maanantai 12. lokakuuta 2026

The Social Reckoning (2026) - elokuva-arvostelu

THE SOCIAL RECKONING



Ohjaus: Aaron Sorkin
Näyttelijät: Mikey Madison, Jeremy Allen White, Jeremy Strong, Bill Burr, Wunmi Mosaku, Billy Magnussen, Betty Gilpin, Gbenga Akinnagbe, Anna Lambe, Aidan Laprete, Kelley Pereira ja Portia Doubleday
Genre: draama, jännitys
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Facebookin perustamisesta kertova elokuva The Social Network (2010) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot. Alkuvuodesta 2019 elokuvan käsikirjoittaja Aaron Sorkin paljasti, että hän oli yhdessä tuottaja Scott Rudinin kanssa alkanut pohtia mahdollista jatko-osaa, koska Facebook oli muuttunut vuosikymmenessä niin paljon, sekä ajautunut erilaisten kohujen keskelle. Alun perin Sorkin sanoi, että tekisi elokuvan vain jos alkuperäinen ohjaaja David Fincher palaisi pestiin, mutta kun Sorkin alkoi itsekin ohjaamaan leffoja käsikirjoittamisen lisäksi, hän päätti lopulta ohjata myös tämän elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2025 ja nyt The Social Reckoning on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin The Social Networkin saavan jatkoa. Pidän elokuvasta paljon ja mielestäni sosiaalisen median maailma on muuttunut niin paljon leffan ilmestymisen jälkeen, että siitä saisi helposti toisen elokuvan aikaiseksi. Kävinkin uteliaana katsomassa The Social Reckoningin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Vuonna 2019 The Wall Street Journal pestaa Jeff Horwitzin tekemään tutkimusta Facebookin hämäräpuuhista. Jeff saa Facebookille työskentelevän Frances Haugenin paljastamaan yhtiön salaisuuksia, jotka uhkaavat koko alustan tulevaisuutta.




Kukaan The Social Networkin näyttelijäkaartista ei tee paluuta The Social Reckoningissa, ei edes Facebookin perustajaa, Mark Zuckerbergiä näytellyt Jesse Eisenberg. Alun perin Eisenberg oli kiinnostunut palaamaan rooliinsa, mutta totesi lopulta, ettei halua tulla enää yhdistetyksi Zuckerbergiin. Niinpä roolissa nähdään tällä kertaa Succession-sarjasta (2018-2023) tuttu Jeremy Strong, joskin tässä elokuvassa Mark Zuckerberg jää täysin sivuhahmoksi. Strong osoittaa olevansa hyvä näyttelijä, mutta muutamia sarkastisia heittoja lukuun ottamatta käsikirjoitus ei tarjoa Strongille paljoa, jättäen tarkoituksella Zuckerbergin tällä kertaa etäiseksi. Strong näyttää kuitenkin pienillä hetkillä, että megafirman pyörityksellä on jälkensä.
     Zuckerbergin sijaan elokuva keskittyy The Bear -sarjasta (2022-2026) Emmy-palkintoja voittaneen Jeremy Allen Whiten esittämään journalisti Jeff Horwitziin ja Anorasta (2024) Oscar-palkinnon voittaneen Mikey Madisonin näyttelemään Facebookin työntekijään Frances Haugeniin, jotka ryhtyvät tekemään yhteistyössä juttua Facebookin hämäräpuuhista. White ja Madison ovat molemmat väkeviä rooleissaan, tukien toisiaan mahtavasti. Hahmot ovat sopivan erilaiset. Jeff on sinnikäs, mutta lähes täysin ulapalla teknologiasta, kun taas Frances on ollut niin kiinni laitteissa, että tosielämän ihmissuhteet ovat jääneet vähäisiksi. Siinä, missä Jeff haluaa tuoda jättiyhtiön totuuden julki, Frances näkee paljastusjutussa mahdollisuuden saada Facebookin tekemään korjausliikkeen toiminnassaan ja palaamaan alkuperäiseen tarkoitukseensa, ihmisten yhdistämiseen.




Kun The Social Network ilmestyi vuonna 2010, sosiaalinen media oli vielä varsin tuore juttu. Se oli hämmästyttävä keino tuntemattomille ihmisille löytää toisiaan ympäri maailman ja saada ystäviä yhteisten mielenkiinnonkohteiden, kuten elokuvien, musiikin, kirjojen tai pelien kautta. Kuusitoista vuotta myöhemmin meno on täysin toinen. Facebook on jo pitkään jäänyt muiden vastaavien somealustojen, kuten Instagramin ja TikTokin jalkoihin ja käyttökokemus on muuttunut lähes sietämättömäksi. Enää et oikeastaan näe ystäviesi ja perheenjäsentesi julkaisuja, vaan lähinnä vain mainoksia, tekoälykuvia, misinformaatiota, klikkejä kalastelevia uutisotsikoita, sekä poliittista sisältöä, jonka on tarkoitus aiheuttaa mahdollisimman hiiltyneitä tunteita.

The Social Reckoning onkin erittäin hyvä sisarteos The Social Networkille. Edellisen elokuvan visio uudenlaisesta nettipalvelusta on muuttunut turmeltuneeksi alustaksi, joka on karkottanut monet alkuperäiset käyttäjänsä ja joka kalastelee uusia kävijöitä yhä kyseenalaisemmilla tavoilla. Francesin ja Jeffin tutkimustyöstä on saatu aikaiseksi koukuttava draama, likimain jännäri. Samalla kun kaksikon puuhat muuttuvat yhä vaarallisemmiksi ja he alkavat olla lähellä mojovimpia shokkipaljastuksia, leffa seuraa myös Zuckerbergiä, joka valmistautuu senaatin kuulusteltavaksi, juuri kun pillastunut väkijoukko kerääntyy Yhdysvaltain kongressitalolle. Vaikka Zuckerberg jätetäänkin paljon etäisemmäksi kuin The Social Networkissa, eräässä kohtauksessa on erittäin kiinnostavaa nähdä, murtuuko mies paineen edessä. Hän puoltaa sananvapautta ja painottaa, ettei Facebook ole vastuussa käyttäjiensä julkaisuista, mutta kun Yhdysvaltojen presidentti kiihottaa kansaa väkivaltaan ja laittomuuksiin, kehtaako Zuckerberg pitää päänsä?




David Fincherin jäätyä pois, Aaron Sorkin päätti käsikirjoittamisen lisäksi myös ohjata The Social Reckoningin. Vaikkei Sorkin olekaan ohjaajana Fincherin veroinen, hän hoitaa hommansa oikein passelisti, mitä auttaa toki oiva käsikirjoitus. Teksti on pääasiassa näppärä, mukaansatempaava ja jopa aika hauska, joskin paikoitellen on turhan selvää, että hahmojen täytyy toistaa tiettyjä repliikkejä kohtauksesta toiseen, jotta katsojat pysyvät kärryillä nopeatempoisten keskustelujen aikana. The Social Reckoning on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja äänityöskentelykin on oivallista Alexandre Desplatin säveltämiä musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Social Reckoning, Yhdysvallat, 2026, Alcon Entertainment, Columbia Pictures, Escape Artists, Gotham Group


sunnuntai 11. lokakuuta 2026

We Bury the Dead (2024) - elokuva-arvostelu

WE BURY THE DEAD



Ohjaus: Zak Hilditch
Näyttelijät: Daisy Ridley, Brenton Thwaites, Mark Coles Smith, Matt Whelan, Kym Jackson, Chloe Hurst, Deanna Cooney ja Salme Geransar
Genre: draama, kauhu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

We Bury the Dead on Zak Hilditchin ohjaama ja käsikirjoittama zombielokuva. Hilditch ilmoitti työstävänsä leffaa syksyllä 2023 ja kuvaukset käynnistyivät seuraavan vuoden helmikuussa. Maailmanensi-ilta We Bury the Dead sai jo marraskuussa 2024 Adelaiden elokuvajuhlilla Australiassa, mutta laajempaan teatterilevitykseen elokuva pääsi vasta alkuvuodesta 2026. Suomeen leffa saapui suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin siitä mainoksia vuodenvaihteessa. Kun huomasin We Bury the Deadin ilmestyneen Viaplayn valikoimaan, päätin kurkata mistä on tarkalleen kyse?

Yhdysvallat räjäyttävät vahingossa uuden aseensa Tasmanian rannalla, tappaen kaikki saaren asukkaat. Ava matkustaa Tasmaniaan, etsiäkseen miehensä ruumista, kun hänen kauhukseen paljastuu, että kuolleet eivät pysykään kuolleina...




Uusista Star Wars -elokuvista (2015-2019) tuttu Daisy Ridley näyttelee Ava Newmania, fysioterapeuttia, joka matkustaa Tasmaniaan etsimään miehensä Mitchin (Matt Whelan) ruumista. Mitch oli Tasmaniassa työmatkalla, juuri kun Yhdysvaltojen kokeilullinen uusi pommi tappoi kaiken elävän saarella. Ridley tulkitsee oivallisesti hahmonsa surua, sekä päättäväisyyttä löytää miehensä, voidakseen haudata hänet. Takaumat paljastavat, että juuri ennen Mitchin lähtöä pariskunnalla oli riita, joten heidän viimeinen keskustelunsa päättyi ikävissä merkeissä, mikä vain ruokkii Avan halua saada henkisen päätöksen. Matkan varrella mukaan tarttuvat myös ruumiiden tunnistamisessa auttava Clay (Brenton Thwaites) ja sotilas Riley (Mark Coles Smith), jotka sekoittavat Avan etsintäretkeä eri tavoin. Thwaites ja Smith ovat hyvät rooleissaan, etenkin Thwaitesin tuodessa energiaa synkeän menon keskelle.

We Bury the Dead pitää sisällään hyvät lähtökohdat zombielokuvalle. Uudenlainen pommi räjähtää vahingossa saarella, tappaen kaiken elollisen. Surevat omaiset saapuvat saarelle etsimään rakkaidensa ruumiita, vain huomatakseen, että kaikki kuolleet eivät pysykään kuolleina. Mitään tavanomaista zombikauhua ei kuitenkaan todellakaan kannata odottaa - ei, vaikka leffan traileri viittaakin sellaiseen. Jos haluat nähdä, kun ihmiset juoksevat hädissään karkuun nälkäisiä eläviäkuolleita, sitä ei ole luvassa. Ketään ei purra ja pakenemisetkin ovat nopeasti ohi. On siis takuuvarmaa, että moni katsoja pettyy leffaan aikamoisesti.




Itse onneksi olin lukenut, että elokuvalta kannattaa etukäteen odottaa enemmänkin draamaa zombeilla höystettynä. Silti We Bury the Dead jätti hieman kylmäksi. Se käsittelee kelvollisesti surua, traumaa ja irti päästämistä, mutta se ei tuo oikeastaan mitään uutta tällaiseen "syvällisempään" kauhuun, jota viime vuodet ovat tarjonneet. On ihan kiinnostavaa seurata Avan matkaa, vaikka lopputulos onkin arvattavissa. Tähän väliin mahtuu yksi toimivan tiivistunnelmainen kohtaus, joskin sekään ei niinkään liity kuolleista takaisin herääviin tyyppeihin. Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia, We Bury the Dead tuntuu paikoitellen pitkäveteiseltä. Sen katsoo kertaalleen läpi, mutta tuskin koskaan palaan sen pariin tai muistan sen olemassaoloa enää ensi vuoden puolella. 

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Zak Hilditch, joka on aiemmin tehnyt muun muassa Stephen Kingin kirjaan perustuvan Netflix-leffan 1922 (2017). Hilditchin työ We Bury the Deadissa on kelvollista, mutta silti lopputulos tuntuu jäävän hieman puolitiehen. Teknisesti elokuva on kuitenkin mainio. Se on osaavasti kuvattu, tuhoutuneen kaupungin lavasteet ovat mainiot ja zombimaskeeraukset näyttävät hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Clarkin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
We Bury the Dead, Australia, Yhdysvallat, 2024, The Penguin Empire, Campfire Studios, Giant Leap Media, Gramercy Park Media, LB Entertainment, Screen Australia, Vacancy Films


Ted Lasso, kausi 4 (2026) - sarja-arvostelu

TED LASSO - KAUSI 4



Luojat: Jason Sudeikis, Bill Lawrence, Brendan Hunt ja Joe Kelly
Näyttelijät: Jason Sudeikis, Hannah Waddingham, Juno Temple, Jeremy Swift, Brett Goldstein, Brendan Hunt, Tanya Reynolds, Abbie Hern, Faye Marsay, Jude Mack, Aisling Sharkey, Rex Hayes, Shannon Hayes, Mercedes Assad, Annelise Heywood, Grant Feely, Sarah Niles, Matteo van der Grijn, Tracey Ullman, James Lance, Phoebe Walsh, Laura Haddock, Andrea Anders, Phil Dunster, Cristo Fernández, Toheeb Jimoh ja Nick Mohammed
Genre: komedia, urheilu
Jaksomäärä: 10
Jakson kesto: 41 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 43 minuuttia
Ikäraja: 12

Jason Sudeikisin luoma ja tähdittämä urheilukomediasarja Ted Lasso nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä Apple TV:ssä elokuussa 2020. Toinen ja kolmas kausi pitivät suosiota yllä, mutta alun perin kolmannen kauden oli tarkoitus toimia sarjan päätöksenä. Kuitenkin alkuvuodesta 2025 ilmoitettiin, että sarja saisi sittenkin jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden heinäkuussa ja nyt Ted Lasson neljäs tuotantokausi on pyörinyt loppuun Apple TV:ssä. Itse pidin valtavasti Ted Lasson kolmesta ensimmäisestä kaudesta ja olin skeptinen, kun sarjan ilmoitettiin sittenkin jatkuvan. Jännitin, että kyseessä olisi väkisin väännetty rahastusjatko ja aloitinkin hieman epäröiden neljännen kauden katselun.

On kulunut muutama vuosi siitä, kun Ted Lasso muutti takaisin Yhdysvaltoihin, viettääkseen aikaa poikansa kanssa. Eräänä päivänä hän saa kuitenkin yllätysvisiitin, kun Rebecca, Keeley ja Higgins pyytävät häntä palaamaan Lontooseen, kouluttamaan AFC Richmondin uutta naisten jalkapallojoukkuetta.




Suuri osa Ted Lasson tutuista hahmoista tekevät paluun, lähtien tietysti itse Jason Sudeikisin näyttelemästä Ted Lassosta. Kolmannen kauden lopuksi Ted päätti muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin, koska pelkäsi etääntyvänsä pojastaan Henrystä (näyttelijä vaihtunut Grant Feelyyn). Nopeasti käy kuitenkin selväksi, että elämä Kansasissa tuntuu tyhjältä ilman AFC Richmondia. Eipä siinä siis ole Tedillä paljoa empimistä, kun eräänä päivänä Rebecca (Hannah Waddingham), Keeley (Juno Temple) ja Higgins (Jeremy Swift) ilmestyvät paikalle ja pyytävät Tediä valmentamaan Richmondin uutta naisjoukkuetta. Hahmot ovat edelleen yhtä ilahduttavan mainioita ja Tedin veikeä elämänkatsomus on aina mahtava piristysruiske. Sudeikis, Waddingham, Temple ja Swift palaavat lystikkäästi rooleihinsa.
     Paluun tekevät myös Brett Goldstein pelaamisesta valmentamiseen siirtyneenä Roy Kentinä ja Brendan Hunt Tedin parhaana ystävänä, valmentaja Beardina. Uusina hahmoina neloskausi taas esittelee AFC Richmondin naisjoukkueen, johon kuuluvat valmentaja Alice (Tanya Reynolds), sekä pelaajat, kuten lakia opiskeleva Gemma (Abbie Hern), yksinhuoltajaäiti Lizzie (Faye Marsay), hanskoista viis veisaava maalivahti Boots (Jude Mack), alati riitelevät kaksoset Niamh (Aisling Sharkey) ja Siobhan (Rex Hayes), sekä rakastavaiset Margy (Mercedes Assad) ja Mady (Annelise Heywood). Roy ja Beard pysyvät hauskoina ja uudet pelaajat koostuvat sopivan erilaisista ja vekkuleista persoonista, joita ryhtyy kannustamaan. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin väkevässä vedossa.




Kuten jo alussa kerroin, olin etukäteen skeptinen Ted Lasson jatkamisen suhteen, koska mielestäni kolmas kausi oli erittäin hyvä finaali sarjalle. Nyt neljännen kauden nähtyäni voin todeta, että vaikka sarja olisi ihan hyvin voinut loppua jo, pidin silti neloskaudestakin. Kaikenlaisen synkistelyn ja draamailun keskellä Ted Lasso - niin sarjana kuin hahmona - tuo valoa ja hyvää mieltä, levittäen aina vajaan tunnin ajaksi mojovan hymyn katsojansa huulille. Sarjassa sykkii edelleen suuri sydän, siitä todellakin löytyy sielua ja tietynlaista lämpöä, sekä optimismia, mitä moderni kyyninen maailma pahasti kaipaa. 

On kiinnostavaa seurata Tedin elämää Texasissa ja kuinka mies selvästi haikailee takaisin Lontooseen, vaikka samalla halu pysyä tiiviisti poikansa elämässä painaa vaakalaudalla. Vauhtiinhan kausi pääsee, kun Ted suostuu työtarjoukseen ja matkaa taas Atlantin yli. Luvassa on jälleen kosolti hersyvän hauskaa huumoria ja taas kerran yhden Ted Lasso -jakson aikana saa nauraa enemmän kuin joissakin muissa komediasarjoissa koko tuotantokauden varrella. Samalla tekijät myös osoittavat kykynsä tasapainotella komedian ja draaman välillä ja myös herkemmät hetket toimivat mainiosti. Kaudella on lisäksi hyvää sanottavaa naisista urheilussa ja kuinka heitä vähätellään lähes kaikkien toimesta. Oikeastaan ainoa mikä jää tökkimään, on taustalla kulkeva juonikuvio, joka liittyy Richmondin omistajuuteen. Muuten Ted Lasson neloskausi osoitti epäilykseni turhiksi ja otan ilomielin vastaan jatkon.




Tuotantokauden ohjaajat pitävät lystikästä ilmapiiriä yllä, osaten myös vakavoitua tarpeen vaatiessa. Käsikirjoittajat onnistuvat pääasiassa pyörittelemään useita hahmoja ja heidän juonikuvioitaan sujuvasti. Ted Lasson neloskausi on lisäksi hyvin kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänityöskentelykin toimii Marcus Mumfordin ja Tom Howen säveltämiä musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.10.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Ted Lasso, Yhdysvallat, 2020-, Warner Bros. Television, Universal Television, Doozer, Ruby's Tuna


lauantai 10. lokakuuta 2026

Other Mommy (2026) - elokuva-arvostelu

OTHER MOMMY



Ohjaus: Rob Savage
Näyttelijät: Arabella Olivia Clark, Jessica Chastain, Jay Duplass, Arian Moayed, Karen Allen, Sean Kaufman ja Dichen Lachman
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 16

Other Mommy perustuu Josh Malermanin kirjaan Incidents Around the House vuodelta 2024. Keväällä 2025 paljastettiin, että kirja kääntyisi elokuvan muotoon. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden toukokuussa ja nyt Other Mommy saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut leffan näkemistä uteliaana sen kiinnostavan konseptin ja karmivan trailerin takia. Kävinkin katsomassa Other Mommyn heti sen ensi-iltapäivänä. 

Bela-tytöllä vaikuttaisi olevan mielikuvitusystävä, joka näyttää täysin hänen äidiltään Ursulalta. Ursulan ja Russ-isän epäonneksi kyse ei olekaan mielikuvituksesta, eikä todellakaan ystävästä.




Arabella Olivia Clark näyttelee tyttölasta Belaa, jonka olisi tarkoitus aloittaa pian uudessa koulussa, mutta häntä jännittää tuntemattomien ikätoveriensa tapaaminen. Hänellä ei ole varsinaisia ystäviä, mutta yön tullen hän puhuu pimeydessä lymyilevälle "toiselle äidilleen". Jay Duplass esittää Belan huolehtivaa isää Russia, kun taas Jessica Chastain tekee tuplaroolin niin jatkuvasti töissä olevana Ursula-äitinä kuin tänä elokuvan nimen mukaisena toisena äitinä, joka on todellisuudessa muodonmuuttajaolento, joka näyttäytyy Ursulana voittaakseen Belan luottamuksen. Clark on mainio valinta nuoreksi Belaksi, etenkin kun hänen pitää esittää yhä pelokkaampaa. Duplass on myös oivallinen isänä, mutta onhan elokuvan todellinen tähti Chastain, joka on hyvä niin etäisenä, mutta silti rakastavana äitinä, että äidiksi tekeytyvänä pahana olentona, joka käyttäytyy yhä vain omituisemmin.

Other Mommysta tulee helposti mieleen aivan mahtava animaatioelokuva Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009), joka kertoi tytöstä, joka hieman vastaavasti kohtasi myös toisen, huomattavasti vinksahtaneemman version äidistään, joka onkin todellisuudessa jotain paljon pahantahtoisempaa. Elokuva lähtee kyllä omille poluilleen, mutta toisin kuin Coraline ja toisessa todellisuudessa, jossa tämä "toinen äiti" yritti kaikin tavoin olla miellyttävämpi kuin tytön oikea äiti, houkutellakseen Coralinen varmemmin ansaansa, Other Mommyn toinen äiti käyttäytyy jostain syystä alusta asti kuin kauhuhahmo. Katsojan on vaikea olla pohtimatta, että miksi Bela vaikuttaa niin täysillä luottavan tähän äitiversioon, kun kaikki siinä huutaa epäilyttävää ja vaaraa?




Other Mommy jätti minut ristiriitaisiin fiiliksiin. Vaikka leffan idea ei tunnukaan täysin originaalilta, on se silti hyvä kauhutarinalle ja siitä olisi voinut saada aikaiseksi erittäin hyvänkin elokuvan genressään. Elokuvan alkupää on vielä passeli, vaikka toisesta äidistä olisi mielestäni pitänyt tehdä enemmän turvasatama Belalle, joka on alkanut huomata, ettei hänen vanhempiensa suhde ole enää hyvällä tolalla. Pidin myös siitä, että hetkittäin toinen äiti tuntui melkeinpä vertauskuvalta tekoälylle. Moni lapsi keskustelee tekoälylle, joka yrittää matkia ihmistä, mutta tuntuu vastauksissaan luonnottomalta. Hyvä esimerkki tästä on kohtaus, jossa Bela tunnistaa toisen äidin siitä, että hänellä on kuusi sormea yhdessä kädessä.

Periaatteessa lupaavan alun jälkeen Other Mommy kuitenkin taantuu todella epätasaiseksi pelotteluksi. Parit kauhukohtauksista toimivat kelvollisesti, kun taas eräs kartanokohtaus tuntui suorastaan eri elokuvalta huomattavasti koomisemman otteensa kanssa. Trailerissa nähty mainio kylpykohtaus sen sijaan loistaa poissaolollaan, mikä on hassua jo sen takia, että leffaan on jätetty pätkä, jossa kylpyvesi pistetään valumaan. Nyt tämä pätkä ei siis johdakaan mihinkään. Kerronta on muutenkin ajoittain hiukan kömpelöä ja taso laskee kohti loppuhuipennusta. Luin jälkikäteen, miten lähdemateriaalina toimiva Incidents Around the House -kirja päättyy ja nyt minua myös harmittaa, että tekijöillä ei ollut pokkaa pitää alkuperäistä lopetusta leffa-adaptaatiossa.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Rob Savage, jonka edellinen työ oli tätä parempi kauhuleffa The Boogeyman (2023). Other Mommyssa Savage väläyttelee hetkittäin kauhutaitoa ja visuaalista silmää, mutta lopputulos jää silti keskinkertaiseksi. Tähän vaikuttaa osittain Nathan Elstonin käsikirjoitus. Teknisesti Other Mommy on pääasiassa toimiva. Leffa on hyvin kuvattu, mutta muutamista tyylikkäistä siirtymistä huolimatta leikkaus on ajoittain töksähtelevää. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus menevää ja maskeeraukset paikoitellen onnistuneen häiriintyneet. Osa tietokonetehosteista näyttävät hyviltä, mutta välillä täysin digitaalisesti toteutettu toisen äidin mörökölliversio tuo mieleen lähinnä videopelivastuksen vuosikymmenen takaa. Äänimaailma luottaa turhan paljon kovaäänisiin säikyttelyihin, mutta Patrick Jonsson maalailee taustamusiikeillaan kelvollisesti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Other Mommy, Yhdysvallat, 2026, Atomic Monster, Blumhouse Productions, Blumhouse-Atomic Monster, Spin a Black Yarn, Universal Pictures, Wild Atlantic Pictures


Lanterns, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

LANTERNS - KAUSI 1



Luojat: Chris Mundy, Damon Lindelof ja Tom King
Näyttelijät: Aaron Pierre, Kyle Chandler, Kelly Macdonald, Garret Dillahunt, Poorna Jagannathan, Jason Ritter, Laura Linney, Ulrich Thomsen, J. Alphonse Nicholson, Jasmine Cephas Jones, Cary Christopher, Michael Ocampo, Chris Coy, Amie MacKenzie, Jake B. Miller ja Nathan Fillion
Genre: jännitys, draama, scifi
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 48 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

"In brightest day, in blackest night, no evil shall escape my sight.
Let those who worship evil's might beware my power, Green Lantern's light."

Lanterns perustuu DC Comicsin sarjakuvasankareihin, Green Lanterneihin. Vuonna 2019 Greg Berlanti, joka oli käsikirjoittanut sarjakuviin perustuvan Green Lantern -elokuvan (2011) ja oli ollut vastuussa useista DC-hahmoihin perustuvista Arrowversen sarjoista, ryhtyi työstämään Green Lanternista televisiosarjaa. Kuitenkin kun vuonna 2022 Warner Bros. pestasi James Gunnin ja Peter Safranin johtamaan DC Studiosia, he päättivät muovata Berlantin suunnitteleman sarjan uuteen uskoon. Damon Lindelof, Tom King ja Chris Mundy palkattiin kirjoittamaan sarjaa ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025. Nyt Lanternsin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa ja itse odotin sarjan näkemistä positiivisena. Olen pitkään toivonut, että DC hyödyntäisi jälleen Green Lanterneja elävässä kuvassa. Sarjan trailerit jättivät minut hieman kylmäksi valinnoillaan, mutta ryhdyin silti erittäin uteliaana katsomaan Lanternsia heti, kun sarjan avausjakso julkaistiin.

Intergalaktiseen rauhanturvaajajoukkoon, Green Lantern Corpsiin kuuluva Hal Jordan ryhtyy kouluttamaan John Stewartia seuraajakseen.




Kyle Chandler näyttelee Hal Jordania, joka vuosia sitten sai avaruusolennolta lyhdyn ja sormuksen, jolla pystyy luomaan mitä tahansa asioita - vain mielikuvitus on rajana. Samalla Hal liittyi osaksi Green Lantern Corpsia, intergalaktista rauhanturvaajajoukkoa ja hänen vastuullaan on ollut Maan ja ihmisten suojelu. Aaron Pierre taas esittää John Stewartia, sotilasta, jolla on kiinnostusta arkkitehtuuriin ja jonka Green Lantern Corpseja johtavat Vartijat ovat valinneet Halin seuraajaksi. Niinpä Hal joutuu hammasta purren kouluttamaan Johnia seuraavaksi Green Lanterniksi. Chandler ja Pierre ovat molemmat hyviä rooleissaan. Chandler kanavoi hyvin sankarihommiin kyllästynyttä, mutta silti roolistaan kiinni pitävää ukkoa, kun taas Pierre tulkitsee onnistuneesti hahmonsa päättäväisyyttä ja halua todistaa kykynsä. Hahmot ovat sopivan erilaiset, jolloin heidän väliset keskustelunsa ovat kiinnostavia eri näkemysten takia.
     Sarjassa nähdään myös Kelly Macdonald nebraskalaisen Rushville-pikkukaupungin seriffinä Kerry Kanena ja Jason Ritter hänen aviomiehenään Billy Maconina, Garret Dillahunt Billyn karjatilaa pyörittävänä isänä Willinä ja Poorna Jagannathan hänen vaimonaan Zoena, Laura Linney Vartijoihin kuuluvana Liannana, sekä Jasmine Cephas Jones ja J. Alphonse Nicholson Johnin vanhempina, jotka ovat lapsesta asti koulineet Johnista Green Lanternia, Johnin isän jäätyä aikoinaan kakkoseksi Halille. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, mutta heidän hahmonsa eivät ole järin kiinnostavia, lukuun ottamatta Johnin vanhempia, joiden kasvatusmetodit olivat vähintäänkin kyseenalaiset.




Lanterns on herättänyt paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Jotkut kehuvat sarjaa väkeväksi ja onnistuneen erilaiseksi supersankarisarjaksi, kun taas toiset eivät ole innostuneet näkemästään ja kokevat, että sarja tuntuu lähes häpeävän lähdemateriaalinaan toimivia sarjakuvia. Itse kuulun valitettavasti tähän jälkimmäiseen porukkaan. Kun puhutaan Green Lanternista, ensimmäisenä päähän nousee mielikuva vauhdikkaasta seikkailusta avaruudessa, jossa pelottomat vihreisiin sonnustautuneet sankarit käyttävät mielikuvituksensa voimalla taikasormuksiaan taistelussa erilaisia muukalaisolioita vastaan. Kulmakarvat siis kohoilivat omalla kotisohvallani, kun lähes kaikki mielikuvituksellisuus ja scifiaspektit on riisuttu ja lopputuloksena on murhatutkimus jossain Yhdysvaltojen perähikiällä. Supersankarisarjan sijaan Lanterns tuntuu pikemminkin köyhän miehen True Detectivelta (2014-).

Ei Lanterns mielestäni huono sarja ole, mutta eipä se missään kohtaa napannut minua mukaansa. Kyle Chandler ja Aaron Pierre ovat hyviä päärooleissa ja heidän välisiä sanaharkkoja on paikoitellen hauskaa kuunnella. Pidin myös paljon jaksosta, jossa syvennytään Johnin vaikeaan lapsuuteen ja kuinka hänen vanhempansa yrittivät tekemällä tehdä hänestä sopivan kandidaatin Maan seuraavaksi Green Lanterniksi. Mutta hahmojen suorittama murhatutkimus ei toiminut omalla kohdallani ollenkaan. Rushvillen juonikuvio oli mielestäni pitkäveteinen ja jopa aika yhdentekevä, eikä minua lopulta edes kiinnostanut tietää, kuka kaiken takana onkaan.




Tuntuu siltä kuin sarja kokisi pakottavaa tarvetta ottaa mahdollisimman isoa pesäeroa lennokkaasta lähdemateriaalistaan. Kenties tekijöitä jännitti, että sarja saisi saman vastaanoton kuin haukuttu Green Lantern -elokuva tai kenties he tuumivat, että koska sarja julkaistaan HBO:ssa, sen pitäisi olla jotenkin todella aikuinen ja synkkä ja rosoinen. Että jos hahmot pistetään kiroilemaan, harrastamaan seksiä ja lähes kaikki vähänkin vihreää väriä muistuttava muokataan kellertäväksi ja ruskeaksi, niin sitten lopputuloksena olisi sellainen kypsä aikuisten ohjelma. Minua Lanterns ei saanut puolelleen, mutta pidin kyllä Aaron Pierrestä John Stewartina ja odotankin näkeväni, mitä hahmosta saadaan tulevaisuudessa irti. Pierre on nimittäin jo paljastettu osaksi ensi kesänä ilmestyvän Supermanin (2025) jatko-osan, Man of Tomorrow'n (2027) näyttelijäkaartia. Koska Superman oli niin häpeilemättömän sarjakuvamainen leffa, aivan kuin näytelty lauantaiaamun piirretty, toivon, että myös John Stewart pääsee siinä paremmin vauhtiin.

Tuotantokauden ohjaajat eivät saa luotua kunnon imua tunnelmaan, vaikka saavatkin näyttelijät irrottelemaan hyvin. Ongelma on nimenomaan Chris Mundyn, Damon Lindelofin ja Tom Kingin johtamassa käsikirjoitustiimissä, joiden aikaansaannos jätti minut ikävästi kylmäksi ratkaisuillaan, vaikka ajoittain henkilödraama kelvollista onkin. Teknisesti Lanterns on pääasiassa toimiva, joskin en piitannut Hal Jordanin supersankariasusta, en sen ulkonäöstä, enkä sen ruskeudesta. Avauskausi on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot, maskeeraukset kelvolliset ja tietokonetehosteet ajavat passelisti asiansa. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikkei Stephanie Economoun säveltämistä musiikeista jääkään mitään mieleen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com
Lanterns, Yhdysvallat, 2026-, DC Studios, HBO, Warner Bros. Television, Man, Woman & Child Productions


perjantai 9. lokakuuta 2026

Isiemme liput (Flags of Our Fathers - 2006) - elokuva-arvostelu

ISIEMME LIPUT

FLAGS OF OUR FATHERS



Ohjaus: Clint Eastwood
Näyttelijät: Ryan Phillippe, Adam Beach, Jesse Bradford, John Benjamin Hickey, John Slattery, Paul Walker, Jamie Bell, Barry Pepper, Neal McDonough, Robert Patrick, Tom McCarthy, Scott Eastwood, Benjamin Walker, Melanie Lynskey, Ann Dowd, Judith Ivey, George Grizzard ja David Patrick Kelly
Genre: sota, historia, draama
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 16

Flags of Our Fathers, eli suomalaisittain Isiemme liput perustuu James Bradleyn ja Ron Powersin samannimiseen tositapahtumakirjaan vuodelta 2000. DreamWorks Pictures osti kirjan filmatisointioikeudet heti, kun se julkaistiin. Tuottaja Steven Spielberg pestasi William Broylesin käsikirjoittajaksi, mutta kun Clint Eastwood hyppäsi mukaan projektiin ohjaajana, hän palkkasi Paul Haggisin työstämään tekstin uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2006 ja lopulta Isiemme liput sai maailmanensi-iltansa jo samana vuonna, 9. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta ja katsojilta, mutta se oli taloudellinen epäonnistuminen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Isiemme lippuja, mutta olin tiennyt siitä ja sen rinnakkaisleffasta Kirjeitä Iwo Jimalta (Letters from Iwo Jima - 2006) jo vuosia. Kun huomasin Isiemme lippujen täyttävän nyt jo 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja samalla arvostella elokuvan.

Kun Iwo Jiman taistelun keskellä Yhdysvaltojen lippua nostavista sotilaista otettu kuva muodostuu voiton symboliksi sanomalehdissä, sotilaat vedetään rintamalta mediahuomion ja propagandakiertueen keskelle.




Isiemme liput kertoo amerikkalaisista merijalkaväen sotilaista, jotka seilasivat Japaniin, Iwo Jiman saarelle taistelemaan. Taistelun tuoksinnassa nämä sotilaat pystyttivät vuoren huipulle Yhdysvaltojen lipun, mikä oli tuolloin vain yksi hetki muiden joukossa, mutta mistä otettu valokuva toimi yllättäen sodan käännekohtana. Sotilaita ovat muun muassa lääkintämies John Bradley (Ryan Philippe), sotamies Rene Gagnon (Jesse Bradford), sotamies Ira Hayes (Adam Beach), kersantti Hank Hansen (Paul Walker), sotamies Ralph Ignatowski (Jamie Bell), kersantti Michael Strank (Barry Pepper), everstiluutnantti Chandler Johnson (Robert Patrick) ja kapteeni Dave Severance (Neal McDonough). Ohjaaja Clint Eastwoodin poika Scott esittää myös yhtä sotilasta, Roberto Lundsfordia ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Sotilaista löytyy sopivasti erilaisia persoonia ja erilaisia suhtautumisia tilanteeseensa, etenkin siinä kohtaa, kun lipunnostokuva muuttuu varsinaiseksi ilmiöksi ja kuvan sotilaat halutaan vetää maanlaajuiselle pressikiertueelle mainostamaan obligaatioita, joiden myymisen myötä jenkkiarmeija saisi rahoitettua sotavarustustaan. Tätä pressikiertuetta vetävät John Benjamin Hickeyn näyttelemä Keyes Beech ja John Slatteryn esittämä Bud Gerber. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, sodasta selvinneitä näyttelevien tulkitessa uskottavasti traumojaan ja sopeutumisvaikeuksiaan palatessaan takaisin Yhdysvaltoihin.




Isiemme liput osoittautui hyvin erilaiseksi sotaelokuvaksi kuin etukäteen olin odottanut. Odotin varsin tavanomaista patrioottista sankaritarinaa, etenkin kun elokuvan julistetta koristaa ikoniseksi muodostunut ja tarinan kannalta toki tärkeä otos jenkkilippua nostavista sotilaista. Odotin perinteistä sotaleffaa, jossa nuoret ja naiivit miehet lähtevät hymyssä suin kohti tuntematonta, aikomuksenaan tehdä perheistään ylpeitä, vain päästäkseen hengestään nopeasti ja karusti. Ja vaikka mukana on sitäkin, kokonaisuus oli jotain paljon enemmän. Isiemme liput pohtii, ketkä ovat niitä todellisia sankareita ja ketkä ovat sankareita vain propagandakoneiston kautta. 

Vaikka elokuvan sotakohtaukset ovat näyttäviä, jännittäviä ja brutaaleja, leffan kiinnostavin anti käynnistyy, kun lipunnostokuva kasvaa ilmiöksi ja paikalla olleet sotilaat pakotetaan kiertueelle ympäri Yhdysvaltoja. Aluksi miehet ilahtuvat huomiostaan, mutta pikkuhiljaa he ymmärtävät, että heitä vain käytetään häpeilemättömästi sotakoneiston rahoitukseen. Kiertueen varrella vanhat traumat nostelevat päätään ja on paikoin jopa sydäntäsärkevää nähdä, kuinka nämä miehet murtuvat ajatellessaan, että heidän ylistetty sankaruutensa on pelkkä vale ja että ne todelliset urhot lojuvat edelleen palasina Iwo Jiman vuorenjuurella. Ketään ei tunnu kiinnostavan miesten hyvinvointi, ainoastaan se, että he käyvät hymyilemässä ja vilkuttelemassa median ja yleisön edessä päivä toisensa perään. Vielä kiinnostavammaksi elokuva muuttuu, kun paljastetaan, mitä kuvan ottamispäivänä todellisuudessa tapahtui. Lisäksi vuosia Isiemme lippujen ilmestymisen jälkeen on myös paljastunut, että jotkut kunnian saaneista sotilaista eivät edes olleet paikalla lipunnostossa. Kaikki tämä teki minuun isomman vaikutuksen kuin elokuvalta etukäteen odotin ja leffa jätti minut hiljaiseksi päätyttyään.




Clint Eastwood on viimeisten parin vuosikymmenen ajan keskittynyt ohjaamaan elokuvia jenkkisankareista, joten olin yllättynyt, kuinka hän tässä elokuvassa lähestyy sankariaihetta varsin kriittisestäkin näkökulmasta. Hänen rakentamansa ilmapiiri on väkevä ja hän hallitsee niin suuret taistelut kuin intiimimmät henkilödraaman hetket. Paul Haggisin käsikirjoitus William Broylesin työn pohjalta on myös vahva ja se liikkuu muutamalla aikajanalla yllättävänkin sulavasti. Lisäksi Isiemme liput on teknisesti vakuuttava. Se on komeasti kuvattu ja pidin hienona tehokeinona, kuinka Iwo Jimalle saavuttaessa värit imetään kuvasta lähes kokonaan pois. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus oivallista ja maskeeraukset suorastaan kuvottavan rujot. Osa tietokonetehosteista on kestänyt aikaa todella hyvin, mutta toisinaan on selvää, että kuvaan on lisätty paljon digitaalisia elementtejä. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja Eastwoodin itsensä säveltämät musiikit tunnelmoivat haikeasti taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Flags of Our Fathers, Yhdysvallat, 2006, DreamWorks Pictures, Warner Bros., Amblin Entertainment, Malpaso Productions


torstai 8. lokakuuta 2026

Kymmenen käskyä (The Ten Commandments - 1956) - elokuva-arvostelu

KYMMENEN KÄSKYÄ

THE TEN COMMANDMENTS



Ohjaus: Cecil B. DeMille
Näyttelijät: Charlton Heston, Yul Brynner, Anne Baxter, Edward G. Robinson, Yvonne De Carlo, Debra Paget, John Derek, Cedric Hardwicke, Nina Foch, Martha Scott, Judith Anderson, Vincent Price, John Carradine, Olive Deering, Douglass Dumbrille, Frank de Kova, Henry Wilcoxon, Eduard Franz, Donald Curtis, Lawrence Dobkin, H. B. Warner, Julia Faye ja Ian Keith
Genre: draama, jännitys
Kesto: 3 tuntia 40 minuuttia
Ikäraja: 12

The Ten Commandments, eli suomalaisittain Kymmenen käskyä perustuu Raamatun Toiseen Mooseksen kirjaan ja se on uudelleenfilmatisointi Cecil B. DeMillen samannimisesta mykkäelokuvasta vuodelta 1923. 1950-luvulla DeMille mietti seuraavaksi elokuvakseen joko Homeroksen Odysseiaa tai Troijan Helenaa. Toisen maailmansodan päätyttyä DeMille oli kuitenkin saanut useita kirjeitä siitä, että hänen pitäisi tehdä uusi versio Kymmenestä käskystä, muistuttamaan ihmisiä Jumalan laista ja ihmisten vapaudesta. DeMille päätti lopulta tarttua projektiin ja sai Paramount Picturesin innostumaan. Hän halusi syventyä aiempaa tarkemmin Mooseksen elämään ennen, kun tätä alettiin pitämään heprealaisten pelastajana ja hankkikin elokuvaoikeudet Dorothy Clarke Wilsonin kirjaan Prince of Egypt (1949), hyödyntääkseen tämän kirjoituksia nuoresta Mooseksesta. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1954 ja lopulta Kymmenen käskyä sai maailmanensi-iltansa kaksi vuotta myöhemmin, 8. lokakuuta 1956 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättimenestys (inflaatio mukaan laskettuna jopa kaikkien aikojen kahdeksanneksi menestynein elokuva), joka sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (muun muassa paras elokuva, kuvaus, lavastus, puvustus, leikkaus ja äänitys), joista se voitti parhaiden erikoistehosteiden palkinnon, sekä parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse olen tiennyt Kymmenen käskyä -elokuvan olemassaolosta jo vuosia, mutten ole aiemmin katsonut sitä. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän jo 70 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

3200 vuotta sitten Egyptin prinssit Mooses ja Ramses II ovat ehdolla tulevaksi faaraoksi, kun suuri salaisuus paljastuu: Mooses ei olekaan egyptiläinen, vaan heprealaisen orjan lapsi, jonka ennustetaan johtavan heprealaiset vapauteen Egyptin hirmuvallan alta. Kun Ramses karkottaa Mooseksen, tämä joutuu pohtimaan, onko hänestä ainesta siksi vapahtajaksi, millaisena häntä pidetään?




Päärooliin Moosekseksi olivat ehdolla muun muassa Jeff Chandler, William Boyd, Dan Dailey ja Kirk Douglas, kunnes roolin nappasi Charlton Heston, joka oli näytellyt ohjaaja DeMillen edellisessä elokuvassa, Suuressa maailmansirkuksessa (The Greatest Show on Earth - 1952). Heston istuukin erinomaisesti rooliinsa ja hänestä löytyy uskottavuutta, kun Mooses käy läpi suurta matkaansa tarinan halki. Mooses syntyi noin 1270 vuotta ennen Jeesus Kristusta, kun Egyptin hirmuvallan alla eläneet heprealaiset kertoivat legendaa tulevasta vapahtajasta. Egyptin tuolloinen faarao Ramses I (Ian Keith) määräsi kaikki heprealaiset esikoispojat tapettaviksi, pelätessään jonkun heistä johdattavan heprealaisorjat vastarintaan. Mooseksen äiti Jookebed (Martha Scott) halusi turvata vastasyntyneen poikansa elämän ja lähetti tämän korissa Niilinjoen virran vietäväksi. Mooses-vauva päätyi faaraon tyttärelle Bithialle (Nina Foch), joka päätti kasvattaa lapsen kuin omanaan, Egyptin prinssinä, salaten niin isältään kuin uudelta lapseltaan tämän todellisen taustan. Varttuessaan Moosesta vaivaa ajatus siitä, ettei hän ihan täysin kuulu joukkoon egyptiläisten keskuuteen ja vähitellen totuus paljastuu. Mutta onko Mooses se vapahtaja, millaiseksi heprealaiset häntä uskovat?
     Elokuvassa nähdään myös Cedric Hardwicke Bithian veljenä faarao Setinä, Yul Brynner tämän poikana ja perijänä Ramses II:na, Anne Baxter Ramseksen rakastamana Nefratirinä, joka on kuitenkin rakastunut Moosekseen, Edward G Robinson kierona Datanina, Vincent Price mestarirakentaja Babana, sekä John Derek ja Debra Paget heprealaisina Joosuana ja Liliana, jotka ensimmäisinä ryhtyvät seuraamaan Moosesta. Hahmot ovat kaikki mielenkiintoisia, etenkin Ramses II, joka on lapsesta asti ollut kateellinen Moosekselle, josta faarao Seti piti enemmän kuin omasta pojastaan. Näyttelijöiden työ voi tuntua yliampuvalta, mutta se ei johdu huonoista näyttelijäntaidoista, vaan ohjaaja DeMillen visiosta. Hän halusi elokuvasta teatraalisen, mihin kuului se, että hän halusi näyttelijöiden esiintyvän suureleisesti kuin teatterin lavalla.




Ai että, kuinka olenkaan tykästynyt näihin 1950- ja 1960-luvun enemmän tai vähemmän historiallisiin suurelokuviin. Näihin lähes nelituntisiin mammutteihin, jotka käynnistyvät alkusoitolla ja ohjaajan puheella, ennen kuin edes alkutekstit pistetään pyörimään. Näihin, joissa on väliaika, eikä vain antamaan katsojalle mahdollisuutta reissuun vessassa ja jääkaapilla, vaan pohtimaan näkemäänsä käännekohdassa, ennen kuin tarina viedään päätökseensä. Ja näihin, joissa on lopputekstien jälkeen vielä loppumusiikki säestämään ihmisten poistumista teatterista. Kaikki on tehty valtavassa skaalassa näyttelemisestä puitteisiin ja voin vain kuvitella, kuinka vuonna 1956 yleisöt tuijottivat valkokankaan tapahtumia suut ammollaan ihmetyksestä. Itsekin äimistelin näkemääni vielä 70 vuotta myöhemmin kotisohvallani.

Tähän väliin minun kai pitää mainita, että itse en ole uskonnollinen ihminen ja näenkin Raamatun lähinnä satuina kuin todellisena historiikkina. Ateismistani huolimatta voin kyllä myöntää, että Raamatusta löytyy hyviä tarinoita ja sellaisia, jotka kääntyvät erittäin hyvin suurelokuvien muotoon ja Mooseksen kertomus on kenties yksi parhaista. Sen lisäksi, että tämä on mielenkiintoinen katsaus heprealaisten, eli myöhemmin juutalaisina tunnetun kansan karuun menneisyyteen, on se hieno kuvaus veljeydestä ja sen rikkoutumisesta katkeruuden ja mustasukkaisuuden takia. Ramses II ei pysty pitämään Moosesta veljenään, sillä hän on niin kateellinen tämän saamasta suosiosta. Kun tuleva faarao saa siis tietää Mooseksen todellisesta synnyinperästä, mies näkee tilaisuutensa koittaneen.




Kymmenen käskyä käyttää hienosti aikansa kaikkeen, hahmojen välisten suhteiden rakentamiseen ja niiden suhteiden tuhoutumiseen, oman taustansa kanssa sinuksi tulemiseen, uskonsa löytämiseen ja lopulta toki Mooseksen pyrkimykseen ottaa paikkansa sinä vapahtajana, miksi häntä on uskottu ja johtaa kansansa vapauteen ja turvaan Egyptin ikeen alta. Tämä elämää suurempi tarina on kerrottu sen ansaitsemalla mahtipontisuudella. Kohtaukset ovat usein suuria, täynnä sadoittain, jopa tuhansittain taustanäyttelijöitä. Vastapainona toimivat intiimimmät hetket kahden hahmon välillä, joissa päästään purkamaan inhimillisiä tunteita.

Vaikka alkusoitot ja -tekstit ja väliajat ja lopputekstitkin trimmaisi pois, Kymmenellä käskyllä on kestoa kolme ja puoli tuntia, mutta eipä se tunnu liialliselta, enkä mieltänyt näkemääni missään kohtaa tylsäksi. Kertomuksessa on niin kiinnostavat hahmot, niin hyvä kytevä konflikti, niin vahvat käänteet ja niin hienosti rakennettu huipentuma, ettei aika ehtinyt käydä pitkäksi. Itse asiassa mielestäni osio, jossa Egyptiä piinaavat erilaiset Jumalan vitsaukset, oli turhan lyhyt. Odotin näkeväni sammakko-, heinäsirkka- ja sääskiparvet, rutot ja muut, jotka koettelivat Egyptiä ja saivat kansan suuttumaan yhä enemmän faaraolleen, joka ei tuhansien kuolemienkaan jälkeen suostunut vapauttamaan heprealaisia. Sen sijaan en ollut todellakaan pettynyt finaaliin jakautuvan Punaisenmeren kera. Edelleen huikealta näyttävällä kohtauksella Kymmenen käskyä varmisti edes yhden Oscar-pystin, eli tehosteistaan.




Ohjaaja Cecil B. DeMillelle Kymmenen käskyä ei tosiaan ollut uusi tuttavuus tarinana, olihan hän tehnyt aiheesta leffan jo vuosia aiemmin mykkäaikaan. Tuolloin Mooseksen tarina oli kuitenkin vain puolet leffasta, joka vieläpä kesti lähes puolet vähemmän kuin tämä vuoden 1956 teos. DeMille on selvästi antanut kaikkensa tälle projektille, sillä niin vaikuttavaa jälkeä elokuva on alusta loppuun. Teknisiltä ansioiltaan Kymmenen käskyä on edelleen aivan mieletön taidonnäyte, joka jättää monet tämänkin päivän suurleffat varjoonsa. Elokuvan laajakuvia katsoessa ei voi kuin hämmästellä, sillä niin järjettömän isoja lavasteita ja ihmismääriä on mukaan saatu. Puitteet ovat huikeat ja puvustus upeaa. Äänimaailmakin on vahvasti rakennettu ja vahvan lisänsä filmin eeppisyyteen tuo Elmer Bernsteinin musiikki.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Ten Commandments, Yhdysvallat, 1956, Motion Picture Associates