HÄMÄHÄKKIMIES
SPIDER-MAN: THE ANIMATED SERIES
Luojat: Stan Lee, Avi Arad ja Bob Richardson
Pääosissa: Christopher Daniel Barnes, Saratoga Ballentine, Edward Asner, Roscoe Lee Browne, Linda Gary, Julie Bennett, Rodney Saulsberry, Joseph Campanella, Jennifer Hale, Gary Imhoff, Neil Ross, Maxwell Caulfield, Efrem Zimbalist Jr., Jim Cummings, Hank Azaria, Mark Hamill, Earl Boen, Joan Lee, Nick Jameson, Patrick Labyorteaux, David Warner, Gregg Berger, Don Stark, Alan Johnson, John Beck, Scott Cleverdon, Jack Angel, David Hayter, Edward Albert, Robert Hays, J. D. Hall, Dorian Harewood, Iona Morris, Cam Clarke, Gail Matthius, Cal Dodd, Quinton Flynn, Patrick Pinney, Tom Kane, John Vernon, Cedric Smith, Norm Spencer, George Buza, Lenore Zann, Chris Potter ja Stan Lee
Genre: animaatio, toiminta, seikkailu, draama, komedia
Jaksomäärä: 65
Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 23 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 6
Spider-Man: The Animated Series, eli suomalaisittain Hämähäkkimies perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä elokuussa 1962. Hahmosta oli tehty jo kolme animaatiosarjaa, Hämähäkkimies (Spider-Man), joka pyöri vuodesta 1967 vuoteen 1970, Spider-Man, joka pyöri vuodesta 1981 vuoteen 1982 ja Spider-Man and His Amazing Friends, joka pyöri vuodesta 1981 vuoteen 1983. Kun Marvelin sarjakuviin myös perustuva animaatiosarja X-Men (1992-1997) nousi suureen suosioon, alkoi uuden Hämähäkkimies-sarjan suunnittelu. Tuottaja John Semper pestattiin päävastuuseen kirjoittamisesta ja suuren osan animoinnista hoiti japanilainen TMS-Kyokuchi Corporation -yhtiö. Sarjaa tehdessä tekijät joutuivat noudattamaan tiukkaa sensuuria, johon kuului realististen aseiden näyttämisen ja väkivallan minimointi, sekä lasten asettaminen vaaraan. Hämähäkkimies alkoi pyöriä Fox Kids -kanavalla 19. marraskuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Sarjaa esitettiin viiden tuotantokauden ja 65 jakson verran, se keräsi kehuja niin kriitikoilta kuin Marvel-faneilta ja se sai Annie-ehdokkuuden parhaasta käsikirjoituksesta animaatio-ohjelmassa. Itse en ollut aiemmin tainnut nähdä jaksoakaan Hämähäkkimiehestä, siitä huolimatta, että hahmo on suosikkisankarini Marvelin katalogista ja olin katsonut samaan aikaan esitettyä X-Meniä lapsena. Kun pari vuotta sitten katsoin X-Men -animaatiosarjan läpi ja arvostelin sarjan sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin tehdä saman Hämähäkkimiehelle, kun huomasin sarjan täyttävän tänä vuonna 30 vuotta. Minulta kesti lopulta viisi kuukautta katsoa animaatiosarja alusta loppuun.
Opiskelija Peter Parker yrittää tasapainotella siviilielämänsä ja supersankariminänsä Hämähäkkimiehen välillä.
Christopher Daniel Barnes ääninäyttelee Peter Parkeria, nörttinuorukaista, joka huomasi saaneensa radioaktiivisen hämähäkin puraisun myötä yli-inhimilliset voimat. Hän pystyy kiipeilemään seiniä ja kattoja pitkin, aistimaan vaaran, reagoimaan salamannopeasti ja hän on väkivahva. Ben-setänsä kuoleman myötä Peter päätti pistää voimansa hyötykäyttöön ja pysäyttää setänsä murhaajan kaltaiset rikolliset New Yorkin naamiosankarina, Hämähäkkimiehenä. Hämähäkkimies on supersankarihahmoista ehdoton suosikkini ja olen fanittanut hahmoa lapsesta asti sarjakuvien ja Tobey Maguiren tähdittämän Spider-Man -trilogian (2002-2007) myötä. Ysärin animaatiosarja pitää sisällään kaikki syyt, miksi pidän hahmosta niin valtavasti. Vaikka kyseessä onkin supervoimainen naamiosankari, on Hämähäkkimiehessä samaistumispintaa, mitä suuresta osasta supersankareita ei löydy. Superroistojen lisäksi hahmo painii siviilielämässään Peterinä tavantallaajien ongelmien kanssa, oli kyse sitten koulunkäynnistä, sosiaalisesta elämästä tai rakkaushuolista. Hämähäkkimies on myös innostava hahmo, sillä vaikka häntä yritetäänkin jatkuvasti mustamaalata mediassa, mikä ajoittain saa kansalaiset häntä vastaan, hän ei lopeta yritystään suojella ihmisiä, oli kyse sitten hänelle läheisimmistä, herttaisesta May-tädistä (Linda Gary kolmella ensimmäisellä kaudella ja Julie Bennett loput ajasta), ihastuksenkohteista Mary Jane Watsonista (Saratoga Ballantine) ja Felicia Hardysta (Jennifer Hale), parhaasta ystävästään Harry Osbornista (Gary Imhoff), hänelle tuiki tuntemattomista newyorkilaisista tai jopa häntä vihaavasta Daily Bugle -sanomalehden päätoimittajasta, J. Jonah Jamesonista (Edward Asner).
Sarjan viiden tuotantokauden varrella Hämähäkkimies saa vastaansa aikamoisen kattauksen toinen toistaan viheliäämpiä vihulaisia. Mukana ovat tietysti kaikista tunnetuimmat vastukset, kuten häijy Vihreä Menninkäinen (Neil Ross), pahoille teille ajautunut tiedemies Tohtori Mustekala (Efrem Zimbalist Jr.), tieteellisen kokeen synnyttämä Lisko (Joseph Campanella), ulkoavaruudesta saapunut Venom (Hank Azaria), väkivahva Sarvikuono (Don Stark), varas Korppikotka (Alan Johnson), illuusioiden mestari Mysteerio (Gregg Berger), Kraven Saalistaja (myös Berger), vampyyri Morbius (Nick Jameson), sähköinen Elektro (Phil Proctor) ja vaarallisella hännällä varusteltu Skorpioni (Martin Landau ja Richard Moll), sekä pienemmälle huomiolle jääneitä rikollisia, kuten Mörkö (Mark Hamill), Alistair Smythe (Maxwell Caulfield), Kameleontti (Jim Cummings), Tärisyttäjä (myös Cummings), Hydromies (Rob Paulsen) , Hiipijä (Tim Russ) ja Hautakivi (Dorian Harewood). Sarjan merkittävin vihollinen on kuitenkin Roscoe Lee Brownen ääninäyttelemä, hyväntekijää esittävä Wilson Fisk, joka hallitsee New Yorkin alamaailmaa Kingpininä. Vaikka hahmo onkin mahtava, on hän sarjassa lopulta jopa ylikäytetty, toimiessaan lähes jokaisen pahishahmon takapiruna ja nukkemestarina. Muuten pahiskattaus on mainion laaja, jolloin katsojalle tarjotaan monenlaisia eri seikkailuja ja taisteluja, jotka koettelevat sankariamme eri tavoin.
Hämähäkkimiehen ei onneksi aina tarvitse selvitä näistä uhkista yksin, vaan sarjan 65 jakson varrella hän saa toisinaan apua myös muilta Marvelin tutuilta supersankareilta, kuten maagiselta Tohtori Oudolta (John Vernon), toisen maailmansodan supersotilaalta Kapteeni Amerikalta (David Hayter), huipputeknologisen asunsa kanssa pahiksia vastaan taistelevalta Rautamieheltä (Robert Hays), sokeutumisensa vuoksi muita yli-inhimillisiksi kehittyneitä aistejaan hyödyntävältä Daredevililta (Edward Albert), vampyyrimetsästäjä Bladelta (J. D. Hall), mutanteista koostuvalta Ryhmä-X:ltä ja avaruusseikkailunsa myötä erilaiset voimat saaneilta Ihmenelosilta. Myös YPKVV-järjestön agentti Nick Fury (Jack Angel) ja yhden miehen sotaansa käyvä Tuomari (John Beck) käyvät piipahtamassa, joskus Hämähäkkimiehen puolella, joskus häntä vastaan.
Ysärin Hämähäkkimies-sarja osoittautui kaiken kaikkiaan loistokkaaksi adaptaatioksi yhdestä maailman tunnetuimmasta sarjakuvasankarista. Sen lisäksi, että itse nimikkohahmoon pureudutaan vielä syvemmälle kuin voimat Peterille antanut hämähäkki teki ja hahmogalleria on muutenkin pääasiassa mallillaan (tosin minne ihmeeseen Hiekkamies unohtui?), sarja tarjoaa useita mukaansatempaavia seikkailuja, jotka toimivat suurilta osin erinomaisesti kaikenikäisille Hämähäkkimies-faneille. Toimintaa on runsaasti, mutta se on pidetty aika lapsiystävällisenä. Perheen pienimmille jotkut kohdat saattavat kuitenkin olla varsin jännittäviä. Huumoria on myös ripoteltu mukaan, pääasiassa Hämähäkkimiehen tasoltaan ailahtelevien heittojen muodossa. Jaksojen varrelle mahtuu monenlaista menoa ja meininkiä. Pääasiassa sarjassa yritetään pitää New Yorkia turvassa, mutta jaksojen edetessä tekijät tuovat muitakin elementtejä mukaan ja finaalikaudella matkataan niin Venäjälle tutkimaan Peterin vanhempien kuolemaan liittyvää mysteeriä kuin myös jopa toisiin todellisuuksiin, joissa Hämähäkkimies joutuu kohtaamaan rinnakkaisversioita itsestään.
Sarjan avauskausi keskittyy vielä hahmojen, erityisesti pahiskattauksen esittelyyn ja tarjoaa pääasiassa yksittäisiä jaksoja näiden tiimoilta. Kauden kirkkaasti parasta antia on loppupään kolmiosainen symbioottitarina, jossa ennen Venomia itse Hämähäkkimies saa avaruuden mustan mölliäisen tarjoaman puvun käyttöönsä. Toinen kausi, lisänimeltään Neogenic Nightmare kertoo isompaa tarinaa, jossa Hämähäkkimiehen voimat alkavat temppuilla, mikä tuo lisähaastetta pahisten kohtaamiseen. Kausi on kokonaisuutena edeltäjäänsä koukuttavampi, Peterin kokemien muutosten ansiosta. On mielenkiintoista ja ajoittain jopa hieman shokeeraavaa seurata, kun hahmo yrittää löytää apua, mutta hänen kokemansa kummallinen reaktio vain jatkaa etenemistään.
Kolmas kausi, The Sins of the Fathers taas pureutuu eri hahmojen sukulaissuhteisiin ja miten esimerkiksi tiettyjen roistojen teot vaikuttavat heidän jälkikasvuihinsa. Näin kausi tuo syvyyttä lisää hahmoihinsa, jopa pientä herkkyyttä. Kauden huippuhetkiä ovat kuitenkin Hämähäkkimiehen yhteistyöt Tohtori Oudon ja Daredevilin kanssa, jotka saavat Marvel-fanit takuulla myhäilemään tyytyväisinä. Neljännellä kaudella, Partners in Dangerilla Peterin rakkauselämä pistetään sekaisin, kun hän saa Hämähäkkimiehenä kumppanikseen mysteerisen Mustan Kissan (Jennifer Hale) ja hänen pitää valita tämän ja Mary Janen välillä. Vaikka monimutkikas rakkauskuvio toimiikin, kausi jää muuten sarjan heikommaksi anniksi ja alkaa jo hieman toistella itseään. Onneksi viimeiseksi jäänyt vitoskausi tsemppaakin siitä riepottelemalla Hämähäkkimiestä sinne sun tänne varsin villeilläkin tavoilla. Vaikka lopetus on joillain tavoin toimiva, jättää se myös joitain merkittäviä juttuja turhauttavasti avonaisiksi. Fox oli tilannut tekijöiltä 65 jaksoa ja kun ne oli saatu tehtyä, ei yhtiöllä ollut kiinnostusta jatkaa sarjan tekoa pidemmälle, etenkään kun päätuottajana toiminut New World -yhtiö oli kaatunut kesken sarjan teon. Kenties nyt kun ysärin X-Men -sarjaa jatkettiin uudella animaatiosarjalla X-Men ´97 (2024-), jonain päivänä myös Hämähäkkimies kokee saman kohtelun...
Visuaalisesti Hämähäkkimies on suurimmaksi osaksi mainio, joskin piirrosjäljestä myös huokuu ajoittain kiire. Sarja näyttää siltä kuin tuon ajan sarjakuvat olisivat heränneet eloon. Pääasiassa pidän paljon hahmojen ulkonäöistä, mutta itse olisin toivonut Peterin olevan enemmän hoikempi poika lihaskimpun sijaan. Käsin piirretyt taustat vähintään ajavat asiansa, mutta tuohon aikaan täysin lastenkengissä ollut tietokoneanimaatio on nykyään järkyttävää katseltavaa. Kun Hämähäkkimiehen liitely ympäri New Yorkia seittiensä varassa osoittautui liian haasteelliseksi ja työlääksi prosessiksi käsin piirrettynä, tekijät turvautuivat digityökaluihin. Lopputulos näyttää aikalaisilta videopeleiltä ja selvä ero animaatiotyylissä pistää todella ikävästi silmään sarjan viimeiseen jaksoon asti. Äänimaailma on kuitenkin läpikotaisin passelisti rakennettu ja musiikit säestävät menoa toimivasti. Monille ysärilapsille tunnusmusiikki tarjoaa varsinaiset nostalgiapärinät. Itse pidin melodiaa lähinnä ihan kivana, eikä se voittanut monia muita hahmoon liitännäisiä musiikkeja, kuten sitä kaikista klassisinta "Spider-Man, Spider-Man, does whatever a spider can..." -laulua. Mielestäni pari vuotta aiemmin käynnistyneen X-Men -animaatiosarjan tunnusmusiikki on huomattavasti parempi ja tarttuvampi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.10.2023
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org
Spider-Man, Yhdysvallat, 1994-1998, Marvel Productions, Marvel Enterprises, New World Entertainment Films, Genesis Entertainment, TMS Entertainment
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti