Arvostelu: Overlord (2018)

OVERLORD

Ohjaus: Julius Avery
Pääosissa: Jovan Adepo, Wyatt Russell, Mathilde Ollivier, Pilou Asbæk, John Magaro, Iain De Caestecker, Jacob Anderson, Gianny Taufer ja Erich Redman
Genre: kauhu, sota
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Overlord lähti liikkeelle tuottaja J. J. Abramsin ja käsikirjoittaja Billy Rayn ideasta, minkä pohjalta Ray työsti käsikirjoituksen. 2017 kaksikko sai myytyä ideansa Paramount-yhtiölle, joka pisti projektin etenemään. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2017 ja nyt Overlord on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin elokuvasta välittömästi, kun näin sen trailerin. Se antoi hienosti kuvaa, millainen leffa olisi kyseessä, mutta kaikki tuntui silti todella mysteeriseltä. Abramsin mukanaolo viittasi siihen, että kyseessä olisi jälleen yksi Cloverfield-sarjaan (2008-) liittyvä elokuva ja vaikka tekijät kielsivät tämän, monet jatkoivat silti spekulointia. Alunperin Overlordin oli tarkoitus ilmestyä jo pari kuukautta sitten, mutta leffa vain katosi yhtäkkiä tulevien ensi-iltojen listalta, jolloin aloin pelätä, ettei filmi saapuisikaan Suomeen. Onnekseni julkaisu vain siirrettiin marraskuun alkuun. Innostustani vain lisäsi, kun huomasin, että elokuva on saanut yllättävänkin paljon kehuja ja meninkin hyvin positiivisin mielin katsomaan sen.

Päivää ennen Normandian maihinnousua joukko liittoutuneiden sotilaita matkaa Pohjois-Ranskaan tuhoamaan natsien radiotornin, jotta hyökkäys voi onnistua. Perillä sotilaat saavat kuitenkin selville, että natsit ovat laboratorioissaan kehitelleet jotain kauhistuttavaa kääntääkseen sodan kulun edukseen...

Vaarallista tehtävää suorittamaan lähtevä sotilasryhmä koostuu epävarmasta Boycesta (Jovan Adepo), kylmästä alikersantti Fordista (Wyatt Russell), tarkka-ampuja Tibbetistä (John Magaro), valokuvaaja Chasesta (Iain De Caestecker), nössöstä Rosenfeldistä (Dominic Applewhite) ja kirjailijanalku Dawsonista (Jacob Anderson). Päähenkilö Boycea ja hyvin rajujakin keinoja käyttävää Fordia lukuunottamatta hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi ja unohdettaviksi, mikä on täysin tavallista tällaisissa leffoissa. Hahmojen ei ole tarkoituskaan olla ikimuistettavia, mutta he voivat silti ajaa asiansa läpi elokuvan. On kuitenkin hyvä, että jokaiselle on luotu jokin "ominaisuus", jolloin heitä ei jatkuvasti sekoita toisiinsa. Boycelle on kirjoitettu kiinnostava hahmokaari ja se on jo tarpeeksi riittävää.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat ranskalaisessa kylässä asuva Chloe-neiti (Mathilde Ollivier) ja tämän sotilaista kiinnostunut pikkuveli Paul (Gianny Taufer), sekä natsikomentaja Wafner (Pilou Asbæk). Asbæk sopii täydellisesti inhottavan mulkvistin rooliin ja hahmoa vihaa suunnilleen heti, kun hän astelee ensimmäistä kertaa ruudulle. Valitettavasti hahmo muuttuu loppupäässä leffaa hieman liian sarjakuvamaiseksi roistoksi, jonka jokainen repliikki on sata kertaa aiemmin kuultu klisee. Siinä kohtaa hahmosta alkaa katoilla hänelle luotu uhkaavuus ja hän muuttuu lähinnä hieman koomiseksi. Ollivierkin sopii rooliinsa erittäin hyvin ja on hienoa, ettei Chloe tyydy osaan sivustakatsojana, vaan natseja inhoavana hänkin haluaa tehdä osansa taistelussa.

Vaikka olin lukenut kehuja Overlordista, olin silti todella yllättynyt, kuinka hyvä se oikeasti onkaan. Kyseessä on huomattavasti parempi elokuva kuin sen olisi koskaan tarvinnut olla. Mutta ei, tekijät päättivät pistää kaikkensa peliin ja loivat aidosti kauhistuttavan ja teknisesti mestarillisen leffan. Elokuva yhdistää todella taidokkaasti vakavan ja synkän sotakuvauksen verellä mässäilevään b-luokan kauhuun. Heti alussa Overlord onnistuu naulaamaan katsojan penkkiinsä kiinni ja tarjoaa erittäin hurjan kyydin. Elokuva tuo hienosti esille, kuinka pelottavaa sota on ja alusta alkaen katsojana pelkää hahmojen kanssa, että natsit löytävät heidät. Ensimmäinen puolituntinen on jo hyvin jännittävää seurattavaa, eikä leffa ole edes kunnolla siirtynyt kauhuosastoonsa. Sotapuoli on niinkin vaikuttavasti ja piinaavasti toteutettu, että olisin täysin mielelläni katsonut pelkkää sitä, eikä leffa edes tarvitsisi mitään örkkejä, monstereita, zombeja tai mitä ikinä sillä onkaan tarjottavanaan. Mutta kun leffa sitten siirtyy oikein kunnolla kauhun puolelle, olin tyytyväinen että näin tapahtui, sillä tekijät ovat rohkeasti pistäneet haisemaan. Elokuvasta löytyy paikoitellen niinkin sairasta ja yököttävää kuvastoa, että se voisi ihan hyvin olla K18. 13-vuotiaat, jotka pääsevät aikuisen seurassa katsomaan leffan, saattavat jopa nähdä painajaisia, sillä itsellenikin tuli parissa kohtaa huono olo. Herkkiä suosittelen siis pysymään kaukana tästä leffasta, mutta kauhufaneille Overlord tarjoaa aikamoista herkkua.

Filmi rakentaa jännitettään erinomaisesti alusta alkaen, eikä siitä oikeastaan löydy ainuttakaan hetkeä, jolloin hahmot tai katsoja voisivat hengähtää. Läpi elokuvan kulkee todella epämiellyttävä ilmapiiri, mitä nostatellaan oikeissa kohdissa hienosti. Väärissä käsissä leffa lässähtäisi jo sen takia, että sotakohtaukset ja kummajaishetket eivät toimisi yhdessä, mutta Overlord onnistuu leikkaamaan niiden välillä täysin luontevasti. Perinteisemmistä ammuskelukohtauksistakin löytyy hyvin jännitystä ja myös niissä meno saattaa yltyä yllättävänkin rajuksi. Jännitystä ja painostavuutta lisää jo se, että maihinnousua enteilevä kello tikittää kovaa vauhtia eteenpäin, joten sotilailla on kiire hoitaa hommansa, ihan sama mitä heillä on vastassa.

Harmillisesti leffasta löytyy omat heikommat puolensa, mitkä estävät sitä nousemasta aivan mahtavaksi saakka, vaikka siltä se useasti tuntuukin. Kuten jo sanoin, natsikomentaja Wafneria käsitellään hieman kömpelösti leffan loppupäässä. Tämän on varmasti ollut tarkoitus nostaa tunnetta b-luokan hömelöstä kauhurainasta, mutta kun elokuva ottaa itsensä muuten niin vakavasti, ei hahmo täysin istu mukaan. Tämän lisäksi vaikka kehunkin ja arvostan paljon tapaa, millä tekijät rakentavat kauhua ja todella saavat aikaiseksi jännittävää ilmapiiriä, he luottavat puhtaalla kauhupuolellaan hieman liikaa äkkisäikäytyksiin. Ne ovat kyllä erittäin tehokkaita, mutta muuten näin hienosti luodussa kauhussa ne tuntuvat hieman laiskalta ratkaisulta. Jos nämä asiat muuttaisi, Overlord olisi mahtava kauhuteos. Nyt se pääsee jo todella lähelle, mikä on jo enemmän kuin leffan olisi koskaan tarvinnut tehdä, ja nostan siitä tekijöille hattua

Myös teknisellä tasolla Overlord on parempi kuin sen tarvitsisi olla. Leffa on aivan mielettömän hienosti kuvattu. Mukana on useita todella näyttäviä otoksia ja pitkät hahmoja seuraavat kuvat ovat erinomaisesti toteutettuja. Valaisukin on onnistunutta, jolloin pimeistäkin kohtauksista näkee kaiken tarpeellisen. Lavasteisiin on panostettu todella paljon. Ranskalaiskylä ja natsien tukikohta ovat huikean upeasti toteutetut ja täynnä pieniä yksityiskohtia. Puvustajat ovat päässeet valmistamaan toiseen maailmansotaan istuvia asusteita ja maskeeraajat ovat päässeet leikkimään paikoitellen erittäin hurjienkin näköisten ällötysten kanssa. Nämä hienosti kuvatut ja toteutetut kohtaukset on sitten leikattu kasaan taidokkaasti, minkä lisäksi visuaaliset efektit ovat tyylikkäät. Äänimaailma on aivan huikeasti rakennettu ja sotakohtauksissa aseiden tulitukset ovat pelottavaa kuunneltavaa. Yksi isoimmista yllätyksistä koko leffassa on kuitenkin sen musiikki. Jed Kurzel on onnistunut säveltämään todella eeppisiä ja koukuttavia musiikkeja, joita kuuntelee mielellään ihan ilman elokuvaakin. Yleensä tällaisissa elokuvissa ei erityisemmin panosteta musiikkeihin, joten Kurzelin näkemä vaiva tuli todella iloisena yllätyksenä.

Yhteenveto: Overlord on todella hyvä yhdistelmä sotaa ja kauhua, ja paljon parempi elokuva kuin sen edes tarvitsisi olla. Olisin ollut täysin sinut pelkän säikyttelyhömpän kanssa, mutta arvostan suuresti, että tekijät päättivät oikeasti panostaa teokseen. Ohjaaja Julius Avery tasapainottelee hienosti kahden eri lajityypin kanssa ja tuo esille, kuinka pelottavaa sodankäynti on. Leffan ensimmäinen puolituntinen ei edes sisällä mitään kummajaisia, mutta se on silti karmivaa seurattavaa. Kauhupuolella elokuva ei säästele katsojaansa, vaan näyttää kuvottavia ja sairaita asioita, sekä mässäilee muutamassa kohtaa oikein kunnolla verellä, jolloin on pakko hieman ihmetellä, että tämä meni läpi K16-elokuvana. Teknisesti kyseessä on aivan huikea taidonnäyte. Kuvaus, leikkaus, lavastus, valaisu, puvustus, maskeeraus, efektit, äänitehosteet ja musiikki ovat mahtavasti toteutetut. Näyttelijät sopivat oikein mainiosti rooleihinsa, vaikka Boycen lisäksi hahmot jäävät aika alikehitetyiksi. Pilou Asbæk on nappivalinta kusipää-natsikomentajan rooliin, miksi onkin harmi, että hänen hahmonsa muuttuu hieman hölmöksi loppupäässä. Jos hahmo olisi paremmin kirjoitettu, kyseessä olisi jopa loistava kauhufilmi. Jo tällaisenaan Overlord on todella mainio elokuva ja suosittelen sitä oikein lämpimästi kaikille kauhun ystäville. Herkimmille monet leffan kohtaukset voivat tuottaa pahaa oloa ja kenties jopa painajaisia, joten kannattaa miettiä tarkkaan, uskaltaako elokuvaa mennä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Overlord, 2018, Paramount Pictures, Bad Robot

Arvostelu: Se mikä ei tapa (The Girl in the Spider's Web - 2018)

SE MIKÄ EI TAPA

THE GIRL IN THE SPIDER'S WEB

Ohjaus: Fede Alvarez
Pääosissa: Claire Foy, Sverrir Gudnason, LaKeith Stanfield, Stephen Merchant, Christopher Convery, Sylvia Hoeks, Vicky Krieps, Synnøve Macody Lund ja Cameron Britton
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Ruotsalaisen Stieg Larssonin kirjasarja "Millennium" nousi suureen suosioon, kun kirjat julkaistiin postuumisti Larssonin kuoleman jälkeen. Suosiota kasvatti kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden - 2009) ja Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes - 2009). Yhdysvalloissakin kiinnostuttiin sarjasta ja vuonna 2011 ilmestyi uudelleenfilmatisointi sarjan avausosasta nimeltä The Girl with the Dragon Tattoo. Tekijöiden tarkoituksena oli tehdä filmit myös sarjan kahdesta seuraavasta osasta, mutta kun vuonna 2015 ilmestyi "Millennium"-sarjaa jatkava David Lagercrantzin kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss"), Sony-yhtiö päätti siirtyä tekemään elokuvan siitä. Tekijät ja näyttelijät vaihdettiin, ja kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa, ja nyt Se mikä ei tapa -elokuva saa ensi-iltansa. Itse kuulin "Millennium"-sarjasta ensimmäisen kerran, kun Miehet jotka vihaavat naisia -leffa ilmestyi ja lähes kaikki tuntemani aikuiset innostuivat siitä. Itseäni ei kuitenkaan aihe kiinnostanut, joten en ollut katsonut elokuvia ennen tätä kesää, kun kuulin, että Lagercrantzin kirjasta tehtäisiin elokuva. Päätin vihdoin antaa mahdollisuuden sarjalle ja ostin kerralla ruotsalaisleffat ja The Girl with the Dragon Tattoon. Yllätyin siitä, että pidin elokuvista enemmän kuin odotin, mutta odotukseni uutta filmiä kohtaan eivät nousseet, sillä Lagercrantzin kirja oli saanut paljon haukkuja. Kuitenkin kun perhetuttuni sai kutsun elokuvan kutsuvierasnäytökseen ja pyysi minut mukaansa, innostuin ja menin aika positiivisin mielin katsomaan leffan - lähinnä sen takia, että olin elämäni ensimmäistä kertaa kutsuvierasnäytöksessä.

NSA:lle työskentelevä Frans Balder on kehittänyt laitteen, millä pääsee käsiksi koko maailman ydinaseisiin. Balder kuitenkin pelkää, että laitetta käytettäisiin vääriin tarkoituksiin, joten hän pyytää hakkeri Lisbeth Salanderia varastamaan sen NSA:lta.

Pääroolissa Lisbeth Salanderina nähdään tällä kertaa The Crown -televisiosarjasta (2016-) tuttu Claire Foy, joka on osassa uskottavampi kuin edeltäjänsä Rooney Mara, joka ei kyennyt luonnollisesti muuttumaan Lisbethiksi. Foy jää kuitenkin kauas alkuperäisen Lisbeth-näyttelijä Noomi Rapacen tasosta, mutta ei Foy millään tavalla huono ole. Hän sopii oivallisesti eristäytyneeksi ja menneisyyden piinaamaksi hakkeriksi, joka yrittää oikaista vääryyksiä maailmasta. Harmillisesti Lisbeth ei hahmona tee erityistä vaikutusta tässä leffassa, vaikka hänestä onkin väännetty naamiokostajan ja supervakoojan risteytys. Hahmo ei nimittäin tunnu kehittyvän oikein mihinkään suuntaan, vaan tuntuu olevan lopussa samassa tilanteessa kuin alussakin, aivan kuin filmin tapahtumilla ei olisi ollut vaikutusta häneen.
     Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistkin on tietty mukana ja tässä leffassa häntä esittää Sverrir Gudnason. Vaikka onkin hauska ratkaisu, että rooliin on palkattu ruotsalainen, on roolitus silti mennyt aika lailla pieleen. Edeltäjiensä Michael Nyqvistin ja Daniel Craigin jälkeen Gudnasonin Mikael tuntuu liian silotellulta hymypojalta, joka ei koskaan vakuuta katsojaa siitä, että hän olisi rosoinen journalisti, jolle on tapahtunut ties mitä. Mikaelia myös vaivaa vielä enemmän se, ettei hahmolle ole keksitty sisältöä, jolloin hän tuntuu olevan mukana vain, koska hänen on pakko olla mukana. Alussa esitellään häntä koskeva juonikuvio Millennium-lehden uudesta omistajasta, mutta tämä unohdetaan heti yhden kohtauksen jälkeen.
     Muita hahmoja leffassa ovat Millenniumilla työskentelevä Mikaelin salarakas Erika (Vicky Krieps), ydinaselaitteen kehittänyt Frans Balder (Stephen Merchant) ja tämän erikoinen poika August (Christopher Convery), Fransia jahtaava NSA-agentti Needham (LaKeith Stanfield), Ruotsin salaista palvelua johtava Grane (Synnøve Macody Lund), sekä Lisbethin hakkerikaveri Plague (Cameron Britton). August-poika on aika kliseisesti kirjoitettu hahmo, minkä lisäksi agentti Needhamia käsitellään hieman erikoisesti läpi leffan. Merchant ja Stanfield tekevät kelpo työtä sen vähän kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa.

En voi muuta kuin ihmetellä, miksi ja kenelle tämä elokuva on oikein tehty? Se mikä ei tapa on amerikkalainen elokuva amerikkalaiselle yleisölle ruotsalaisesta kirjasta. On hyvin epätodennäköistä, että suuri osa amerikkalaisyleisöstä olisi nähnyt ruotsalaisia leffoja tai lukenut Larssonin kirjoja. He ovat saattaneet nähdä Fincherin The Girl with the Dragon Tattoon, mutta sillä ei pitkälle päästä, kun tämän leffan tarina vaatii toisen ja kolmannen kirjan tarinan, mikä syventyy Lisbethin menneisyyteen. Elokuvasta löytyy hetkiä, mitkä menevät varmasti monilta ohi tämän takia. Toki on olemassa se valmis yleisö, joka on lukenut Larssonin kirjat ja/tai nähnyt ruotsalaiset elokuvat, mutta heille Se mikä ei tapa on mitä luultavimmin suuri pettymys. Kyseessä on hyvin geneerinen Hollywoodin toimintaraina, mikä ei ole millään lailla Larssonin trilogian arvoinen seuraaja. Paikoitellen jopa tuntuu siltä kuin tekijät eivät olisi lukeneet Larssonin teoksia, sillä Lisbethin menneisyyttä on muuteltu. Siinä, missä alkuperäinen trilogia oli kylmä, synkkä ja sisälsi paljon inhottavia asioita, minkä seurauksena tarinan päättymisen jälkeen haluaisi mennä suihkuun pesemään kaiken sen kuvottavuuden pois, Se mikä ei tapa silottelee tämän kaiken ja tarjoaa vain vauhdikasta toimintaa. Alkuperäisen trilogian ollessa vahvasti maanläheinen ja realistinen, tämä leffa sisältää kohtauksen, missä Lisbeth syöksyy moottoripyörällä laiturilta jäiseen merenpintaan, mikä särkyy pyörän alla, mutta silti Lisbeth voi helposti jatkaa matkaansa toiseen rantaan.

Elokuvasta löytyy muitakin hetkiä, mitkä eivät tunnu millään lailla uskottavilta. Yhdessä kohtaa Lisbeth hakkeroi kokonaisen lentokentän omaan käyttöönsä puhelimellaan. Hän voi puhelimella ohjailla lentokentän ovia ja kameroita, kun taas minulla on usein vaikeuksia saada Facebook tai Instagram pelittämään kunnolla. Hakkerointi on muutenkin leffan helpoin ratkaisu aivan kaikkeen, jolloin mikään ei tunnu haasteelta Lisbethille. Parissa lähitappelussa Lisbeth on selvästi alakynnessä, mutta muuten elokuvasta puuttuu jännitystä. Kuten jo sanoin, hänestä on tullut mikäkin superagentti ja leffa tiedostaa sen kopioimalla asioita muista vakoojafilmeistä. Jossain kohtaa ajattelin katsovani James Bondia, toisessa Jason Bournea. Loppuhuipennus muistutti sitten Mission: Impossiblea. Leffan tarinakin, missä jahdataan ydintuholaitetta, tuntuu enemmän noilta elokuvasarjoilta kuin Millenniumilta. Tarinaa ei valitettavasti edes kerrota kovin mielenkiintoisesti ja kirjoittajien selvästi nokkelana mietitty juonenkäänne on arvattavissa ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Loppujen lopuksi elokuvan suuri synti on kuitenkin se, että se on äärimmäisen unohdettava. Filmiä katsoessani pidin sitä lähinnä keskinkertaisena, mutta kun olin matkalla kotiin ja tajusin, ettei leffassa tapahtunut mitään muistettavaa, tulin siihen tulokseen, että kyseessä on vain laiska ja laimea dollareiden perässä valmistettu tekele.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Fede Alvarez, joka on aiemmin tehnyt kauhuelokuvat Evil Dead (2013) ja Don't Breathe (2016), mitkä ovat molemmat oikein hyviä genressään. Loikkaus toimintajännärin puolelle ei valitettavasti luonnistunut Alvarezilta, eikä hän saa samanlaista koukkua tähän leffaan. Toivon, että hän jatkaa kauhun puolella, sillä sen hän kyllä taitaa. Alvarezin, Jay Basun ja Steven Knightin käsikirjoitus jättää myös paljon toivomisen varaan, etenkin siinä, miten monet kohtaukset ja tilanteet ratkeavat. Sentään Se mikä ei tapa on kuvattu oivallisesti. Vaikka toimintakohtaukset on pistetty kasaan heiluvan kameran ja nopean leikkauksen kautta, on mukana paljon tyylikkäitä otoksia, joita jaksetaan rauhassa näyttää. Tämä korvaa hieman ankean harmaata värimaailmaa, mikä käy välillä jopa oudon puuduttavaksi. Äänimaailma on mainiosti rakennettu etenkin toimintakohtauksissa. Roque Bañoksen säveltämät musiikit toimivat leffan aikana, mutteivät jää millään tapaa mieleen.

Yhteenveto: Se mikä ei tapa on laiska toimintaraina ja aika varma pettymys Stieg Larssonin trilogian faneille. Elokuva jättää taakseen synkät ja inhottavat tilanteet ja aiheet, ja keskittyy lähinnä helppoon toimintaviihteeseen, mitä katsoo ihan sujuvasti, mutta minkä unohtaa välittömästi leffan päätyttyä. Toimintakohtauksista ei valitettavasti edes löydy jännitystä, vaan kaikki tuntuu ratkeavan liian helposti hakkeroinnin avulla. Käsikirjoittajat ovat muutenkin tehneet laiskoja ratkaisuja, etenkin juonenkäänteen kanssa, minkä arvaa heti elokuvan alkupäässä. Filmi myös tiputtaa pois realistisemman otteen ja tarjoaa hetkiä, jotka toimisivat jossain muussa leffasarjassa, mikä ei ole aiemmin edes pyrkinyt realistisuuteen. Elokuva kopioi liikaa muita vakoojajännäreitä, eikä uskalla olla oma juttunsa. Ohjaaja Fedi Alvarezin olisi kannattanut pysyä kauhupuolella, sillä isompi toimintafilmi ei häneltä luonnistu. Elokuvan ainoa valopilkku on Claire Foy, joka sopii oivallisesti Lisbethiksi. Harmi vain, että itse hahmo (kuten lähes kaikki muukin leffassa) jättää paljon toivomisen varaan. En vieläkään osaa sanoa, kenelle Se mikä ei tapa on tehty. Tuskinpa tämä iskee Larssonin trilogiasta innostuneeseen eurooppalaiseen yleisöön, enkä tiedä, uppoaako tämä itsenäisenä trillerinä amerikkalaisyleisöön, sillä leffa kuitenkin vaatii tietämystä Larssonin kirjoista. Samapa tuo, en voi suositella elokuvaa ja toivon, että tämä jää yksinäiseksi filmiksi, eikä Lagercrantzin toista opusta, "Tyttö joka etsi varjoaan" ("Mannen Som Sökte Sin Skugga" - 2017) väännettä elokuvamuotoon.

Tähän loppuun ilmoitan vielä, että alkuperäisen ruotsalaistrilogian ja Fincherin The Girl with the Dragon Tattoon arvostelut ovat tulossa lähiviikkojen aikana! Ne eivät valitettavasti mahtuneet julkaistavaksi ennen tämän leffan ilmestymistä, pahoittelut siitä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.thehollywoodnews.com
The Girl in the Spider's Web, 2018, Metro-Goldwyn-Mayer, New Regency Pictures, Pascal Pictures, Scott Rudin Productions, Sony Pictures Entertainment, The Cantillon Company, Yellow Bird

Arvostelu: Rocky V (1990)

ROCKY V

Ohjaus: John G. Avildsen
Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Burt Young, Sage Stallone, Richard Gant, Tommy Morrison ja Michael Williams
Genre: draama, urheilu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut urheiludraamaelokuva Rocky (1976) ja sen jatko-osat Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979), Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982) ja Rocky IV (1985) olivat menestyksiä, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kun päätähti Sylvester Stallone oli saanut käsikirjoituksen tehtyä, hän päättikin jättää ohjaajan pestin, jolloin sarjan ensimmäisen osan ohjaaja John G. Avildsen palasi takaisin sarjan pariin. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Rocky V sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1990. Elokuva kuitenkin tuotti paljon vähemmän kuin sarjan aiemmat osat, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat sen täysin lyttyyn. Filmi jopa sai seitsemän Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, huonoin ohjaus, huonoin käsikirjoitus, huonoin miespääosa, huonoin naispääosa, huonoin miessivuosa ja huonoin alkuperäiskappale), muttei "voittanut" niistä yhtäkään. Vuosien varrella elokuvan maine on vain heikentynyt ja jopa sen tekijät ovat myöntäneet, etteivät pidä elokuvasta. Itse tutustuin Rocky-sarjaan lapsena, kun katsoin sarjan avausosan. Silloin pidin elokuvaa kuitenkin tylsänä nyrkkeilyleffana, enkä katsonut jatko-osia. Vuosien varrella olen pohtinut antaa filmeille uuden mahdollisuuden, mutta päätin tehdä sen vasta, kun ilmoitettiin, että sarja saisi jälleen jatkoa elokuvalla Creed II (2018). Niinpä ostin koko leffasarjan ja katsoin ensimmäisen Rockyn uudestaan, mikä osoittautui hyväksi päätökseksi, sillä kyseessä on aivan erinomainen teos. Pidin myös Rockyn uusintaottelua loistavana, mutta sitten taso tippui hurjasti ja mielestäni Tiikerinsilmä - Rocky III ja Rocky IV olivat lähinnä hölmöä kertakäyttöviihdettä. Silti päätin katsoa Rocky V:n heti seuraavana päivänä neljännen osan jälkeen, sillä minua kiinnosti todella paljon tietää, mikä elokuvassa voi olla niin pielessä?

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III ja Rocky IV!

Ottelussaan Ivan Dragoa vastaan Rocky Balboa sai vakavan vamman päähänsä, mikä pakottaa hänet jäämään eläkkeelle. Tämän lisäksi Balboa-perheen rahat on kavallettu, jolloin perhe joutuu muuttamaan takaisin köyhempiin oloihin Philadelphiaan. Asiat alkavat kuitenkin näyttämään valoisammilta, kun Rocky alkaa kouluttaa lupaavaa nyrkkeilijänalkua, Tommy Gunnia.

Sylvester Stallone palaa viidettä kertaa Rocky Balboan rooliin, joka on tällä kertaa huomattavasti mielenkiintoisemmin kirjoitettu kuin parissa edellisessä leffassa. Niissä filmeissä Rockysta oli tehty enemmänkin kova toimintasankari ja kahden ensimmäisen elokuvan samaistuttavan inhimmillinen Rocky alkoi katoilla. Tässä leffassa Rocky menettää rahansa ja maineensa, ja hänet pakotetaan eläkkeelle, jolloin hänen täytyy keksiä jokin ratkaisu synkkään tilanteeseensa. On kurjaa nähdä, kuinka ylistetty maailmanmestari on lähes täysin rikki ja katsojana kannustaa Rockya uuteen nousuun. Stallonen roolityö ei kuitenkaan ihan vakuuta. Häneltä löytyy erinomaiset hetkensä, mutta paikoitellen hän saa Rockyn näyttämään totaaliselta idiootilta. Stallone on selvästi yrittänyt tehdä hahmosta samanlaisen kuin parissa ensimmäisessä elokuvassa, muttei pysty löytämään oikeaa mielentilaa siihen. Hölmöintä hahmossa on kuitenkin se, että hän on jostain syystä alkanut tekemään taikatemppuja... tai no, hän on opetellut yhden tempun, perinteisen vedän-korvasi-takaa-kolikon ja tekee sen tarpeettoman monta kertaa elokuvan aikana.
     Vanhat tutut hahmot Rockyn vaimo Adrian (Talia Shire) ja tämän veli Paulie (Burt Young) tekevät tietty paluun. Adrianille rahatilanteen muuttuminen on myös karua, mutta Paulien kurjuudesta ei voisi vähempää välittää, sillä on hänen syynsä, että Balboat ovat puilla paljailla. Mielestäni Balboat antavat tämän hänelle ihan liian helposti anteeksi ja heidän olisi pitänyt hylätä Paulie pilaamasta heidän elämäänsä enempää. Hahmon olisi muutenkin voinut poistaa, sillä Young on jopa rasittava roolissaan. Shire sen sijaan on oikein kelpo osassaan ja katsojana huomaa yllättäen olevan usein hänen puolellaan.
     Rockyn ja Adrianin poika Robert tuodaan edellisiä osia isommin esille ja tällä kertaa häntä näyttelee Sylvester Stallonen oikea poika, vuonna 2012 menehtynyt Sage Stallone. Sylvester on selvästi halunnut välittää todellista isä-poika -tunnetta elokuvaan, mutta se ei ihan täysin toimi, sillä Sage ei ole erityisen hyvä näyttelijä. Hänen hahmonsa on kuitenkin kirjoitettu mielenkiintoisesti ja hän saa siten katsojan sympatiat puolelleen. Hölmöintä hahmon roolivalinnassa on se, että elokuva jatkaa suoraan siitä, mihin Rocky IV jäi, mutta Sage on tässä leffassa paljon vanhempi kuin Robertia neljännessä osassa näytellyt Rocky Krakoff.
     Tärkeimpänä uutena hahmona filmissä esitellään Tommy Gunn, jota näyttelee edesmennyt nyrkkeilijä Tommy Morrison. Tommy on todella kiinnostavasti kirjoitettu henkilö, sillä hän on kuumapäinen nyrkkeilijänalku, joka ei malta odottaa pääsevänsä todistamaan kykyjään. Rockyn tavoin katsoja näkee hänessä hieman Rockya nuorempana, jolloin on ymmärrettävää, että Rocky ottaa Tommyn koulutettavakseen. Hahmon kehittyminen on myös oivallisesti toteutettu ja vaikka Morrisonia on kovasti haukuttu, mielestäni hän sopii äkkipikaiseksi nuorukaiseksi.
     Toinen tärkeä uusi hahmo on Richard Gantin esittämä George Washington Duke, joka järjestää otteluita ja yrittää kerätä isot rahat taskuunsa nyrkkeilijöiden kustannuksella. Vaikka tämäkin hahmo on kiinnostavasti suunniteltu ja hän on ideatasolla erinomainen takapiru, ei toteutus ole mitä parhain. Gant vetää roolinsa välillä aika pahasti yli, jolloin hahmo ei sovi muuten maanläheisempään tarinaan. Yliampuvan hölmöön Rocky IV:ään Duke sopisi täydellisesti, mutta tähän leffaan hän ei oikein istu.

Rocky V ei nimittäin jatka samalla hömelöllä linjalla kuin sarjan edellinen osa, missä pystyi lopettamaan kylmän sodan pitämällä siirappisen puheen nyrkkeilyottelun jälkeen. Balboan talossa ei enää pyöri palvelijarobottia, mikä saa katsojan pyörittelemään silmiään, eikä ohutta tarinaa yritetä pitkittää musiikkivideomaisilla montaaseilla. Kahta edellistä Rocky-elokuvaa vaivasi pahasti se, että Rocky oli noussut nyrkkeilymaailman huipulle, joten leffoissa ei tuntunut enää olevan mitään kerrottavaa. Filmit kierrättivät kahdesta ensimmäisestä osasta tuttuja reittejä ja nostivat panoksia tekemällä hommasta viihteellisempää ja typerämpää. Rocky IV oli niin uskomattoman pöhkö filmi, että Rocky V tuntuu siltä kuin Stallone yrittäisi pyytää anteeksi edellisen osan tyhmyyksiä. Sen sijaan, että Rocky kohtaisi jälleen jonkun venäläisen supersotilaan ja nauttisi ylellisestä elämästään, Stallone vie hahmot takaisin juurilleen tekemällä heistä köyhiä. Samalla hän vie koko sarjan takaisin juurilleen. Rocky-sarja ei alkanut yliampuvana nyrkkeilyviihteenä, vaan syvällisempänä draamatarinana ja Rocky V yrittää jälleen olla sitä. Ja olen lähes varma, että elokuva floppasi aikoinaan siitä syystä, että ihmiset olivat unohtaneet, mistä sarjassa oli oikeasti kyse ja he olisivat halunneet nähdä lisää aivottomia mäiskintäleffoja. Paluu vanhaan ei käynyt heille, eivätkä he ole unohtaneet pettymystään. Toinen syy floppaamiselle oli tietty myös se, että filmi ilmestyi samana päivänä kuin perheleffa Yksin kotona (Home Alone - 1990), mikä nousi samantien megahitiksi.

Itse pidän erittäin paljon siitä suunnasta, minkä Rocky V otti. Kyseessä on heti paljon mielenkiintoisempi tarina ja itse asiassa muutenkin paljon raikkaampi kertomus kuin pari edellistä leffaa. Tätä ennen jokaikinen Rocky-leffa pistää päähahmonsa ensin alakuloiseksi, kunnes tämä löytää voimansa ja sitten nähdään tunnelmaa nostattava treenimontaasi, minkä jälkeen elokuvat huipentuvat suureen loppuotteluun nyrkkeilykehässä. Eipäs vaan tässä leffassa! Monille muille tämä taisi tulla pettymyksenä, mutta itse iloitsin siitä, että Stallone keksi vihdoin jotain uutta sarjaan, eikä vain kierrättänyt vanhaa. Rocky ei kohtaa tällä kertaa ketään nyrkkeilyottelussa, vaan huipennukseksi on keksitty katutappelu, mikä on aivan mahtava idea! Katutappelussa ei ole sääntöjä, vaan meno voi äityä ties kuinka brutaaliksi. Harmi vain, ettei tappelu itsessään ole yhtä hulppea kuin idea siitä. Tämä on itse asiassa muutenkin Rocky V:n isoin ongelma. Siinä on loistavia ideoita, mutta niitä ei osata viedä täysin loppuun, jolloin kokonaisuus jää keskeneräiseksi. Tämän lisäksi leffan draamapuoli muuttuu paikoitellen turhan siirappiseksi ja puolessa välissä filmiä nähdään kaksi aivan liian pitkää montaasia lähes peräkkäin. Toinen niistä olisi riittänyt ihan hyvin.

Elokuvan kantava voima on kuitenkin sen sisältämä isä-poika -suhde. Filmin alussa nähdään loistava kohtaus, missä Rocky ihailee Robertin piirroksia ja löytää hieman kyseenalaisen työn, mikä johtaa ehdottomasti koko leffan hauskimpaan hetkeen. Tämä ei kuitenkaan itsessään tee kohtauksesta vielä hienoa, vaan Rocky sanoo siinä tärkeitä asioita pojalleen, mitkä nousevat myöhemmin leffassa hyvin esille. Rocky kertoo, kuinka hän kykenee poikansa kautta elämään nuoruuttaan uudestaan ja että he olisivat ikuinen tiimi, mutta Tommyn tullessa kuvioihin, Robert huomaa, että Rocky alkaakin elämään nuoruuttaan Tommyn kautta. Rocky jopa sanoo samoja asioita Tommylle kuin leffan alussa Robertille, jolloin pojalla alkaa täysin ymmärrettävä kapinavaihe. Toki tämä saa katsojan näkemään päähenkilön valitettavan huonossa valossa, mutta tosielämässä hyväsydämisimmätkin henkilöt voivat tehdä harmillisia virheitä. Tätäkin juonikuviota vaivaa se, ettei sitä osata viedä kunnolla loppuun, mutta se tuo silti jotain uutta ja raikasta mukaan sarjaan.

Sarjan paluuta juurilleen vain korostaa se, että ohjaajana toimii ensimmäisen Rockyn ohjannut John G. Avildsen. Herra ei valitettavasti tee läheskään yhtä huikeaa työtä elokuvan kanssa, mutta on silti hyvä, että maanläheisempi Avildsen on puikoissa kuin pää pilvissä ohjannut Stallone. Stallone on kuitenkin tietty vastuussa käsikirjoituksesta ja hän on vihdoin ja viimein löytänyt itselleen tarinan kerrottavaksi. Jostain syystä Stallone on päättänyt lisätä mukaan täysin tarpeettomia hölmöyksiä, kuten hetken, jossa Robertin uusi kaveri Jewel (Elisebeth Peters) kehuu Robertin takapuolta. Jos hän olisi karsinut niitä ja panostanut enemmän eri juonikuvioiden ratkomiseen, kyseessä olisi oikeasti mainio teos. Rocky V on ihan kelvollisesti kuvattu ja leikattu, vaikka filmiä voisikin parista kohtaa tiivistää. Muuten tekninen puoli on kuitenkin ihan kunnossa. Jostain syystä elokuva on saanut kamalasti kritiikkiä sen musiikeista, joihin on sekoitettu 1990-luvun alussa suosiosta nauttinutta hip hopia. Monien mielestä tämän takia leffa on vanhentunut huonosti, mutta itse pidän filmin sävellyksiä huomattavasti laadukkaampina kuin Rocky IV:n kehnoja musiikkeja. Tässä musiikeista vastaa sentään vanha säveltäjä Bill Conti. Musiikeissa on hauskasti yhdistelty ensimmäisestä Rockysta ikoniseksi noussutta "Gonna Fly Now" -kappaletta Rocky III:n vielä tunnetumpaan "Eye of the Tiger" -lauluun.

Yhteenveto: Rocky V palauttaa sarjan vihdoin takaisin juurilleen kahden todella pöhkön elokuvan jälkeen ja keskittyy henkilödraamaan aivottoman mäiskeen sijaan. Harmi vain, ettei draamapuoli täysin onnistu, eikä juonikuvioita osata viedä kunnolla päätökseen, jolloin kokonaisuus jää aika keskinkertaiseksi. Leffan tarina on kuitenkin kiehtova ja sen isä-poika-suhde on jokseenkin toimiva, vaikkei Sage Stallone olekaan kaksinen näyttelijä. Näytteleminen ei muutenkaan ole parhaasta päästä tässä leffassa. Sylvester onnistuu paikoitellen löytämään oikean mielentilan Rockyyn, mutta saa hänet usein vaikuttamaan täysin tollolta. Burt Young on ärsyttävä Pauliena, eikä Richard Gantin yliampuva George Washington Duke sovi leffaan lainkaan. Tommy Morrison sopii kuitenkin ihan kelvollisesti äkkipikaisen Tommy Gunnin rooliin. Kokonaisuutena Rocky V jää siis lähinnä ihan kivaksi yritykseksi ja kahden ensimmäisen Rocky-elokuvan tason saavuttamiseen tarvittaisiin vielä paljon työtä. Kyseessä on kuitenkin huomattavasti laadukkaampi teos kuin millaisena sitä yleisesti pidetään. Suosittelenkin sarjan faneja antamaan leffalle uuden mahdollisuuden ja muistamaan, mistä sarjassa oli alunperin kyse. Toisaalta jos urpo Rocky IV iski sarjasta kaikkein kovimmin, on ihan ymmärrettävää, jos Rocky V ei uppoa. Heikkouksistaan huolimatta Rocky V on kuitenkin askel oikeaan suuntaan - ainakin omasta mielestäni.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocky V, 1990, United Artists, Star Partners III Ltd.

Arvostelu: Searching (2018)

SEARCHING

Ohjaus: Aneesh Chaganty
Pääosissa: John Cho, Debra Messing, Joseph Lee, Michelle La, Steven Michael Eich, Ric Sarabia ja Sara Sohn
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Searching on ohjaaja Aneesh Chagantyn ensimmäinen koko illan elokuva. Leffa oli pitkään esituotannossa ja se kuvattiin parissa viikossa kokonaan. Kuvausten jälkeen filmiä työstettiin vielä pitkään, kunnes se julkaistiin tämän vuoden tammikuussa Sundancen elokuvajuhlilla, missä se voitti useammankin palkinnon. Tämän jälkeen leffa on pikkuhiljaa alkanut saamaan teatterilevitystä ympäri maailman ja nyt vihdoin se saapui myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä alkukesästä. Elokuva oli saanut paljon kehuja, joten aloin toivoa, että se nähtäisiin myös täällä. Kesti kuitenkin useita viikkoja, eikä Suomen ensi-illasta ollut tietoakaan, jolloin pelkäsin, että filmi ilmestyisi suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Lopulta tieto Suomen teatterilevityksestä saapui ja innostuin. Menin heti ensi-iltaviikonloppuna katsomaan Searchingin, toivoen, että se olisi yhtä hyvä kuin monet ovat kehuneet. Ja se todella oli.

David Kimin tytär Margot katoaa mysteerisesti, jolloin David alkaa selvittämään, mitä hänelle on tapahtunut. Tutkimus avaa täysin uusia puolia Margotista, jolloin David alkaa epäillä, tunsiko hän sittenkään tytärtään...

Pääosassa David Kiminä nähdään John Cho, jota olen aina pitänyt oikein kelpo näyttelijänä. Tässä Cho kuitenkin pääsee loistamaan ja tekee parhaan roolisuorituksen, mitä olen häneltä nähnyt. Davidin sydän on rikki, sillä hän on jo menettänyt vaimonsa ja nyt hän joutuu pelkäämään tyttärensä menettämisen takia. Cho tuo upeasti esillä hahmon kokeman tuskan ja epätoivon, ja hän on täysin uskottava isänä, joka yrittää tehdä kaikkensa löytääkseen tyttärensä. Katsoja alkaa välittämään Davidista heti leffan alussa ja siten on jännittävä lähteä tälle tutkimusmatkalle hänen kanssaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat etsivä Rosemary Vick (Debra Messing), joka yrittää selvittää Margotin tapausta ja Davidin veli Peter (Joseph Lee), joka yrittää myös auttaa ja olla veljensä tukena. Sekä Lee että Messing hoitavat hommansa kunnialla. Messingin poliisihahmo ei onneksi jää yksiulotteiseksi, vaan tutkimuksen varrella hän avautuu Davidille ja paljastaa asioita itsestään, mitkä tekevät hänestäkin mielenkiintoisen hahmon. Kadonnutta Margotia näyttelee Michelle La ensimmäisessä elokuvaroolissaan.

Searching on pohjimmiltaan aika perinteinen jännäri, mikä on kuitenkin kerrottu hyvin poikkeuksellisella tavalla: koko elokuva tapahtuu tietokoneiden ja puhelimien ruuduilla tai uutislähetysten kautta. Mukana ei ole ainuttakaan perinteisellä tavalla toteutettua kohtausta, vaan kaikki tapahtuu jonkinlaisella ruudulla. Tämä ei ole täysin ainutlaatuinen tyyli, vaan sama on nähty esimerkiksi kauhuleffassa Unfriended (2014). Ero Unfriendedin ja Searchingin välillä on kuitenkin se, että siinä missä Unfriended näytti kaiken reaaliajassa ja pyrki autenttisuuteen, Searching osoittaa alusta alkaen olevansa elokuva, asioiden tapahtuessa useamman päivän aikana ja lisäämällä mukaan painostavaa musiikkia luomaan lisäjännitystä. Erona on myös se, että kyseessä on huomattavasti laadukkaampi elokuva kuin Unfriended. Kyseessä on erinomaisesti ohjattu, kerrottu ja toteutettu filmi. Aluksi saattaa tuntua siltä, että pelkkien tietokoneruutujen seuraaminen muuttuisi joskus tylsäksi, mutta näin ei todellakaan tapahdu. Tyttären sosiaalisen median ja läppärin tiedostojen tutkiminen on itse asiassa äärimmäisen mielenkiintoista. Elokuva nappaa mukaansa heti alussa mahtavasti kerrotun prologinsa ansiosta, minkä jälkeen jännitys vain tiivistyy tutkimusten edetessä ja käänteiden avautuessa hahmoille ja katsojille.

Toinen syy sille, miksi Searching on niin koukuttava kokemus, on kaikki yksityiskohdat, joita elokuvaan on saatu mukaan. Tietokoneruudut sun muut toteuttaneet animaattorit ovat tunkeneet leffan täyteen pieniä ja nopeita viittauksia, joita kaikkia ei varmasti huomaa ensimmäisellä katselukerralla. Nopeasti välähtävistä uutisartikkeleista ja eri somekanavien päivityksistä löytyy vihjeitä suureen mysteeriin, minkä lisäksi mukana on viittauksia tosielämänkin juttuihin. Yhdessä kohtaa leffaa trendaavissa asioissa vilahtaa #TheDress, mikä nopean tutkimuksen jälkeen osoittautui viittaukseksi muutama vuosi sitten ihmisiä hämmästyttäneestä internetilmiöstä; mekosta, mikä näytti joidenkin mielestä kultavalkoiselta ja toisten mielestä sinimustalta. Isoin yksityiskohta, mistä pidin erittäin paljon, on se, että Davidin kirjoittaessa viestiä, hän tulee joskus toisiin ajatuksiin ja poistaa viestin muotoillakseen asiansa uudestaan. Aluksi hieman ihmettelin, miksei kukaan tunnu tekevän kirjoitusvirheitä, mutta lopussa senkin merkitys selviää. On myös hauskaa, että parissa kohtaa näytetään pidemmänkin aikaa pelkkää näytönsäästäjää. Videopuhelut eivät myöskään ole täydellisiä, vaan ne pätkivät kuten oikeassa elämässä. Tällaiset yksityiskohdat tekevät leffasta todella rikkaan visuaalisesti ja niiden ansiosta haluaa heti katsoa elokuvan uudestaan, jotta sitä voi tutkia oikein kunnolla.

Ohjaaja Aneesh Chaganty on löytänyt erinomaisen tavan pitää katsojaa otteessaan. Hän on saanut aikaiseksi todella tiivistunnelmaisen kertomuksen ja osaa rakentaa jännitettä jatkuvasti lisää. Ohjaaja luottaa paljon visuaaliseen tarinankerrontaan, mikä on aivan mahtavaa. Selittelyn sijaan Chaganty luottaa siihen, että katsoja pystyy tekemään johtopäätöksiä pelkästä näkemästään. Hän on myös käsikirjoittanut leffan yhdessä Sev Ohanianin kanssa ja kaksikko on keksinyt käänteitä, joita suuri osa katsojista ei varmasti älyä etukäteen. He ovat myös ymmärtäneet lisätä mukaan huumoria oikeissa määrin. Lisäksi arvostan todella paljon, että he ovat uskaltaneet ottaa kantaa asiaan, mitä olen itse pohtinut jo pitkään, mutta mistä en ole nähnyt muiden puhuvan. Davidin aloittaessa tutkimukset, hän kyselee tyttärensä tutuilta, milloin he ovat viimeksi nähneet hänet. Nämä henkilöt eivät vaikuta kiinnostuneilta asiasta ja toteavat lähinnä, etteivät he olleet kovin läheisiä. Kun katoaminen nostetaan uutisiin ja siitä aletaan tosissaan keskustelemaan sosiaalisessa mediassa, nämä samat henkilöt julkaisevat videoita, joissa he itkevät, kuinka heidän paras ystävänsä on poissa. He kirjoittavat rukoilevansa sun muuta, mutta tosiasiassa heitä ei kiinnosta Margotin löytyminen, vaan se että he pääsevät olemaan mukana tässä isossa jutussa. Tällainen tekopyhyys minua on ärsyttänyt jo pitkään ja en voi kuvailla, kuinka tyytyväinen olen, että Chaganty on päättänyt ottaa kantaa tähän. Aivan mahtavaa!

Yhteenveto: Searching on aivan mahtava ja koukuttava trilleri, mikä yllättää käänteidensä kanssa. Ohjaaja Aneesh Chaganty on luonut tiiviin tunnelman ja hän rakentaa jännitystä huikeasti. Chaganty kertoo tarinaansa upealla tavalla, jolloin tietokonenäytön tuijottaminen muuttuu äärimmäisen kiehtovaksi. Davidin tutkiessa tyttärensä tiedostoja ja somekanavia, katsojasta tuntuu kuin olisi mukana selvittämässä asioita. Chaganty luottaa hienosti visuaaliseen tarinankerrontaan, eikä selittele liikoja. Hän on myös onnistunut ripottelemaan aidosti hauskoja juttuja oikeisiin kohtiin. Lisäksi hän on ottanut kantaa asiaan, mistä monet eivät vaikuta uskaltavan puhua, eli joidenkin ihmisten tekopyhyyteen. Visuaalisesti elokuva on loistavasti toteutettu ja animaattorit ovat saaneet piilotettua pieniä vihjeitä mysteerin ratkaisemiseksi ja viittauksia tosielämän internet-ilmiöihin. John Cho pistää parastaan pääroolissa ja sopii täydellisesti osaansa. Kaikin puolin Searching on hieno paketti, enkä malta odottaa, että pääsen katsomaan leffan uudestaan ja tutkimaan sitä lisää. Suosittelen kaikkia muitakin jännäreistä pitäviä vilkaisemaan elokuvan, sillä se todella on ainutlaatuinen omassa genressään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Searching, 2018, Bazelevs Production, Bazelevs Entertainment

Arvostelu: Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa (The Nutcracker and the Four Realms - 2018)

PÄHKINÄNSÄRKIJÄ JA NELJÄ VALTAKUNTAA

THE NUTCRACKER AND THE FOUR REALMS

Ohjaus: Lasse Hallström ja Joe Johnston
Pääsosissa: Mackenzie Foy, Jayden Fowora-Knight, Keira Knightley, Matthew Macfadyen, Helen Mirren, Morgan Freeman, Eugenio Derbez, Richard E. Grant, Tom Sweet, Ellie Bamber, Misty Copeland ja Miranda Hart
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa perustuu E. T. A. Hoffmanin satuun "Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas" ("Nussknacker und Mausekönig" - 1816). Satu nousi suureen suosioon, kun Pjotr Tšaikovski sävelsi sen pohjalta "Pähkinänsärkijä"-baletin ("Štšelkuntšik" - 1892), jonka musiikki on jäänyt elämään klassikkona. Hoffmanin sadun pohjalta on tehty vuosien varrella muitakin adaptaatioita ja alkuvuodesta 2016 Walt Disney -yhtiö ilmoitti tekevänsä oman versionsa. Kuvaukset alkoivat samaisena syksynä ja nyt Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on saanut ensi-iltansa. Itse riemastuin heti, kun kuulin elokuvan olevan tekeillä, sillä Tšaikovskin musiikit ovat niin mielettömän hienot ja uskoin Disneyn olevan paras mahdollinen yhtiö tekemään uuden version sadusta. Trailerit näyttivät hyviltä ja aloin odottamaan pienellä innolla, kunnes arvosteluja alkoi ilmestymään ja ne olivat pääasiassa negatiivisia. Meninkin hieman varautunein mielin katsomaan elokuvan sen ensi-iltapäivänä ja poistuin sekavin tuntein.

Nuori Clara Stahlbaum saa edesmenneeltä äidiltään joululahjaksi munan, jonka lukkoon ei löydy avainta. Avaimen etsintä vie Claran täysin toiseen maailmaan, neljään valtakuntaan missä keijut ja pähkinänsärkijät käyvät taistoa pahaa Äiti Gingeriä ja Hiirikuningasta vastaan.

Pääroolissa nuorena Clara-tyttönä nähdään mm. Interstellarista (2014) tuttu Mackenzie Foy, joka pääsee vihdoin kunnolla isoon rooliin. Olen pitänyt Foyta lupaavana näyttelijänalkuna ja hänen roolityönsä tässä leffassa vain vahvistaa käsitystäni, sillä hän suoriutuu pääosasta oikein mainiosti. Hän tekee jatkuvasti parastaan, vaikkei käsikirjoitus olisikaan parhaimmasta päästä. Hahmona Clara on helposti pidettävä heti alusta alkaen. Hän suree äitinsä kuolemaa ja yrittää puskea ikävät ajatukset päästään rakentelemalla asioita, nokkela kun on.
     Neljässä valtakunnassa Clara tapaa joukon eriskummallisia tapauksia. Ensimmäisen kunnon elokuvaroolinsa tekevä Jayden Fowora-Knight näyttelee nimikkohahmo pähkinänsärkijää, eli kapteeni Philip Hoffmania, joka vartioi vaaralliseen paikkaan johtavaa siltaa. Fowora-Knight on kelpo valinta kokemattomuudestaan huolimatta, ja hän ja Foy muodostavat hyvän parivaljakon, jonka seikkailua on kiinnostava seurata. Keira Knightley, Eugenio Derbez ja Richard E. Grant taas esittävät kolmea hyvää valtakuntaa johtavia olentoja; Knightley Makeisvaltakunnan Sugar Plumia, Derbez Kukkaismaan Hawthornea ja Grant Lumihiutaleiden maan Shiveriä. Harmillisesti kolmikko ei oikein toimi, ei näyttelijöiden eikä heidän hahmojensa puolesta. Näyttelijät vetävät roolinsa pahasti yli, etenkin Knightley, joka korkealla kimityksellään ja teennäisyydellään tekee yhden vuoden surkeimmista roolitöistä. Asiaa ei yhtään helpota se, että Knightleyn hahmo saa eniten ruutuaikaa kolmikosta.
     Elokuvassa nähdään myös Matthew Macfadyen Claran isänä, sekä Ellie Bamber ja Tom Sweet hänen sisaruksinaan, Misty Copeland ballerinana, sekä konkarinäyttelijät Morgan Freeman ja Helen Mirren Claran keksijä-kummisetänä ja pahana Äiti Gingerinä. Valitettavasti Freeman ja Mirren vaikuttavat koko leffan ajan näyttelevän laiskoilla perusrutiineilla ja on hyvin selvää, että molemmat tekivät elokuvan rahan takia.

Aluksi Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa vaikuttaa oikein oivalliselta koko perheen satuelokuvalta. Kaunis aloituskuva saa helposti iloiselle joulumielelle ja tarina nappaa nopeasti mukaansa. Hahmojen kokema suru äidin menetyksen takia tuntuu aidolta, eikä aikaakaan, kun Clara jo löytää itsensä fantasiamaailmasta. Elokuvan tunnelma on mainiosti luotu ja mukana on ihanaa satuhenkeä, jollaista leffoista ei tunnu enää tänä päivänä löytyvän. Tarinasta löytyy mystisyyttä ja neljää valtakuntaa haluaisi mielellään lähteä tutkimaan... Ja sitten tekijöiden yritys alkaa loppua. Sen sijaan, että elokuva todella rakentaisi fantasiamaailmaansa tai vielä tärkeämmin hahmojaan, se alkaa vain kulkea liiankin tuttuja ja turvallisia polkuja. Tapahtumiin ei käytetä tarpeeksi aikaa, vaan asiat tuntuvat tapahtuvan todella nopeasti, aivan kuin elokuvalla olisi kiire jonnekin. Hurjemmista kohtauksista ei millään löydy jännitystä, vaan kaikki ratkeaa liian helposti. Kliseitä viljellään niin tarinallisesti kuin päähenkilön hahmokaaren osalta. Jos Mirrenin ja Freemanin roolityöt vaikuttavat siltä, että he olivat mukana vain saadakseen helpot rahat, vielä vahvemmin näin tuntuu Ashleigh Powellin käsikirjoituksen kanssa. Powell ei edes viitsi keksiä mitään luovaa tai uutta, vaan lainailee kaiken muualta. Jossain kohtaa Powell yrittää tuoda mukaan isoa käännettä, mutta senkin arvaa jo aiemmin, sillä samanlaisia "yllätyksiä" on nähty satoja kertoja. Loppuhuipennuksessa taso lässähtää, enkä voinut muuta kuin ihmetellä, mihin se alun lupaava fantasiaseikkailu oikein hävisi?

On kuitenkin todella vaikeaa olla vihainen elokuvalle, joka näyttää näin käsittämättömän hyvältä. Powell ei nähnyt lainkaan vaivaa käsikirjoituksen eteen, mutta onneksi Disneyllä riittää osaavia tekijöitä muilla osa-alueilla. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat pistävät kaikkensa peliin luodessaan tätä uskomattoman hienolta näyttävää satumaailmaa. Lavasteet ovat huolellisesti ja tarkasti toteutetut niin neljässä valtakunnassa kuin todellisessakin maailmassa. Puvustajat ovat päässeet valmistamaan mitä häikäisevimpiä asuja ja maskeeraajat saavat leikkiä joidenkin hahmojen kanssa. Myös tietokonetehosteet ovat hyvin vaikuttavat. Pieni Mouserinks-hiiri on toteutettu täysin aidon näköiseksi ja aivan mielettömän suloiseksi. Minulta löytyy sydämestä paikka elokuvien suloisille hahmoille ja olennoille, joten ei ihme, että Mouserinks nousi suosikikseni ja olisin voinut katsoa leffan hänestä. Elokuva on myös kuvattu todella taidokkaasti ja kuten satuleffan kuuluukin, on filmi kunnon väripläjäys. Alusta loppuun Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on visuaalisesti niin kiehtovaa katseltavaa, että käsikirjoituksen kompastelusta huolimatta tapahtumia oli mukava seurata. Onkin sääli, ettei muiden tekijöiden vahva työpanos pääse oikeuksiinsa muuten laimeassa tekeleessä.

Tarinaongelmiin vaikuttaa vahvasti myös se, että elokuvalle tehtiin jopa kuukauden kestäneet lisäkuvaukset, joissa toimi eri ohjaaja. Alunperin ohjaajaksi oli kiinnitetty vain ruotsalainen Lasse Hallström, mutta hänellä ei ollut aikaa tehdä uusintakuvauksia, joten tunnetumpi tekijä Joe Johnston valittiin hoitamaan ne. Yhdessä Hallström ja Johnston tekivät elokuvan loppuun. Olisi kiinnostavaa nähdä, onko alkuperäinen versio filmistä parempi, vai jopa heikompi. Leikkauksessa leffa voisi hengittää hieman enemmän ja etenkin jännittäviksi tarkoitetut kohtaukset toimisivat paremmin, jos niissä rakennettaisiin tunnelmaa, eikä hypättäisi heti asiaan. Itselleni isoimman pettymyksen leffa kuitenkin tuotti siinä, että elokuva kierrättää loppujen lopuksi liian vähän Tšaikovskin klassisia sävelmiä. Upeat melodiat ovat kyllä mukana, mutta ne loppuvat liian lyhyeen. Parissa kohtaa ne on tosin onnistuttu pistämään kohdalleen aivan täydellisesti.

Yhteenveto: Lupaavasta alustaan huolimatta Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on erittäin keskinkertainen fantasiasatu. Käsikirjoittaja Ashleigh Powellia ei selkeästi ole kiinnostanut projekti, vaan hän menee tarinan kanssa jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin, lisäämällä mukaan kliseitä kliseen perään. Käänteet arvaa helposti ennakkoon, eikä mistään tunnu löytyvän jännitystä. Myös konkarinäyttelijät Morgan Freeman ja Helen Mirren vaikuttavat olevan mukana pelkän palkan takia, eikä heistä näy minkäänlaista mielenkiintoa leffaa kohtaan. Enkä voi edes käsittää, mitä Keira Knightleyn päässä on pyörinyt, kun hän on näytellyt hahmoaan. Aivan kamalan surkea roolisuoritus! Nämä heikkoudet ovat todella surullista katsottavaa, kun voi huomata, miten päätähti Mackenzie Foy oikeasti yrittää täysillä ja millaisen mielettömän huikean työpanoksen lavastajat, puvustajat, maskeeraajat ja animaattorit ovat tehneet. Visuaalisesti Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on aivan fantastisen upea teos, mutta sisällöllisesti se on todella köyhä ja kömpelö, mikä on suuri sääli. Elokuva toimii varmasti paremmin lapsille, mutta muita suosittelen säästämään rahanne ja odottamaan sitä, että leffa tulee joskus televisiosta. En voi ymmärtää, miten laadukkaita ja nokkelia animaatioelokuvia tuottava Disney voi möhliä tällä lailla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Nutcracker and the Four Realms, 2018, Walt Disney Pictures, The Mark Gordon Company

Arvostelu: Bohemian Rhapsody (2018)

BOHEMIAN RHAPSODY

Ohjaus: Bryan Singer

Pääosissa: Rami Malek, Gwilym Lee, Ben Hardy, John Deacon, Lucy Boynton, Aidan Gillen, Tom Hollander, Allen Leech, Aaron McCusker, Meneka Das, Ace Bhatti ja Mike Myers

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: S

"Is this the real life, is this just fantasy..."

Bohemian Rhapsody on yksi kaikkien aikojen hienoimmista kappaleista, sekä elokuva kappaleen luoneen yhtyeen Queenin tarinasta. Filmin teko lähti liikkeelle jo jokunen vuosi sitten ja siitä ilmoitettiin 2010, kun Queenin kitaristi Brian May paljasti leffan olevan suunnitteilla. Alunperin koomikko Sacha Baron Cohen roolitettiin pääosaan Queenin edesmenneeksi laulajatähti Freddie Mercuryksi, mutta Baron Cohenin ja Queenin jäsenten ollessa eri mieltä siitä, kuinka bändin historia täytyy esittää, Baron Cohen poistui projektista. Samalla tekijätiimikin koki muutosta ja ohjaajaksi valittu Dexter Fletcher vaihdettiin Bryan Singeriin. Freddie Mercuryksi palkattiin Rami Malek ja kuvaukset alkoivat alkusyksystä 2017. Tuotannossa alkoi kuitenkin tapahtua ongelmia, kun ohjaaja Singeriä kohtaan esitettiin ahdistelusyytöksiä ja oli useita päiviä, jolloin hän ei ilmestynyt paikalle kuvauksiin. Singer päätettiin lopulta vaihtaa takaisin Fletcheriin, joka hoiti tuotannon loppuun. Ongelmista huolimatta elokuva saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja nyt se saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en koe olevani mikään iso Queen-fani, mutta innostuin, kun kuulin, että yhtyeestä tehtäisiin elokuva. Trailerit näyttivät lupaavilta ja odotukseni kasvoivat... kunnes arvosteluja alkoi satelemaan, eivätkä ne olleet todellakaan niin positiivisia kuin monet odottivat ja toivoivat. Meninkin hyvin varautunein mielin katsomaan Bohemian Rhapsodya sen ennakkonäytökseen ja jännitin, mitäköhän olisin siitä mieltä?

Aloitteleva yhtye pestaa erikoisen Freddie Mercuryn laulajakseen, mikä johtaa tähtihetkien ja sydänsurujen kautta yhteen historian legendaarisimmista konserteista Live Aid -tapahtumassa.

Pääroolissa Farrokh Bulsarana eli laulaja Freddie Mercuryna nähdään Rami Malek, joka on aiemmin jäänyt aika pienelle huomiolle. Malek on näytellyt pienissä sivurooleissa, mutta lähinnä hänet tunnetaan vain hehkutetusta Mr. Robot -televisiosarjasta (2015-). Bohemian Rhapsodyn kautta Malekista tulee kunnon tähti, jolla on hieno ura edessään. Malek tekee aivan huikean roolityön Freddie Mercuryna ja leffaa katsoessa rooliin on vaikea kuvitella ketään parempaa. Toki Sacha Baron Cohenista löytyy samaa näköä, mutta loppujen lopuksi on varmasti parempi, ettei Freddietä näyttele tunnettu koomikko, vaan juurikin pienemmän luokan näyttelijä. Malek todella muuttuu Freddieksi tekohampaidensa, viiksiensä, erilaisten hiustyyliensä, sekä tietty valtavan lavakarismansa avulla. Hän ei pelkää heittäytymistä, vaan antaa kaikkensa koko ajan ja tekee niinkin vakuuttavaa työtä, että välillä unohdin katsovani näyttelijää. Konserttikohtauksissa tuntui siltä kuin olisin katsonut oikeaa Mercurya! Niin täydellinen Malek roolissaan on. Tämän lisäksi on aivan mahtavaa, kuinka Freddie tuodaan esille elokuvassa. Hänet näytetään suurena legendana, mikä hän todella on, mutta leffa uskaltaa kaivaa hieman syvemmällekin ja löytää puolia, mitkä eivät ole kovin legendaarisia - ainakaan hyvässä mielessä. Useissa kohtauksissa Freddie on aivan hirveä diiva, jolla menestys on noussut päähän, mutta samalla elokuva osoittaa jatkuvasti, kuinka rikkinäinen ihminen hän oli. Kaiken sen mielettömän show'n vetäjän alta löytyy aito ihminen, eikä leffa kaunistele sitä, millaisia ikävyyksiä Freddien elämään kuului, joko muiden tai hänen itsensä aiheuttamana.
     Valitettavasti elokuva ei todellakaan keskity samalla lailla Queenin muihin jäseniin, vaan he jäävät paikoitellen hyvinkin pieneen osaan. En tiedä, johtuuko tämä siitä, etteivät leffaa tuottamassa olleet Queenin kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor halunneet nostaa itseään esille. Mikä ikinä onkaan syynä, hahmoista selviää katsojille aika vähän. Gwilym Leen näyttelemä Brian on jonkin sortin älykkö, Ben Hardyn esittämä Roger tykkää naisista ja Joseph Mazzellon näyttelemä basisti John Deacon on aina jäänyt muiden varjoon. Siinäpä se. Kolmikon näyttelijät tekevät kyllä oikein mainiota työtä näyttelijöinä ja he sopivat ulkonäkönsäkin puolesta rooleihinsa (etenkin Gwilym Lee), mutta käsikirjoitus tarjoaa heille harmillisen vähän.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Freddien erikoisesti rakastama Mary (rooliinsa hyvin sopiva Lucy Bounton), Queenin managerit Jim Beach (Tom Hollander) ja John Reid (Aidan Gillen), Freddien henkilökohtainen manageri Paul (Allen Leech), sekä Freddien vanhemmat (Meneka Das ja Ace Bhatti). Leffassa nähdään myös Mike Myers hauskassa roolissa, joka avautuu parhaiten niille, jotka ovat nähneet Myersin hittikomedian Wayne's World (1992).

Huoleni ja pelkoni eivät onneksi käyneet toteen, vaan täytyy sanoa, että ihmettelen suuresti Bohemian Rhapsodyn saamaa negatiivista palautetta Yhdysvalloissa. Elokuvan jälkeen luin näitä arvosteluja ja kummastelin asioita, mitä jotkut kritisoivat. Eräät kirjoittavat, ettei leffa korosta tarpeeksi Freddien homoseksuaalisuutta, vaikka se on todella vahvasti esillä koko elokuvan ajan. Toiset taas sanovat, että filmi kaunistelee liikaa asioita ja vaikken todellakaan ole mikään Queen-tietäjä, voin sanoa, että elokuva kyllä näyttää yhtyeen varjopuoliakin, oli kyseessä sitten Freddien diivailut, yhtyeen riidat tai päihdeongelmat. Tämän lisäksi elokuva on saanut eniten kuraa niskaansa siitä, että kyseessä olisi liian laskelmoitu, perusturvallinen elämäkertateos, mikä ei sovi musiikkimaailmaa uudistaneelle yhtyeelle. Tämän tavallaan ymmärrän, sillä leffa kyllä seuraa samaa kaavaa kuin monet muut elämäkertaelokuvat, mutta olen eri mieltä siitä, että filmin pitäisi yrittää olla elokuvahistoriallisesti merkittävä teos. Filmi kyllä näyttää Queenin lahjakkuuden ja kuinka yhtye teki mestariteoksia rohkeasti kokeilemalla eri juttuja. Elokuvan Queenista ei tarvitse tehdä samaa kuin Queen.

En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi mikään ongelmaton teos, sillä kyllä Bohemian Rhapsodysta heikkoutensa löytyy. Ainoa itseäni oikeasti häiritsevä ongelma on elokuvan rytmitys. Leffa kertoo yli vuosikymmenen tapahtumat, jolloin tapahtui useita yhtyeelle merkittäviä asioita ja tietysti kahden tunnin elokuvaa tehtäessä on pitänyt karsia joitain juttuja pois. Alkupäässä vain tuntuu siltä kuin tarinasta puuttuisi joitain oleellisiakin juttuja. Ensimmäinen puolituntinen kiirehtii harmillisen paljon ja tarinaan on hieman hankalaa hypätä mukaan. Jotkut tärkeät hetket esitetään pikakelauksella, kun taas jotkut melkein hypitään yli. Elokuva näyttää kyllä, kuinka yhtyeen jäsenet tapaavat, vetävät ensimmäisen keikkansa, tekevät debyyttialbuminsa ja lähtevät kiertueelle, mutta nämä tapahtuvat niin nopeasti, että kaikki tuntuu hieman liiankin helpolta bändille, eikä kova työ täysin saa ansaitsemaansa kunniaa. Kuitenkin kun leffan nimikkokappale "Bohemian Rhapsodya" aletaan työstämään, filmi vihdoin löytää hyvän tahdin ja rauhoittuu. Kappaleeseen keskitytään huolella ja siitä eteenpäin tarina kulkee hyvällä temmolla eteenpäin. Matkan varrella nähdään useita vaikuttavia hetkiä ja päästään nauramaan hauskoille heitoille, sekä liikuttumaan surullisten hetkien aikana. Vähitellen elokuvan taso paranee ja tunnelmaa nostateen hienosti, kunnes lopussa kaikki päästetään valloilleen legendaarisessa Wembley-stadionin Live Aid -konserttitapahtumassa, mikä sai minun suuni loksahtamaan auki. Tekijät ovat lavasteiden, näyttelijöiden ja tietokonetehosteiden avulla luoneet lähes koko keikan uudestaan juuri sellaiseksi kuin se nähtiin 13. heinäkuuta 1985. En voi kuvitellakaan, kuinka paljon konserttiosuuden toteutus on vaatinut, mutta tekijöiden työ todella palkitaan ja olen varma, että monilla nousevat tunteet pintaan keikkaa seuratessaan. Aivan mieletön suoritus!

Live Aid -konserttitapahtuman lisäksi Bohemian Rhapsody on muutenkin upea tekninen taidonnäyte. Elokuva on kuvattu todella hyvin. Kamera-ajot ovat tyylikkäitä ja etenkin konserttikohtauksiin on panostettu huolella. Konserteissa valoja ja värejä käytetään tietty näyttävästi hyödyksi. Alkupään hyppelyä lukuunottamatta leikkaus on onnistunutta. Kohtaukset eivät välttämättä yhdisty parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta ainakin kohtausten sisällä tapahtuvat leikkaukset toimivat. Puvustajat, lavastajat ja maskeeraajat ovat tehneet hienoa työtä luodessaan 1970- ja 1980-luvun ajankuvaa. Jotkut digiefektit ovat huomattavissa, mutta pääasiassa tehosteet näyttävät erittäin hyviltä. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ääniefekteistä Queenin mahtaviin musiikkeihin. Ohjauksesta täytyy vielä mainita, että on vaikea sanoa, mihin Bryan Singer loppuu ja mistä Dexter Fletcher alkaa. Singer on tehnyt hyvän pohjatyön, mistä Fletcher on rakentanut suurimmaksi osaksi toimivan kokonaisuuden. Alun rytmitysongelmat eivät niinkään johdu heistä, vaan Anthony McCartenin käsikirjoituksesta, joka haluaa liiankin innokkaasti päästä itse asiaan ilman lämmittelyjä.

Yhteenveto: Bohemian Rhapsody on rytmitysongelmistaan huolimatta loistava elokuva ja pakkokatsottavaa kaikille Queenin faneille. Rami Malek tekee aivan tajuttoman huikean roolityön pääosassa Freddie Mercuryna. Hän heittäytyy niin täysillä rooliinsa tekohampaidensa ja liikkeidensä kanssa, että konserttikohtauksissa tuntuu siltä kuin katsoisi aitoa Freddietä. Valitettavasti Queenin muut jäsenet eivät saa samalla lailla ruutuaikaa ja sisältöä, vaikka heidän näyttelijänsä kelpo työtä tekevätkin. Teknisesti filmi on todella vaikuttavasti tehty aina kuvauksesta lavastuksiin ja asuihin. Suuri Live Aid -konserttitapahtuma on luotu häikäisevän hyvin lavasteilla ja tietokonetehosteilla. Konserttiosuudet ovat muutenkin vaikuttavia. Leffan aikana pääsee naureskelemaan sekä liikuttumaan, joten herkimpien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan. Alkupäässä käsikirjoitus tuntuu hyppivän oudosti, minkä lisäksi mukana on muutama muukin asia, joita olisi voinut viilata, mutta muuten ohjaajavaihdoksistakin huolimatta Bohemian Rhapsody pääsee todella vahvasti plussan puolelle. Rami Malekin täydellinen roolisuoritus ja uskomattomasti toteutettu Live Aid -konsertti antavat lisäyksensä pisteisiin. Ei tarvitse olla Queen-fani, jotta elokuvasta voi nauttia, mutta oli fani tai ei, on hyvin luultavaa, että seuraavat päivät kuuntelee yhtyeen musiikkia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.11.2018

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bohemian Rhapsody, 2018, GK Films, New Regency Pictures, Queen Films Ltd., Regency Enterprises, Tribeca Productions

Arvostelu: Rocky IV (1985)

ROCKY IV

Ohjaus: Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Talia Shire, Burt Young, Carl Weathers, Dolph Lundgren, Brigitte Nielsen, Tony Burton, Rocky Krakoff ja Michael Pataki
Genre: urheilu, draama
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 12

Urheiludraamaelokuva Rocky (1976) oli menestys, mikä voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja nosti Sylvester Stallonen tähdeksi, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Jatko-osat Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979) ja Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982) olivat myös hittejä, joten neljännen elokuvan suunnittelu lähti nopeasti käyntiin. Kuvauksissa koettiin kuitenkin ikäviä viivästyksiä, sillä näyttelijät Carl Weathers ja Dolph Lundgren eivät tulleet juttuun, ja Weathers jopa uhkasi lopettaa leffan teon, jos Lundgren on siinä mukana. Tämän lisäksi Stallone halusi, että hänen Rocky-hahmonsa ja Lundgrenin hahmon väliset nyrkkeilyottelut sisältäisivät oikeita iskuja autenttisuuden takia, mikä johti Stallonen sairaalareissuun. Lopulta filmi saatiin kuitenkin valmiiksi ja Rocky IV ilmestyi loppuvuodesta 1985. Elokuva nousi koko sarjan tuottoisammaksi osaksi ja pitää titteliään yhä tänäkin päivänä, mutta kriitikot haukkuivat elokuvan lähes lyttyyn. Leffa jopa sai 9 Razzie-ehdokkuutta, joista se "voitti" viisi: huonoimman miespääosan, huonoimman ohjauksen, huonoimman naissivuosan, huonoimman tulokkaan ja huonoimman musiikin palkinnot. Itse näin sarjan avausosa Rockyn ensimmäisen kerran liian nuorena, jolloin pidin sitä vain tylsänä nyrkkeilyleffana. Olen kuitenkin vuosien varrella pohtinut antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden sen saaman ylistyksen takia. Kun ilmoitettiin, että sarja saisi jälleen jatkoa leffalla Creed II (2018), päätin, että nyt olisi vihdoin aika katsoa koko sarja alusta loppuun ja arvostella se. Pari viikkoa pettymyksen aiheuttaneen Tiikerinsilmä - Rocky III:n jälkeen oli aika katsoa Rocky IV.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu ja Tiikerinsilmä - Rocky III!

Neuvostoliittolainen nyrkkeilijä Ivan Drago saapuu Yhdysvaltoihin ja haastaa sekä Rocky Balboan että Apollo Creedin taistelemaan häntä vastaan.

Sylvester Stallone sai tosiaan tästä leffasta huonoimman miespääosan Razzie-palkinnon, mikä on mielestäni hieman kummallista, sillä hän tekee paremman suorituksen kuin Rocky III:ssa. Ei Stallone yhtä hyvä ole tässä kuin kahdessa ensimmäisessä osassa, mutta hän osoittaa silti paikoitellen selkeää lahjakkuutta ja hän on jälleen pistänyt itsensä kovaan kuntoon. Myös Rocky-hahmo tuntuu paremmalta ja kiinnostavammalta tässä. Rocky III:a vaivasi paljon se, ettei Stallone vaikuttanut keksivän hahmolleen enää käyttöä, mutta tässä hänellä on edes jonkinlainen tarina kerrottavanaan.
     Rockyn lisäksi muutkin tutut hahmot tekevät paluun. Rockyn vaimo Adrian (Talia Shire) on onneksi pidettävä hahmo alusta loppuun ja hän kannustaa miestään voittoon, vaikka samalla pelkääkin tämän puolesta. Yhdessä kohtaa hahmo kuitenkin kysyy Rockylta, onko tässä hommassa enää mitään järkeä ja tällä kertaa kysymys saa katsojankin pohtimaan, jolloin katsojana saattaa jopa olla Adrianin puolella. Adrianin Paulie-veli (Burt Young) on suurimman osan ajasta hieman ärsyttävä valittaessaan lähes joka asiasta. Nyrkkeilijä Apollo Creed (Carl Weathers) on tälläkin kertaa Rockyn puolella ja on jälleen hauska seurata, kun entiset vihamiehet puhaltavat yhteen hiileen. Weathers tekee filmin parhaan roolisuorituksen. Tony Burton palaa rooliinsa Apollon kouluttajana Dukena ja saa enemmän ruutuaikaa kuin aiemmin. Myös Rockyn ja Adrianin poika (Rocky Krakoff) pääsee isommin esille.
     Tällä kertaa Rocky ja Apollo saavat tosiaan vastaansa venäläisen Ivan Dragon, jota näyttelee Dolph Lundgren. Ivan Drago on huomattavasti kiinnostavampi tapaus kuin edellisen osan äkkipikainen Clubber Lang, joka jäi todella yksiulotteiseksi rähisijäksi. Ivanille luodaan hyvää persoonallisuutta ja jopa ihan kelpo hahmokehitystä, vaikka aluksi hän vaikuttaakin vain aivottomalta jättiläiseltä. Hahmon kanssa on tehty kiinnostavia ratkaisuja, jotka toimisivat vieläkin paremmin, jos niihin olisi keskitytty lisää. Lundgren sopii täydellisesti osaansa jo pelkän ulkonäkönsä takia.
     Elokuvassa nähdään myös Sylvester Stallonen entinen rakas Brigitte Nielsen Dragon vaimona, joka hoitaa puhumisen miehensä puolesta, sekä Michael Pataki Ivan Dragon managerina. Kummankin venäläiskorostukset ovat aika stereotyyppisen huvittavia, mutta sopivat toisaalta täydellisesti leffaan.

Siinä missä Rocky ja Rockyn uusintaottelu olivat hienoja draamaelokuvia, missä keskityttiin syventämään hahmoja ja luomaan merkitystä nyrkkeilylle, Tiikerinsilmä - Rocky III heivasi kaiken tuon menemään ja pyrki olemaan vain hyvin viihdyttävä urheiluleffa, mikä sisältäisi mahdollisimman paljon nyrkkeilemistä ja hikisiä äijiä pullistelemassa lihaksiaan. Rocky IV jatkaa samalla tiellä, vaikka yrittääkin hieman saada syvennettyä hahmoja. Mitään uutta leffa ei oikestaan tuo mukaan, mutta kyllä se ihan tarpeeksi "viihdyttää" puolentoista tunnin kestonsa ajan, jotta sen jaksaa juuri ja juuri katsoa loppuun asti. Elokuvasta löytyy omat hyvät ja omat todella huonot puolensa, ja aloitetaan niistä hyvistä puolista. Kuten jo sanoin, Ivan Drago on mainio uusi vastus ja sarjan jatkamiselle on löydetty kelpo syy. Elokuvasta löytyy jopa pientä koskettavuutta, minkä lisäksi Ivan Dragon ja Apollo Creedin välinen nyrkkeilyottelu saa jopa jännittämään, mihin yksikään Rocky III:n ottelu ei kyennyt. Matsit ovat brutaalia menoa ja niissä näyttää selkeästi sattuvan.

On myös hienoa, että tekijät ovat tajunneet jättää Bill Contin "Gonna Fly Now" -treenikappaleen pois, sillä hieno kappale tai ei, sen jatkuva käyttö alkoi jo käydä rasittavaksi. Älkää kuitenkaan huoliko, sillä treenimontaasi on kuitenkin yhä tallella. Mutta vaikka aluksi onkin hauska seurata, kuinka Rocky treenaa itseään lumivuorilla sijaitsevassa mökissä kaikella mitä sieltä löytää, samalla kun Ivan treenaa jossain Neuvostoliiton laitoksessa huipputeknologisilla laitteilla, treenaaminen vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Tämä ei välttämättä haittaisi, jos elokuva ei sisältäisi jo yhtä montaasia, missä Rocky muistelee vanhoja tapahtumia ja katsojat joutuvat katsomaan noin viiden minuutin ajan pätkiä edellisistä leffoista. Kohtaus tuntuu siltä kuin joku olisi tunkenut kaiken väliin pitkän musiikkivideon, mikä ei tunnu koskaan päättyvän. Sisältöä ei siis hirveästi löydy, jos jo näin lyhyttä elokuvaa on pitänyt venyttää musiikkivideoilla. Kohottelin muutenkin kulmia leffan voimakkaalle kasarihengelle, mitä lisäsivät musiikkien lisäksi ihan käsittämättömät hölmöydet ja vaivaannuttava "juustoisuus". Kun Rocky esittelee Paulielle uuden palvelijarobottinsa, ei voi olla miettimättä, kuinka kauas on menty siitä, kun näillä hahmoilla voitettiin Oscareita.

Pariin otteeseen elokuvan aikana mietin, että tämähän on parempi kuin sarjan kolmas osa, mutta aina kun ehdin niin ajatella, leffa alkoi näyttämään todellisia värejään. Vaikken pitänyt siitä, että Tiikerinsilmä - Rocky III hukkasi kunnon tarinan ja oli vain aivotonta nyrkkeilyhömppää, on se silti parempi kuin Rocky IV, mikä on loppujen lopuksi pelkkää poliittista sanomaa koko filmi. Tuohon aikaan Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välit olivat hyvin kireät ja Stallone on yrittänyt ottaa kantaa tähän Rocky IV:llä. Elokuva yrittää viestiä, että nämä kaksi jättivaltiota voisivat yhdistyä niinkin simppelin jutun kuin nyrkkeilyn ansiosta ja kaikki voisivat olla keskenään kavereita. Ei siinä, ihan kaunis ajatushan tuo on, mutta sen toteutus on aivan järkyttävää. Loppuottelun aikana elokuvan sanoma menee pahasti typeryyden puolelle ja koko homma muuttuu niin naurettavaksi, että filmi alkaa tuntua fantasiasadulta. Rockyn pitämä puhe elokuvan lopussa on myös niin kammottavan siirappista sontaa, että hävetti. Tämä ei yksinään olisi vielä kovin paha juttu, jos leffa ei olisi ensimmäisen tuntinsa aikana viestinyt, että Ivan edustaa pahaa ja voimakasta (mutta aivotonta) Neuvostoliittoa, joka tulee marssien Yhdysvaltoihin tuhoamaan kaiken edestään. Ja leffan täytyy tietty osoittaa, että lujalla tahdolla ja kovalla periamerikkalaisella sisulla paha Venäjä saadaan kukistettua.

Mielestäni Sylvester Stallonen ei olisi pitänyt saada Razzie-palkintoa ohjauksestakaan, vaikkei hän mitään erityistä työtä teekään. Ongelmat syntyvät lähinnä hänen käsikirjoituksestaan, mitä hänen olisi pitänyt pohtia aika paljon uudestaan. Hänen olisi pitänyt myös saada hieman logiikkaa käsittelemiinsä teemoihin, jolloin filmin ideologia ei sotisi itseään vastaan. Rocky IV on kuitenkin kuvattu ihan oivallisesti, mutta leikkauksessa olisi voinut poistaa kokonaan tarpeettoman musiikkivideon tylsistyttämästä katsojia ja lyhentää muita tarpeettoman pitkiksi venytettyjä montaaseja. Valaisu on mainiota etenkin otteluissa ja lavastajat ovat pistäneet parastaan Ivan Dragon ja Apollo Creedin ottelun aikana. Filmin ääniefektit ovat hyviä, mutta Vince DiColan sävellykset ansaitsivat palkintonsa huonoimmasta musiikista. DiColan työ vain lisää juustoista kasarihenkeä ja tekee filmistä vaivaannuttavan kaikille, jotka eivät olleet nuoria 1980-luvulla.

Yhteenveto: Rocky IV:ssä saattaa olla enemmän syvällistä sisältöä kuin pöhkössä Tiikerinsilmä - Rocky III:ssa, mutta eipä elokuvaa ole älykkyydellä pilattu. Täysin sarjaan kuulumaton palvelijarobotti, stereotyyppinen kuvaus venäläisistä, kammottava siirappisuus ja lisäpituuden saaminen jatkuvilla montaaseilla vain lisäävät elokuvan typeryyttä, eikä ole mikään ihme, että filmi on niin haukuttu. Paikoitellen se vaikuttaa ihan menevältä hömpältä ja esimerkiksi Apollo Creedin ja Ivan Dragon ottelua on viihdyttävää seurata, mutta muuten elokuva tuntuu jatkuvasti menevän sieltä, mistä aita on matalin. Loppuottelussa filmi lakkaa totaalisesti yrittämästä ja vääntää tortut ensimmäisen Rocky-elokuvan Oscar-palkintojen päälle. Lopetus on aivan naurettavaa katsottavaa, mitä vain pahentaa Rockyn pitämä puhe leffan päätteeksi. On nätti ajatus, että Yhdysvallat ja Neuvostoliitto voisivat olla kavereita ja viihtyä yhdessä nyrkkeilyn parissa, mutta kun filmi käyttää ensimmäisen tuntinsa viestien, että venäläiset ovat aivottomia tuhokoneita, leffan kiva sanoma kompastuu omaan nilkkaan ja pahasti. Stallone, Weathers ja Lundgren tekevät mainiota työtä näyttelijöinä, joten onkin harmi, ettei elokuva heidän ympärillään ole tätä laadukkaampi. Rocky IV:n katsoo juuri ja juuri kerran, muttei sitä tarvitse uudestaan nähdä. Ensimmäisen Rockyn kovimmille faneille tämän seuraaminen voi olla jopa piinaavan tuskallista. Tämän jälkeen oikein pelottaa katsoa Rocky V (1990), sillä se on haukuttu vielä huonommaksi...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocky IV, 1985, United Artists, Metro-Goldwyn-Mayer