Arvostelu: Ticket to Paradise (2022)

TICKET TO PARADISE

Ohjaus: Ol Parker

Pääosissa: George Clooney, Julia Roberts, Kaitlyn Dever, Maxime Bouttier, Billie Lourd, Lucas Bravo, Dorian Djoudi, Ifa Barry ja Cintya Dharmayanti

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Ticket to Paradise on George Clooneyn ja Julia Robertsin tähdittämä uutuuskomedia. Ol Parker ja Daniel Pipski kirjoittivat elokuvan käsikirjoituksen ja saivat Universal Picturesin kiinnostumaan leffasta. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021 ja nyt Ticket to Paradise on saapunut elokuvateattereihin. Itse en pahemmin innostunut, kun aloin nähdä elokuvan traileria yhä uudestaan ja uudestaan, osaten sen repliikitkin pian ulkoa. Päätin silti käydä katsomassa Ticket to Paradisen ja pääsinkin näkemään sen ennakkoon Finnkinon järjestämässä Lab-asiakkaiden After Work -ennakkonäytöksessä.

Toisiaan inhoava ex-pariskunta David ja Georgia päättävät tehdä yhteistyötä, estääkseen tyttärensä aikomukset mennä naimisiin miehen kanssa, jonka hän on juuri tavannut Balilla.

George Clooney ja Julia Roberts näyttelevät David ja Georgia Cottonia, yli kymmenen vuotta sitten eronnutta avioparia, jotka kantavat edelleen valtavaa kaunaa toisiaan kohtaan. Exien pitää kuitenkin haudata sotakirveensä, yrittäessään kääntää tyttärensä, mahtavassa Booksmart-komediassa (2019) taitonsa näyttäneen Kaitlyn Deverin esittämän Lilyn mielen, kun tämä ilmoittaa menevänsä naimisiin vastikään Balilla tapaamansa nuorukaisen, Geden (Hollywood-debyyttinsä tekevä Maxime Bouttier) kanssa. Clooney ja Roberts ovat loistovireessä ja heidän väliltä löytyy vahvaa kemiaa - onhan Ticket to Paradise jo konkarinäyttelijöiden viides yhteiselokuva Ocean's Eleven - korkeiden panosten (Ocean's Eleven - 2001), Salaisen agentin tunnustusten (Confessions of a Dangerous Mind - 2002), Ocean's Twelven (2004) ja Money Monsterin (2016) jälkeen. Dever on myös mainio ja Bouttier istuu hyvin juuri asianajajaksi itsensä opiskelleen Lilyn sydämen vieneeksi Gedeksi.

     Elokuvassa nähdään myös mm. prinsessa Leian, eli Carrie Fisherin tytär Billie Lourd Lilyn parhaana ystävänä Wreninä ja Netflixin Emily in Paris -komediasarjasta (2020-) tuttu Lucas Bravo Georgian uutena mielitiettynä, lentäjä Paulina. Lourd ja Bravo ovat hilpeät omissa osissaan, mutta Lourdin Wren-hahmo jää hieman alikehitetyksi. Elokuvasta käy ilmi, etteivät hänen kotiolonsa ja perheensä ole kehuttavat, mutta asiaa ei koskaan syvennetä sen enempää.

Ticket to Paradise onnistui yllättämään minut positiivisesti. Ei kyseessä ole mikään tajuntaa räjäyttävä uusi komediagenren mestariteos tai tuleva klassikko, mutta filmi on huomattavasti parempi kuin odotin - odotuksenani oli siis keskinkertainen ja väsähtänyt huttu. Elokuva on kuitenkin aidosti hauska komedia, joka viihdyttää todella mukavasti läpi kestonsa ja saa jopa nauramaan useampaan otteeseen ääneen. Leffan tarina on hyvin ennalta-arvattava, mutta tämä on niitä kertoja, kun arvattavuus ei oikeastaan haittaa. Hymy pysyy lähes kaiken aikaa katsojan kasvoilla, paitsi toki pakollisissa nyyhkykohtauksissa, joissa paratiisisaarellakin alkaa yllättäen satamaan kaatamalla, tehostamaan tilanteen dramaattisuutta.

Kuten jo sanoin, Clooneyn ja Robertsin kemiat pelaavat täydellisesti yhteen ja on erittäin lystikästä kuunnella hahmojen naljailua - etenkin kun he yrittävät esittää tyttärelleen olevansa ylimmät ystävät. Yhteenottojen ja syyttelyjen ohessa hahmot ryhtyvät myös pohtimaan, että mikä oikeasti tuhosi heidän suhteensa ja johti heidän eroonsa yli kymmenen vuotta sitten. Samalla leffasta löytyy vähitellen teemoja vanhempien suhteesta lapsiinsa ja kuinka jossain kohtaa pitäisi uskaltaa päästää lintu lentämään ulos pesästään. Sen sijaan, että yrittäisi suojella lasta mahdollisilta samanlaisilta virheiltä, mitä itse tuli tehtyä nuorena, pitäisi uskaltaa luottaa. Ticket to Paradise on varsinaista hömppää, mutta juuri sopivan sympaattista sellaista, että elokuvan tarjoama hyvä mieli pysyy vielä pitkään leffateatterista poistuttua.

Elokuvan ohjaajana ja toisena käsikirjoittajana toimii Ol Parker, jonka aiempiin töihin kuuluu musikaalihitin jatko-osa Mamma Mia! Here We Go Again (2018). Parkerin rakentama tunnelma on onnistuneen hilpeä. Dramaattisista hetkistä hän tekee ylidramaattisia, mutta romanttisen puolen hän saa pidettyä suloisena, menemättä kuitenkaan siirappiseksi. Ticket to Paradise on myös hyvin kuvattu ja Balin virkaa toimittavan Australian kauniita maisemia kelpaa katsella isolta kankaalta. Leikkaus on muuten sulavaa, mutta paikoitellen suikaleiksi jakautuva kuva häiritsi itseäni. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailma toimivasti rakennettu. Lorne Balfen säveltämät musiikit tuovat kelpo lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Ticket to Paradise on yllättävän mainio ja hauska komedia. George Clooney ja Julia Roberts ovat mahtavassa vireessä läpi leffan ja kaksikon esittämää toisilleen naljailevaa ex-pariskuntaa on lystikästä seurata. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan passelisti, mutta jäävät toki Hollywoodin konkariduon varjoon. Tarina vie hyvin mukanaan ja elokuva viihdyttää läpi kestonsa. Leffan aikana saa nauraa useammankin kerran ääneen ja vähintään se onnistuu levittämään katsojan kasvoille hymyn, joka ei ihan heti lähde. Tekniseltä puoleltaan filmi on oivallinen ja kauniita paratiisimaisemia kelpaa kyllä katsella kateellisena, Suomen sään muuttuessa yhä vain syksyisemmäksi. Ticket to Paradise on puhdasveristä hömppää, jota voi suositella lämpimästi päänäyttelijöiden faneille ja hyväntuulisten komedioiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ticket to Paradise, 2022, Universal Pictures, Working Title Films, Smokehouse Pictures, Red Om Films

Arvostelu: Lincoln (2012)

LINCOLN

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Sally Field, Tommy Lee Jones, Joseph Gordon-Levitt, David Strathairn, Lee Pace, Gulliver McGrath, Michael Stuhlbarg, Gloria Reuben, James Spader, Tim Blake Nelson, Jeremy Strong, Jared Harris, Walton Goggins, Hal Holbrook, Stephen Henderson, Jackie Earle Haley, Colman Domingo, David Oyelowo, Bill Camp, Elizabeth Marvel, Dane DeHaan, Lukas Haas ja Adam Driver
Genre: draama, historia
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Lincoln perustuu Doris Kearns Goodwinin historialliseen kirjaan Team of Rivals: The Political Genius of Abraham Lincoln vuodelta 2005, mikä taas puolestaan pohjautuu Yhdysvaltain 16. presidentin, Abraham Lincolnin elämän viimeisiin kuukausiin. Jo vuonna 1999, kuusi vuotta ennen kirjan julkaisua Goodwin kertoi ohjaaja Steven Spielbergille opuksestaan ja Spielberg ilmoitti välittömästi hankkivansa sen elokuvaoikeudet. Aluksi käsikirjoittajaksi valittiin John Logan, joka korvattiin pari vuotta myöhemmin Paul Webbillä, joka taas puolestaan korvattiin Tony Kushnerilla. Aluksi Abraham Lincolnin rooliin pyydettiin Daniel Day-Lewisia, mutta hän ei suostunut elokuvaan, jolloin tilalle palkattiin Liam Neeson. Projektin kuitenkin venyessä vuosi vuodelta, Neeson jätti leffan ja lopulta Spielberg sai taivuteltua Day-Lewisin ottamaan roolin vastaan. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein lokakuussa 2011 ja lopulta Lincoln sai maailmanensi-iltansa 8. lokakuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti taloudellisesti ja se voitti kriitikot puolelleen. Se sai jopa kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, puvustus, leikkaus, äänitys ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan ja lavastuksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista se voitti myös parhaan miespääosan palkinnon. Itse näin Lincolnin vasta vuotta tai kahta myöhemmin, kun katsoin sen vuokralta isoäitini kanssa. Pidin elokuvasta ja olen ostanut sen Blu-rayna, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin Lincolnin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan uusiksi ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

On vuosi 1865 ja Yhdysvaltojen pohjois- ja etelävaltiot ovat neljättä vuotta sisällissodassa. Presidentti Abraham Lincoln yrittää saada läpi lisäyksensä perustuslakiin, mikä kieltäisi orjuuden kokonaan Yhdysvalloissa, mutta tätä lisäystä vaikuttaisi kannattavan vain harvat edustajainhuoneella.

On hienoa, että Daniel Day-Lewis otti lopulta presidentti Abraham Lincolnin roolin vastaan, sillä on äärimmäisen vaikeaa kuvitella ketään parempaa rooliin. Jo ihan ulkonäkönsä puolesta Day-Lewis on saatu näyttämään kuin Lincolnin peilikuvalta. Välillä saattaa jopa unohtaa katsovansa näyttelijää esittämässä historiallista henkilöä, sillä tuntuu siltä kuin katsoisi todellista historiallista henkilöä. Day-Lewis kanavoi presidenttiä hämmästyttävän hyvin, eläytyen täysin roolinsa vietäväksi. Kaikki puhetavasta eleisiin ja ilmeisiin on todella tarkkaan harkittua, mutta silti luonnollista. Day-Lewis omaa upean läsnäolon, minkä ansiosta katsoja seuraa aina kuin lumottuna, kun hän on kuvassa. Näyttelijästä löytyy kykyä hallita suurtakin tilaa olemuksellaan ja jopa hänen pienet tekonsa ovat voimakkaita. Day-Lewis on saanut katseeseensa tietyn huolen, aivan kuin hän ihan oikeasti kantaisi koko Yhdysvaltojen taakkaa harteillaan. Täydellinen roolisuoritus ja ehdottomasti kaikkien palkintojensa arvoinen!

     Vaikuttavat ja palkintoehdokkuuksia kahmineet roolityöt tarjoavat myös Sally Field Abrahamin vaimona Mary Lincolnina ja Tommy Lee Jones republikaanien kongressiedustajana Thaddeus Stevensinä. Field tulkitsee iskevästi Lincolnin vaimoa, joka elää ikävän onnettomassa suhteessa. Lincolnin pariskunnan välit ovat vaikeat ja Day-Lewis ja Field pääsevät häikäisemään, kun herran ja rouvan konfliktit purkautuvat. Tommy Lee Jones taas tarjoaa yllättäen filmin hauskimman roolityön kongressiedustajana, joka on todella naseva sanoistaan ja keksiikin mitä hilpeimpiä solvauksia orjuutta kannattavia demokraatteja vastaan. Karismaattinen Jones pitää katsojaa lumoutuneena silloin, kun Day-Lewis ei ole kohtauksessa mukana.

Kolmikon lisäksi elokuvasta löytyy paljon muitakin lahjakkaita näyttelijöitä, kuten Star Wars -tähti Adam Driver radio-operaattorina, Fear the Walking Dead -sarjan (2015-) Colman Domingo, 12 Years a Slavessa (2013) näytellyt David Oyelowo ja The Amazing Spider-Man 2:sta (2014) tuttu Dane DeHaan sotilaina, Chernobyl-sarjan (2019) Jared Harris kenraalina, Succession-sarjasta (2018-) tuttu Jeremy Strong Lincolnin sihteerinä, Watchmenin (2009) Rorschachina tunnettu Jackie Earle Haley konfederaation varapresidenttinä, sekä Hobitti-trilogiassa (The Hobbit - 2012-2014) esiintynyt Lee Pace, usein roistoja esittävä Walton Goggins ja Call Me by Your Namessakin (2017) nähty Michael Stuhlbarg demokraattien kongressiedustajina. James Spader ja Tim Blake Nelson nähdään Bilbona ja Schellinä, jotka yrittävät auttaa Lincolnia 13. lisäyksen saamisessa perustuslakiin. Joseph Gordon-Levitt ja Gulliver McGrath taas tekevät oivaa työtä Lincolnin lapsina Robertina ja Tadina.

Sen lisäksi, että Lincoln on varsinaista hienojen näyttelijöiden juhlaa alusta loppuun, on se myös erittäin vaikuttava historiallinen teos. Toisin kuin voisi ehkä olettaa, Lincoln ei kerro nimikkohenkilönsä elämää syntymästä kuolemaan, vaan se keskittyy täysillä vain muutaman kuukauden ajanjaksoon, jossa sisällissota oli kiihtymässä, orjien vapautuminen vaakalaudalla ja presidentti epätoivoinen lisäyksensä hyväksymisestä. Väärissä käsissä filmi voisi olla vain pitkäveteistä ja puista politiikkaa, mutta Steven Spielberg on onnistunut loihtimaan aiheesta erittäin mukaansatempaavan teoksen, mikä tuntuu kahden ja puolen tunnin kestoaan lyhyemmältä. Yhdysvaltain edustajainhuoneella käytävät kiistat 13. lisäyksen hyväksymisestä ovat jopa jännittävämpää seurattavaa kuin filmin lyhyet sotakohtaukset. Spielberg onnistuu lataamaan äänestyskohtaukseen suuren jännitteen, jonka purkautumista katsoja odottaa hievahtamatta.

On kuitenkin selvää, että osa katsojista tulee varmasti kokemaan elokuvan tylsäksi. Suurimmaksi osaksi ajasta leffa on lähinnä iäkkäiden valkoisten herrojen pohdintaa heidän maansa menosta, historiasta ja tulevaisuudesta. Itse en kuitenkaan missään välissä kokenut näitä keskusteluja tylsiksi. Sen lisäksi, että keskustelijoiden näyttelijät ovat kaikki loistavia, on heille kirjoitettu dialogi esimerkillisen mainiota. Oli kyseessä sitten yksi Lincolnin liki maagisista monologeista, jolloin kamera kulkee hitaasti kohti elämänsä roolia tekevää Day-Lewisia tai mikä tahansa muu vuoropuhelu, minua kiinnosti aina, mitä kullakin on sanottavanaan. Erityisen kiinnostavaa on kuulla useiden eri osapuolten mielipiteitä samoista asioista. Jotkut saattavat olla orjuutta vastaan, mutta he silti epäröivät äänestää Lincolnin lisäyksen puolesta. Orjuuden kannattajien puheissa taas on kiinnostavaa tietää, mikä saa jonkun ajattelemaan niin? Mikä saa ihmisen kannattamaan toisten ihmisten alentamista?

Ainoa oikea ongelmani Lincolnissa liittyy sen loppuun ja kuinka elokuva käsittelee Abraham Lincolnin kohtalon. Jos joku tätä lukevista ei nyt syystä tai toisesta tiedä, kuinka Lincolnille käy, niin en sitä tässä nyt paljasta. Sanon vain, että tämän osan elokuvasta olisi voinut hoitaa paremmin. Filmi on muuten niin taiturimaisesti keskittynyt ja paneutunut aiheeseensa, että lopetus tuntuu turhan kiirehdityltä.

Spielbergin ohjaus on kaikin tavoin varmaa ja lahjakasta läpi filmin. Hän saa näyttelijöistään kaiken irti ja koukuttaa katsojan historiallisiin tapahtumiin mukaan. Osa koukuttavuudesta syntyy jo siitä, kuinka mestarillista työtä elokuvan lavastus- ja puvustustiimit tekevät. Vuoden 1865 Yhdysvallat on loihdittu näytölle huikean hyvin pienimpiä yksityiskohtia myöten. Näitä lavasteita ja asuja, jotka ovat upeiden näyttelijöiden yllä, kehtaakin taltioida tarkoin kamera-ajoin ja kuvakulmin. Hienoa kuvauksessa on, kuinka kameratyöskentely todella antaa voiman näyttelijöille, eikä Lincolnin voimakasta yksinpuhelua yritetä tehostaa useilla leikkauksilla. Day-Lewis tekee kaiken tarvittavan. Leikkaus on muutenkin tarkkaa. Äänimaailma on myös voimakkaasti rakennettu efekteistä Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin asti. Williams tunnelmoi tuttuun tapaansa mainiosti melodioillaan.

Yhteenveto: Lincoln on hieno historiallinen draamaelokuva, jossa Daniel Day-Lewis tekee kenties uransa upeimman roolisuorituksen. Näyttelijä katoaa täysin Abraham Lincolnin roolissa ja usein tuntuu siltä kuin katsoisi oikeaa presidenttiä kameran edessä. Day-Lewis uhkuu karismaa ja katsoja kuuntelee lumoutuneena joka ikisen repliikin, mitä hänellä on sanottavanaan. Filmi on muutenkin vaikuttavien roolisuoritusten juhlaa. Käsikirjoitus on vahva ja täynnä mielenkiintoisia keskusteluja. Pitkät dialogit kulkevat hujauksessa ja kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Draama on voimakasta, jännitystä löytyy ja sotakohtaukset ovat näyttäviä lyhyessä kestossaankin. Steven Spielberg osoittaa jälleen kerran lahjansa kameran takana. Tekninen puoli on läpikotaisin onnistunut. Kaiken kaikkiaan Lincoln on hieno filmi, jota voi suositella kaikille Yhdysvaltain historiasta kiinnostuneille tai ihan vain upean näyttelemisen ihailijoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lincoln, 2012, DreamWorks, Twentieth Century Fox, Reliance Entertainment, Participant, Dune Entertainment, Amblin Entertainment, The Kennedy/Marshall Company, Touchstone Pictures, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Crimes of the Future (2022)

CRIMES OF THE FUTURE

Ohjaus: David Cronenberg

Pääosissa: Viggo Mortensen, Léa Seydoux, Don McKellar, Kristen Stewart, Scott Speedman, Lihi Kornowski, Welket Bungué, Nadia Litz, Tanaya Beatty, Yorgos Pirpassopoulos, Yorgos Karahimos ja Sozos Sotiris

Genre: scifi, draama, kauhu

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Crimes of the Future on body horror -mestari David Cronenbergin uusi elokuva. Cronenberg sai idean elokuvaan jo parisen kymmentä vuotta sitten, jolloin projekti kulki nimellä "Painkillers". Alun perin päärooliin haettiin Nicolas Cagea, mutta tämän kieltäydyttyä Ralph Fiennes otti paikan. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja Cronenberg päätti keskittyä muihin ideoihinsa. 2010-luvun lopulla Cronenberg palasi kuitenkin ideansa pariin ja ryhtyi uudella innolla työstämään sitä eteenpäin - tällä kertaa nimellä Crimes of the Future, jota Cronenberg oli käyttänyt jo filmografiansa toisen leffan nimenä vuonna 1970. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja lopulta elokuva sai maailmanensi-iltansa tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla, jossa se oli ehdolla pääpalkinto Kultaisesta palmusta. Nyt elokuva saapuu Suomenkin teattereihin ja itse kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin Cronenbergiltä olevan tulossa uusi elokuva. Pääsin katsomaan Crimes of the Futuren pari päivää ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Tulevaisuudessa kipu ja sairaudet ovat kadonneet ja kirurgiasta on tullut uusi normi, syrjäyttäen jopa seksin ihmisten uutena intohimon osoituksena. Jatkuvasti uusia elimiä sisällään kasvattava Saul Tenser tekee performanssitaidetta leikkauksillaan, kun hänelle tarjotaan uudenlaista esitysideaa, johon liittyy lapsen ruumiinavaus.

Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Aragornina parhaiten tunnettu Viggo Mortensen näyttelee Saul Tenseriä, miestä, jonka keho luo kaiken aikaa uusia elimiä - usein jopa sellaisia, joista tiede ei vielä tiedä. Saul on taiteilija, joka pitää omaa kehoaan kankaana ja tekeekin yhteistyötä Léa Seydouxin esittämän Capricen kanssa. Ihmiset maksavat heille rahaa siitä, että pääsevät näkemään, kun Caprice työntyy robottikäsin Saulin kehon sisälle, tatuoi Saulin uuden sisäelimen, kun se on yhä Saulin sisällä ja kaivaa sen sitten ulos esille kaikkien ihailtavaksi. Meidän mielestä sairasta ja kuvottavaa touhua, elokuvan sisäisessä maailmassa ihan arkipäivää. Mortensen ja Seydoux suoriutuvat oivallisesti osistaan kummallisina taiteilijoina.

     Elokuvassa nähdään myös Don McKellar ja Kristen Stewart kansallisella elinvirastolla työskentelevinä Wippetinä ja Timlininä, Nadia Litz ja Tanaya Beatty erikoisen konefirma LifeFromWaren työntekijöinä Routerina ja Berstinä, Welket Bungué siveyspoliisin rikosetsivä Copena, sekä Lihi Kornowski ja Scott Speedman ex-pariskuntana, jotka haluavat käyttää kuollutta lastaan Saulin ja Capricen taideteoksessa. Sivunäyttelijät hoitavat työnsä vaihtelevasti. McKellar, Litz, Beatty, Kornowski ja Speedman ovat osissaan ihan kelvolliset. Stewart näyttää, että viimevuotinen Spencer-elokuva (2021) oli kenties sittenkin pelkkä yksittäinen onnistuminen muuten kehnojen suoritusten joukossa. Myöskään Bungué ei vakuuta poliisin osassa.

Vaikka en olekaan nähnyt David Cronenbergiltä muita elokuvia kuin hänen tunnetuimmat työnsä, Videodrome - tuhon aseen (Videodrome - 1983) ja Kärpäsen (The Fly - 1986), hän onnistui niillä tekemään niin ison vaikutuksen, että minulle riitti pelkkä hänen mukanaolonsa, että halusin nähdä Crimes of the Futuren. Valitettavasti vastassani oli aikamoinen pettymys. Elokuvasta löytyy erittäin mielenkiintoiset lähtökohdat maailmasta, jossa kipua ei enää ole ja ihmisten vartaloiden availusta ja muutenkin kirurgiasta on muodostunut monien ihastelun kohde. Kirurgian tuottamaa nautintoa verrataan leffassa jopa seksiin. Ihmisten evoluutio on myös ottanut harppauksia eteenpäin uudenlaisten elinten kautta.

Elokuvan ongelmat lähtevät liikkeelle jo siitä, kuinka tätä varsin friikkiä maailmaa esitellään. Luontevan sijaan esittely tapahtuu todella tönkön dialogin kautta, jossa hahmot puhuvat luonnottoman kuuloisesti asioita, jotta katsoja pysyisi kärryillä siitä, mistä kaikessa on kyse. Käsitteitä avataan keskusteluissa kömpelösti ja välillä filmiä on vaivaannuttavaa seurata. Dialogi ei jää käsikirjoituksen ainoaksi viaksi, vaan Crimes of the Future on lähinnä kasa Cronenbergin vinksahtaneita ideoita, jotka eivät muodosta tarpeeksi vahvaa punaista lankaa, jotta katsoja jäisi tuijottamaan elokuvaa yhtä intensiivisesti kuin Saulin ja Capricen haltioitunut yleisö. Filmi on yllättävänkin pitkäveteinen ja vaikka se tarjoaa ällöttävää kuvastoa, on se oudon särmätön. Elokuvassa pohditaan taidetta ja sen rajoja, mutta se ei onnistu jättämään jälkeään katsojaan, jotta tämä jatkaisi pohdintoja lopputekstien päätyttyä. Leffasta löytyy hetkensä, mutta kokonaisuutena se on aika yhdentekevä ja keskinkertainen scifiä, draamaa ja ohjaajalle ominaista body horroria yhdistelevä raina.

Tekniseltä anniltaan Crimes of the Future on erittäin pätevästi tehty. Se on oivallisesti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot ja hahmojen hyödyntämät laitteet ovat joko näyttävän häiriintyneet tai sitten vain oudot, kuten Saulin käyttämä liikkuva ruokailutuoli. Maskeeraukset ovat parhaimmillaan todella vakuuttavat, vaikka ne menevät usein ihon alle epämiellyttävyydessään. Yksi elokuvan hienoimmista ja samalla kuvottavimmista näyistä on tanssija, jonka suu ja silmät on ommeltu kiinni ja ympäri hänen vartaloaan on kiinnitetty lisäkorvia. Tehosteet toimivat ja äänimaailma on onnistunut Howard Shoren säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Crimes of the Future on kiehtovista ideoistaan ja maailmastaan huolimatta harmillisen keskinkertainen scifielokuva, josta ei oikein jää mitään käteen leffan päätyttyä. Elokuvassa pohditaan monenlaista, mutta mitkään pohdinnat eivät tartu katsojan matkaan teatterista poistuttaessa. Hieman jää kyllä hämmentynyt tunne, että mitähän oikein tuli mulkaistua? Elokuva esittelee kiinnostavaa maailmaansa aika kömpelön dialogin avulla, eivätkä käsikirjoituksen töksähdykset jää siihen. Tarina itsessään jää hieman latteaksi ja kuvottavien näkyjensäkin kanssa leffa kaipaisi enemmän potkua. Siitä löytyy paljon visuaalisia elementtejä, jotka saavat katsojan herkästi katsomaan muualle tai voimaan pahoin, mutta siihen se jää. David Cronenbergin tunnetuimpien töiden tasolle leffa ei yllä millään. Näyttelijät hoitavat tonttinsa vaihtelevasti, mutta tekninen puoli on kunnossa. Hyviä hetkiä löytyy ripotellen sieltä ja täältä, mutta kokonaisuutena Crimes of the Future ontuu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Crimes of the Future, 2022, Serendipity Point Films, Téléfilm Canada, Ingenious Media, Argonauts, Crave, CBC Films, Hellenic Radio & Television, Rocket Science, Ekome, Greek Film Center, Ontario Creates, Bell Media, Canadian Broadcasting Corporation, Super Ecran, Wiffle Films

Arvostelu: National Treasure - kansallisaarre (National Treasure - 2004)

NATIONAL TREASURE - KANSALLISAARRE

NATIONAL TREASURE

Ohjaus: Jon Turteltaub

Pääosissa: Nicolas Cage, Justin Bartha, Diane Kruger, Sean Bean, Jon Voight, David Dayan Fisher, Harvey Keitel, Stewart Finlay-McLennan, Oleg Taktarov, Stephen Pope ja Christopher Plummer

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

"I'm gonna steal the Declaration of Independence."

National Treasure - kansallisaarre on Nicolas Cagen tähdittämä seikkailuelokuva. Leffa lähti liikkeelle 1990-luvulla Oren Avivin ja Charles Segarsin ideasta, jonka pohjalta Jim Kouf työsti käsikirjoituksen. Jon Turteltaub kiinnostui tekstistä ja sai Disneyn omistaman Touchstone-yhtiön tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2003 ja lopulta National Treasure - kansallisaarre ilmestyi marraskuussa 2004. Elokuva oli taloudellinen menestys, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin leffan joskus lapsena, kun serkkuni näyttivät sen minulle ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo varmaankin vuosikymmen. Nyt kun leffasarja on saamassa jatkoa Disney+ -sarjalla National Treasure: Edge of History (2023-), päätin pitkän tauon jälkeen katsoa elokuvat uudestaan ja arvostella ne.

Historioitsija Benjamin Gates ryhtyy etsimään vapaamuurarien kätkemää valtavaa aarretta, apunaan uskollinen ystävänsä Riley ja kansallisarkistolla työskentelevä Abigail, ja kintereillään katala Ian Howe.

Nicolas Cage näyttelee historiasta syvästi kiehtoutunutta Benjamin Gatesia, joka lapsena kuuli isoisältään (Christopher Plummer) tarinan vapaamuurareiden kätkemästä jättiaarteesta, jota Gatesin suku on etsinyt usean sukupolven ajan ja nyt on Benin vuoro. Cage hyppää onnistuneesti aarteenetsijän saappaisiin, joka hyödyntää kaikkea tietämystään päästäkseen kätkön luokse ennen kilpailijaansa. Ben on pidettävä hahmo ja hänen mukaansa lähtee mielellään seikkailulle. Hahmon kanssa etsintäretkelle päätyvät myös Benin ystävä, tekniikkavelho Riley Poole (Justin Bartha) ja (aluksi vastentahtoisesti) Yhdysvaltain kansallisarkistolla työskentelevä Abigail Chase (Diane Kruger). Riley tarjoaa mukaan huumoria, kun taas Abigail haastaa Benin älykkyyttä, sekä tuo leffaan pakollista romantiikantynkää.

     Elokuvassa nähdään myös Sean Bean Benin kanssa aluksi aarretta etsineenä ja sittemmin Benin pettäneenä Ian Howena, joka ei ole liikkeellä yhtä jaloista syistä kuin Ben, Jon Voight Benin isänä, joka joskus yritti etsiä aarretta ja koki sen olevan hukkaan heitettyä aikaa, sekä Harvey Keitel hahmojen perässä kulkevana FBI-agentti Saduskyna. Bean sopii passelisti roiston rooliin, Voight toimii hyvin isähahmona, joka pyörittelee silmiään poikansa aarreinnostukselle ja Keitel on tietty karismaattinen FBI-agentin osassa.

Ilahduin paljon, että National Treasure - kansallisaarre toimii yhä lähes 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen erittäin mainiosti. Sen katsominen herätti vuosien takaista lapsenomaista innostusta lähteä itsekin tutkimaan jotain mysteeriä, mikä johtaisi aarteen luokse. Samalla se herätti harmitusta, ettei tällaisia seikkailuleffoja oikein enää nähdä - ainakaan tällaisella omistautumisella ja tällä tavalla tehtynä. Parisen kymmentä vuotta sitten aarteenetsintäleffoilla oli kova buumi päällä mm. tämän, Muumion (The Mummy - 1999), Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) ja Da Vinci -koodin (The Da Vinci Code - 2006) ilmestyessä. Osa näistä elokuvasarjoista on yhä käynnissä, mutta lähinnä nämä ykkösleffat ovat vanhan kunnon seikkailurainojen aatelia viime vuosilta.

Kaikki näistä ovat enemmän tai vähemmän saaneet inspiraatiota Steven Spielbergin seikkailuelokuvista, Indiana Joneseista (1981-2023), eikä National Treasure - kansallisaarre ole missään nimessä poikkeus. Mukana on paljon samoja aineksia ja vaikkei niistä leivotakaan samanlaisia klassikoita ja mestariteoksia kuin Spielberg kasarilla teki, kyseessä on todella mukaansatempaava ja viihdyttävä filmi. Heti ensiminuuteilla elokuva saa herätettyä niin päähenkilönsä kuin katsojansa mielenkiinnon myyttistä aarretta kohtaan, eikä aikaakaan, kun jahti on jo käynnissä. Parituntinen kesto vierähtää kuin hujauksessa ja leffan katsoo erittäin mielellään uudestaankin.

Elokuva tarjoaa kaikki kunnon seikkailutarinaan kuuluvat jutut. Siinä käydään erilaisissa lokaatioissa ja hahmot löytävät itsensä niin Arktisin hyytävästä kylmyydestä, Washington D.C.:n kallisarvoisimpien esineiden holveista ja pari vuosisataa homehtuneista tunneleista. Aarteenetsintä sisältää monenlaisia vihjeitä ja arvoituksia, joita pitää ratkoa. Samaa kohdetta eri syistä tavoittelevien henkilöiden takia kiire on kaiken aikaa yllä, eikä asiaa auta perässä kipittävä FBI. Jännittäviä hetkiä löytyy ja filmin kohokohtana toimiikin päähenkilöiden yritys varastaa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus. Parit hauskat vitsit mahtuu mukaan, mutta pääasiassa leffa on huomattavasti vakavampi kuin millaisena se luultavasti tänä päivänä tehtäisiin.

National Treasure - kansallisaarteen ohjauksesta vastaa Jon Turteltaub, joka rakentaa tehokkaasti tunnelmaa ja pitää katsojan hyvin kiinni menossa, vaikka leffasta löytyykin noin vartin mittainen osio ennen loppuhuipennusta, jossa ote hieman lipsuu. Jim Koufin, Cormac Wibberleyn ja Marianne Wibberleyn käsikirjoitus on onnistuneen napakka, sisältäen yllättävänkin paljon faktajuttuja historiasta keksityn aarteen ympärillä. Elokuva on taidokkaasti kuvattu, valaistu ja leikattu. Lavasteet ovat erinomaiset ja myös puvustus ja maskeeraukset toimivat. Käytännön tehosteet näyttävät yhä mainioilta, mutta pari digiefektiä ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trevor Rabinin säveltämät sähäkät musiikit ovat todella oivalliset, tehostaen kaiken aikaa tunnelmaa entisestään.

Yhteenveto: National Treasure - kansallisaarre on erittäin mainio seikkailuelokuva, joka pitää hyvin otteessaan läpi parin tunnin kestonsa. Katsoja saadaan heti ensiminuuteilla kiinnostumaan myyttisestä aarteesta ja aarrejahtiin lähteekin innoissaan mukaan. Elokuva tarjoaa kerta toisensa perään koukuttavia ja jännittäviä tilanteita, jotka huipentuvat lopulta onnistuneeseen finaaliin. Sekaan heitetty huumori toimii hyvin, mutta romanttinen puoli tuntuu hieman väkinäiseltä. Jon Turteltaubin ohjaus on napakkaa ja käsikirjoitus oivallinen - kunhan toki ensin pääsee yli elokuvan ottamista historiallisista vapauksista. Näyttelijät hoitavat työnsä hyvin. Nicolas Cage istuu päärooliin mainiosti ja Sean Bean on passeli valinta vastapuolelle pahiksen osaan. Puitteet ovat läpikotaisin hienot ja Trevor Rabinin säveltämät musiikit tehostavat seikkailun tuntua. National Treasure - kansallisaarretta voikin helposti suositella Indiana Jonesin henkisten seikkailuleffojen ystäville. Harmi, ettei tällaisia filmejä pahemmin tehdä enää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

National Treasure, 2004, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Junction Entertainment, Saturn Films

Arvostelu: Smile (2022)

SMILE

Ohjaus: Parker Finn

Pääosissa: Sosie Bacon, Jessie T. Usher, Kyle Gallner, Kal Penn, Robin Weigert, Gillian Zinser, Jack Sochet, Caitlin Stasey, Nick Arapoglou, Rob Morgan ja Dora Kiss

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Smile perustuu ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Parker Finnin lyhytelokuvaan Laura Hasn't Slept vuodelta 2020. Paramount Picturesilla kiinnostuttiin tekemään täyspitkä elokuva Finnin lyhytleffasta ja Finn ryhtyi työstämään filmiä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2021 työnimellä "Something's Wrong with Rose" ja nyt Smile-nimen saanut kauhuelokuva on ilmestynyt leffateattereihin. Itse en pahemmin odottanut elokuvan ilmestymistä, sillä trailerit eivät tehneet minuun mitään vaikutusta. Vasta julkaisuviikolla kuulemani kehut nostivat hieman odotuksiani ja lopulta menin uteliain mielin ensi-iltapäivänä katsomaan Smileä.

Psykiatrisen osaston tohtori Rose Cotter saa potilaakseen nuoren naisen, joka kertoo näkevänsä karmivia näkyjä hymyilevinä ihmisinä esiintyvästä pahasta olennosta. Naisen tehtyä brutaalin itsemurhan Rosen edessä, Rose huomaa pian itsekin näkevänsä samoja kamaluuksia.

Pääroolissa tohtori Rose Cotterina nähdään aika tuntematon Sosie Bacon, joka suoriutuu oikein mainiosti osastaan. Bacon sopii oivallisesti psykiatrisella osastolla työskenteleväksi hahmokseen, joka alkaa tietty epäilemään omaa mielenterveyttään, kun hän alkaa nähdä siellä sun täällä kierosti hymyileviä ja uhkaavia ihmisiä. Hän myös tulkitsee toimivasti hahmonsa kasvavaa kauhua, kun nämä eivät selvästi olekaan pelkkiä traumaperäisiä harhoja, vaan jokin vaarallinen on oikeasti ryhtynyt vainoamaan häntä. Roseen tuodaan lisäsisältöä lapsuudentrauman kautta, jota totta kai hyödynnetään hänen näkemissään näyissä ihan efektiivisesti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rosen poikaystävä Trevor (Jessie T. Usher), Rosen sisko Holly (Gillian Zinser) ja tämän poikaystävä Greg (Nick Arapoglou), Rosen pomo Morgan (Kal Penn), psykologi Northcott (Robin Weigert), sekä poliisi Joel (Kyle Gallner), joka ryhtyy tutkimaan Rosen silmien edessä rajun itsemurhan tehneen Laura Weaverin (Caitlin Stasey) kuolemaa. Stasey näytteli pääosaa lyhytelokuvassa Laura Hasn't Slept, johon Smile perustuu. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan kelvollisesti hommistaan, joskin The Boys -sarjan (2019-) A-Trainina parhaiten tuttu Usher on hämmentävän kehno ja epäuskottava osassaan.

Olin tosiaan etukäteen skeptinen Smileä kohtaan, vaikka päiviä ennen ensi-iltaa aloinkin kuulla elokuvasta kehuja. Leffan trailereista tahattoman koomisesti hymyilevien tyyppien kera tuli lähinnä mieleen huono kauhuraina Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018), eikä se todellakaan ollut hyvä merkki. Vaikka Smile toki nimensä puolesta sisältääkin näitä hupsuja, joskin paikoitellen tehokkaan karmivia virneitä, ei se elokuvana ole ihan niin kökkö kuin odotin ja pelkäsin. Viime päivinä kuulemani kehut kuitenkin saivat minut kummastelemaan, sillä vaikka kyseessä on parempi leffa kuin trailerit antavat ymmärtää, ei Smile silti kovin kummoinen teos ole.

Totuus vai tehtävä ei harmillisesti ole ainoa kauhuelokuva, joka nousee mieleen Smileä katsoessa. Elokuvaa ei voi kovinkaan mielikuvitukselliseksi kehua, vaan se rakentuu lähinnä muualta otettujen ideoiden varaan. Helppoina vertailukohteina toimivat esimerkiksi Candyman (1992), The Ring (2002) ja uusimpana It Follows (2014), joissa kaikissa jokin karmiva vainoaa ihmisiä uhrista toiseen ja päähenkilöksi valikoituu nuori nainen, joka yrittää selvittää olennon saloja ja miten tästä tilanteesta pääsee eroon. Parker Finn ei jaksa tai edes osaa tuoda tuttuihin juttuihin mitään uutta ja omaperäistä, mikä tekee Smilestä paikoitellen aika tylsän ja turhauttavan kokemuksen. Kun on nähnyt äsken mainitut kauhuleffat, ei Smile onnistu yllättämään kertaakaan. Ja kun katsoja voi nopeasti arvata, kuinka leffa tulee kulkemaan alusta loppuun, mikä virka kullakin hahmolla on elokuvan aikana ja miten elokuva päättyy, liki kahden tunnin kesto tuntuu liialliselta.

Elokuva ei myöskään kauhuosastollaan pahemmin vakuuta. Siitä löytyy aika ajoin ihan toimivaa jännitettä ja epämiellyttävää ilmapiiriä, etenkin kun niin Rose kuin katsojakaan ei voi enää olla varmoja, milloin Rosen tapaamat ihmiset ovat todellisia ihmisiä ja milloin nämä alkavatkin virnuilla pahaenteisesti. Leffa kuitenkin luottaa aivan liikaa kovien äänien säestämiin äkkisäikäytyksiin. Myönnän, että elokuva onnistui säpsäyttämään minut muutamankin kerran, mutta kikka tuntuu silti kauhugenren halpamaisimmalta. Ruutuunhan voidaan pistää vaikka teletappi, mutta katsoja pomppaa penkistään, jos ilmaantumista säestää tarpeeksi kova äänitehoste. Pelästykset voi myös ennakoida liian helposti muun äänimaailman kautta. Joko äänet hiipuvat tai sitten leffassa alkaa kaamea bassojylinä (jonka säveltäjä Cristobal Tapia de Veer on nähtävästi mieltänyt elokuvan musiikkiraidaksi). Elokuvassa on lisäksi mukana turhauttava määrä feikkipelotteluja, kuten kissanruokapurkin avaamista äkillisen leikkauksen kera ja puhelimen äänekästä pirinää.

Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on hieman ailahteleva. Kuvaus on pääasiassa tyylikästä, korostaen välillä vinksahtaneilla kamerakulmilla menon ahdistavuutta. Paikoitellen lennokeilla otetut kuvat huvittavat, kun niitä aletaan käyttää liiallisesti. Leikkaus on monin paikoin sulavaa ja kohtausten välillä on kekseliäitä siirtymiä. Kokonaiskestoa olisi kuitenkin voinut tiivistää kymmenisellä minuutilla. Lavasteet ovat oivalliset ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat bongata hymynaamoja rekvisiitoista taustoilta vähän sieltä sun täältä kahvimukista alkaen. Asut ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta valaisussa huvittaa välillä ylenpalttinen pimeässä kykkiminen, kun valot varmasti toimivat. Tiedän, että sähkön hinta on noussut, mutta jos päähenkilö kokee pahan voiman vainoavan häntä varjoissa, luulisi olevan mielekkäämpää pistää valot päälle omassa asunnossa. Leffan kehnot erikoistehosteet toimivat harmillisesti loppuhuipennuksen isona kompastuskivenä ja kun varsinainen mörökölli näytetään, on se enemmänkin huvittava kuin pelottava ilmestys.

Yhteenveto: Smile on parempi kauhuraina kuin kehnot trailerit antavat ymmärtää, mutta aika keskinkertaisesta tekeleestä on silti kyse. Ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Parker Finn syyllistyy lähinnä lainailemaan muista kauhuleffoista, eikä tarjoa oikein mitään uutta, omaperäistä ja yllättävää. Tästä syystä kauhugenreen vähänkin perehtynyt katsoja voi helposti arvata alusta asti, kuinka leffa tulee kulkemaan ja päättymään. Kauhupuolella Finn taas syyllistyy genren perisyntiin, eli kovaäänisiin äkkisäikäyttelyihin. Katsojaa yritetään säpsäytellä lähes joka minuutti ja vaikka välillä onnistutaan, ovat pelottelut usein jopa halpamaisia. Paikoitellen Finn onnistuu rakentamaan myös ihan karmivaa ilmapiiriä, mutta samalla mukaan sekoittuu tahatonta komiikkaa. Virnuilevat ihmiset ovat samanaikaisesti epämiellyttävä ja huvittava näky. Sosie Bacon on pääosassa mainio, esittäen hyvin hahmonsa kasvavia kauhutiloja. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on suurimmaksi osaksi oivallinen, mutta digiefektit ovat aika kehnot ja pilaavat muuten ihan toimivan loppuhuipennuksen, minkä lisäksi äänimaailma on varsin hanurista kovien säikäytysäänien ja musiikin virkaa toimittavan bassojylinän kanssa. Smile sopii passelisti kaverien kanssa katsottavaksi kauhuleffaksi näin halloweenin aikaan, mutta mitään erityistä tai muistettavaa se ei tarjoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smile, 2022, Paramount Players, Temple Hill Entertainment

Arvostelu: The Ring (2002)

THE RING

Ohjaus: Gore Verbinski
Pääosissa: Naomi Watts, David Dorfman, Martin Henderson, Shannon Cochran, Brian Cox, Amber Tamblyn, Rachael Bella ja Daveigh Chase
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

"Seven days."

The Ring on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi japanilaisesta kauhuelokuvasta Ringu (リング - 1998), joka perustuu Koji Suzukin samannimiseen kirjaan vuodelta 1991. Pian alkuperäisen elokuvan noustua suureen suosioon Japanissa ja sen jälkeen Yhdysvalloissa, Hollywoodissa ryhdyttiin työstämään omaa versiota filmistä. Kuvaukset käynnistyivät jo ennen kuin käsikirjoitus oli saatu valmiiksi ja lopulta The Ring sai maailmanensi-iltansa 2. lokakuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joka sai myös kriitikot puolelleen. Itse en ole nähnyt alkuperäistä japanilaisversiota ja tämän amerikkalaisenkin leffan katsoin vasta halloweenin aikoihin vuonna 2020. Pidin siitä ja kun nyt huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla The Ringin.

Journalisti Rachel Keller ryhtyy tutkimaan kummallista kuolintapausta, jossa uhri oli seitsemän päivää aiemmin katsonut kirotuksi huhutun videokasetin. Rachel saa videon haltuunsa ja kun hän on katsonut sen, hän saa puhelun, jossa sanotaan vain "Seitsemän päivää"...

Pääroolissa Rachel Kellerinä nähdään Naomi Watts, joka suoriutuu erittäin hyvin outoa murhaa tutkimaan ryhtyvän journalistin osasta. Watts välittää hyvin hahmonsa monimutkikkaita tunteita, kun Rachel alkaa videokasetin nähtyään tuntea olonsa yhä vain vainoharhaisemmaksi ja pelokkaammaksi. Rachelin tutkimuksia syventyy heti suurella mielenkiinnolla (sekä jännityksellä) seuraamaan ja Watts vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle filmi etenee. 

     Rachelin poikaa Aidania taas esittää nuori David Dorfman, joka ajaa asiansa, mutta jolta jää toivomaan hieman vakuuttavampaa roolisuoritusta. Martin Henderson taas esittää videoiden parissa työskentelevää Noahia, jolta Rachel pyytää apua kasetin salojen selvittämiseen. Henderson on oiva roolissaan ja hänkin tekee parempaa työtä elokuvan kulkiessa eteenpäin. Elokuvassa nähdään myös Amber Tamblyn ja Rachael Bella kaveruksina Katiena ja Beccana, joista toinen katsoo videokasetin ennen leffan tapahtumia, mikä aloittaa tutkimuksen, sekä Brian Cox, Shannon Cochran ja Daveigh Chase Morganin perheenä.

Vaikka en olekaan nähnyt alkuperäistä japanilaista Ringua, uskaltaisin väittää, että The Ring on yksi parhaista kauhuelokuvien uudelleenfilmatisoinneista, mitä on koskaan tehty. Samalla kyseessä on myös yksi 2000-luvun parhaista kauhuelokuvista. The Ring on todella ahdistava teos, joka kietoutuu katsojan ympärille välittömästi, eikä suostu hellittämään otetta vielä hetkeen leffan jo päätyttyä. Elokuvassa suorastaan vallitsee painostava ilmapiiri, mutta samalla leffa onnistuu olemaan todella miellyttävä kaikessa epämiellyttävyydessään. Elokuva on karmiva, mutta samalla mysteeri koukuttaa niin isosti, ettei katselua vain voi lopettaa. Kaikin puolin tunnelma ja tarina ovat niinkin hyvin rakennetut, että vajaan kahden tunnin kesto tuntuu huomattavasti lyhyemmältä. 

Tarina pitää sisällään monenlaisia koukkuja, jotka saavat katsojan uppoutumaan elokuvan vietäväksi yhä vain voimakkaammin. Mysteeri kirotusta videokasetista koukuttaa alussa ja mitä enemmän videokasetista ja sen aidosti hyytävästä sisällöstä selviää, sitä kiehtovammaksi elokuva muuttuu. Harvemmin kauhuelokuva saa aidosti kiehtoutumaan sisällöstään. Itse videokasetin sisältö on onnistuneesti tehty. Toisaalta katsoja on samaa mieltä Noahin kanssa, että se näyttää ylitaiteelliselta ja halvalta opiskelijatyöltä, mutta tässä kontekstissa se on niin efektiivinen, että kun sisältö esitetään katsojalle, sitä saattaa huomata haluavansa katsoa poispäin, siinä pienessä pelossa, että mitä jos nyt oikeasti jokin vaarallinen lähtee perään. Niin tehokkaasti elokuva kaivautuu katsojansa ihon alle.

Asia, mistä olin ensimmäisellä katselukerralla erittäin positiivisesti yllättynyt ja mistä pidin toisella katselulla vielä enemmän, oli se, että The Ringin kauhu ei todellakaan perustu mihinkään typeriin ja kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, vaan se on enemmänkin psykologista piinaamista. Tämän ansiosta pelottavuus ei koskaan hälvene. Kaiken aikaa tuntuu siltä, että hahmot ovat suuressa vaarassa ja että jokin vainoaa heitä. Seasta löytyy pari äkillistä säikäytystä, mutta ne ovat erinomaisesti hoidettuja siinä mielessä, että ne ovat oikeasti karmivia ja ne vain kasvattavat ahdistavuutta entisestään. Usein äkkisäikäytys pistää katsojan nopeasti hätkähtämään, mutta siitä ei jää mitään jälkeä katsojaan. Tässä näiden säikäytysten tarjoamat näyt jäävät kummittelemaan mielessä, enkä yhtään ihmettele, että moni kertoo nähneensä tästä painajaisia, katsottuaan elokuvan liian nuorena. Säikäytysten efektiivisyyttä vain lisää se, kuinka toisaalta hiljainen elokuva pääasiassa on. Toisin kuin moni 2000-luvun sinne tänne heiluva kauhuraina, The Ring hoitaa hommansa kärsivällisesti ja rauhassa, nousten jo sillä monien muiden yläpuolelle.

Elokuvan on ohjannut Pirates of the Caribbean -seikkailuleffojakin (2003-) tehnyt Gore Verbinski, joka rakentaa tunnelmaa todella vakuuttavasti. Verbinskin luomaa alakuloista ja epätoivoista henkeä vain lisää leffan tekninen toteutus. Kuvaus on tyyliteltyä ja sekaan leikataan inhasti otteita videokasetin sisällöstä aina silloin tällöin. Värimaailma on surullinen kaikessa sinertävyydessään ja vihertävyydessään, mitä vain vahvistaa elokuvan lähes jatkuva sade. Lavasteet ovat taidokkaasti tehdyt ja maskeeraukset parhaimmillaan kuvottavat. Pari digiefektiä eivät näytä enää kovin kummoisilta, mutta ajavat silti asiansa passelisti. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu tehosteista säveltäjä Hans Zimmerin hienosti tunnelmoiviin musiikkeihin.

Yhteenveto: The Ring on mahtava uudelleenfilmatisointi ja yksi kauhugenren parhaista elokuvista 2000-luvulla. Elokuvaan rakennettu hyytävä ilmapiiri ympäröi katsojan, tiukentaen ahdistavasti otettaan kaiken aikaa. Toisaalta haluaisi katsoa pois, menon muuttuessa yhä vain inhottavammaksi, mutta samalla tarinan mysteeri kiehtoo niin paljon, että katse on kuin lukittu ruudun tapahtumiin. Tarina on niinkin vahva, että kahden tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä, vaikka leffa eteneekin varsin hitaasti. Jos siltä odottaa jatkuvia böö-säikyttelyjä jonkin monsterin kera, tulee luultavasti pettymään. Kauhu on tehokasta psykologista karmivuutta, mikä jää aidosti piinaamaan ja aiheuttamaan painajaisia paikoitellen aika järkyttävällä kuvastollaan. Näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti, Gore Verbinskin ohjaus on onnistunutta ja elokuva on teknisiltä ansioiltaan onnistunut tyylikästä kuvausta ja tunnelmallista musiikkia myöten. Kaikin puolin The Ring on hieno kauhuleffa, joka ei ole menettänyt tehoaan 20 vuoden aikana ja jota voi suositella lämpimästi kaikille genren ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Ring, 2002, DreamWorks, Parkes/MacDonald Image Nation, BenderSpink, Vertigo Entertainment

Arvostelu: Blondi (Blonde - 2022)

BLONDI

BLONDE

Ohjaus: Andrew Dominik

Pääosissa: Ana de Armas, Adrien Brody, Bobby Cannavale, Xavier Samuel, Julianne Nicholson, Toby Huss, Caspar Phillipson, Evan Williams, David Warshofsky, Sara Paxton, Michael Masini ja Scoot McNairy

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 46 minuuttia

Ikäraja: 18

Blondi perustuu Joyce Carol Oatesin samannimiseen kirjaan (Blonde - 2000), joka taas pohjautuu näyttelijä Marilyn Monroen elämään. Ohjaaja Andrew Dominik kiinnostui Oatesin kirjasta ja pyrki useiden vuosien ajan kääntämään sen elokuvamuotoon. Vuonna 2010 päärooliin palkattiin Naomi Watts ja kuvausten oli tarkoitus alkaa noin vuotta myöhemmin. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja vuonna 2014 Jessica Chastain korvasi Wattsin. Jälleen projekti jäi paikoilleen, Dominikin epäonnistuessa hankkimaan elokuvalle rahoitusta. Vuonna 2016 Netflix kuitenkin tarttui projektiin ja vuonna 2019 Ana de Armas valittiin päärooliin, Chastainin jätettyä elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin elokuussa 2019, mutta ne jouduttiin keskeyttämään maaliskuussa 2020 alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset saatiin valmiiksi vasta heinäkuussa 2021 ja nyt Blondi on viimein saapunut Netflixiin katsottavaksi. Itselleni Marilyn Monroen ura ja elämä eivät ole erityisen tuttuja, mutta odotin silti suurella mielenkiinnolla näkeväni elokuvan. Katsoinkin Blondin heti, kun se oli julkaistu Netflixiin.

Norma Jeane Mortensen on kuullut lapsesta asti mieleltään järkkyneeltä äidiltään, että Norman isä olisi kuuluisa Hollywood-tähti. Aikuisena hän päättää kokeilla näyttelemistä ja pian hänestä muodostuu elokuvaikoni Marilyn Monroe. Kuuluisuus ja parrasvalot eivät kuitenkaan tuota eksyksissä olevalle Norma Jeanelle sitä onnea, mitä hän kaipaa.

Viime vuosina esimerkiksi elokuvien Veitset esiin - kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) ja 007 No Time to Die (2021) myötä kuuluisaksi noussut Ana de Armas tekee tähän asti uransa isoimman roolityön Norma Jeane Mortensenina tai kuten hänet paremmin tunnettiin taiteilijanimellään Marilyn Monroe. Kun de Armasin roolituksesta ilmoitettiin, nousi kohu siitä, että kuubalaistaustainen näyttelijä esittää yhdysvaltalaista ikonia. Mielestäni de Armas istuu rooliin täydellisesti ja olen ihmeissäni, jos hän ei saa parhaan naispääosan ehdokkuutta kaikissa merkittävissä palkintogaaloissa. De Armas säkenöi kenties Hollywood-historian ikonisimpana naistähtenä, mutta sitäkin parempaa työtä hän tekee tulkitessaan rikkinäistä Norma Jeanea Marilyn-maskin takana. Elokuva keskittyykin enemmän Norma Jeaneen, eikä Marilyn Monroeen ja tutkiskelee tämän mielenmaisemia liian lyhyeksi jääneen elämän varrelta. Hahmoa on traagista, mutta mielenkiintoista seurata.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Julianne Nicholson Norma Jeanen mielisairaana äitinä Gladysinä, Xavier Samuel komedialegenda Charlie Chaplinin poikana Cassina ja Evan Williams näyttelijä Edward G. Robinson Jr.:na, joiden kanssa Norma Jeanella esitetään olevan kimppasuhde, Bobby Cannavale Norma Jeanen toisena aviomiehenä, Ex-Atleettina, eli Joe DiMaggiona, Adrien Brody Norma Jeanen kolmantena aviomiehenä, Käsikirjoittajana, eli Arthur Millerinä, sekä lyhyessä roolissa Caspar Phillipson kenties elokuvahistorian iljettävimpänä kuvauksena presidentti John F. Kennedystä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan taidokkaasti, etenkin Brody, mutta kaikki jäävät lopulta de Armaksen varjoon.

Kuten jo elokuvan esikuvana toimineen kirjan tehnyt Joyce Carol Oates on sanonut, Blondi ei ole puhdasta faktaa sisältävä elämäkertakuvaus Marilyn Monroesta, vaan pikemminkin fiktiivinen tutkielma naisesta Marilyn Monroen naamion takana. Elokuva toimii samoin. Kuten alussa kerroin, Monroen elämä ei ollut minulle erityisen tuttu ja tutkinkin niin leffaa katsoessani kuin sen jälkeenkin, mitä tosiasiassa oli tapahtunut. Vaikka Blondi sisältää paljon todellisia juttuja Norma Jeanen äidin mielisairaudesta tämän isän henkilöllisyyden mysteeriin, sekä uran nousuihin ja laskuihin, eri aviomiehiin ja lopulta kuolemaan, keksii se myös omia lisäyksiä mukaan, rakentuu vahvasti vuosien saatossa nousseisiin huhuihin, sekä jättää asioita pois, kuten Monroen ensimmäisen aviomiehen, James Doughertyn ja Monroen salatun siskon. Osaa nämä vapaudet tosielämästä voivat varmasti häiritä paljon. Itseäni hieman harmittaa, sillä de Armaksen upea roolityö olisi ansainnut ympärilleen tosipohjaisemman ja muutenkin paremman elokuvan.

Blondi on jo tällaisenaan kelpo leffa, mutta sitä vaivaavat tietyt ongelmat. Heti ensimmäisenä mieleen nousee elokuvan kesto. Varttia vaille kolmen tunnin kestossa Blondi on varsin vaativa paketti, etenkin kun se on sisällöltään todella raskas. Jo ensimmäisen vartin sisään on pitkä kohtaus, jossa Gladys-äiti yrittää hukuttaa Norma Jeanen lapsena kylpyammeessa. Jos tämä ei ollut vielä tarpeeksi rankkaa, on mukana useampikin raiskauskohtaus ja läpi elokuvan painotetaan, kuinka Marilyn Monroe oli pelkkä niljaisten miesten nukke, jota riepoteltiin sinne tänne. Jos sekään ei vielä riitä kääntämään katsetta poispäin ruudusta, on ihan viimeistään pakotettua aborttia vaikea katsoa, varsinkin kun toimenpide kuvataan osittain Norma Jeanen sukuelimen sisäpuolelta. Kyseessä ei missään nimessä ole hilpeä filmi, jossa Marilyn Monroen elämä ja teot kuvattaisiin pelkkänä tähtiloisteena ja ihastuttavana glamourina. Blondi syyllistyy aika ajoin kurjuudella mässäilyyn ja kun pituutta on vielä näin paljon, alkaa päähenkilön jatkuva kärsimys jossain kohtaa tuntua erittäin raskaalta.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Dominik ei ole halunnut päästää katsojaansa helpolla - eikä liiemmin de Armastakaan, joka viettää ruudulla minuuttitolkulla aikaa joko itkien tai alasti. En sano, että haluaisin hänen päästävän helpolla, mutta joskus liika on liikaa. Kurjuutta on liikaa, kestoa on liikaa ja kamerakikkailua on liikaa (päästään siihen kohta). Silloin tällöin Dominik onnistuu työssään todella tehokkaasti. Muutamissa kohtauksissa Norma Jeanen kokema ahdistus ja masennus on erittäin taidokkaasti esitetty ja epämiellyttävä tunne välittyy vahvasti katsojaan, ilman että ruudulla tarvitsee edes näyttää mitään graafista. Unenomainen kohtaus, jossa Norma Jeane nousee sängystään alasti ja veren peitossa on tavallaan hurjempi näky, mutta koin voimakkaammaksi kohtauksen, jossa tekohymyä ylläpitävä Marilyn Monroe saapuu uuden elokuvansa ensi-iltaan ja kokee väenpaljouden, valokuvaajien salamaräpsytyksen ja toimittajien huutelut inhottaviksi. Tällaisina hetkinä Blondi tuntuu hienolta, joskin toki myös sydäntäsärkevältä kuvaukselta hajoavasta naisesta, joka yrittää epätoivoisesti pysyä kasassa. Kaikki varmaan tietävät ikonisen kuvan Marilynista, joka poseeraa pitäen mekkoaan aisoissa, alta puhaltavan tuulen yrittäessä paljastaa hänen alushousunsa. Elokuvan jälkeen kuvaa ei voi enää katsoa samalla lailla, vaan mielessä kytee ajatus siitä, kuinka epämiellyttävä olo Norma Jeanelle silloin oli?

Kurjuudessa vellomiseen rakentuvan käsikirjoituksen lisäksi minulle aiheutti ristiriitaisia tunteita myös elokuvan kuvaustapa. Blondi vaihtelee jatkuvasti mustavalkoisen ja värillisen kuvan välillä, minkä lisäksi siinä myös vaihdellaan kuvasuhdetta läpi leffan. Välillä kuva on neliö, välillä se täyttää koko ruudun ja joskus se on laajakuva, mustilla palkeilla ruudun ylä- ja alalaidoissa - sekä muutamia variantteja näiden väliltä. Yritin koko elokuvan ajan löytää tästä kikkailusta jotain kerronnallista tai temaattista merkitystä, mutta aina kun luulin löytäneeni jotain, kikkaa käytettiinkin niin, ettei tulkintani sopinut. Omasta mielestäni kuvasuhteita olisi voinut hyödyntää paremmin, jos niillä kuvastettaisiin vaikka eri aikakausia. Nyt vaihteleva kuvasuhde tuo lähinnä mieleen Transformers: Viimeisen ritarin (Transformers: The Last Knight - 2017) turhauttavan pelleilyn. Ja jos Marilyn Monroe -leffa tuo mieleen Transformers-elokuvan ja niistä vieläpä sen kaikkein huonoimman, on jossain menty vikaan. Lisäksi itse olisin hyödyntänyt mustavalkoisuutta ja värejä erottamaan sen, milloin ruudulla nähdään Norma Jeane ja milloin hän on Marilyn Monroe. Norma Jeane itse kuvailee Marilyn Monroeta hänen esittämänään hahmona, joten miksei kuva olisi juuri silloin samanlainen kuin monissa Monroen tähdittämissä elokuvissa?

Mutta jos unohdetaan, millaisessa kuvasuhteessa elokuvaa esitetään ja onko kuvassa värejä vai ei, kuvausta täytyy kyllä kehua. Blondista löytyy paljon tyylikkäitä otoksia, mutta niiden yhdistely ja niillä kikkailu vaatisi paljon viilausta. Leikkauksessa olisi voinut karsia materiaalia pois vartista jopa puoleen tuntiin asti. Tällaisenaan elokuvan olisi voinut julkaista myöhemmin vaikka jonain pidennettynä ohjaajan versiona. Lavasteet ovat näyttävät, asut upeat ja maskeeraukset vakuuttavat. Puitteiltaan Blondi onkin kaikin puolin onnistunut. Äänitehosteet toimivat hyvin ja Nick Caven ja Warren Elliksen säveltämät musiikit tuovat oivan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Blondi on harmillisen epätasainen elokuva ja fiktiivinen kuvaus Hollywood-ikoni Marilyn Monroen elämästä. Varttia vaille kolmen tunnin kestossaan elokuva on liian pitkä ja sen katsominen käy jatkuvasti raskaaksi - ei niinkään hitaan rytmityksen, vaan kurjuudessa vellomisen takia. Norma Jeanen elämän traagisuutta korostetaan liki kyllästymiseen asti. Välillä meno äityy liian pitkälle, mutta parhaimmillaan elokuva on erittäin onnistunut kuvaus ahdistuksesta ja masennuksesta. Myös elokuvan kuvasuhdekikkailu ja värien kanssa leikittely häiritsee. Kummallakaan tehokeinolla ei tunnu olevan selvää pointtia, vaan ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Dominik hyödyntää niitä mielensä mukaan. Väreillä olisi voitu tehokkaasti vaikkapa erottaa, milloin Norma Jeane on oma itsensä ja milloin hän esittää Marilyn Monroeta. Ana de Armas on pääroolissa fantastinen, vahvistaen paikkaansa viime vuosien kovimpien näyttelijälupausten joukossa. De Armas kannatteleekin filmistä paljon harteillaan, silloin kun Dominikin työ aiheuttaa kritisoimista. Blondi vaatisi viilausta, jotta näistä aineksista saisi kehiteltyä paremman elokuvan, mutta on leffa jo tällaisenaan ihan kelvollinen. Jos Marilyn Monroen elämä kiehtoo, kannattaahan leffa toki katsoa, mutta sillä selvällä varauksella, että mitään täysin faktapohjaista kertomusta se ei tarjoa. Itselleni Blondi onnistui kyllä herättämään palon tutustua vihdoin ihan oikeasti Monroen filmografiaan. Vähän jopa hävettää, etten ole koskaan nähnyt leffaa Piukat paikat (Some Like it Hot - 1959).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blonde, 2022, Plan B Entertainment