Arvostelu: Terminaali (The Terminal - 2004)

TERMINAALI

THE TERMINAL

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Tom Hanks, Stanley Tucci, Catherine Zeta-Jones, Kumar Pallana, Diego Luna, Chi McBride, Barry Shabaka Henley, Zoë Saldana, Eddie Jones ja Benny Golson

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: S

The Terminal, eli suomalaisittain Terminaali perustuu löyhästi tositapaukseen iranilaisesta pakolaisesta Mehrani Karimi Nessarista, joka joutui asumaan ranskalaisella lentokentällä liki kaksikymmentä vuotta henkilöllisyystodistusongelman takia. Steven Spielberg hankki oikeudet Nessarin tarinaan ja ryhtyi työstämään sen innoittamana elokuvaa. Hän etsi ympäri maailmaa oikeaa lentokenttää, jota voisi käyttää elokuvan kuvauspaikkana, mutta kun sellaista ei löytynyt, elokuvantekijöiden täytyy rakentaa massiivinen lentokenttälavaste tyhjään hangaariin Kaliforniassa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Terminaali sai maailmanensi-iltansa 9. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin hieman ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse katsoin Terminaalin ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä kovasti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Viktor Navorski saapuu New Yorkin lentokentälle ja saa kuulla, että lentonsa aikana hänen kotimaassaan Krakosiassa on tapahtunut sotilaallinen vallankaappaus. Poliittisen selkkauksen takia Viktor ei saa matkata takaisin kotiinsa, mutta hänelle ei myöskään myönnetä viisumia jatkaa matkaansa Yhdysvaltoihin. Viktor huomaakin pian joutuvansa asumaan lentokentän terminaalissa.

Tom Hanks näyttelee Viktor Navorskia, fiktiivisen itäeurooppalaisvaltio Krakosian kansalaista, jonka matka New Yorkiin saa todella ikävän käänteen, kun kotimaan vallankaappaus, poliittiset ongelmat ja kömpelö byrokratia pakottaa hänet jäämään asustamaan lentokentälle. Asiaa ei auta, että Viktor hädin tuskin puhuu englantia. Hanks katoaa onnistuneesti rooliinsa heti ensiminuuteilla, höpöttäessään hymyssä suin menemään bulgariaksi ja venäjäksi. Hän tekee Viktorista välittömästi erittäin pidettävän hepun, jonka edesottamuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena ja jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan.

     Lentokentällä Viktor kohtaa tietty monenlaisia persoonia, kuten jämäkän rajavalvontapäällikkö Dixonin (Stanley Tucci), tätä seuraavan Thurmanin (Barry Shabaka Henley), lentoemäntä Amelian (Catherine Zeta-Jones), siivooja Guptan (Kumar Pallana), ruokalähetti Enriquen (Diego Luna), aulakuormaaja Mulroyn (Chi McBride) ja virkailija Torresin (Zoë Saldana). Hahmot ovat toimivan erilaisia ja osa varsin veikeitä tyyppejä, ja heidän näyttelijänsä ovat mainioita rooleissaan. Tucci oikein herkuttelee inhottavan virkaintoilijan osassa, kun taas Zeta-Jones tuo mukaan tavanomaista romantiikkaa. Show'n varastaa usein Pallana Guptana, jonka parasta viihdettä on katsoa, kun ihmiset liukastelevat hänen pesemiin lattioihin, huomioimatta lainkaan useita varoituskylttejä. Saldanan kohdalla on muuten hupaisaa, että hänen hahmonsa fanittaa Star Trekiä - Saldanahan nousi myöhemmin kuuluisaksi nimenomaan esiinnyttyään vuoden 2009 Star Trek -elokuvassa ja sen jatko-osissa!

Vaikka Terminaali on ilmestymisestään lähtien nauttinut pääasiassa positiivisista mielipiteistä, on se myös kerännyt aimo annoksen haukkujia, enkä vielä muutamankaan katselukerran jälkeen pysty ymmärtämään, että miksi. Toki leffassa on pieniä kompastuskiviä esimerkiksi realistisuuden ja epärealistisuuden rajamailla tasapainottelevan huipennuksensa kanssa, mutta siitäkin huolimatta kyseessä on todella hurmaava hyvän mielen elokuva, joka jaksaa viihdyttää useampaankin otteeseen. Viktor pistetään välittömästi ikävään tilanteeseen, mikä avautuu aluksi katsojille onnistuneen huumorin kautta, kun kielimuuri nousee haasteeksi selittää miehelle, mistä on oikein kyse. Kun totuus vihdoin valkenee Viktorille, elokuva osoittaa myös taitavansa väkevän draaman ja loppuleffa seilaileekin tyylikkäästi draaman ja komedian välimaastossa. Elokuva myös näyttää toimivasti, kuinka surullisenkuuluisaa amerikkalaisten torjuva maahanmuuttopolitiikka on ja kuinka lakipykälien tulkinnanvaraisuus aiheuttaa ongelmia tavan mattimeikäläisille.

Parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä tämä matka (joka tosin ei periaatteessa etene yhdestä lokaatiosta minnekään) vie niin hyvin mukanaan. Aluksi on mielenkiintoista, suorastaan koukuttavaa seurata, kun Viktor yrittää sopeutua outoon tilanteeseensa, etsimällä nukkumispaikkaa ja keksimällä rahantekotapoja saadakseen ruokaa. Meno muuttuu entistä kiinnostavammaksi, kun hän tapaa aiemmin mainitsemiani henkilöitä, jotka tuovat sekaan omat kuvionsa. Tästä kaikesta saisi helposti aikaiseksi myös televisiosarjan, jota voisi tuijottaa jaksosta ja tuotantokaudesta toiseen. Leffa pitää hymyä visusti katsojan huulilla, vaikka se muuttuukin parissa kohtaa jopa hieman herkäksi. Kun lopputekstit lähtevät rullaamaan, katsojan täyttää autuaan lämmin fiilis. Sellainen, kun tietää nähneensä mahtavan, todellisen hyvän mielen elokuvan.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Steven Spielberg, joka vähemmän yllättäen teki tässäkin todella vakuuttavaa työtä, vaikkei Terminaali ylläkään sinne maestron todellisten huippuleffojen tasolle. Spielberg rakentaa tunnelmaa erinomaisesti. Sacha Gervasin ja Jeff Nathansonin käsikirjoitus on myös erittäin mainio. Erityisiä onnistumisia ovat se, että syy Viktorin matkalle New Yorkiin voi helposti tuntua yhdentekevältä, kun se paljastetaan, mutta kirjoittajat ovat tienneet, ettei sillä olekaan todellisuudessa sen suurempaa väliä, sekä se, kuinka leffa kiertää toimivasti yhden romanttisten komedioiden isoimman kliseen lentokenttiin liittyen. Terminaali on myös taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Spielbergin suosimat takavalot häiritsevät ajoittain, mutta pääasiassa visuaalinen ilme toimii. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Williams tunnelmoi ihastuttavasti musiikeillaan. Isoimmat kehut ansaitsee kuitenkin lavastustiimi, joka on tehnyt aivan älyttömän upeaa työtä lentokentän kanssa. Lavaste on järjettömän valtava ja se sisältää ilmoitustauluja, kauppoja, ravintoloita (Burger King ja Starbucks saivat takuulla hyvät sponsorirahat leffasta), toimivat liukuportaat, valvontakamerajärjestelmän ja ties mitä muuta. On huutava vääryys, ettei Terminaali saanut Oscar-ehdokkuutta parhaasta lavastuksesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Terminal, 2004, DreamWorks Pictures, Amblin Entertainment, Parkes/MacDonald Image Nation

Arvostelu: Speed - kuoleman kyydissä (Speed - 1994)

SPEED - KUOLEMAN KYYDISSÄ

SPEED

Ohjaus: Jan de Bont

Pääosissa: Keanu Reeves, Sandra Bullock, Dennis Hopper, Joe Morton, Jeff Daniels, Alan Ruck, Hawthorne James, Beth Grant, Glenn Plummer, Carlos Carrasco ja David Kriegel

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Speed - kuoleman kyydissä on Keanu Reevesin ja Sandra Bullockin tähdittämä toimintaelokuva. Leffan idea lähti siitä, kun käsikirjoittaja Graham Yost katsoi isänsä Elwy Yostin kehotuksesta elokuvan Pakojuna (Runaway Train - 1985), jossa Yostin mukaan juna joutuu matkaamaan kovaa vauhtia sinne asennetun pommin takia. Kävi ilmi, että isä oli sekoittanut leffan japanilaiselokuvaan The Bullet Train (新幹線大爆破 - 1975), mutta tästä huolimatta Graham-poika piti kovasti ideasta, että kulkuneuvo joutuisi kaahaamaan pommin takia. Yost kuitenkin koki, että linja-auto olisi parempi kulkuneuvo tarinaan kuin juna ja ryhtyi tältä pohjalta työstämään käsikirjoitusta. Hän vei tekstinsä Paramount Picturesille, jonka pomot innostuivat ideasta. Alun perin ohjaajaksi pyydettiin John McTiernania, mutta tämä kieltäytyi ja ehdotti sen sijaan hänen elokuvansa Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988) ja Punaisen lokakuun metsästys (The Hunt for Red October - 1990) kuvannutta Jan de Bontia. Ohjaajan hommista haaveillut de Bont hyppäsi innokkaasti projektiin mukaan, mutta samaan aikaan Paramount luopui elokuvasta, jolloin 20th Century Fox nappasi sen itselleen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1993 ja lopulta Speed - kuoleman kyydissä sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys, jota myös kriitikot kehuivat ja joka voitti Oscar-palkinnot parhaasta äänityksestä ja parhaista äänitehosteista. Nykyään elokuvaa pidetään toimintagenren klassikkona. Itse katsoin Speedin joskus nuorempana ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Los Angelesin poliisi Jack Traven saa tietää vaarallisen psykopaatin asentaneen pommin linja-autoon. Jos bussi ajaa alle 50 mailin tuntivauhtia, pommi räjähtää. Jackin täytyy keksiä, kuinka saisi matkustajat pelastettua ja roiston pysäytettyä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Bill & Ted -komedioista kuuluisaksi ponkaissut ja Myrskyn ratsastajilla (Point Break - 1991) toimintaelokuvien pariin hypännyt Keanu Reeves nähdään elokuvan pääroolissa losangelesilaisena poliisina, Jack Travenina, joka erikoistuu pommien purkamiseen. Jackin kyvyt pääsevätkin todelliseen koetukseen, kun hän hyppää linja-auton kyytiin, johon on asennettu pommi. Jos bussi ajaa yli 50 mailin (noin 80 kilometriä) tuntinopeutta, pommi virittyy päälle ja jos nopeus laskee alle 50 mailin, pommi ja samalla koko bussi räjähtävät. Reeves istuu jälleen erittäin passelisti lainvalvojan rooliin ja tulkitsee hyvin sinnikästä hahmoaan, joka joutuu käyttämään kaikkea kekseliäisyyttään noustakseen huippustressaavassa tilanteessa niskan päälle.

     Elokuvassa nähdään myös Jeff Daniels Jackin työparina Harrynä, Joe Morton heidän pomonaan Macina ja Dennis Hopper sekopäisenä pommimiehenä, joka on aiheuttanut Jackille haasteita aiemminkin. Linja-auton kyydissä olevista merkittävimmäksi nousee Sandra Bullockin näyttelemä Annie, joka päätyy ajamaan bussia, kun oikea kuski (Hawthorne James) saa luodista. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan. Daniels on passeli valinta Reevesin rinnalle, Mortonista löytyy karismaa poliisikomentajaksi ja Bullock pärjää mainiosti kauheaan tilanteeseen ajautuneena Anniena. Hullunkiilto silmissään varustettu Hopper on nappivalinta psykopaatiksi, joka on päättänyt pitää karmaisevaa kivaa ihmiselämien kustannuksella.

Speed - kuoleman kyydissä sisältää erittäin yksinkertaisen, mutta sitäkin tehokkaamman konseptin. Kukapa ei olisi joskus matkustanut linja-auton kyydissä? Päällisin puolin bussimatkat mieltää turvalliseksi ja mieluisaksi tavaksi kulkea paikasta A paikkaan B. Mutta mitä jos siihen bussiin olisi asennettu pommi? Ja mitä jos pommin räjähtämiseen vaikuttaa bussin nopeus? Hyvin simppelistä ideasta on saatu aikaan erittäin sähäkkä, suorastaan mahtava toimintajännäri, joka pitää äärimmäisen tiukasti otteessaan läpi lähes parin tunnin kestonsa. Jo ennen bussiin pääsemistä elokuva nostattaa hikipisarat katsojan ohimoille erittäin tiivistunnelmaisella hissikohtauksella, viestien, millaista stressaavaa menoa olisi luvassa. Kun vihdoin siirrytään linja-autoon ja mittarin näyttäessä viittäkymppiä pommi virittyy päälle, on luvassa sellaista menoa, että voi pojat.

Stressitasot kasvavat tehokkaasti elokuvan edetessä niin linja-autossa kuin kotisohvallakin. Mutkia tulee jatkuvasti matkaan, oli kyse sitten edessä olevasta ruuhkasta, jonka takia ei voi jarruttaa, bussissa panikoivista matkustajista tai ulkopuolisista tekijöistä. Sydän hakkaa yhä vain kovempaa, kun seuraa tämän jännitysnäytelmän etenemistä. Turhat on riisuttu pois ja elokuva keksii kaiken aikaa uusia keinoja hyödyntää ideaansa, jolloin homma ei käy koskaan tylsäksi. Hurja ajelu vie kohti väkevää finaaliaan ja vasta lopputekstien alkaessa voi vihdoin hengähtää. Huh huh, mikä kyyti!

Väärissä käsissä Speed - kuoleman kyydissä vajoaisi helposti täysin tyhjänpäiväiseksi tusinarainaksi, mutta ensikertalainen Jan de Bont on pistänyt kaikkensa peliin ja saa pyöriteltyä yhden kaikkien aikojen parhaista toimintafilmeistä. De Bont oli tätä ennen toiminut tosiaan kuvaajana ja hän on selvästi ottanut vaikutteita työskenneltyään Die Hardin parissa. Harmillisesti miehen ohjaajaura lähti vakuuttavan debyytin jälkeen heti aikamoiseen laskuun. Katastrofileffa Twister (1996) on vielä kelpo pätkä, mutta Speedin jatko-osa Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) mielletään usein yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista leffoista. Vuoden 2003 kehnon videopelileffa Lara Croft Tomb Raider - Elämän lähteen (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life) jälkeen de Bont ei olekaan ohjannut yhtäkään elokuvaa. Speed - kuoleman kyydissä on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on erittäin hyvin kuvattu ja tiukasti leikattu. Lavastajat ja efektitiimi ovat tehneet hyvää työtä bussin ja siihen liittyvän tuhon kanssa. Äänimaailma jylisee tehokkaasti ja Mark Mancina tunnelmoi erinomaisesti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Speed, 1994, Twentieth Century Fox, The Mark Gordon Company

Arvostelu: Bad Boys: Ride or Die (2024)

BAD BOYS: RIDE OR DIE

Ohjaus: Adil El Arbi ja Bilall Fallah

Pääosissa: Will Smith, Martin Lawrence, Jacob Scipio, Vanessa Hudgens, Alexander Ludvig, Paola Núñez, Eric Dane, Ioan Gruffudd, Melanie Liburd, Tasha Smith, Tiffany Haddish, Dennis Greene, Rhea Seehorn, Quinn Hemphill, DJ Khaled ja Joe Pantoliano

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Will Smithin ja Martin Lawrencen tähdittämä toimintakomedia Pahat pojat (Bad Boys - 1995) oli taloudellinen menestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Bad Boys II (2003) menestyi myös hyvin, mutta kesti silti lähes kaksi vuosikymmentä, kunnes kolmas osa Bad Boys for Life (2020) sai ensi-iltansa. Kolmososa oli elokuvasarjan menestynein, joten neljännen elokuvan teko käynnistyi heti. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023, mutta ne jouduttiin keskeyttämään kesällä hetkellisesti Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon ajaksi. Lakon päätyttyä elokuva tehtiin loppuun ja nyt Bad Boys: Ride or Die on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Pahat pojat -elokuvasta, mutta jatko-osat olivat mielestäni aika keskinkertaisia. Kävin siitä huolimatta katsomassa Bad Boys: Ride or Dien heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Miamin etsivien Mike Lowreyn ja Marcus Burnettin täytyy yrittää pelastaa entisen kapteeninsa maine, kun hänet lavastetaan tehneeksi yhteistyötä huumekartellien kanssa.

Will Smith ja Martin Lawrence palaavat rooleihinsa etsivinä Mike Lowreynä ja Marcus Burnettina, jotka päätyvät jälleen kerran keskelle varsinaista soppaa. Tällä kertaa heidän täytyy puhdistaa edellisleffassa kuolleen kapteeninsa Conrad Howardin (Joe Pantoliano) maine, kun tämä lavastetaan huumekartellien yhteistyötekijäksi. Pian etsivät joutuvat huomaamaan olevansa itsekin epäiltyjen listalla, jolloin heidän perässään ovat niin rosvot kuin poliisitkin. Smithin ja Lawrencen kemiat osuvat edelleen hyvin yhteen, mutta ajoittain kaksikon koheltaminen on jopa uuvuttavaa. Erityisesti Lawrence yrittää aivan liikaa ja monet hänen vitseistään ovat pahimman luokan kiusallisuutta. Parin vuoden takaisessa Oscar-gaalassa läpsyllään kohahduttanut Smith on ihan kelpo vireessä, mutta yleensä hauska näyttelijä jää lähinnä patsastelemaan totisena.

     Elokuvassa nähdään myös vanhoina tuttuina Paola Núñez kapteeni Rita Secadana, Vanessa Hudgens ja Alexander Ludvig poliiseina Kellynä ja Dornina, Dennis Greene hömelönä Reggienä, sekä Jacob Scipio Miken vangittuna äpäräpoika Armandona. Tasha Smith korvaa Theresa Randlen Marcusin vaimona Theresana, kun taas muina uusina naamoina nähdään muun muassa Melanie Liburd Miken uutena mielitiettynä Christinenä, Eric Dane huumekartellin tehosotilaana McGrathina, Ioan Gruffudd pormestariehdokas Lockwoodina, sekä Better Call Saul -sarjasta (2015-2022) tuttu Rhea Seehorn edesmenneen Howardin tyttärenä, liittovaltion seriffi Judy Howardina. Sivunäyttelijät vähintään ajavat asiansa. Kaikista yllättävimpänä Bad Boys II:ssa esitelty Greene saa leffan huippuhetken, joka mullistaa niin katsojan kuin muiden hahmojenkin käsityksen Reggiestä.

Bad Boys: Ride or Die on aika lailla juuri sitä, mitä siltä odotinkin. Keskinkertainen toimintakomedia, joka viihdyttää hetkittäin, mutta joka todennäköisesti unohtuu mielestä nopeasti. Ainakin kolmosleffan tapahtumat olivat päässeet unohtumaan itseltäni lähes täysin. Uutuusleffa muistuttaa usein tikanheittoa sokkona. Muutama juttu osuu maalitauluun, pari käy lähellä keskipistettä ja loput lentävätkin sitten enemmän tai vähemmän reilusti huti. Parhaimmillaan elokuva saa nauramaan ääneen, huonoimmillaan meno on vaivaannuttavaa ja näytöksessä vallinnut hiljaisuus joidenkin vitsien jälkeen tuntui huutavalta. Mitään ideaa ei selvästi ole pidetty liian huonona, kliseisenä, irrallisena tai tyylirikkona, vaan kaikki on heivattu mukaan. Vaikka leffalla on mittaa hieman alle kaksi tuntia, tuntuu se kestoaan pidemmältä ja siinä on varmaan vartti leikattavissa pois.

Elokuvalla kestää turhan pitkään lähteä käyntiin, mutta toisella puoliskollaan se onnistui hetkittäin voittamaan minua puolelleen. Tarina on tarpeeksi toimiva, joskin turhan täyteen ahdettu ja äärimmäisen ennalta-arvattava. Jännitystä ei seasta juuri löydy, sen varmistaa viimeistään Marcusin myötähäpeällinen käytös. Lopputaistelu onneksi pelastaa paljon, pääasiassa teknisellä toteutuksellaan. Kameraa asetellaan kekseliäästi eri paikkoihin, jopa aseisiin, mikä luo kohtauksiin hetkittäisesti videopelimäistä näköä. Lennokkikameraa hyödynnetään myös yllättävän komeasti. Kun usein toimintaleffoissa parhaat paukut on käytetty jo ennen finaalia, oli mukavaa vaihtelua, että nyt ne oli jätetty viimeiseksi.

Bad Boys: Ride or Dien ohjauksesta vastaa sama Adil & Bilall -duo, joka ohjasi myös Bad Boys for Lifen. Paikoitellen kaksikko näyttää, että heillä on silmää tyylikkääseen toimintaan ja kykyä luoda viihdyttävää menoa, mutta yhtä lailla he ampuvat välillä liikaa yli tai menevät siitä, mistä aita on matalin. Ailahtelevaisuudesta huolimatta minun täytyy sanoa, että minua harmittaa duon puolesta, kun heidän tekemänsä Batgirl-elokuva pyyhittiin maan päältä, vaikka se oli jo viittä vaille valmis julkaisuun. Chris Bremnerin ja Will Beallin käsikirjoitus on täysin yhdentekevä, täynnä kökköä dialogia ja kliseisiä ratkaisuja. Kekseliään kameratyöskentelyn lisäksi käytännön tehosteet ovat oivaa jälkeä, lavasteet hienot ja äänimaailma hyvin luotu. Elokuvassa toki kuullaan sarjan mainio tunnusmelodia, kuten myös parikin versiota Inner Circlen tarttuvasta Bad Boys -kappaleesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bad Boys: Ride or Die, 2024, Columbia Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Westbrook Studios

Arvostelu: Hit Man (2023)

HIT MAN

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Glen Powell, Adria Arjona, Austin Amelio, Retta, Sanjay Rao, Evan Holtzman ja Molly Bernard

Genre: komedia, romantiikka, jännitys

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Hit Man perustuu Texas Monthlyn uutiseen Gary Johnsonista, poliisia auttaneesta professorista, joka esitti palkkatappajaa saadakseen rikollisia nalkkiin. Richard Linklater kiinnostui Johnsonista ja ryhtyi kynäilemään tästä elokuvaa. Päärooliin valikoitui Glen Powell, jonka kanssa Linklater työsti käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja Hit Man sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2023. Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa elokuva julkaistaan suoraan Netflixissä, mutta täällä Suomessa olemme kerrankin onnekkaita, sillä leffa saapuu ihan elokuvateattereihin. Itse odotin Hit Manin näkemistä innolla, mieltäessäni sen konseptin vekkuliksi ja pitäessäni monista Linklaterin aiemmista teoksista. Kävinkin katsomassa Hit Manin heti sen ensi-iltapäivänä.

New Orleansin yliopistossa opettavalla Gary Johnsonilla on erikoinen sivubisnes. Hän auttaa poliisia esittämällä palkkamurhaajaa ja huijaamalla siten murhasta maksamaan valmiit ihmiset paljastamaan itsensä ja joutumaan vankilaan. Garyn elämä mullistuu, kun hän rakastuu yhteen näistä huijattavista kohteista, joka etsii palkkamurhaajaa tappamaan aviomiehensä.

Glen Powell on nopeaa kyytiä nousemassa yhdeksi Hollywoodin tämän hetken isoimmista nimistä. Mies virnuili minkä kerkesi Top Gun: Maverickissa (2022) ja sitten ihastutti monet romanttisessa komediassa Anyone but You (2023). Kesällä hänet nähdään Twisters-katastrofileffassa (2024) ja nyt hän tähdittää Hit Mania. Powell näyttelee Gary Johnsonia, päällisin puolin aika tylsää psykologian ja filosofian professoria, jolla on kuitenkin kiehtova sivutyö poliisin apulaisena, palkkamurhaajan näyttelijänä. Suurimmaksi osaksi hahmo perustuu tosielämässä samaa tehneeseen mieheen ja kyseessä on erittäin kiinnostava tapaus. Usein totuus on fiktiota hurjempaa ja jos Garyn tarinaa ei tietäisi todeksi, voisi olla vaikea uskoa, mitä valkokankaalla tapahtuu. Powell on aiemmissa rooleissaan ollut mielestäni ihan hyvä, mutta hän ei ole tosissaan säväyttänyt minua ennen kuin nyt. Powell on loistovedossa roolissa, päästen näyttämään monipuolista kyvykkyyttään, kun hänen hahmonsa muovautuu hieman vässykästä professorista monenlaisiksi palkkatappajahahmoikseen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Retta ja Sanjay Rao Garyn työnantajina Claudettena ja Philinä, Austin Amelio vastaavia työkeikkoja tekevänä Jasperina, sekä Adria Arjona Madisonina, joka ottaa yhteyttä Garyn esittämään palkkatappajahahmoon, toiveenaan pistää hengiltä kontrolloiva ja väkivaltainen aviomiehensä Ray (Evan Holtzman) ja johon Gary rakastuu välittömästi, riskeeraten työnsä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan, erityisesti Arjona, jolla on erinomaista kemiaa Powellin kanssa.

Hit Man osoittautui erittäin ilahduttavaksi elokuvatapaukseksi, joka yhdistelee saumattomasti romanttista komediaa ja tiivistunnelmaista jännäriä varsin omalaatuiseen (joskin toki elokuvaa varten väriteltyyn) tositarinaan. Gary Johnson on välittömästi kiinnostava heppu monipuolisten urasuuntaustensa kautta ja leffaan jää heti koukkuun seuraamaan, kun mies uppoaa yhä syvemmälle huijausduuniinsa, napatakseen kiinni muiden ihmisten kuolemista maksavia tyyppejä. Garyn hyödyntämät valehenkilöllisyydet ovat toinen toistaan hupaisampia karikatyyrejä ja näitä heppuja olisi lopulta halunnut nähdä lisääkin. Erityisen mielenkiintoista tästä kaikesta tekee Garyn pitämät oppitunnit yliopistolla, kun hän puhuu oppilailleen identiteeteistä ja itsensä löytämisestä, mikä heijastuu Garyyn itseensä. Mitä pidemmälle leffa ja hänen huijauksensa etenee, sitä enemmän raja Garyn ja hänen esittämien palkkatappajien välillä häilyy.

Varsinainen tarina käynnistyy, kun Gary kohtaa Madisonin ja pian lempi leiskuu, vaikka niin Garyn kuin katsojan päässä tykyttää ajatus siitä, että homma tulee jossain kohtaa kusemaan. Lopulta isoin jännite syntyykin siitä, pystyykö Gary pitämään yllä useita kulissejaan? Pystyykö hän huiputtamaan poliisia siitä, ettei hänellä ole tekemistäkään miehensä kuolemasta haaveilevan naisen kanssa ja pystyykö hän jatkaa Madisonin vakuuttamista siitä, että hän on tehokas tappaja? Tarina johtaa useisiin jännittäviin kuin myös hauskoihinkin tilanteisiin ja homma huipentuu tiivistunnelmaisessa finaalissa.

Ohjaaja Richard Linklaterin filmografia kattaa monenmoista päihdekomediasta Surutta? Sekaisin (Dazed and Confused - 1993) romanttiseen Rakkautta ennen -trilogiaan (Before Trilogy - 1995-2013) ja musiikkileffa School of Rockista (2003) palkintorohmu Boyhoodiin (2014). Hit Man on vekkuli lisäys sekaan ja vaikkei elokuva olekaan Linklaterin huipputöiden veroinen, on se silti erittäin mainio. Linklater rakentaa tunnelmaa onnistuneesti, yhdistellen lajityyppejä tyylikkäästi toisiinsa. Hän on myös käsikirjoittanut elokuvan yhdessä Powellin kanssa. Kaksikon teksti on pääasiassa onnistunut, mutta samalla se kaipaisi hieman ytimekkyyttä ja tiivistämistä. Jäin myös kaipaamaan jotain vielä hieman lisää, mutta toisaalta taas myös sain jotain enemmän, sillä pidin oivana lisänä, että elokuvassa nähdään oikeussalikohtauksia, joissa käsitellään Garyn nappaamien rikollisten tapauksia. Teknisiltä ansioiltaankin Hit Man on mainio. Se on taitavasti kuvattu ja lavastettu ja Garyn asut ja maskeeraukset ovat toinen toistaan luovempia. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Graham Reynoldsin säveltämät musiikit tuovat oman lisäyksensä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hit Man, 2023, AGC Studios, Aggregate Films, Barnstorm Productions, Cinetic Media, Detour Filmproduktion, Detour Pictures, Monarch Media, ShivHans Pictures, Netflix

Arvostelu: Underworld: Blood Wars (2016)

UNDERWORLD: BLOOD WARS

Ohjaus: Anna Foerster

Pääosissa: Kate Beckinsale, Theo James, Tobias Menzies, Lara Pulver, Bradley James, Peter Andersson, James Faulkner, Clementine Nicholson, Daisy Head, Oliver Stark ja Charles Dance

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Kate Beckinsalen tähdittämä vampyyri-ihmissusileffa Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) sai vaisuja arvosteluja, mutta se oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jatko-osat Underworld: Evolution (2006), Underworld: Rise of the Lycans (2009) ja Underworld: Awakening (2012) saivat vielä negatiivisempaa palautetta kriitikoilta, mutta ne olivat kaikki menestyksiä lippuluukuilla. Alun perin työnimellä "Underworld: Next Generation" kulkeneen viidennen osan teosta ilmoitettiin vuonna 2014 ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2015. Lopulta Underworld: Blood Wars sai ensi-iltansa joulukuussa 2016. Elokuva menestyi budjettiinsa verrattuna kelvollisesti, mutta jäi elokuvasarjan selvästi huonoiten menestyneimmäksi leffaksi, minkä lisäksi kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse näin Varjojen valtakunnan jo lapsena ja sen kolme ensimmäistä jatko-osaa myöhemmin teininä, enkä pahemmin välittänyt näkemästäni, joten Underworld: Blood Wars jäi minulta väliin, kun se saapui Suomeen suoraan myyntiin ja vuokralle vuonna 2017. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän viime syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Muutama kuukausi Underworld: Awakeningin jälkeen oli vihdoin aika huipentaa sarja toistaiseksi viimeisellä osalla Underworld: Blood Wars.

Selene on piilottanut arvokasta verta omaavan tyttärensä, jota niin vampyyrit kuin ihmissudet jahtaavat. Selenen tavoitteena on vihdoin ja viimein päättää lajien vuosisatoja kestänyt sota.

Kate Beckinsale nähdään jälleen kerran vampyyri Selenenä, joka erityisen verilinjansa takia kestää jopa auringonvaloa. Selene on joutunut piilottamaan tyttärensä Even, jota vampyyrit jahtaavat kostaakseen Selenelle vanhimpien kuoleman ja jota ihmissudet haluavat käyttää uuden vampyyri-ihmissusi-mutanttiarmeijan luomiseen. Beckinsalen roolisuorituksesta alkaa jo näkyä selvää kyllästymistä elokuvasarjaa kohtaan ja hän ilmoittikin pian Underworld: Blood Warsin ilmestyttyä, ettei enää palaisi tulevaisuudessa mahdollisiin jatko-osiin (ilmoitus, jonka hän on viime vuosien aikana perunut, luultavasti siksi, että eipä hän oikein muuten rooleja saa). Ei Beckinsale ole koskaan leffasarjan varrella erityisen hyvää työtä tehnyt näyttelijänä, mutta sentään hän on ollut täysillä menossa mukana. Tällä kertaa hänen kasvoiltaan paistaa tietty hälläväliä-fiilis.

     Paluun sarjaan tekevät myös edellisleffassa esitellyt vampyyrit David (Theo James) ja hänen isänsä Thomas (Charles Dance). Puisehko James ei vieläkään vakuuta roolissaan ja Dancen karisma menee hukkaan vampyyrijohtajan osassa. Uusina hahmoina esitellään ihmissusien uusi johtaja Marius (Tobias Menzies), tämän vampyyri-salarakas Alexia (Daisy Head), omiaan juonitteleva vampyyri Semira (Lara Pulver), hänen rakkaansa Varga (Bradley James), sekä pohjoisen vampyyriklaanin johtaja Vidar (Peter Andersson) ja hänen tyttärensä Lena (Clementine Nicholson). Tulokkaatkaan eivät pahemmin vakuuta, eikä yleensä oiva Menzies istu uuden pahiksen saappaisiin.

Lukuun ottamatta yllättävänkin toimivaa esiosatarinaa kertovaa kolmososaa, Rise of the Lycansia, saippuasarjamaisiksi muuttuneet Underworld-elokuvat ovat luisuneet alamäkeen alkuperäisen, ihan kelpo fantasiatoimintaleffa Varjojen valtakunnan jälkeen. Nelososa Underworld: Awakening oli jo varsin kehno ja nyt Underworld: Blood Wars on aivan karsea raina, jota katsoessa huomaa toivovansa, että Selene ja kumppanit olisi älytty pistää päiviltä jo aikapäiviä sitten. Ohuttakin ohuempi käsikirjoitus vailla kunnollista tarinaa on pelkkä kehys sille, että nämä toinen toistaan pahvisemmat hahmot voidaan nakittaa tukkanuottasille tasaisin väliajoin. Toimintaa on paljon, mutta se on totaalisen ponnetonta, jännityksetöntä ja suoraan sanottuna pirun tylsää katseltavaa. Digiveri roiskuu koomisen yliampuvasti ja siisteiksi tarkoitetut ampumiset ovat yhtä tyhjän kanssa, kun luodit vain kimpoilevat kohteistaan.

Pituutta elokuvalla on sentään vain puolitoista tuntia, mutta silti leffa tuntuu kestävän ties kuinka kauan. Kun alussa on jälleen kerrattu aiempien filmien tapahtumat (koska tekijätkin selvästi tietävät, kuinka yhdentekevää ja unohdettavaa kertakäyttöhömppää puskevat ulos), elokuva paahtaa menemään kamalalla kiireellä, mutta katsojan on vaikea päästä menoon mukaan. Kun tarinaa ei tunnu olevan lainkaan, Selene pusketaan syrjään tylsien sivuhahmojen tieltä ja jatkuvat taistelukohtaukset eivät säväytä lainkaan, sitä huomaa herkästi löytävänsä kiinnostavampaa puuhaa. Yliampuvassa muka-cooliudessaan Blood Wars on myös myötähäpeällisen korni ja koominen tekele. Kun leffa vihdoin älytään viedä päätökseensä muka-eeppisesti, ensimmäinen ajatus on "siinäkö se nyt sitten oli?"

Elokuvan on ohjannut ensikertalainen Anna Foerster, joka oli aiemmin tehnyt muutamia televisiosarjajaksoja. Foersterin kokemattomuuden huomaa ja lopputulos on todella kälyinen. Surkea on myös Cory Goodmanin käsikirjoituksen raakile. Goodman repii uusia ideoita epätoivoisesti hatustaan ja käyttää naurettavan paljon samaa kikkaa, jossa hahmoille ja katsojille selitetään asioita vampyyrien juotua toistensa verta. Kirjoittajan shokeeraaviksi tarkoitetut "hän olikin kaiken takana tai osa tärkeintä hirviösukua" -juonenkäänteet ja -paljastukset eivät hetkauta todellisuudessa suuntaan tai toiseen. Tekniseltä puoleltaan Underworld: Blood Wars on myös aikamoinen sekasotku. Se on kehnosti kuvattu ja leikattu kasaan. Etenkin toimintakohtaukset ovat typerryttäviä visuaalisen toteutuksensa puolesta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset sentään toimivat, mutta tietokonetehosteet ovat suorastaan pöyristyttävän paskoja. Siitä huolimatta, että edellinen leffa oli sarjan menestynein, Blood Wars on tehty paljon pienemmällä budjetilla ja sen myös huomaa. Ihmissusista paistaa digitaalisuus ja Mariuksen hybridimuodosta tulee kaikessa koomisessa käppäisyydessään mieleen PlayStation 2:n videopelien päävastukset. Äänimaailma tykittelee yliampuvasti menemään ja Michael Wandmacherin musiikit ovat sopivan yhdentekevää jumputusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Blood Wars, 2016, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, LStar Capital, Stillking Films, Sketch Films

Arvostelu: Tarot (2024)

TAROT

Ohjaus: Spenser Cohen ja Anna Halberg

Pääosissa: Harriet Slater, Adain Bradley, Jacob Batalon, Avantika, Humberly González, Wolfgang Novogratz, Larsen Thompson, Olwen Fouéré ja Sunčica Milanović

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Tarot perustuu Nicholas Adamsin kirjaan Horrorscope vuodelta 1992. Kaksikymmentä vuotta kirjan julkaisun jälkeen ilmoitettiin, että sen pohjalta on tekeillä samanniminen filmatisointi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2022 ja nyt Tarot-nimen saanut kauhuleffa saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse lähinnä pyörittelin silmiäni, kun näin elokuvan trailerin, enkä paljoa odottanut leffalta - etenkin kun se haukuttiin lyttyyn Yhdysvalloissa niin kriitikoiden kuin katsojienkin toimesta. Kävin siitä huolimatta katsomassa Tarotin viikkoa ennakkoon Finnkinon erityisnäytöksessä.

Syntymäpäiväjuhlien aikana kaveriporukka päätyy ennustamaan toistensa horoskoopit löytämänsä vanhan tarot-korttipakan avulla ja nuoret saavat pian peräänsä pakan pahat voimat.

Tarotin keskiössä on teinikauhuleffalle hyvin tyypillinen kaveriporukka, jotka ovat uusista Spider-Man -elokuvista (2017-2021) tutun Jacob Batalonin näyttelemää vitsiniekka-Paxtonia lukuun ottamatta niin tylsän mitäänsanomattomia tyyppejä, ettei juuri kenenkään kohtalosta jaksa olla kiinnostunut. On horoskoopeista ja tarot-korteista intoileva Haley (Harriet Slater) ja hänen poikaystävänsä Grant (Adain Bradley) ja loput tyypit, eli Paige (Avantika), Madeline (Humberly González), Lucas (Wolfgang Novogratz) ja Elise (Larsen Thompson), joiden persoonat (jos näitä toisiensa kanssa lähes identtisen tylsiä tyyppejä voi edes persoonallisiksi kutsua) on luotu täysin heidän horoskooppimerkkiensä ympärille. Näyttelijäkaarti ei pahemmin vakuuta - ei edes Batalon, joka ei onnistu tällä kertaa olemaan erityisen hauska, toisin kuin Hämähäkkimiehen bestiksenä.

Tarot on juuri niin geneeristä teinikauhumoskaa kuin siltä voikin odottaa. Nykypäivänä monen voi kuulla ja lukea syyttävän elokuvien käsikirjoituksia tekoälyn tekemiksi, mutta itse taidan syyllistyä siihen oikeasti vasta nyt. On vaikea kuvitella, että joku oikea ihminen olisi kirjoittanut Tarot-leffan, sillä se tuntuu niin vahvasti siltä kuin joku olisi pistänyt koneen katsomaan kymmenen vastaavaa kauhurainaa ja pyytänyt sitten kirjoittamaan niiden pohjalta oman tulkintansa. Tarotista ei löydy ainuttakaan omaa ideaa ja Nicholas Adamsin Horrorscope-kirjakin toimii pohjana hyvin löysin perustein. Tutkimani perusteella mukana ei ole ainuttakaan samaa hahmoa ja siinä missä kirjassa nuorten perässä on horoskooppitappaja, elokuvassa nuoret saavat peräänsä yliluonnollisia voimia.

Leffassa on käytössä kaikki mahdolliset teinikauhuleffoihin liitännäiset kliseet, aina puolen välin tietämillä mukaan tulevasta, internetin uumenista löytyvästä pakollisesta vanhasta rouvasta, jolla on tietty kaikki vastaukset nuorten kysymyksiin. Elokuva alkaa totta kai bilekohtauksella ja kun alkoholit loppuvat ja lisää ryhdytään etsimään vuokramökistä, pahaenteisestä kellarista löytyykin tarot-korttipakka, jonka parissa juhlat jatkuvat. Koska hahmot vielä jättävät huomioimatta kirjoitetut varoitukset, katsojana vain tuumii, että sitä saa mitä tilaa. Huvittavaahan on, että kun leffan ensimmäinen vartti käytetään siihen, että jokaiselle nuorista luetaan ennustukset korttien avulla, elokuva periaatteessa itse spoilaa kaiken, mitä loppuleffan aikana tullaan näkemään. Millainen mörkö kenenkin perään tulee, missä järjestyksessä ja missä olosuhteissa.

Myös Tarotin kauhuosasto on sitä kaikista tavanomaisinta ja laiskinta säikyttelyä. Aidosti karmivan tunnelman sijaan ensikertalainen ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Spenser Cohen ja Anna Halberg luottavat pelkkiin kovaäänisiin äkkisäikyttelyihin. Äänimaailma hiljenee, valot alkavat vilkkua ja sitten pimetä, kunnes varjoista hyökkää esiin joku mörkö. Eipä leffa muuta tarjoa koko puolentoista tunnin aikana. Kaikessa mennään siitä, mistä aita on matalin, oli kyse sitten kauhusta, hahmoista tai tarinasta. Loppuhuipennuksessa Cohenin ja Halbergin tekstin laatimat säännöt alkavat jo sotia itseään vastaan ja viimeiset minuutit pistävät lähinnä pyörittelemään silmiä pöhköydellään.

Jos jostain elokuvaa kuitenkin voi kehua hieman, niin teinien perään lähtevät erilaiset tarot-mörrimöykyt ovat pääasiassa onnistuneita ilmestyksiä hienoine asuineen ja maskeerauksineen. Nämä monsterit menettävät tosin tehoaan sillä, kun tekijät kokevat pakottavaa tarvetta tunkea kameran aivan liian lähelle niiden rääkyviä naamoja, jolloin karmiviksi tarkoitetut hetket muuttuvat enemmänkin koomisiksi. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet oivalliset. Tietokonetehosteet eivät sen sijaan ole kaksiset ja äänimaailma on rakennettu täysin kovaäänisten pamausten varaan. Joseph Bisharan säveltämät musiikit ovat varsin geneeristä tunnelmointia taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tarot, 2024, Screen Gems, Alloy Entertainment, Capstone Pictures, Ground Control, Serbia Film Commission

Arvostelu: Atlas (2024)

ATLAS

Ohjaus: Brad Peyton

Pääosissa: Jennifer Lopez, Gregory James Cohan, Sterling K. Brown, Simu Liu, Mark Strong, Abraham Poopola ja Lana Parrilla

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 13

Atlas on Jennifer Lopezin tähdittämä scifielokuva. Leo Sardarian kehitteli elokuvan idean ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen, jonka hän sai läpi Netflixillä. Aron Eli Coleite työsti tekstiä uusiksi, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022. Nyt Atlas on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olin hieman utelias, kun palvelu alkoi ensimmäistä kertaa mainostaa elokuvaa. Katsoinkin Atlasin heti sen julkaisupäivänä.

Agentti Atlas Shepherd matkaa vieraalle planeetalle jahtaamaan tekoälyterroristia, joka on syyllinen puolen miljoonan ihmisen kuolemaan. Kun operaatio tyssää heti alussa yllätyshyökkäykseen, Atlasin täytyy turvautua tekoälyllä varustettuun robottihaarniskaan pysäyttääkseen terroristin ja selviytyäkseen elävänä kotiin.

Elokuvan pääroolissa agentti Atlas Shepherdinä nähdään tosiaan Jennifer Lopez ja täytyy heti sanoa, että kyseessä olisi luultavasti parempi elokuva jo eri näyttelijällä. En ole pahemmin Lopezin musiikkia kuunnellut, jotta osaisin siitä sanoa juuta tai jaata, mutta näyttelijänä nainen ei ole koskaan vakuuttanut minua. Sitä ei tapahdu vieläkään. Lopez kyllä yrittää kovasti, usein jopa liiankin kovasti, mutta hänen esiintymisensä kameran edessä on jatkuvasti teennäistä. Pitkään hän myös tekee alati valittavasta Atlas-hahmostaan epäpidettävän, jolloin kun tämä joutuu oman onnensa nojaan sotilasoperaation mennessä pieleen, ei katsojana juuri jaksaisi seurata tämän edesottamuksia.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Strong kenraali Boothena, Sterling K. Brown jahtioperaatiota johtavana eversti Banksina ja Simu Liu tekoälyrobotti Harlanina, joka 28 vuotta sitten syyllistyi puolen miljoonan ihmisen kuolemaan ja pakeni sitten Maapallolta valmistelemaan uutta iskua, tavoitteenaan tuhota ihmiskunta. Lisäksi Gregory James Cohan kuullaan Smith-tekoälynä, joka kuuluu robottihaarniskaan, jota Atlasin täytyy käyttää vieraalla planeetalla, mikäli nainen mielii selviytyä elävänä. Strong ja Brown ovat kelvolliset rooleissaan, mutta harmillisesti Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -elokuvasta (2021) parhaiten tunnettu Liu ei vakuuta yhtään pahiksen osassa. Harlan tuntuu tylsältä kopiolta monista muista vastaavista tekoälypahiksista, jotka on alun perin suunniteltu suojelemaan ihmiskuntaa, mutta jotka pian hoksaavat, että ihmiskunnan suurin uhka on ihmiskunta itse ja siksi ihmisten täytyisi kuolla. Smith-tekoäly tuntuu myös varsin tutulta, mutta pelkkänä äänenäkin kyseessä on leffan tykättävin hahmo, joka pelastaa paljon.

Odotukseni Atlas-elokuvaa kohtaan olivat aika alhaiset. Netflixin omat genre-elokuvat ovat olleet hyvin pitkälti yhdentekevää höttöä, joka ei kelpaa elokuvateattereihin asti, eikä päärooliin kiinnitetty Lopez innostanut minua yhtään. Ehkä juuri siksi Atlas osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Tällä tosin tarkoitan siis sitä, että odotin huonoa leffaa ja sainkin aika keskinkertaisen kertakäyttörainan. Lopez ei tosiaan vakuuta sankarina, eikä Liu vakuuta pahiksena, mikä on jo mojova ongelma leffalle. Vaikka toisaalta kyseessä onkin uusi elokuvaidea, joka ei perustu suoraan vaikkapa kirjaan tai videopeliin, ole uudelleenfilmatisointi tai jatko-osa tai lisäosa, leffa tuntuu kuitenkin lainailevan laiskasti liikaa muista, huomattavasti paremmista elokuvista. Mitään uutta tai omaa elokuvasta on turha yrittää kaivaa esiin. Yllätyksiäkään ei juuri ole luvassa ja Atlasin mieltä läpi elokuvan kalvava ikävyys on helppo arvata leffan alkuvaiheilla.

Selvistä vioistaan huolimatta elokuva oli silti ajoittain ihan menevää scifiviihdettä ja kuten jo sanoin, Smith-tekoäly pelastaa paljon. Harlanin takia Atlasille on kehkeytynyt suoranainen inho tekoälyä kohtaan ja leffan parasta antia onkin seurata, kuinka hahmon täytyy vähitellen uskaltaa luottaa Smithiin selviytyäkseen. Tekoälydilemma on tosielämässä nykyään jatkuvasti pinnalla ja aihe on palannut tieteisleffoihin oikein antaumuksella. Atlas jää dilemmapohdiskelussaan kahden vaiheille. Se periaatteessa maalailee samanlaisia uhkakuvia kuin moni scifielokuva aiemminkin, mutta samalla se myös esittelee tekoälyn kätevänä apulaisena ihmisille.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Brad Peyton, jonka aiempiin töihin kuuluvat Dwayne Johnsonin tähdittämät katastrofileffat San Andreas (2015) ja Rampage: Iso kohtaa isomman (Rampage - 2018). Atlas ei ole edes niiden veroinen viihdepläjäys, mutta ajoittain Peyton näyttää taitavansa kevyen popcornhömpän. Leo Sardarianin ja Aron Eli Coleiten käsikirjoitus jää monin paikoin puolitiehen, mutta ajaa asiansa. Sen sijaan tekninen puoli on vaivaannuttavan epätasaista jälkeä. Elokuva on kuvattu kelvollisesti ja lavasteet näyttävät pääasiassa hyviltä. Sen sijaan tietokonetehosteet näyttävät aika halvoilta. Kaikki toimintakohtaukset menettävät tehonsa, kun kaikki ruudulla tapahtuva näyttää niin keinotekoiselta ja viimeistelemättömältä taustoja ja räjähdyksiä myöten. Leffa luottaa aivan liikaa efekteihinsä, mutta lopputulos muistuttaa enemmän vanhaa videopeliä. Äänimaailma sen sijaan rymistelee ihan mukavasti ja Andrew Lockingtonin musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Atlas, 2024, Netflix Studios, ASAP Entertainment, Berlanti Productions, Moving Picture Company, Nuyorican Productions, Safehouse Pictures, Schecter Films