Arvostelu: Hiomattomat timantit (Uncut Gems - 2019)

HIOMATTOMAT TIMANTIT

UNCUT GEMS

Ohjaus: Benny Safdie ja Josh Safdie
Pääosissa: Adam Sandler, Julia Fox, Lakeith Stanfield, Kevin Garnett, Idina Menzel, Eric Bogosian, Judd Hirsch ja Keith William Richards
Genre: rikos, trilleri
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 16

Uncut Gems, eli suomalaisittain Hiomattomat timantit on Adam Sandlerin tähdittämä rikoselokuva. Kuitenkin vielä vuonna 2009, kun ohjaajaveljekset Benny ja Josh Safdie puhuivat Sandlerin kanssa elokuvaideastaan, Sandler ei ollut kiinnostunut. Safdiet jatkoivatkin leffan työstämistä ja päärooliin valittiin Jonah Hill. Huhtikuussa 2018 Hill kuitenkin jätti projektin ja uusien keskustelujen jälkeen Sandler päättikin tehdä elokuvan. Kuvaukset alkoivat saman vuoden syyskuussa ja lopulta Hiomattomat timantit sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2019. Sen jälkeen leffaa on esitetty muillakin elokuvafestivaaleilla ja se sai joissain maissa teatterilevityksenkin. Suomeen elokuva saapui vasta tänä vuonna, mutta suoraan Netflixiin. Itse olin kiinnostunut elokuvasta, kun aloin kuulla siitä paljon positiivisia juttuja viime vuoden lopulla. Jostain syystä leffa jäi minulta kuitenkin katsomatta, kun se ilmestyi Netflixiin. Nyt etsiessäni koronakaranteenin aikana katsottavaa, Hiomattomat timantit tuli vastaani ja päätin vihdoin katsoa sen.

Uhkapeliaddikti jalokivikauppias Howard Ratner saa käsiinsä hiomattoman jalokiven, minkä hän uskoo olevan jopa miljoonan dollarin arvoinen. Ongelmat kuitenkin alkavat, kun Howard menettää jalokiven ja ties ketkä, joille hän on velkaa, alkavat hiillostamaan häntä.

Adam Sandler on yksi maailman tunnetuimmista komedianäyttelijöistä ja samalla myös yksi vihatuimmista. Sandler on vuosien varrella aiheuttanut paljon ärtymystä leffoillaan ja roolitöillään. Hänen tavaramerkkinsä on huutaa muiden päälle ja käyttäytyä erittäin ärsyttävästi. Hiomattomissa timanteissa Sandler tekee sitä samaa, mutta tällä kertaa... hän on aivan mahtava? Sandler on kyllä jo aiemmin näyttänyt muutamassa elokuvassa osaavansa näytellä, jos niin haluaa. Jalokivikauppias Howard Ratnerina hän taitaa kuitenkin tehdä koko uransa parhaan roolisuorituksen. Jollain ihmeen kaupalla Sandler onnistuu tekemään tutuista ärsyttävistä piirteistään jotain todella vakuuttavaa. Hänen hahmonsa on kyllä ärsyttävä, mutta katsojana on silti täysin hänen puolellaan, sillä Sandler saa mukaan jotain niin pidettävää ja mielenkiintoista veijarimaisen persoonansa kanssa. Voi kunpa Sandler tekisi jatkossakin näin hyvää työtä...

Hyvää työtä tekevät myös mm. Lakeith Stanfield Howardia jalokivikaupoissa auttavana Demanyna, Julia Fox esikoisroolissaan Howardin rakastajattarena Juliana, Frozen-animaatioiden (2013-2019) Elsana tunnettu Idina Menzel Howardin vaimona Dinahina, Eric Bogosian velkoja perivänä Arnona, sekä koripallotähti Kevin Gartnett omana itsenään, joka lumoutuu Howardin hiomattomasta jalokivestä. Kaikki näyttelijät sopivat hyvin rooleihinsa ja jopa Gartnett yllättää näyttelijänlahjoillaan. Silti Sandler onnistuu jättämään heidät varjoonsa, mitä on vaikea uskoa, kun selaa hänen filmografiaansa.

Sandlerin työtä auttaa valtavasti se, että hänellä on vihdoin oikeasti hyvä käsikirjoitus ja hahmo, joista ammentaa, sekä ohjaajia, jotka tietävät tasan tarkkaan, mitä tehdä Sandlerin kanssa. Safdien veljekset osaavat hillitä Sandleria, silti päästäen tämän hulluttelemaan. Ja kun veljesten työ ohjaajina on myös hulluttelevaa, sopii Sandler täysin rooliinsa. Sandlerin tavoin Hiomattomat timantit on todella energinen, äänekäs, nopeatempoinen ja varmasti hyvin ristiriitaisia tunteita herättävä. Ei toisaalta ole ihme, jos sen aikana hengästyy tai väsyy tai jos leffan tietynlainen yliaktiivisuus alkaa käydä hermoille. Kyseessä on elokuva, mikä ei päästä katsojaansa helpolla ja hyvä niin. Homma on kaiken aikaa liikkeessä ja asiat eskaloituvat yhä vain isompiin mittasuhteisiin, hankaloittaen selviytymistä jatkuvasti. Howard kaivaa koko ajan syvempää kuoppaa itselleen, sillä aina, kun hänellä olisi mahdollisuus saada jalokivi takaisin tai maksaa velkansa, hän on tehnyt jotain typerää matkan varrella, mikä estää häntä. Aina kun hänellä olisi rahaa, hänen on aivan pakko uhkapelata siinä toivossa, että voisi tuplata tai triplata rahansa.

Jos en sitä vielä tehnyt selväksi, niin Sandlerin mukanaolosta huolimatta Hiomattomat timantit ei ole komedia. Löytyy tästä muutamat hauskatkin hetkensä, etenkin kun asioiden monimutkistuminen vie homman absurdeihin mittoihin. Pääasiassa elokuva on kuitenkin rikostrilleri, missä jännitetään kaiken aikaa Howardin onnistumisen puolesta, vaikkei tämä asenteellaan ja teoillaan oikeastaan ansaitsisi katsojan kannustusta. Mitä pidemmälle filmi etenee, sitä painostavammaksi se muuttuu. Varsinkin loppuhuipennusta katsoja tuijottaa vangittuna elokuvan tiukkaan otteeseen. Koska päähenkilö itse aiheuttaa jatkuvasti lisää konflikteja ja ongelmia, on vaikea sanoa, mihin suuntaan elokuva on milloinkin menossa ja yllätyksiä on siis todella tiedossa.

Safdien veljekset eivät olleet minulle etukäteen tuttuja tekijöitä, vaikka heidän edellisestä elokuvastaan, Good Timesta (2017) olenkin kuullut kehuja. Hiomattomat timantit sai minut kiinnostumaan kyseisestä teoksesta todella paljon ja elokuva sai minut myös innostumaan veljesten tulevista projekteista. Veljeksiltä löytyy erinomaista tyylitajua ja he pitävät paikoitellen jopa sekoilevaa pakettia hienosti kasassa. Heidän ja Ronald Bronsteinin käsikirjoituskin on erittäin hyvä ja dialogista erityisen mahtavan tekee se, kuinka näyttelijät repliikkinsä lausuvat. Hahmot puhuvat kaiken aikaa toistensa päälle, mikä tuo dialogeihin tiettyä realismia, eivätkä keskustelut koskaan tunnu käsikirjoitetuilta. Tekninenkin puoli on kunnossa sähäkästä leikkauksesta mainioon kuvaukseen. Valaisua ja värimaailmaa hyödynnetään erittäin hyvin. Äänimaailma on tavallaan kaoottinen, mutta silti huolellisesti työstetty. Daniel Lopatinin säveltämät musiikit alkavat välillä harhailemaan ties minne, mutta sekin on tehty todella tarkkaan. Leffassa on paljon juttuja, mitkä voisivat lässähtää helposti ja hajottaa koko elokuvan kuin korttitalon, mutta osaavien rakentajien kanssa tämä talo pysyy vahvasti pystyssä.

Yhteenveto: Hiomattomat timantit on mahtava rikoselokuva, missä Adam Sandler pääsee todella yllättämään. Sandler tekee kenties koko uransa parhaan roolisuorituksen ja onnistuu muuttamaan monet ärsyttävät puolensa todella mainioiksi. Loistavan käsikirjoituksen ja yhtä iskevän ohjauksen kanssa Sandlerista voisi siis kehkeytyä aidosti hyvä näyttelijä ja on enemmän kuin toivottavaa, että hän jatkaisi tällä linjalla. Itse elokuva on vähän kuin Sandler kaikessa äänekkyydessään, energisyydessään ja vauhdikkuudessaan. Monin tavoin filmi on jopa aika kaoottinen, mutta silti niin hillitty, ettei voi muuta kuin ihailla Safdien veljesten taitoa. Leffa onnistuu olemaan usein jännittävä ja se muuttuu vain painostavammaksi loppua kohti. Homma monimutkistuu veikeästi kaiken aikaa, vaikka samalla ärsyttääkin, kuinka Sandlerin hahmo ajaa itsensä jatkuvasti nurkkaan. Harmittaa kyllä, etten katsonut Hiomattomia timantteja heti, kun se julkaistiin, mutta olen todella iloinen, että lopulta tein niin. Elokuva osoittautui kehujensa arvoiseksi ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi voimakkaasti tyyliteltyjen ja absurdisti eskaloituvien rikosjännäreiden ystäville. Vaikka inhoaisit Sandleria, kannattaa hänelle ja tälle filmille antaa mahdollisuus!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Uncut Gems, 2019, Elara Pictures, IAC Films, Scott Rudin Productions, Sikelia Productions

Arvostelu: Bloodshot (2020)

BLOODSHOT

Ohjaus: David S. F. Wilson
Pääosissa: Vin Diesel, Guy Pearce, Eiza González, Sam Heughan, Alex Hernandez, Lamorne Morris, Siddharth Dhananjay, Toby Kebbell, Talulah Riley ja Jóhannes Haukur Jóhannesson
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Bloodshot perustuu Valiant Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, jonka loivat Kevin VanHook, Don Perlin ja Bob Layton vuonna 1992. Alkuvuodesta 2012 Columbia Pictures hankki sarjakuvan elokuvaoikeudet ja teki Valiant Comicsin kanssa diilin viidestä elokuvasta, mitkä perustuisivat yhtiön sarjakuviin. Alunperin ohjaajiksi valittiin John Wickin (2014) tehneet Chad Stahelski ja David Leitch, mutta vuonna 2017 heidät kuitenkin vaihdettiin David S. F. Wilsoniin. Samoihin aikoihin Jared Letoa suunniteltiin pääosaan, mutta vuotta myöhemmin hänet vaihdettiin Vin Dieseliin ja kuvaukset alkoivat elokuussa 2018. Bloodshot sai ensi-iltansa monissa maissa helmikuussa 2020. Suomeen sen oli alunperin tarkoitus saapua maaliskuussa, mutta filmin saaman surkean palautteen ja koronavirustilanteenvuoksi se otettiin pois teatterilevityksestä ja päätettiin julkaista täällä suoraan digitaaliseen myyntiin ja vuokrattavaksi. Itselleni Valiant Comicsin sarjakuvat eivät ole millään lailla tuttuja, enkä tiennyt Bloodshotista etukäteen mitään. Elokuvan traileri ei vakuuttanut minua, mutta kun kyseessä oli Dieselin tähdittämä scifitoimintaleffa, päätin antaa sille mahdollisuuden. Vuokrasinkin Bloodshotin Blockbusterista heti, kun se oli mahdollista.

Tehtävällään tapettu sotilas Ray Garrison herätetään henkiin uudenlaisena supersotilaana, jonka elimistössä kiertävät naniitit tekevät hänestä äärimmäisen voimakkaan, minkä lisäksi ne korjaavat hänen saamansa haavat ja vammat - olivat ne kuinka pahoja tahansa.

Fast & Furious -elokuvista (2001-) parhaiten tuttu Vin Diesel ei ole näyttelijä parhaasta päästä, mutta hän osaa usein murista, tuijottaa tylysti ja esitellä lihaksiaan tarpeeksi vakuuttavasti, jotta hän sopii toimintaelokuvien päärooleihin. Bloodshotin Ray Garrisoniksi hän ei kuitenkaan oikein istu. Tai sitten rooli, missä Dieselin ei tarvitse selittää perheen merkityksestä ja ajaa nopeita autoja, ei vain istu hänelle. Diesel on nimittäin todella pökkelö roolissa ja tuntuu kuin hänen täytyisi väkisin vääntää eri tunnetiloja esiin. Itse hahmo voisi olla mielenkiintoinen, jos häntä osattaisiin käsitellä oikein. Ray on kuitenkin aika tylsä heppu, mitä pahentaa hänen uusi parannuskykynsä. Tällainen kyky tekee yleensä pelkkää hallaa toimintasankarille (poikkeuksena Wolverine), sillä katsoja ei jännitä sellaisen puolesta, jolle ei voi käydä mitään pahaa. Jos Rayn keho korjaantuu heti räjähdyksestä, on vaikea kuvitella, että mistään olisi hänelle oikeaa vastusta.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rayn takaisin henkiin herättävän Rising Spirit Technologies -yhtiön, eli RST:n johtohahmo, tohtori Emil Harting (Guy Pearce), yhtiön kyberneettisesti parannellut sotilaat KT (Eiza González), Tibbs (Alex Hernandez) ja Dalton (Sam Heughan), sekä tietokonevelho Eric (Siddharth Dhananjay), joka yrittää epätoivoisesti tuoda huumoria mukaan. Pearce on yllättävän kehno tohtorin roolissa, mihin vaikuttaa, kuinka kömpelösti hahmo on kirjoitettu. Muut sivuhahmot ovatkin sitten yksiulotteisia, lähes paperinohuita taistelijoita. González mätkii uskottavasti turpaan KT:na, mutta eipä hänenkään hahmonsa ole kiinnostava.

Minun ei tarvinnut kauaa katsoa Bloodshotia, kun kävi jo selväksi, miksi elokuvaa on haukuttu niin paljon. Leffa tuntuu monin tavoin sellaiselta supersankarielokuvan prototyypiltä, mitä nähtiin yli kymmenen vuotta sitten, kuten Daredevil (2003) tai Ghost Rider - aaveajaja (Ghost Rider - 2007). Christopher Nolanin upean Yön ritari -trilogian (The Dark Knight - 2005-2012) ja Marvelin huippusuositun elokuvauniversumin (MCU - 2008-) jälkeen on aika noloa, että Bloodshotin kaltainen elokuva pistetään markkinoille. Kyseessä on hätäisesti kasaan kyhätty scifitoimintaraina, mikä ei vakuuta millään osa-alueella. Scifipuoli on laiskaa ja asioita selitetään aivan liikaa, elokuvan pitäessä katsojia usein idiootteina. Toimintaosuus taas on tylsää mäiskettä, mitä vain pahentaa se, että päähenkilö on täysin ylivoimainen. Pahikset eivät tarjoa vastusta, eikä minkäänlaista jännitettä muodostu elokuvan aikana.

Lisäksi leffaa vaivaa myös kehno tarinankerronta. Filmi hyppii eteenpäin kovaa vauhtia, peläten, että katsoja tylsistyy, jos se jäisi vaikkapa syventämään hahmojaan. Se luulee sisältävänsä isoja käänteitä, mutta homman todellisen laidan hoksaa ennakkoon hyvissä ajoin - vaikka ei olisi nähnytkään Bloodshotin traileria, mikä paljastaa elokuvasta todella paljon. Elokuva ei koskaan nappaa mukaansa, eikä se onnistu edes viihdyttämään älyvapaassa rymistelyssään. Iso taistelu pilvenpiirtäjän hisseillä on lähinnä huvittava selkeiden digi-ihmisten vuoksi. Filmin huumori tuntuu jälkikäteen uusintakuvauksissa lisätyltä, sillä se on niin irrallista muuten yliampuvan vakavassa elokuvassa. Jotkut vitsit yrittävät tuoda mukaan itseironisuutta, mutta se on lähinnä myötähäpeällinen yritys saada katsoja luulemaan, että leffan kökköydet ovat tarkoituksellisia. Lopputuloksena on täysin tyhjänpäiväinen pätkä, minkä katsomisen unohtaa pian sen päätyttyä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen David S. F. Wilson ja sen myös huomaa. Wilson kopioi paljon muualta, mutta täysin sieluttomasti ja ilman erityistä tyylitajua. Käsikirjoituksen taas ovat kynäilleet Eric Heisserer ja Jeff Wadlow, joiden aiempiin töihin kuuluu sellaisia teoksia kuin Bird Box (2018) ja Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018). Ei olekaan ihme, että kun he yhdistävät voimansa, ei siitä ole hyvää seurannut. Kaksikon kirjoittama dialogikin on usein idioottimaista. Joihinkin ylikäytettyihin repliikkeihin he yrittävät tuoda pientä käännettä muokkaamalla niitä hieman, mutta kun lopputuloksena on "Minä etsin sinut ja lopetan sinut", olisivat he voineet hyödyntää perinteistä muotoa tappamisesta. Sentään mukana on joitain hyviä ja sarjakuvamaisesti tyyliteltyjä kuvia, mutta ne on leikattu yhteen todella tökkivästi. Varsinkin toimintakohtausten aikana leikkaus muuttuu silpuksi. Värimaailmakaan ei ole kummoisesti toteutettu ja monet tehosteet viestivät elokuvan pienestä, vain 45 miljoonan dollarin budjetista. Ääniefektit ovat leffan parempaa osastoa, mutta Steve Jablonskyn säveltämät musiikit ovat lähinnä puuduttavaa taustamölyä.

Yhteenveto: Bloodshot on huono ja täysin mitäänsanomaton scifitoimintaraina. Elokuvan idea on ihan mielenkiintoinen, mutta tekijöillä ei tunnu olevan edes aikomusta tehdä sillä mitään kiinnostavaa. Käsikirjoitus on kömpelö, ennalta-arvattava, täynnä hölmöjä repliikkejä ja kaikin puolin hätäisesti kasaan rustattu. Kunhan siinä on alku, keskikohta ja loppu ja tarpeeksi aivottomia toimintakohtauksia, niin kai sillä saa miljoonia tienaavan elokuvan aikaiseksi. Leffa ei tunnu siltä, että kukaan oikeasti yrittäisi sen kanssa ja jopa Vin Diesel tuskailee pääroolissa. Toimintakohtaukset todella ovat älyvapaita, mutta on harmi, etteivät ne onnistu edes viihdyttämään kaikessa pöhköydessään. Jännitettä ei löydy, päähenkilön ollessa ylivoimainen ja samalla tylsä. Elokuva on pääasiassa todella vakava, mutta välillä siihen lisätään todella tönkösti mukaan huumoria. Komediapuolessa pahinta ovat muka-itseironiset vitsit, joilla katsoja yritetään saada katsomaan monet jutut sormien läpi. Jos täysin älyvapaat ja selvän hävyttömästi helpon rahan perässä tehdyt toimintarymistelyt ihastuttavat, voi Bloodshot toimia sinulle. Tai jos haluat välttämättä katsoa uutuuselokuvia, eikä sitä oikein voi tehdä nyt teatterissa, niin kenties tämä leffa paikkaa sitä aukkoa edes jotenkin. Muuten suosittelen pysymään erossa Bloodshotista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bloodshot, 2020, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures, Original Film, Valiant Entertainment, Bona Film Group, Cross Creek Pictures, One Race Films, The Hideaway Entertainment

Arvostelu: Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus (Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze - 1991)

TEINIMUTANTTININJAKILPIKONNAT 2: MÖNJÄN SALAISUUS

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES II: THE SECRET OF THE OOZE

Ohjaus: Michael Pressman
Pääosissa: Brian Tochi, Laurie Faso, Adam Carl, Robbie Rist, Paige Turco, François Chau, Kevin Clash, Ernie Reyes Jr., David Warner, Toshishiro Obata, Frank Welker ja Vanilla Ice
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 12

Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin sarjakuviin perustuva elokuva Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990) oli suurmenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Ensimmäinen elokuva oli kuitenkin saanut kritiikkiä liiallisesta synkkyydestä, joten New Line Cinema -yhtiö päätti pitää huolen, että jatko-osasta tehtäisiin huomattavasti lapsiystävällisempi. Ensimmäisen osan ohjaaja Steve Barron sai kyytiä ja tilalle valittiin Michael Pressman, joka tekisi leffan sellaiseksi kuin yhtiö toivoi. Myös näyttelijäkaarti koki muutoksia, mutta lopulta kuvaukset saatiin aloitettua jo noin puoli vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen ja Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus sai ensi-iltansa vain vuosi ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen, maaliskuussa 1991. Elokuva ei kuitenkaan saanut edes puolia ensimmäisen elokuvan tuotoista, minkä lisäksi sitä haukkuivat niin kriitikot kuin ensimmäisen leffan fanit. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuutta, vaikka fanitin kilppareita isosti lapsena. Katsoin ensimmäisen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -elokuvan vasta muutama vuosi sitten. Kun huomasin, että se täyttää tänä vuonna 30 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen, sekä sen kaksi jatko-osaa. Katsoinkin Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuuden muutama kuukausi ensimmäisen elokuvan katselun jälkeen.

Paha Silppuri janoaa kostoa ninjakilpikonnille ja päättää luoda omat mutanttiolentonsa taistelemaan heitä vastaan samasta mönjästä, mikä aikoinaan loi Leonardon, Raphaelin, Michelangelon ja Donatellon.

Mahtava teinimutanttininjakilpikonnien nelikko tekee tietysti paluun. Sinihuivinen johtohahmo Leonardo (äänenä yhä Brian Tochi, asussa tällä kertaa Marc Caso), oranssihuivinen hassuttelija Michelangelo (äänenä edelleen Robbie Rist, asussa yhä Michelan Sisti), violettihuivinen älykkö Donatello (äänenä tällä kertaa Adam Carl, puvussa yhä Leif Tilden), sekä punahuivinen äksyilijä Raphael (äänenä tällä kertaa Laurie Faso, puvussa tällä kertaa Kenn Troum) ovat samanlaisia fantastisia persoonia kuin aina ennenkin, mutta vielä kevyemmillä mielillä. Kilpparit heittävät huulta jatkuvasti, jopa taisteluiden aikana ja he tietty rakastavat pizzaa. On jälleen suuri ilo seurata kilpikonnanelikon seikkailua ja he ovat toistamiseen parhaimmillaan, kun he ihan vain hengailevat ja pöhköilevät yhdessä. Täytyy nytkin nostaa hattua kuumissa ja ahdistavissa kilpikonna-asuissa hyppiville stuntmiehille, jotka rehkivät läpi leffan ihan hulluna. Kilpikonnia ohjeistaa tietty heidän isähahmonsa, viisas mestari Tikku-rotta (asussa ja äänenä Kevin Clash), joka jää kuitenkin vahvasti taka-alalle.

François Chau korvaa James Saiton kilpikonnien arkkivihollisena, Jalka-ninjaklaania johtavana Silppurina (joskin äänenä toimii yhä David McCharen). Jo ensimmäisessä osassa Silppuri oli paikoitellen enemmän huvittava kuin pelottava ja tässä leffassa hahmo on paria hetkeä lukuunottamatta lähinnä koominen. Silppurin asu on entistä pöhkömpi ja hän muuttuu hahmona tylsemmäksi, sillä ei loppupeleissä tee lähes mitään. Toimintakohtauksien aikana Silppuri vain seisoo paikallaan, kun hänen ninjansa yrittävät epätoivoisesti tehdä selvää kilpikonnista.
     Elokuvassa nähdään myös Paige Turco, joka korvaa Judith Hoagin reportteri April O'Neilinä, ensimmäisessä osassa Donatellon stuntit tehnyt Ernie Reyes Jr. innokkaana pizzalähetti Kenona, Toshishiro Obata Silppurin uskollisena Tatsu-kätyrinä, sekä David Warner mutaatiomönjän luoneena professori Jordan Perrynä. Miksi ihmeessä tekijät päättivät luoda uuden professorihahmon, kun he olisivat voineet hyödyntää Baxter Stockmania, jonka he olisivat voineet esitellä tässä ja lisätä kolmanteen osaan pääroistoksi? Samoin on suuri pettymys, että Silppurin luomat mutantit eivät olekaan fanisuosikit Bebop ja Rocksteady, sillä sarjakuvien luojat Eastman ja Laird eivät halunneet heitä elokuvaan. Hahmot korvaavat Tokka ja Rahzar (asuissa Mark Ginther ja Kurt Bryant, äänenä Frank Welker) ovat aika säälittäviä tapauksia, mitkä pistävät katsojan lähinnä pyörittelemään silmiään.

Ensimmäinen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -elokuva sai tosiaan kritiikkiä siitä, että se on liian synkkä. Pääasiassa kritisoijat olivat vanhempia, kun leffa ei vastannutkaan sitä värikästä seikkailua, mitä heidän lapsiensa katsoma piirrossarja oli. Kritiikki on selvästi huomioitu, sillä Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on huomattavasti lapsiystävällisempi teos kuin edeltäjänsä monellakin tapaa. Toimintakohtaukset ovat selvästi kevyempiä ja humoristisempia, ja niihin tungetaan jatkuvia sketsimäisiä piirteitä mukaan. Kilpikonnat hyödyntävät ikonisia aseitaan ehkä kerran leffassa ja muuten taisteluissa hyödynnetään mahdollisimman hassuja asioita, kuten makkaroita ja jojoja. Tämä taas aiheutti monissa vanhemmissa katsojissa kritiikkiä, sillä tietty fanit haluavat nähdä kilpparit aseidensa kera. Ei Leonardon tarvitse ketään leikata kahtia miekoillaan, mutta olisihan se hienoa, jos hän päätyisi edes kerran miekkataistoon jonkun Jalka-klaanilaisen kanssa.

Kaikki vähänkin synkemmät hetket kevennetään nopeasti huumorin keinoin. Silppuri saattaa aluksi olla lapselle hurja ilmestys, mutta hänestäkin tehdään lällympi - varsinkin siinä kohtaa, kun hänen luomansa mutanttiolennot alkavat pitää häntä äitinään. Vanilla Icen konsertissa käytävä lopputaistelu takaa sen, että mäiske muuttuu jossain kohtaa tanssiksi, jotta lapsi keskittyisi enemmän siihen kuin väkivaltaan. Itselleni leffa ja etenkin Vanilla Icen tanssikohtaus aiheuttivat ristiriitaisia tunteita. Ennen lopputaistelua täytyy myöntää, että viihdyin passelisti filmin aikana, vaikka jossain kohtaa älähdinkin ääneen, että Leonardo voisi ottaa ne miekat esiin, niin ongelmat hoituisivat nopeammin. Tanssikohtaus taas on lähinnä myötähäpeällistä katsottavaa täysi-ikäisen silmin, mutta on pakko myöntää, että omakin tanssijalka alkaa hieman vipattamaan, kun Ninja Rap -kappaleen kertosäe alkaa. Sen jälkeen elokuvalla olisi suuri sauma korvata tämä nolous, mutta se tietty vesittää senkin mahdollisuuden. Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on selvästi pelkkää viihdehömppää ja siitä on turha etsiä niitä pieniä syvällisyyksiä ja yhteistyön teemoja, mitä ensimmäinen osa sisälsi.

Ohjaaja Michael Pressmanin luoma tunnelma on vahvaa camp-meininkiä, mikä tarkoittaa sitä, että katsojan täytyy olla henkisesti valmis aikamatkaamaan juustoiseen ysäriin. Pressman on selvästi toiminut studion sanelemana, vaikka kenties paikoitellen yrittää tuoda pienesti jotain ensimmäisen osan synkkyydestä mukaan. Käsikirjoittaja Todd W. Langen on tunkenut leffan täyteen erilaisia vitsejä, joista yksikään ei oikeastaan naurata, mutta kyllä kilppareiden läpänheitto pitää hymyn yllä. Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Visuaalisesti filmi myötäilee ensimmäistä osaa ja pitää tietyn likaisuuden yhä mukana, vaikka valoisuutta on toki lisätty. Kilpikonnien asut ovat yhä tyylikkäät ja veikeät. Kilppariasujen luoja Jim Henson menehtyi vain pari kuukautta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen ja tämä jatko-osa onkin omistettu hänen muistolleen. Mestari Tikku näyttää hieman paremmalta kuin ensimmäisessä osassa, mutta Silppurin ja Jalka-klaanilaisten puvut ovat vain naurettavat, kuten ovat myös Tokan ja Rahzarin asut. Lavasteet ovat pääasiassa näyttävät ja efektit ovat tarpeeksi toimivia edelleen. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Du Prezin säveltämät musiikit lisäävät kepeää henkeä toistamiseen.

Yhteenveto: Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on ihan viihdyttävää hömppää, mutta se jää ensimmäisen osan jalkoihin noloilla lapsellisuuksillaan. Ensimmäisen elokuvan saama kritiikki synkkyydestä on todellakin huomioitu ja jatko-osa sisältää enemmän hölmöilyä. Väkivalta pidetään mahdollisimman lapsiystävällisenä ja kilpikonnat käyttävät mieluummin kaikenlaista pöljää aseinaan kuin oikeita aseitaan. Monet jutut voi katsoa sormien läpi, kun muistaa, että elokuva tehtiin pääasiassa lapsiyleisölle, mutta kun lopputaistelun tanssinumero lähtee käyntiin, on vaikea olla häpeämättä (vaikka Ninja Rap onkin ihan menevä kipale). Mahtavien kilppariveljesten hengailua on kuitenkin aina suuri ilo seurata ja heidän asunsa ovat yhä hienosti toteutetut. Sen sijaan Silppuri ja tämän Jalka-klaanilaiset näyttävät yhä pöhkömmiltä, puhumattakaan naurettavista Tokasta ja Rahzarista. Riippuen siitä, piditkö ensimmäisen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -leffan synkkyydestä, jatko-osa Mönjän salaisuus on joko parannus tai pettymys. Heikkouksistaan huolimatta sitä voi suositella kilpparien faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze, 1991, New Line Cinema, Golden Harvest Company, Northshore Investments Ltd.

Arvostelu: Titaanien raivo (Wrath of the Titans - 2012)

TITAANIEN RAIVO

WRATH OF THE TITANS

Ohjaus: Jonathan Liebesman
Pääosissa: Sam Worthington, Rosamund Pike, Toby Kebbell, Liam Neeson, Ralph Fiennes, Bill Nighy, Édgar Ramírez, Danny Huston, John Bell ja Lily James
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Elokuvan Jumalten taistelu (Clash of the Titans - 1981) uudelleenfilmatisointi Titaanien taistelu (Clash of the Titans - 2010) oli negatiivisista arvosteluista huolimatta hitti, joten jatkoa päätettiin tehdä. Ohjaaja Louis Leterrier ei kuitenkaan halunnut jatkaa, joten hänet korvattiin Jonathan Liebesmanilla. Myös näyttelijöiden puolelta jotkut eivät halunneet jatkaa sarjan parissa, joten heidät joko vaihdettiin tai kirjoitettiin ulos tarinasta. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2011 ja lopulta Wrath of the Titans, eli suomalaisittain Titaanien raivo sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin kuin ensimmäinen osa, minkä lisäksi kriitikot lyttäsivät leffan. Elokuva sai jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta miessivuosasta (Liam Neeson). Itse näin leffan vasta vuonna 2015, enkä oikeastaan pitänyt siitä. En ole siis katsonut leffaa toistamiseen, kunnes nyt huomasin ensimmäisen osan täyttävän kymmenen vuotta ja arvostelin sen tämän kunniaksi. Samalla päätin antaa Titaanien raivolle toisen mahdollisuuden ja katsoin sen uudestaan.

Kuolemanjumala Haades vangitsee ukkosenjumala Zeuksen ja aikoo herättää pahan titaanin Kronoksen takaisin henkiin. Zeuksen pojan Perseuksen täytyy vapauttaa isänsä ja pysäyttää Haades, ennen kuin maailma kohtaa tuhonsa.

Pökkelö Sam Worthington palaa Perseuksen rooliin, eikä hän onnistu parantamaan suoritustaan edellisestä leffasta. Tässä on vielä ongelmana, että Perseuksen hahmo on tällä kertaa todella tylsästi kirjoitettu, eikä katsoja lähde hänen uuteen seikkailuun lainkaan innoissaan tai kiinnostuneena. Perseus on mennyt Ion (Gemma Arterton) kanssa naimisiin ja saanut pojan nimeltä Helius (John Bell). Arterton ei tosin halunnut jatkaa sarjan parissa, joten hänen hahmonsa on tapettu leffojen välillä, mikä on todella hölmöä, sillä edellinen filmi kirjaimellisesti päättyi siihen, kun Zeus herätti Ion takaisin henkiin Perseuksen rakkaaksi.
     Worthingtonin lisäksi myös Liam Neeson, Ralph Fiennes ja Danny Huston palaavat rooleihinsa jumalveljeksinä Zeuksena, Haadeksena ja Poseidonina. Neeson sopi erittäin hyvin jylhän jumalan osaan ensimmäisessä filmissä, mutta tässä hän ei tunnu millään tavalla suurelta ja vahvalta voimalta, vaan ihan tavalliselta tyypiltä. Fiennesin Haadesta uhkaa sama ja ensimmäisestä osasta tuttu aavemainen savuvartalo on jätetty tekemättä ja Haades tallustaa tavallisten ihmisten tavoin. Kumpikaan ei tunnu jumalilta ja niissä parissa kohtaa, kun he käyttävät voimiaan, katsojalle herää lähinnä mielikuva kahdesta ikälopusta supersankarista, jotka haluaisivat vain jäädä jo eläkkeelle. Fiennes ja Neeson eivät siis pääse millään oikeuksiinsa elokuvassa. Edellisen osan tavoin Poseidonin rooli on aika mitätön, eikä Huston saa tälläkään kertaa kuin pari minuuttia ruutuaikaa.

Muuten näyttelijät ovat joko pistetty vaihtoon tai he esittävät uusia hahmoja. Prinsessa Andromeda on kruunattu kuningattareksi ja samalla näyttelijä on vaihtunut Alexa Davalosista Rosamund Pikeen. Vaihto ei ole tapahtunut parempaan päin, sillä Pike ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä. Pidin hänestä paljon Gone Girlissä (2014), mutta muissa rooleissa hän jättää pahasti kylmäksi jokseenkin tympeän olemuksensa vuoksi ja sama tapahtuu tässä. Myös sodanjumala Areksen näyttelijä on vaihdettu Tamer Hassanista Édgar Ramíreziin. Uusina hahmoina taas esitellään Poseidonin kapinahenkinen poika Agenor (kamalaa peruukkia pitävä Toby Kebbell) ja jumalten aseita takova Hephaestus (aina mahtava Bill Nighy). Nykyään elokuvista kuten Baby Driver (2017) ja Mamma Mia! Here We Go Again (2018) tunnettu Lily James tekee tässä ensimmäisen leffaroolinsa sotilaana.

Siinä, missä itselleni Titaanien taistelu tuntui muuttuvan viihdyttävämmäksi paketiksi joka katselukerran myötä, ei samaa voi sanoa Titaanien raivosta. Leffa oli mielestäni jopa kehnompi kuin ensimmäisellä kerralla. Elokuva tuntuu todella kiirehtien toteutetulta ja jopa jollain tapaa keskeneräiseltä. Se alkaa todella tönkösti ja lähes heti katsojan pitäisi olla valmis hyppäämään mukaan seikkailuun. Kyseessä on kestoltaan vielä edellistäkin osaa lyhyempi filmi ja alkulogoja ja lopputekstejä lukuunottamatta leffa on vain puolitoista tuntia pitkä. Ylimääräiselle ei siis taaskaan ole aikaa ja edellisen osan tavoin leffan täytyy painaa menemään aikamoista turbovauhtia. Hahmojen täytyy kohdata mahdollisimman monta hirviötä matkallaan, jotta toimintaa saataisiin mukaan paljon, mutta kaikki tuntuu aivan liian helpolta ja esimerkiksi taistelu legendaarista Minotaurusta vastaan tuottaa suuren pettymyksen. Sen ja valtavien kyklooppien kohdalla katsoja ehtii todella lyhyeksi aikaa innostua, että kenties nyt leffa lähtisi käyntiin, mutta kun ei niin ei.

Jo edellinen osa kärsi liian nopeatempoisesta rytmityksestä, mutta siitä sentään löytyi hieman mukaansatempaavaa ja viihdyttävää seikkailuhenkeä. Titaanien raivosta se puuttuu kokonaan ja kun leffasta on päätetty vielä tehdä ankean harmaa, on sitä aika tylsää katsoa. Edellisessäkään leffassa ei ollut hahmoissa liiemmin kehumista, mutta tässä sekin vähä puuttuu. Elokuva yrittää hieman saada mukaan draamantynkää erilaisilla isä-poika-suhteilla, mutta se on niin kömpelösti kirjoitettua, että katsoja toivoisi sen ajan käytettävän pidempiin hirviötaisteluihin. Loppumäiskeestä tulee vahvasti mieleen ensimmäisen osan finaali Krakenin kanssa ja jos se tuotti pettymyksen, on sama luvassa myös tässä. Ei Titaanien raivo aiheuttanut mitään raivoa itsessäni, kun sitä katsoi, vaan se on lähinnä niitä leffoja, mistä on vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Lähinnä vain harmittaa, sillä elokuva, mikä sisältää miekkataistoja, kyklooppeja, jumalolentoja, hirviöitä sun muuta, on ajatuksen tasolla erittäin hyvä. Mikä tekijöillä meni siis vikaan, että lopputulos on näin huono?

Leffan ohjauksesta vastaa Jonathan Liebesman, joka osoitti tämän lisäksi pari vuotta myöhemmin Teenage Mutant Ninja Turtlesissa (2014) osaavansa tehdä vauhdikasta, mutta sielutonta toimintahömppää. Liebesman ei onnistu saamaan katsojaa kiinnostuneeksi näkemästään ja menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Elokuvan rytmitysongelmista voi syyttää käsikirjoittajaduo Dan Mazeauta ja David Leslie Johnsonia, sekä leikkaaja Martin Walshia. Iso tekijä leffan tiivistykseen on myös luultavasti studio, joka on halunnut mahdollisimman vauhdikkaan tekeleen. Sentään Titaanien raivo on kuvattu kelvollisesti ja siinä on tyylikkäitä lavasteita ja asuja. Ääniefektit toimivat, mutta visuaaliset tehosteet eivät ole erityisen hyviä. Javier Navarreten säveltämät musiikit ovat lähinnä pauhaavaa meteliä.

Yhteenveto: Titaanien raivo on todella surkea seikkailutoimintaelokuva, mistä puuttuu seikkailuhenki täysin ja minkä toimintakohtaukset ovat toinen toistaan mitäänsanomattomampia. Taisteluja on haluttu paljon, mutta kaikki ratkeaa turhan helposti, eikä jännitettä löydy lainkaan. Jos edellisessä elokuvassa Kraken-hirviö tuotti pettymyksen, tässä kaikki mahtavat monsterit esitetään laimeasti. Leffan rytmitys on erittäin kömpelö ja kaikella on kauhea kiire. Mihinkään ei keskitytä, eikä katsojaa lopulta kiinnosta kenenkään kohtalo. Draaman takia mukaan tuodut isä-poika-juonikuviot aiheuttavat lähinnä myötähäpeää kehnolla kirjoituksellaan. Näyttelijöissäkään ei ole liiemmin kehumista ja jopa Liam Neeson ja Ralph Fiennes vaikuttavat tässä väsähtäneiltä. Sam Worthington on entistä puisempi Perseuksena, eikä Rosamund Pike toimi kuningattarena. Leffa ei onnistu tarjoamaan edes näyttäviä efektejä. Titaanien raivo voisi olla parhaimmillaan eeppinen seikkailuelokuva, mutta tekijät ovat menneet täysin siitä, mistä aita on matalin. Erittäin huono raina, eikä ihme, ettei elokuvalle suunniteltua jatko-osaa, "Revenge of the Titansia" ole tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wrath of the Titans, 2012, Warner Bros., Legendary Entertainment, Cott Productions, Furia de Titanes II, A.I.E., Thunder Road Pictures, Sur-Film

Arvostelu: Final Destination - viimeinen määränpää 3 (Final Destination 3 - 2006)

FINAL DESTINATION - VIIMEINEN MÄÄRÄNPÄÄ 3

FINAL DESTINATION 3

Ohjaus: James Wong
Pääosissa: Mary Elizabeth Winstead, Ryan Merriman, Kris Lemche, Alexz Johnson, Texas Battle, Sam Easton, Chelan Simmons, Crystal Lowe, Amanda Crew, Jesse Moss ja Gina Holden
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 18

Jeffrey Reddickin ideasta lähtenyt kauhuelokuva Final Destination - viimeinen määränpää (Final Destination - 2000) oli hitti, joten elokuvalle päätettiin tehdä jatkoa. Final Destination - viimeinen määränpää 2 (Final Destination 2 - 2003) ei ollut ihan yhtä menestynyt, mutta sekin tuotti rahaa niin paljon, että kolmas osa pistettiin heti kehitteille. Reddick ei halunnut enää jatkaa sarjan parissa ja tuottajat päättivätkin, että kolmas osa toimi itsenäisenä elokuvana, eikä olisi suoraa jatkoa kahdelle edelliselle osalle. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2005, mutta kun testiyleisöt reagoivat sen loppuun negatiivisesti, sille kuvattiin uusi päätös marraskuussa. Lopulta Final Destination - viimeinen määränpää 3 sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2006 ja se menestyi paremmin kuin sarjan aiemmat osat. Kriitikot eivät tosin tällekään filmille lämmenneet. Itse en ollut nähnyt ainuttakaan Final Destination -elokuvasarjan osaa ennen viime vuotta. Kun huomasin, että sarjan avausosa täyttää tänä vuonna 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen. Vaikken pitänyt siitä lähes lainkaan, päätin katsoa ja arvioida loputkin osat sarjasta.

McKinley High'n opiskelijat juhlivat valmistumistaan huvipuistossa, kun nuori Wendy saa näyn, missä hän ja hänen ystävänsä kuolevat vuoristorataonnettomuudessa. Kauhistunut Wendy ja muutama muu eivät suostu laitteen kyytiin ja joutuvatkin näkemään, kun Wendyn näky käy toteen. Vaikka he selvisivät tästä, alkavat henkiinjääneet kuolemaan mystisesti yksitellen...

Nykyään kuuluisa Mary Elizabeth Winstead tuhlaa lahjansa tämän leffan pääroolissa Wendynä ja selvää kyllästymistä on nähtävissä joissain kohtauksissa. Toisaalta on mukava nähdä joku osaava näyttelijä Final Destination -elokuvan pääosassa, minkä lisäksi jostainhan on aina pakko aloittaa. Winstead tekee parhaansa sillä, mitä hänelle on annettu, eikä se ole paljon. Wendy on tylsä hahmo, jonka piirteeksi jää se, että hän on kontrollifriikki... mitä katsoja ei varmaan tietäisi, jos Wendy ei sanoisi niin useasti elokuvan aikana.
     Muita kohtalokkaasta vuoristoratakyydistä selviäviä ovat Wendyn sisko Julie (Amanda Crew), Wendyn kaveri Kevin (Ryan Merriman), pariskunta Ian (Kris Lemche) ja Erin (Alexz Johnson), ystävykset Ashley (Chelan Simmons) ja Ashlyn (Crystal Lowe), heitä liehittelevä ja kuvaava pervo Frank (Sam Easton), sekä urheilija Lewis (Texas Battle, mikä on muuten yksi siisteimmistä nimistä ikinä, ainakaan Wikipedian mukaan se ei ole hänen taiteilijanimensä). Hahmot ovat tietenkin totaalisen yksiulotteisia ja unohdettavia, eikä monilla heistä ole muuta tarkoitusta kuin kuolla jollain kammottavalla tavalla.

Vaikka elokuvan hahmot eivät ole kiinnostavia, on ollut hyvä päätös tekijöiltä, etteivät he liity edellisten osien hahmoihin, vaan aloittavat täysin oman tarinansa. Heidän pitää siis itse selvittää, mistä Wendyn näyssä ja onnettomuudesta selvinneiden oudoissa kuolemissa on kyse. Tämä mahdollistaa sen, että elokuvan voi katsoa, vaikkei olisi nähnyt sarjan aiempia osia. Niille, jotka ovat nähneet kaksi ensimmäistä Final Destinationia, tämä kolmas osa ei tarjoa oikeastaan mitään uutta. Surullista on erityisesti se, että kun katsoja tietää, miten Kuoleman "suuri ja mahtava suunnitelma" toimii (mikä on yhä huvittava konsepti, mitä en vain osaa ottaa tosissani), katsoja myös tietää, missä järjestyksessä hahmot tulevat kuolemaan. Leffasta ei löydy minkäänlaista jännitettä, vaan katsojana suorastaan odottaa, milloin seuraava tylsä ja ärsyttävä tyyppi pääsee hengestään, sillä ne ovat filmin ainoita mielenkiintoisia hetkiä. Joissain tapoissa on kyllä käytetty luovuutta, mutta ne tapahtuvat usein niin monimutkaisen tapahtumaketjun kautta, että katsojaa lähinnä naurattaa.

Kenties isoin ongelmani Final Destination - viimeinen määränpää 3:n kanssa on, ettei se tajua lainkaan, kuinka typerä elokuva se on. Elokuva tarjoaa mitä yliampuvimpia kuolemia, mutta leffa ei ole itsetietoinen ja se esittää kaiken täysin vakavasti. Leffa käy todella usein ylidramaattisuuden puolella, mikä muuttuu lähes aina korniksi ja sitten hulvattomaksi. Elokuva selvästi kuvittelee olevansa paljon enemmän kuin se oikeasti onkaan ja siksi se on lähinnä surkuhupaisan huono. Joillekin katsojille filmin vakavuus toimii hyvin, mutta omasta mielestäni nämä elokuvat toimisivat vain, jos ne oikeasti ymmärtäisivät oman pöhköytensä ja vetäisivät homman kieli poskessa. Tällaisenaan tuntuu siltä kuin elokuva tarjoaisi muka-coolina raakoja kuolinkohtauksia ja leveilisi, että "Hähää! Kestättekö tätä?" mikä muuttuukin nopeasti ihmetykseksi "Miksi te nauratte minulle?!"

Ensimmäisen Final Destinationin ohjaaja James Wong palaa kolmannen osan ohjaajaksi ja tekee vielä kehnompaa työtä kuin viimeksi. Wong ei vieläkään osaa rakentaa tunnelmaa - etenkään tässä leffassa, mikä ei tiedä yhtään, onko se vakavaa kauhua vai hulvatonta komediaa. Kummassakaan elokuva ei onnistu, eikä yhdistelmä toimi lainkaan. Wongin ja Glen Morganin käsikirjoitus vain kierrättää edellisiä osia. Sentään leffasta löytyy onnistuneita kuvia ja yksi erinomainen leikkaus hauta-arkkuihin - se oli ihailtavinta koko teoksessa. Mukana on myös hyviä lavasteita ja kelpo maskeerauksia. Digiefektit ovat pahasti päivittyneet ja näyttävät nykyään vain koomisilta. Ääniefektit lisäävät kuolinkohtauksien huvittavuutta, kuten tekee myös Shirley Walkerin säveltämä ylidramaattinen musiikki.

Elokuvasta on olemassa interaktiivinen "Thrill Ride Edition", missä katsoja voi tehdä pieniä muutoksia elokuvaan. Lähinnä katsoja voi vain nähdä vaihtoehtoisen kuoleman, mutta hauskinta on, että jos filmin alussa päättää, etteivät Wendy ja kaverit nouse lainkaan vuoristoradan kyytiin, elokuva päättyy siihen.

Yhteenveto: Final Destination - viimeinen määränpää 3 jatkaa samalla huonolla linjalla sarjan edellisten elokuvien kanssa. Filmi vain kierrättää aiempien osien juttuja, eikä keksi tuoda lähes mitään uutta mukaan. Sentään päähenkilöksi on tällä kertaa valittu osaava näyttelijä, mutta harmillisesti Mary Elizabeth Winsteadin lahjat valuvat hukkaan täysin yhdentekevässä roolissa. Hahmolle luotu kontrollifriikki-persoona tulee esille vain siten, että hahmo toistaa useasti olevansa sellainen. Minkäänlaista jännitettä ei ole luvassa ja kauhistuttaviksi tarkoitetut kuolinkohtaukset ovat lähinnä koomisia - jopa hulvattomia. Elokuva ei kuitenkaan mene komediasta, sillä se on niin haudanvakavasti tehty. Se vain lisää leffan tekijöiden osaamattomuuden tuntua. Jos nämä filmit olisi tehty selvästi kieli poskessa ja pilke silmäkulmassa, voisivat nämä olla viihdyttäviä kauhukomedioita. Tällaisenaan Final Destination - viimeinen määränpää 3 on jo kolmas surkuhupaisan kökkö kauhuraina putkeen samassa elokuvasarjassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Final Destination 3, 2006, New Line Cinema, Hard Eight Pictures, Zide-Perry Productions, Practical Pictures, Matinee Pictures, Kumar Mobiliengesellschaft mbH & Co. Projekt Nr. 1 KG

Arvostelu: What We Do in the Shadows (2014)

WHAT WE DO IN THE SHADOWS

Ohjaus: Jemaine Clement ja Taika Waititi
Pääosissa: Taika Waititi, Jemaine Clement, Jonathan Brugh, Ben Fransham, Cori Gonzalez-Macuer, Stu Rutherford, Jackie van Beek, Rhys Darby ja Elena Stejko
Genre: komedia, fantasia, kauhu
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 16

What We Do in the Shadows on uusiseelantilaisten Taika Waititin ja Jemaine Clementin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä komedia, mikä perustuu kaksikon lyhytelokuvaan What We Do in the Shadows: Interview with Some Vampires vuodelta 2005. Kaksikko oli pitkään pohtinut työstävänsä koko illan elokuvan lyhytleffan pohjalta ja kun Waititi oli saanut valmiiksi filminsä Boy (2010), he alkoivat tosissaan työstämään sitä. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2012 ja koska tekijät ja näyttelijät improvisoivat paljon ja saivat uusia ideoita kaiken aikaa, kuvamateriaalia tuli pitkälti yli 100 tunnin edestä. Leikkausprosessi kestikin lähes vuoden, kunnes elokuva saatiin puolentoista tunnin mittaiseksi. What We Do in the Shadows sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2014, minkä jälkeen sitä esitettiin useilla leffafestivaaleilla (mm. Suomessa Night Visionsissa samaisen vuoden lokakuussa), kunnes se alkoi saamaan teatterilevitystä. Leffa oli niin halpa, että jo seitsemän miljoonan dollarin lipputuloillaan sen pystyi laskemaan hitiksi. Lisäksi kriitikot kehuivat filmiä kovasti ja se on kerännyt oman uskollisen fanikuntansa, minkä vuoksi elokuvan pohjalta on jopa tehty samanniminen televisiosarja (2019-). Itse en ollut aiemmin nähnyt What We Do in the Shadowsia, mutta kaverini Episodi-lehdeltä on suositellut sitä minulle jo muutaman vuoden ajan. Nyt kun What We Do in the Shadows -televisiosarjan toinen tuotantokausi on tulossa, päätin vihdoin tutustua koko hommaan, ensin katsomalla elokuvan ja sitten sarjan.

Dokumenttia Uuden-Seelannin vampyyreista tekevä kuvausryhmä majoittuu wellingtonilaiseen vampyyrikommuuniin, mikä koostuu neljästä erilaisesta verenimijästä, joiden ikähaarukka ulottuu parista sadasta vuodesta useampaan tuhanteen ikävuoteen asti.

Vampyyrikommuunin neljä vampyyria ovat hienostuneesti käyttäytyvä, 379-vuotias Viago (elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Taika Waititi), itsestään liikoja luuleva 862-vuotias seksihullu Vladislav (elokuvan toinen ohjaaja-käsikirjoittaja Jemaine Clement), nuori - 183-vuotias - ja hieman kapinahenkinen Deacon (Jonathan Brugh), sekä nosferatumainen, suunnilleen 8000-vuotias Petyr (Ben Fransham). Kyseessä on erittäin lystikäs, vaikkakin Petyrin kohdalla myös karmiva, porukka "yön lapsia". Jokaiselle on luotu oma veikeä persoonansa ja näyttelijät ovat mahtavia rooleissaan. Elokuvasta näkee kaiken aikaa, kuinka hysteerisen hauskaa heillä on ollut kuvauksissa ja se sama tunne välittyy kotisohvalle, pitäen katsojan hymyn kaiken aikaa yllä.

Kuten juonikuvauksesta voi jo hieman päätellä, What We Do in the Shadows on mokumentti, eli se esittää olevansa dokumentti, eikä ole ihan tavallinen elokuva. Vampyyrit otetaan välillä haastatteluun, jossa he kertovat tuntemuksiaan kämppätovereistaan ja muutenkin elämästään kommuunissa. Sisältö on muutenkin hyvin dokumentillinen ja leffa seuraakin lähinnä hahmojen arkea ja puuhastelua. Mukana on kyllä selvä tarina, mutta sekin kerrotaan kuin dokumentissa. Monet tyyliratkaisut ovat samoja ja Waititi ja Clement ovat pitäneet tarkkaan huolta, että lopputulos ei leviä käsiin. Leffaa on tehty huolellisesti, eikä meno muutu täysin älyttömän typeräksi pelleilyksi, mutta samalla voi huomata, että tekijät eivät ota monia asioita tosissaan. Elokuvalla on jatkuva pilke silmäkulmassaan ja jo se saa napattua katsojan heti ensiminuuteilla mukaansa.

Isoin syy siihen, että elokuva nappaa heti mukaansa on se, että se todella on aivan mielettömän hauska. Ai että, kuinka paljon nauroinkaan What We Do in the Shadowsin aikana! Ja jos naapurini lukevat tätä, pahoittelen kovasti, että katsoin leffan keskellä yötä... Waititi on vuosien varrella osoittanut useasti olevansa komedianero ja tekee sen tässäkin. Elokuva tarjoaa hulvattomia vitsejä, hahmoja ja tilanteita toisensa perään. Mukana on ihanan kuivaa huumoria, yliampuvaa verellä mässäilyä, fantastista ilmehdintää ja valtava määrä riemukasta absurdiutta, mikä takaa sen, että puolentoista tunnin kesto on hujauksessa ohi. Saisiko tästä sen alkuperäisen yli 100 tunnin version, sillä tämä ei todellakaan riitä? Vampyyrifaneille on myös tarjolla valtava määrä viittauksia muihin vampyyrileffoihin, kuten myös mahtavaa leikittelyä hirviöön kuuluvien kliseiden kustannuksella.

Näyttelemisen lisäksi Waititi ja Clement tekevät upeaa työtä ohjaajina ja käsikirjoittajina. Kaksikon idea leffalle on suorastaan nerokas ja he pyörittelevät sitä kekseliäästi läpi elokuvan, tuoden mukaan uusia oivalluksia, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Kuvaus ei ole kovin elokuvauksellista, vaan se mukailee juurikin dokumentteja kuvakulmillaan ja sommitteluillaan. Leikkauskin on samanlaista. Samaa kuvaa on voitu pätkiä useaankin otteeseen. Leikkaus on todella napakkaa ja siinäkin on pidetty hauskaa. Vampyyrien kodin lavasteet ovat erinomaiset, asut ovat hupaisan vanhanaikaiset ja etenkin Petyrin maskeeraukset ovat täydelliset. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Plan 9:n musiikit sisältävät niin dokumenttivivahteita kuin vaikutteita vampyyriteoksista.

Yhteenveto: What We Do in the Shadows on hulvaton vampyyrikomedia, mikä tarjoaa niin paljon lystiä ja riemua puolentoista tunnin kestonsa aikana, että sen katsoisi mielellään heti uudestaan. Taika Waititi ja Jemaine Clement tekevät erinomaista työtä niin ohjaajina, käsikirjoittajina kuin näyttelijöinä. Läpi elokuvan paistaa, että kaksikko on halunnut pitää mahdollisimman paljon hauskaa, mutta samalla he onnistuvat pitämään teoksen hienosti kasassa, eikä se koskaan leviä käsiin kaikessa pöhköydessään. Elokuva tarjoaa monenlaista huumoria ja se leikittelee hauskasti vampyyrikliseiden kustannuksella. Lisähuvin leffaan tuo sen mokumenttityyli. Hahmojen haastattelut tarjoavat makeat lisänaurut. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat hienosti luotu ja näyttelijät pistävät itsensä täysillä likoon hullunkurisissa rooleissaan. Suosittelen What We Do in the Shadowsia todella lämpimästi vampyyrien faneille, jotka kestävät (vaarnalla) piikittelyä, sekä yleisesti komedioiden, etenkin absurdien sellaisten ystäville!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
What We Do in the Shadows, 2014, Unison Films, Defender Films, Funny or Die, New Zealand Film Commission, Resnick Interactive Development

Arvostelu: Saw II (2005)

SAW II

Ohjaus: Darren Lynn Bousman
Pääosissa: Donnie Wahlberg, Tobin Bell, Erik Knudsen, Shawnee Smith, Dina Meyer, Franky G, Emmanuelle Vaugier, Beverley Mitchell, Lyriq Bent, Glenn Plummer, Tim Burd, Tony Nappo ja Noam Jenkins
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia / Unrated Version: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18

James Wanin ohjaama ja Leigh Whannellin käsikirjoittama ja tähdittämä kauhuelokuva Saw (2004) oli valtava hitti, tienaten budjettinsa takaisin satakertaisesti. Jo elokuvan ensi-iltaviikonloppuna filmi tuotti niin paljon rahaa, että jatko-osan teosta ilmoitettiin heti. Wania pyydettiin ohjaamaan toinen osa, mutta hän oli jo aloittanut Dead Silence -leffan (2007) työstämisen, eikä hänellä ollut aikaa. Samaan aikaan musiikkivideoita tehnyt Darren Lynn Bousman oli kirjoittanut oman tarinansa nimeltä "The Desperate", mutta yhtiöiden mielestä se oli liian samanlainen kuin Saw, eivätkä halunneet tehdä sitä. Eräs saksalainen studio oli kuitenkin kiinnostunut siitä ja päätti rahoittaa projektin. Elokuvalle etsittiin kuvaajaa ja yksi vaihtoehdoista oli Sawin kuvaaja, joka luki käsikirjoituksen ja ehdotti Bousmanille, että tämä antaisi sen luettavaksi Sawin tuottajalle Gregg Hoffmanille. Hoffman innostui tekstistä ja ehdotti, että sitä käytettäisiin Saw II:n tarinana, mihin Bousman suostui. Bousman myös palkattiin leffan ohjaajaksi ja filmin kuvaukset lähtivät käyntiin. Saw II ilmestyi lokakuussa 2005 ja se oli vielä edellistäkin osaa menestyneempi, vaikka osa kriitikoista lyttäsikin sen täysin. Itse näin Saw II:n muutama vuosi sitten heti seuraavana päivänä ensimmäisen osan jälkeen ja pidin sitä ihan toimivana jatkona. Nyt kun sarjaa herätellään jälleen takaisin henkiin elokuvalla Spiral: From the Legacy of Saw (Spiral: From the Book of Saw - 2020), päätin katsoa aiemmat elokuvat uudestaan.

Samaan aikaan, kun poliisit etsivät sarjamurhaaja Jigsaw'ta, kahdeksan henkilöä heräävät likaisesta talosta ja nauhuri kertoo heille, että uusi kauhistuttava peli on alkanut...

Jigsaw'n kammottavaan peliin ovat tällä kertaa päätyneet nuori poika Daniel (Erik Knudsen), miehet Xavier (Franky G), Gus (Tony Nappo), Obi (Tim Burd) ja Jonas (Glenn Plummer), sekä naiset Laura (Beverley Mitchell), Addison (Emmanuelle Vaugier) ja ensimmäisessä leffassa peliin joutunut Amanda (Shawnee Smith). Valitettavasti vain muutama hahmo kahdeksikosta on jollain tapaa kiinnostava ja jonka kohtalosta välittää hieman. Joistain hahmoista huomaa nopeasti, että he ovat mukana vain kuollakseen pelin ansoissa, eikä katsojana edes vaivaudu yrittämään luoda minkäänlaista tunnesidettä heihin. Näyttelijät kuitenkin suoriutuvat rooleistaan kelvollisesti ja tuovat kauhun tunteensa toimivasti esille.

Elokuvassa seurataan myös Jigsaw'ta (Tobin Bell) jäljittäviä poliiseja, Eric Matthewsia (Donnie Wahlberg) ja ensimmäisestä Sawista tuttua Allison Kerrya (Dina Meyer). Kerry on hieman enemmän esillä kuin viime filmissä, mutta jää silti jälleen miespoliisin varjoon. Mark Wahlbergin veli Donnie toimii hyvin poliisina, joka yrittää saada sarjamurhaajan vangittua hinnalla millä hyvänsä. Bell pääsee huomattavasti paremmin esille kuin ensimmäisessä osassa ja hänessä on jotain todella vangitsevaa. Bellin tapa puhua saa katsojan kuuntelemaan tämän jokaisen sanan hiirenhiljaa. Harmi vain, etteivät hahmot tietenkään kuuntele Jigsaw'ta tarpeeksi tarkkaan.

Saw II on tehty samalla ajatusmallilla kuin monet muutkin jatko-osat: "Mitä enemmän mukana on kaikkea, mistä ihmiset pitivät ensimmäisessä osassa, sitä parempi toinen osa on." Valitettavasti tämä harvoin toimii. Tekijät eivät hoksanneet, että ensimmäisen osan vahvuus oli sen erittäin hyvä tapa hyödyntää sen yksinkertaista lähtökohtaa. Filmi oli pienimuotoinen, mutta se käytti sitä tehokkaasti. Siinä, missä ensimmäisessä Sawissa jätettiin asioita mielikuvituksen varaan ja esimerkiksi oman jalan irti leikkaaminen näytettiinkin sivustakatsojan kauhistunein ilmein, Saw II:a tehdessä on varmaan uskottu, että katsojat haluavat vain nähdä mahdollisimman kauheita ansoja ja tapoja kuolla. Jos leffalta odottaa niitä, voi luultavasti olla tyytyväinen näkemäänsä. Ne taas, jotka pitivät enemmän ensimmäisen osan psykologisemmasta kauhupuolesta ja sen pienestä filosofioinnista koskien ihmisen tarvetta selviytyä, saattavat pettyä siihen, että jatko-osa päättikin lähteä kohti kidutusporno-osastoa.

Onneksi elokuvasta löytyy myös nokkeluutta - lähinnä sen loppuratkaisun kanssa (mitä en tietenkään paljasta). Edes elokuvan kaikille näyttelijöille ei paljastettu filmin loppua ja leffaan jopa kuvattiin muutama vaihtoehtoinen lopetus, jotta oikea ratkaisu ei vuotaisi ulos. Saw II:n lopetus on niinkin nokkela, että se saa katsojan antamaan anteeksi jotkut filmin heikkoudet. Lopetus myös jää pyörimään katsojan mielessä, joten kyllä tästä psykologistakin puolta hieman löytyy. Ja onhan se pakko sanoa, että ansatkin ovat suurimmaksi osaksi kekseliäitä ja kammottavia. Katsoja pistetään toistamiseen pohtimaan, voisiko itse selvitä näistä ansoista elävänä? Filmiin on saatu painostavaa tunnelmaa, eikä se joissain kohdissa säästele katsojaansa siltä, mitä hirveyksiä se voikaan tarjota. Kenenkään puolesta ei kuitenkaan pelkää ja toisin kuin ensimmäisessä osassa, missä syvennyttiin kahteen päähenkilöön hyvin, tässä henkilöt jäävät niin ontoiksi, että ansakohtauksissa lähinnä haluaa nähdä, miten käy, kun aika loppuu.

Ensikertalaisohjaaja Darren Lynn Bousman pitää katsojan toimivasti kiinnostuneena tapahtumiin läpi leffan, muttei hänestä löydy yhtä vahvaa kauhuneroutta kuin ensimmäisen Sawin ohjanneesta James Wanista. Bousman ja ensimmäisestä osasta palaava käsikirjoittaja Leigh Whannell eivät ole kiinnostuneita kirjoittamaan hyviä hahmoja, vaan kaksikon päämäärä on lähinnä ällöttää katsojaa ansoilla. Teknisesti Saw II on osittain hyvin tehty ja osittain ei. Mukana on hyviä kuvia, mutta mukana on myös kehnoja otoksia. Leikkaus on välillä sujuvaa, mutta leffassa on häiritsevän paljon hetkiä, joissa leikkaaja on pistänyt turbovaihteen päälle. Ensimmäisessä Sawissa hyödynnettiin parissa kohtaa silppuleikkausta, hidastuksia ja nopeutettuja kuvia hyvin, mutta tässä ne ovat vain todella kömpelöä kikkailua. Elokuvan inhottava, keltaista ja vihreätä sekoittava värimaailma on juuri oikealla tavalla ruma ja se tehostaa epämiellyttävää oloa, mitä aiheuttavat jo hienosti kuvottaviksi tehdyt lavasteet. Maskeeraajat ovat myös tehneet hyvää työtä muutamassa kohtaa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Charlie Clouserin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisänsä. Sarjan tunnusmusiikki on toistamiseen erinomainen.

Elokuvasta on olemassa pari minuuttia pidempi Unrated Cut, mikä sisältää tietysti pidempään kestäviä kuvia raaimmista hetkistä. Pidempi versio ei tuo ainuttakaan kokonaan uutta kohtausta mukaan, mutta jostain syystä kohtaus erään ajastimen kanssa on erilainen. Pidennetyssä versiossa ajastimessa on aikaa yksi minuutti enemmän kuin teatteriversiossa, joten tekijät joutuivat kuvaamaan kaikki kuvat ajastimesta kahdesti eri aikojen kanssa.

Yhteenveto: Saw II on tarpeeksi menevä jatko-osa, vaikka kadottaakin paljon ensimmäisen elokuvan hyvistä puolista. Koukuttava psykologinen ahdistus, filosofinen pohdiskelu, suuri painostavuus ja yksinkertaisuuden hyödyntäminen tehokkain keinoin joutuvat siirtymään syrjään, kun tämänkertaiset tekijät haluavat lähinnä kauhistuttaa ällöillä ansoilla. Hahmoista ei välitä, vaan lähes kaikkien kohdalla haluaa vain nähdä, kuinka pahaa jälkeä ansat heille aiheuttavat. Kuvottavuuksia korostetaan, joten gorefanit saavat varmasti mitä tilaavat. Tekninen toteutus on paikoitellen epätasaista ja tällä kertaa silppuleikkaukset ja nopeutetut kuvat ovat enemmän urpoa pelleilyä kuin visuaalisesti tyylikäs tehokeino. Käsikirjoittajat ovat kuitenkin keksineet nokkelan tavan pyöritellä juonta ja loppupään aidosti yllättävä käänne saa antamaan anteeksi tietyt kömmähdykset. Jos pidit ensimmäisestä Sawista, kannattaa tämä toinenkin osa katsoa. Kyseessä ei ole yhtä hyvä teos, mutta kaikessa keskinkertaisuudessaankin Saw II toimii tarpeeksi kelvollisesti - etenkin jos tietää, mitä on luvassa sarjan seuraavissa elokuvissa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Saw II, 2005, Saw 2 Productions, Twisted Pictures, Lions Gate Films, Evolution Entertainment, Got Films