Arvostelu: Lisa Frankenstein (2024)

LISA FRANKENSTEIN

Ohjaus: Zelda Williams

Pääosissa: Kathryn Newton, Cole Sprouse, Liza Soberano, Henry Eikenberry, Joe Chrest, Carla Gugino, Bryce Romero, Jennifer Pierce Mathus ja Luke Sexton

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

Lisa Frankenstein on Robin Williamsin tyttären Zelda Williamsin esikoisohjaus. Diablo Cody kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai ideansa läpi MXN Entertainmentilla. Williams pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022. Nyt Lisa Frankenstein on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä innolla. Traileri näytti todella veikeältä ja kävinkin innokkain mielin katsomassa Lisa Frankensteinin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Yksinäinen Lisa Swallows haaveilee rakkaudesta ja ihastelee hautausmaalla vuosikymmeniä sitten kuolleen nuoren miehen hautakiveä koristavaa näköispatsasta. Eräänä yönä salamanisku herättää nuorukaisen takaisin henkiin, mullistaen Lisan elämän.

Pääroolissa Lisa Swallowsina nähdään Kathryn Newton, josta on viime vuosina noussut isompi tähti muun muassa Pokémon Detective Pikachun (2019) ja Ant-Man and the Wasp: Quantumanian (2023) kautta. Kauhukomedioiden puolella Newton näyttikin jo kyntensä muutaman vuoden takaisessa Freakyssä (2020). Lisa Swallowsina Netwon suoriutuu ailahtelevasti. Hän on ajoittain erittäin mainio, heittäytyen yhä enemmän hieman goottisen naisenalun vietäväksi, tämän muuttuessa kohtaus kohtaukselta vinksahtaneemmaksi. Ajoittain Newton ampuu kiusallisesti yli, mutta pääasiassa hän toimii oivallisesti osassaan.

     Ja mitä olisikaan Frankenstein, tai no, tässä tapauksessa Swallows ilman hirviötään? Tässä Frankenstein-tarinassa hirviö on Riverdale-sarjasta (2017-2023) tutun Cole Sprousen esittämä nuorukainen, joka on kuollut vuosia sitten ja joka herää henkiin Lisan takia. Sprouse näyttelee onnistuneesti kömpelöä ja aluksi hieman hurjaa, mutta nopeasti herkäksi ja rakastavaksi paljastuvaa monsteria, joka muuttaa Lisan elämän totaalisesti.

     Elokuvassa nähdään myös Joe Chrest Lisan isänä, Carla Gugino tämän uutena vaimona Janetina ja Liza Soberano tämän tyttärenä, eli Lisan siskopuolena Taffyna, sekä Henry Eikenberry Lisan toisena ihastuksenkohteena, Michael Trentinä. Chrest istuu hyvin vässykän isän rooliin, kun taas Gugino on leffan parasta antia inhottavana, mutta itseään rakastettavana pidettävänä äitipuolena. Soberano irrottelee hyvin siskon osassa, mutta Eikenberry ei toimi Michaelina. Lisa puhuu Michaelista tämän älykkyyden takia ja ylistää tätä erilaiseksi kuin koulun urheilijapojat, mutta kun Eikenberry saapuu ruutuun, tämä näyttää ja tuntuu mitä geneerisimmältä jenkkifutisjätkältä, joka ei juuri älyllään häikäise.

Lisa Frankenstein osoittautui valitettavasti pettymykseksi ja harmillisen pliisuksi romanttiseksi kauhukomediaksi. Ei elokuva huono ole, mutta se jää kauas potentiaalistaan. Leffasta tulee hieman mieleen viimevuotinen vampyyrikomedia Renfield (2023), joka oli myös paperilla aivan mahtava idea, mutta jonka toteutus jäi turhauttavan keskinkertaiseksi. Renfieldin tavoin myös Lisa Frankenstein sisältää tähtihetkensä ja kun elokuva toimii, niin se myös toimii. Kokonaisuus jättää kuitenkin paljon toivomisen varaan, oli kyse sitten tasoltaan todella vaihtelevasta komediasta tai uskaltamattomuudesta olla edes hetkellisesti oikeasti pelottava. Tim Burtonin leffat ovat selvästi toimineet inspiraationa, mutta ensikertalaisohjaaja Zelda Williams ei ole uskaltanut tuoda mukaan samanlaista särmää, karmivuutta ja riemastuttavuutta, joilla Burton leikkii parhaimmillaan erinomaisesti.

Itse tarina jää myös hieman puolitiehen. Omasta mielestäni Michael Trent on hahmona lähinnä vain tiellä ja leffan olisi kannattanut keskittyä nimenomaan Lisan ja hirviön väliseen pöhköön ja ajoittain kivan kieroon suhteeseen. Newtonin ja Sprousen väliltä löytyy kummaa kemiaa, mutta elokuva ei ihan osaa hyödyntää sitä kuin vain parissa kohtauksessa ja nekin löytyvät lähinnä ihan loppupäästä. Jotkut puolet Jennifer's Bodynkin (2009) kirjoittaneen Diablo Codyn käsikirjoituksesta ovat vekkuleita, mutta toiset taas tuntuvat raakileilta. Lisa Frankensteinia katsoessa herää vähän väliä ärsyttävä tunne, että homman pitäisi lähteä villimmin lentoon, mutta jokin pidättelee menoa koko ajan. Ristiriitainen paketti yltää juuri ja juuri plussan puolelle.

Zelda Williamsin ohjaus tarvitsisi hieman lisää potkua. Elokuvasta näkyy, että työryhmällä on ollut hauskaa kuvauksissa, mutta Williams ei aina ihan onnistu siirtämään sitä hauskuutta katsomoon saakka. Häneltä kuitenkin löytyy silmää oivalliselle visuaaliselle ilmeelle. Kasariestetiikkaa matkiva Lisa Frankenstein on tyylikkäästi kuvattu, paikoin voimakkaasti valaistu ja värimaailmalla kikkaillaan toimivasti. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainio ja hirviön maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Erikoistehosteet ovat sopivan vekkulit ja alkutekstien aikana nähtävä animaatio-osuus on kekseliäs. Äänimaisema on pätevästi rakennettu ja Isabella Summersin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lisa Frankenstein, 2024, MXN Entertainment

Arvostelu: Orion ja Pimeys (Orion and the Dark - 2024)

ORION JA PIMEYS

ORION AND THE DARK

Ohjaus: Sean Charmatz

Pääosissa: Jacob Tremblay, Paul Walter Hauser, Mia Akemi Brown, Angela Bassett, Natasia Demetriou, Golda Rosheuvel, Nat Faxon, Ike Barinholtz, Aparna Nancherla, Colin Hanks, Carla Gugino, Matt Dellapina, Jack Fisher ja Werner Herzog

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Orion and the Dark, eli suomalaisittain Orion ja Pimeys perustuu Emma Yarlettin samannimiseen lastenkirjaan vuodelta 2014. DreamWorks-yhtiöllä kiinnostuttiin Yarlettin kirjasta ja yhtiö hankki kirjan elokuvaoikeudet animaatioadaptaatiota varten. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Orion ja Pimeys on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itselleni Yarlettin kirja ei ole tuttu, mutta innostuin leffasta heti, kun näin sen trailerin. Katsoinkin Orionin ja Pimeyden Netflixistä heti sen julkaisupäivänä.

Nuori Orion-poika pelkää aika lailla kaikkea, eritoten pimeää. Eräänä yönä hän joutuu kohtaamaan pelkonsa, kun itse Pimeys saapuu hänen luokseen ja pyytää Orionia viettämään yön hänen seurassaan, nähdäkseen, ettei pimeässä ole oikeasti mitään pelättävää.

Elokuvan keskiössä ovat sen nimen mukaisesti aika lailla kaikkea pelkäävä poika Orion (äänenä Jacob Tremblay) ja itse Pimeys (Paul Walter Hauser), joka yhtenä yönä saapuu Orionin huoneeseen, kyllästyneenä pojan jokailtaiseen valitukseen pimeästä. Orion on hupaisa ja monille myös enemmän tai vähemmän samaistuttava hahmo, neuroottisen pojan ahdistuessa ties mistä luokan edessä puhumisesta puhelimien radiosäteilyyn, meressä uiviin haikaloihin ja kesken matkan potentiaalisesti hajoaviin luokkaretkibusseihin. Pimeys taas on rento heppu, joka haluaa näyttää Orionille, ettei pimeässä ole mitään pelättävää. Tämän pidettävän kaksikon yölliseen seikkailuun hyppää mielellään mukaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Pimeyden kanssa öisin kulkevat Nukku (Natasia Demetriou), joka pistää ihmiset unten maille, Unetar (Angela Bassett), joka loihtii ihmisten unet, Rauha (Aparna Nancherla), joka yrittää varmistaa hiljaisuuden öisin, heidän työtään häiritsevät Unettomuus (Nat Faxon), joka saapuu juuri nukahtamisen hetkellä kuiskailemaan ihmisten korviin ahdistuksen aiheita, jotka takuulla valvottavat kuulijaansa ja Selittämättömät äänet (Golda Rosheuvel), joka on omiaan lietsomaan Orionin kaltaisten lasten pimeänpelkoa. Ja sitten on myös koko poppoon arkkivihollinen, eli Valo (Ike Barinholtz). Sivuhahmoista tulee herkästi mieleen Pixarin Inside Out - Mielen sopukoissa -elokuvan (Inside Out - 2015) monenkirjava joukko ja vaikka etenkin Nukun kyseenalaiset metodit tarjoavat hyvää huumoria, jää poppoo hieman tylsäksi.

Orion ja Pimeys on tähän mennessä alkuvuoden isoin pettymys itselleni. Kaikki vaikutti ennakkoon lupaavalta ja ensimmäisen puoliskonsa ajan leffa on oikein mainio. On huvittavaa ja paikoin samaistuttavaa kuunnella Orionin kertojaääntä, tämän avatessa erilaisia fobioitaan. Homma menee aavistuksen pidemmälle kuin lastenleffoissa yleensä ja elokuva tarttuu kypsemmin esimerkiksi ahdistukseen. Kun Pimeys saapuu ja nappaa Orionin mukaansa yölliseen seikkailuun, meno viihdyttää mukavasti. Sen enempää ei kannata kaiken logiikkaa jäädä pohtimaan, mutta homma toimii menevästi.

Sitten suurin piirtein puolen välin paikkeilla jotain tapahtuu ja oivallisesti käynnistynyt elokuva tekee aikamoisen mahalaskun. Varsin suoraviivaisesti edennyt leffa lähtee kikkailemaan kerronnallaan ja kohtaus kohtaukselta kadottaa punaista lankaansa. Kaikki on sujunut hyvin ja Orion alkaa vähitellen hoksaamaan Pimeyden pointtia, mutta sitten mukaan on täytynyt kirjoittaa konflikti ja siinä kohtaa leffa kaatuu. Konflikti on heitetty mukaan kehnosti, vieden hahmojen kehitystä roimasti taaksepäin. Siitä eteenpäin leffa muuttuu totaaliseksi tajunnanvirtaryöpytykseksi, jota katsoessa ei voi kuin toivoa, että tekijät saisivat palautettua homman takaisin raiteilleen. Näin ei kuitenkaan käy, vaan leffa puskee mukaan toinen toistaan tyhmempiä vetoja. Sekava kerronta yhdistettynä kädenlämpöiseen ja kömpelöön filosofisuuteen eksistentiaalisista asioista tuntuu kuin köyhän miehen Charlie Kaufmanilta, enkä voinut uskoa silmiäni elokuvan päätyttyä, kun lopputeksteissä seisoo, että käsikirjoitus on itse Kaufmanin käsialaa. Olen pitänyt todella paljon näkemistäni Kaufmanin töistä Tahrattomasta mielestä (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) nukkeanimaatio Anomalisaan (2015) ja myöskin Netflixissä julkaistuun I'm Thinking of Ending Thingsiin (2020). Orionia ja Pimeyttä katsoessani olin pöyristynyt Kaufmanin käsikirjoituksen kasvavasta kehnoudesta.

Asiaa ei varmasti auta, että ohjaajana toimii ensikertalainen Sean Charmatz. Kaufmanin tekstit voivat olla haasteellisia kokeneemmallekin tekijälle ja osaamattomissa käsissä potentiaalisesti laadukaskin kirjoitus voi romahtaa toteutusvaiheessa. Oli syypää Kaufman tai Charmatz tai molemmat, lopputulos tuntuu samanaikaisesti turhan monimutkikkaalta ja sekavalta lapsille, että hieman liian lapselliselta ja pliisulta aikuisille. Sentään Orion ja Pimeys on visuaalisesti miellyttävä alusta loppuun. Animaatiojälki mukailee lasten satukirjojen kuvituksia. Luonnosteleva piirrostyyli yhdistettynä oivaan värienkäyttöön ja kekseliäisiin yksityiskohtiin ihastuttaa silloin, kun tarinalliset ratkaisut turhauttavat. Äänimaailma on taidokkaasti rakennettu sen rinnalle ja Kevin Laxin ja Robert Lydeckerin säveltämät musiikit säestävät seikkailua mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Orion and the Dark, 2024, DreamWorks Animation, Mikros Animation

Arvostelu: Villiä hurjempi länsi (Blazing Saddles - 1974)

VILLIÄ HURJEMPI LÄNSI

BLAZING SADDLES

Ohjaus: Mel Brooks

Pääosissa: Cleavon Little, Gene Wilder, Slim Pickens, Harvey Korman, Madeline Kahn, Mel Brooks, Burton Gilliam, Alex Karras, Liam Dunn, David Huddleston, John Hillerman, George Furth, Claude Ennis Starrett Jr., Carol Arthur, Charles McGregor ja Richard Collier

Genre: komedia, western

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Blazing Saddles, eli suomalaisittain Villiä hurjempi länsi on Mel Brooksin länkkärikomedia. Elokuva lähti liikkeelle Andrew Bergmanin ideasta, joka kulki nimellä "Ted-X" ja johon suunniteltiin ohjaajaksi Alan Arkinia ja päätähdeksi James Earl Jonesia. Projekti ei edennyt sellaisenaan, mutta idea päätyi Brooksin käsiin, joka ryhtyi työstämään siitä elokuvaa. Hän keräsi käsikirjoitustiimin, joka tappeli ideoidensa kanssa niin, että osa poistui kesken kirjoitusprosessin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1973 ja tuotanto kulki useilla työnimillä, kuten "Black Bart" ja "Purple Sage". Kun Brooks näytti elokuvan Warner Brosin studiopomoille, nämä eivät nauraneet lainkaan ja jopa pohtivat, että leffa heitettäisiin suoraan roskakoriin. Studio oli jo aiemmin tuotannon aikana valittanut Brooksille muun muassa rasistisen n-sanan käytöstä, pieruista ja viettelykohtauksesta. Ongelmia aiheutti myös Hedy Lamarr, joka haastoi elokuvantekijät oikeuteen nimensä käytöstä. Brooks ei halunnut tapella asiasta oikeudessa, vaan sopi asian Lamarrin kanssa rahasummaa vastaan. Kun Brooks järjesti salaa yleisölle testinäytöksen, reaktio oli niin positiivinen, että studio tuli toisiin ajatuksiin leffan hyllyttämisestä ja lopulta Villiä hurjempi länsi sai maailmanensi-iltansa 7. helmikuuta 1974 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli suuri taloudellinen hitti, joka sai parhaan naissivuosan, leikkauksen ja laulun Oscar-ehdokkuudet. Ilmestyessään se sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta vuosien varrella leffan arvostus on kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista komediaelokuvista. Itse näin Villiä hurjemman lännen lapsena ja pidin sitä hauskana hömppänä. En ole tainnut katsoa leffaa koskaan toistamiseen, mutta kun huomasin sen täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Vuonna 1874 katala liikemies Hedley Lamarr siirtää rautatielinjaansa kulkemaan pienen Rock Ridgen kaupungin läpi. Lamarrin täytyy kuitenkin ensin keksiä keino karkottaa kaupungin rasistiset asukkaat ja päättää lähettää sinne uudeksi sheriffiksi tummaihoisen Bartin.

Harvey Korman näyttelee rahanahnetta liikemiestä, Hedy Lamarria, anteeksi siis Hedley Lamarria, jonka rautatiebisnes kokee kolauksen, kun suunniteltu linja osuu juoksuhiekkaesiintymän kohdalle. Niinpä hän joutuu muuttamaan rautatien reittiä, osuen pieneen Rock Ridgen kaupunkiin ja tajuten, että rautatien myötä kaupungin arvo nousisi huomattavasti. Hedy ei kun Hedley päättää keksiä keinon karkottaa kaupungin asukkaat ja vallata sen itselleen. Kun kaupunki pyytää uutta sheriffiä, edellisen kuoltua, Hedy tai siis Hedley keksii lähettää tilalle yhden rautatietyöntekijöistään, tummaihoisen Bartin (Cleavon Little), millä hän tuumii rasististen kaupunkilaisten hylkäävän kotinsa. Korman on mainio keplottelevana bisnesmiehenä ja Little on oivassa vedossa Bartina, joka päättää ottaa kaiken irti uudesta asemastaan. Bartiin tykästyy heti elokuvan alussa ja hänen haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan ja näyttävän epäilijöilleen ja inhoajilleen asioiden todellisen laidan.

     Elokuvassa nähdään myös Slim Pickens Hedy siis Hedley Lamarrin kanssa juonittelevana Taggartina ja Burton Gilliamin tämän kätyrinä Lylenä, Alex Karras väkivahvana, mutta vähä-älyisenä Mongona, Gene Wilder juoppo-Jiminä, Madeline Kahn saksalaisesiintyjä Lili Von Shtuppina, sekä muun muassa David Huddleston, Liam Dunn, John Hillerman, George Furth, Claude Ennis Startlett Jr. ja Carol Arthur Rock Ridgen asukkaina, Johnsoneina, jotka taitavat olla kaikki sukua toisilleen. Ohjaaja-käsikirjoittaja-tuottaja Mel Brooks nähdään ja kuullaan useammassa roolissa, merkittävimpänä kuvernööri William J. Le Petomanena ja intiaanipäällikkönä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, joskin Kahn ei mielestäni ihan ole naissivuosaehdokkuuttaan ansainnut.

Villiä hurjempi länsi on yhä 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen erittäin hupaisa länkkärikomedia, jota ei luultavasti enää tehtäisi tänä päivänä - vähän kuten Brooks jo kymmenen vuotta sitten pohdiskeli. Se on anteeksipyytelemättömän hävytön komedia, jonka kielenkäyttö aiheutti paheksuntaa jo leffan ilmestyessä, puhumattakaan, kuinka siihen suhtaudutaan 2020-luvulla. Tummaihoisista ja homoista käytetään jatkuvasti ronskeja ja julmia nimityksiä ja Brooks onkin sanonut saaneensa paljon palautetta n-sanan käytöstä. Hän on tosin todennut olevansa huvittunut, sillä valittajat ovat olleet pääasiassa valkoisia, kun taas monet tummaihoiset, kuten julkimoiden puolella Richard Pryor ja Whoopi Goldberg ovat kehuneet elokuvaa hulvattomaksi ja kiittäneet häntä leffasta. Hassua kyllä, elokuvan teon aikaan studion isoin huoli oli leffan nuotiokohtaus, jossa Taggartin joukot syövät papuja ja piereskelevät oikein antaumuksella. Warner Bros. halusi kohtauksen pois elokuvasta, mutta Brooks sai pitää tahtonsa ja Villiä hurjemmasta lännestä tuli ainakin Hollywood-historian ensimmäinen filmi, jossa piereskellään.

Itse pidin elokuvasta yhä, vaikkei se ollutkaan mielestäni mikään hysteerisen hauska. Se kuitenkin pitää hymyä jatkuvasti katsojansa huulilla ilahduttavan hölmön luonteensa, vekkulien sketsiensä ja ajoittain hauskan sanailunsa ansiosta. Jotkut jutut ovat liki nerokkaita tyhmyydessään. Premissi on veikeä ja sen kautta leffa sisältää jopa oivaltavaa satiiria rasismista. Elokuva ei kaunistele, millaista tummien kohtelu on ollut, mutta samalla se esittää ihmiset kekseliäästi eri tavoin. Valkoihoiset ovat pääasiassa tomppeleita ja juntteja, kun taas heti alussa tummaihoiset esitetään sivistyneempinä ja hyväkäytöksisinä. Yleensä tuohon aikaan karikatyyrit nähtiin juuri toisinpäin. Elokuva kasvattelee kierroksiaan edetessään ja muuttuu aika älyttömäksi loppua kohti. Brooks ei paljoa säännöistä välittänyt komedioita tehdessään ja sen myös huomaa leffan hassuista tavoista rikkoa neljättä seinää.

Brooks on ohjannut elokuvan kieli visusti poskessa ja pitääkin hupsua henkeä hyvin yllä. Hänen, Andrew Bergmanin, Norman Steinbergin, Richard Pryorin ja Alan Ugerin taistelema tai siis työstämä käsikirjoitus on piikittelevä ja röyhkeä, mutta sisältää myös fiksua asiaa. Villiä hurjempi länsi on lisäksi hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Villin lännen lavasteet ovat hienot ja puvustajat ovat tehneet hyvää työtä asujen kanssa. Erikoistehosteet ovat passelin pöhköt ja äänimaailmallakin leikitellään oivallisesti. John Morrisin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla ja leffan parit laulut ovat myös ihan kelpoja rallatuksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blazing Saddles, 1974, Warner Bros., Crossbow Productions

Arvostelu: The Grand Budapest Hotel (2014)

THE GRAND BUDAPEST HOTEL

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Ralph Fiennes, Tony Revolori, Adrien Brody, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Edward Norton, Jeff Goldblum, F. Murray Abraham, Jude Law, Mathieu Amalric, Harvey Keitel, Tilda Swinton, Léa Seydoux, Jason Schwartzman, Bill Murray, Owen Wilson ja Tom Wilkinson

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The Grand Budapest Hotel on Wes Andersonin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan ystävänsä Hugo Guinnessin kanssa jo vuonna 2006, mutta kesti muutama vuosi, ennen kuin Anderson inspiroitui vihdoin kirjoittamaan tarinasta elokuvakäsikirjoituksen. Kuvausryhmän ja laajan näyttelijäkaartin löytämisen jälkeen kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2013 ja lopulta The Grand Budapest Hotel sai maailmanensi-iltansa 6. helmikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä taloudellinen menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, alkuperäiskäsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, kuvaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot. Itse näin The Grand Budapest Hotelin vasta vuotta myöhemmin, kun se oli saapunut vuokralle ja pidin elokuvasta kovasti. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa The Grand Budapest Hotelin jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Zubrowkalaisen Grand Budapest -hotellin omistaja kertoo uteliaalle kirjailijalle, kuinka sai hotellin omistukseensa. Tarinaan kuuluu murhia, salaliittoja, taidevarkauksia, vankilapakoja ja leivoksia.

Jude Law näyttelee nimetöntä kirjailijaa, jota vaivaa kirjoittajan blokki. Hän kuitenkin saa inspiraation, kuunnellessaan Grand Budapest -hotellin omistajan, herra Mustafan (F. Murray Abraham) tarinaa siitä, kuinka hän sai hotellin omistukseensa. Elokuvan todelliset päähenkilöt ovat kuitenkin konkarinäyttelijä Ralph Fiennesin esittämä hotellin vastaanottovirkailija Gustave H. ja yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan tekevän Tony Revolorin näyttelemä hotellin uusi pikkolo Zero, jonka Gustave ottaa avustajakseen. Kokenut Gustave ja keltanokka Zero muodostavat aivan mahtavan parivaljakon, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Fiennesistä löytyy arvokkuutta, mutta myös veijarimaisuutta vastaanottovirkailijan osassa ja nuori Revolori pärjää ihailtavan hyvin hänen rinnallaan. Näyttelijäduon kemiat iskevät täysillä yhteen ja heidän kehittyvää ystävyyttään on suuri ilo seurata.

     The Grand Budapest Hotel sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin ja Fiennesin, Revolorin, Law'n ja Abrahamin lisäksi elokuvassa nähdään myös Tilda Swinton hotellilla vierailevana rikkaana Madame D:nä, Adrien Brody tämän poikana Dmitrinä, Mathieu Amalric Madamen hovimestari Sergenä, Léa Seydoux Madamen palvelustyttö Clotildena, Willem Dafoe palkkatappaja Joplingina, Saoirse Ronan leipuri Agathana, Edward Norton poliisi Hencklesinä, Jeff Goldblum lakimies Kovacsina, Harvey Keitel vanki Ludwigina, sekä Bill Murray ja Owen Wilson toisten hotellien vastaanottovirkailijoina. Näyttelijäkaarti suoriutuu osistaan läpikotaisin veikeästi. Erityisesti Dafoe ilahduttaa karikatyyrisenä, mutta silti hyytävänä palkkatappajana. Wes Andersonin perinteisen tyylin mukaisesti kaikki esiintyvät hieman jäyhästi ja tarkoin suunniteltujen liikkeiden kera. Jos vain yksi näyttelisi tällä erikoisella tavalla, olisi se silmiinpistävän häiritsevää, mutta kun kaikki ovat menossa mukana, vekkuliin tyyliin tottuu heti.

Tarkkaan tyylitelty puinen näyttely ei suinkaan ole ainoa Wes Andersonin tavaramerkki, joka The Grand Budapest Hotelista löytyy. Kaikki elokuvan visuaalisesta toteutuksesta tarinankerrontaan ja tunnelmaan oikein huokuu tekijänsä kädenjälkeä ja Andersonin tyyliä fanittaville leffa onkin loistavan riemastuttava ja hykerryttävä kokemus, joka kestää katselua kerta toisensa perään. Sen monikerroksinen tarina vie täysin mennessään ja leffan vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä se on täynnä monenlaista lystikästä hetkeä, sanailua ja juonikuviota. Ei elokuva mikään hysteerisen hulvaton ole, vaikka sen aikana pääsee naureskelemaan useampaan otteeseen. Vähintäänkin todella tyytyväinen hymy leviää yhä uudestaan katsojan huulille.

Anderson yhdistelee elokuvassa taiturimaisesti historiaa (tässä tapauksessa toisen maailmansodan alkuvaiheita) ja satumaisuutta. The Grand Budapest Hotel onkin kuin satu aikuisille. Se kulkee eteenpäin lukujen kera ja siinä on toisinaan kertojaääni selostamassa tapahtumia. Pääkaksikkoa riepotellaan paikasta toiseen, eikä aika käy pitkäksi, kun leffassa nähdään muun muassa vekkulimaisia, joskin ajoittain myös jännittäviä takaa-ajoja, koukuttavaa vankilapakoa ja vaikka mitä. Romantiikkaakin mahtuu sekaan. Meno on pääasiassa varsin absurdia ja kaikki johtaa napakkaan finaaliin, joka on niin vauhdikas ja toiminnallinen kuin myös hauska ja hieman liikuttavakin. Andersonin käsikirjoitus on tarkkaan laadittu ja se on täynnä miehelle ominaista nasevaa dialogia, joka on toisaalta hassun luonnotonta, mutta tekijän maailmaan täydellisesti sopivaa ja sulavaa.

Visuaalisesti elokuva on aikamoista silmäkarkkia. Kuvaus on tarkkaan tyyliteltyä kameran liikkeitä ja kuvasommitteluja myöten. Kamera liikkuu harvoin, mutta kun se niin tekee, on liike pääasiassa napakka ja ylikorostettu. Sommittelussa haetaan symmetrisyyttä, mutta toisinaan myös voimakasta epäsymmetriaa. Kohteet ovat pääasiassa keskellä kuvaa tai sitten rajusti toisessa laidassa. Väreillä leikitellään räväkästi, kuten myös valoilla ja varjoilla. Elokuva ei syyttä voittanut palkintoja lavastuksestaan, puvustuksestaan ja maskeerauksestaan. Puitteiltaan filmi on todella hieno, asut ovat mainiot ja osa näyttelijöistä on meikattu lähes tunnistamattomiksi. Filmissä hyödynnetään hilpein tavoin pienoismalleja ja animaatiota niin, että niiden käytöt eivät varmasti jää katsojalta huomaamatta. Pienoismallit ovat selviä pienoismalleja ja animoidut osiot selvästi animoituja, ja juuri siinä piilee niiden kuvien mahtavuus. Toisin sanoen The Grand Budapest Hotel on siis täysin ohjaajansa näköinen teos. Kirsikkana kakun päällä toimivat Alexandre Desplatin säveltämät, Oscar-palkitut musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Grand Budapest Hotel, 2014, Searchlight Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg, American Empirical Pictures, TSG Entertainment, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Argylle (2024)

ARGYLLE

Ohjaus: Matthew Vaughn

Pääosissa: Bryce Dallas Howard, Sam Rockwell, Bryan Cranston, Catherine O'Hara, Henry Cavill, John Cena, Ariana DeBose, Samuel L. Jackson, Dua Lipa, Sofia Boutella, Rob Delaney, Richard E. Grant ja Louis Partridge

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 12

Argylle on Matthew Vaughnin uusi agenttielokuva, joka väitetysti perustuu Elly Conwayn samannimiseen kirjasarjaan. Vaughn oli suunnitellut elokuvaa jo pidemmän aikaa ja sai Apple Studiosin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2021 ja nyt Argylle on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni kyseessä oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta, olinhan pitänyt valtavasti Vaughnin aiemmasta agenttileffasta Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014). Odotuksiani latisti hieman kriitikoiden nuiva vastaanotto, mutta kävin silti positiivisin mielin katsomassa Argyllen heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Huippusuosittujen Argylle-agenttiromaanien kirjailija Elly Conway päätyy keskelle todellisten vakoojien selkkausta, kun hänen uusin kirjansa liippaa hämmästyttävän läheltä todellisia tapahtumia ja itse kukin haluaa saada Ellyn käsiinsä.

Bryce Dallas Howard näyttelee Elly Conwayta, josta on muodostunut menestyskirjailija suursuosiota nauttivien Argylle-agenttikirjojensa ansiosta. Ellyn elämä kääntyy päälaelleen, kun hän joutuu ihka aitojen agenttien kohteeksi, jotka haluavat tietää, miksi Ellyn kirjat liippaavat niin läheltä todellisuutta. Jotkut jopa puhuvat Ellystä kuin tämä osaisi ennustaa tulevaa. Howard on pitkään mainio roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa paniikkia, kun tämä ajautuu keskelle vakoojaselkkausta. Kun Elly alkaa hiljalleen saada otetta vakoojaseikkailusta, Howardin roolityö alkaa ailahdella.

     Elokuvassa nähdään Howardin ohella aikamoinen näyttelijäkaarti, kuten Yksin kotona -elokuvasta (Home Alone - 1990) tuttu Catherine O'Hara Ellyn äitinä, Sam Rockwell tosielämän vakoojana Aidanina, Bryan Cranston pahaa Divisioona-järjestöä johtavana Ritterinä, Samuel L. Jackson ex-CIA-agentti Solomonina, sekä Henry Cavill, John Cena ja Ariana DeBose Ellyn kirjoissa seikkailevina agentti Argyllenä ja tämän tiimikavereina. Laulaja Dua Lipa ja vastikään Netflixin Rebel Moon - Part One: A Child of Fire -scifimekastusta (2023) tähdittänyt Sofia Boutella tekevät pikaiset roolit, eikä pidä tietenkään unohtaa Chipiä, eli Ellyn suloista Alfie-kissaa. Näyttelijäkaartista parasta työtä tekee Rockwell energisenä ja vekkulina agenttina, joka nappaa Ellyn mukaansa. Cavillilta löytyy hyvää pilkettä silmäkulmasta fiktiivisenä Argylle-agenttina - hieman samaahan mies näytti jo liki kymmenen vuoden takaisessa Koodinimi U.N.C.L.E. -leffassa (The Man from U.N.C.L.E. - 2015). Monelle saattaa tulla pettymyksenä, kuinka pieni rooli Cavillilla lopulta onkaan, hänen oltua markkinoinnissa hyvin keskeisessä roolissa. Breaking Badista (2008-2013) ansaitusti palkintoja kahminut Cranston on sen sijaan hämmentävän heikossa vedossa pahisroolissa.

Argylle osoittautui pettymykseksi, mutten suhtautunut siihen yhtä negatiivisesti kuin monet kriitikot. Vastassani oli epätasainen ja ylipitkä, mutta silti plussan puolelle pääsevä vakoojaleffa, joka käynnistyy erittäin mainiosti. Vaikkei lähtökohta olekaan täysin omaperäinen ja hieman samanlaista kirjailijan ja tämän kirjojen aiheuttamaa sekaannusta nähtiin parin vuoden takaisessa The Lost Cityssä (2022). Tarina on kuitenkin agenttigenrelle vekkuli twisti. Alussa kirjahommalla kikkaillaan veikeästi, kun Elly ei meinaa keksiä, kuinka viedä uutta kirjaansa eteenpäin. Näemme Cavillin näyttelemän Argyllen kautta, kuinka kohtausta kirjoitetaan uudestaan ja kuinka lopulta Cavill jämähtää vain paikoilleen, osaamatta sanoa tai tehdä mitään, koska Elly ei tiedä, millä tavalla jatkaa tarinaa.

Elokuvan ensimmäinen tunti on erittäin mukaansatempaava ja viihdyttävä, mutta sitten ongelmat alkavat nostella päätään. Leffa käyttää parhaita paukkujaan liian aikaisin ja sen toimintakohtaukset ovat heti niin lennokkaita, että kun päästään ylipitkään loppuhuipennukseen, menee homma jo älyvapaaksi koheltamiseksi. Agenttileffalle perinteikkääseen tapaan Argyllessa matkataan maasta toiseen ja samalla menoon mahtuu mukaan jos jonkinlaista yllättävää käännettä - jopa ähkyyn asti. Toisen puoliskonsa aikana leffa pyrkii liiankin usein vetelemään mattoa katsojan jalkojen alta. Merkittävin käänne oli mielestäni tehokas ja hyvä yllätys, mutta monet sen jälkeisistä jäävät vaisuiksi. Viime minuuttien jatkoa pohjustava käänne ei edes enää tunnu käyvän järkeen. Sen sijaan tarinan ulkopuolinen käänne julkaista tosielämässä Argylle-kirjoja elokuvan rinnalle on veijarimainen markkinointikikka ja hyvä yritys luoda illuusiota kuin leffan tapahtumat olisivat todellisia. Vielä ei ole tietoa, kuka kirjailijanimi Elly Conwayta käyttävä kirjoittaja todellisuudessa on. Jotkut ovat veikanneet jopa laulaja Taylor Swiftiä.

Matthew Vaughn näyttää jälleen osaavansa tarjota sähäkkää ja räiskyvää toimintaa. Junatappelu, jonka aikana Elly tapaa Aidanin ensi kertaa, on elokuvan selkeitä huippuhetkiä. Vaughn kuitenkin ampuu yli leffan loppupäässä ja täysin naurettavaa menoa katsellessa alkaa jo toivoa, että elokuva osaisi päättyä. Vaughn toistelee samoja temppuja kuin jo kymmenen vuoden takaisessa ensimmäisessä Kingsman-leffassa. Argylle ei kuitenkaan yllä lähellekään sen loistokkuutta. En tiedä, kenen päätöksen myötä Argyllestä päätettiin tehdä huomattavasti perheystävällisempi kuin Vaughnin aiemmista vakoojaleffoista. Verta on tuskin lainkaan, eikä Kingsmanien rohkeasta häröilystä ole tietoakaan. Argylle ei ole niin hauska kuin trailerit antoivat ymmärtää, mutta kyllä sen pöhköys muutamat huvittuneet hörähdykset ja hymähdykset saa aikaiseksi.

Tekniseltä puoleltaan elokuva on myös ailahteleva. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvut tyylikkäät ja äänitehosteet rymistelevät oivallisesti. Lorne Balfen säveltämät musiikit säestävät menoa hyvin, mutta sen sijaan suuri osa eri artisteilta lainatuista kappalevalinnoista ovat kömpelösti istutettuja mukaan. Leikkaus kaipaisi tiivistämistä etenkin loppupäässä, jolloin kahden tunnin ja vartin kesto alkaa tuntua. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa kiusallisen kehnot. Kulkuneuvoista paistaa digitaalisuus, näyttelijöiden äärirajoista huomaa taustakankaan käytön ja räjähdykset näyttävät epäaidoilta. Elokuvan budjetiksi on ilmoitettu 200 miljoonaa dollaria, mutta se on tainnut mennä kovapalkkaisille näyttelijöille. 

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Argylle, 2024, Apple Studios, Apple Original Films, Marv Films, Cloudy Productions

Arvostelu: Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994)

ACE VENTURA - LEMMIKKIDEKKARI

ACE VENTURA: PET DETECTIVE

Ohjaus: Tom Shadyac

Pääosissa: Jim Carrey, Courteney Cox, Sean Young, Tone Loc, John Capodice, Noble Willingham, Troy Evans, Dan Marino, Raynor Scheine, Udo Kier, Frank Adonis ja Mark Margolis

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 12

Ace Ventura: Pet Detective, eli suomalaisittain Ace Ventura - lemmikkidekkari on Jim Carreyn tähdittämä komediaelokuva. Alun perin tavanomaisempana Sherlock Holmes -parodiana käynnistynyt idea muovautui eläinasetelmaksi, kun käsikirjoittaja Jack Bernstein katsoi David Lettermanin sketsiä lemmikinomistajista. Yhdessä ohjausdebyyttinsä tekevän Tom Shadyacin kanssa Letterman sai ideansa läpi Morgan Greek Productionsilla. Alun perin päärooliin kaavailtiin Rick Moranista, mutta kun hän kieltäytyi, tekijät ottivat yhteyttä muun muassa Alan Rickmaniin, ennen kuin he näkivät tuohon aikaan varsin tuntemattoman Jim Carreyn esiintyvän In Loving Color -komediaohjelmassa (1990-1994) ja valitsivat hänet. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1993 ja lopulta Ace Ventura - lemmikkidekkari sai maailmanensi-iltansa 4. helmikuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin ohjaaja ja päätähti ennakkoon pelkäsivät, elokuvasta muodostui suurhitti, joka nosti Jim Carreyn kertaheitolla komediagenren kuumimpien nimien joukkoon. Kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet leffalle ja suosiostaan huolimatta Carrey sai Razzie-ehdokkuuden vuoden huonoimpana uutena starana. Itse näin Ace Ventura - lemmikkidekkarin jo lapsena ja pidin siitä tuolloin paljon. Olen kerran tai pari katsonut leffan uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt jo 30 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kun Miami Dolphins -jalkapallojoukkueen maskottidelfiini siepataan juuri ennen merkittävintä urheilutapahtumaa Super Bowlia, joukkue palkkaa etsintätöihin parhaan (ja ainoan) lemmikkidekkarin, Ace Venturan.

1990-luvun alussa Jim Carrey oli tunnettu lähinnä komediaohjelmien sivurooleista ja nähtiinpä hänet myös Clint Eastwoodin kanssa jännärissä Likainen Harry ja murhapooli (The Dead Pool - 1988). Vuonna 1994 Carrey pääsi kuitenkin tähdittämään kolmea komediaelokuvaa, jotka tekivät hänestä nopeasti yhden isoimmista komediatähdistä. Näistä ensimmäinen elokuva oli Ace Ventura - lemmikkidekkari, jossa hän näyttelee, noh, Ace Venturaa, lemmikkidekkaria. Enemmän eläimistä kuin ihmisistä pitävä Ace on hankkiutunut varsin erikoiselle alalle, mihin hän tosin istuu täydellisesti, sillä "erikoinen" tuntuu aika minimalistiselta ilmaisulta kuvaamaan Acen eksentristä olemusta. Ace on hyvin hessuhopomainen touhottaja, jonka Carrey vaati kuitenkin olevan pätevämpi työssään kuin millaiseksi hahmo oli alun perin kirjoitettu. Carrey loikin paljon hahmosta itse, improvisoiden kuvauksissa tai vaatien muutoksia käsikirjoitukseen. Lopputuloksena on komediagenren ikoni, jonka rooliin on mahdotonta kuvitella ketään muuta kuin Jim Carrey. Siis oikeasti, ajatelkaapa, jos Ace Venturaksi olisikin valittu Alan Rickman, eli siis Hans Gruber ja professori Kalkaros. Vaikkei Carreylle lämpenisikään, täytyy hänelle nostaa hattua siitä, kuinka täysillä hän hyppää hommaansa. Varmaan tsiljoona kuppia kahvia aamulla hörppinyt Carrey paahtaa menemään vähintään 110-prosenttisesti kohtauksesta toiseen ja leffan katselu vaatiikin tiettyä mielentilaa, jotta Carrey ei käy hermoille. Hieman väsyneenä, jolloin kaikki tuntuu hauskalta, Ace Ventura - lemmikkidekkari on mitä otollisin leffa pistää pyörimään. Silloin Carreyn naamanvääntelyt ja muut hassut maneerit pitävät väkisin virnettä yllä.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Courteney Cox Miami Dolphinsille työskentelevänä Melissana, Sean Young Acea inhoavana poliisikomentaja Einhornina, Tone Loc Acea toisinaan auttavana poliisi Emiliona, sekä Miami Dolphins -joukkueessa ihan oikeasti amerikkalaista jalkapalloa pelannut Dan Marino omana itsenään. Udo Kier tekee leffassa pienen roolin rikkaana Ronald Campina. Sivunäyttelijät ovat ihan passeleita osissaan, mutta kaikki jäävät toki Carreyn show'n varjoon. Voin vain kuvitella, kuinka monta otosta on mennyt pilalle sivunäyttelijöiden tai muiden työryhmäläisten purskahtaessa nauruun Carreyn takia.

Aaalrighty then, mistäs sitä lähtisi purkamaan Ace Ventura - lemmikkidekkaria? Lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että elokuva ei ole erityisen hyvin kestänyt aikaa. Elokuva sai jo ilmestyessään negatiivista palautetta sen sukupuolivähemmistöön kohdistuvasta huumorista, eikä kritiikki ole kuin kasvanut vuosien varrella. Itsekin koin tietyn puolen leffan loppupäästä varsin vaivaannuttavaksi katseltavaksi ja on helppo sanoa, että jos Ace Ventura - lemmikkidekkari tehtäisiin tänä päivänä, moni asia tehtäisiin varmasti toisin. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa leffan heikkouksista, vaan yleisesti ottaen näin aikuisiällä en kokenut Carreyn revittelyjä enää yhtä hillittömän hulvattomiksi kuin lapsena. Elokuvasta löytyy paljon hauskoja hetkiä, mutta kuten jo totesin, se myös todella vaatii tietyn mielentilan, jotta siitä voi tosissaan nauttia.

Elokuvan delfiiniryöstötarina antaa ihan passelit raamit Carreyn sekoilulle, joskin kertomus tuntuu ajautuvan eläinpuolelta hieman sivuraiteille elokuvan edetessä. Tämän omalaatuisen etsivän tutkimustyö on silti varsin viihdyttävää seurattavaa ja vajaan puolentoista tunnin pituus on erittäin hyvä kesto pöljälle vouhotukselle. Sekaan mahtuu niin hupaisaa hiiviskelyä juhlatilaisuudessa Mission: Impossible -tunnarin tahtiin, myötähäpeällistä soluttautumista mielisairaalaan kuin rikospaikan vihjeiden esittelyä veikeällä tavalla. Kenties hauskinta on montaasi, jossa Ace yrittää tutkia erään sormuksen mysteeriä. Vekkuli idea on myös Acen tietty eläimellinen käytös ja on suorastaan nerokasta, että Acen auton tuulilasi on hajalla, minkä takia hänen täytyy ajaessaan työntää päänsä sivuikkunasta koiran tavoin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa debyyttinsä tekevä Tom Shadyac, joka jatkoi Carreyn kanssa yhteistyötä myöhemmin komedioissa Valehtelija, valehtelija (Liar Liar - 1997) ja Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003). Shadyac pitää filmiä kelvollisesti kasassa ja antaa Carreyn kaikessa rauhassa toteuttaa itseään. Tekniseltä puoleltaan Ace Ventura - lemmikkidekkari on ihan menevästi tehty. Se on sujuvasti kuvattu ja napakasti rytmitetty leikkauksessa. Päähahmon asut ja maskeeraukset ovat mahdollisimman räikeät ja villit. Lavasteet ovat mainiot ja muutamat erikoistehosteetkin ihan toimivat. Äänimaailma on hyvin luotu ja Ira Newbornin säveltämät musiikit tuovat mukaan letkeää etsivähenkeä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ace Ventura: Pet Detective, 1994, Morgan Greek Entertainment

Arvostelu: Sisupussi (Scrapper - 2023)

SISUPUSSI

SCRAPPER

Ohjaus: Charlotte Regan

Pääosissa: Lola Campbell, Harris Dickinson, Alin Uzun, Cary Crankson, Freya Ball, Aylin Tezel, Carys Bowkett, Ambreen Razia, Ayokunle Oyesanwo, Ayobami Oyesanwo, Ayooluwa Oyesanwo, Jessica Fostekew, Asheq Akhtar, Joshua Frater-Loughlin, Laura Aikman ja Olivia Brady

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 7

Scrapper, eli suomalaisittain Sisupussi on Charlotte Reganin esikoiselokuva. Regan työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai avukseen tuottaja Theo Barrowclough'n. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2021 ja Sisupussi sai maailmanensi-iltansa tammikuussa 2023 Sundancen elokuvajuhlilla. Suomessa elokuva sai ensiesityksensä Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla viime syksynä ja nyt Sisupussi saapuu kunnon teatterikierrokselle. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen trailerin ennen Next Goal Winsiä (2023) ja kävinkin katsomassa Sisupussin ennakkoon lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

12-vuotias Georgie-tyttö on asunut yksinään siitä lähtien, kun hänen yksinhuoltajaäitinsä menehtyi. Georgien elämä mullistuu, kun hänen vuosia sitten lähtenyt isänsä Jason saapuu yllättäen kotiovelle koputtelemaan.

Sisupussin pääroolissa itse sisupussina Georgie-tyttönä nähdään Lola Campbell, jolla ei ole aiempaa näyttelijäkokemusta. Campbell haki rooliin perhetuttunsa kehotuksesta ja vakuutti ohjaaja-käsikirjoittaja Charlotte Reganin niin, että hän sai napattua pestin. Tyttö on kyllä aikamoinen löytö, sillä niin vaikuttavasti hän hyppää hahmonsa vietäväksi. Äitinsä (Olivia Brady) kuoleman jälkeen Georgie on elellyt yksin, huijaten sossutyöntekijöitä että hänen setänsä pitäisi hänestä huolta, hengaillen kaverinsa Alin (Alin Uzun) kanssa ja varastaen ja myyden polkupyöriä maksaakseen vuokransa ja ruokansa. Campbell tuo monisävyisen hahmonsa kaikki puolet hämmästyttävänkin lahjakkaasti esille ja toivon, että hänen uransa ei tyssää vain tähän debyyttiin.

     Georgien vapaa ja villi elämä mullistuu, kun yllättäen hänen isänsä Jason (Harris Dickinson) ilmestyy hänen kotiovelleen, aikomuksenaan huolehtia tyttärestään, jota hän ei ole nähnyt vuosiin. Muun muassa The King's Manista (2021) ja Triangle of Sadnessista (2022) tuttu Dickinson suoriutuu myös hyvin haastavasta osastaan. Jason oli vielä nuori, kun Georgie syntyi ja pakeni vastuutaan isänä, mutta on nyt päättänyt kunnostautua. Miehellä ei ole kuitenkaan mitään hajua, kuinka isänä oltaisiin, eikä Georgie tietenkään ota tätä avosylin vastaan. Campbellin ja Dickinsonin ruutukemia osuu täydellisesti yhteen ja tämän ongelmallisen isä-tytär-suhteen muovautumista jämähtää kiinnostuneena seuraamaan.

Sisupussi osoittautui erittäin näppäräksi pikku draamakomediaksi Ison-Britannian puolelta. Jo pelkkä Lola Campbellin häikäisevä roolisuoritus auttaa katsojaa kiintymään nopeasti Georgieen ja toivomaan erittäin haastavassa elämäntilanteessa olevalle tytölle pelkkää parasta. On todella hauskaa seurata Georgien ovelia metkuja ja vuorostaan on herkkää nähdä, kun tyttö vetäytyy yksin katsomaan puhelimeltaan ainoaa videopätkää menehtyneestä äidistään. Paketti sekoittuu täysin, kun Jason-isä saapuu kuvioihin. Kun katsojana on täysillä Georgien menossa mukana, myös mielipide Jasonia kohtaan muovautuu Georgien fiilisten mukaan.

Elokuvalla on kestoa vain tunti ja parikymmentä minuuttia, mutta se ehtii yllättävänkin hyvin kertoa tarinansa rauhassa ja ilman kiirehdintää. Georgien ja Jasonin välien muovautumista seuraa kiinnostuneena ja sekaan mahtuu niin riitoja kuin sydämellisiä hetkiä. Elokuvan huippuhetket löytyvät, kun isä päättää viedä lapsensa junaretkelle. En ihmettele, vaikka monella katsojalla tirahtaisi tippa linssiin ihan onnesta tai surusta. Itse odotin, että elokuva saisi kouraistua vielä syvemmältä, mutta jo tällaisena sen tunnepuoli tarjotaan onnistuneesti. Sisupussi on valtavan sympaattinen leffa, jota voi suositella erittäin lämpimästi kaikille pienimuotoisten ja aidontuntuisten perhedraamojen ja hyväntuulisten komedioiden ystäville.

Ensikertalaiseksi Charlotte Regan tekee ilahduttavaa työtä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Hän on keksinyt sekaan mielikuvituksellisia kikkoja, oli kyse sitten haastattelumaisista pätkistä tai Georgien tasolla asuvien hämähäkkien persoonista. Sisupussi on myös taitavasti kuvattu ja silmä kyllä lepää pastellisessa värimaailmassa. Lavasteet ovat oivalliset, efektit menevät ja äänimaailma hyvin rakennettu Patrick Jonssonin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scrapper, 2023, BBC Film, British Film Institute, Great Point Media, DMC Film