Arvostelu: Bob Marley: One Love (2024)

BOB MARLEY: ONE LOVE

Ohjaus: Reinaldo Marcus Green

Pääosissa: Kingsley Ben-Adir, Lashana Lynch, Anthony Welsh, Tosin Cole, Aston Barrett Jr., Hector Lewis, James Norton, Sevana, Michael Gandolfini, Quan-Dajai Henrique, Nolan Collignon, Nia Ashi ja Nadine Marshall

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Bob Marley: One Love perustuu reggae-laulaja Bob Marleyn elämään. Vuonna 2018 Paramount Pictures ryhtyi kehittelemään elokuvaa Marleyn elämän pohjalta ja kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2022, sen jälkeen kun Marleyn näyttelijää oli etsitty yli vuoden ajan. Nyt Bob Marley: One Love on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin positiivisin mielin leffan näkemistä, vaikka Bob Marley ei olekaan ollut itselleni kovin tuttu tapaus. Yllättyneenä elokuvan saamasta nuivasta palautteesta, kävin uteliain mielin katsomassa Bob Marley: One Loven heti sen ensi-iltapäivänä.

1970-luvulla Jamaika on hirvittävän väkivalta-aallon kourissa ja kansan yhdistämiseksi järjestetään Bob Marleyn konsertti. Kuitenkin kun Marley perheineen yritetään murhata, reggae-laulaja vetäytyy Lontooseen miettimään elämäänsä ja uraansa uudelleen.

Vuoden etsinnän jälkeen reggae-musiikkigenren legendaarisimman laulajan, Bob Marleyn rooliin valittiin muun muassa Marvelin Secret Invasion -sarjasta (2023) tuttu Kingsley Ben-Adir. Ben-Adir on aiemmin esitellyt hieman näyttelijätaitojaan, mutta vasta nyt hän pääsee tosissaan säväyttämään. Hän eläytyy hienosti roolinsa vietäväksi ja on omaksunut häikäisevän hyvin Marleyn voimakkaan jamaikalaiskorostuksen puheessaan. Ben-Adir vakuuttaa niin konserttikohtauksissa, joissa Marley päätyy täysin uusiin sfääreihin musiikin pauloissa kuin myös hiljaisemmissa draamakohtauksissa, joissa Marley pohtii asemaansa maailmassa, kun hänen uskotaan olevan ainoa, joka voisi yhdistää Jamaikan hajanaisen kansan. Takaumissa Marleyta esittävät myös Nolan Collignon lapsena ja Quan-Dajai Henrique teini-ikäisenä, kun Marley alkoi päästä mukaan musiikkibisnekseen.

     Elokuvassa nähdään myös Lashana Lynch Marleyn vaimona sekä taustalaulajana Ritana, Anthony Welsh Marleyn managerina Donina, James Norton musiikkituottaja Chris Blackwellinä, sekä Tosin Cole, Aston Barrett Jr. ja Hector Lewis Bob Marley and the Wailers -yhtyeen muusikkoina Tyronena, Astonina ja Carlynä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vähintään passelisti osistaan, etenkin Lynch Rita Marleynä. Ben-Adirin ja Lynchin väliltä löytyy hyvää kemiaa, mutta pariskuntaa olisi voinut kaivaa vielä hieman pintaa syvemmälle.

Elokuvanakin Bob Marley: One Love kaipaisi kaivuuta pintaa syvemmälle. Kyseessä on tällaisena oikein passelisti asiansa ajava muusikkoelämäkerta lukuisten muiden vastaavien joukkoon, mutta se kaipaisi jotain lisäpotkua ja voimaa, jotta se nousisi paremmin esille ja jäisi vahvemmin mieleen. Kuten odottaa saattaa silloin, kun elokuvaa on ollut tuottamassa useampi kohdehenkilön sukulainen, Bob Marley: One Love keskittyy pääasiassa Bob Marleyn legendan hehkuttamiseen. Ei siinä toisaalta vikaa ole, eikä Marleyn ansaittua asemaa musiikkihistoriassa käy kieltäminen. Elokuvasta olisi kuitenkin saanut kiinnostavamman, jos se uskaltaisi mennä pidemmälle. Leffa ei juuri paneudu Marleyn varjopuoliin ja esimerkiksi hänen salasuhteensa lukuisten muiden naisten kanssa, sekä niistä syntyneet lukuiset lapset lähinnä vain mainitaan yhdessä keskustelussa pikaisesti. Elokuvassa esitetyt konfliktitkin jäävät vähän laihoiksi, aivan kuin ne olisivat mukana vain, jotta elokuvassa olisi edes hieman jotain draamaa silloin tällöin.

Muuten elokuva tosiaan ajaa asiansa täysin kelvollisesti ja hyötyy paljon Kingsley Ben-Adirin mahtavasta roolityöstä. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee pääasiassa sujuvasti, eikä tähän mittaan ole yritetty puskea Marleyn koko elämää. Leffa lähtee liikkeelle Jamaikan yhdistämiseksi tarkoitetusta konsertista ja keskittyy sitten Marleyn nousuun maailmanlaajuiseen tähteyteen Exodus-albumin myötä. On kiinnostavaa seurata, kun Marley ja kumppanit ryhtyvät työstämään uusia kappaleita ja konserttikohtaukset ovat hyvin toteutettuja. Sekaan on ripoteltu takaumia, joissa käydään hieman läpi Marleyn nuoruutta ja musiikkiuran alkua. Rastafari-uskontoon syvennytään myös mielenkiintoisesti, olihan se tärkeä osa Marleyn elämää ja kappaleita.

Elokuvan on ohjannut Reinaldo Marcus Green, jonka edellinenkin elokuva oli elämäkertatarina, King Richard: Williamsien tarina (King Richard - 2021). Kummassakin pääosanäyttelijän vahva roolisuoritus kantaa muuten lähinnä ihan kivaa leffaa. Green luo hyviä kohtauksia, mutta ei tee kokonaisuudesta yhtä vaikuttavaa ja tunteikasta kuin voisi toivoa. Bob Marley: One Love on teknisiltä ansioiltaan mainio. Se on hyvin kuvattu ja lavastustiimi tekee hienoa työtä keikkalavoja myöten. Parissa kohtaa digitaalisesti luodut yleisömassat ovat kuitenkin silmiinpistäviä. Puvustus- ja maskeeraustiimit ovat onnistuneesti muuttaneet Ben-Adirin Marleyksi. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Kris Bowersin säveltämät musiikit eivät koskaan nouse esille, sillä leffa on tietty täynnä Bob Marley and the Wailersin kappaleita elokuvan nimikkobiisi One Lovesta sellaisiin hitteihin kuin I Shot The Sheriff, Jamming ja No Woman, No Cry. Ennen leffan näkemistä en olisi osannut nimetä yhtäkään Marleyn biisiä, mutta läpi leffan yllätyin, että kyllähän minä näitä kappaleita tunnistan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bob Marley: One Love, 2024, Paramount Pictures, Plan B Entertainment, Tuff Gong Pictures

Arvostelu: Priscilla (2023)

PRISCILLA

Ohjaus: Sofia Coppola

Pääosissa: Cailee Spaeny, Jacob Elordi, Ari Cohen, Dagmara Domińczyk, Tim Post, Lynne Griffin, Daniel Beirne, Rodrigo Fernandez-Stoll, Dan Abramovici, R. Austin Ball, Olivia Barrett, Stephanie Moore, Luke Humphrey ja Evan Annisette

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Priscilla perustuu Priscilla Presleyn omaelämäkertakirjaan Elvis and Me vuodelta 1985. Kirjan pohjalta oli tehty jo kaksiosainen minisarja Elvis and Me vuonna 1988 ja 2020-luvun alussa Sofia Coppola kiinnostui kääntämään kirjan elokuvan muotoon. Coppola oli aikeissa tehdä elokuvan Edith Whartonista, mutta päättikin siirtyä Priscilla-projektiin. Hän sai itse Priscilla Presleyn mukaan vastaavaksi tuottajaksi elokuvaan ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022. Priscilla sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2023, missä elokuva voitti palkinnon parhaasta naispääosasta ja nyt elokuva on saapunut myös Suomeen. Itse yllätyin, kun Coppola ilmoitti tekevänsä elokuvan juuri sen jälkeen, kun Priscillan laulajamiehestä tehtiin elokuva Elvis (2022). Kiinnostuin näkemään leffan toisenlaisesta perspektiivistä ja kävinkin katsomassa Priscillan heti sen ensi-iltaviikolla.

Vuonna 1959 nuori Priscilla Beaulieu tapaa laulajasensaatio Elvis Presleyn ja rakastuu tähän välittömästi. Elvis vastaa tunteisiin ja hetken aikaa suhde miehen kanssa vaikuttaisi onnenpotkulta Priscillalle. Vähitellen tyttö alkaa kuitenkin hoksaamaan, millainen mies onkaan tähti-imagon takana.

Pääroolissa Priscilla Beaulieuna, eli myöhemmin Priscilla Presleynä nähdään Cailee Spaeny, jonka olen aiemmin nähnyt sivurooleissa muun muassa Pacific Rim - Kapinassa (Pacific Rim: Uprising - 2018) ja Mare of Easttown -minisarjassa (2021), joista kummastakaan hän ei kuitenkaan jäänyt erityisemmin mieleeni. Priscillana Spaeny tekee suuren vaikutuksen, enkä malta odottaa, että näen häneltä lisää roolitöitä tulevissa elokuvissa Civil War (2024) ja Alien: Romulus (2024). Hän ansaitsi Golden Globe -ehdokkuutensa ja olisi mielestäni ansainnut myös parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Spaeny tulkitsee hienosti Priscillaa, joka esitellään 14-vuotiaana ja sinisilmäisenä tyttönä, joka tietty ihastuu Elvis Presleyyn korviaan myöten heti ensisilmäyksellä, mutta joka leffan myötä muuttuu huomattavasti monisävyisemmäksi henkilöksi.

     Priscillan miehenä, Elvis Presleynä nähdään tällä kertaa Jacob Elordi, joka periaatteessa suoriutuu roolistaan hyvin, mutta joka ei mahda mitään sille, että pari vuotta sitten Elvis-elokuvassa Austin Butler teki niin lähtemättömän ja säkenöivän vaikutuksen, ettei Elordi millään yllä samaan. Siinä, missä Butler tuntui muuttuvan täysin Elvikseksi, Elordi tuntuu vain näyttelevän laulajaa. Butlerin ja Elordin roolityöt eroavat myös siinä, kuinka Elvis elokuvissa esitellään. Siinä, missä Elvis-leffa keskittyi legendaarisen laulajan elämäntarinan kertomiseen, Priscilla näyttää lähinnä Elviksen toista puolta. Tämän elokuvan Elviksestä kuoritaan pikkuhiljaa hurmaava ulkoasu pois ja jäljelle jää manipuloiva narsisti ja hyväksikäyttäjä, joka murtaa Priscillaa vähitellen lisää ja lisää. Elokuvaa ei kuitenkaan kiinnosta ryhtyä tutkimaan, mistä miehen käytös johtuu, vaan kuvaus on aika mustavalkoisen tuomitseva. Elviksen ja Priscillan tytär Lisa Marie ei ehtinyt nähdä elokuvaa ennen kuolemaansa, mutta hän luki sen käsikirjoituksen ja haukkui sen täysin säälittä loukkaavana kuvauksena isästään. Priscillastahan elokuva taas maalailee varsin puhtoisen kuvan, jättäen pois naisen paheet ja salasuhteet, viitaten vain lopussa nopeasti orastavasta suhteesta karateopettaja Mike Stonen (Evan Annisette) kanssa.

Priscilla jätti minut aika ristiriitaisiin fiiliksiin. Siitä löytyy paljon hyvää, lähtien Spaenyn vahvasta roolisuorituksesta ja Spaenyn ja Elordin välisestä väkevästä kemiasta, mutta samalla elokuvassa on ratkaisuja, jotka tökkivät ikävästi. Elokuva lähtee todella lupaavasti käyntiin. Priscillan ja Elviksen ensikohtaaminen on onnistuneesti luotu ja tytön naiivi ihastuminen unelmapoikaystävältä vaikuttavaan Elvikseen on hyvin rakennettu. Suhteen muodostuminen kerrotaan sujuvasti ja Elviksen ikävämmän puolen paljastuminen tapahtuu toimivasti pikkuhiljaa. Miehestä välittyy heti hieman luotaantyöntävä aspekti ja tämä vain voimistuu, kun Elvis alkaa kohtaus kohtaukselta määrätä enemmän Priscillan elämää - mitä tämä saa tehdä, miten tämä saa pukeutua ja miltä tämän kuuluu näyttää. Kytevät konfliktit eivät kuitenkaan purkaudu yhtä voimakkaasti kuin voisi toivoa.

Elokuva jää muutenkin loppupeleissä hieman pinnalliseksi ja mustavalkoiseksi kuvaukseksi monimutkikkaasta suhteesta ja monimutkikkaista ihmisistä. Sofia Coppola on selvästi halunnut tehdä totaalisesti erilaisen elokuvan kuin Baz Luhrmann oman Elvis-leffansa kanssa. Hän on päättänyt perehtyä ikävään kotielämään kaiken glamourin ja parrasvalojen takana, mutta kuvaus jää samalla hyvin yksipuoleiseksi. On oiva tehokeino, että kun Elvis lähtee kiertueelle tai tekemään uutta elokuvaa, seuraammekin Priscillaa, kun tämä jää Gracelandiin tekemään... noh, periaatteessa ei mitään, sillä hän ei saanut tehdä juuri mitään. Toisin kuin Luhrmannin räväkkä ja sähäkkä filmi, Priscilla on huomattavasti hitaampi teos. Kun Priscilla vain odottaa päivätolkulla miehensä paluuta, lukien lööppejä Elviksen suhteista naisnäyttelijöiden kanssa, hitaus on erinomainen tehokeino.

Samalla Priscilla jättää katsojan liiankin etäiseksi Elviksestä. Välillä tuntuu siltä, että elokuva vaatii sen, että katsoja on nähnyt myös Luhrmannin filmin, jotta Elviksen ikäviä puolia voi ymmärtää. Luhrmannin leffassa dominoinut Eversti-hahmo kontrolloi Elvistä, joka puolestaan purki ikävää tunnettaan tyttöystäväänsä. Kun Priscillassa Eversti vain mainitaan nopeasti pari kertaa, katsojan ei edes anneta päästä Elviksen pään sisälle. Laulaja esitetään pelkkänä pintaraapaisuna, murjottavana ja tympeänä miehenä. Niin Elviksessä kuin Priscillassa artistista näytetään vain yhdenlainen tulkinta, eri puolet samasta kolikosta. Totuus Elviksestä on luultavimmin jotain näiden kahden tulkinnan väliltä.

Tiedän, että olen nyt käyttänyt ison osan tekstistä puhuakseni Elviksestä, vaikka elokuvassa on kyse Priscillasta. Tai siinä pitäisi olla kyse hänestä. Henkilön sijaan elokuva tuntuu lopulta enemmän kuvaukselta Priscillan suhteesta Elvikseen, mitä korostaa se, että elokuva loppuu myrkyllisen parisuhteen päättymiseen. Minua jäi harmittamaan, ettei elokuva jatka siitä ja näytä Priscillaa ilman Elvistä. Mies oli toki todella merkittävä osa hänen elämäänsä ja elokuvan pohjana toimiva kirja oli nimeltään Elvis and Me, mutta samalla tämä veto rajaa asioita liikaa. Priscilla ja Elvis erosivat vuonna 1973, minkä jälkeen Priscilla pääsi vihdoin luomaan omaa uraansa. Hän esimerkiksi näytteli naispääosaa Mies ja alaston ase -hittikomedioissa (The Naked Gun - 1988-1994), toimi aktivistina ja hurahti myöhemmin skientologiaan. Koen outona, että kun puikoissa pyörii vielä Sofia Coppolan kaltainen elokuvantekijä, niin hän määrittää naishahmoaan tämän miehen kautta, eikä naisen itsensä kautta.

Teknisiltä ansioiltaan Priscilla on taitavasti tehty, joskin valaisussa minua turhautti sama kuin monissa muissakin nykypäivän leffoissa. Kuvassa näkyy, että lamput ovat päällä, mutta silti huoneet ovat oudon pimeät ja näyttelijöiden kasvot jatkuvasti varjossa. Kameratyöskentely on kuitenkin oivallista ja leffa on pääasiassa sujuvasti leikattu. Värimäärittelyssä korostetaan mainiosti Priscillan tunnetiloja. Ennen Elviksen kohtaamista Priscillan elämä on ankean harmaata ja Elvis tuo mukaan väriä. Kun Priscilla on yksin kotona, odottamassa Elvistä, kohtaukset ovat taas tylsän värittömiä. Lavasteet ovat hienot, samoin asut. Priscillan kohdalla maskeerauksissa on onnistuttu hienosti, mutta Elviksen kohdalla taas mitä pidemmälle leffa etenee, sitä enemmän Elordi näyttää vain Elvis-imitoijalta, etenkin kaameiden feikkipulisonkiensa kanssa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja pidin paljon siitä, että elokuvassa ei kuulla lähes yhtään Elviksen kappaleita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Priscilla, 2023, American Zoetrope, The Apartment, Fremantle

Arvostelu: Footloose (1984)

FOOTLOOSE

Ohjaus: Herbert Ross

Pääosissa: Kevin Bacon, Lori Singer, John Lithgow, Dianne Wiest, Chris Penn, Sarah Jessica Parker, Elizabeth Gorcey, Kim Jensen, Frances Lee McCain, Jim Youngs, John Laughlin, Timothy Scott, Andrea Hays, Arthur Rosenberg ja Alan Haufrect

Genre: musiikki, draama, romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Footloose on Kevin Baconin tähdittämä tanssielokuva. Fame-elokuvan (1980) tunnuskappaleen sanoittaja Dean Pitchford alkoi kynäillä ensimmäistä käsikirjoitustaan, käyttäen pohjana tositapausta ääriuskovaisesta oklahomalaisesta pikkukaupungista, jossa tanssiminen oli kielletty lailla. Pitchfordilla oli aluksi diili 20th Century Foxin kanssa, mutta studio luopui projektista ja Paramount Pictures nappasi sen itselleen. Ohjaajaksi kaavailtiin aluksi Herbert Rossia, mutta kun neuvottelut takkuilivat, tilalle palkattiin ensin Ron Howard ja sitten Michael Cimino. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin toukokuussa 1983, mutta kuukauden jälkeen yhä vain enemmän studiolta vaativa Cimino sai potkut ja Ross saatiin tilalle tekemään leffa loppuun. Lopulta Footloose sai maailmanensi-iltansa 17. helmikuuta 1984 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli taloudellinen jättihitti, jonka tunnuslaulu sai Oscar-, Grammy- ja Golden Globe -ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin nähnyt Footloosea, ainoastaan kuullut sen tunnuskappaleen. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa, mistä on kyse ja samalla arvostella elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi.

Nuori Ren McCormack muuttaa pieneen Bomontin kaupunkiin, missä tanssiminen on kielletty lailla. Tanssijalka vipattaen Ren ryhtyy heti villitsemään kapinaa ja saakin muut nuoret vastustamaan kaupunkia johtavaa pastoria.

Päärooliin Ren McCormackiksi kaavailtiin aluksi Tom Cruisea, kun hänen tanssinumeronsa Riskibisneksensä (Risky Business - 1983) villitsi ympäri maailman, mutta lopulta roolin sai Kevin Bacon, Cruisen ollessa kiinni Kovaa peliä -elokuvan (All the Right Moves - 1983) kuvauksissa. Tuohon aikaan vasta nousuaan Hollywood-tähteyteen tehnyt Bacon ei ole ihan niin hurmuri kuin rooli vaatisi, mutta hän sopii silti passelisti Reniksi, hieman kapinahenkiseksi tanssijaksi, joka pöyristyy saadessaan tietää, että pikkukaupunki, jonne hän on äitinsä (Frances Lee McCain) kanssa muuttanut, on ihan lailla kieltänyt tanssimisen. Kun Ren ottaa tehtäväkseen muuttaa asian, katsojana hyppää mielellään yritykseen mukaan.

     Pienessä Bomontin kaupungissa Ren tapaa muun muassa asioista päättävän pastori Shaw Mooren (John Lithgow), tämän vaimon Vi'n (Dianne Wiest) ja heidän tyttärensä Arielin (Lori Singer), johon Ren vähemmän yllättäen iskee silmänsä, Arielin kaverit Rustyn (Sarah Jessica Parker), Wendy Jo'n (Elizabeth Gorcey) ja Ednan (Kim Jensen), Arielin poikaystävän Chuckin (Jim Youngs), sekä Willardin (Chris Penn), josta muodostuu nopeasti Renin paras kaveri. Sivuhahmot ja heidän näyttelijänsäkin vähintään ajavat asiansa. Elokuvan kirkkaasti parasta työtä tekee Lithgow, joka dominoi ruutua pastorihahmonsa saarnojen aikana. Vaikka katsojana olisikin voimakkaasti eri mieltä pastorin sanoista, Lithgow'n karismaattinen roolityö saa kuuntelemaan hänen sanomisiaan korvat höröllä.

Footloose onnistui yllättämään minut iloisesti. Odotukseni elokuvaa kohtaan eivät olleet korkeat, sillä tanssileffat eivät yleisesti ole minun kuppini teetä. Tämä leffa sai kuitenkin napattua minut menonsa pyörteisiin, minkä varmistaa heti kättelyssä soimaan pärähtävä, erittäin mainio tunnusrallatus Footloose, joka jää tehokkaasti junnaamaan päähän. Vaikkei elokuva tehnyt minusta yhtä pakkomielteistä tanssimisesta kuin päähenkilöistä, joille tanssi tuntuu olevan maailman paras juttu, kannustin silti nuoria muuttamaan pikkukaupunkinsa aikuisten ummehtuneet asenteet. Tanssin voikin mieltää vain yhdeksi esimerkiksi tällaisesta asiasta, jonka vanhemmat voivat kieltää lapsiltaan ja jonka kohdalla juuri se kielto tekee enemmän hallaa kuin se kielletty juttu. Yhdessä kohtaa leffa kaivaa tätä teemaa hieman syvemmälle, kun kaupungin asukkaat ryhtyvät kieltämään enemmänkin asioita, joiden he kokevat turmelevan lastensa mielet ja sydämet.

Elokuva on selvä jäänne kasarin juustoisuudesta ja ymmärrän hyvin, miksi toiset nostalgisoivat tämän aikakauden perään, kun taas toiset pitävät leffaa monin paikoin kornina ja huonosti vanhentuneena. Itseeni tämä kasarijuusto upposi pääasiassa toimivasti, vaikka seassa onkin joitain hetkiä, jotka aiheuttavat nykypäivänä lähinnä myötähäpeää. Pääasiassa leffa kuitenkin viihdyttää mukavasti ja pitää otteessaan läpi tunnin ja kolmen vartin kestonsa. Elokuva tarjoilee sopivissa määrin ja tasaisin väliajoin meneviä tanssinumeroita, joista parhaimmissa omaakin tanssijalkaa alkaa vipattamaan. Mainio loppuhuipennus jättää hyvän fiiliksen.

Muutaman mutkan jälkeen alun perin ohjaajaksi ehdolla ollut Herbert Ross nappasi pestin, työskenneltyään koreografina muun muassa Broadwaylla. Ross hoitaa hommansa toimivasti, pitäen hyvää ilmapiiriä yllä läpi leffan ja rakentaen hyviä tanssikohtauksia. Dean Pitchfordin käsikirjoitus ajaa menevästi asiansa. Footloose on kelvollisesti kuvattu ja tarpeeksi sulavasti leikattu. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset toimivat ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Elokuvan lauluista parhaiten mieleen jää Kenny Logginsin ehdokkuuksia kahminut nimikkobiisi Footloose, sekä Bonnie Tylerin aivan mahtava Holding Out for a Hero, joka tosin kuullaan yhdessä elokuvan pöhköimmistä kohtauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Footloose, 1984, Paramount Pictures, Phoenix Pictures, IndieProd Company Productions

Arvostelu: Madame Web (2024)

MADAME WEB

Ohjaus: S. J. Clarkson

Pääosissa: Dakota Johnson, Celeste O'Connor, Sydney Sweeney, Isabela Merced, Tahar Rahim, Adam Scott, Zosia Mamet, Mike Epps, Emma Roberts ja Kerry Bishé

Genre: jännitys, draama, fantasia

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

Madame Web perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1980. 2010-luvun lopulla Marvelin hittihahmo Spider-Manin elokuvaoikeudet omistava Sony-yhtiö ryhtyi tehtailemaan elokuvia Spider-Manin pahiksista ja muista sivuhahmoista. Ensin tulivat Venom (2018) ja Venom: Let There Be Carnage (2021) ja sitten murskavastaanoton saanut Morbius (2022). Seuraavaksi Sony alkoi kehitellä elokuvaa Madame Webistä ja pestasi Morbiuksen käsikirjoituskaksikko Matt Sazaman ja Burk Sharplessin kirjoittamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja nyt Madame Web on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole pitänyt yhtään Sonyn uusista Spider-Man -aiheisista elokuvista ilman itse Spider-Mania. Madame Webin traileri ei voittanut minua puolelleen ja elokuvan saamat ennakkohaukut vain laskivat vähäisiä odotuksiani. Kävin silti katsomassa Madame Webin heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Ensihoitaja Cassandra Webb huomaa omaavansa kyvyn nähdä väläyksiä tulevaisuudesta ja päätyy auttamaan kolmea teinityttöä, nähtyään näyn, jossa hämähäkkiasuinen mies yrittää tappaa heidät.

Madame Webin pääroolissa Cassandra "Cassie" Webbinä nähdään Dakota Johnson. Fifty Shades -elokuvien (2015-2018) jälkeen Johnson on viittaillut osaavansa näytellä muun muassa Suspiria-uudelleenfilmatisoinnissa (2018), Bad Times at the El Royalessa (2018) ja liian pienelle huomiolle jääneessä The Peanut Butter Falconissa (2019), mutta Madame Web osoittaa taas, ettei Johnson osaa kantaa elokuvaa pääosassa. Johnson on kiusallisen puinen Cassiena, jonka hahmoon toki pitkään kuuluukin tietty jäykkyys. Kuitenkin kun Cassie alkaa lämmetä muille ihmisille ja kiinnostuu voimistaan, Johnson ei vieläkään pääse vakuuttamaan. Joka toisessa kohtauksessa hän joko alisuoriutuu tai ylinäyttelee. Johnson tuntuu kummalliselta valinnalta myös siksi, että sarjakuvista tuttu Madame Webhän on iäkäs, sokea ja halvaantunut naismutantti. Sonyllä ei ole oikeuksia mutantteihin, joten hahmon voimat täytyy selittää toista kautta (tietty hämähäkeillä) ja koska vaikkapa mielestäni rooliin oikein passelisti sopiva Jamie Lee Curtis ei taida olla tarpeeksi "mediaseksikäs" nuorisolle suunnatun supersankarirainan keulakuvaksi, Johnson on koettu hyväksi valinnaksi.

     Selvänäkijän kykyjä omaava Cassie päätyy auttamaan teinityttökolmikkoa, Juliaa (Sydney Sweeney), Mattieta (Celeste O'Connor) ja Anyaa (Isabela Merced), nähdessään näyn, että näiden elämät ovat vaakalaudalla. Julia, Mattie ja Anya jäävät harmillisen latteiksi käveleviksi stereotypioiksi. Yksi on kiltti tyttö, yksi tuhma tyttö ja yksi jotain siltä väliltä. O'Connor on lähinnä ärsyttävä osassaan, Merced ei vakuuta omassa roolissaan ja yleensä mainio Sweeneykin tuntuu täysin väärältä valinnalta kiltiksi ja ujoksi koulutytöksi. Asiaa ei auta, ettei Johnsonilta, Sweeneyltä, O'Connorilta ja Mercediltä löydy oikein mitään ruutukemiaa keskenään.

Vastaansa nämä naiset saavat Spider-Manin asua muistuttavaan pukuun sonnustautuvan Ezekiel Simsin (Tahar Rahim), joka on yksi surkeimmista sarjisleffapahiksista aikoihin. Ezekiel se vasta jääkin yksiulotteiseksi ja tylsäksi, vaikka hahmossa olisi potentiaalia. On kiinnostava ajatus, että niin päähenkilö kuin pahis yrittävät molemmat estää jotain tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvaa näihin kolmeen teinityttöön liittyen, mutta toteutus ontuu. Rahimin roolisuorituksesta ei juuri kehuttavaa löydy, mutta ongelma on myös siinä, kuinka ulkopuoliset asiat vaikuttavat. Hahmoon on selvästi haluttu tehdä muutoksia jälkikäteen, sillä suuri osa hänen repliikeistään on nauhoitettu uusiksi jälkituotannossa. Tarkat katsojat voivat huomata, että kun Ezekiel puhuu, hän on yleensä joko selin kameraan tai hänen suunsa liikkeet eivät vastaa lausuttuja vuorosanoja. Lisäksi äänityksestä voi kuulla, että puhe on nauhoitettu eri tilassa kuin muut.

Madame Web ei ollut mielestäni niin huono kuin etukäteen pelkäsin, mutta ei se hyväkään elokuva ole. Elokuvassa olisi potentiaalinsa, mutta kaikki jää käyttämättä. Elokuvan kiinnostavin seikka on, kuinka valtavan erilainen se on verrattuna oikeastaan kaikkiin muihin Marvel-sarjakuviin perustuviin leffoihin. Kyseessä on enemmänkin Final Destination -elokuvia (2000-) muistuttava jännärintapainen, jossa päähenkilö näkee näyn kuolemista ja estää mahdolliset uhrit, jotka saavat sitten kaikki "kuoleman" peräänsä. Sekaan on mahtunut jopa kohtaus, jossa ajetaan tukkirekan takana. Jos siis odotit näkeväsi, kuinka Madame Web ja kolme Spider-Womania mätkivät yhdessä pahista turpaan ja pelastavat maailman, vastassa on karvas pettymys. Mitään supersankarointia ei juuri nähdä ja toimintaakin on todella vähän. Ja sekin vähä on todella latteaa. Loppuhuipennus on lähinnä tylsää taustakankaan edessä heilumista ja Pepsin mainostamista.

Venomien ja Morbiuksen jälkeen osaa jo odottaa, että Madame Web tuskin on erityisen laadukas teos - etenkin kun käsikirjoitusosastolla on häärännyt samoja tyyppejä kuin surkeassa Morbiuksessa. Kun odotukset ovat näin alhaiset, ei elokuvan katselu aiheuttanut samanlaista ärtymystä. Loppujen lopuksi Madame Web vain on. Se on kömpelö studioräpellys vailla erityistä visiota. Turhautuminen syntyy lähinnä siitä, ettei Sony tunnu oppivan virheistään. Morbius oli jättifloppi ja niin myös Madame Web tulee luultavasti olemaan. Tänä vuonna olisi tulossa vielä Venom 3 (2024) ja Kraven the Hunter (2024). Intoa ja rakkautta näitä hahmoja kohtaan ei tunnu löytyvän, ainoastaan intoa ja rakkautta niihin rahoihin, mitä hahmoilla voisi tienata. Mutta jos nimekkäämmätkään supersankarit eivät enää takaa jättimenestystä lippuluukuilla, onko Sonyn kauaa enää järkeä yrittää rahastaa Spider-Manin sivuhahmoilla? Madame Webin lopuksi vihjaillaan mahdollisesta jatko-osasta, mutta epäilen sellaisen tapahtuvan. Eipä elokuva juuri tee työtään selittääkseen edes sitä, kuinka hahmot ovat viimeisessä kuvassa siinä pisteessä, missä heidät nähdään.

Madame Webin ohjauksesta vastaa elokuvadebyyttinsä tekevä S. J. Clarkson, jonka työ Marvelin aluksi mahtavan Jessica Jones -sarjan (2015-2019) parissa auttoi häntä saamaan pestin. Clarksonin ensikertalaisuus näkyy, mutta samalla näkyy myös studion häirintä. Vaikka leffa erottuukin toisaalta edukseen muiden Marvel-filmien keskeltä erilaisuutensa takia, lopputulos tuntuu silti hyvin laskelmoidulta ja kylmältä studiotuotteelta. Clarkson ei saa elokuvasta jännittävää, eikä hän saa katsojaa juuri kiinnostumaan hahmojen kohtaloista. Hän ei saa näyttelijöistä paljoa irti ja väkinäinen komediaosasto erityisesti jättää kylmäksi.

Edes teknisiltä ansioiltaan elokuva ei säväytä. Kyseessä on itse asiassa aika kiusallisen kehnosti toteutettu leffa, vaikka esimerkiksi kuvausosastolla on yritetty kikkailla. Kameratyöskentely on häiritsevää ja turhankin lennokasta kikkailua. Kuva zoomailee välillä oudosti sisään ja ulos, ja kameraa pyöritellään välillä ihan miten sattuu. Pyörittelyllä ja zoomailuilla yritetään piilottaa heikkoa stunt-työtä vähäisten toimintakohtausten aikana. Leikkaus on tönkköä ja vaikka elokuva toisaalta välillä harppoo isoilla askelilla eteenpäin, tuntuu leffa silti laahaavan kohtaus toisensa perään. Lavastajat ovat tunkeneet verkkoja kaikkialle verhoista särkyneisiin ikkunoihin. Parissa tulevaisuuden näyssä vilahtavat Spider-Woman -puvut ovat ihan tyylikkäitä. Tietokonetehosteet näyttävät sen sijaan keskeneräisiltä ja halvoilta. Ääniefekteillä yritetään luoda kauhumaista ilmapiiriä, mutta kovaääniset äkkisäikäytysäänet pikemmin huvittavat ja ärsyttävät kuin pelästyttävät. Johan Söderqvistin säveltämät musiikit eivät erotu millään lailla edukseen ja teatterista poistuessa päässä soi lähinnä Britney Spearsin Toxic-kappale, jolla yritetään parissakin kohtaa muistuttaa katsojaa, että Madame Web tapahtuu vuonna 2003, eikä nykyhetkessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Madame Web, 2024, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Di Bonaventura Pictures

Arvostelu: Ghosted (2023)

GHOSTED

Ohjaus: Dexter Fletcher

Pääosissa: Chris Evans, Ana de Armas, Adrien Brody, Mike Moh, Tate Donovan, Amy Sedaris, Lizze Broadway, Mustafa Shakir, Tim Blake Nelson, Marwan Kenzari, Stephen Park, Anna Deavere Smith, Burn Gorman, Anthony Mackie, John Cho, Sebastian Stan, Ryan Reynolds ja Dexter Fletcher

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Ghosted on Chris Evansin ja Ana de Armasin tähdittämä toimintakomedia. Rhett Reese ja Paul Wernick kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat ideansa läpi Skydance Media -yhtiöllä. Päärooleihin palkattiin Marvel-tähdet Chris Evans ja Scarlett Johansson, mutta muiden kiireidensä takia Johansson joutui poistumaan projektista ja hänet korvattiin Ana de Armasilla. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja lopulta Ghosted julkaistiin Apple TV+ -suoratoistopalvelussa huhtikuussa 2023. Elokuva sai lähinnä negatiivisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se nousi saman tien palvelun katsotuimmaksi leffaksi. Minua kiinnosti leffa sen päätähtien takia, kun se julkaistiin viime keväänä, mutta lähinnä negatiivisten palautteiden jälkeen jätin sen katsomatta. Kuitenkin kun aloin vuoden lopussa kasaamaan listaani vuoden 2023 huonoimmista elokuvista, minua alkoi kiinnostaa, olisiko Ghostedissa ainesta listalle ja päätin katsoa sen.

Kukkakauppias Cole käy ihanilla treffeillä asiakkaansa Sadien kanssa, mutta seuraavina päivinä naisesta ei kuulukaan mitään. Cole lähtee etsimään elämänsä rakkautena pitämäänsä Sadieta, vain päätyäkseen keskelle tiukkaa kilpaa aikaa vastaan, kun käy ilmi, että Sadie on CIA:n salainen agentti.

Scarlett Johanssonin jätettyä projektin, Ghostedista tuli Chris Evansin ja Ana de Armasin kolmas yhteistyöelokuva murhamysteeri Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) ja toisen tusina-agenttileffa The Gray Manin (2022) jälkeen. Evans näyttelee Cole, kukkakauppiasta, joka eräänä päivänä kohtaa de Armasin näyttelemän Sadien torilla. Kun Sadie ei yhtäkkiä enää vastaakaan Colen viesteihin (mitä nykypäivänä kutsutaan trendikkäästi "ghostaamiseksi"), Cole päättää etsiä naisen käsiinsä. Samalla paljastuu, että Sadie on vakooja. On lähtökohtaisesti mukavaa nähdä Captain American roolista parhaiten tunnettu Evans tuiki tavallisen mattimeikäläisen osassa ja de Armas toimintasankarina, mistä hän näytti jo viitteitä 007 No Time to Diessa (2021). Evansin ja de Armasin väliltä ei kuitenkaan löydy ollenkaan kemiaa, eivätkä heidän hahmonsa ole kovinkaan pidettäviä.

     Pahisosastoa taas edustavat Adrien Brodyn esittämä Leveque, joka havittelee käsiinsä vaarallista bioasetta, hänen kätyrinsä, joita näyttelevät muun muassa Mike Moh ja Tim Blake Nelson, sekä bioaseen ostamista aikova rikollispomo Utami (Stephen Park). Brody on lähinnä kiusallinen roistoroolissaan, ampuessaan yli niljakkaan Bond-pahis -karikatyyrinsä. Sivurooleissa nähdään myös Tate Donovan ja Amy Sedaris Colen vanhempina ja Lizze Broadway Colen rasittavana siskona Mattiena. Sekaan on myös viskattu kummia, noin puolen minuutin cameoita tunnetuilta näyttelijöiltä (pääasiassa Evansin vanhoilta Marvel-kanssanäyttelijöiltä), jotka lähinnä rikkovat leffan immersiota ja tarinan soljuvuutta.

Nämä yllätyscameot ovat heikkouksineenkin ainoita riemastuttavia hetkiä muuten käsittämättömän latteassa toimintakomediassa. Lahjoja löytyisi niin kameran edestä kuin sen takaa, mutta jossain on menty täysillä päin metsää. Loistavat Eddie the Eaglen (2016) ja Rocketmanin (2019) ohjannut Dexter Fletcher on näyttänyt lahjakkuutensa, joten onkin pöyristyttävää, että niitä seurannut leffa on näin kehno. Sama tapahtui myös Russon veljeksille, jotka tekivät joitain Marvelin elokuvauniversumin parhaista elokuvista, mutta niiden jälkeen veljesten agenttileffa The Gray Man olikin varsinainen lässähdys. Ghosted on romantiikkaa, toimintaa ja komediaa yhdistelevä elokuva, jonka pääparin väliltä ei löydy kemiaa, jonka toimintakohtaukset ovat ponnettomia ja jännityksettömiä ja joka ei naurata sitten millään.

Elokuvan premissi on vielä ihan vekkuli ja kuten jo sanoin, on mukavaa nähdä mies vaihtelun vuoksi pelastettavana - hmm, mikä olisi "neidon" miesvastine - hädässä ja nainen jatkuvasti apuun saapuvana toimintasankarina, mutta toteutus on kaikin puolin kömpelö. Evansin ja de Armasin yhteiset kohtaukset tuntuvat väkinäiseltä, jolloin heidän ei edes halua nähdä päätyvän yhteen. Juoni pahisten havittelemasta joukkotuhoaseesta on turhan kliseinen. Elokuvasta on vaikea sanoa, pitäisikö se ottaa vakavasti, vai yrittääkö se olla hauska. Kaikki tämä tekee Ghostedista suorastaan pitkästyttävän katselukokemuksen, vaikka toisaalta vauhtia ja vaaratilanteita ei leffasta puutu. Kelloa tulee vilkaistua muutamaankin otteeseen ja kun jo oma sisäinen kello sanoisi, että elokuva saavuttaa pian päätöksen, on rainaa vielä puolet jäljellä.

Mitäköhän ihmettä Fletcherille tapahtui? Hän ei saa näyttelijöiden välille mitään aidontuntuista, hän ei onnistu luomaan jännitettä, eikä häneltä tunnu yhtään löytyvän komediallista ajantajua. Asiaa ei tietenkään auta Rhett Reesen ja Paul Wernickin idean pohjalta Reesen, Wernickin ja Chris McKennan ja Erik Sommersin työstämä tylsä käsikirjoitus. Ghosted ei ole edes teknisiltään ansioiltaan kaksinen. Visuaalisesti leffa näyttää suoraan televisioon tehdyltä ja sen erikoistehosteet ovat paikoin keskeneräisen näköiset. Kameratyöskentely äityy turhan hektiseksi toimintakohtauksissa ja leikkauksessa monia kohtauksia pitäisi tiivistää ja joidenkin taas pitäisi antaa hengittää. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kelvolliset, joskin de Armasin päässä on useassa kohtauksessa liian selvä peruukki. Äänitehosteet ovat oivat, mutta Lorne Balfen säveltämät musiikit ovat pöyristyttävän tavanomaiset ja leffassa käytetyt kappalevalinnat hämmentävät. Seassa on hyviä biisejä, jotka eivät kuitenkaan istu yhtään menoon mukaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ghosted, 2023, Apple Original Films, Skydance Media, Studio Concierge

Arvostelu: Blade II (2002)

BLADE II

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Wesley Snipes, Kris Kristofferson, Norman Reedus, Leonor Varela, Ron Perlman, Thomas Kretschmann, Luke Goss, Matt Schulze, Donnie Yen, Marit Velle Kile, Daz Crawford, Tony Curran, Karel Roden ja Santiago Segura

Genre: toiminta, kauhu

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Blade (1998) oli hieman ristiriitaisista arvioistaan huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ohjaaja Stephen Norrington ei kuitenkaan halunnut tehdä jatko-osaa, joten hänen tilalle palkattiin Guillermo del Toro. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2001 ja lopulta Blade II sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, maaliskuussa 2002. Elokuva oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, mutta tämäkin osa sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse näin Blade II:n pian sen jälkeen, kun olin katsonut ykkösosan ja pitänyt siitä paljon. Pidin jatko-osastakin ja olen katsonut sen pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo vuosia. Nyt kun Marvel työstää uutta Blade-elokuvaa (2025), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat filmit uudestaan ja arvostella ne. Katsoin Blade II:n noin kuukausi ensimmäisen elokuvan jälkeen.

Kun uudenlaiset mutanttivampyyrit uhkaavat niin ihmiskunnan kuin vampyyrien tulevaisuutta, Bladen täytyy liittoutua aiempien vihollistensa kanssa pysäyttääkseen tämän uuden vaaran.

Wesley Snipes tekee paluun ihmis-vampyyri-hybridi Bladen rooliin ja jatkaa samalla ihailtavalla vimmalla ja antaumuksella, mitä hän tarjosi ensimmäisessäkin elokuvassa. Snipes hakkaa ja potkii menemään erittäin siististi ja häntä on toistamiseen suuri ilo seurata tänä hahmona. Blade on parhaillaan jatkamassa sotaansa vampyyreitä vastaan, kun hän joutuukin auttamaan vastustajiaan, kun uusi vihollinen saapuu kaupunkiin. Asetelma on mielenkiintoinen ja on hauskaa nähdä Bladen tekevän yhteistyötä vihaamiensa tyyppien kanssa.

     Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekee myös Kris Kristoffersonin esittämä Whistler, siitä huolimatta, että ykkösleffa vihjaili hänen kuolleen. Hänen poissaollessaan Blade on rekrytoinut avukseen nuoren ja koppavan Scudin, jota näyttelee myöhemmin The Walking Dead -zombisarjasta (2010-2022) kuuluisaksi noussut Norman Reedus. Muita uusia tuttavuuksia ovat muinainen vampyyrijohtaja Damaskinos (Thomas Kretshmann), hänen tyttärensä Nyssa (Leonor Valenar) ja Bladen tappamiseksi koulutettu Bloodpack-vampyyritiimi, johon kuuluvat Reinhardt (Ron Perlman), Chupa (Matt Schulze), Asad (Danny John-Jules), Snowman (Donnie Yen), Verlaine (Marit Velle Kile), Lighthammer (Daz Crawford) ja Priest (Tony Curran), jotka joutuvat tekemään yhteistyötä Bladen kanssa päihittääkseen uudenlaisen mutanttivampyyrin, Jared Novakin (Luke Goss), joka tappaa niin ihmisiä kuin vampyyrejä ja muuttaa uhrinsa itsensä kaltaisiksi hirviöiksi. Kristofferson jatkaa hyvää työtään Whistlerinä, jota hyödynnetään tällä kertaa hyvin eri tavalla. Reedus, Valenar, Perlman ja Goss hyppäävät oivallisesti menoon mukaan. Suuri osa Bloodpack-joukon hahmoista jää yksiulotteisiksi pahveiksi ja on sääli, ettei kamppailulajimestari Donnie Yen pääse missään kohtaa ottamaan miehestä mittaa Snipesin kanssa.

Blade II on aika lailla yhtä hyvä elokuva kuin edeltäjänsä, mutta sanoisin, että suosin ensimmäistä Bladea hitusen tämän kakkososan yli. Ensimmäisen filmin tapaan se on erittäin mainio toimintaa ja kauhua yhdistelevä sarjakuva-adaptaatio. Siinä on oivallisen erilainen kertomus ja asetelma, mutta homma toimii silti pätevänä jatkumona ykkösleffan aloittamalle sarjalle. Bladen ja vampyyrien pakotettu liittoutuminen on tosiaan mielenkiintoinen konsepti ja sitä hyödynnetään oivallisesti. Hahmojen viha toisiaan kohtaan tarjoaa kelpo huumoria synkkyyden keskelle, mutta myös toimivaa jännitettä, katsojan ollessa varma, että joukkojen toinen osapuoli päätyy vielä pettämään toisen - aivan kuin hahmoilla ei olisi jo tarpeeksi huolehdittavaa uuden, voimakkaan vihollisen takia.

Jared Novak ja hänen muuttamansa uhrit tarjoavat hyviä mörököllejä nimikkosankarin pään menoksi, sekä tehokkaan tiivistunnelmaisia hetkiä. Blade II on hieman edeltäjäänsä kauhupainotteisempi elokuva (erityisesti eräs viemärikohtaus on onnistuneen jännittävä), mutta samalla se tarjoaa myös enemmän vauhdikasta toimintaa. Ykköselokuvan tavoin jatko-osankin taistelut ovat sähäköitä ja tyylikkäitä, kuten myös varsin verisiäkin. Tätäkään Marvel-leffaa ei ole tehty lapsikatsojille, vaan ilmestymisvuonna 2002 nuorempien sarjisfanien täytyi tyytyä pelkkään Spider-Man - Hämähäkkimieheen (Spider-Man - 2002). Varttuneemmalle Marvel-fanille elokuva tarjoaa paljon herkkua parin tunnin edestä. Aika kuluu tämänkin parissa vauhdilla.

Stephen Norringtonin kieltäydyttyä Blade II:n ohjaamisesta, puikkoihin valittiin Guillermo del Toro, joka on nappivalinta hommaan. Del Toro sopii erinomaisesti vampyyritoiminnan tekijäksi ja esittelee vahvaa visionäärisyyttään fantasiaosastolla, mistä hänet tultaisiin myöhemmin tuntemaan muun muassa Hellboyn (2004) ja Pan's Labyrinthin (El laberinto del fauno - 2006) myötä. David S. Goyer jatkaa mainiota työtään käsikirjoittajana, eikä sorru kierrättämään edellisen osan tarinallisia kuvioita. Leffa on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Valaisua hyödynnetään onnistuneesti ja niin lavasteet, asut kuin maskeerauksetkin ovat oivalliset. Erikoistehosteet ovat paikoitellen parhaat päivänsä nähneet, joskin efektit ovat parantuneet ykkösleffan digimössöistä. Äänimaailma rymistelee tehokkaasti ja Marco Beltrami tunnelmoi hyvin musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade II, 2002, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Imaginary Forces, Justin Pictures, Linovo Productions GmbH & Co. KG, Milk & Honey Pictures, Pacific Title and Art Studio

Arvostelu: Putoamisen anatomia (Anatomie d'une chute - 2023)

PUTOAMISEN ANATOMIA

ANATOMIE D'UNE CHUTE

Ohjaus: Justine Triet

Pääosissa: Sandra Hüller, Milo Machado Graner, Swann Arlaud, Antoine Reinartz, Jehnny Beth, Samuel Theis, Sophie Fillières, Camille Rutherford, Saadia Bentaieb ja Anne Rotger

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia

Ikäraja: 12

Anatomie d'une chute (englanniksi Anatomy of a Fall), eli suomalaisittain Putoamisen anatomia on ohjaaja-käsikirjoittaja Justine Trietin uusi elokuva. Triet kirjoitti elokuvan yhdessä Arthur Hararin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022. Putoamisen anatomia sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2023, missä se voitti pääpalkinto Kultaisen palmun. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä suurella mielenkiinnolla, leffan voitettua parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globe -palkinnon ja saatua viisi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, naispääosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja leikkaus). Kävin katsomassa Putoamisen anatomian heti sen ensi-iltapäivänä.

Samuel Maleskin poika löytää isänsä kuolleena perheen vuoristossa sijaitsevan talon pihalta. Putosiko mies vahingossa, tekikö hän itsemurhan, vai murhasiko Samuelin vaimo Sandra miehensä?

Sandra Hüllerilla on uransa kovin vuosi menossa. Ensin Suomeen saapui The Zone of Interest (2023), jossa hän vakuutti natsikomentajan vaimona ja nyt hän häikäisee Sandra Voyterina, kirjailijana, jota aletaan epäillä miehensä Samuelin (Samuel Theis) murhasta, kun tämä löytyy perheen syrjäisen vuoristotalon pihalta kuolleena. Hüller on roolissaan erinomainen, kanavoiden hahmonsa monimutkikkaita tunteita, kun tämä ajautuu mediaryöpytyksen ja tiukkojen oikeudenkäyntien vietäväksi. Katsojan tunteet Sandraa kohtaan vaihtelevat pitkin elokuvaa. Toisinaan on varma naisen syyttömyydestä ja toisinaan taas uudet löydetyt todisteet viittaavat liikaakin syyllisyyteen, jolloin on jännittävää seurata, pystytäänkö epäilyksiä enää torjumaan.

     Elokuvassa nähdään myös Milo Machado Graner Sandran ja Samuelin näkövammaisena poikana Danielina, Swann Arlaud Sandran asianajajana Vincentinä, Antoine Reinartz syyttäjänä ja Jehnny Beth perhettä oikeudenkäyntien aikana valvovana Margena. Eikä pidä unohtaa Messi-koiraa, joka esittää perheen hauvaa, Danielia auttavaa Snoopia - voittihan Messi ihan palkinnon Cannesissa! Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan; Graner isäänsä surevana poikana, Arlaud oivaltavana asianajajana ja Reinartz tunkeilevana ja muutenkin epämiellyttävänä syyttäjänä. Jopa silloin, kun katsoja alkaa epäillä, että noinkohan kyse onkin murhasta, syyttäjän puolelle on mahdoton siirtyä.

Putoamisen anatomia osoittautui kehujensa arvoiseksi, hienoksi ja hieman hitchcockmaiseksi jännäriksi, joka leikittelee tehokkaasti katsojansa kustannuksella ja jättää ovelasti asioita tulkinnan varaan. Projektin salamyhkäisyys ulottui ihan kuvauksiin saakka. Hüller yritti toistuvasti taivutella ohjaaja Trietiä paljastamaan totuuden, mutta turhaan. Joitakin katsojia loppuratkaisu voi jäädä kismittämään, etenkin elokuvan kahden ja puolen tunnin hitaan rakentelun jälkeen, mutta monille taas nimenomaan tämä päätös pitää huolen siitä, että elokuva jää pyörimään päässä vielä pitkäksi aikaa.

Elokuva menee varsin nopeasti itse asiaan, kun Daniel-poika löytää kävelynsä jälkeen isänsä ruumiin kotitalonsa edestä ja pitkä tutkimussessio alkaa. Vaikka leffa käykin tapahtumia läpi aika kylmästi ja hitaasti, on koukuttavaa jämähtää seuraamaan, kuinka tätä "putoamisen anatomiaa" aletaan tutkia. Mahdollisia skenaarioita luodaan uusiksi niin nukeilla kuin tietokonesimulaatioilla. Iso osa leffasta kuluu vangitsevaan oikeussalidraamaan, jossa katsojan fiilikset pistetään tosissaan solmuun. Salissa kuullaan niin analyytikoita, joista yhdet puhuvat murhaskenaarion puolesta ja toiset taas mahdollisen liukastumisen kannalta, sekä psykologeja, jotka käyvät läpi mahdollisuutta itsemurhaan. Elokuva on pitkä, mutta niin tällaiset prosessit ovat todellisuudessa myös. Leffa syventyy onnistuneesti myös mediakohuihin, jotka ympäröivät tällaisia tapauksia ja manipuloivat ulkopuolisia muodostamaan mielipiteensä tapahtumista. Leffan jälkeen päässä kummittelee ajatus, että kuinkakohan moni lusii kakkua syyttömänä ja kuinka moni syyllinen on päässyt kuin koira veräjästä...

Justine Trietin ohjaus on väkevää läpi elokuvan. Ajoittain hän saa Putoamisen anatomian tuntumaan liki dokumentaariselta ja oikeussalikohtauksissa on kiinnostavaa, kuinka hän välillä asettaa Sandran eteen jotain, aivan kuin pistäen tämän piiloon jonkin taakse. Arthur Hararin kanssa työstetty käsikirjoitus on myös vahva, täynnä loistavaa dialogia. Teksti hyödyntää onnistuneesti hahmojen kielimuuriaspektia, Sandran ollessa saksalainen, asuen Ranskassa, mutta puhuen pääasiassa englantia. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan oivallinen. Se on hyvin kuvattu ja vaikka toisinaan tuntuu, että leikkauspöydällä leffaa olisi voitu tiivistää, loppupeleissä kahden ja puolen tunnin mitta tuntuu ihan perustellulta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma hyvin rakennettu. Leffan jälkeen päähän jää lähinnä elokuvan alussa useasti kuultava instrumentaaliversio 50 Centin P.I.M.P. -kappaleesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anatomie d'une chute, 2023, Les Films Pelléas, Les Films de Pierre, France 2 Cinéma, Auvergne Rhône-Alpes Cinéma, Canal+, Ciné+, France Télévisions, Centre national du cinéma et de l'image animée, Région Auvergne-Rhône-Alpes, Région Nouvelle-Aquitaine, Département de la Charente-Maritime, Cofinova 18, Cinémage 17, Indéfilms 11, Cinécap 5, Cinéventure 7, Cinéventure 8