimmäisessä Jokeri ja Pingviini yhdistävät voimansa. Tästäkin huolimatta kakkoskausi alkaa nopeasti toistamaan itseään, eikä asiaa auta se, että kausi sisältää tosiaan KUUSIKYMMENTÄ jaksoa. Näyttelijät ja tekijät ovat vuosia myöhemmin muistelleet, että ykköskauden suosion takia jatkoa ryhdyttiin tekemään kiireessä, miettimättä pitäisikö pyörää keksiä uudelleen. En siis ihmettele, että kakkoskauden aikana katsojaluvut lähtivät jyrkkään laskuun. Moni ei jaksanut viikko toisensa perään katsoa liki identtisiä seikkailuja näiden hahmojen parissa.

Teknisestikin Batman - Lepakkomies pysyy ennallaan ja ajan julma hammas on päässyt nakertelemaan jaksoja. Asut ovat edelleen kuin suoraan sarjakuvien sivuilta repäistyjä ja Lepakkoauto on komea ilmestys. Lavasteet näyttävät pääasiassa hyviltä, valojen ja värien ollessa vekkulin korostettuja. Tehosteet aiheuttavat nykyään lähinnä huvittuneisuutta ja isosta televisiosta katsottuna välillä on kiusallisenkin selvää, milloin näyttelijät vaihtuvat stuntsijaisiin. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu ja sarjan tunnusmusiikki on jälleen sellainen korvamato, että eipä minulla pitkään aikaan soinut muuta päässä, kun tätä tuotantokautta tuli katsottua yksi jakso lähes jokaisena aamuna pari kuukautta putkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

Batman, Yhdysvallat, 1966-1968, 20th Century Fox Television, Greenway Productions