Arvostelu: Don't Breathe (2016)

DON'T BREATHE (2016)

Ohjaus: Fede Alvarez
Pääosissa: Jane Levy, Dylan Minnette, Daniel Zovatto ja Stephen Lang
Genre: kauhu, trilleri
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

Olin kuullut Don't Breathesta jo aiemmin, mutta olin lähes kokonaan unohtanut koko elokuvan. Silloin mietin, saapuisiko elokuva Suomeenkin. Sen ensimmäinen esitys maailmalla oli jo maaliskuussa ja ensi-ilta useissa maissa oli elokuussa. Suomeen se saapuisi vasta marraskuussa. Kun näin ilmoituksen elokuvan lehdistönäytöksestä, muistin taas, mistä oli kyse ja kiinnostukseni heräsi uudestaan. Idea vaikutti hyvältä ja Don't Breathea oli kehuttu, joten pakkohan se oli käydä katsomassa, kun kerran oli mahdollisuus siihen.

Kolme nuorta murtautuu sokean vanhan miehen kotiin, mutta sokea mies ei olekaan niin vaaraton kuin voisi luulla ja alkaakin puolustaa kotiaan.

Elokuvan pääosassa on Jane Levyn näyttelemä Rocky-niminen nuori nainen. Rockyn motiivit ryöstelyille ovat jokseenkin selvät, sillä hänellä on kotona todella hankalaa. Hän unelmoi siitä, että pääsisi pikkusiskonsa (Emma Bercovici) kanssa muuttamaan pois juoppoäitinsä luota. Varastamillaan tavaroilla hän saisi lopulta tarpeeksi rahaa tarjotakseen itselleen ja rakkaalle siskolleen paremman elämän. Jane Levy on ihan hyvä roolissaan ja näyttää etenkin kauhun tunteet hyvin ilmeillään ja eleillään läpi elokuvan.
     Dylan Minnette näyttelee Alexia, joka tuntuu olevan hieman ihastunut Rockyyn. Alexin isä työskentelee turvayhtiössä, joten isällä on avaimet nuorten ryöstökohteisiin, sekä tarvittavat varusteet hiljentää hälyttimet. Minnette suoriutuu myös hyvin roolistaan. Hänen motiivinsa tuntuu olevan, että hänen täytyy ryöstellä, koska hänen ihastuksensakin tekee niin.
     Daniel Zovatto esittää Rockyn poikaystävä Moneya, jonka taustoja ei oikein selitellä ja hän tuntuu vain olevan sellainen kuin on. Money on kavereitaan pahemmin mukana rikollisissa hommissa, minkä lisäksi ärsyttävä hahmo, joten hänestä ei oikeastaan välitä ollenkaan.
     Sokeana miehenä nähdään mm. Avatarista (2009) tuttu Stephen Lang. Lang osaa olla oudonkin uhkaava läpi elokuvan, mutta välillä hän myös näyttää tunteellisemman puolen hahmostaan. Lang on uskottava vanhan sotaveteraanin roolissa, joka on erakoitunut kotiinsa traumojen takia.

Elokuvan alussa esitellään ryöstelijäkolmikko. He murtautuvat rikkaiden koteihin, käyttäen Alexin isän avaimia ja varastelevat arvoesineitä, jotka he kauppaavat eteenpäin. Money saa vihjeen yksin asuvasta miehestä, jolla olisi huhujen mukaan kolmesataatuhatta dollaria kotonaan. Kun käy ilmi, että kyseessä on harmittomalta vaikuttava sokea vanhus, kolmikko päättää suorittaa ryöstön heti samaisena yönä. Aluksi kaikki näyttäisi sujuvan hyvin, mutta sokea mies herääkin ja lukitsee koko porukan talonsa sisälle ja aiheuttaa nuorille heidän hirveimmän yönsä koskaan.

Joko ennen elokuvaa, sen aikana tai sen jälkeen katsoja miettii, miksi hänen pitäisi kannustaa päähenkilöitä, sillä hehän murtautuvat jonkun asuntoon, aikeenaan ryöstää arvoesineitä. Kuka ei haluaisi puolustaa omaa taloaan ja tavaroitaan tunkeilijoilta? Silti Don't Breathe kykenee saamaan katsojan kannustamaan pääkolmikkoa, jotta nämä selviäisivät hengissä ulos talosta. Tietysti voi olla niitäkin katsojia, jotka vain toivovat, että sokea mies tappaisi nuoret ja jatkaisi eloaan rauhassa. Murha on kuitenkin pahempi kuin pelkkä varastaminen, joten katsojana on niiden puolella, jotka tekevät "pienemmän rikoksen". Olisi hauskaa, jos elokuvan ideasta tehtäisiin versio, joka kertoo sokean miehen tarinan, jonka taloon tunkeudutaan ja ryöstäjät esitettäisiin pahiksina. Alkupuolella ei vielä osaa päättää, kenen puolella on, mutta kun hahmoista alkaa selvitä uusia asioita, katsoja voi helposti ottaa puolensa.

Elokuvassa on hyvin yksinkertaisesti, mutta taidokkaasti käytetty kauhuelementtejä. Läpi elokuvan kulkee jännittävä tunnelma, etenkin kohtauksessa, jossa sokea mies pistää valot pois ja nuoret joutuvat kokemaan "hänen maailmansa". Koska mies on todellinen ihminen, eikä yliluonnollinen olento, hänet voi kokea erittäin uhkaavana tapauksena. Hahmojen ahdistus on hienosti tuotu esille ja itse ei voi muuta kuin pidättää omaa hengitystään. Välillä hieman häiritsi, että nuoret puhuivat lähes normaalilla äänenvoimakkuudella pelottavissa tilanteissa, eivätkä kuiskaten, kuten kuka tahansa tekisi, jos kyseinen tilanne tulisi vastaan. Harmi, että elokuvan traileri paljastaa hieman liikaa ja että jo ensimmäiset kuvat kertovat, mitä loppupuolella tulee tapahtumaan. Onneksi elokuva jaksaa silti viihdyttää ja jännittää alusta loppuun. Lähes joka kerta, kun asiat näyttävät sujuvan paremmin, jotain pahaa tapahtuu taas.

Elokuvan on ohjannut Fede Alvarez, joka on toiminut myös toisena käsikirjoittajana ja tuottajana. Don't Breathe on Alvarezin toinen täyspitkän elokuvan ohjaustyö ja tätä ennen hän on ohjannut vain uuden Evil Deadin (2013). Tämän perusteella Alvarezilla on silmää kauhuelokuviin ja toivon, että häneltä tullaan jatkossa näkemään lisää - kunhan ei väkisin väännettyä "Don't Breathe 2":a. Elokuva on kuvattu yllättävän hyvin. Jo ensimmäinen kuva on todella hieno, mutta kaikista upein on pitkä otos sokean miehen talon sisällä, kun nuoret tunkeutuvat sinne. Leikkaus on sujuvaa ja äänitehosteilla korostetaan pelottavia hetkiä. Onneksi elokuvassa on hyödynnetty muutakin kuin äkillisiä pelotuskohtia ja siihen on löydetty oiva tunnelma. Harmi vain, ettei tarina täysin kuitenkaan ole yhtä oiva. En usko, että minun tarvitsisi kovin useasti tätä katsoa uudestaan.

Yhteenveto: Don't Breathe on erittäin toimiva jännityselokuva, jossa on omat "karmivat" kohtansa. Koko elokuvan ajan jännittynyt ilmapiiri leijuu katsojan ympärillä, mistä pidin paljon. Aina, kun tuntuu siltä, että asiat alkavat sujua, jotain pahaa tapahtuu jälleen ja katsojana ei voi muuta kuin olla jähmettyneenä tuolissaan. Jossain kohtaa katsojana alkaa miettiä, miksi pitäisi kannustaa pääkolmikkoa, sillä hehän ovat rikollisia. Silti elokuva onnistuu jollain tapaa saamaan katsojat välittämään päähahmoista ja toivomaan, että he selviävät ehjin nahoin ulos talosta. Yksi parhaista osuuksista elokuvassa on, kun valot sammutetaan ja hahmot joutuvat selviytymään pimeydessä. Kyseessä on yllättävän onnistuneesti kuvattu elokuva ja etenkin pitkä kuva talon sisällä on huikeasti toteutettu. Erityisen pelottava elokuva ei ole, vaikkakin herkimmille tämä voi olla piinaava. Kauhun ystäviä suosittelen katsomaan tämän, kuten myös niitä joita Don't Breathe kiinnostaa. Lopetuksen tekijät olisivat voineet miettiä uudestaan, sillä tällaisena se on aika hölmö.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.11.2016 - Muokattu 23.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Don't Breathe, 2016, Screen Gems, Stage 6 Films, Ghost House Pictures, Blind Man Productions, Good Universe

Arvostelu: The Accountant (2016)

THE ACCOUNTANT (2016)

Ohjaus: Gavin O'Connor
Pääosissa: Ben Affleck, Anna Kendrick, Cynthia Addai-Robinson, Jon Bernthal, J.K. Simmons, Jeffrey Tambor ja John Lithgow
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

"Solomon Grundy syntyi maanantaina, kastettiin tiistaina, vihittiin keskiviikkona, sairastui torstaina, perjantaina paheni, kuoli lauantaina, haudattiin sunnuntaina..."

En tiennyt kovin paljoa The Accountantista, kun menin katsomaan sen. Tiesin kyllä, että elokuvassa nähtäisiin Ben Affleck, J.K. Simmons, Jon Bernthal ja Anna Kendrick, mutta juonesta minulla ei ollut kummemmin tietoa. Näin kuitenkin elokuvan trailerin, kun kävin katsomassa Jack Reacher: Never Go Backin (2016), mutta se ei erityisemmin tuntunut vielä paljastavan mitään. Mielenkiinnolla menin katsomaan elokuvan, toivoen, että kyseessä olisi viihdyttävä toimintatrilleri. Hauskinta minusta oli, että elokuvassa nähtäisiin uusi Batman (Affleck) ja uusi komisario Gordon (Simmons) yhdessä, vuosi ennen Justice Leaguea (2017), jossa hahmot esiintyvät. Elokuvassa esiintyisi myös Daredevil-sarjan (2015-) toiselta kaudelta tuttu Punisher (Bernthal), joten elokuvassa olisi supersankaripätkien näyttelijöitä. Vielä hauskempaa on, että Affleck esitti pääroolia vuoden 2003 elokuvassa Daredevil ja Simmons esiintyi Sam Raimin Spider-Man -trilogiassa (2002-2007). Nyt kyllä eksyin vähän aiheesta... palataanpa The Accountantiin:

Autisti kirjanpitäjä Christian Wolff tutkii Living Robotsin tilejä ja löytää sieltä yhdessä Dana Cummingsin kanssa jotain hämärää, jolloin heidät yritetään tappaa. Wolff päättää listiä tappajat ensin.

Pääosassa Chris Wolffina nähdään Ben Affleck, joka suoriutuu roolistaan mallikkaasti. Wolff on autisti, mikä tuodaan esille läpi elokuvan. Sosiaaliset tilanteet koituvat hieman hankaliksi Wolffille ja hänellä on pakkomielle järjestellä asioita. Esimerkiksi kotonaan hänellä on ruokailuvälineinä keittiön laatikossa vain yksi haarukka, yksi lusikka ja yksi veitsi, jotka ovat siististi vierekkäin, kaikki samalla etäisyydellä toisistaan. Wolff yrittää totutella ärsytyksiin säännöllisesti jumputtamalla musiikkia kovalla, samalla kun strobovalo vilkkuu nurkassa. Affleckilta tulee luonnostaan vaivaantuneisuus ja hänestä näkee, kuinka ikävältä Wolffista tuntuu tietyissä tilanteissa. Wolffilla on myös todella hyvä muisti ja erinomainen numeropää, joten kirjanpitäjän työ on hänelle mitä osuvin. Jostain kumman syystä hän on myös erittäin taitava tarkka-ampuja. Läpi elokuvan hän hokee "Solomon Grundy" -lorua; luultavasti pitääkseen itsensä rauhallisena ja keskittyneenä. Nuorena Wolffina nähdään Seth Lee.
     Anna Kendrick esittää Dana Cummingsia, joka joutuu myös kohteeksi, sillä hän alkoi epäillä tilivirheitä. En oikein osaa sanoa, onko Kendrick mielestäni kovin kummoinen näyttelijä. Olen nähnyt häneltä ihan hyviä suorituksia, kuten myös selkeästi heikompia. Tässä hän on ihan hyvä, muttei kovin ihmeellinen.
     Samaan aikaan, kun tappajat jahtaavat Wolffia, J.K. Simmonsin esittämä Raymond King ja Cynthia Addai-Robinsonin näyttelemä Marybeth Medina yrittävät selvittää, kuka on elokuvan nimen "Accountant". Simmons esiintyy yllättävän vähän elokuvassa, mutta hänellä on yksi todella hyvä kohtaus, jossa hänen lahjansa pääsevät esille. Addai-Robinson on ihan hyvä, mutta hänen hahmostaan ei alun jälkeen saa kunnon käsitystä.
     Elokuvassa nähdään myös Jon Bernthal kylmäverisenä, mutta jokseenkin hauskana tappajahahmona, jonka henkilöllisyys on tosin aika ennalta-arvattava tapaus. Bernthal on alkanut nousta isommaksi tähdeksi ja tällaisiin rooleihin hän sopii erittäin hyvin. Hänen lisäkseen Jeffrey Tambor nähdään Wolffin entisenä sellikaverina, Francis Silverberginä ja John Lithgow nähdään Living Robotsin johtajana, Lamar Blackina.

Elokuvan alussa esitellään Christopher Wolff ja näytetään, millainen persoona hän on. Kerrotaan hieman, mitä hän tekee työkseen ja tarina lähtee käyntiin, kun hän alkaa tutkia Living Robotsin tilitietoja, joista löytyy virheitä ja selkeitä valheita. Samaan aikaan Raymond King pistää Medinan tutkimaan juttua salaperäisestä "Accountantista", joka paljastuu Wolffiksi. Kun tilisalaisuus paljastuu Wolffille ja häntä auttavalle Danalle, heidän peräänsä tulee ihmisiä, jotka haluavat heidät hengiltä.

Pakko heti sanoa, että The Accountant on erittäin keskinkertainen elokuva. Tarina on paikoitellen hieman sekava, eikä se oikeastaan nappaa mukaansa. Affleckia seuraa oikein mielellään, mutta hänen tekemisensä voisivat olla vähän mielenkiintoisempia. Läpi elokuvan näytetään pätkiä Wolffin menneisyydestä, joissa olisi ainesta omalle elokuvalleen, mutta sen sijaan meille on tarjottu tällainen ylipitkä, paikoitellen todella puuduttava teos. Toivoin näkeväni trillerin, mutta siihen tämä ei ihan täysin pääse, vaikka siinä on selkeitä elementtejä kyseisestä lajityypistä. Toimintaa on yllättävän vähän, mutta onneksi toimintakohtaukset ovat hyviä ja viihdyttäviä, mikä piristää elokuvaa latteudestaan. Ei se silti toimi tarpeeksi, jotta se olisi oikeasti hyvä elokuva. Toisille se saattaa tietenkin toimia paremmin, mutta itse odotin jotain enemmän, vaikken erityisemmin mitään odottanutkaan. Mukana on myös jonkinlainen juonenkäänne, jonka katsoja voi arvata jo elokuvan alkupuolella. Lopputaistelu on sentään tyylikästä katseltavaa. Oli sääli, etteivät Affleck ja Simmons ole kertaakaan kunnolla samaan aikaan ruudulla. Noh, heitä pääsee näkemään yhdessä ensi vuonna hieman erilaisen elokuvan merkeissä...

Elokuvan on ohjannut Gavin O'Connor, joka selvästi osaa näyttelijäohjauksen ja hänellä tuntuu olevan visiota, mutta Bill Dubuquen heikko käsikirjoitus ei tarjoa tarpeeksi parempaan kokonaisuuteen. Kuvaus on välillä epätasaista ja jotkut kuvista ovat epätarkkoja. Leikkauspöydällä olisi elokuvasta voinut karsia sieltätäältä pois pätkiä, jolloin tämä olisi tiiviimpi paketti. Wolffin kiväärin laukaukset olivat toimivasti korostettuja äänitehosteilla. Musiikin sävellyksestä vastaa Mark Isham, mutta eipä musiikki jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: The Accountant on aika keskinkertainen trilleri, jossa on pituutta parisenkymmentä minuuttia liikaa. Ben Affleck on kyllä mainio pääosassa autistisena tarkka-ampujakirjanpitäjänä, mutta muuten elokuva ei hirveästi osaa napata mukaansa. On siinä hyvät hetkensä, mutta se jää silti arvosanaan "heikko". Elokuvan tarina ei oikeastaan kiinnosta, mutta toimintakohtaukset ovat viihdyttävää katsottavaa. Wolffin hokema "Solomon Grundy" -loru voi helposti jäädä päähän tai ainakin katsoja voi jälkikäteen kokea pakkomiellettä opetella loru ulkoa. Paikoitellen Wolffin näyt menneisyydestä ovat mielenkiintoisempia kuin elokuvan oikea tarina. Jos The Accountant kiinnostaa, niin eipä siinä menetä mitään, jos sen vilkaisee, mutta suosittelisin odottelemaan vuokrausmahdollisuutta, sillä elokuva ei ole leffalipun hinnan arvoinen. Muistakaa nukkua edellisyö hyvin, sillä on mahdollista, että tylsien osuuksien aikana melkein nukahtaa.

Kirjoittanut: Joonatan, 27.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The Accountant, 2016, Warner Bros, Electric City Entertainment, RatPac-Dune Entertainment, Zero Gravity Management

Arvostelu: Midnight Special (2016)

MIDNIGHT SPECIAL (2016)

Ohjaus: Jeff Nichols
Pääosissa: Michael Shannon, Joel Edgerton, Jaeden Lieberher, Kirsten Dunst, Adam Driver ja Sam Shepard
Genre: draama, scifi
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Kiinnostuin Midnight Specialista sen julisteen takia. Sinisinä hohtavat silmät viestivät heti jonkinlaisesta scifileffasta ja halusin tietää, mistä oli kyse. Elokuva sai pääasiassa hyviä arvosteluja, vaikka jotkut myös haukkuivat sitä. Jossain luki, että kyseessä olisi vuoden scifitapaus, joten pakkohan se olisi nähdä. Midnight Special sai vain lyhyen teatterilevityksen Suomessa - lähes puoli vuotta myöhässä - ja sitä näytettiin ilman tekstitystä, enkä siis mennyt katsomaan sitä, vaikka ymmärränkin sujuvasti englantia. Kovin moni muukaan ei käynyt katsomassa elokuvaa ja se olikin taloudellisesti ikävä isku tuotantoyhtiöille, jotka olivat sen rahoittaneet. Käydessäni Makuunissa lauantaina, huomasin elokuvan olevan jo vuokralla, joten päätin lainata, katsoa ja arvostella sen.

Uskonnollinen lahko yrittää löytää erikoisia kykyjä omaavan kahdeksanvuotiaan Alton-pojan, jota tämän isä Roy yrittää piilotella lahkolta.

Pääroolissa nähdään Altonin isä Roy Tomlin, jota näyttelee Michael Shannon. Olin aiemmin nähnyt Shannonin lähinnä pahisten rooleissa, joten oli mukavaa vaihtelua nähdä hänet pääosassa "sankarina". Roysta näkee isän huolen lastaan kohtaan, mutta muuten hahmo on hieman eloton. Energia puuttui roolityöstä useassa kohtaa kokonaan. Aluksi en tiennyt, johtuiko se Shannonin esiintymisestä, vai eikö ohjaaja vain saanut näyttelijää oikeaan tunnelmaan, kunnes huomasin, että energia puuttuu lähes jokaisesta näyttelijästä, jolloin aloin kallistua siihen vaihtoehtoon, että syy on ohjaajassa ja/tai hänen hakemassaan tyylissä.
     Jaeden Lieberher esittää Altonia ja hän tuntuu edes yrittävän tuoda jotain tunnetta mukaan hahmoonsa. Lieberher ei kuitenkaan täysin kykene hallitsemaan rooliaan, eikä ole joissain kohdissa uskottava, joissa Alton tekee jotain outoa voimillaan. Tämä on Lieberherin neljäs elokuvarooli. Ensi vuonna hänet tullaan näkemään klovnikauhuelokuvassa It (2017).
     Royn ja Altonin mukana pyörii Joel Edgertonin näyttelemä Lucas, joka ei tiedä kunnolla, mitä Alton kykenee tekemään. Edgerton on välillä ihan hyvä, mutta myös hänestä puuttui energiaa. Lucasin hahmo tuntuu yleisestikin ottaen aika ontolta ja tuntuu kuin hän nyt vain sattuisi olemaan mukana jutussa.
     Kaikkein eniten energiaa puuttuu Altonin äidistä Sarahista, jota esittää Kirsten Dunst. En ole pitkään aikaan nähnyt Dunstia elokuvissa, joten oli tavallaan kiva nähdä hänet vaihteeksi ruudulla. Harmi vain, että hänen suorituksensa on todella eloton ja ontto, kuten myös hänen hahmonsakin tuntuu olevan.
     Star Wars: The Force Awakensista (2015) Kylo Ren -pahiksena tuttu Adam Driver esittää NSA:n tietoliikenteessä töissä olevaa Paul Sevieriä, joka tutkii Altonin tapausta. Driverista löytyy eloa, mutta hahmo itsessään tuntuu tyhjältä, eikä hahmoon pääse katsojana kiinni. Mukana on myös Sam Shepardin näyttelemä lahkonjohtaja Calvin, joka kasvatti Altonin.

Aluksi annetaan ymmärtää, että Roy ja Lucas olisivat kidnapanneet Altonin. Todellisuudessa he yrittävät suojella häntä lahkolta, joka yrittää hyödyntää häntä. FBI kiinnostuu lahkosta ja Altonin tapauksesta, sillä Alton on saanut selville useita salattuja asioita. Samalla kolmikko pakenee ja välillä Alton tekee jotain kummallista; esimerkiksi joskus hänen silmänsä hehkuvat sinisinä. Näyttelijäsuoritukset ovat pääosin onttoja, mutta siltä myös itse elokuva tuntuu. Se on hidastempoinen, mikä menee jopa tylsyyteen asti. Itse jouduin pitämään parikin taukoa elokuvan aikana, sillä en jaksanut katsoa sitä kerralla loppuun asti. Harmittaa, että hyvistä lähtökohdista on jouduttu tällaiseen lopputulokseen. Silti siitä on pidetty maailmalla, joten jonkin siinä on pakko olla jotain todella erityistä. Varmaankin se, että siinä pyritään olemaan niin vähän massascifielokuvaa kuin vain voidaan. Tuntuu kuin tekijät olisivat pakolla halunneet tehdä jotain täysin erilaista, jolloin he eivät ole enää edes lopulta tienneet, mitä ovat tekemässä.

Sekä ohjauksesta, että käsikirjoituksesta vastaa Jeff Nichols, jolla on ollut hyvä idea, mutta joka ei ole osannut viedä sitä oikeaan suuntaan. Onneksi tarinasta löytää välillä hyviäkin puolia, eikä se ole sinänsä huono elokuva. Heikko se kyllä on, mikä on todella sääli, sillä halusin tietenkin pitää elokuvasta. Altonin kummallisuuksia olisi voinut olla enemmän ja ne olisivat voineet olla sisällöllisesti jotain enemmän. Joissain kohdissa jäin mielenkiinnolla katsomaan elokuvaa, mutta joissain kohdissa täytyi taistella, jotta pysyn hereillä. Lopussa on yritetty tehdä jotain todella mullistavaa, mikä saisi katsojat hämilleen, mutta siitä tulee vain lähinnä mieleen yhdistelmä Steven Spielbergin elokuvia Close Encounters of the Third Kind (1977) ja E.T. - The Extra-Terrestrial (1982), heikolla lopputuloksella. Tehosteet eivät ole kovin päätähuimaavat ja vaikka kohtaus, jossa Alton saa satelliitin putoamaan palasina huoltoaseman eteen, on kohtauksena ihan toimiva, tehosteet siinä ovat aika kökköjä. Äänitehosteilla on tuotu hieman lisäystä mukaan, mutta David Wingon säveltämä musiikki ei tarjoa mitään. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauspöydällä olisi elokuvaa voitu tiivistää.

Yhteenveto: Paras sana kuvaamaan Midnight Specialia on "tylsä". Siitä puuttuu energiaa ja eloa sekä näyttelijöistä että tarinasta. Jotkut pätkät ovat ihan hyviä ja alku vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä puuduttavammaksi se käy. Tehosteet eivät ole kovin hyvin toteutettuja. Altonin kummallisuuksia olisi voinut olla enemmän. Ei tästä erityisemmin loppujen lopuksi ole sanottavaa. Loppu on aika hämärä, mikä voi aiheuttaa joissain "vau"-efektin, mutta itseäni se ei hätkäyttänyt. Tämä elokuva on saanut useasta paikasta hyviä arvosteluja, joten ehkä en vain ymmärtänyt hyvän päälle. Itselleni tämä ei toiminut, mutta jollekin toiselle se voi toimia. Jos hidastempoinen scifi toimii ja kaipaat jotain erilaista, tavallisista tehostescifileffoista poikkeavaa, niin Midnight Special voi olla kuin sinulle tehty.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Midnight Special, 2016, Warner Bros. Pictures, Faliro House Productions, RatPac-Dune Entertainment, Tri-State Pictures

Arvostelu: Hush / Shhh (2016)

HUSH (2016)

SHHH

Ohjaus: Mike Flanagan
Pääosissa: Kate Siegel, John Gallagher Jr, Samantha Sloyan ja Michael Trucco
Genre: kauhu, trilleri
Kesto: 1 tunti 21 minuuttia
Ikäraja: Netflix-suositus: AIKUISET

Olin tietoinen Hushista, eli suomalaisittain hauskasti nimetystä Shhh-elokuvasta jo kesällä. Se on Netflixin levittämä elokuva, enkä tiedä pystyykö sitä edes katsomaan muualta laillisesti. Olin lisännyt Hushin katselulistalleni Netflixissä jo kuukausia sitten, mutten saanut aikaiseksi katsottua sitä. Idea kiinnosti minua, mutta palvelussa oli niin paljon muutakin katsottavaa, jolloin tämä jäi aina pyörimään muiden jalkoihin. Don't Breathen (2016) nähtyäni kiinnostuin Hushista, sillä kummassakin elokuvassa perusidea on, että joku/jotkut murtautuvat aistivammaisen kotiin, jonka täytyy puolustautua. Otinkin itseäni niskasta kiinni ja katsoin elokuvan Netflixistä, päättäen samalla arvostella sen.

Metsän keskellä asuva kuuromykkä kirjailija Maddie Young saa epämiellyttävän vieraan, joka yrittää tunkeutua hänen taloonsa ja tappaa Maddien.

Maddie Youngia näyttelee Kate Siegel, joka on myös toiminut elokuvan toisena käsikirjoittajana. Siegel suoriutuu kuuromykän roolista uskottavasti ja onkin opetellut viittomakieltä roolia varten. Myös kohdat, joissa hahmo on paniikissa ja pelkää henkensä puolesta, ovat hyvin näyteltyjä. Maddie on kirjoittanut jo yhden kirjan, muttei vain tunnu saavan aikaiseksi kirjoitettua toista opusta loppuun. Elokuvassa ei erityisemmin selitetä, miksi Maddie on erakoitunut metsään. Hyvin hänellä ainakin internet toimii.
     Nimetöntä murhaajaa esittää John Gallagher Jr. Kertaakaan elokuvan aikana ei käy selväksi, miksi tämä mies haluaa tappaa Maddien. Kai hän vain on hullu ja tykkää ihmisten murhaamisesta, mutta ihmettelen silti, miksi hän on valinnut juuri metsän keskellä asustavan kuuromykän kohteekseen. Enkä oikein tiedä, miten hän on metsään alunperin eksynyt. Hahmolla on karmiva naamio aluksi, mutta valitettavasti hän ottaa sen tosi nopeasti pois, eikä käytä sitä enää loppuelokuvan aikana, mikä oli mielestäni hölmöä, sillä Gallagher Jr ei ole omalla naamallaan kovin uhkaava. Aseina murhaajalla on varsijousi ja veitsi.
     Maddien lähistöllä asustaa pariskunta Sarah (Samantha Sloyan) ja John (Michael Trucco), jotka ovat pienessä roolissa elokuvassa. Heidän lisäkseen elokuvassa nähdään myös videopuhelun kautta Emilia Graves Maxina, joka taitaa olla Maddien sisko.

Maddie Young asuu metsän keskellä pienessä talossa Narttu-nimisen kissansa kanssa. Hän yrittää saada aikaiseksi toista kirjaansa, muttei oikein tiedä, miten haluaisi sen päättyvän. Eräänä yönä naamiota käyttävä mies ilmestyy hänen talonsa luokse ja uhkaa tappaa Maddien. Maddie yrittää pitää miehen pois talostaan ja taistella tätä vastaan, jotta selviäisi tilanteesta hengissä.

Mielestäni Hushin idea on mielenkiintoinen. Maddie ei tietenkään kuule murhaajaa, jos tämä liikkuu hänen talossaan, jolloin tämä voi vaeltaa täysin vapaasti ja olla missä vain. Kuitenkin heti alussa mieleeni ilmestyi ajatus: "Mitä tässä oikeastaan edes voi tapahtua vajaan puolentoista tunnin ajan?" Totuus on, ettei oikeastaan mitään. Hahmoja elokuvassa on vain muutama ja pääasiassa elokuva keskittyy pelkästään Maddieen ja tappajaan. Tappaja on kaiken aikaa ulkona, joten kunnon jännitystä ei oikein tunnu olevan ilmassa. Kyseessä on aika tylsä elokuva, vaikka minun on pakko myöntää, että on siinä ihan toimivatkin hetkensä, jolloin se ei ole täysin huono. Heikko leffa se on silti, enkä usko koskaan katsovani sitä uudestaan. Hush on todella lyhyt elokuva, joka on tarinalleen liian pitkä ja yrittääkin venyttää useita kohtia, jotta pysyisi "koko-illan-elokuvana". Juttu toimisi paremmin puolen tunnin lyhytelokuvana, jolloin siihen olisi ehkä saatu jännitystä ja kauhua mukaan. Onneksi tämä ei pohjaudu äkkisäikäytyksiin, kuten suurin osa kauhuleffoista nykyään, vaan pyrkii löytämään pelottelukeinoja muualta. Välillä elokuvassa ei kuulla ollenkaan ääniä, jolloin katsoja pääsisi paremmin kuuron maailmaan mukaan. Keino toimii ihan hyvin ja sitä olisi voitu käyttää enemmän. Jälkikäteen lähinnä vain miettii, mikä oli naamiomiehen motiivi?

Elokuvan on ohjannut Mike Flanagan, joka myös kirjoitti elokuvan Kate Siegelin kanssa. Flanagan on myös leikannut elokuvan. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauspöydällä pakettia olisi voitu tiivistää. Elokuva on aika synkkä ja joitain kohtia oli hieman hankala katsoa, sillä ruudulta ei nähnyt kunnolla, mitä tapahtui. Äänitehosteilla on yritetty korostaa pelottavia ääniä, mutta mielestäni äänettömät kohdat toimivat paremmin. Alunperin ohjaaja halusi elokuvan lähes äänettömäksi, mutta se ei vetoaisi massayleisöön, joten siihen täytyi luoda äänimaailma mukaan. Musiikkia ei ole erityisemmin käytetty, mikä on toimiva ratkaisu.

Yhteenveto: Hush on erittäin unohdettava kauhupätkä, jossa on ihan toimiva idea taustalla, mutta joka ei vain toimi edes alle puolentoista tunnin elokuvana. Lyhyelokuvana se voisi olla parempi ja juttu jaksaisi kantaa loppuun asti. Kate Siegel on hyvä pääosassa Maddiena, mutta John Gallagher Jr ei oikein vakuuta uhkaavana tappajana ja hän olisi voinut pitää naamion päässään. Kohdat, joissa äänet katoavat ja katsoja pääsee elokuvaan mukaan päähenkilön kokemana, ovat toimivia ja niitä olisi voitu hyödyntää enemmän. Jännitystä ja kauhua ei erityisemmin esiinny, mutta herkimmille tämä voi silti toimia. Suosittelisin tätä lähinnä, jos olet yksin mökillä yöllä, kun ikkunasta ei näe muuta kuin pimeyttä ja mielikuvitus alkaa villiintyä siitä, mikä metsässä voisi vaania. Tämän elokuvan löytää vain Netflixistä, eli jos Hush kiinnostaa, mutta palveluun ei ole tunnuksia, niin muistakaa, että ensimmäinen kuukausi on ilmainen.

Kirjoittanut: Joonatan, 3.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hush, 2016, Intrepid Pictures, Blumhouse Productions

Arvostelu: A Monster Calls (2016)

A MONSTER CALLS

Ohjaus: J.A. Bayona
Pääosissa: Lewis MacDougall, Felicity Jones, Sigourney Weaver, Toby Kebbell, James Melville ja Liam Neeson
Genre: draama, fantasia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Heti kun näin A Monster Callsin julisteen, mielenkiintoni heräsi. Poika nukkumassa puun juurella, jättimäisen käden lähestyessä häntä ja nimestä voi päätellä, että mukana olisi jonkinlainen hirviö. Myös näyttelijälista vaikutti mielenkiintoiselta; Sigourney Weaver, Felicity Jones ja Liam Neeson voisivat toimia hyvin yhdessä. En silti oikeastaan tiennyt, mistä elokuvassa oli kyse. Juliste oli ainoa mainos, mitä olin elokuvasta nähnyt, joten juonesta minulla ei ollut tietoakaan. Vasta hieman ennen elokuvan näkemistä selvitin, oliko kyseessä fantasia- vai kauhuelokuva, sillä ne olivat kaksi arvaustani, mihin lajityyppiin tämä voisi kuulua. Kyseessä olisi draamafantasia. Luin myös, että se perustuu Patrick Nessin kirjaan, joka pohjautui Siobhan Dowdin tarinaan. Dowd menehtyi ennen kuin sai teoksensa kirjoitettua, joten Ness kirjoitti sen Dowdin suunnitelmien pohjalta valmiiksi.

Conor-pojan luokse tulee öisin puuhirviö, joka kertoo hänelle tarinoita. Samaan aikaan Conoria painaa huoli hänen kuolemaa tekevästä äidistään.

Elokuvan pääosassa Conor O'Malleyna nähdään Lewis MacDougall, joka on erinomainen nuori näyttelijä. Hän on tätä ennen näytellyt vain elokuvassa Pan (2015) ja siinä hän oli pienessä osassa. Tässä hän näyttää kerralla, että kuuluu pääosaan. Toivottavasti MacDougall nähdään tulevaisuudessakin elokuvissa, sillä häneltä löytyy selvästi paljon lahjoja - ja hän on vasta 14-vuotias. MacDougall pystyy näyttämään paljon tunteita ilmeillään ja eleillään. Hän osaa myös käyttää ääntään ja on täynnä energiaa koko elokuvan ajan. Uskoisin, että hänestä kuullaan vielä, jos hän aikoo jatkaa uraansa. Conor O'Malley on koululaispoika, jota kiusataan ja hän on suurimmalle osalle luokastaan kuin näkymätön. Hän piirtää paljon ja pakeneekin päänsä sisäiseen maailmaan, jossa hän pystyy olemaan erossa tosielämän kauheuksista.
     Conorin äidillä on nimittäin syöpä ja hän tekee kuolemaa. Äiti esiintyy aika vähän elokuvassa, mutta hahmosta näkee aina, että hän yrittää kaikkensa, jottei sairaus näy hänen pojalleen niin selvästi. Conorin äitinä nähdään Felicity Jones, joka on todella hyvä roolissaan. Vielä vähän aikaa sitten mietin Infernoa (2016) katsoessani, että mitenköhän Jones tulee pärjäämään tulevan Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) pääosassa, mutta A Monster Calls vakuutti minut Jonesin lahjoista. Aina kun äiti katsoo Conoria, hänen silmistään näkyy syvä rakkaus lastaan kohtaan.

Conorin isoäitiä esittää Sigourney Weaver, joka vaikuttaa aluksi ärsyttävältä ja paikoitellen hieman inhottavalta hahmolta, mutta hänen teoistaan löytää järjen äänen. Weaver on mainio roolissaan ja parissa kohtaa vetää jopa erittäin hienoa roolityötä. Viime vuosina on tuntunut, että Weaver on mukana useissa elokuvissa, joihin hän ei oikein kuulu, mutta tähän on oiva valinta.
     Conorin isää näyttelee Toby Kebbell. Hahmo on aika pienessä roolissa, mutta kun hän tulee mukaan tarinaan, katsoja ymmärtää vielä paremmin, mikä Conoria niin ahdistaa. Koulussa Conoria kiusaa Harry, jona nähdään James Melville.
     Hirviön äänenä kuullaan Liam Neeson, enkä osaa kuvitella parempaa vaihtoehtoa rooliin, sillä Neesonin karhea ääni sopii täydellisesti hirviölle. Hirviö voi aluksi vaikuttaa karmivalta, mutta onkin tavallaan aika ystävällinen tapaus. Elokuvasta ei täysin saa selville, onko hirviö oikea vai pelkkää mielikuvitusta, mutta ehkä se on vähän molempia. Filosofinen puumörkö on auttamassa Conoria tämän vaikeana aikana, vaikkei Conor tätä kykenekään täysin ymmärtämään. Hauska fakta on, että Captain America: Civil Warissa (2016) ja tulevissa Marvel Cinematic Universe -sarjan (2008-) elokuvissa Spider-Mania esittävä Tom Holland esitti kuvaustilanteissa hirviötä, jotta Lewis MacDougallilla olisi jokin todellinen hahmo, jota katsoa.

Conor herää öisin aina samaan painajaiseen, jossa hän on talonsa lähellä olevalla hautausmaalla äitinsä kanssa. Maa jalkojen alla alkaa sortua ja hänen äitinsä melkein putoaa, mutta Conor saa äidistään kiinni. Ote kuitenkin irtoaa ja Conor joutuu katsomaan, kun hänen äitinsä putoaa tyhjyyteen. Eräänä yönä, kellon ollessa seitsemää yli kaksitoista ja Conorin ollessa hereillä, hautausmaalla kasvavasta puusta kuoriutuu hirviö, joka kävelee Conorin ikkunan luo ja sanoo Conorille, että aikoo muuttaa tämän elämää kertomalla kolme tarinaa, joiden jälkeen Conorin täytyy kertoa oma tarinansa. Sen jälkeen kolmena kertana hirviö saapuu aina samaan aikaan ja kertoo yhden tarinoistaan. Samaan aikaan Conor yrittää selvitä koulusta ja sulkea äitinsä sairauden pois mielestään. Totuus hänen äitinsä tilanteesta on kuitenkin niin läsnä, että Conor alkaa vähitellen sortumaan henkisesti.

En olisi mitenkään voinut odottaa näin syvällistä ja kaunista elokuvaa. A Monster Calls yhdistää perhedraaman ja fantasian todella taidokkaasti, eikä kumpikaan osapuoli tunnu haittaavan toista, vaan genret kulkevat käsi kädessä hyvällä mielellä eteenpäin. Kovin hyvä mieli taas ei katsojalle välttämättä jää, sillä elokuva pääsee käsiksi tunteisiin ja voi koskettaa syvästi. Oli todella hämmentävää, ettei elokuvan aikana pidä yhtään kummallisena kohtauksia, joissa on selvää todellisen elämän draamaa, mutta taustalla tuijottaa digitaalisesti toteutettu, jättimäinen puuhirviö. Aluksi ei oikeastaan osaa sanoa, mitä elokuvasta on mieltä, sillä ei täysin tiedä, mitä on katsomassa. Kun totuus alkaa selvitä, niin jää useasti paikoilleen katsomaan elokuvaa. Jossain kohtaa huomaa, ettei olekaan liikkunut hetkeen ollenkaan. Elokuvasta käy hyvin selville, miksi Conor hakee turvaa tosielämän ulkopuolelta, sillä katsoja näkee selvästi, että hänellä on paha olla. Hirviön kertomat tarinat vaikuttavat aluksi hieman kummallisilta ja irrallisilta, mutta kun niiden merkityksen ymmärtää, niin elokuvaan tulee hetkessä paljon lisäsisältöä. Kun lopputekstit alkavat, on vaikea sanoa mitään, sillä on hyvin vaikuttunut ja hämmentynyt näkemästään.

Elokuvan ohjauksesta vastaa espanjalainen J.A. Bayona, joka ei ole kovin montaa englanninkielistä elokuvaa tehnyt ennen tätä. Nyt hänet on ilmoitettu ohjaamaan Jurassic Worldin (2015) jatko-osa ja tämän perusteella odotan innolla, mitä Bayonalla on tarjottavanaan dinosaurusten maailmaan. Useat kuvat elokuvassa ovat erittäin hienoja, mutta jotkut taas selkeästi heikompia kuin ne olisivat eri kuvaajan ottamia. Jotkut sateiset ulkokuvat heiluvat ja itselleni tuli vain mieleen, että kuvaajalla oli varmaankin kylmä. Omasta kokemuksesta tiedän, että kuvaustilanteisiin kannattaa pukeutua lämpöisesti. Lähikuvat ovat erittäin hienoja, uskomattoman tyylikkäitä ja tarkkoja. Hirviö on yllättävän huikeasti tehty ja digitaalisesti tehdyt osiot ovat hatunnoston arvoisesti toteutettuja. Äänimaailmalla on toimivasti korostettu hirviön puuääniä, sekä tämän kertomia tarinoita, jotka esitetään tyylikkäinä animaatioina. Musiikista vastaa Fernando Velázquez, jonka sävellykset tuovat hienosti lisää eloa tarinaan.

Yhteenveto: A Monster Calls on surullisen kaunis ja kauniin surullinen teos. Se on paljon syvällisempi ja hienompi elokuva kuin voisi odottaa. Se on jälleen osoitus siitä, että kaikki pitäisi mennä katsomaan, mitä teattereihin tulee. Siinä on joitain hieman hitaita kohtia, mutta kokonaisuus toimii silti hienosti. Lewis MacDougall on huikea pääroolissa, ja toivon sekä uskon, että hänet tullaan näkemään vielä useasti, kunhan hän vain niin haluaa. Sigourney Weaver ja Felicity Jones ovat todella hyviä rooleissaan. Liam Neeson on täydellinen valinta hirviön ääneksi. Välillä kuvaus on hieman heiluvaa, mutta onneksi upeita kuvia on myös mukana paljon. Tarina-animaatiot ovat hienosti tehtyjä. Suosittelen katsomaan A Monster Callsin. En usko, että kovin moni eksyy sitä katsomaan elokuvateattereihin, sillä se ei ole mikään ison luokan elokuva. Jostain kumman syystä tämä saa ensi-iltansa Yhdysvalloissa ja Briteissä vasta ensi vuoden alussa, mutta me suomalaiset voimme nauttia siitä jo tänä vuonna. Uskon kuitenkin, että tämä löytää yleisönsä. Ihan oikeasti, katsokaa tämä elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
A Monster Calls, 2016, Apaches Entertainment, La Trini, Participant Media, River Road Entertainment

Arvostelu: Kuninkaan puhe (The King's Speech - 2010)

KUNINKAAN PUHE

THE KING'S SPEECH

Ohjaus: Tom Hooper
Pääosissa: Colin Firth, Geoffrey Rush, Helena Bonham Carter, Guy Pearce, Eve Best, Derek Jacobi, Timothy Spall ja Michael Gambon
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: S

The King's Speech, eli suomalaisittain Kuninkaan puhe perustuu tositapahtumiin änkyttävän Yorkin herttuan elämästä 1930-luvulla. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle, kun änkyttävä käsikirjoittaja David Seidler kiinnostui Yorkin herttuan tarinasta. Hän tutki herttuan elämää vuosien ajan ja alkoi kirjoittamaan siitä käsikirjoitusta. Seidler sai ideansa myytyä ja elokuvan teko lähti tosissaan liikkeelle. Kun Kuninkaan puhe lopulta ilmestyi syksyllä 2010 (tai no, Suomessa vasta tammikuussa 2011), se ei ollut sellainen elokuva, mikä olisi kiinnostanut minua. Silloin makuni oli hyvin erilainen, enkä kiinnittänyt huomiota tällaisiin elokuviin lähes ollenkaan. Monet ovat kuitenkin vuosien varrella suositelleet sitä minulle ja tiesin, että se oli voittanut vuoden 2011 Oscar-gaalassa mm. parhaan elokuvan palkinnon. Eräänä päivänä huomasin, että se oli ilmestynyt Netflixiin, joten päätin vihdoin katsoa sen ja ajattelin, että kun sen kerran katsoo, niin miksei siitä kirjoittaisikin? Pakko sanoa, että hieman kyllä harmittaa, etten ollut katsonut Kuninkaan puhetta aiemmin, sillä kyseessä todella on hieno elokuva.

1930-luvulla änkytyksestä kärsivä Yorkin herttua Albert tarvitsee puheterapeutti Lionel Loguen apua, jotta kykenisi pitämään puheita ja toimimaan sosiaalisissa tilanteissa ilman ongelmia.

Yorkin herttua Albertina nähdään Colin Firth, joka on aivan huikea roolissaan. Se ei tietenkään tule yllätyksenä, sillä Firthän on erittäin hyvä näyttelijä. Parasta hänen esiintymisessään tässä on hänen änkytyksensä, mikä tuntuu tulevan kuin luonnostaan hänen suustaan. Firthista löytyy myös todellista arvokkuutta, mitä rooli vaatii ja hän on uskottava kuninkaallisena. Hahmo ei täysin kuitenkaan ole sinut viransa kanssa, etenkään loppupuolella elokuvaa. Paikoitellen herttua on myös hieman ylimielinen ja inhottava. Colin Firth voitti roolistaan parhaan miespääosan Oscar-pystin ja kyseisen kilpailun ehdokkaista hän todella ansaitsi sen.
     Geoffrey Rush näyttelee puheterapeutti Lionel Logueta ja suoriutuu roolistaan erinomaisesti. Rushista löytyy paljon elävyyttä ja energiaa, ja joissain kohdissa loistaa Firthin yli. Rush oli ehdolla parhaasta miessivuosasta, muttei voittanut palkintoa, mikä on sinänsä sääli, sillä jos Firth ansaitsi tästä elokuvasta näyttelijäpalkinnon, niin mielestäni myös Rush olisi ansainnut sellaisen. Lionel auttaa herttuaa ystävällisesti, vaikka tämä ei joskus Lionelin ystävällisyyttä ja neuvoja ansaitsisikaan.
     Helena Bohnam Carter esittää herttua Albertin vaimoa, herttuatar Elizabethia. Elizabeth on herttuaan tukena ja saakin tämän käymään puheterapeuttien luona. Bonham Carter on tuttuun tyylinsä todella hyvä, mutta hänen roolinsa ei ole kovin suuri, joten loistamaan hän ei pääse. Siitä huolimatta hän oli ehdolla parhaasta naissivuosasta, voittamatta patsasta.
     Guy Pearce näyttelee Walesin prinssi Edwardia, joka perisi kruunun kuninkaan kuoltua. En erityisemmin pidä Pearcesta näyttelijänä, mutta tällaisissa pienemmissä rooleissa hän toimii. Eve Best esittää Edwardin rakasta, Wallis Simpsonia. Prinssin ja Wallisin suhde ei ole hyväksytty, mutta prinssi haluaa suhdetta enemmän kuin kuninkuutta.
     Elokuvassa nähdään myös Derek Jacobi arkkipiispa Langina, Timothy Spall Winston Churchillina ja Michael Gambon kuningas Yrjö V:nä.

Elokuva alkaa vuodesta 1925, jolloin herttua Albert yrittää pitää puhetta Wembley Stadiumilla. Änkytys pilaa puheen ja vuosien ajan Albert on yrittänyt löytää hoitokeinoa puhevikaansa. Lopulta hänen vaimonsa herttuatar Elizabeth löytää puheterapeutti Lionel Loguen ja saa Albertin käymään tämän luona. Aluksi Albert ei usko hoidon tehoavan, mutta alkaa pikku hiljaa huomata muutosta. Kun kuningas Yrjö V menehtyy, täytyy prinssi Edwardin ottaa tämän paikka. Prinssi Edward kuitenkin haluaa enemmän halveksuttua suhdetta Wallis Simpsonin kanssa kuin valtaistuinta, jolloin alkaa näyttää siltä, että Albertista tulisi uusi kuningas...

Kuninkaan puhe on paikoitellen hieman hidastempoinen elokuva, mutta se ei todellakaan tarkoita, että se olisi tylsä. Kyseessä on hyvin kiehtova ja otteessaan pitävä teos, mikä on vahvimmillaan aina, kun Colin Firth ja Geoffrey Rush esiintyvät yhdessä. Heidän yhteiset kohtauksensa ovat mestarillisesti hyvin mietittyjä ja niihin kirjoitettu dialogi on loisteliasta, eikä sinänsä mikään ihme, että elokuva voitti käsikirjoituksestaan Oscar-pystin. Puheterapiaosuuksia olisi jaksanut katsoa vieläkin enemmän ja niissä on juuri sopivasti huumoria ja vakavuutta yhdisteltynä. Välillä hahmot huutavat toisilleen ja välillä harjoittelevat puheen sujuvuutta eriskummallisten kehon liikkeiden kautta. Filmistä löytyy kuitenkin paljon muutakin mielenkiintoista ja mukaan mahtuu useita vaikuttavia hetkiä. Elokuvan lopetus nosti ihoni kananlihalle ja filmi sai minut parissa kohtaa myös herkistymään.

Ajankuva on mielestäni onnistuneesti toteutettu. En tietenkään elänyt 1930-luvulla, mutta silti pidin siitä, miten lavastuksessa ja puvustuksessa oltiin tehty paljon sen eteen, että elokuva tuntuisi kuuluvan sille vuosikymmenelle. Toisen maailmansodan uhkakin alkaa elokuvan loppupuolella lähestyä. Muutamissa kohdissa kiroillaan yllättävän paljon, ottaen huomioon kyseessä olevan "sallittu kaikenikäisille" -elokuva. Itse en kuitenkaan näyttäisi tätä kovin nuorille, mutta lähinnä siitä syystä, ettei tämä luultavasti jaksa heitä innostaa. Koulussa yläasteen historiantunnilla tämä voisi toimia sekä opetuksena että viihdykkeenä. Välillä elokuva hyppii eteenpäin kuukausia ja jopa vuosia, mutta siinä kerrotaankin puolen vuosikymmenen tapahtumia.

Elokuvan on ohjannut Tom Hooper, joka voitti parhaan ohjauksen palkinnon Oscar-gaalassa ja oli ehdolla useasta muustakin palkinnosta koskien ohjaustyötään tässä elokuvassa. Hooper taitaa ohjauksen ja hänellä tuntuu olevan visiota tällaisiin leffoihin. Käsikirjoituksesta vastaa David Seidler. Kuvaus on tavallaan ainoa heikkouteni elokuvassa. Vaikka se on selkää ja mukaan mahtuu useita hienoja otoksia, on kuvasommittelu paikoitellen hieman liian kummallista. Hahmot asetellaan usein kuvan reunaan, jolloin suuri osa kuvasta on pelkkää tyhjää. Leikkaus taas on erittäin sujuvaa ja kuten jo mainitsin, puvustus ja lavastus ovat ammattitaidolla toteutettuja. Musiikista vastaa Alexandre Desplat ja hänen sävellyksensä ovat tuttuun tapaan hienoja.

Yhteenveto: Kuninkaan puhe on erinomainen elokuva, joka hitaasta temmostaan huolimatta pitää mahtavasti otteessaan. Parhaat osiot ovat selkeästi herttua Albertin ja puheterapeutti Lionelin väliset kohtaukset, joissa on voimakkaasti tunteita esillä. Colin Firth ja Geoffrey Rush ovat kummatkin erinomaisia rooleissaan. Kuvaus on elokuvan ainoa "heikko" lenkki ja itseäni huono sommittelu kuvissa häiritsi välillä paljon. Yllätyin positiivisesti, kuinka vapaasti elokuvassa uskallettiin kiroilla. Ajankuva on toimivasti tuotu esille. Huumoria on juuri sopiva määrä, kuten myös vakavuutta. Jos aihe kiinnostaa, niin kannattaa tämä elokuva vilkaista. Suosittelen historianopettajia näyttämään tätä oppilaille jossain kohtaa, sillä uskoisin, että jotkut voivat tästä innostua. Kuninkaan puhe on kyllä aivan huikea teos ja kyllä minua ärsyttää, etten ole sitä aiemmin katsonut. Silti mielestäni sinä vuonna Inceptionin (2010) olisi kuulunut viedä parhaan elokuvan Oscar-palkinto.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2016 - Muokattu 26.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
The King's Speech, 2010, See Saw Films, The Weinstein Company, UK Film Council, Momentum Pictures, Aegis Film Fund, Molinare Investment, FilmNation Entertainment, Bedlam Productions

Arvostelu: Crimson Peak (2015)

CRIMSON PEAK

Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Mia Wasikowska, Tom Hiddleston, Jessica Chastain, Charlie Hunnam, Jim Beaver, Burn Gorman ja Doug Jones
Genre: fantasia, jännitys
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

Kuulin Crimson Peakista ensimmäisen kerran, kun minulle kerrottiin siitä. Guillermo del Toro ohjaajana kuulosti hyvältä, kuten myös se, että kyseessä olisi kai jonkinlainen fantasiakauhuelokuva kummituksista. Traileri jonka näin, näytti hyvältä ja meninkin katsomaan elokuvan, kun se oli ilmestynyt teattereihin. Silloin se oli jonkinlainen pettymys, mutta nyt päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, jos se vaikka toimisi paremmin, kun tiesin, mitä siltä ei kannattanut odottaa: kauhua ja kummituksia.

Kirjailijan urasta haaveileva Edith Cushing rakastuu salaperäiseen sir Thomas Sharpeen ja he menevätkin naimisiin. Edith muuttaa Thomasin ja tämän Lucille-siskon luo Verenpunaiselle vuorelle, jossa alkaa tapahtua kummia.

Pääosassa Edith Cushingina nähdään Alice in Wonderlandista (2010) tuttu Mia Wasikowska, joka ei mielestäni ole paras vaihtoehto rooliin. Maailma kun on täynnä lahjakkaita naisnäyttelijöitä, en ymmärrä, miksi pääosaan valittiin henkilö, joka näyttää välillä siltä, ettei häntä kiinnosta, eikä hänestä löydy oikeaa energiaa rooliin. Useat repliikit, jotka hän sanoo, ovat kirjoitettuna tunteikkaita, mutta hänen lausuminaan ne muuttuvat ontoiksi.
     Lokin roolista Marvel Cinematic Universessa (2008-) tutuksi tullut Tom Hiddleston näyttelee sir Thomas Sharpea, jossa on jotain hämärää meneillään. Hiddleston on valloittanut Lokina monien naisten sydämet ja olen aivan varma, että monet menivät katsomaan elokuvaa vain ja ainoastaan hänen takiaan. Pakko sanoa, että oli miellyttävämpää katsoa Crimson Peakia, kun ympäriltäni ei kuulunut "oih!"-ääniä aina, kun Hiddleston ilmestyi ruudulle - puhumattakaan kohtauksesta, jossa hän ottaa paidan pois, jolloin minun teki mieli lähteä elokuvasalista pois, sillä suuri osa katsojista voihkaisi samanaikaisesti. Näyttelijänä Hiddleston on ihan hyvä, mutta hän ei ole vielä minua vakuuttanut, miksi hän olisi niin hieno useiden mielestä.
     Jessica Chastain vetää huonon suorituksen Thomasin siskona, leidi Lucille Sharpina. Lucille on hyvin aneeminen tapaus, eikä häntä jaksaisi katsoa ruudulla. Hahmon pitäisi olla jollain lailla uhkaava, mutta Lucille lähinnä unettaa katsojaa. Tiedän, että Chastain osaisi, joten syytän tästä täysin huonosti kirjoitettua hahmoa. Voihan se tietenkin olla, ettei Chastain osannut vetää tällaista roolia.
     Del Toron edellisestä elokuvasta, Pacific Rimistä (2013) tuttu Charlie Hunnam näyttelee Edithin lapsuudenystävää, tohtori Alan McMichaelia. Hunnam ei ole kovin kaksinen näyttelijä, mutta tällaisessa pienemmässä roolissa hän toimii ihan hyvin. Tohtori McMichael ei oikein luota Sharpeihin ja yrittääkin tutkia, mitä outoa heissä on.
     Elokuvassa nähdään myös pääosin televisiosarjoista tuttu Jim Beaver Edithin isänä, Carter Cushingina, Burn Gorman Carter-isän apulaisena herra Hollyna ja muutamista muista Guillermo del Toron elokuvista tuttu Doug Jones haamuina.

Edithin ollessa vasta lapsi, hänen äitinsä kuolee koleraan, mutta myöhemmin äidin haamu saapuu Edithin luo varoittamaan lastaan Verenpunaisesta vuoresta. Neljätoista vuotta myöhemmin Edith yrittää saada kirjoittamaansa haamutarinaa julkaistavaksi. Hänen isänsä luokse saapuu sir Thomas Sharpe, joka yrittää saada rahoitusta savikonettaan varten. Edith ja sir Thomas alkavat tapailla, vaikkei Edithin isä hyväksy suhdetta. Edith menee naimisiin sir Thomasin kanssa ja muuttaa tämän luokse, jolloin hänelle selviää, mistä hänen haamuäitinsä on häntä varoitellut.

Kun näin Crimson Peakin ensimmäisen kerran, minua jännitti alkupuolella, kun Edithin äidin haamu saapuu ensimmäistä kertaa. Silloin ei tietenkään vielä täysin tiedä, millaista elokuvaa on tullut katsomaan ja alkupuoli todella vaikutti fantasiakauhulta. Jännitys oli luotu hyvin siinä, samoin kuin kohtauksessa, jossa äiti ilmestyy uudestaan. Toisella katsomiskerralla elokuva ei valitettavasti enää jännittänyt. Tiesin, mitä tuleman pitää ja olin tietoinen, että elokuva onkin muuta kuin miten sitä mainostettiin. Kummituksia siinä kyllä on muutama, mutta ne esiintyvät hyvin vähän ja tuntuvat välillä täysin irrallisilta muusta elokuvasta. Muutenkaan elokuva ei tunnu täysin kokonaiselta paketilta ja siitä puuttuu jotain, mutten oikein tiedä mitä. Siinä voisi olla selkeästi parempi käsikirjoitus, paremmat näyttelijät ja enemmän haamuja. Tuntuu kuin ideat olisivat loppuneet kesken, sillä siinä kohtaa kun Edith muuttaa sir Thomas Sharpen luokse, lähes joka toinen kohtaus on sitä, että Edith vaeltelee kynttilän kanssa ympäri taloa, eikä juttu oikein etene, vaan tuntuu toistavan itseään. Lopputulos on myös aika hölmö, joten mitään kovin ihmeellistä ei kannata odottaa. Muutamia ihan toimivia pätkiä elokuvasta löytyy ja kyllähän sen jaksaa katsoa toistamiseenkin, mutta se jää vain ihan kivaksi.

Elokuvan ohjauksesta tosiaan vastaa Guillermo del Toro, joka on ohjannut mm. Hellboyn (2004) ja El laberinto del faunon (2006) - eli suomalaisittain Pan's Labyrinthin - joista jälkimmäinen on yksi suosikkielokuvistani. Siitä syystä odotin elokuvalta enemmän kuin se tarjosi. Del Toro kyllä visuaalisesti tietää, mitä haluaa katsojille tarjota, vaikka tarina ei olisikaan kaikista paras. Hän nimittäin myös kirjoitti elokuvan yhdessä Matthew Robbinsin kanssa. Elokuva on kuvattu hienosti ja leikattu ihan sujuvasti. Moitteeni on, että kohtaus, jossa nähdään tanssi, jonka aikana miehen pitämä kynttilä ei sammu, olisi paljon vaikuttavampi, jos se ei sisältäisi leikkauksia ollenkaan. Silloin katsojana jäisi ihmettelemään, miten tanssi oli toteutettu. Itseäni ärsytti elokuvassa useasti käytetty, Looney Tunesista (1930-) tuttu kohtauksen lopetusleikkaus, jossa kuvassa oleva kohde ympäröidään pimeydellä, jolloin kohde on ympyrän muotoisessa kuvassa, muun ruudun ollessa mustaa. Elokuva tapahtuu joko ihan 1800-luvun lopussa tai ihan 1900-luvun alussa, ja puvustuksella ja lavastuksella on hienosti korostettu ajankuvaa. Sharpen talon lavaste on uskomattoman hieno. Vaikka onkin upeaa, että haamuja oikeasti näytteli joku, joka oli maskeerattu karmivaksi, niin silti haamut näyttävät huonosti tietokoneella tehdyiltä. Etenkin punainen kummitus näyttää todella kehnosti toteutetulta useissa kuvissa, joissa se esiintyy. Musiikista vastaa Fernando Velázquez, joka on tehnyt oivaa työtä tunnelman luomiseksi sävellystensä avulla.

Yhteenveto: Crimson Peak on ihan kiva fantasiapätkä, mutta kauhua odottavat joutuvat pettymään pahasti. Lavasteet ja puvut ovat todella ammattimaisesti toteutettuja, ja on hienoa, että haamuja näyttelee oikea ihminen, eikä niitä ole tehty kokonaan tietokoneella. Harmi vain, että haamut näyttävät silti erittäin digitaalisesti ja kehnosti toteutetuilta. Näyttelijätyö on keskinkertaista, mikä vie makua elokuvasta. Ensimmäisellä katselukerralla elokuva voi jännittää ja herkimpiä jopa pelottaa, mutta toisella katselukerralla ei enää ollenkaan. Yhdessä kohtaa elokuva tuntuu hieman toistavan itseään, mikä on ärsyttävää. Lastenelokuva tämä ei ole, sillä perheen pienimmille tämä voi olla liian hurja ja siinä nähdään yllättävästi vertakin, mutten silti täysin ymmärrä elokuvan korkeaa ikärajaa. Jos pidät del Toron elokuvista, niin kannattaa tämä vilkaista. Kertakäyttöisenä fantasiahömppänä tämän kelpaa katsella vaikka televisiosta jonain iltana, kun joku kanava vihdoin saa tähän oikeudet. Hiddleston-fanien on varmaan pakko katsoa tämä elokuva, mutta kauhufaneille Crimson Peak ei paljoa tarjoa. Toivottavasti Guillermo del Toro tekisi seuraavaksi Hellboy 3:n...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Crimson Peak, 2015, Legendary Entertainment