Arvostelu: The Purge: Election Year (2016)

THE PURGE: ELECTION YEAR

Ohjaus: James DeMonaco
Pääosissa: Frank Grillo, Elizabeth Mitchell, Mykelti Williamson, Betty Gabriel, Joseph Julian Soria, Edwin Hodge, Kyle Secor, Terry Serpico, Brittany Mirabilé ja Raymond J. Barry
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

James DeMonacon pienimuotoinen jännäri Puhdistuksen yö (The Purge - 2013) oli saamastaan kritiikistä huolimatta iso menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Toinen osa, Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy - 2014) oli vielä isompi hitti, tuottaen yli 110 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Kolmannen osan suunnittelu lähtikin heti käyntiin ja lopulta The Purge: Election Year (joka ei saanut suomennosta toisin kuin sarjan edelliset osat) sai ensi-iltansa heinäkuussa 2016. Tämäkin leffa sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta tuotti vieläkin enemmän rahaa. Itse näin kaksi ensimmäistä Purge-leffaa kesällä 2015, kun vuokrasimme ne serkkujeni kanssa ja katsoimme ne peräkkäin samana iltana. En oikein pitänyt kummastakaan, enkä ole katsonut muita jatko-osia. Kuitenkin nyt kun leffasarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla The Forever Purge, päätin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Uusi osa valitettavasti siirrettiin koronaviruksen takia vuoteen 2021, mutta siitä huolimatta pidin suunnitelmastani kiinni ja jatkoin aiempien osien katselua. Tasan kaksi viikkoa Puhdistuksen yö: Anarkian jälkeen katsoin The Purge: Election Yearin.

Vuonna 2040 on koittamassa presidentinvaalit Yhdysvalloissa ja Uusia perustajaisiä vastaan ehdolle käy senaattori Charlie Roan, aikomuksenaan lopettaa Puhdistuksen yön, jos voittaa vaalit. Vaaleja ennen on kuitenkin luvassa Puhdistuksen yö ja Uudet perustajaisät ottavatkin Charlien kohteekseen.

Puhdistuksen yö: Anarkiaa tähdittänyt Frank Grillo tekee paluun rooliinsa Leo Barnesiksi, joka työskentelee nyt senaattori Charlie Roanin (Elizabeth Mitchell) henkivartijana. Leon menneisyyden takia uusi työnkuva on ymmärrettävä ja Grillo osoittaa toistamiseen olevansa passeli taistelijan roolissa. Tässä leffassa Leo jää kuitenkin aika tylsäksi hahmoksi. Ei siinä mitään, jos hänen suojelema Charlie olisi mielenkiintoinen, mutta ei. Elokuvan alussa annetaan nopeasti syy Charlielle inhota Puhdistuksen yötä, mutta sitä ei lopulta syvennetä kunnolla. Mitchell sopii senaattorin osaan, mutta vaikka hänen hahmonsa on hyvän asian puolella, ei hänestä jaksa välittää.

Muutenkin elokuvan hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä, eikä kenenkään kohtalo kiinnosta. Mykelti Williamson esittää Joe Dixonia, joka yrittää suojella omistamaansa kauppaa, kun vakuutusyhtiö alkaa juuri ennen Puhdistusta nostamaan hintojaan. Joseph Julian Soria taas näyttelee häntä auttavaa nuorta Marcosta. Betty Gabriel nähdään omaa ensiapuautoaan ajavana Laneyna, kun taas Edwin Hodge palaa rooliinsa Puhdistusta vastustavan liikkeen johtohahmo Dante Bishopina. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä käsikirjoitus edes tarjoa heille paljoa.

Kumpikaan aiemmista Purge-elokuvista ei ollut kovin kaksinen, mutta niiden kantavana voimana toimi kiehtova kritiikki ja lähestulkoon satiiri Yhdysvaltojen meiningistä esimerkiksi aselakeja ja luokkaeroja koskien, sekä mielenkiintoinen pohdinta ihmisluonteesta, jos rikollisuuden laillistaisi kerran vuodessa. Kömpelön elokuvantekijä James DeMonacon käsittelyssä vahva potentiaali kuitenkin valuu hukkaan täysin keskinkertaisissa teoksissa. Puhdistuksen yö: Anarkia oli sentään parempi kuin heikko avausleffa, muttei sekään päätä huimannut. The Purge: Election Yearilla DeMonaco yrittää toistaa Anarkian hyviä puolia, mutta epäonnistuu rakentamaan hyvän elokuvan kaiken ympärille. Itse Puhdistuksen yö alkaa jo paikoitellen mennä parodian puolelle, eikä niistä poliittisista kommenteistakaan irtoa enää paljoa. Välillä jopa tuntuu, että DeMonaco unohti, mistä koko homma lähti liikkeelle ja on nyt vain halunnut tarjota mahdollisimman paljon sekasortoa ja tappamista. Toisaalta jos yleisö haluaa juuri sitä, ehkä se viestii, että jos Puhdistuksen yö otettaisiin käyttöön todellisuudessa, meno olisi yhtä hullua ja kaameaa kuin näissä elokuvissa.

Elokuva onnistuu alussa tarjoamaan muutaman veikeän lisäidean, mikä rikastuttaa tätä uutta maailmaa, kuten se, että Puhdistuksen yöstä on muodostunut turistien suosima juttu ja muista maista matkustetaan Yhdysvaltoihin puhdistautumaan. Leffa ei kuitenkaan viitsi sen kummemmin uppoutua siihen, että elokuva sijoittuu jo 2040-luvulle, eli Puhdistuksen öitä on ollut jo yli kahden vuosikymmenen ajan. Leffa voisi rohkeammin tarttua siihen, mitä tämä on tehnyt maalle siinä ajassa ja pohtia poliittista puolta enemmän. Nyt elokuva jää vain pintapuoliseksi ja tyhjänpäiväiseksi hötöksi, mitä vain pahentaa se, kuinka tylsiä hahmot ovat. Ja kun hahmojen kohtalot eivät kiinnosta, meno alkaa puuduttaa hyvin pian. Kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat todella erilaiset toisistaan lähestymistavoiltaan, mutta Election Year tuntuu vain Anarkian kopioimiselta täysin ponnettomasti. Elokuva ei edes viihdytä ja jotkut sen jutut saavat jopa pyörittelemään silmiä typeryyden takia. Leffa menetti minut siinä kohtaa, kun sekopäinen tyttöjoukko yrittää tunkeutua Joen kauppaan suklaapatukan takia.

Jos jotain, niin ainakin The Purge: Election Year on tyylikkäästi kuvattu. Vaikuttavin kuva taitaa olla tärvellystä Lincolnin muistomerkistä, missä presidentin patsaan edessä köyhät amerikkalaiset makaavat kuolleina. Muistomerkin pylväisiin on maalattu sana "PURGE", luultavasti verellä. Näin maan johtajat siis puhdistavat Yhdysvaltoja. Tämä yksi kuva pesee lattioita koko muulla leffalla. Vaikka kuvaus on oivallista, ovat puitteet jotenkin halvat. Aiempia osia isommasta budjetistaan huolimatta elokuva vaikuttaa jotenkin siltä kuin se olisi tehty suoraan televisioon. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Äänimaailma on sentään menevä, mutta Nathan Whiteheadin säveltämät musiikit ovat yhtä tyhjän kanssa läpi leffan.

Yhteenveto: The Purge: Election Year on kehno lisäys elokuvasarjaan, joka kadottaa sen kiehtovan pohdintansa ihmisarvoista ja -luonteesta, mikä jaksoi kiinnostaa kahdessa edellisessä osassa. Elokuva kopioi edellistä osaa, Puhdistuksen yö: Anarkiaa minkä ehtii, toivoen luovansa uudelleen sen hyvät hetket. Meno on kuitenkin jopa yllättävän pitkäveteistä. Tuttu sekoilu on jo ehtinyt käydä tylsäksi, eikä jännitettäkään löydy, kun hahmoista ei jaksa välittää. Paikoitellen homma äityy sellaisiin typeryyksiin, että elokuvaa on jopa kiusallista katsoa. Elokuva esittelee muutamia kivoja ideoita, mutta ei lopulta tee niillä oikeastaan mitään. Kaikin puolin The Purge: Election Year lässähtää kasaan totaalisen tyhjänpäiväisenä tappohurmoksena, mikä tuntuu jo siltä, etteivät tekijät enää muista, mistä sarjassa piti olla kyse. Raakuuksiennälkäisiä katsojia tämä voi miellyttää ja jos ei muuta, niin leffan suosio toimii osoituksena, että kenties meininki olisi yhtä sekopäistä kuin näissä elokuvissa, jos Puhdistuksen yöstä tehtäisiin todellinen tapahtuma.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Purge: Election Year, 2016, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Man in a Tree, Dentsu, Fuji Television Network

Arvostelu: Project Power (2020)

PROJECT POWER

Ohjaus: Ariel Schulman ja Henry Joost
Pääosissa: Jamie Foxx, Dominique Fishback, Joseph Gordon-Levitt, Rodrigo Santoro, Amy Landecker, Colson Baker, Kyanna Simone Simpson ja Courtney B. Vance
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Project Power on Netflixin suoratoistopalvelun uusi supersankarielokuva. Se lähti liikkeelle Mattson Tomlinin käsikirjoituksesta nimeltä "Power", mistä useampi studio taisteli vuonna 2017. Lopulta Netflix nappasi käsikirjoituksen itselleen ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2018 ja nyt Project Power on julkaistu Netflixissä. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin sen ideasta ja aloin jopa odottamaan sen näkemistä. Katsoinkin Project Powerin heti sinä päivänä, kun se ilmestyi Netflixin valikoimaan.

Yhdysvalloissa alkaa leviämään uusi huumausaine, mikä antaa käyttäjälleen supervoimat viideksi minuutiksi. Ex-sotilas Art uskoo aineen tehtailijoiden siepanneen hänen tyttärensä ja etsii tätä yhdessä huumediilerin ja poliisin kanssa.

Jamie Foxx näyttelee entistä sotilasta, Artia, jonka tytär on siepattu ja jota hän nyt vimmaisesti etsii. Taustastaan huolimatta Art ei pysyttele enää kaidalla polulla etsintäretkellään ja hänelle ei tuota vaikeuksia pistää hengiltä kaikkia, jotka saattavat olla tekemisissä sieppauksen kanssa. Foxx on erittäin hyvä roolissa ja tuo oikeaa intensiivisyyttä mukaan.

Etsintöihin mukaan Art saa yhteistyötä tekevän poliisi Frankin (Joseph Gordon-Levitt) ja nuoren huumediileri Robinin (Dominique Fishback). Molemmat hahmot alustetaan kiinnostavasti: Robin myy supervoimia antavaa ainetta eteenpäin, koska hänen äitinsä on pahasti sairas ja hän yrittää saada sairaalalaskut maksettua. Frank taas yrittää saada uuden aineen pois kaduilta, mutta hyödyntää ainetta itse saadakseen hommansa hoidettua, mikä luo hyvän konfliktin. Jossain kohtaa kuitenkin tuntuu siltä, ettei käsikirjoittajaa ole kiinnostanut kuljettaa heidän kehityskaariaan loppuun saakka ja he jäävät jopa ärsyttävän alikehitetyiksi. Fishback ja Gordon-Levitt ovat kuitenkin mainiot rooleissaan. On muuten erittäin mukava nähdä Gordon-Levittiä pitkästä aikaa. Hän nousi staraksi kymmenisen vuotta sitten Inceptionin (2010), Yön ritarin paluun (The Dark Knight Rises - 2012) ja Looperin (2012) kautta, mutta sitten hän tuntui suorastaan katoavan. Toivottavasti hän tekee nyt kunnon paluuta elokuvien pariin.

Project Power sisältää yhden vuoden kiehtovimmista konsepteista: pilleri, mikä antaa sinulle supervoimat, mutta vain viideksi minuutiksi, etkä tiedä minkä kyvyn saat, ennen kuin kokeilet. Yksi saa käyttöönsä tulivoimat, toisen iho muuttuu luodinkestäväksi ja kolmannelta kasvaa esiin luiset piikit - joku taas saattaa räjähtää välittömästi. En malttanut odottaa näkeväni, mitä kaikkea tällä idealla tehdään elokuvassa. Valitettavasti vastaus on, että eipä paljoa. Leffa on harmillisen vaisu raina, mikä hukkaa mahtavan potentiaalinsa keskittymällä kaiken aikaa vääriin asioihin... kuten räppäämiseen. Tässä leffassa räpätään hämmentävän, jopa kiusallisen paljon. Sillä kai haetaan ajatusta siitä, että supervoima voi olla muutakin kuin lasersilmät tai yli-inhimillinen vahvuus, mutta juonikuvio on lopulta todella kömpelösti käsitelty, kuten on moni muukin asia elokuvassa. Leffa tuntuu lähinnä pintaraapaisulta kaikesta, mikä herättikin itsessäni ajatuksen, miksei tästä tehty Netflix-sarjaa elokuvan sijaan?

Sen sijaan, että elokuva kertoisi siitä, mitä vaikutuksia tällaisella aineella todellisuudessa olisi maailmaan, se käyttää aikansa lähinnä pohtimaan, mistä tällainen aine on peräisin. Noh, mitä geneerisimmiltä ja tylsimmiltä pahiksilta, se on ainakin varmaa. Elokuvan roistot ovat kuluneen leffavuoden heikoimpia, niin surkeita, ettei heistä jää yhtään mitään käteen. He eivät luo minkäänlaista jännitettä tai uhkaa ja etenkin loppuhuipennus lässähtää täysin heidän takia. On hämmentävää, että Mattson Tomlinin käsikirjoitus oli pitkään työstämisen alla ja suuren kilpailun kourissa, mutta silti siitä on saatu aikaiseksi näin keskinkertainen raina. Lisäksi leffa kuvattiin lähes kaksi vuotta sitten, eli se on ollut jälkituotannossa pitkän aikaa, eikä epätasaisuudelle ole tehty mitään. Toimintakaan ei sen kummemmin vakuuta erilaisista syistä, kuten kehnoista tappelukoreografioista, heikoista tehosteista ja muuten vain laimeasta menosta. Elokuva yrittää olla raju, mutta se ei oikein uskalla olla sitäkään.

Käsikirjoittaja Mattson Tomlin ei ollut tätä ennen työstänyt ainuttakaan tekstiä, mistä olisi tehty elokuva ja paikoitellen sen kyllä huomaa selkeästi. Tomlin on keksinyt nerokkaan idean, mutta ei lopulta oikein tiedä, mitä tehdä sen kanssa. Asiaa eivät auta ohjaajakaksikko Ariel Schulman ja Henry Joost, joiden aiempiin filmeihin kuuluu Paranormal Activity 3 (2011) ja Paranormal Activity 4 (2012). Project Powerilla he jatkavat ihan katsottavien, mutta lopulta tyhjänpäiväisten ja keskinkertaisten elokuvien linjaansa. Tekninenkään toteutus ei ole päätähuimaava. Toimintakohtauksissa kamera heiluu ja erilaisten supervoimien toteutus digiefektein ei ole välillä kovinkaan uskottavaa. Mukaan mahtuu kyllä tyylikästäkin kuvausta, mutta ne ovat lopulta vain yksittäisiä taidokkaita kamerakikkailuja kaiken seassa. Äänimaailma on sentään oivallisesti rakennettu, vaikkakin musiikkipuolella mieleen jää oikeastaan vain Robinin räppäämiset.

Yhteenveto: Project Power hukkaa suuren potentiaalinsa keskinkertaisen toteutuksen takia. Leffalla olisi mahdollisuus olla erittäin raikas tuulahdus supersankarigenressä, mutta lopulta se jää vain vaisuksi rainaksi. Elokuva keskittyy jatkuvasti vääriin asioihin, eikä hyödynnä loistavia ideoitaan tarpeeksi. Lisäksi sen pahikset ovat jopa ala-arvoisen surkeita, eikä heihin ole panostettu lainkaan. Käsikirjoitus on kömpelö, eikä ohjauskaan huimaa päätä. Erikoistehosteiden ja kuvauksen taso heittelee, eikä oikein mihinkään ole keskitytty täysillä. Näyttelijäkolmikko Jamie Foxx, Joseph Gordon-Levitt ja Dominique Fishback ovat kuitenkin erittäin hyviä rooleissaan. On vain harmillista, kuinka tönkösti kahden jälkimmäisen hahmoja käsitellään. Project Power on valitettava pettymys, joka jättää vain toivomaan, että pintaa raapaisevan elokuvan sijaan olisimme saaneet samasta ideasta kunnon Netflix-sarjan. Netflix on kuitenkin huomattavasti parempi sarjojen kuin leffojen kanssa, mistä Project Power on jälleen yksi osoitus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Project Power, 2020, Netflix, Screen Arcade, Supermarché

Arvostelu: Paavo Pesusieni -elokuva (The SpongeBob SquarePants Movie - 2004)

PAAVO PESUSIENI -ELOKUVA

THE SPONGEBOB SQUAREPANTS MOVIE

Ohjaus: Stephen Hillenburg ja Mark Osborne
Pääosissa: Tom Kenny, Bill Fagerbakke, Clancy Brown, Rodger Bumpass, Mr. Lawrence, Alec Baldwin, Jeffrey Tambor, Scarlett Johansson, Jill Talley, Carolyn Lawrence ja David Hasselhoff
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: S

Stephen Hillenburgin luoma animaatiosarja Paavo Pesusieni (SpongeBob SquarePants) nousi nopeasti valtavaan suosioon, kun se alkoi pyöriä televisioissa vuonna 1999 - niinkin suureen suosioon, että sarjaa tehdään yhä! Sarjaa pyörittävä Nickelodeon pyysi hyvin nopeasti Hillenburgia keksimään koko illan elokuvan hahmosta, mutta pitkän ajan Hillenburg kieltäytyi. Hän ei uskonut, että Paavon seikkailut toimisivat niin pitkäksi ajaksi venytettynä, mutta lopulta hän keksi idean elokuvaan ja alkoi työstämään sitä. Sarjan teko keskeytettiin filmin työstämisen ajaksi, sillä Hillenburg halusi samojen tekijöiden olevan mukana elokuvassa, jotta se tuntuisi mahdollisimman samalta kuin sarja. Lopulta Paavo Pesusieni -elokuva sai ensi-iltansa marraskuussa 2004 (Suomeen se tosin saapui vasta vuotta myöhemmin suoraan DVD:llä) ja se oli suuri hitti, mitä monet kriitikotkin kehuivat. Itse katsoin lapsena paljon Paavo Pesusieni -sarjaa ja luultavasti näin leffankin silloin. Olen katsonut elokuvan ainakin kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on jo kuusi vuotta. Uuden Paavo Pesusieni -leffan, Paavo Pesusieni vapaalla jalalla (The SpongeBob Movie: Sponge on the Run - 2021) oli tarkoitus ilmestyä nyt elokuussa, mutta koska sen julkaisu siirrettiin koronaviruksen takia ensi vuoteen, päätin katsoa aiemmat kaksi leffaa uudestaan. Katsoinkin ensimmäisen Paavo Pesusieni -elokuvan eräänä yönä ja en tiedä, oliko kyseessä aidosti hyvä leffa, vai olinko vain todella väsyneen ylienerginen, mutta minulla oli erittäin hauskaa elokuvan parissa.

Ilkikurinen Plankton lavastaa johtaja Ravun kuningas Neptunuksen kruunun varastajaksi. Paavo Pesusieni ja hänen ystävänsä Patrick saavat kuusi päivää aikaa löytää kruunun tai muuten kuningas sulattaa johtaja Ravun!

Paavo Pesusieni -elokuva sisältää tietysti tutut hahmot Paavo Pesusieni -sarjasta, vaikkakin jostain syystä Sanna-orava (Carolyn Lawrence) hädintuskin esiintyy leffassa. Itse Paavo Pesusieni (äänenä Tom Kenny) on oma lapsellisen hyperenerginen itsensä, mikä joko naurattaa tai ärsyttää, katsojasta riippuen. Omasta mielestäni Paavo on aivan mahtava hahmo ja yksi harvoista äänekkäistä ja ylikierroksilla käyvistä leffahahmoista, joita jaksan katsoa pidemmänkin aikaa ärsyyntymättä. Jossain tämän pesusienen sisällä sykkii valtava sydän, mikä osaa lämmittää silloinkin, kun toivoisi, että Paavo olisi hetken hiljaa.
     Seikkailuunsa Paavo ottaa tietty mukaansa lähes yhtä energisen kaverinsa Patrick Tähden (Bill Fagerbakke), joka onnistuu olemaan vielä päähahmoakin urpompi tapaus. Kaksikko tarjoaa monet naurut, mutta itse pidän hauskimpina niitä kohtia, joissa toinen heittää oikeasti jotain yllättävänkin nokkelaa sekaan. Rapuravintolan rahanhimoinen johtaja Rapu (Clancy Brown) ja kyynikkojen suosikkihahmo Jalmari Kalmari (Rodger Bumpass) ovat mukana etenkin alkupäässä, mutta eivät valitettavasti pääse viihdyttämään pitkin leffaa. Rapupiirasen reseptiä havittelevalla Planktonilla (Mr. Lawrence) on taas kerran pahat mielessään ja tällä kertaa hänen suunnitelmansa voi ehkä jopa toimia...
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. mahtava kuningas Neptunus (Jeffrey Tambor), tämän tytär prinsessa Minna (Scarlett Johansson), sekä Paavoa ja Patrickia jahtaava palkkionmetsästäjä (Alec Baldwin). Kuningas Neptunus on hauska tapaus, jaellessaan kuolemantuomioita tuosta vain ja myös palkkionmetsästäjä tarjoaa parit hörähdykset yliampuvalla äijäilyllään. Prinsessa Minna on sen sijaan tylsä tapaus, eikä herätä naurun naurua katsojassa.

Hahmojensa tavoin koko Paavo Pesusieni -elokuva jakaa katsojansa vahvasti kahtia. Toisille leffa on ärsyttävää sekoilua ja toiselle se tarjoaa paljon hupia. Itse yllätyin todella iloisesti siitä, että kuulun edelleen jälkimmäiseen porukkaan. Kun katsoo elokuvaa sellaisessa väsymystilassa, missä kaikki on liiankin hauskaa, toimii tämä selvästi parhaiten. Paavon seikkailut vaativat tietyn mielentilan ja väsyneen ylienergisenä saavutin sen. Nirvanan. Naureskelin välillä lähes vedet silmissä hahmojen toilailuille, meinasin taputtaa tiettyjen nerokkuuksien aikana ja tanssijalkaani alkoi vipattaa Hupsu-Heikki -laulun soidessa. Meno ei ole vain lapsellista kohellusta, vaan filmi tarjoaa aidosti hauskoja hetkiä myös aikuiskatsojille. Itse riemastuin suuresti, kun Paavo herää aamulla hirveästä sokerikrapulasta, vietettyään koko yön jäätelöbaarissa. Myös sarjasta tutut "muutama hetki myöhemmin" -tyyppiset välitekstit ja häiritsevän yksityiskohtaiset ja paikoitellen jopa ällöttävät lähikuvat ties mistä asioista saivat minut hilpeäksi.

Sarjan luoja, elokuvan toinen ohjaaja ja yksi käsikirjoittajista Stephen Hillenburg oli täysin turhaan huolissaan siitä, voiko sarjaa kääntää elokuvan muotoon. Tuttu ja mahtava Paavo Pesusieni -henki on läsnä läpi leffan, eikä aika käy koskaan pitkäksi. Puolentoista tunnin elokuva viihdyttää koko kestonsa ajan. Tällä kestolla tekijät pystyvät paremmassa rauhassa keskittyä juonen kertomiseen, eikä tarinalle synny kiire. Tekijät onnistuvat myös tarjoamaan ihan loppuun asti ties kuinka kummallisia ja päättömiä vetoja, jolloin elokuva ei ala toistamaan samoja juttuja ja pysyy loppuun asti raikkaana. Leffasta myös löytyy toimivia viestejä siitä, että on täysin ok olla lapsellinen, eikä vakavasti otettavan aikuisen esittäminen ole välttämätöntä, jotta voi onnistua elämässä.

Animaatiotyyli on hyvin samanlaista kuin Paavo Pesusieni -sarjassa, mutta paikoitellen yksityiskohtien määrästä huomaa, että tekijöillä on ollut isompi budjetti käytössään elokuvaa varten. Hahmot ovat visuaalisestikin veikeät omat itsensä ja Tangala on pysynyt ennallaan. Värien käyttö on taidokasta läpi elokuvan ja jossain kohtaa filmi uskaltautuu käymään synkemmissäkin vesissä - pitäen kuitenkin lapsiystävällisyytensä yllä. Hillenburgin ja monen muun käsikirjoitus ei muutu usean kokin sopaksi huonolla tavalla, vaan kirjoittajat ovat luoneet mainion ja mukaansatempaavan seikkailun täynnä hulvattomia vitsejä. Äänipuolikin on hyvin rakennettu ja Gregor Narholzin säveltämät musiikit ovat tuttuja, aurinkorantamaisia melodioita.

Yhteenveto: Paavo Pesusieni -elokuva tarjoaa oivaa viihdettä koko perheelle ja jaksaa naurattaa etenkin väsyneen ylienergisessä tilassa. Sarjasta tuttu henki on kaiken aikaa läsnä ja sarjan luoja Stephen Hillenburg oli turhaan huolissaan siitä, että sarja ei kääntyisi elokuvan muotoon. Filmi tarjoaa hilpeyttä läpi leffan hullunkurisilla, absurdeilla, hölmöillä ja aidosti nokkelilla jutuillaan. Samoja outouksia ei toistella, vaan meno pysyy raikkaana loppuun saakka. Tarina pitää hyvin mukanaan ja puolentoista tunnin kesto antaa tekijöille paremmin aikaa keskittyä kertomukseen ja hahmoihin kuin sarjan lyhyissä jaksoissa. Animaatiotyyli on mahtavan vekkulimainen ja värikäs visuaalisuus tekee leffasta erittäin miellyttävän seurata. Energisen menonsa ja sitäkin ylikierroksilla käyvien hahmojensa takia Paavo Pesusieni -elokuva ei sovellu kaikille ja se todella tarvitseekin oikean mielentilan, jotta leffasta voi nauttia. Jos sarja on ollut mieleen, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan elokuvan, jos se on vielä näkemättä. Tai katsomaan uudestaan, jos viime kerrasta on kulunut aikaa. Leffa on yhä mainio.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The SpongeBob SquarePants Movie, 2004, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, United Plankton Pictures, Nickelodeon Network, Nickelodeon Digital Animation Studios, Nickelodeon Animation Studios

Arvostelu: Greenland (2020)

GREENLAND

Ohjaus: Ric Roman Waugh
Pääosissa: Gerard Butler, Morena Baccarin, Roger Dale Floyd, David Denman, Hope Davis, Scott Glenn, Merrin Dungey, Andrew Bachelor ja Holt McCallany
Genre: jännitys, draama, toiminta
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Greenland on Gerard Butlerin tähdittämä katastrofielokuva. Alunperin leffan pääroolissa oli tosin tarkoitus nähdä Chris Evans ja ohjaajaksi oli pestattu Neill Blomkamp. Kuitenkin alkuvuodesta 2019 Evans vaihtui Butleriin ja Blomkamp Ric Roman Waughiin. Kuvaukset alkoivat kesäkuussa 2019 ja nyt Greenland saa ensi-iltansa. Itse aloin odottamaan elokuvaa yllättävänkin paljon, kun ensimmäisen kerran näin sen trailerin kesällä - lähinnä siksi, että koko kesänä ei ole ilmestynyt kunnon ison luokan popcorn-viihdettä elokuvateattereihin. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan leffaa sen ennakkonäytökseen Finnkinon upeassa ISENSE-salissa.

John Garrity yrittää saada perheensä turvaan salaisessa lokaatiossa sijaitsevaan bunkkeriin, kun Maapalloa uhkaa täystuho valtavan Clark-komeetan syöksyessä avaruudesta.

Esimerkiksi Olympos on valloitettu -elokuvaa (Olympus Has Fallen - 2013) ja sen jatko-osia tähdittänyt Gerard Butler nähdään pääroolissa John Garrityna, kovan luokan rakennussuunnittelijana, joka saa hallitukselta kutsun salattuun bunkkeriin (minkä lokaation elokuvan nimi paljastaa heti), kun Clarkiksi nimetty jättikomeetta uhkaa tuhota kaiken elämän Maan päältä. Mukaansa John saa ottaa vain vaimonsa Allisonin (Morena Baccarin) ja heidän poikansa Nathanin (Roger Dale Floyd). Pariskunnalla on aviokriisi päällä, minkä lähtökohtia salaillaan jostain syystä leffan loppupäähän asti. Avio-ongelmat ovat aika kömpelösti kirjoitetut ja lähinnä katsojaa huvittaa, kuinka Allison on valmis unohtamaan miehensä teot heti, kun tästä tulee valttikortti selviytymiselle, sillä Allison itse ei saa kutsua bunkkeriin. Butler ja Baccarin ovat kyllä oivalliset rooleissaan ja nuori Floyd on kelpo valinta heidän pojakseen.

Greenland ei harmillisesti oikein ollut sitä suurta kesäviihdettä, mitä siltä kaipasin. Elokuva on jopa yllättävän pienimuotoinen teokseksi maailmanlopusta. Clark-komeetta unohdetaan pitkin leffaa ja päähenkilöiden kohtaamat vaarat johtuvat lähinnä ihmisistä, jotka riehaantuvat kaaoksen keskellä tai yrittävät keplotella itsensä heidän kautta bunkkeriin. Pienen, vain noin 30 miljoonan dollarin budjetin (tällaiset leffat tehdään yleensä ainakin kolminkertaisella summalla) vuoksi palasia Clarkista putoilee maahan vain suunnilleen puolen tunnin välein, aiheuttaen jonkin verran tuhoa, mutta silti kunnon jännitettä ei koskaan pääse muodostumaan. Elokuva kuitenkin kuvittelee olevansa aikamoinen trilleri ja ottaa tarinansa todella vakavasti. Siinä, missä esimerkiksi katastrofileffa 2012 (2009) piti puhtaan viihdevaihteen päällä, Greenland haluaa katsojansa ahdistuvan ja ajattelevan, että tällainen tuho voisi hyvinkin olla mahdollista. Elokuva vajoaa usein ylidramaattisuuden puolelle ja sitä on siksi jotenkin raskasta katsoa.

Iso ongelma leffassa on sen käsikirjoitus. Eipä katastrofileffojen teksteiltä mitään Oscar-tasoista suoritusta voi koskaan odottaakaan, mutta Greenlandista löytyy selviä heikkouksia, mitä hieman muuttamalla elokuvasta olisi saanut jo paremman. Ärsyttävintä on, että suuri osa perheen kohtaamista vaikeuksista löytyy yhden hahmon ajattelemattomuudesta ja hetken mielihalusta tehdä jotain, mikä eskaloituu aikamoiseksi tapahtumavyyhdiksi. Elokuva olisi luultavasti puolessa tunnissa ohi, jos hahmo ei tekisi tätä pientä juttua. On ymmärrettävää, että pakettia on haluttu monimutkistaa, mutta nyt elokuva vain kulkee erilaisia kiertoteitä pidentääkseen kestoa liki kahteen tuntiin. Ei Greenland huono leffa ole, mutta se on lopulta aika keskinkertainen ja vaisu maailmanloppuraina. Puhtaasti aivottomana kesäviihteenä se toimisi paremmin ja nyt se kompastelee liialliseen yrittämiseen. Sentään suomalaiset voivat yhdessä kohtaa huutaa "Torille!" elokuvaa katsoessaan. On sekin kai jo jotain.

Ohjaaja Ric Roman Waugh työskenteli Butlerin kanssa viime vuonna Angel Has Fallenissa (2019), eli Olympos on valloitettu -elokuvan aloittaman trilogian kolmannessa osassa. Tässä Waughin ote on väsyneempi ja kenties juuri budjettisyistä tuntuu siltä, ettei hän koskaan pääse oikeasti vauhtiin leffan kanssa. Chris Sparlingin käsikirjoitus vaatisi viilaamista, mutta hienoa on, että hän yrittää keskittyä Allisoniin lähes yhtä paljon kuin Johniinkin. Greenlandin tekninenkään toteutus ei ole päätähuimaava. Erikoistehosteiden taso heittelee ja jotkut liekkiefektit näyttävät viimeistelemättömiltä. Kuvat ovat välillä turhan ahtaita ja esimerkiksi yksi nyrkkitappelu on todella kömpelösti kuvattu. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Lavasteet ovat kuitenkin mainiot ja äänimaailmakin toimii hyvin, vaikkakin David Buckleyn säveltämät musiikit eivät koskaan erotu kunnolla.

Yhteenveto: Greenland ottaa itsensä turhan vakavasti ja on lopulta harmillisen vaisu ja keskinkertainen maailmanloppuleffa. Clark-komeetta pohjustetaan hyvin, mutta kunnon uhan tunnetta se ei koskaan muodosta - ei, vaikka elokuva kuinka luulee olevansa mitä tiivistunnelmaisin trilleri. Luultavasti pienehkön budjetin takia komeettaa ei päästetä oikeasti valloilleen, tiputtelemaan tulikuumia palasia päähenkilöiden niskaan, vaan elokuva keskittyy enemmän ihmisiin, joista koituu haittaa matkan varrella. Budjetin huomaa myös erikoistehosteista, jotka näyttävät siltä kuin ne olisi tehty kymmenen vuotta sitten. Tekninen toteutus ei muutenkaan onnistu säväyttämään. Tarinankerronnasta löytyy selvät ongelmansa, kun simppeliä juonta on pitänyt väkisin venyttää kahteen tuntiin ja aika käy yllättäen pitkäksi, varsinkin kun elokuva tuputtaa ylidramaattisuuttaan katsojan niskaan. Gerard Butler ja Morena Baccarin ovat kuitenkin hyvässä vireessä päärooleissa ja kantavat lopulta kahdestaan harteillaan aika mitäänsanomatonta katastrofiteosta. Isomman budjetin, kekseliäämmän käsikirjoituksen ja hieman viihteellisemmän menon kanssa Greenland olisi mitä mainioin rymistely, mitä tuijottaa jättikankaalta samalla, kun tunkee popcornia suuhunsa, mutta tällaisenaan sitä voi suositella lähinnä vain, koska muutakaan vastaavaa ei ole saatavilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Greenland, 2020, Anton, G-BASE, Riverstone Pictures, STX Films, Truenorth Productions, Thunder Road Pictures

Arvostelu: Akira (アキラ - 1988)

AKIRA

アキラ

Ohjaus: Katsuhiro Otomo

Pääosissa: Mitsuo Iwata, Nozomu Sasaki, Mami Koyama, Tarō Ishida, Mizuho Suzuki, Tetsusho Genda, Tatsuhiko Nakamura, Fukue Itō, Kazuhiro Kamifuji, Yuriko Fuchizaki, Masaaki Ōkura ja Takeshi Kusao

Genre: anime, scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Akira on Katsuhiro Otomon ohjaama ja käsikirjoittama anime-elokuva, mikä perustuu Otomon samannimiseen manga-sarjakuvaan (1982-1990). Aluksi mangaa tehdessään Otomo ei edes pohtinut sen muuntamista elokuvan muotoon, mutta kun hän alkoi saamaan tarjouksia sellaisen ohjaamisesta itse, hän päätti lopulta tarttua haasteeseen. Elokuvan budjetti paisui siihen aikaan lähes ennennäkemättömiin mittoihin animeleffaksi ja elokuva tarvitsi monia rahoittajia, jotta se voitiin toteuttaa. Ennennäkemätöntä oli myös se, että elokuvan animointi tehtiin vasta, kun näyttelijät olivat äänittäneet repliikkinsä. Vaikka monissa maissa animaatioelokuvia tehdään tällä käytännöllä, animessa näyttelijät saapuvat mukaan vasta animoinnin jälkeen. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Akira julkaistiin Japanissa heinäkuussa 1988. Kotimaassaan filmi oli pienimuotoinen hitti, mutta iso menestys siitä on muodostunut vasta vuosien varrella, kun se levitettiin ympäri maailman. Elokuva olikin yksi tärkeimmistä animeinnostuksen aloittajista länsimaissa. Kriitikot ovat ylistäneet elokuvaa yhä vain enemmän ja nykyään leffaa pidetään niin yhtenä merkittävimpänä anime-elokuvana kuin yhtenä merkittävimpänä scifielokuvana. Suomessa Akira näytettiin vain Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla vuonna 1992, mutta muuten se ei ole oikeastaan saanut levitystä täällä elokuvateattereiden tai kotijulkaisujen muodossa. Nyt uuden 4K-restaurointinsa vuoksi elokuva saapuu vihdoin kunnolla Suomen teattereihin, mistä olin erittäin innoissani, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt Akiraa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa ja elokuvan päätyttyä kävelin ulos häkeltyneenä, koettuani jotain erittäin vaikuttavaa...

16. heinäkuuta 1988 Tokio tuhoutui suuressa räjähdyksessä. 31 vuotta myöhemmin kaupunki on rakennettu uudestaan Neo-Tokioksi. Siellä nuoret Kaneda ja Tetsuo kaahailevat moottoripyörillään pitkin katuja ja kohtaavat jahdatun nuoren pojan, jolla on yliluonnollisia kykyjä.

Koko elokuvan ajan toistensa nimiä huutavat Kaneda (äänenä Mitsuo Iwata) ja Tetsuo (Nozomu Sasaki) ovat olleet ystävykset lapsuudesta asti ja nyt he kuuluvat yhteiseen moottoripyöräjengiinsä. Lähes veljellisestä ystävyydestä huolimatta Kaneda jättää Tetsuota jatkuvasti varjoonsa, toimiessaan jengin johtohahmona. Tetsuo saa luvan korjailla Kanedan upeaa (ja nykyään ikonista) punaista moottoripyörää, muttei todellakaan saa ajaa sillä. Hahmoista pitää alusta alkaen ja heidän erilaiset luonteensa ovat molemmat kiinnostavat - etenkin kun kummallisen kohtaamisensa jälkeen alkaa tapahtumaan todella suuria muutoksia molempien elämille.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Kanedan ihastuksen kohde, salaperäinen Kei (Mami Koyama), Tetsuon ihastus Kaori (Yuriko Fuchizaki), kummallisia voimia omaava Takashi (Tatsuhiko Nakamura), tätä jahtaava eversti Shikishima (Tarō Ishida), voimia tutkiva professori Ōnishi (Mizuho Suzuki), sekä Kanedan ja Tetsuon moottoripyöräjengiin kuuluvat Yamagata (Masaaki Ōkura) ja Kai (Takeshi Kusao). Sivuhahmoistakin löytyy paljon kiinnostavia tapauksia, joiden salaisuuksia avataan pitkin leffaa.

Ei ole mikään ihme, että Akiraa pidetään niin valtavan korkeassa arvossa. Heti ensimmäisestä kohtauksesta, missä rauhallinen päivä Tokiossa keskeytyy sillä, että massiivinen räjähdys pyyhkii koko kaupungin yli, elokuva vangitsi minut lumoihinsa. Metropoliksen (1927) ja Blade Runnerin (1982) inspiroima cyberpunk-henkinen Neo-Tokio esitellään ja suuni meinasi loksahtaa auki hämmästyksestä. Vaikuttavasti luotu kaupunki, mikä tuntuu aidosti elävän ja hengittävän, ja mihin uppoutuu samantien kuin se olisi todellinen paikka, on vasta yksi asia, mikä räjäyttää katsojan tajunnan. Ja sitä elokuva totta vie tekee ällistyttävään loppuhuipennukseensa asti, mikä saa aivan varmasti monet katsojista pähkäilemään, että mitä ihmettä tässä oikein tapahtui? Elokuva tekee vaikutuksen kerta toisensa perään, minkä takia en myöskään ihmettele, miksi se toimii inspiraation lähteenä yhä tänäkin päivänä. Akiran vaikutusta voi bongailla niin toisesta animen scifiteoksesta, Ghost in the Shell - aaveäänestä (攻殻機動隊 - 1995) kuin esimerkiksi Hollywoodin megahitti toimintaelokuvasta The Matrix (1999). Jopa Yön ritarissa (The Dark Knight - 2008) nähty Batmanin moottoripyörä muistuttaa tästä leffasta.

Ja niillä moottoripyörillähän todella kaahaillaan. On uskomatonta, kuinka käsin piirretyllä animaatiolla pystytään luomaan upeampaa ja henkeäsalpaavampaa jälkeä kuin monissa toimintaelokuvissa todellisten stunttien kera. Akiran alkupäästä löytyy mieletöntä menoa, enkä ole vähään aikaan elokuvia katsoessani unohtanut niin täysin kaikkea ympärillä olevaa kuin tämän leffan ensimmäisen puolituntisen aikana. Sen lisäksi, että Neo-Tokion fantastiset maisemat pääsevät hyvin esille moottoripyöräajelun kautta, johtaa kaahaaminen myös iskeviin toimintakohtauksiin. Vaikka kyseessä onkin piirretty, ei Akira todellakaan ole mikään koko perheen filmi. Pitkin elokuvaa en voinut olla ihmettelemättä leffan alhaista K12-ikärajaa, kun verta roiskuu pitkin katuja, rosvot repivät tytöltä vaatteita kujalla ja kun eräs hahmo yrittää kauhoa takaisin itseensä sisälmyksiään, jotka pursuavat ulos hänen auki viilletystä vatsastaan. Meno on rankkaa, eikä leffa aio säästellä katsojaansa. Hyvä niin.

Näyttävän scifikaupunkinsa ja rajujen toimintakohtaustensa lisäksi elokuva tietty tarjoaa animelle tuttuja syvällisyyksiä, mitkä jo itsessään tekevät Akirasta kypsemmän piirroselokuvan verrattuna moniin animaatioihin. Kuten monet muutkin japanilaisleffat, tästäkin löytyy selviä viittauksia ja vertauskuvia Hiroshiman ja Nagasakin pommituksille. Niitä ja niiden aiheuttamaa ydintuhoaseiden pelkoa on käsitelty mm. alkuperäisessä Godzillassa (ゴジラ - 1954), kun jättiliskolla oli vielä syvällisempi merkitys kuin pelkkä monsterimähinä. Akira tosiaan alkaa Tokion räjähdyksellä, mutta sen lisäksi, että elokuva käsittelee tuhon seurauksia maan asukkaissa, se käsittelee Japanin uutta nousua kauhun keskeltä. Luonto ja ihmisen suhde luontoon on myös tärkeä aihe japanilaisissa elokuvissa. Akirasta löytyy toki sitä, mutta myös pohdintaa ihmisen uudesta suhteesta teknologiaa kohtaan. Etenkin loppupäässä luonnon ja teknologian risteytys on merkittävä teema. Kyseessä on niitä teoksia, jotka ovat kuin lahjoja, jotka jatkavat antamistaan. Jo ensimmäisellä katselulla siitä löytyy valtavasti kiehtovia puolia, mutta sen pinnan alle jää muhimaan paljon asioita uudelleenkatseluita varten.

Joillekin Akirassa voi muodostua heikkoukseksi se, että sen mielikuvituksellinen ja yhä vain yliluonnollisemmaksi paisuva kertomus voi helposti mennä yli hilseen, vaikka tarinaa seuraisi kuinka tarkasti. Itselleni tämä jonkin sortin epävarmuus tietyistä asioista vain lisäsi innostustani elokuvaa kohtaan. Sen sijaan mielestäni leffan tasoa hieman latistaa se, kuinka pitkäksi loppupään tuhospektaakkeli venytetään. On toki hyvä, ettei voimakasta vastusta nujerreta helposti, mutta jossain kohtaa loppupää eskaloituu turhan massiiviseksi ja valtavat räjähdyksetkin alkavat toistamaan itseään kaikessa vaikuttavuudessaankin. Kuitenkin itse lopetus palkitsee katsojansa ja nostaa filmin jälleen suuriin korkeuksiin. Katsuhiro Otomo on tehnyt hurjan työn, ensin kirjoittaessaan ja piirtäessään noin 2000-sivuisen mangan ja sitten muokatessaan sen elokuvamuotoon kirjoittajana ja ohjaajana.

Visuaalisestikin Akira on aivan mahtava elokuva. Piirrosjälki on uskomattoman tarkkaa, yksityiskohtaista ja näyttävää pitkin leffaa. Kaikkiin kuviin on panostettu ja kaikki tuntuu pitkään mietityltä. Hullua on, että kun yleensä käsin piirretyissä animaatioissa nähdään 12 kuvaa sekunnissa, Akiraan työstettiin tuplasti otoksia, jotta se näyttäisi elokuvamaisemmalta 24 kuvan sekuntivauhdilla. Tämä tarkoittaa tietenkin hurjasti lisähommia, mutta kärsivällisyys pitää upean laadun yllä loppuun saakka. Värien käyttö on fantastista läpi elokuvan ja siinäkin Akira teki ennätyksen, sillä leffassa nähdään enemmän värisävyjä kuin animaatioelokuvissa koskaan aiemmin. Huikeita visuaalisuuksia palvelee tietty oiva äänimaailma. Musiikeissa on yhdistelty kiehtovasti perinteisiä japanilaissävelmiä 1980-luvun scifielokuville tyypillisiin syntikkasointuihin.

Yhteenveto: Akira on mielettömän upea scifielokuva, mikä ällistyttää niin mestarillisella animoinnillaan kuin kiehtovalla kertomuksellaan. Filmi nappaa mukaansa välittömästi ja loksauttaa suun auki, kun vaikuttavat moottoripyöräkaahailut alkavat. Meno on usein komeampaa kuin oikeiden stunttien kanssa kuvatuissa toimintaelokuvissa. Toimintakohtaukset ovat myös brutaaleja ja Suomessa annettu K12-ikäraja tuntuu hassun alhaiselta veren ja väkivallan määrän huomioon ottaen. Upeiden visuaalisuuksien ja iskevän toiminnan lisäksi elokuvasta löytyy paljon syvällisiä puolia ja teemoja, joita hoksaa varmasti joka katselulla lisää. Ydintuho ja sen pelko ovat vahvasti läsnä, kuten myös teknologian nousu luonnon keskellä. Tunnelma on erinomaisesti luotu ja cyberpunk-henkinen Neo-Tokio tuntuu todelliselta paikalta, jonne voisi hypätä valkokankaan läpi. Pientä miinusta leffalle tuo sen hieman liiallisuuksiin paisuva tuhomekastus loppupäässä. Onneksi itse lopetus nostaa jälleen tason korkeaksi, eikä elokuva todellakaan latistu huipennuksessaan. Monille lopetus jättää varmasti paljon pähkäiltävää, mikä itseäni ainakin vain viehättää suuresti. Ei ole mikään ihme, että Akiraa pidetään niin korkeassa arvossa ja että se toimii inspiraation lähteenä yhä tänäkin päivänä. Se on liki täydellinen filmi ja niin animen kuin scifin merkkiteos!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

アキラ, 1988, Akira Committee Company Ltd., Akira Studio, TMS Entertainment, Kôdansha, Mainichi Broadcasting System, Bandai, Hakuhodo, Toho Company, LaserDisc., Sumitomo Corporation, TMS Entertainment

Arvostelu: Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä (Eat Pray Love - 2010)

EAT PRAY LOVE - OMAA TIETÄ ETSIMÄSSÄ

EAT PRAY LOVE

Ohjaus: Ryan Murphy
Pääosissa: Julia Roberts, Viola Davis, Billy Crudup, James Franco, Richard Jenkins, Tuva Novotny, Javier Bardem, Mike O'Malley, Sophie Thompson, Luca Argentero, Christine Hakim ja Hadi Subiyanto
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: S

Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä perustuu Elizabeth Gilbertin omiin kokemuksiin pohjautuvaan kirjaan Omaa tietä etsimässä Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa (Eat, Pray, Love: One Woman's Search for Everything Across Italy, India and Indonesia) vuodelta 2006. Kirja nousi nopeasti valtavaksi menestykseksi - se pysyi mm. The New York Timesin bestsellerinä 187 viikkoa putkeen! Elokuvastudiot aloittivat tietty kiivaan kilpailun kirjan elokuvaoikeuksista, mitkä nappasi lopulta Columbia Pictures. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2009 ja lopulta Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä sai maailmanensi-iltansa 10. elokuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut kriitikoiden mieleen, mutta se nousi nopeasti isoksi hitiksi lippuluukuilla. Itse en ollut aiemmin nähnyt filmiä, mutta olin tiennyt siitä jo sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen ja kirjoittaa siitä arvostelun juhlistamaan elokuvan kymmenvuotissyntymäpäivää.

Avioliittoonsa tyytymätön Elizabeth Gilbert aloittaa uuden suhteen nuoren näyttelijän kanssa, mutta sekään ei tunnu oikealta. Elizabeth päättääkin lähteä vuoden kestävälle matkalle Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan löytääkseen jälleen itsensä ja kyvyn nauttia elämästä.

Romanttisten komedioiden kuningatar Julia Roberts nähdään pääroolissa elämänsä matkalle lähtevänä Elizabeth Gilbertinä. Monelle parisuhteeseensa kyllästyneelle naiselle Elizabeth on varmasti samaistuttava hahmo, mikä jo itsessään selittää elokuvan, sekä tietty kirjan menestyksen. Heidän lisäksi varmasti suuri osa on muutenkin ollut jossain kohtaa tympääntynyt elämäänsä ja haluaa löytää itsensä uudestaan. Siksi Elizabethin matkalle lähteekin aluksi ihan mielellään. Paikoitellen kuitenkin tuntuu siltä, että Elizabeth käyttää enemmän aikaa asioista valittamiseen ja niistä pakenemiseen kuin niiden korjaamiseen. Välillä tämä valitus alkaakin ärsyttämään. Roberts on kuitenkin erittäin mainio tuttuun tapaansa ja unelmiaan toteuttamaan lähtevän rooli onkin kuin suoraan hänelle kirjoitettu.

Elizabethin aviomiehenä Steveninä ja laastarisuhteen miehenä Davidina nähdään Billy Crudup ja James Franco. Crudup on passeli mitäänsanomattomana miehenä, jolloin katsoja voi ymmärtää, miksi Elizabeth haluaa tästä eroon. Francon ja Robertsin väliltä ei kuitenkaan löydy mitään kemiaa - mikä onkin varmaan tarkoitus, sillä Elizabeth jättää tämänkin nopeasti lähteäkseen reissuun. Loistava Viola Davis taas esittää Elizabethin ystävää Deliaa, joka ei ole täysin varma, mitä olisi mieltä Elizabethin matkaideasta. Matkallaan Elizabeth tapaa mm. ruotsalaisen reissaaja Sofin (Tuva Novotny), meditoivan Richardin (Richard Jenkins), bisnesmies Felipen (Javier Bardem) ja viisaita oppeja sekä hyvää huumoria latovan Ketut Liyerin (Hadi Subiyanto). Näyttelijät sopivat pääasiassa hyvin rooleihinsa, mutta sivuhenkilöt jäävät lopulta todella ohuiksi.

Vaikka on helppoa ymmärtää, mistä Eat Pray Loven suosio johtuu ja miksi jotkut ovat suorastaan rakastuneet teokseen, on myös äärimmäisen helppoa hoksata, miksi filmi sai osakseen myös niin paljon tylytystä. Kyseessä on lopulta aika tyhjänpäiväinen teos, missä puolet ajasta käytetään lähinnä maisemien ja nähtävyyksien ihasteluun, sekä syömiseen. Suosittelenkin jo tässä vaiheessa syömään joko ennen elokuvaa tai sen aikana, sillä etenkin Italian osuuden aikana kasvaa nopeasti kova nälkä, herkullisia pasta- ja pizza-annoksia katsellessa. Samalla juurikin Italian osuus on se tyhjänpäiväisin. Tarinallisen elokuvan sijaan tuntuu usein siltä kuin katsoisi Julia Robertsin matkailuohjelmaa. Esitellään muutaman maan kulttuuria pintapuolisesti ja maistellaan vähän kaikenlaista. Elokuvan kolmisanainen nimi Eat Pray Love kuvastaakin kolmea eri maata, joissa Elizabeth käy. Italiassa syödään, Intiassa rukoillaan ja Indonesiassa sitten on sitä rakkautta. Kaksi ensimmäistä maata yrittävät myös kuvastaa Elizabethin tapaa päästää elämänsä aiemmista miehistä irti.

Isoin kritiikkini leffaa kohtaan ei kuitenkaan ole se, kuinka paljon enemmän se muistuttaa matkailuohjelmaa kuin elokuvaa, vaan että se tuntuu pettävän katsojansa lopussa. Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä lähtee liikkeelle hyvästä ajatusmaailmasta, ettei naisen elämän tarkoitus ole vain löytää miestä, jonka kanssa olla ja jolle omistautua, vaan pitäisi antaa enemmän arvoa omalle elämälle. Tämä on tärkeä viesti ja vahva sanoma, mutta elokuva ei tunnu olevan valmis menemään loppuun asti sen kanssa. Lopetus lähestulkoon kumoaa sen vahvan viestin. Tätä voi toki perustella sillä, että näin Elizabethille oikeastikin kävi matkallaan, mutta se luo silti ison ongelman, kun elokuvan lopetus sotii sitä vastaan, mitä se esitti pitkään edustavansa. Jostain syystä tämä "petos" on kuitenkin ennalta-arvattava ratkaisu ja sitä odottaa alusta alkaen - kenties siksi kun leffa on alusta alkaen niin imelää hömppää. Tähän kun vielä lisää päälle, kuinka vähän todellista sisältöä filmissä oikeasti on ja että elokuvaa vielä kestää kaksi tuntia ja vartin, on Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä erittäin pitkäveteinen raina.

Elokuvan ohjaaja Ryan Murphy on tehnyt tämän lisäksi pari muutakin filmiä, mutta pääasiassa hänet tiedetään televisiosarjojen, kuten Gleen (2009-2015) ja American Horror Storyn (2011-) luojana. Eat Pray Lovesta löytyykin vahvaa televisiomaisuutta ja kun jokainen maa tuntuu omalta jaksoltaan, voisi kirjan pohjalta helposti tehdä televisiosarjan. Murphy ei kuitenkaan onnistu tuomaan mitään erityistä mukaan, vaan käsittelee kaikkea lopulta todella pintapuoleisesti - etenkin käsikirjoituksessaan, yhdessä Jennifer Saltin kanssa. Elokuvan loputtua tuntuu siltä, että päähenkilö on matkallaan oppinut vain sen, että jos nämä huonommissa olosuhteissa elävät voivat olla onnellisia, niin sittenhän myös hyvävarainen New Yorkissa asuva nainenkin voi olla. Sentään leffa on hyvin kuvattu ja mukana on paljon kauniita ja värikkäitä maisemaotoksia. Leikkauksessa elokuva kaipaisi kuitenkin paljon tiivistämistä. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu ja säveltäjä Dario Marianelli yrittää tuoda tiettyä haikeutta mukaan kelpo musiikeillaan.

Teattereissa julkaistun version lisäksi elokuvasta on olemassa muutaman minuutin pidempi ohjaajan versio. Se alkaa hieman eri tavalla, minkä lisäksi Elizabethin lähtö New Yorkista kestää kauemmin. Lisäksi mm. yksi ruokailuista Italiassa kestää kauemmin, kuten kestää myös eräs meditointikohtaus Intiassa.

Yhteenveto: Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä haaskaa vahvan sanomansa naisen oman elämän merkityksestä muuttumalla täysin tyhjänpäiväiseksi matkailuohjelmaksi ja lopussa vielä pettämällä katsojansa unohtamalla teemansa. Julia Roberts on kyllä mainio pääroolissa Elizabeth Gilbertinä ja aluksi hänen kanssa lähtee matkalle mielellään, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän haluaisi vain palata kotiin. Jo ensimmäisessä kohteessa koko homma muuttuu elokuvasta Julia Robertsin matkailushowksi. Syömiseen ja nähtävyyksien ihailuun käytetään hurjasti aikaa. Muutenkin elokuva on todella venytetty ja aika käy jatkuvasti pitkäksi kahden tunnin ja vartin keston aikana. Loppupää alkaa jopa ärsyttämään ja romanttinen puoli tuntuu tyhmältä ratkaisulta kaiken jälkeen. Toisaalta se tuo vihdoin jotain sisältöä täysin tyhjänpäiväiseen leffaan, mutta tuntuu kuitenkin kumoavan sen, miksi koko matka ylipäätään alkoi. Lopputuloksena onkin heikko raina, mitä jaksaa katsoa vain Robertsin vetovoiman ansiosta. Eat Pray Lovea voi suositella lähinnä Gilbertin kirjasta innostuneille ja kehnossa suhteessa tai elämäntilanteessa eläville, jotka haaveilevat pakomatkasta ja rohkeasta arjen irtiotosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Eat Pray Love, 2010, Columbia Pictures Corporation, Plan B Entertainment, Red Om Films

Arvostelu: 365 päivää (365 dni - 2020)

365 PÄIVÄÄ

365 DNI

Ohjaus: Barbara Białowąs ja Tomasz Mandes
Pääosissa: Anna-Maria Sieklucka, Michele Morrone, Bronisław Wrocławski, Magdalena Lamparska, Otar Saralidze, Mateusz Łasowski, Grażyna Szapołowska, Tomasz Stockinger ja Gianni Parisi
Genre: draama, erotiikka
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 16

"Are you lost, baby girl?"

365 dni, eli suomalaisittain 365 päivää perustuu Blanka Lipińskan samannimiseen kirjaan vuodelta 2018. Kirja nousi suureen suosioon ja sen pohjalta alettiin tietty heti työstämään filmatisointia. 365 päivää sai ensi-iltansa kotimaassaan Puolassa helmikuussa ja kesällä se julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelun kautta maailmanlaajuisesti. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn (leffalla on jopa 0% Rotten Tomatoesissa), kuten tekivät myös monet katsojista, mutta silti leffa onnistui nousemaan pitkäksi aikaa Netflixin katsotuimmaksi filmiksi. Itse kuulin koko elokuvasta vasta, kun se oli jo ollut Netflixin valikoimassa jonkin aikaa ja siitä alettiin kohista sosiaalisessa mediassa. Aluksi ajattelin jättää koko filmin väliin, mutta mitä enemmän leffalle naureskeltiin ja sitä haukuttiin, sitä enemmän minua alkoi kiinnostamaan, mistä oikein on kyse. Lopulta katsoin 365 päivää heinäkuun lopussa.

Puolalainen Laura Biel viettää syntymäpäiväänsä Italiassa poikaystävänsä kanssa, kun sisilialainen gangsteri Massimo Torricelli sieppaa hänet. Massimo kertoo pitävänsä Lauraa 365 päivää vankinaan, jotta tämä rakastuisi gangsteriin.

Päärooleissa Anastasia Steelenä ja Christian Greynä... ei kun siis Laura Bielinä ja Massimo Torricellinä nähdään Anna-Maria Sieklucka ja Michele Morrone. Katsojan on vaikea olla vertaamatta hahmoja Fifty Shades -trilogian (2015-2018) pääpariin ja kirjailijan kommentti siitä, että kyseinen trilogia oli hänelle suuri inspiraatio 365 päivää kirjoittaessaan, viittaa siihen, että hahmot todella ovat kopiot Anastasiasta ja Christianista. Laura on täysin mitäänsanomaton hento neito, joka elää tylsää elämää ja Massimo on rajusta seksistä tykkäävä paha poika, jolla on paljon rahaa. Massimo on kuitenkin niin hirveä paskiainen, että hän saa jopa toksisen Christian Greyn näyttämään varsinaiselta prinssi Uljaalta. Christian ei sentään siepannut Anastasiaa ja pitänyt tätä vankinaan. Massimo on lähinnä kuvottava ja kaamea pahishahmo, mutta elokuva yrittää kovasti esittää hänet joka naisen unelmamiehenä. Itse toivoin koko leffan ajan, että Laura saisi käsiinsä aseen ja ampuisi Massimon - etenkin kun tämä lupailee, ettei koske Lauraan ilman tämän lupaa ja heti työntää käsiään ties minne Lauran vartalossa. Sen lisäksi, että katsojana on vaikea ymmärtää, mitä Laura voisi nähdä Massimossa, on myös vaikea ymmärtää, mitä Massimo näkee Laurassa? Hahmo on niin tylsä. Vai onko se tylsyys juuri se vetovoima? Siekluckan ja Morronen väliltä sentään löytyy pienesti kemiaa, mutta eivät he kummoisia näyttelijöitä ole.

Jos 365 päivää olisi trilleri, psykologinen kauhuelokuva, sen tarina voisi toimia erittäin hyvin. Gangsteri sieppaa naisen ja pitää tätä vankinaan vuoden päivät, siinä toivossa, että nainen rakastuisi häneen. Juoni on karmiva ja siitä voisi saada aikaiseksi mainion jännärin. Mutta kyseessä ei ole minkäänlainen trilleri, vaan jonkun naisen märkä uni, minkä hän on onnistunut julkaisemaan kirjana Fifty Shades -villityksen aikoihin, vaikka hänen urpo seksifantasiansa kuuluisikin internetin pimeämmälle puolelle. Fifty Shades -menestyksen myötä myös elokuvasovitus oli varmaa ja nyt meillä on 365 päivää, yksi vuoden surkeimmista roskaläjistä.

Siinä, missä Fifty Shades of Grey (2015) kompasteli mm. amatöörimäisen toteutuksensa, kehnon käsikirjoituksensa ja kiusallisten näyttelijöidensä takia, 365 päivää kaatuu suoraan naamalleen jo juonensa takia. Joku voi toki kiihottua tällaisesta pakotetusta Tukholma-syndrooma-tarinasta, mutta itse en voinut olla kummastelematta, kuinka etenkin nykypäivänä voidaan tehdä elokuva, mikä suorastaan romantisoi raiskaamista, muuta seksuaalista ahdistelua ja naisten halventamista? Leffa esittää kauheat jutut osoituksena rakkaudesta ja se on paikoitellen jopa oksettavaa. Laura tietty antaa monet asiat anteeksi, kun käy ilmi, kuinka pullollaan Massimon lompakko on. Jokaisen teon jälkeen, mitkä saavat katsojan toivomaan, että mies joutuisi vähintään telkien taakse, kaikki onkin hyvin, kun Laura saa shoppailla kalliita vaatteita tai pääsee lentämään yksityislentokoneilla ja ottamaan aurinkoa veneellä, mikä voisi kaikessa hulppeudessaan toimia ihmisen kotina.

Massimon antaessa Lauralle 365 päivää aikaa rakastua häneen, elokuva antaa katsojalle kaksi tuntia aikaa olla sitä mieltä, että pari kuuluisi yhteen. Tätä ei kuitenkaan koskaan tapahdu. Twilightia (2008) myöten monet leffat ovat romantisoineet toksisuutta, mutta tässä meno äityy niin pitkälle, että katsoja vain vastustaa parisuhdetta kovaan ääneen. Tietenkin Laura ja Massimo päätyvät yhteen! Ja sitten elokuva päättää ylpeillä sillä, kuinka se on roisimpaa menoa kuin Fifty Shadesit ja alkaa kunnon seksimontaasit ärsyttävien pop-kappaleiden jumputtaessa taustalla. Elokuva yrittää olla kuuma ja kiimainen, mutta se on oikeastaan vain rasittava ja puuduttavan pitkäveteinen. Leffa tuntuu pitkälti yli kaksituntiselta. Valitettavasti piina ei lopu siinä kohtaa, kun päästään lopputeksteihin. Ehei, elokuvahan tietty pohjustaa jatkoa! Kyseessä on nimittäin trilogian ensimmäinen osa, mikä tarkoittaa, että tätä kuraa on tiedossa lisää!

Elokuvan ovat ohjanneet Barbara Białowąs ja Tomasz Mandes, jotka toimivat myös käsikirjoittajina yhdessä kirjailija Lipińskan ja Tomasz Klimalan kanssa. Jopa neljän käsikirjoittajan voimin leffan tarina on todella ohut ja kahden tunnin kesto saadaan aikaiseksi puuduttavalla täytteellä. Lisäksi on jopa huvittavaa, kuinka moni kohtaus alkaa siitä, että Laura herää sängystä ja Massimo tuijottaa häntä vierestä. Ohjaus on läpikotaisin kehnoa. Kun seksimontaasi alkaa, muistuttaa toteutus jo enemmän musiikkivideota. Sentään 365 päivää on ihan kelvollisesti kuvattu. Vaikka mukana onkin paljon paljasta pintaa, leikkaus tapahtuu heti, kun on vaarana, että jommankumman jalkoväli näkyisi kameralle. Silti on varmaa, että monet painelevat pausea pitkin leffaa, jos leikkaus ei ehtisikään piilottamaan kaikkea. Sarapatan veljesten musiikki ei pääse mitenkään esille, kun leffaan tungetaan vähintään kymmenen minuutin välein jokin pop-biisi, millä yritetään tuoda energiaa kaiken pitkäveteisyyden keskelle.

Yhteenveto: 365 päivää on aivan kammottavaa roskaa, mikä saa jopa Fifty Shades -trilogian muistuttamaan laatuviihdettä. Elokuvan tarina sopisi hyvin trilleriin, missä siepattu nainen yrittää karata gangsterilta, mutta turha kuvitella, että leffa ottaisi sellaista suuntaa. Kahden tunnin ajan elokuva yrittää romantisoida raiskaamista sun muuta pahoinpitelyä ja vielä pahempana se sanoo, että kunhan mies ostaa naiselleen kaikkea kallista jälkeenpäin, täytyy pahat teot antaa anteeksi. Leffa kuvittelee olevansa todella tuhma ja kiihottava, mutta se on lähinnä ällöttävä, tahattoman koominen, ärsyttävä ja puuduttavan tylsä. Laura on täysin mitäänsanomaton tapaus, kun taas Massimo raivostuttaa jatkuvasti ollessaan ruudulla. Silti elokuva luulee, että katsoja kannustaisi heidän suhdettaan. Itse toivoin jatkuvasti, että Massimo kuolisi brutaalilla tavalla. Harmillisesti sitä tyydytystä elokuva ei tarjoa. Seksimontaasien alkaessa elokuva muistuttaa lähinnä tympeää musiikkivideota, eikä filmi tunnu ikinä loppuvan. Ja kun se vihdoin ja viimein loppuu, se kehtaa vielä pohjustaa jatkoa. 365 päivää -elokuvaa voi suositella vain, jos Fifty Shades -trilogia on todella lähellä sydäntä, mutta siinä ei kuitenkaan ollut vielä tarpeeksi nakuilua. Silti suosittelen kääntymään pornon puoleen, sillä jopa sieltä löytyy parempia tarinoita ja näyttelijäsuorituksia. (Ja siis tämänhän tiedän puhtaasti akateemisista syistä tehtyjen tutkimusten kautta...)

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
365 dni, 2020, Ekipa, Future Space, Next Film, TVN